Kesäisiä tarinoita, seikkailuja ja kohtaamisia 20 - lisää epämukavuusaluetta

 Muistanette, että nuorisoni vei minut kauas epämukavuusalueelleni.

Se oli itse asiassa ihan hyvä juttu.
Köyttä en ole sen perään kiivennyt, enkä itsevarmistavilla, mutta boulderointi on sujunut jotenkin paremmin.

Nyt osa nuorisosta halusi viedä minut uudestaan kauas epämukavuusalueelle. 
Matkasimme siis minä, Pikkusisko (lapseni, kiipeilijä) ja pikkusisko (siskoni, kiipeilykaverini) ihan pääkaupunkiseudulle kiipeilemään.

Pikkusisko (iso-P-kirjain) tiesi hyvän hallin, ja menimme sinne haastamaan itsejämme.

Sovimme heti, että kiipeämme vain boulderia, koska se on helpointa ja tutuinta meille kaikille, ja tämä halli mainosti että boulderreittejä löytyy päälle 500. 
(minulla ei ole varmistuskorttia, joten en olisi päässyt yläköysialueelle edes kiipeämään ja itsevarmistavat systeemit olivat erilaiset kuin meillä täällä)

Minulle sattui hyvä kiipeilypäivä. Olin jotenkin reipas ja rohkea, ja tämän hallin reitit olivat minulle oikein mieluisia. (kiipesin vain helppoja, nelosta tai neljäplussaa)
Tykkäsin.

Nämä pari reissua epämukavuusalueelle selvästi buustasivat minua. 
(Tai sitten se oli nuorison kanssa kiipeäminen, ne pakottavat minut ryhdistäytymään.)
Aloin yhtenä hiljaisena sokeana hetkenä haaveilla jopa kolmannesta kiipeilykerrasta viikossa (tai vaihtoehtoisesti jäsenyydestä jollain toisella hallilla)

itsestäni otetuista salakuvista en kylläkään tykännyt
toppaan helpon sinisen
(kuva PL)

toppaan helpon lilan
(kuva PL)

Jos voimia olisi riittänyt (sain itseni pumppuun ihan liian varhain pitkällä poikkarilla /traversella), olisin mieluusti jatkanut pidempäänkin.
Pari tuntia riitti.

Olemme kiipeilleet siskon kanssa nyt aika tarkalleen neljä vuotta.
(Vuosipäivä1. Vuosipäivä2. Vuosipäivä3 on näköjään dokumentoimatta)

Kesäisiä tarinoita, seikkailuja ja kohtaamisia 13 - olen lasteni armoilla

Huolimatta siitä, että käyn kiipeilemässä, minua vaivaa aivan armoton korkeanpaikankammo.
Ja se tuntuu vuosi vuodelta ja kerta kerralta vain pahenevan.

(kiipeilen tosin boulderia, eli ei mitään hirmukorkeuksia, mutta sekin on välillä todella pelottavaa)

Kolmesta suloisesta lapsukaisestani kaksi  (Isoveli ja Pikkusisko) harrastaa ja ohjaa kiipeilyä.
Tekevät siis sitä enemmän tai vähemmän työkseen.

Nuo suloiset pikkulapsukaiset antoivat minulle (ja kiipeilykaverilleni eli siskolleni) todella arveluttavan joululahjan: yhteisiä kiipeilykertoja eri paikkoihin.
Ja sitten ne epatot painostavat minua käyttämään kiipeilylahjakorttiani.

Yhtenä päivänä ne ahdistivat minut nurkkaan (siskoa ei tarvinnut, hän on rohkea) ja sanoivat, että nyt me mennään kaikki yhdessä köysihallille kiipeämään.

Minä kyllä varoitin että minua pelottaa aivan vietävästi, mutta ne sanoivat että ei hätää, siellä on semmoiset itsevarmistavat ja kyllä pärjäät ja trallalaa.

