Kesäkuun kirjat

 

Odotin kesäkuulta kivoja kesäkirjoja, kepeyttä, leppoisuutta, iloa.

Suurimman osan kesäkuusta tuntui siltä että kahlasin loputtoman tahmeassa kirjainviidakossa. (oma vika tietysti, mitäs valitsin hidasta luettavaa!)

Aikuistuville naisille suosittelen Regina Raskin Onnellisten salaseuraa - se oli ihana! Pieniä muisteluksia, onnen häivähdyksiä, ajattelemuksia täynnä elämää.

Emily Henryn Täydellinen päivä oli juuri sellainen kirja, jollaisia olisin halunnut kesäkuuhuni enemmänkin. Yhtenä täydellisenä juhannuspäivänä vain luin.

Balli Kaur Jaswalin Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille on raflaavasta nimestään huolimatta chicklitiä, jossa on myös vakavampaa sisältöä. 

Historiasta, elokuvista ja elokuvien historiasta kiinnostuneille Tuomas Marjamäen Siitä tulikin farssi on oiva tarina ensimmäisen suomalaisen elokuvan tekemisestä.



kutominen eteni yhtä tahmeasti kuin lukeminen


kesäkuu 2021

Sofia Pekkarinen: Luna 2.0. Tarina ulkonäköpaineista ja näennäisestä rakkaudesta. Sinkkuelämä tuntuu tylsältä, farkut kiristävät, jumalaisen personal trainerin ansiosta Luna päättää treenata itsestään instakelpoisen fitnessbaben. Olen liian jotakin tälle kirjalle. (vanha? tylsä? liikkumaton? epäinstakelpoinen?) Tarina käynnistyi hitaasti, ja olin moneen kertaan jättämässä kesken. Kepeää chicklitiä jollekulle muulle kuin minulle.

Tuomas Marjamäki: Siitä tulikin farssi. Pidin ihan älyttömästi Marjamäen jälkimmäisestä kirjasta, Myöhäistä katua. Suurin odotuksin lainasin esikoisteoksen; Siitä tulikin farssi. Keväällä en jaksanut tarinaan lukemalla keskittyä, nyt kesällä otin kuunteluun äänikirjan. Farssissa kuvataan Suomen ensimmäisen elokuvateatterin toimintaa ja kaikkien aikojen ensimmäisen suomalaisen kinematografisen kuvan - elokuvan - syntyprosessia. Itse elokuva on kadonnut aikoja sitten, siitä on olemassa muistiinpanoja ja mainoksia, joiden pohjalta kirjoittaja on rakentanut kertomuksensa. Kuunteleminen on minulle vaikein lukemisen muoto, ja huomaan keskittyväni toissijaisiin asioihin ja epätarkkuuksiin kuunnellessani (varmaan kun en pysty plaraamaan tarinaa edestakaisin, kuten perinteistä kirjaa lukiessa tapanani on). Ensimmäisen suomalaisen elokuvan tarina on kiehtova, kirjassa on hyvää ajankuvaa, mutta jollain tavalla ainakin audioversiossa kirjoittajan ansiokas ja uuttera tutkimustyö tunkee läpi - kirja on tietokirjamainen, vaikka fiktiota onkin. (Myöhäistä katua on huomattavasti irtonaisempi ja rennompi otteeltaan). Pidän Marjamäen tyylistä ja odotan mielenkiinnolla seuraavia fiktioita. Äänikirja

Emily Henry: Täydellinen päivä. January kirjoittaa onnellisia rakkausromaneja, Augustus vakavasti otettavaa kirjallisuutta, kumpaakin vaivaa tyhjän paperin kammo. Kesäinen naapurisuhde muuttuu haasteeksi: he vaihtavat lajityyppejä: Januaryn on kirjoitettava korkeakirjallinen mestariteos, Augustuksen viihderomani, viikonloppuisin he tutustuvat toinen toistensa tutkimusmenetelmiin, eikä kukaan rakastu - näin sovitaan. Kesäinen, etenevä hyvänmielen kertomus - lue tämä huolettomana kesäviikonloppuna!

Regina Rask: Onnellisten salaseura. Ihana! Pieniä kirjoituksia isosta aiheesta: aikuiseksi kasvamisesta, keski-ikäisenä olemisesta. Sympaattisia muisteluksia, onnenhetkien välähdyksiä, elämää. Lue!

Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi? Omakohtainen kasvuanalyysi siitä, miten yksinhuoltajaäidin tyttärestä kasvaa riivinrauta-feministi. Suunnilleen puoleenväliin asti pidin tästä kirjasta ihan älyttömästi, sitten alkoi jostain syystä ärsyttää. Mietin sitä, miksi ärsyttää. Yritin miettiä sitä, mikä ärsyttää. En ole itse koskaan kokenut, että minut olisi ajettu johonkin ahtaaseen tyttöyden tai naiseuden rooliin. Tiedostan rakenteelliset haasteet lähipiirissä, yhteiskunnassa ja maailmassa yleisesti, mutta en osaa ottaa niitä henkilökohtaisina loukkauksina. Luultavasti siksi ärsyttää: olen niin etuoikeutettu, että naisena oleminen ei ole minulle ongelma. Tiedostan senkin, että luultavasti enemmän tuen kuin yritän purkaa rakenteita. Sen tiedostan aivan piinallisen selkeästi että en osaa, enkä välttämättä edes halua tukea kaikkia maailman sorrettuja vähemmistöjä: minusta noin ylipäätään ihan hirmu monissa asioissa mennään valovuoden verran eteenpäin, kunhan ihmiset suhtautuisivat toisiinsa arvostavasti ja kunnioittavasti. Vastustan kiintiöitä, mutta tiedostan että ne ovat välttämättömiä, koska rakenteet ohjaavat ajatuksiamme tietynlaiseen suuntaan. Suhtaudun epäilevästi siihen, onko tasa-arvoa missään mielessä koskaan mahdollista saavuttaa, koska olemme niin älyttömän inhimillisiä, mutta olen sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä on oltava mahdollisuus ja lupa yrittää toteuttaa itseään haluamallaan tavalla, kunhan hän ei vahingoita tai loukkaa toisia. Vastustan tahallista konfliktin hakemista ja kaikenlaista kovaäänistä öykkäämistä, mutta tiedostan että joskus sitäkin tarvitaan: silti sellainen ärsyttää (esim. kirjailijan kuvaama tapa keskustella sovinistien kanssa). Kirjan alkupuolella hetken jo kuvittelin että minustakin voisi tulla feministi, mutta totesin että en vain kykene. Mietin sitä, olenko osannut edes jollain tavalla antaa omille lapsilleni kasvuolosuhteita, joissa heillä olisi ollut tilaa kasvaa omiksi itseikseen. Epäilen sitäkin. Ärsyttävä, mutta äärettömän hyviä pohdintoja herättänyt kirja. Mietin myös sitä, olisiko kirja julkaistu, jos käsikirjoituksen kustantamolle olisi lähettänyt porilainen yksinhuoltajaäidin kasvattama ihan tavallinen pöytälaatikkokirjoittaja.

