Kuukauden luetut

Joulukuun alusta tammikuun puoliväliin asti on työelämä ollut stressaavaa, ja se heijastuu myös lukemiseeni.
En osaa olla lukematta, mutta aivokapasiteetti ei kerta kaikkiaan ole riittänyt mihinkään muuhun kuin kepeään ja helppoon.
Joulu-tammikuussa luin systemaattisesti Brunetti-dekkareita, kunnes olin saanut Venetsiasta ja viineistä kyllikseni. (tai sitten työstressi vihdoin alkoi helpottaa)

Jussi Konttisen Siperia ja Jyrki Teeriahon Athoksen vaellus ovat kuukauden ensimmäisiä kurotuksia kohti normaalia luku- ja työelämää - ja hyviä sellaisia!
Nämä sekä Mönkkösen Viimeinen voltti ovat myös tammikuun lukusuosituksiani.
Yritin löytää Teeriahon muita vaelluskirjoja (Santiago!) mutta niitä ei kirjastomme valikoimista löydy.

Kuukauden luetut käänteisjärjestyksessä:


Elizabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä. Tämä kirja popsahtaa aina ajoittain eteeni. En mitenkään erityisen paljoa pidä siitä, en pidä sitä erityisen erityisenä tässä genressä, enkä ylipäätäänkään pidä tätä nimenomaista kirjaa minkäänlaisena elämänoppaanani. Mutta jostain syystä luen sen aika ajoin uudestaan. Kirja löytyi meidän rappukäytävän kierrätyslehtiboksista.

Jussi Konttinen: Siperia. Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa. Toimittaja perheineen muuttaa reiluksi vuodeksi Jakutiaan, pieneen kylään kokemaan, mitä Siperia voi ihmiselle opettaa. Kirja on analyyttinen, toimittajan kirjoittama, rakastava, kriittinen, kunnioittava, ankara(kin), vähemmän henkilökohtainen ja enemmän nimenomaan toimittajan tyyliin kirjoitettu kuvaus siitä, millaista elämä on Venäjällä, ja millaista se on Siperiassa. Olin järkyttynyt Venäjän...venäjyydestä. Monet asiat ovat vielä kovin paljon huonommin kuin olen kuvitellut, takapajuisemmin, neuvostoliittolaisemmin. En suosittele kirjaa ilmastoahdistuneille, koska...no, Venäjä. Kirja eteni minulla hitaasti, koska siinä on niin paljon painavaa asiaa - ilmastoa, politiikkaa, ihmisoikeuksiakin ainakin välillisesti, ja olen vähän nahkea lukemaan niistä. Pakotin lähiympäristön kärsimään kanssani lukemalla ääneen ja kommentoimalla tavan takaa itänaapurin ihmeellisyyksiä. Löytyi jo kauan sitten vaellellessani kirjakaupassa ja olen jonottanut sitä kirjastosta siitä pitäen. Lukusuositus tälle!

Jyrki Teeriaho: Athos askel askeleelta. Kiehtova pieni omakustanne vaelluksista autonomisella Athosvuorella Kreikassa. Luostarivuori on naisilta ja pääosin ulkopuolisilta muutenkin kiellettyä aluetta, jonne vaelluslupaa on haettava erikseen. Teeriaho on tehnyt vuorelle ystäviensä kanssa viisi vaellusta. Kirjassa edetään käänteisjärjestyksessä, mikä on yllättävän toimiva ratkaisu: sokerina pohjalla se kokemuksista ravistelevin. Olisin mieluusti lukenut saman kirjoittajan muitakin vaellustarinoita, mutta niitä ei valitettavasti oman kirjaston kokoelmista löytynyt. Omista tuntemuksista ja kohtaamisista olisi toki voinut kertoa vielä rohkeamminkin. Löytyi kun etsin oman kirjaston e-kirjoista "mitä tahansa" luettavaa.  E-kirja.

Donna Leon: Sokea rakkaus. Brunetti-kiintiö alkaa olla nyt täynnä

Aku-Petteri Korhonen: Vaellus Ranskan Alpeilla. Geneve-järveltä Nizzaan. Nimensämukainen vaelluskertomus: kirjan ensimmäisessä osassa uudempi - ja tyylillisesti kypsempi - vaellus. Kirjan loppuosassa jo aiemmin julkaistu vaelluskertomus täydentämään ensimmäisen osan reittiä. Jälkimmäinen osa kirjallisesti selkeästi heikompi: niin sitä ihminen kypsyy ja kasvaa vuosien mittaan. Hyvin kirjoitettu ja toteutettu omakustanne, kiehtovaa luettavaa, vaikka vuoristovaellus ei sinänsä kiinnostakaan minua.

Jari Mönkkönen, Mika Saukkonen: Viimeinen voltti. Elämäntarinoista on aina vaikea sanoa mitään: arvosteleeko sitä kirjaa vai elämää? Tämä oli omaääninen, rehellinen, sääliä kerjäämätön elämäntarina ei aina niin kovin helposta ihmisestä ja kovin vaikeaksi muuttuneesta elämästä. Tykkäsin erityisesti lähes puhekielisestä sävystä: se toimi monessa kohdin kirjakielistä paremmin.

Donna Leon: Ylimpiä ystäviä. Brunetin perheen asunto on purku-uhan alla, ja asunnosta päättävän viraston pikkuvirkamies murhataan. Mistä oikein on kyse? Alan vihdoin hyytyä Brunetteihin, tai sitten työstressi alkaa hiljalleen hellittää. Lukupinossa on vielä yksi Brunetti, ja aika monta muuta kirjaa - vihdoin.

Donna Leon: Kuolema tulvan aikaan. Lohtulukeminen jatkuu, tässä tarinassa tosin lohtu on kaukana: naisiin kohdistuvaa väkivaltaa en tahdo sietää ollenkaan ja teksti oli poikkeuksellisen nahkeaa (huono käännös? kankea alkuperäisteksti? en saanut otetta, kummassa vika). Tulipa luettua. Samat henkilöt kuin ensimmäisessä Brunetti-tarinassa; ja samat henkilöt ilmestyvät muistaakseni vielä ainakin yhteen tarinaan.