Sisko kiipesi kuin ketterä orava ja heittäytyi noin vain itsevarmistavan varaan (sanoinhan, hän on rohkea!).
Mutta minä en pystynyt.
En pystynyt menemään kovinkaan korkealle ylös, enkä varsinkaan heittäytymään alas.
Itketti ja oksetti ja melkein tuli pissat housuun. Niin pelottavaa se voi olla.
Kiipesin alas, ja se on paitsi noloa, myös todella raskasta, koska niitä reittejä ei ole tarkoitettu kiivettäväksi alaspäin.

Sain vähän vetää henkeä ja sitten nuorimmaiseni ilmoitti, että jos et kiipeä itsevarmistavilla, niin sitten kiipeät yläköyttä, mä varmistan.
Ja heilutteli varmistuskorttiaan vielä varmemmaksi vakuudeksi.

Se minun nuorimmaiseni on suurinpiirtein keskikokoisen hyttysen kokoinen, eli siro nuori naisihminen - mitä minä taas en ole.
Mutta niin se vain kieputti varmistuslaitteet ja köydet ja härvelit ja komensi minut seinälle.

Yllättävästi, se oli turvallisempaa.
Kovin korkealle en nytkään uskaltanut.
Mutta sen ammattimaisin ottein köyttä kieputtelevan pikkutiiperin käsiin (tai oikeastaan köyteen) heittäydyin täydellä luottamuksella.

Lepäsin maanpinnalla hetken ja kiipesin uudestaan, nyt muutaman otteen ylemmäs.

Sain taas vetää vähän henkeä, ja sitten se isompi lapsi ilmoitti, että nyt mennään itsevarmistaville uudestaan.
Kiipesimme yhdessä. 
Isoveli kannusti ja tsemppasi. Kysyi että otanko kädestä kun lähdetään laskeutumaan.
Ja silitti selästä ja laski kolmeen.
Ja laski uudestaan kolmeen.
Ja vielä kertaalleen.

Maanpinnalla vedin hetken henkeä.
Ja kiipesin uudestaan, ihan yksin. Muutaman otteen ylemmäs.
Ja heittäydyin itsevarmistavaan uudestaan.
Ihan yksin.

tätä ylemmäs en itsevarmistavilla uskaltanut 

Sen jälkeen menimme yhdessä boulder-puolelle. Siskosta se oli pelottavaa, kun ei enää ollut valjaita tai köyttä, minusta tuntui kuin olisin kotiin tullut. 

Vinkeästi jäi sellainen olo, että haluan mennä uudestaan.
Paitsi että en halua mennä uudestaan. Ikinä.

*

En voi kuin ihmetellä  esikoiseni kykyä luoda ympärilleen loputtoman turvallinen ja levollinen tila. Hän on rauhallinen, hyväksyvä ja tyynnyttävä ja samalla humoristinen, tai lempeästi hauska. 
Hänen kanssaan uskallan.

Nuorimmaiseni on sisukas ja periksiantamaton. Hän ei hellitä, eikä anna toisen hellittää.
Kun katselin hänen otteitaan, sitä kuinka hän ensin kiinnitti valjaisiinsa varmistuslaitteen ja sen jälkeen köyden siihen solmuilla, tajusin että nyt katson ihmistä, joka tietää mitä tekee.
Joka on tehnyt tätä useita kertoja. Ja joka tekee sen huolella.
Ja tajusin, että jos johonkin köyteen, niin tähän voin todella luottaa. 

*

ps. on muuten todella vaikea kirjoittaa siitä, että pelkää.
Ja varsinkin että pelkää harrastuksensa parissa.

Treenipäiväkirjasta: mitä kuuluu kiipeilylle?

Olen kohta harrastanut kiipeilyä kaksi vuotta. 

Ensimmäisenä vuonna treenasimme siskon kanssa personaalisen trainerimme, Isoveljen hyvässä, asiantuntevassa ja tehokkaassa ohjauksessa.

Sitten hänelle tuli opiskelu- ja työkiireitä, siskolle opiskelukiireitä ja lopulta minullekin opiskelukiireitä. Yhteisiä treeniaikoja ei vain löytynyt, ja olemme melkein vuoden olleet siskon kanssa hunningolla ja treenanneet vähän miten sattuu ja tiukasti mukavuusalueella.

Viimeinen niitti oli Tapahtuma - elikkästen joku välilevyhommeli.