Balli Kaur Jaswal: Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille. Punjabilaistaustainen Nikki luulee ryhtyvänsä opettamaan luovaa kirjoittamista naisryhmälle. Ryhmä kuitenkin koostuu luku-, kirjoitus- ja kielitaidottomista punjabilaisleskistä, jotka alkavat kertoa toisilleen eroottisia tarinoita. Pidän chicklitistä, jossa käsitellään "oikeita" (siis vakavia) asioita, ja hyvä kirjoittaja siihen kykenee ilman että kepeys tai toisaalta aiheen vakavuus kärsii: tässä tarinassa päästiin hyvin lähelle tätä tavoitetta. Päältä kepeä kirja käsittelee sulkeutuneen yhteisön ahtautta, normeja ja kunniaväkivaltaa. Tälle vaikealle aiheelle olisi voinut antaa tarinassa vielä enemmänkin tilaa ilman että kepeys ja luettavuus olisi kärsinyt. Loppuratkaisu oli vähän nopea ja juuri siksi syntyi vaikutelma, että yhteisön kunniakäsitysten muutos voisi olla nopea ja melko kivutonkin prosessi. Kiva kesäinen viikonloppukirja.

Claire Dederer: Elämäni asennot - mitä jooga minulle opetti. Olen lukenut tämän kirjan joskus pieni ikuisuus sitten. En muistanut sen nimeä, enkä kirjoittajankaan nimeä, mutta yhtäkkiä minulla oli pakottava tarve lukea tämä uudestaan. Kirjassa joogataan, mutta kirjoittaja ei yritä millään tavalla esittää että jooga olisi pelastus yksilön ongelmiin, ei oikeastaan edes sitä, että jooga olisi ollut ainoa mahdollinen vastaus hänen omiin ongelmiinsa. Hippimäisen äidin, tämän poikaystävän ja äidin kanssa edelleen aviossa olevan isän vapaasti kasvattama Claire kokee olevansa loukussa itsessään, yhteisössään, kykenemätön tuntemaan, kykenemätön ottamaan vastaan tunteita lapsiltaan ja puolisoltaan. Hän pakenee suorittavaan tunnollisuuteen ja kunnollisuuteen, asiat voi tehdä vain yhdellä tavalla: täydellisen oikein. Kirjassa pohditaan joogaa ja uskomusjärjestelmiä, vanhemmuutta ja ympäristön sille asettamia paineita, onnellisuutta, parisuhdetta, lapsuutta ja tunteiden kokemisen vaikeutta. Pidin pohdiskeluista joita kirja minussa herätti ja erityisesti siitä, että jooga ei mitenkään itsestään selvästi ole vastaus kaikkiin maailman suuriin kysymyksiin, vaikka se kirjoittajalle itselleen onkin olennaisen tärkeä asia elämässä ja tie eheämpään aikuisuuteen.

 Teemu Kunto: Minimalismi. Pieni kotimainen kirja minimalismista. Kirjoittaja on yrittänyt tarkastella minimalismia mahdollisimman monelta eri kannalta: paitsi tavaran vähyytenä, myös esim. digimalismina, ruokavalioon liittyen, liikkumisessa - ja ihmissuhteissa. Tiettyyn rajaan asti hyväksyin ja jossain määrin jaoinkin kirjoittajan näkemyksiä, mutta viimeistään vapaat suhteet minimalismin ilmentymänä olivat minulle vähän liikaa. Tavallaan tietysti joo, pienellä panostuksella maksimaalinen nautinto ja olematon sitoutumisen aste, mutta en silti oikein osaa rinnastaa sitä minimalismiin. (jokainen tietysti oikeuttaa omat valintansa haluamallaan tavalla...) Pohdiskelin hetken verran omaa suhdettani tavaraan: en ole hamstraaja, pyrin pikemminkin pieneen tavaramäärään, mutta olen silti aika huono luopumaan, minulla on esineitä yli oman tarpeen, koska joskus on mukavaa että on vaihtelua (vaikkapa astioissa), mutta tavaran määrä on maltillinen ja hallittavissa. Päällimäiseksi tästä kirjasta jäi fiilis, että kirjaan on yritetty haalia erilaisia näkökulmia vain siksi että kirjasta tulisi kirjan mittainen, eikä minimalistinen esitys tavaramäärästä. 

 Gretchen Rubin: Onnellisuusprojekti. Yksi pitkäaikaisista suosikki self-helpeistäni, rennosti kirjoitettu, asiallinen juttu. Tänä vuonna luin vähän erilaisten lasien lävitse, huomasin asioita joista en välttämättä pitänyt, mutta myös paljon sellaista josta jälleen kerran oli itselleni hyötyä. On mielenkiintoista palata yhä uudestaan johonkin kirjaan: elämäntilanne, mieliala, ajatusten suunta - ne kaikki vaikuttavat lukukokemukseen suunnattomasti. 

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)



...ja kaikki vuoden mittaan luetut (TÄSTÄ)

sekä #helmetlukuhaasteen haastekohdat (TÄSTÄ)

Haasteesta puuttuu yhä:
köyhyydestä kertova kirja
sateenkaariperheestä kertova kirja
postuumisti julkaistu kirja
eläinten oikeuksista kertova kirja
satukirja

Saa suositella!
(myös muita kuin haasteeseen sopivia kirjoja)
(ennemmin muita kuin haasteeseen sopivia, on jotenkin jännempää löytää haastekirjat vahingossa)


juhannus ja mysteereitä



 Juhannus - tuo keskikesän riemukas juhla lähestyy.

Paitsi kuulemma mökittömän ihmisen juhannus on maailman surullisin asia. 