Lawrence Sanders: Toinen kuolemansynti. Dekkari sijoittuu 1970-luvun alun New Yorkiin; kuolemansynnit -sarjassa päähenkilönä on eläkkeellejäänyt päällikkö Edward X. Delaney. New Yorkin taidemaailmaan sijoittuvassa tarinassa syödään ja juodaan hyvin, tallustetaan pitkin katuja ja kortteleita ja eletään suurkaupunkilaiskaupunkilaiselämää. Kuolemansynneistä ensimmäisestä en pidä, se on raadollinen, mutta toinen, kolmas ja neljäs ovat leppoista luettavaa poliisintyöstä ajalta ennen tietokoneita ja kännyköitä. Pidän kaupunkikuvauksesta ja hahmoista. Pidän Sandersin tyylistä, ja olen lukenut häneltä jokseenkin kaiken suomennetun ja osan alkuperäiskielelläkin, jos mitä olen käsiini saanut. Lohtulukemista työstressiin pitkänä viikonloppuna.

Laura Ingalls Wilder: Pieni kaupunki preerialla. Lauran teini-iän vuodet: ensimmäinen työpaikka, Marjan lähtö sokeainopistoon, haparoiva alku seurustelulle. Sympaattinen pieni nuortenkirja välipalana työstressin vaivaamalle.

Donna Leon: Kohtalokkaat lääkkeet. Brunetti-kausi jatkuu edelleen. Tässä tarinassa liikkeellepanevana voimana toimii rouva Brunetti, ja pariskunta on läpi kirjan ristiriitaisissa väleissä. Signorina Elettra tekee tietokoneellaan löytöjä ja opettaa myös Vianellolle tiedonhankinnan perusteita.

Donna Leon: Ylimyksen kuolema. Jatkan terapeuttisia seikkailujani komisario Brunetin Venetsiassa. Tässä tarinassa pellosta löytyy tunnistamaton nuorukainen, vaakunasormus lähettyvillään: kuka ylimys on kuollut ja miksi? Ensimmäiset viitteet signorina Elettran tietokonetaitoihin ja Brunettin ja appiukkonsa kreivin välien lämpenemiseen tässä tarinassa. Ja mahtaako olla viimeinen lajiaan, jossa vierailee Brunettin veli?


värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

Koko vuoden luetut

kymmenen hassua kysymystä

Birgitan ja Tiian kautta: kymmenen hassua kysymystä.

1. Imetkö hiuksiasi?
EN! 
Voihyvänenaikasentään, sitä tekevät pienet lapset.
Enkä kyllä ylettäisikään. Paitsi kiipeämällä omaan niskaani istumaan.
Kissaeläin kyllä tekee sitä välillä iltaisin: loikoo sohvan selkänojalla, ottaa kaksin tassuin ihmispolon päästä kiinni ja aloittaa pesupuuhat.

2. Petaatko pedin joka aamu?
KYLLÄ!
Tai oikeastaan Lehtori tekee sen, mutta kyllä.
Sänky (EI PETI!! kuka ihme sanoo peti? koirilla on peti.) on pedattava joka aamu.
Sängyn petaaminen on muutoin niin rennonletkeässä elämässäni lähes pakkomielteenomaista.
Sänky on pedattava.
Jos ei petaa, kasvaa kämmeniin karvoja ja selkäranka hapantuu irtipoikki.
(samaa voi seurata myös pitkään nukkumisesta ja television katsomisesta aamuisin. katson televisiota aamulla vain jos meneillään on jokin maailmanlaajuinen katastrofi, jota ei pysty seuraamaan pelkän nettisivuinfon ja radion varassa. kerran koukutuin aamutelevisioon, se oli silloin kun nuorimmainen oli vastasyntynyt ja sairaalassa vielä ja aamuisin piti hoitaa yleinen maidontuotanto hänelle: sairaalan maitohuoneessa pauhasi televiso. jäin koukkuun johonkin kätilösarjaan. sittemmin vierotuin sekä maidontuotannosta että sairaalasarjoista, joita en ole sen koommin kyennyt katsomaan. en ole sen koommin myöskään tuottanut maitoa, jos joku sitä jäi pohtimaan)
Ja petaamattomaan sänkyyn ei saa missään olosuhteissa mennä päivävaatteissa. Ei edes niissä kotiröntsäisissä.
Kärsin suunnattomasti, koska nuoriso ei petaa ja kömpii vällyihin täysissä pukeissa. Farkuissa! Pelkkä ajatus saa ihon kananlihalle.
Kauhusta.
(nuoriso käyttää tätä kiristyskeinona tyyliin "jos et sitä/tätä/tuota, meen sun sänkyyn farkut jalassa." Suostun aina ja kaikkeen tämän kiristyskonstin edessä)

Päiväunet ja sairastelu hoidetaan päiväpeiton päällä. Paitsi jos on niin ekstrasuperkipeä ettei pysty pukeutumaan päivävaatteisiin.
(kylläkyllä, huomaan että minulla on tässä asiassa  jonkin sortin fiksaatio. Lehtorin mielestä fiksaationi on huvittava, mutta hän on huomaavaisesti mukautunut tähän hurmaavaan pikku oikkuuni.)

3. Mikä on suosikkilaulusi?
Riippuu tietysti vähän tilanteesta.
Yleensä Semmari-tuotannosta löytyy jotain sopivaa. (Oló anche tai vaihtoehtoisesti Kuuletko nainen)
Ja tällä hetkellä jos kaipaan hyvää tsempitystä Soweto Gospel Choir /Baba Yetu.

4. Mitä mietit kun olet yksin autossa?
Mietin, kauanko kuljettajalla kestää ja tuleeko ennen kuin minulle tulee kylmä.
Ajokortittomana en juurikaan vietä aikaa yksin autossa.
Yksin bussissa luen. Tai kuuntelen radiota.