Olin kuukauden harrastamatta yhtään mitään liikuntaa, paitsi kävelyä. Ja sen kuukauden jäljiltä piti käytännössä kaikki aloittaa uudestaan ja alusta. 

Tapahtuman jäljiltä kiipeilyhommiin palaaminen ei ollut helppoa, arastelin tietysti aluksi selkääni, koska se oli arka.
Ja tottakai kaikki aiemmin saavutettu voima ja venyvyys olivat kadonneet - voitte uskoa että keksiäkäinen eukko kangistuu sohvanmuotoiseksi suunnilleen päivässä ja oikeneminen siitä mutkasta kestää vissiin ikuisuuden. 
Kangistumisen lisäksi aloin pelätä putoamista entistänkin enemmän.
Ja justiinsa kun homma alkoi vähitellen edes vähän sujua ja saimme siskon kanssa kiinni edes jonkinlaisesta huterasta kaksi käyntiä viikossa ideologiasta, onnistuin vissiin kumminkin putoamaan - tai kukaties hallitsemattomasti hyppäämään -  seinältä.

Mitään en ole kiipeillessä huomannut mutta erityisesti seistessä ja hitaassa kävelyssä selkä tulee aivan älyttömän viheliäiseksi.
Voin oikein hyvin treenata kivun sallimissa rajoissa, koska yhtään ei mihinkään satu.
Mutta seisominen pitää vissiin lopettaa kohta kokonaan.
Ja hitaasti käveleminen.
Ollaan menossa Lehtorin kanssa koluamaan pääkaupunkiseudun museoita. 
Minä vissiin kiihdytän maalaukselta toiselle kuin formulakuski pysähtymättä ollenkaan. Hidastan vain suurimmissa kurveissa ja taistelevien metsojen liepeillä. Tai mitä niissä museoissa nyt sitten ikinä onkaan suurta esillä.

Viimeisimmissä treeneissä olin niin väsynyt valvotun (futismatsi-) illan jäljiltä että kun piti edes teeskennellä tekevänsä vatsalihaksia, lönötin lattialla kuin kumolleen joutunut koppakuoriainen ja totesin että tästä ei nousta kuin vinssillä.
Rojotin siinä sitten selälläni sätkien ja ihmettelin että tänne hallille sitä vain tulen ja vieläpä 

vapaaehtoisesti.

*

ps. jos mietit että mitä on boulderkiipeily - niin se on tämmöistä

treenipäiväkirjaan: niinhän siinä sitten kävi

Olen tässä koko postkoronaalisen ajan yrittänyt saada otteen liikunnasta ja liikkumisesta ja liikkeestä. 

Vähän reilu vuosi sitten tajusin, että jos meinaan isona elää suunnilleen hyvinvoivaa elämää, nyt alkavat olla käsillä aivan viime hetket tuoda liikunta osaksi elämää.

Uiminen on pitkään ja monia vuosia ollut tärkeä ja keskeinen osa arkeani, sekä pre- että postkoronaalisesti. Tajusin kuitenkin että tällainen vaihdevuosia lähestyvä naisihminen tarvitsee elämäänsä myös lihasjuttuja. 
Siinä kohden kiipeily tuli kuvaan mukaan.
Tänä syksynä kiipeily on jumittanut mukavuusalueella, kun personaalinen trainerini on ollut täystyöllistetty.
En ole millään hennonnut vaivata täyttä työpäivää puskevaa ja sen ohessa vielä valmennushommiakin tekevää Isoveljeä enää omilla treeneilläni.

Menin sitten elokuun lopulla ilmoittautumaan kaupungin järjestämälle punttisalikurssille.
meillä kaupunki järjestää semmoisia myös aikuisikäisille ihmisille, ihan maltillisella hinnalla.
Neljästä kurssikerrasta kolmeen pääsin paikalle.
Ikäjakauma oli valloittava: yksi tyyppi vaikutti opiskelijalta ja yksi ainakin vaikka kuinka monta vuotta eläkkeellä olleelta ja loput olivat jotain siltä väliltä.