En kaipaa mökkiä, enkä ole maailman surullisin, vaan suorastaan lapsellisen iloinen. Kesäkuun kaksi ekaa viikkoa menivät ilman yhtäkään vapaapäivää ja sen sinnittelyn ansiosta minulla on edessäni hekumallisen pitkä (4pv!) viikonloppu.

Aion

tavata ystäviä ja juoda melkein kannullisen jotain raikasta juomaa tai kahvia tai limua tai mitä tahansa muuta kuin hanalämmintä vettä (ainoa mitä verstaalla on tarjolla)

ennen kuin tapaan ystäviä aion lukea ja kirjoittaa kahvilassa silleen kuuluu tehdä jos on suuri tai(s)teilija

leipoa mansikkakakun

ja sitten en tiedäkään enää mitä teen. minulla on iso pino luettavaa ja epämääräisesti paikasta toiseen vaelteleva lauma nuorisoa nurkissani. 

*

Juhannuksen jälkeen vielä viikko töitä. Saan pitää kolme viikkoa kesälomaa. 

mysteereitä
- jos on päättänyt että ostaa loman kunniaksi uuden hyväntuoksuisen suihkusaippuan, niin riittääkö vanha vielä viikoksi? (ei)
- jos on päättänyt että ostaa loman kunniaksi langat uuteen neuleeseen, niin tuleeko työn alla oleva valmiiksi?(ei)
- jos on päättänyt että ostaa loman kunniaksi uuden muistikirjan, niin pystyykö odottamaan loman alkuun? (ei)
- omistaako riittävän ison matkaveskan reppureissua varten? (ei)
- riittääkö loma? (ei)


*

Ihmetyksiä

mietin edelleen että miten kirjasto tekee sen? Minulle tulee tieto varauksen saapumisesta. Tarkistan ihan kirjaston omasta listauksesta, että onko tulossa lisää varauksia, kannattaako mennä heti hakemaan vai vasta huomenna. Ei ole mitään tulossa.
Haen varauksen. Tarkistan kirjastossa paikan päällä, onko tulossa lisää varauksia. 
Ei ole.
Menen kotiin. Kirjastosta tulee viesti että täällä olisi tämmöinen varaamasi kiva kirja noudettavissa, tulepa hakemaan.
Miten se on mahdollista? 
Millä tavalla minuun on ujutettu kirjaston mikrosiru? En syö kirjoja enkä kirjastokortteja, niin että miten tämä seuranta toteutuu? Auttaako jos kääriytyy kauttaaltaan folioon? (ei)

toinen ihmetys on tämä:
ihmisellä on kaikenmoisia salasanoja, jotka se on tietoturvallisesti kirjannut muistikirjaansa ovelasti koodaten.
sitten se ihminen yrittää kirjautua sisään johonkin järjestelmään eikä pääsekään.
se ihminen tarkistaa lukuisia kertoja, että salasana on oikea, se nakuttaa sen huolellisesti kirjain kerrallaan siihen systeemiin, eikä vain pääse sisään.
se ihminen yrittää niin monta kertaa kuin uskaltaa, aina muutaman hetken välein. Se on tarkkana alkukirjainten ja loppukirjainten ja välinumeroiden kanssa ja ei vain pääse sisälle.
se tutkii omaa koodauslistaansa ja on ihan varma että tähän järjestelmään kirjaudutaan juuri tällä nimenomaisella salasanalla, vaan eipäs siltikään onnistu.
Sitten yhden kerran, juuri kun meinaa tilata uuden salasanan, se pääseekin sisään.
Että mikä juttu tämä oikein on?

*

tiedonanto: opiskelusuunnitelmat menivät uuteen harkintaan, kääkkäkiintiössä ei ollut tilaa.

Ämpärissä kesällä


Minä olen kerännyt kesä-ämpäriini tällaisia asioita - ja nämä eivät edes kaikki liity lomaan, vaan ihan pelkästään kesään.


Haluan uida luonnonvedessä, herätä yhden kerran aikaisin ja mennä ulos kun aamu on vielä raikas, haluan lukea outoja kirjoja ja lehtiä kirjastossa ja seikkailla ilman päämäärää. Ainakin.
Haluan myös kulkea Helenan polulla.


Aion kaivaa esiin hautausmaan kartan ja käydä kiertämässä kaikki merkkikohteet.
Hautausmaalla käveleminen on tyynnyttävää ja ihmeellistä. Olen löytänyt sieltä vaikka mitä, kerran umpimähkäisesti vaellellessani löysin vahingossa esi-isänkin, (tai mikälie mahtaa olla, isoisoisosetä?)(en jaksa laskea montako isoa pitäisi olla) jonka piti olla haudattuna Urjalaan (tai Ulvilaan, tai ehkä kukaties Pöytyälle, Ypäjälle tai Jonnekin Muualle, ei kumminkaan ainakaan tänne, suunnilleen sadan metrin päähän siitä sukuhaudasta jonka sijainnin kaikki sukulaiset tietävät, ja jossa lapsuuden jouluina kokoonnuttiin.)(sittemmin vieraannuin jouluisista kynttiläkokoontumisista. ja nyttemmin vaeltelen moikkaamassa esi-isiä tämän tästä)




Kirjoitushommeleita ohjelmassa on myös. Olen yrittänyt kirjoittaa muutaman sataa sanaa joka päivä. Välillä kirjoitan enempi, välillä vähempi. 

Osa ulkomaan sukulaisista on tulossa visiitille. Visiitti asettuu enimmäkseen sellaiseen ajankohtaan, jolloin minulla ei oletettavasti vielä ole lomaa. (en viitsisi hirveästi nillittää, mutta en vielä tiedä milloin on loma. tai onko sitä. kai kumminkin)

Meillä on Lehtorin kanssa reppureissuplään. Epäilen yleisesti ottaen kaikenlaisten suunnitelmiemme toteutumista, mutta tämä on ilmeisesti pakko toteuttaa, koska nuoriso on kehittänyt omia suunnitelmiaan sen varalle että me olemme poissa. (tai sitten sitä ei ehkä kannata toteuttaa juuri siitä syystä että nuorisolla on suunnitelmia sen varalle että me olemme poissa)

 




Aika pieniä suunnitelmia itse asiassa.
Mutta toteutettavissa. Voi sitten kesän lopuksi sanoa että toteutin sata prossaa kesäsuunnitelmistani. (paitsi tuota reissatako vaiko eikö reissata, sitä ei ehkä pysty toteuttamaan molemmilta osin?)