5. Mikä keittiötarvike olisit?
Se vuoka jossa vaivaan taikinaa.
Minusta tuntuu että minua ja minussa vaivataan usein. Olen laakea ja avoin. Ruokin lukuisia - minussa voi tehdä taikinaa, salaattia, juomaa.

6. Mikä eläin olisit ja miksi?
Kissa on liian itsestäänselvä vastaus. Enkä kyllä tunne olevani kissa.
Jostain omituisesta, minulle täysin käsittämättömästä syystä, toteemieläimeni tuntuu olevan miekkavalas.
Miekkavalasuneni ovat aina oudon merkityksellisiä, vaikka ihan en vielä ole päässyt kärryille siitä, mitä nuo unet haluavat minulle kertoa. Ne ovat kuitenkin vahvoja unia, jotka ovat jääneet mieleen vuosienkin jälkeen.
Ehkä olen siis miekkavalas.
Sellainen vapaana uiskenteleva vahva matriarkka - miekkavalasyhteisöt ovat käsittääkseni tiiviitä, matriarkaalisia perheyhteisöjä, joilla on omintakeinen,  rikas ja vaihteleva kieli.
Haluaisin nähdä miekkavalaan ihan oikeasti. Laivan kannelta, vapaana luonnossa.

7. Mitä teet kun olet vihainen
Pidän karmivia sisäisiä monologeja etten kiehahtaisi yli äyräideni. Nuorempana minulla oli tapana tuulettaa kunnolla, mutta lähipiirini kärsii siitä niin paljon, että olen opetellut räyhimään sisäisesti.
Luonnollisesti sisäisiin monologihetkiin kuuluu marttyrimainen kolistelu, keskiasteinen ja johdonmukainen vaikeneminen ja yleinen, lyhytsanainen äkeys.
Kun olen aikani monologisoinut, pystyn sanomaan asian jokseenkin rakentavasti.

8. Mitä toivot itsellesi tällä hetkellä?
Mielen- ja sielunrauhaa.
Omaa aikaa.
Perheyhteyttä.

9. Millainen olet humalassa?
Humalakertani ovat sangen vähälukuisia. Tunnustan yhden, korkeintaan kaksi humalakertaa hamasta opiskelumenneisyydestä.
Mutta luultavasti olen väsynyt, päänsärkyinen ja tylsä.
Hiprakka on vähän parempi: juttelen enempi.

10. Käytätkö hajuvesiä?
Haluaisin, mutta en ole löytänyt sellaista tuoksua joka tuntuisi omalta, eikä aiheuttaisi päänsärkyä ja yleistä huonovointisuutta.
Käyn ajoittain nuuskuttelemassa ihania tuoksuja - minulla on aika kallis maku, enkä uskalla ostaa niitä tuoksuja, joista olen pitänyt siinä pelossa että alan kärsiä loputtomasta päänsärystä.
Olen etsinyt hyväntuoksuista talkkia; siinä muodossa tuoksu olisi minulle sopivin.
Tällä hetkellä minulla on ruusuntuoksuista talkkia, mutta se ei aivan tunnu omalta.

pyhiinvaelluksella kotinurkissa

Joskus ihmisen tekee mieli kokeilla kaikenlaista. 
En ole retkeilijä, mutta vaeltelija kyllä.

Turun Tuomiokirkolta lähtee suunnilleen neljänkymmenen kilometrin mittainen Jaakontien vaellusreitti kohti Rymättylän Pyhän Jakobin kirkkoa.
Pakkasin pikkureppuun pikkusimpukan, pikkueväät ja lähdin pikkuvaellukselle: teki mieleni kulkea naapurikaupunkiin Raisioon, noin neljännes koko pätkästä.
Ihan vain koemielessä.
Tunnustellen, mitä kroppa moiseen sanoo.

Sää oli upea: aurinkoinen, ei liian lämmin, ei liian tuulinen.
Melkein keväinen, mutta ei ihan.

lähtöselfie: isolla kirkolla

Vähän jännitti, löydänkö reitille ensinkään, mutta melkein heti kirkon kulmalta löytyi ensimmäinen simpukka.
Reittikuvauksen olin löytänyt netistä, karttaa en katsellut etukäteen. Enkä reittikuvaustakaan kovin tarkasti, pelkäsin että tulee ramppikuume.


ensimmäinen löytämäni simpukka


Simpukoita ja reittikuvausta seuraten kävelin leppoisasti: muutamissa kohden reittiä teiden nimissä oli pientä horjuntaa, mutta pääosin reitti oli selkeästi merkitty ja mukava kulkea.
Kaupungista löytyi paikkoja joista en ollut tiennytkään. 
Ojanpiennarpolkua, sokkeloista puutaloaluetta, vain äänenkantaman päässä jostain suuremmasta tiestä.

Paikoin kuljettiin ihan kaupunkimaisemissa, paikoin leppoisaa varsinaissuomalaista kumpuilevaa joen vartta seuraillen.
Katselin maisemaa, kuuntelin iltapäivän ääniä, lintuja, autoja, ihmisiä.


mininreppu, minisimpukka ja minieväät

Minievästauon pidin, vaikka ei oikeastaan ollut edes nälkä.
Mutta pitäähän vaelluksella evästellä, se on selvä.
Muutama siemaus kahvia ja eväsleipä, vettä - ja matkaan ennen kuin kylmä ehtii iholle asti.

sielunmaisemaa: varsinaissuomalaista jokinotkoa naapurikaupungissa

Aivan loppumetreillä joko reittimerkinnässä tai minun ymmärryksessäni oli jotain väljyyttä ja kadotin itseni. Ajauduin jollekin työmaalle ja putosin pois reittikuvauksesta, mutta olin sentään henkisesti kartalla ja oikeaan suuntaan menossa. (se jos mikä on harvinaista, pystyn eksymään jopa suoralla, tutulla tiellä. Ja asunnossa sisällä. en tosin omassa kodissa, sentään) 
En yrittänyt enää löytää takaisin jokivarteen, vaan kuljin perille isompaa tietä seuraillen. (yksi arveluttava työmaa-aidan ylitys päivässä riittää!)

eksyin kartalta: löysin kosken

Raision kirkko



etappiselfie: päivän tavoite saavutettu ja neljännes koko reitistä kuljettu

Matkaa reittiselostuksen mukaan tuli vähän vajaat kymmenen kilometriä, puhelimen askelmittarin mukaan vajaat kahdeksan (käsittämättömän epäluotettava kapistus!)