Ensimmäisen kerran jälkeen olin vähän epäileväinen.
Toisella kerralla epäilin vähän vähemmän varsinkin kun punttisalilla oli sauna ja menin kurssikerran jälkeen sinne nautiskelemaan ja kolmannen kerran jäljiltä totesin että antaa olla, se on menoa nyt.

Omalla uimahallilla on pieni punttisali ja sen käyttö kuuluu uimahallimaksuun.
Pistän äänikirjan luureihin, treenaan puolituntisen punttisalilla ja sen jälkeen uin niin kauan kuin jaksan. Välillä saan polskuteltua puolituntisen siihen perään, välillä ei riitä aika tai energia, ja uinti jää lyhyemmäksi.
Tämä kombo on parasta mielialalääkettä.
Olen kaikessa rauhassa omassa kuplassani.
Kuplan jälkeen istun vielä tovin saunassa ja jo on maailma edes vähän parempi paikka, edes hetken.

 

syyskuun alun treenipäiväkirjassa on
sinistä uintia, punaista kiipeilyä
ja yhtäkkiä sivuille ilmestyy vihreä punttisali

 

 

syyskuun lopulla vihreä punttisali valtaa treenipäiväkirjan

 

Että niinhän siinä sitten kävi.
Punttisali tuli osaksi arkeani. 

Treenipäiväkirjasta sarjaa:
Vuosipäivä
Pohdintaa
Uimahallipohdintaa
Yliaktiiviset kahvakuulankäyttäjät
Liikunnan monitoroimisesta

Treenipäiväkirjasta - vuosipäivä

 

Treenipäiväkirjasta huomasin, että kiipeilyn vuosipäivä on käsillä juuri nyt. On kyllä ollut hyvä lajikokeilu ja -valinta! tai onko se varsinaisesti mikään valinta kun 2/3 jo aikuisista lapsistani on tiiviisti lajin parissa. 

En ole koskaan ollut erityisen liikunnallinen, on ollut supermahtavaa oivaltaa ja oppia asioita! 

 

 

Tämmöistä kaikkea olen oppinut ja oivaltanut:

- ihmisen keho on suunniteltu liikkeeseen ja liikkumaan. Sen voi tuntea itsessään kyllä
juostessa voi kuvitella että juoksee karkuun vaikka jotain hurjaa villipetoa tai ajaa takaa antilooppia, kiipeillessä voi kuvitella että vuorenjyrkänteellä on mehiläispesä jonne pitää kavuta ja uidessa pitää päästä trooppiseen saareen hakemaan hedelmiä. en kyllä useinkaan kuvittele niin. mutta voisin kuvitella. 

- minulla on usein tunne, että en ole väleissä kroppani kanssa, on vähän nahkea minulla tuo proprioseptiikka eli käsitykseni siitä, missä raajani ja kehoni rajat sijaitsevat ja missä asennossa olen. Viime aikoina olen huomannut että pystyn korjaamaan asentoa järkevämpään suuntaan ihan seinälläkin.
"munat seinään" komensi lapsukaisistani nuorin. opettelen sitä. olen silti enempi ruma runttaaja kuin taidokas tekninen kiipeilijä

- vuosi sitten en osannut punnertaa enkä vetää leukoja. Tällä hetkellä puhdas suoritus on pienen viimeistelyn päässä kummassakin.  

- yhä pelottaa olla ylhäällä ja alastulo se vasta pelottavaa onkin. 

- hyvinvointi on riippuvainen liikkeestä. Töissä minulla on sähköpöytä ja liikun töihin ja kotiin joko kävellen tai pyöräillen. Loman aikana istuin ja luin paljon. tavoitteeni oli lukea kirja päivässä, ja aika pitkälle heinäkuuta pääsinkin siinä tahdissa.
Vaikka kävinkin melkein päivittäin lenksalla ja pari kertaa viikossa kiipeilemässä, kroppa jäykistyi paljosta istumisesta ja lukemisesta ja sitä velkaa maksan yhä.
odotan elokuuta ja elämän palaamista normaaliin arkeen, on paljon helpompaa tehdä kaikenlaista kun kaikki ympärillä olevat ihmiset ovat kiinni normiarjessa eivätkä millään löhölomalla. on ihan älyttömän vaikea pitää kiinni arkirutiinista kun kotinurkissa vietetään lomaa. työhönlähtö vielä onnistuu mutta työpäivän jälkeen olen ihan tuuliajolla.