Millainen kesä-ämpäri sulla on?

Mitä odotat, mitä aiot?

Mitä minulta puuttuu? Mitä ehdotat tai suosittelet lisättäväksi tähän listaan?
 

Tyhjenevä pesä - pitkä postaus

 Kaipailin muutama postaus sitten kirjoitusehdotuksia. 

Rva Kepponen kysyi, miltä tuntuu kun lapset muuttavat pois, onko tyhjän pesän syndroomaa ja miten suhde nuorisoon on muuttunut.



Kolmesta keskenkasvuisesta kaksi on tullut täysi-ikäisiksi, aloittanut opiskelunsa ja sitä myötä muuttanut pois lapsuuskodistaan. 

Kotipesä on meillä tyhjentynyt vähitellen, tällaisten vaiheiden kautta:

Esikoinen suoritti isänmaalliset velvollisuutensa heti kun se oli mahdollista. Ylioppilaaksi valmistuttuaan hän vietti seuraavan syksyn töissä ja kotona  - olen autuaasti unohtanut kuinka. Täysi-ikäinen, vastuullinen nuori sai olla tulla ja mennä vapaasti, kunhan ilmoitti noin suunnilleen onko tulossa vai menossa ja minne. (periaate josta yritän pitää kiinni: aikuinen ihminen vastaa itsestään, saa mennä ja tulla vapaasti, aikatauluista pitää infota vain yleisen kohteliaisuuden takia)

Tammikuussa 2019 alkoi inttijakso joka oli minusta rehellisesti sanottuna kurja. Tiesin, ettei nuori viihdy siellä - ainakaan alussa - ja itse olen enempi rauhankannattaja kuin kovin asehenkinen. Varsinkin alku kävi koville niin äidille kuin nuorellekin. En niinkään kärsinyt siitä, että nuori oli poissa kotoa, vaan siitä kun tiesin että hänellä on hankala olla.

Puolen vuoden mittaiseen inttijaksoon mahtui pidempiä metsäpätkiä ja nuori alkoi olla erillään ruokavahvuudestamme. Lomilla hän tietysti oli teknisesti ottaen kotona, mutta käytännössä paljon kavereiden kanssa tai vähintäänkin henkisesti poissaoleva, keräsi voimia tulevaan jaksoon.
Samoihin aikoihin he päättivät kavereiden kanssa perustaa kommuunin. Paikallinen opiskelija-asuntosäätiö vuokrasi herrakolmikolle ilomielin solun kommuuniksi, ja jo nuoren inttiaikana oli selvää, että hän tulee inttijakson jälkeen lapsuuskotiin korkeintaan kääntymään. 



Samaan aikaan, suunnilleen tammikuussa 2019 selvisi, että keskimmäinen lähtee kesävaihtoon Uuteen Seelantiin. 
Kasvun paikka äidille sekin: niin totaalinen irtipäästäminen. Ja niin kauas! Kellonaikojen tuolle puolen!

Heinäkuussa 2019 pajatso tyhjeni hetkellisesti kertakaikkisesti.
Yksi oli omassa kodissaan, yksi Uudessa Seelannissa ja yksi riparilla. 
Saimme ensimmäisen aavistuksen siitä, millaista on kun koti on vain kahden aikuisen koti.
Sisustimme kovasti.

Esikoinen asettui omaan elämäänsä tekemällä ahkerasti kesätöitä ja aloittamalla sitten opiskelut - eletään syksyä 2019. Hän kävi lapsuuskodissa lähinnä pesettämässä pyykkiä ja syömässä, tuskin edes kertaa viikossa, viihtyi omassa kodissaan, kavereidensa kanssa.
Keskimmäinen palasi Uudesta Seelannista ehjänä ja aloitti abivuotensa. 
Jouluna olimme kaikki saman katon alla, esikoinen lattiamajoituksessa.

Keväällä 2020 elämä muuttui melkoisesti - kuten tiedämme, tautisyistä. Esikoisen kämppäkaverit palasivat lapsuuskoteihinsa ja esikoinen eleli solussa itsekseen, etäopiskeli ja kävi meillä edelleen vain pyykkäämässä.
Keskimmäinen haki opiskelupaikkaa taideyliopistosta, ehti juuri ja juuri viettää penkkareita. Pohdimme yhdessä vaihtoehtoja opiskelulle, jos (kun) paikka teatterikoulusta ei aukeakaan. Oli selvää, että keskimmäinen lähtee pois kotipaikkakunnalta tekemään jotain opintoja. 

Syksyllä 2020 esikoinen eleli omassa poikamiesboksissaan ja etäopiskeli matikkaa. Keskimmäisellä oli asuntolapaikka Kauniaisissa, hän etä- ja lähiopiskeli vuorotellen. Hän oli puolet viikosta Kauniaisissa, puolet kotinurkissa, ja välillä pidempiä jaksoja etäopiskelussa kotosalla. Elämä oli melkoisen säpäleistä.
Syksyllä keskimmäinen haki amk-opiskelupaikkaa aivan muualta kuin teatterialalta ja pääsi haluamaansa paikkaan.

Jouluna 2020 keskimmäinen alkoi valmistella muuttoa Kuopioon, hänellä on siellä nykyään asunto ja hän on siis nykyään savolainen.
Olimme jouluna pidemmän jakson porukalla, esikoinen lattiamajoituksessa.

Hirvittävän raastavan stressaamisen jälkeen saimme keskimmäisen muutettua Kuopioon (jos oli esikoisen inttiinlähtö kamalaa, niin tämä lähtö oli kertakaikkisen raastava, stressaava ja tunteita kuohuttava, henkisesti minulle todella vaikea, osasyynä ilman muuta tämä kulkutaudin aiheuttama kokonaismylläkkä.)

Maaliskuussa 2021 - juuri kun aloimme vähän oppia elämään kolmen hengen perheenä - alkoivat seinät kaatua niskaan sekä Savossa että poikamiesboksissa. Ensin kotinurkkiin tuli esikoinen, epämääräiseksi ajanjaksoksi, sitten keskimmäinen ja lopulta molemmat yhdessä - kunnes palasivat takaisin omiin oloihinsa. Esikoinen alkoi käydä varsin säännöllisesti meillä syömässä kun pyöräilykelit alkoivat ja kämppäkaverit olivat aina vain omissa lapsuudenkodeissaan. Välillä oli kaksi nuorta lattiamajoituksessa ja nukkumiselle oli sovittu säännöt.