Katselin vähän seuraavan taipaleen alkua (Raisiosta Naantaliin) ja hetken leikittelin ajatuksella jatkaa samoin tein (tai kahvikupillisen jälkeen) matkaa. 
Minulla ei kuitenkaan ollut ihan selvää visiota siitä, millaista reittiä matka olisi jatkunut, ja kotiinpaluu epäilytti vähän: löydänkö bussireitille - ja millä tiheydellä bussit sunnuntaina sen reitin varrelta liikennöivät - vai liikennöivätkö ensinkään. (Raisiosta laskeskelin jaksavani hätätilassa kävellä sivistyksen pariin, parikymmentä kilometriä Naantalista takaisin kotikaupunkiin olisi ehdottomasti ollut liikaa).

Seuraava tavoite on testikävellä Raisio - Naantali -väli: lähtöpisteeksi aion ottaa Raision kirkon.

Kroppa kesti, mitä nyt polvi vähän kommentoi jälkikäteen.
Niska ei ottanut pikkurepusta kovin pahasti niskoillensa, eikä muitakaan vaurioita ole havaittavissa.

Mikään laajamittainen pyhä käyskentely ei tällä hetkellä ole suunnitelmissani tai tavoitteenani, mutta tämän reitin kyllä kuljen. 
Kunhan ensin olen vähän harjoitellut.



aamuinen DIY-hetki

Yhtälö:
pari teini-ikäistä nuorta naista
hajamielinen mutta ei ekoahdistunut äiti-ihminen
1/3 ompelukonetta
vapaa aamupäivä

Olen lopen kyllästynyt muistamaan tuo vanulappuja -pyynnön kauppareissullani. En muista edes puurohiutaleita, miten ihmeessä muistaisin jotain niin toisaikaista kuin vanulaput?
Ja jotenkin sisäinen ituhippini kirkuu taloudellista ja ekologista tuskaa, kun se vanulätykkä heitetään heti pois. 
Markkinat puolestaan eivät tunnusta kestovanulappuja. Kaikenmoisia muita kestojuttuja kyllä myydään ihan ruokakaupoissakin, mutta ei vanulappuja. Ja jos jossain kestovanulappuja myydään, niin tukalan kalliilla.

Toiselle teinille löysin joululahjaksi kaupan kestovanulappuja, jotka on havaittu toimiviksi. (teini tosin ihmetteli, miksi hän sai liivinsuojuksia kun ei edes imetä) (ne olivat kohtalaisen arvokkaita) (siis kallita)
Toinen ei luonnollisestikaan voi käyttää omaan silkoiseen hipiäänsä mitään millä on tahrittu siskon naamaa.

Sisäisessä luomisen tuskassa päätin testata, kykenisinkö luomaan itse kestovanulappuja teinitalouden tarpeisiin.


Kaikenlaiset luovat työhöni perustuvat ideologiaani: amatöörit venyttelee, lahjattomat harjoittelee. (= en mittaa, en tee kaavoja, en kokeile)
Kaikenlaiset ompelutyöni perustuvat siihen, että omistan kolmanneksen ompelukoneesta, jolla osaan auttavasti ommella suoraa viivaa (hyvänä päivänä).

Onnistuin leikkaamaan suurinpiirtein pyöreitä lappusia ihanan pehmeäksi pestystä trikoosta ja mukavan hiutuneesta froteesta.
Ja onnistuin ompelemaan suurinpiirtein pyöreätä reunaa pitkin (vaikka oli pyöreätä, ei suoraa! siitä olen kyllä ylpeä). Osaan tein toisen puolen trikoosta, toisen froteesta ja osaan tein kaksin puolin trikoota.

Ovathan ne rumia kuin synti, mutta onko sillä väliä? 
Jos siihen turataan jo valmiiksi likaista naamaa?

kyllä voi lukea, ompelukoneistaa ja juoda kahvia samaan aikaan

Jään odottamaan teinien tuomiota.

(jotenkin tyypillistä minua että kestovanulappuja. mitään muita kestotuotteitahan en luonnollisestikaan ole ehdottanut nuorisolle käytettäväksi. että lillukanvarsia ekotuskaan, hiphei)
(paitsi tosi pahaan flunssaan minulla on henkilökohtaisia nestuukeja)
(ne olen tehnyt ihan itse ilman ompelukonetta)


hurvitteluraha ja uo-kriizi

Ajattelin vuoden vaihteessa että pitää olla joku teemavuosi. Mietin että olisi kiva pitää arpajaisvuosi. Voisin laittaa erillisen rahan kukkaroon ja ostaa joka viikko rapsutusarvan ja sitten katsoa vuoden lopussa, että olenko voitolla yhtään ja paljonko.
Sitten katsoin että halvoissa rapsutusarvoissa on aika vähän voittoluokkia.
Pistin arpajaisvuoden tauolle.
Sen sijaan päätin että rupean maksamaan itselleni hurvittelurahaa.

Sanoin siitä Lehtorille joka oli heti hyvin tukeva ja sanoi että joo ja sähän olet kohta menossa sinne laivallekin.

Heti huomasin että Lehtori on aivan väärin ymmärtänyt koko hurvittelurahan konseptin.