- suurin oivallus: olen sitä paremmalla mielellä, mitä säännöllisemmin liikun. Olen ärtyisä ja levoton jos en tee mitään. Murehdin enemmän ja nukun huonommin. Vähintäänkin minun on ihan joka päivä mentävä ulos kotiovesta ja kohdattava maailma. Jos teen jotain liikunnallista, aina parempi.

 

Tiedän kyllä että tämmöinen liikunnasta paasaaminen voi olla todella ärsyttävää ja monelle kuin punainen vaate härälle. on ollut itsellenikin.
Liikkumisen tai liikunnan aloittaminen on vaivalloista.
Oman lajin löytäminen on vaivalloista.
Lähteminen on vaivalloista.
Oikeastaan ihan kaikki liikunnassa on aika vaivalloista.

Mutta semmoista haluan sanoa vertaisikäisille eli keksiäkäisille  ja myös tätä vanhemmille ihmisille että omaan hyvinvointiin kannattaa ihan juuri nyt laittaa aikaa ja energiaa.
Hyvinvointia ovat
- kelpo ruokailu; kaikenlaista, sopivissa määrin
- liikunta keksiäkäisillä naisoletetuilla erityisesti mikä vain lihaskuntoon vaikuttava
- palautuminen tätä erityisesti aion opetella
- jotain itselle eli kaikkinainen itsestä huolehtiminen ja itsensä hoivaaminen

*

Kesäkuussa teimme viikon reissun Splitiin, Kroatiaan ystävien kanssa.

Pitäisikö tehdä reissupostaus?

 

 

*

Treenipäiväkirjasta -

Muistikirjasta vuoden alusta:

 

Samoja ajatuksia kirjasin blogiinkin

Liikkuminen ja liikunnasta nauttimaan opetteleminen ovat koko alkuvuoden olleet vahvana taustatekstinä elämässäni.
Mitä tapahtuu jos yritän liikkua säännöllisesti?
Miten se vaikuttaa?
Voinko oppia nauttimaan liikkumisesta?
(näitä asioita olen toki pohtinut jo aiemminkin)

Tämän kevään aikana on oikeasti tapahtunut jotain. 
Olen alkanut jollain kieroutuneella tavalla todella nauttia liikkumisesta. 
Ja kaivata sitä.
Haaveilla siitä.
Mietin uimista tai kiipeilyä päivittäin.
aina siihen asti kunnes pääsen hallin ovesta sisään, silloin tekee vain mieli kääntyä kannoillaan ja perua koko juttu.
Huomaan muutaman liikkumattoman päivän painon itsessäni.
Vielä  enemmän: huomaan liikkumisen tai liikkumattomuuden mielialassani.

Muutama liikkumaton päivä ja olen alavireinen, ahdistunut, ärtyisä.
Sitä en osannut odottaa.
En sitä että liikkuminen kannattelee henkistä hyvinvointia niin selkeästi ja vahvasti.

treenipäiväkirja toukokuulta; uinti sinisellä, kiipeily punaisella

Olen laiska mukavuudenhaluinen liikkuja.
Pysyttelen tomerasti mukavuusalueella, ja varsin keskellä sitä, ellei joku revi minua väkisin reunan yli.
Uidessa polskuttelen.
Omatoimikiipeillessä heitän kesken, jämähdän traverselle tai teen puolivillaisesti tuttuja juttuja.
Mutta tärkeämpää onkin tehdä, pitää yllä säännöllisyyttä.
Säilyttää liike arjessa.
Pyristellä ehtii kyllä. Nyt rakennetaan rutiinia.

Olen kehittynyt ja oppinut.
Kiipeily on vaikuttanut uintiin paljon. 
Olen tullut vahvemmaksi.
Sopivassa valossa kun vähän kallistaa päätään ja siristää silmiään minulla on lihas. 