Huhti- ja toukokuu elettiin rauhallisemmin.
Kesäkuussa - taas kerran  juuri kun ehdimme vähän oppia olemaan pieni, kolmihenkinen perhe - palasi keskimmäinen koko kesäksi meidän nurkkiimme.

Jouduimme jälleen kerran pistämään huoneratkaisuja uusiksi: kolmen kuukauden ajan ei voi ketään pitää lattialla nukkumassa, ja vaatekaapeissakin on syytä olla tilaa.

Emme ole oikein ehtineet kunnolla oppia minkäänlaista tasapainoa arjessa, koska se on ainakin vuoden verran ollut melkoisen muuttuva.

Suhde kotoa muuttaneisiin on tietysti muuttunut.
Esikoinen on selvästi aikuinen. Hänen asiansa kuuluvat meille vain niiltä osin kuin hän niistä kertoo. Hän ei ole viestittelijä eikä puhelimessa puhuja, mutta hän käy melko säännöllisesti pyykkikassinsa kanssa käymässä ja syömässä. Juttelemme monenmoisia, mutta harvoin hän viihtyy pitkään vain oleilemassa.



Keskimmäisen kanssa puhuimme alkuvuodesta paljon puhelimessa: vieras kaupunki ja etäopiskelu ovat vähän haastava yhdistelmä. Onneksi hänellä opiskeluihin kuuluu paljon käytännön asioita, hän on päässyt tutustumaan opiskelukavereihinsa ja Savon suunta on koko ajan ollut tautitilanteeltaan rauhallisempi: siellä päästiin viettämään vappua ja elämään muutenkin rennommin.
Suhde keskimmäiseen on kyllä väistämättä muuttunut, mutta minulle irtipäästäminen on huomattavan hankalaa. On aivan älyttömän vaikeaa olla puuttumatta keskimmäisen elämään, en oikein tiedä miksi.

Suhde nuorimmaiseen, vielä kotona olevaan on puolestaan ainakin minulle tullut koko ajan läheisemmäksi ja tärkeämmäksi. Nuori on alkanut viettää aikaa kanssamme aivan eri tavalla ja juttelemme monenlaisista asioista aivan eri tavalla kuin aiemmin. Hänellä on kasvussaan ollut erilaisia vaikeita kipupisteitä, ja tulkitsen tämän lähentymisen liittyvän sekä toipumiseen mutta myös siihen että kotona on nyt hänelle eri tavalla tilaa olla. 
Olemme keväällä nauttineet nimenomaan siitä että meillä on kolmen aikuisen leppoisa, hermoja lataava, rauhallinen koti.



En koe kärsiväni tyhjästä pesästä.
Nuoret ovat olleet loppujen lopuksi melko valmiita lähtemään ja lähtö on tapahtunut vaiheittain, intin ja Uuden Seelannin kautta.

Arjessa en juurikaan erityisesti ajattele sitä, mitä he touhuavat tai puuhaavat, enkä myöskään erityisesti kaipaa ketään. Viestittelen satunnaisesti muutamia kertoja viikossa kummallekin - mutta nyt loppukeväästä en enää soitellut keskimmäisellekään mitenkään säännöllisesti. 

Minulle vaikeimpia hetkiä ovat olleet viikko-pari ennen irtautumista. Silloin kaikki stressihirviöt ovat myllänneet, olen valvonut öitä ja käynyt ylikierroksilla, osittain varmaan siksi että muutostilanteisiin liittyy valtavan paljon erilaista järjestelyä ja huomioitavaa.
Heti kun muutto /matka /muutos on saatu kunnolla alkuun, olen ainakin vähän rauhoittunut, ja koen että olen pystynyt päästämään nuoresta irti.
On muutamia yksittäisiä asioita joista saan stressikierrokset kasvamaan, mutta nekään eivät varsinaisesti liity siihen, missä nuoret asuvat. Murehtisin samoja asioita joka tapauksessa.

Välit ovat muuttuneet, ne ovat aikuisemmat ja samalla vähän surullisestikin etäisemmät - mutta toisaalta niin kuuluukin olla.  Minun ei kuulukaan tietää kaikkea heidän opiskeluistaan, arjestaan, elämästään. He ovat aikuisia, omassa elämässään - rakkaita toki ja kotipesään aina tervetulleita, mutta aikuisia.


*

ajastettu postaus

Kääkkä pääsykokeessa

Olen ollut tässä työpaikassa viisitoista vuotta. Olen koko ajan tehnyt lyhyttä työviikkoa (tällä hetkellä 30h/vko) ja kipuillut sekalaisten työhön, työnkuvaan, yhteisöön ja omaan jaksamiseen liittyvien asioiden kanssa.

Jo muutaman kerran aiemmin olen hakenut opiskelupaikkaa. Kerran jäin puolen pisteen päähän opekoulusta (onneksi!), toisen kerran pääsin sisään yhteen toiseen kouluun, mutta taloudellisesti en silloin pystynyt irroittautumaan (harmittaa yhä!).

Koko tämän vuoden olen opiskellut luovaa kirjoittamista ja olen nauttinut siitä ihan älyttömästi, ja haluan jatkaa sitä jollain tavalla ja tasolla tulevaisuudessakin. Aloin pohtia opintovapaata taas kerran. Tuosta edellisestä pääskykokeesta on kulunut sen verran aikaa, että olen onnistunut säästämään pienen pesämunan: nyt pystyisin irroittautumaan hetkeksi opintovapaalle ilman että kuolemme nälkään kaikki. 

Selvittelin opintovapaan ehdot ja systeemit ja tulin siihen tulokseen, että vaikka luovan kirjoittamisen huvikseen opiskelu olisi kuinka kivaa, olen kuitenkin sen ikäinen, että mieluusti ottaisin myös vähän hyötyä irti, ja työnantajan on vaikeampi kieltää opintovapaata, jos käytän sen alalle, jonne on erikseen hakeuduttava.