Ensinnäkin: se laivajuttu on työtä ja siellä ei hurvitella.
tai tietysti, mutta ei

Hurvittelurahasta on seuraavanlaisia sääntöjä:

ei mene hurvittelurahasta muistikirjat, kirjastosakot, kosmetiikka, vaatteet eikä mikään muukaan välttämättömyys.
minä pistän kosmetiikan uusiksi aina kun säilöntäpäivä menee umpeen. Tiedän, ei ole ekologista eikä ekonomista, mutta kyllä huomaan että jos tuote säilyy avattuna noin puoli vuotta, niin ei se kovin hehkeää enää sen jälkeen ole ja alkaa kirvistellä silmissä. 

ei mene hurvittelurahasta nuorison kanssa kaffella käynti
suunnittelin jo vuosi sitten, että rupean käymään nuorison kanssa kaffella aina kerran kuukaudessa. Arvatkaa monenako kuukautena onnistuin. Onneksi en sanonut kenellekään ääneen

ei mene hurvittelurahasta Lehtorin kanssa kaffella tmv käynti, jos sattuu olemaan minun maksuvuoroni.
olen sitä mieltä että harvemmin on minun vuoroni. mutta jos, niin ei mene hurvittelurahasta

ei mene hurvittelurahasta kavereiden kanssa kaffella tmv. käynti.

Vaan kaikki yllä oleva menee ihan yleisestä talousvarannosta.

Hurvitteluraha laitetaan erilliseen kukkaroon ja sitä käytetään vain yksityiseen hurvitteluun.
Yksityiseen kaffitteluun (tmv) ja muuhun semmoiseen mitä teen ihan itsekseni ja vain ja ainoastaan omaksi ilokseni.

Jotenkin veikkaan että ei ihan heti kulu hurvitteluraha.

hurvittelurahatilanne


*

Meillä oli eksistentiaalinen väittely viikonloppuna.

Lehtori lukee semmoista kirjaa mikä on kirjoitettu vahvalla Turun murteella. Hänen mielestään se on epäuskottavaa, koska hän ei kuulemma puhu sillä tavalla vaan yleiskielellä.

Minä sanoin että siltä se tietysti omasta mielestä kuulostaa. Ja että jos menee johonkin itään, niin kuoliaiksi nauravat itsensä tärviölle ne Lehtorin avonaisille diftongeille ja laulamiselle.
Lehtori vertaa itseään aina isovanhempiinsa - tai mammaan nyt enää - joka oikeasti puhuu niin vanhaa murretta etten aina meinaa kaikkea ymmärtää vaikka olen syntyjäni turkulainen. Heihin verrattuna Lehtori puhuukin niin kuin ylioppilaat vanhoissa filmeissä. Tietysti. Hänhän on Lehtori.


Ja sitten sanoin että minun mielestäni minä sanon tois pUOl joKe mutta jos sama asia pitää kirjoittaa, niin kirjoitan tois pUAl joKKe.
Koska semmoiselta se kuulostaa ulkopuolisesta.
Mutta omasta mielestä se näyttää tyhmältä, koska omasta mielestä kuulostaa toisella puolella jokea.

Lehtori oli sitä mieltä että juuri päinvastoin.

Kyllä oli sanasota kerrakseen.
Ei kinata meillä siivouksesta, pyykistä tai rahasta.
Kinataan toisesta puolesta jokea. (tai oikeastaan siitä UO:sta)
Jee.

toispualt


Äänikirjakriizi

minulla on uudet hienot langattomat höörluurit.
Ostin kun kohtalaisen halvalla sai: minun ei kannata investoida kovin kalliisiin kun olen vähän epävarma omista kuuntelukyvyistäni.

Minulla on myös liikunta-angst, joka kohdistuu suosikkilajiini uintiin.
Kun en saa lähdetyksi uimaan, olen ruvennut kävelemään.

Olen yrittänyt modernin tavoittelussani yhdistää nämä kaksi asiaa ja kiikkua trendin aallonharjan jälkimainingeissa harjoittamalla yhtäaikaista liikuntaa ja kuuntelemista.

Kyllä on vaikeaa.
Ensin lainasin yhden äänikirjan - Kimi Räikkösen elämäntarinan - äänikirjastosta, mutta eihän siitä mitään tullut, kun en tykännyt lukijasta.
Enkä kyllä oikein kirjoitustyylistäkään.
Sitten lainasin toisen äänikirjan, semmoisen minkä tiesin hyväksi ja mieluisaksi - Pauliina Vanhatalon Toinen elämä.
En tykännyt siinäkään lukijasta.
ne ovat liian ilmeettömiä, siitä se johtuu. siitä ilmeettömästä luennasta tulee minulle mieleen sellainen ylimielinen besserwisser-opensuosikki -mielikuva, oli sitten nainen tai mies kyseessä

Enkä oikein päässyt ensin sen höntyilyn kyytiin, mutta päätin että nyt kyllä opettelen.
Vaikeaa oli.
Paljon hienoja ajatuksia menee ihan sivukorvan.
Sitten kun vähän aloin päästä jyvälle hommasta ja olin menossa töihin, ja olisin ihan halunnut kuunnella koko bussimatkan sitä, niin eikös lyönyt jumiin se kuunteluohjelma.

Suivaannuin.

Menin Yle Areenaan, ja kuuntelin ohjelman suomen kielen lumisanoista.
Niitä on paljon.
Yhdestä olin eri mieltä. Minusta kuura ei ole varsinaisesti lumisana, vaan kuura on enempi semmoinen mikä on ennen lumivaihetta.
vähän niin kuin halla, että ei ole lunta mutta ilmentymä tosi kylmästä ja lumettomasta

No sitten oli työpäivä ohitse ja sää oli mukava ja vähän kuurainen.
Ajattelin että voisin kävellä kotiin.Tulisi hoidettua päivän liikunta jotenkuten.
Menin taas Yle Areenaan ja sieltä ponkaisi silmilleni kuunnelma Kova kuin kivi.
Minulla on siitä traumaattinen muisto teinivuosilta: oli aivan hyytävän kammoittava kuunnelma mielestäni.
Muistan että ihan varta vasten olisin parkkeerannut itseni kuuloradion eteen sitä kuuntelemaan ja olen niin traumatisoitunut siitä että koko perhe tietää että se on kamalin muisto mitä voi olla
paitsi kahta kirjaa ja yhtä elokuvaa.