Siispä plään:
hakeuduin suorittamaan korkeakouludiplomia. Olen tällä hetkellä varasijalla 63. Epäilen vahvasti että yli kuusikymmentä ihmistä peruuttaisi hakemuksensa.
hakeuduin samalle alalle päätoimiopiskelijaksi ammattikorkeakouluun.
Todistusvalinnasta olisin mennyt heittämällä läpi, ellen olisi kääkkä ja hakeutumassa kääkkäkiintiössä. Homma on nimittäin tällainen: ensimmäistä kertaa opiskelemaan hakeutuvat ovat etusijalla ja meille kääkille on oma minimaalisen pieni kiintiömme.
Siispä pääskykokeen kautta yrittelemään.
Jos pääsen, teen myös luovaa kirjoittamista ja kaikkea muuta kivaa ja luovaa opiskelua siinä sivussa.
Jos en pääse, en tiedä mitä teen - avoimen korkeakoulun kurssitarjonta vahvistuu vasta joskus syyskuussa, eli mahdolliset opintosuunnitelmani joutuvat odottamaan sinne asti. (rehellisesti sanottuna, tämä vaihtoehto on se todellinen, sillä kääkkäkiintiössä pääsee sisälle suunnilleen puolikas opiskelija)

Ammattikorkeakouluissa on nykyään yksi yhteinen pääsykoe. Joillekin aloille (ainakin insinöörit ja sote) kokeessa on lisäosioita, osalle aloista haetaan tämän yhden yleisen ja yhtäläisen kokeen kautta.

Pääsykokeessa huomioitavaaa  - vinkkivitonen hakijalle

- hakuprosessi: kaikki korkeakoulut kuuluvat yhteishakuun. Tammikuussa hakeudutaan vieraskielisiin ohjelmiin ja taideyliopistoihin, maaliskuussa muihin korkeakouluihin ja ammattikorkeakouluihin (ja siinä välissä toiselle asteelle, ammattikouluihin ja lukioihin). Haku tehdään opintopolku-palvelun kautta. Sinne tarvitaan kääkiltä  todistukset tutkinnoista ja ihan kaikilta todistus suomenkielen taidosta. Opintopolusta valitaan pääsykoeaika ja -paikka, amk-pääsykokeen voi tehdä missä tahansa amk:ssa. 

- opintopolku on ihan superhieno juttu! Sen lisäksi että hakemukset tehdään siellä, ja kaikki koulut löytyvät sieltä, löytyvät omasta opintopolusta myös kaikki aiemmin suoritetut opinnot! (tai minulla löytyivät korkeakouluopinnot, avoimen opinnot, täydennysopinnot; mutta puuttuivat ammattitutkinnot - minulla on niitäkin). Vähänkö hienoa.

- ennakkotehtävät. Joillekin aloille tehdään ennakkotehtäviä. Ne julkistetaan suunnilleen samoihin aikoihin kuin haku alkaa, eikä sitä työaikaa ole mitenkään älyttömän paljon. Kannattaa olla hereillä.

- ennakomateriaali. Joillekin aloille (lähinnä korkeakoulut) on pääsykokeessa ihan perinteistä esseenkirjoittamista. Ennakkomateriaali julkistetaan ilmoitetulla sivustolla samoihin aikoihin kun hakuprosessi alkaa. Siitä sitten opiskelemaan!

-tietokone eli kompuutteri. Sellainen kapistus pitää olla. Minä olen kaikki aiemmat pääsykokeeni tehnyt kynällä ja paperilla, nyt piti olla kompuutteri. Olin ajatellut lainata työnantajan konetta, mutta pääsykoetta edeltävänä iltana (vinkki: EI NÄIN!) tajusin, että se kone on kohtalaisen vanha ja voi olla että järjestelmä ei ole riittävän tukeva. Lehtorin kompuutteri on uudehko omppukone, jonka kelvollisuutta epäilin (kaikkihan me tiedämme, että omppukoneet eivät puhu abittia, eli eivät sovellu yo-kirjoituksiin). Lähdin liikkeelle kahden koneen taktiikalla. Harkitsin kolmea (meillä on keskimmäisen jäljiltä yksi kankea abittikelpoinen), mutta ajattelin että se on ehkä jo lievää liioittelua.
Koneessa pitää olla langaton nettiyhteysmahdollisuus (käytetään jotain omaa intraa tmv) ja järjestelmälle oli jotain kelpoisuusvaatimuksia. Ne on kaikki yksilöity ohjesivustolla.

- tällaisia asioita tapahtuu amk-pääsykokeessa:


tunnistautuminen. Passi/henkkari/ajokortti oltava mukana koko kokeen ajan. Se tarkistetaan ennen koetta, sen on oltava koko kokeen ajan näkyvillä työpöydällä ja se tarkistetaan kokeen jälkeen.

henkilökohtainen tunniste: suunnilleen viikkoa ennen koetta sain sähköpostiin ja tekstarilla henkilökohtaisen tunnisteen, se oli oltava mukana kokeessa. Minulla oli printtinä, olisi voinut olla myös sähköisenä. Otin printin, koska siinä oli myös kokeen kellonaika ja paikka ilmoitettuna, enkä luottanut vapiseviin sormiini. Se tarkistettiin ennen ja jälkeen kokeen. Ei saanut olla pöydällä kokeen aikana.

työpöydällä kokeessa sai olla tietokone, kynä, passi/ajokortti/henkkari, kännykkä suljettuna kuvapuoli ylöspäin, suttupaperi (talon puolesta, valmiiksi jaettuna) ja eväät jos kuvittelee ne tarvitsevansa (ei tarvitse).

mitään langattomia laitteita ei sallita. Ei hiirtä, ei erillistä näppistä, ei kuulokkeita, ei yhtään mitään. Jos tarvitsee esim. verensokerimittarin, niin siitä piti jotenkin sopia erikseen (en tiedä enempää).

Koe suoritettiin jonkinlaisessa intranetissä, johon kirjautumisohjeet olivat selkeät ja koko ajan näkyvillä koetilassa, omppukone toimi mukisematta.
Kirjautumishhjeet  resitoitiin ääneen muutaman minuutin välein ennen kokeen alkua. Tietokoneen sai laittaa heti sähköverkkoon, kaikille koneille oli oma pistokepaikka. Jos palvelin olisi kaatunut tai olisi tullut joku probleemi, olisi kokeen valvoja pystynyt keskeyttämään kokeen kokelaskohtaisesti, eikä koeaika olisi valunut hukkaan.

Kokeen minimikesto 2h, maksimisuoritusaika +30min oman kokeen suoritusajan mukaan. (eli osioiden välillä oli mahdollista pitää muutaman minuutin tauko)

Peruskokeessa oli neljä osioita: päätöksentekotaidot, opiskelukielenä suomi -taidot, englannin kielen taidot, matikka. Kolmeen ensimmäiseen osioon sai käyttää 30min /osio, matikkaan 45min, ja jos haki vaikkapa sote-alalle, oli siihen liittyviä lisäosioita ja niille omat aikalisänsä.
Osiot sai suorittaa valitsemassaan järjestyksessä, mutta aloitettu osio oli tehtävä kerralla loppuun. Osioiden välissä sai pitää taukoa jos halusi, itse kävin yhdessä välissä vessassa. (vain yksi kerrallaan, saatettuna)
Suttupaperin lisäksi ei mitään muita apuvälineitä; matikkaosio ilman laskinta. (jos hakee jollekin insinöörialalle, on matikassa lisäosio ja siinä on käytettävissä koejärjestelmän oma laskin)

Päätöksenteko-osiossa auttaa, jos on ollut hereillä lukion filosofian tunneilla (jos hevonen juoksee viisi kilometriä tunnissa ja kangas maksaa kympin metri, niin ollako vai eikö olla ja missä?).
Suomen ja englannin osiot olivat pääsääntöisesti luetun ymmärtämistä, englannissa myös jonkin verran sanastotehtäviä, matikka oli ihan laskettavissa lukiopohjalta ja sormin.

Koko koe oli ABBACD-tyyppinen. (tunnetaan myös nimellä juu-ei-vaarinhousut)

Joissain osioissa virheellisestä vastauksesta miinuksia ja tyhjistä nolla - tämä oli minulle vaikeaa: en pysty jättämään taktista tyhjää. Matikassa oli pakko jättää kahteen tehtävään vastaamatta, kun en pystynyt perustelemaan itselleni edes virheellistä vastausta.

Koetilanne oli hallittu, koe itsessään ei ollut tuskaisen vaikea. Jos olisin lukiotiedoilla tullut kokeeseen, olisin varmasti päässyt sisään: koe on suoritettavissa lukion perustiedoilla ja -taidoilla.
Nyt kun haen kääkkäkiintiössä ja opiskelusta on vuosia, on tilanne huomattavan kiikkerä. Oma fiilis kokeen jälkeen oli hyvä: tehtävät olivat kiinnostavia, hauskoja ja haastavia. 

Vaikka en pääsisikään opiskelemaan, jäi sellainen olo että olen yrittänyt parhaani ja koko aamupäivä oli mukavaa vaihtelua arkeen.




Toukokuun kirjat

Toukokuu oli töissä sekava ja aika rankka kuukausi. 

Ja mikä pahempaa: kirjasto oli suurimman osan toukokuusta kiinni! Ei taudin takia, vaan järjestelmän vaihdoksen vuoksi. Rakennukseen olisi kyllä päässyt sisälle, mutta lainaaminen, palauttaminen ja varausten tekeminen oli mahdotonta.
Olihan minulla tietysti kaikenlaista luettavaa omasta takaa ja kirjastostakin, mutta voi hyvänen aika silti! En ole huomannutkaan aikaisemmin, miten paljon teen lähes päivittäin tai ainakin monta kertaa viikossa varauksia tai ainakin hakuja kun pohdin kannattaako varata vai ei.



Kuukauden kirjoina Pörsti ja Keyes - lue!
Ja Brunettit tietenkin.

Koko vuoden luetut (TÄSTÄ)

 Laura Pörsti: Viimeinen vuosi. Muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista. Toimittaja-kirjailijan esseetyyppisesti kirjoitettu, kauniisti soljuva kirja kuolevasta isoäidistä, vaatteista, minuudesta, identiteetistä, lapsettomuudesta. En oikein tiedä mitä ajattelisin ja kirjoittaisin tästä kirjasta. Se on kaunis. Kaunis muistokirjoitus isoäidille, jonka kanssa lapsenlapsi kokee velvollisuuksia, mutta ei saavuta läheistä tunneyhteyttä. Yhteys löytyy vaatteiden kautta, vaatekaapin raivaamisen myötä. Kirjoittajalle vaatteet ovat merkittävä osa identiteettiä, vaatteet eettisessä, kuluttajaystävällisessä, kestävässä mielessä - ja isoäidille myös, vaikkakin eri syistä. Kirjassa eletään välillä irrallaan kaikesta, Pariisissa, ilman vaatteiden määrittämää identiteettiä. En määritä itseäni vaatteiden kautta, en ainakaan samalla tavalla kuin kirjoittaja, siksi jotkut kirjan kuvailuista tuntuvat minusta kiertävän kehää, olevan turhia. Toisaalta teksti soljuu kauniisti, pakottomasti, herkästi - en voinut olla lukematta. Kun isoäiti on kuollut, jäljelle jää kolme vaatekappaletta, joiden kautta kirjoittaja asemoi itsensä suhteessa isoäitiin, nykymaailmaan ja itseensä. Kirjassa sivutaan eettistä vaatetuotantoa, vaatetuksen ajattomuutta ja vaatteelle asetettavia vaatimuksia, mutta siinä ei paasata eikä pakoteta olemaan asiasta samaa mieltä. Mietin vaatteitani ja vaatekaappiani, ostotottumuksiani. Mietin mikä minut sitoo isovanhempiini, sukuuni, tarinaani. Lämmin suositus tälle!

 Marian Keyes: Aikuiset ihmiset. Keyesin kirjoissa teemana on usein dysfunktionaalinen perhe. Tällä kerralla veljekset Johnny, Liam ja Ed vaimoineen ja lapsineen muodostavat todellisen kriisipesäkkeen. Tarina alkaa (tai päättyy) syntymäpäiväjuhlilta, joilla päähänsä tärskyn saanut Cara alkaa möläytellä suustaan totuuksia ja salaisuuksia perheen elämästä ja tilanteesta. Kirjassa edetään takaumien ja muistojen kautta kovaonnisiin juhliin: millaisia salaisuuksia ja kriisejä perheiden elämissä on, miten ne kietoutuvat toisiinsa, mitä tapahtuu, osaavatko perheen aikuiset käyttäytyä kuin aikuiset? Keyes osaa kirjoittaa kevyesti mutta silti painavista asioista, tässä kirjassa keskeisessä roolissa syömishäiriö ja kehonkuva. Sujuvasti etenevä tarina, alkupuolella henkilömäärä (päähenkilöt, heidän lapsensa ja kaikki sivuhenkilöt) oli vähän vaikeasti hallittava, mutta hiljalleen perheet kävivät tutuiksi. Pidin.