Mietin asiaa samalla kun kävelin töistä kirjastolle asti ja sitten päättelin että kävelyn ja nukkumaanmenon välillä on riittävästi tyhjää tilaa, uskallan kuunnella kaikkien aikojen pelottavimman kuunnelman.
Vuosikymmeniä olen hellinyt mielessäni muistoa siitä ja sen hyytävyydestä: Eunice Parchman tappoi Coverdalen perheen koska hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa
sillaisesti se alkaa, kaikessa hyytävyydessään. Jos on oikeinkirjoitusvirhe, niin en voi mitään. En tiedä kuinka kirjoitetaan, koska oli luureissa

Vähän jännitti sitä aloittaa, mutta pistin töppöstä toisen eteen ja kuuntelin korvat luurien ympärillä pörhöllään ja sormi valmiina stop-näppäimellä jos aivan pahaksi käy.
Oli kuulkaa hyvä.
Aivan loistava.
Eikä yhtään hyytävä, vaan kertakaikkisen mainio, paikoin jopa hauska.
Niin sitä ihminen aikuistuu.

Ja kun tulin kotiin, hehkutin sitä ensin Lehtorille ja sitten sille kaikkein auditiivisimmalle teinille, joka taisi vähän kiinnostua.
Vaihtarina se kertoi, että koulussa oli juuri puhuttu kuunnelmista, ja että hänen luokallaan on ihmisiä jotka eivät tiedä mitä kuunnelma tarkoittaa. ("eikö nyt siitä sanasta jo pysty päättelemään että mikä se on?")
Äikän ope oli miettinyt jotain esimerkkiä ja muistanut että joskus ennen vanhaan on ollut Knalli ja sateenvarjo.
Teini oli huitonut että ope-ope, niitä on Areenassa ja ope oli saanut nauruhepulin että onko tämä kodin peruja.
Nyt ne sitten kuuntelevat seuraavalla äikän tunnilla Knallia ja sateenvarjoa.
Teini osaa kait jokaisen jakson ulkoa
semmoisia lapsista tulee kun niitä säilytetään minun kodissani; silleesti outoa, koska minä en ole ollut niistä mitenkään innostunut, siis knalleista. enkä kovin paljoa edes kuunnelmista, koska muistoissa on kummitellut coverdalen perheen kova kohtalo

Tästä inspiroituneena minä kiepsautin seuraavaksi luureihin knalli-hommeleita ja nyt tiedän mitä pystyn kuuntelemaan, vaikka äänikirjoja oikein vielä en.



kävelymietteitä

Emma otti käyttöön kertakaikkisen kätevän sanan uuden vuoden lupausten tilalle: aikomukset.

Minua ei ole moneen kuukauteen yhtään huvittanut mennä uimaan.
Siellä on kumminkin märkää-kylmää-pimeetä (meidän perhessä ainoa hyväksytty tekosyy olla tekemättä jotain: märkää-kylmää-pimeetä)
En ole huolissani, koska tiedän, että uimainto löytyy kyllä.
Aikanaan.

Pakoillessani uimista, päätin yhtenä päivänä kävellä meiltä johonkin. (=kirjastoon, minulla oli varaus noutamatta)
Kävelin.

Siinä kävellessäni ajattelin, että olisi valtavan kätevää, jos korvasta voisi vetää usb-piuhan tietokoneelle tai edes muistikirjaan, että jäisi joku jälki kaikesta siitä, mitä päässä porheltaa.

Tunnin tepastelun aikana sain tehdyksi listan kaikista niistä asioista joita olisi kiva tehdä vuonna 2020.
Kun pääsin kirjastolle ja sain kaiveltua kynän repustani, olin jo unohtanut puolet.

Mutta 2020:

- aion antaa äänikirjoille mahdollisuuden. (tilasin itselleni hienot langattomat luurit, täytyyhän niitä sitten käyttääkin)
Mietin, että jos onnistun multitaskaamaan niin, että luen yhtä kirjaa ja kuuntelen toista kirjaa, niin saan aika paljon aikaiseksi kyllä.
Onko joku hyvä äänikirjapalvelu, mitä kannattaisi kokeilla? Katselin kyllä, mutta en osannut päättää. Kun se, missä oli eniten ja kiinnostavia, oli huonoin perhejaon kannalta. (meillä ei tarvita kids only -palvelua, vaan 3-4 aikuisen tasoista käyttäjää)
Ja sitten haluaisin semmoisen, mihin ei tarvitse antaa kortin numeroa, vaan voi ostaa lahjakortteina. Yhdessä ei ollut lahjakorttimahdollisuutta yhtään.

- olisi kiva vihdoinkin päästä Kaustisten kansanmusiikkijuhlille. En ole koskaan ollut. Onkohan se mainio fiesta?

- pitäisi selvittää pyhiinvaellusjuttu. Muistan joskus törmänneeni semmoiseen minivaellukseen jossain täällä lähitienoilla. Pitää kaivella se juttu esiin.

- olisi myös kiva matkustaa Kuopioon tai johonkin muualle kauemmas kuin Hesaan tai Tampereelle junalla tai bussilla ihan muuten vain.

- kaiken muun olen jo unohtanut, mutta oli niitä paljon enempi.


*

Mietin taas sitä kun on olemassa lukupiirejä.

Ja sitten niissä lukupiireissä syödään hienosti jonkun ylevän kirjan teeman mukaisesti.

Ja sitten ne lukupiiriläiset tekevät keittokirjan niistä lukupiirissä syömistään päivällisistä.

Niin voisiko olla lukupiirikeittokirjalukupiiri?
Ja voisiko se lukupiirikeittokirjalukupiiri kirjoittaa keittokirjalukupiirin oman keittokirjan?

Vähänkö olisi hienoa.