 Gretchen Rubin: Tee siitä tapa. Olen lukenut tämän kirjan useampia kertoja, aina muutaman vuoden välein. Tällä lukukerralla minua ärsytti (aiemmin ei niinkään). Ihan kohtuuttoman suuri osuus neuvoista ja tapojen muutoksesta liittyy syömiseen ja laihtumiseen. Ilmeisesti kehorauhaan liittyvä myllytys on läpäissyt jonkin sisäisen mekanismini, ja olen ruvennut kiinnittämään huomiota turhaan ja toksiseen laihdutuspuheeseen. Olen oppinut jotain uutta ja hyödyllistä, mutta samalla menetin tästä ihan mukavasta kirjasta ja sen neuvoista jotain olennaista. Lakkasin keskittymästä tapoihin ja tapojen muuttamiseen ylipäätään ja aloin lukea vain laihdutus-/ruokavalio-ohjeistusta. Kirjassa noin periaatteessa käsitellään paljon kaikkea muutakin kuin syömistä: siinä pohditaan tapojen muodostumista ja muuttamista, ja ihmisen luonteenpiirteiden merkitystä tapojen omaksumisella ja ylläpitämiselle. Tänä keväänä ei ollut tälle kirjalle suotuisa aika, vaikka niin kuvittelin.

 Donna Leon: Ylimpiä ystäviä. Italialainen välipala, taas vaihteeksi (stressiä töissä ym.) Komisario Brunettin asunnossa on häikkää: sitä ei itse asiassa ole virallisesti olemassakaan, tai se joudutaan ehkä purkamaan. Asiasta kertomaan tullut rakennusviraston virkamies saa surmansa oudoissa olosuhteissa - miksi? Mitä on sen kaiken takana? Leppoisa retki Venetsiaan, riittävän ei-pelottava rikos, hyvää ruokaa - mutta ei ihminen tarvitse.

Andrea Camilleri: The Track of Sand. Montalbano-dekkari ilta- ja välipalalukemisena. Montalbanojen lukeminen englanniksi on mielestäni vähän työlästä: varsinkin Catarellan kieli on käsittämätöntä (koko hahmo on käsittämätön) - minulle ei ole vieläkään selvinnyt, yrittääkö hahmo puhua sivistyneesti italiaa, mutta ajautuu koko ajan murteeseen, vai onko koko hahmo silkka vitsi. Tässä tarinassa rannalta löytyy hevosen raato, joka katoaa melkein samoin tein, Montalbanon kotiin ja komisarioon itseensä kohdistuu pientä uhkaa, kevytkenkäinen ruotsalaisnaikkonen Ingrid Sjostrom sekoittaa Montalbanon ja Livian suhdetta. Hypähtelevä tarina, hyvää ruokaa, melkoisesti erilaisia juomia ja kohtalaisen erikoisia tutkintamenetelmiä. Leppoisa välipala.

 Sirkku Salovaara: La mia Italia - ihana mahdoton Italiani. Sympaattisia pieniä tarinoita, muisteluksia, ajatuksia Italian ihmeellisestä ihanuudesta ja outoudesta. Kirja käynnistyi minulla työläästi, mutta hiljalleen pääsin matkaan mukaan ja ihmettelin Italian ihmeellisyyttä, oikullisuutta ja erikoisuutta. Olen viime viikkoina lukenut useampia Italiaan sijoittuvia tarinoita ja minua ihastutti erityisesti se, että tämän kirjan tarinat, stereotypiat, ihmiset ja tapahtumat ovat samassa linjassa: napolilaiset ovat napolilaisia, oliiveja viljellään samoin, suku on kovaäänistä ja rakasta kaikissa lukemissani kertomuksissa. Leppoisa nojatuolimatka, lue!

Jojo Moyes: Yömusiikia. Leskeksi jäänyt Isabel perii joltain etäiseltä sukulaiseltaan valtavan ränsistyneen kartanon ja muuttaa lapsineen sinne, kaikenlaisia asioita tapahtuu pienessä kylässä jossa pienet piirit remppaavat monien toiveiden kartanoa omista lähtökohdistaan käsin. Sekava määrä henkilöitä, lukujen lopuissa hirmu usein mystisiä paperilippusia cliffhangereina ja muutenkin sekava opus. En pitänyt tästä kirjasta: liian monissa hahmoissa oli liikaa negatiivisuutta ja suoranaista ilkeyttä, tarina oli jotenkin ontto ja loppuratkaisu kummallinen. Olen jo aiemmin huomannut, että nämä alkupään Moyesit (jostain syystä Moyesin tuotantoa suomennetaan käänteisjärjestyksessä!) ovat minusta aivan turhia kirjoja. Sinnikkäästi niitä lainaan ja luen, niissä toiveissa että löytäisin jotain suloisen huoletonta, ja pah! 

Donna Leon: Transient Desires. Uusin Brunetti-sarjan dekkari alkuperäiskielellä, aiheena ihmiskauppa, totuus ja valhe. Sginorina Elettraa vain vilahti tässä tarinassa, kreivi ja kreivitär eivät senkään vertaa. Tarinassa käsiteltiin ihmiskauppaa ja erilaisia ennakkoluuloja. Minua on alkanut hiukan häiritä se, etteivät Brunettin pariskunnan lapset vanhene oikeassa tahdissa. Ja komisarius itsekin on ollut viisissäkymmenissä jo ainakin kymmenen vuoden ajan. Tässä tarinassa oli toimituksellisesti yksi häiritsevän keskenjäänyt kohta, vain muutaman lauseen mittainen, ja muutenkin lukeminen oli tällä kertaa poikkeuksellisen työlästä. Käytännössä keskityin niin huonosti, että luin kirjan kahteen kertaan: luin sivun verran ja palasin aina alkuun kun joku asia tai ajatus oli jäänyt ymmärtämättä. Pidän silti aina vain Brunetti-sarjan tarinoista, ne eivät ole liian hurjia.


värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)


postia


Viime päivinä on postiluukku kolissut kolisemasta päästyä.

Emma ja Marjaana <3!
Kiitos kun olette ilahduttaneet! 




 


Bloggaussuunnitelmia:

kuukauden kirjat /toukokuu

kääkkä pääsykokeessa 

mää ja Lehtori (toivepostaus)


Blogin vuorovaikutteinen osio: onko sulla toivepostaustoivetta? Saa ehdotella.