Heti ajattelin että ainoa ylevä kirja jonka olen lukenut on Alastalon salissa ja siinä järmätään sivutolkulla kaffesta ja sokerista.
Että jos vaikka semmoisen luvun laittaisin siihen keittokirjalukupiirikeittokirjaan.




kulkuneuvokysymys

tilasin itselleni kerran langattomat kuulokkeet.
Ihmeellisessä intternetissä asioin, ja näin se meni:

tein tilauksen lauantaina ennen loppiaista. Hyvinkin tietoisena siitä, että pitkät vapaat edessä, ei liiku tuote hyllyssä, eikä kaupassa.
Että jos kauppa lähettää ne tiistaina niin hyvä.

Vaan kas!
Jo sunnuntaina (eikä vielä ollut edes loppiainen) tuli tieto, että luurit on kääritty pakettiin ja niille oli annettu seurantakoodi.

Maanantaina (joka oli loppiainen) ei tapahtunut mitään. Enkä sitä odottanutkaan.

Tiistaina tuli tieto, että posti tekee töitä. (arvioitu toimitus keskiviikkona; paketti oli havaittu Vantaalla)

Keskiviikkona tuli tieto, että posti tekee töitä. (arvioitu toimitus torstaina; paketti oli havaittu Helsingissä.)

Torstaina tuli tieto, että posti tekee töitä. (arvioitu toimitus perjantaina; paketti oli havaittu aamuyöllä Liedossa.) (miten voi olla ettei Liedosta ehdi meille yhdessä päivässä, en ymmärrä. Jos on Liedossa aamuyöllä eikä vielä illaksikaan ole meillä, niin kuka hurvittelee minun luureillani jossain Liedon perukoilla?)

Semmoista vaan mietin tässä yleisesti ja yhtäläisesti, että kun se paketti lähti Helsingistä minulle tänne lounaisrannikolle, niin millä kulkuneuvolla mahtaa tulla?

Kun minun kokemukseni mukaan bussi, juna ja henkilöauto taittavat taivalta reilut pari tuntia. Vähän enempi jos pysähtyy kahville Lahnajärvellä tai Salossa (Salossa jos tulee kotiinpäin ja Lahnajärvellä jos on vasta menossa) 
Niin että ei vissiin tullut autokyydillä tai junalla pakettini.

Semmoinen rapsakka pyöräilijä (en kumminkaan minä, en ole kokeillut pitkänmatkan pyöräilyä vielä) polkaisee tuon vajaat parisataa kilometriä parissa päivässä - yhdellä yöpymisellä.
Ranskan ympäriajajan tasoinen vetäisee muutamassa tunnissa - ei ole pahoja nousuja, muutama vain, ei ehkä tarvita ylämäkispesialistia.
Että ei tainnut tulla fillarillakaan.

Kävelijä - kohtalaisen harjaantunut - taitaa päästä kolme-neljäkymmentä kilometriä päivässä jos ei ole hankalaa maastoa eikä painavia kantamuksia. Niin että ei ehkä ollut kävelijäkään.
Ja käsittääkseni hevonen menee saman verran kuin ihminen päivässä.

Että mitä kulkuvälinettä käyttää posti, kysyn vaan?

*


Tämmöinen seurantakoodisysteemi on siitä kiva ja petollinen, että sitten näkee, miten ihmeen paljon aikaa turaantuu pelkkään odotteluun.

Kerran paljon kauemmin sitten lähetin kirjatun kirjeen jossa oli yhden opiskelun lopputyö ja se ei millään mennyt perille ja minua uhkasi jo reputtaminen.
Ei ollut seurantakoodeja vielä niin ei heti tiennyt missä on.
Sittemmin, kun se kirje oli ollut matkalla kai viikon, kävi ilmi että se oli pudonnut Karjunaurun vai mikälie mahtoi ollakaan vinkeänniminen postitoimisto lattialle eikä oltu rekisteröity.
Onneksi oli kirjattu.
Ja pääsi perille ja pääsin läpi enkä reputtanut.

Mutta kyllä on kummallista että on koneet ja härvelit ja silti näin tolkuttoman aikaa vievää hommaa.

Miten ovat entisinä aikoina pakanamaihin lähettäneet kirjeitä kotijoukot lähetyssaarnaajille, kun ties missä metsän keskellä ovat olleet?
Että Ahrikka, kolmas viidakko aavikon liepeillä?



Vuotuismouhaus

Minulla on pitkään ollut lempikohta perusopetuslaissa (§31): Opetus, sen edellyttämät oppikirjat ja muu oppimateriaali sekä työvälineet ja työaineet ovat oppilaalle maksuttomia. (mietiskelen tätä kohtaa usein jos on tylsää)

Meillä tämä pykäläkohta eskaloituu ja konfliktoituu ja vaikka mitä aina tällä tavalla talventaitteessa:

Miten voi olla oltava luistimet?
Kun niille ei koulun yhden tai kahden satunnaisen vuosittaisen luistelutunnin lisäksi ole mitään käyttöä.

Kyllä, kävimme aikoinaan suloisten pikku pulluraposkien kanssa omatoimisesti(kin) luistelemassa.
Kyllä, olemme antaneet rohkaisevaa ja kannustavaa palautetta.
On juotu kaakaota kentällä ja kentän jälkeen.
On nähty kavereita ja leikitty hauskoja leikkejä luistimet jalassa.

Mutta ne in-ho-a-vat sydämensä pohjasta luistelua.
Emme siis suloisille isommille pulluraposkille ole rutiinisti hankkineet luistimia, kun niille ei ole mitään käyttöä.
Ei niin yhtään mitään.

Eikä ole käyttöä muutenkaan täällä etelän näennäistalvissa.
Viime vuonna oli lunta ja pakkastakin, mutta koska paikallinen kentänhuolto katsoo kalenterista soveliaat kentän jäädytyspäivät, sattui talvi osumaan juuri niiden aikojen ulkopuolelle.
Lähikentällä ei ole ollut jäätä varmaan kolmeen-neljään vuoteen - koska terminen talvi ja kalenteritalvi ja kaupungin jäädytysmiesten työvuorot eivät ole osuneet yksiin.
Ja siihen että pakkaisin luistimet kassiin, lähtisin bussilla jollekin hallille luistelemaan - siihen en taivu minä, eivätkä teinit. (se ei voi olla kovin ekologista. ekonomista ei ainakaan)

Sama pätee suksimiin. Kun ei, niin ei.
Jos omaehtoisesti pääsee lajin pariin ehkä joka kolmas vuosi, on aika turhaa investoida välineisiin.
Ainakaan kasvuikäisen. (tietysti on eri asia jos harrastaa mutkamäkeä tai pertsaa jossain Lapissa, mutta kaikki eivät.)

Jos luistelu kuuluu opetussuunnitelmaan, pitäisi koululla olla luistinlainaamo
Ja suksimet. (ja ladut mielellään)
Uikkarit ja pyyhe.
Lenkkarit, nappikset.
Jumppatossut.
(huomaatteko, mihin minun angstini erityisesti kohdistuu? Minulla on tietynlainen vakaumus)
verkkapukukin. Ei voi olettaa että joka nörtillä on. (minun lapsillani on, kun ne ovat nörtillisesti häiriintyneitä, harjoittavat ainakin toisinaan omaehtoista liikuntaa)
Säällisiä vaatteita on oltava ainakin, muuten tulee lastensuojelu kylään.
Onko pakko olla kynäkotelo? (ei varmaan, kyniä saa ehkä säilyttää pulpetissa. paitsi jos on kiertoluokat)
Koulureppu? saako kirjat viedä muovikassissa (ei ehkä alkon?)

Niin että voisiko joku sellainen tiedostava vanhempi, joka muutenkin keskittyy lakeihin, asetuksiin ja ohjeistuksiin muissakin päivänpolttavissa asioissa, tehdä some-ilmiön siitä että perusopetus ei todellakaan ole maksutonta?



ps. voisiko liikunnanopettajiin (ja myös teineihin) tehdä semmoisen säädön myös, että ei samana aamuna kun on oltava luistimet.
Cittari ei ole auki, tilillä ei ole rahaa ja luistimet ovat taas kerran liian pienet.
(no ei sentään, tämä oli taiteellinen tehokeino)
Minulla on varaa hankkia luistimet jos on tarvis. Mutta kyllä on kallista hankintaa, sen vaan sanon. Yhtä kertaa varten.

ps2. rohkenin kerran kauan sitten kysyä tätä asiaa. Siihen vastattiin, että meidän koulun linjauksen mukaan oppilaalla pitää olla talviurheiluväline. 
En kyllä tiedä, millä perusteella semmoiseen voi velvoittaa.
Olisi pitänyt ehkä hankkia oppilaalle curlingmaila.

ja vielä semmoinen ps. että minä itse henkilökohtaisesti pidän luistelusta ja myös suksimisesta.
Omistan luistimet (jotka teini lainasi) ja minulla taitaa olla osuus suksista, jos ne suksimet ovat edelleen olemassa äidin tai siskon komerossa.

ja vielä yksi ps.
meillä on kaupungissa suksi- ja vissiin luistinlainaamokin, mutta ei paljoa lämmitä, jos koulun liikunnantunnit eivät ole siellä missä lainaamot.
Ja maksaa sekin.
Kun sen opetuksen pitäisi olla maksutonta. Sehän se juttu tässä on. Eikä luistimet.


osavuosikatsaus

Kun nyt on vuosi loistokkaasti (mitä muuta te oikein kuvittelitte?) lähtenyt käyntiin, on tietysti aika osavuosikatsauksen.

väliin on vähän tämmöinen olo


Tänä vuonna ihmetellään:

1. pitäisikö kehittää ruoka- ja ravitsemuspuuskahdus?
taaskotätäsamaa

2. voisiko jostain saada rahaa?
haluan uusia muistikirjoja, kyniä, kumeja (miten voi olla koululaisenemmistöinen talous, jossa ei ole yhtään pyyhekumia, kysyn vaan?) laukkuja, kenkiä, tavaroita nuorisolle ja vaatteita ja lomamatkoja meille kaikille

3. olisiko aika löytää taas liikunnan ilo?
ruotoni on jäykistynyt sohvanmuotoiseksi, kummastakin polvesta kuuluu narks-skrääh, vasemmasta pahemmin, ja niskasta rousk silloin harvoin kun pää suostuu kääntymään

4. voiko työstressille tehdä jotain?
työpäivien tunnit eivät meinaa millään riittää ja henkeä salpaa kun ajattelen kaikkea sitä mitä en ehdi
missä ihmeen välissä minun työpäivistäni on tullut näin ylikuormattuja?
Olenko tullut hitaammaksi näin vanhemmiten?

5. mikä voisi olla uusi kiva inspiroiva harrastus?
joka ei olisi ehkä liikuntaa
mutta joka ei aiheuttaisi niska-hartia-ja-jäykistymisprobleemia.
tai voisinko edes löytää kiinnostavaa luettavaa enkä vain vanhoja tuttuja kirjoja?

Kuluneena osavuonna olen nimittäin:
tehnyt yhtä ja samaa ruokaa päivästä toiseen, maannut sohvalla lukemassa vanhoja tuttuja kirjoja työstressaantuneena ja kuunnellut polvien ja niskan rohinaa kun olen työläästi vaihtanut lönöttävän istuma-asennon vähän vähemmän lönöttäväksi.
Jee sille.

teinin sweet sixteen -kattaus



ps. on muuten ihan käsittämättömän ärsyttävää, kun meneillään on jo toinen kirjaston kirja, johon joku besserwisser on tehnyt oikolukumerkintöjä, kommentoinut pilkkuvirheitä ja tehnyt omia reunamerkintöjä ja arvailuja siitä, kuka on syyllinen.

ajattelin mennä sokerilakkoon.
saahan sitä ajatella kaikenmoista