Tunnen kehoni paremmin.
En vieläkään ole kovin läheisissä väleissä kroppani kanssa, mutta olen seinällä alkanut huomata asentoni. Toisinaan pystyn jopa korjaamaan sitä. 
Sitä kehotuntemusta ja oman kehon hyväksyntää, kehossa viihtymistä, sitä haen eniten ja kauimpaa. Se on vaikeinta ja suurin esteeni tällä hetkellä erityisesti kiipeillessä - tai jos menisin punttisalille. en mene kun tuntuu aina vaan niin epämiellyttävältä

Nyt uskallan sanoa että minusta on tulossa liikkuva ihminen.

Nyt uskallan varovaisesti sanoa että liike on tullut jäädäkseen.

Mikä motivoi?

Kuvittelen että teen talletusta myöhemmälle itselleni. 
Liikun varastoon.
Että sitten joskus myöhemmin jaksaisin, kykenisin, pystyisin.
Että sitten joskus olisin ryhdikäs ja tarmokas.
Hyväntuulinen.

Ja tietysti treenipäiväkirja motivoi myös.
En pysty monitoroimaan elämääni minkään älylaitteen kautta, sporttikellot eivät ole minun juttuni.
Mutta monitoroin muuten: lasken treenikertoja päiväkirjaan ja käveltyjä /pyöräiltyjä kilometrejä trackeriin. 
en omalla kohdallani pidä kävelemistä tai pyöräilemistä liikuntana, ne ovat paikasta toiseen siirtymistä. mutta trackeroin ne silti. kaiken varalta. Jos niistä sittenkin jonain päivänä tuleekin liikuntaa.

Treenipäiväkirjassa on tammikuun alusta kesäkuun alkuun 54 uintikertaa, 32 kiipeilykertaa.
Noin kolme-neljä tapahtumaa /viikko.
Uintia 2-4 kertaa viikossa ja kiipeilyä 1-2, vähän työtilanteesta riippuen.

Haluaisin kokeilla, mitä polvet sanovat hölkkäämisestä. 
luultavasti nirrrrsssk

* 

se vähän harmittaa ja kiristää mieltä, kun en ole saanut luotua tai pidettyä yllä samanlaista pakottavaa tarvetta luovuuteen.
kutominen ja kirjoittaminen ovat taka-alalla, satunnaisia.

taas vaihteeksi treenipäiväkirjaan - lisää uimahallijuttuja

 Ihan joka kerta sama juttu.

Viimeistään siinä vaiheessa kun uimahallilla pitäisi mennä sisään (!) siihen kylmään ja märkään veteen tai vaihtoehtoisesti kiipeilyhallilla ylipäätään sisään hallille tulen katumapäälle.
Miksi ihmeessä kuvittelen että uiminen tai kiipeily olisi yhtään mitenkään mielekästä?

Ensimmäiset parisataa metriä ovat tuskaisia.
Vesi on kylmää. Ja märkää.
Kroppa on vastahakoinen.
Jossain kahdessa-ja-puolessasadassa alan olla jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa itseni kanssa.
Paitsi nyt viimeksi kun pohjalla oli parin päivän takainen kiipeilytreeni ja minulla oli koko kroppa täynnä uusia kohtia.
Sitten kiskon itseäni työläästi eteenpäin jonnekin viiden-kuudensadan tienoille.
Menen sekaisin laskuissa.
Kahdeksassasadassa alan haaveilla lopettamisesta ja saunasta.

Ihan sama kiipeilyhallilla.
Lämmittelen soutamalla.
Ensimmäiset parisataa on yhtä tuskaa.
Sitten olen hetkellisesti vuorovaikutuksessa kroppani kanssa.
Ja tuskastun uudestaan siellä kahdeksansadan tietämillä.

Täytyy toivoa, että jos ikinä joudun veden varaan ensin vuotavalla veneellä ja sitten uiden, olisi rantaan matkaa alle kaksi kilometriä.
Ensin voisin soutaa sillä vuotavalla veneellä vajaan kilsan, hylätä sen kaislikkoon ja sitten kiskoa itseäni työläästi eteenpäin saman verran polskutellen.

*

Mietin uidessa että pitää kai ruveta hiukan suunnittelemaan lakkiaisia.
Tosin mietin myös, että kun se abitura on siirtynyt omilleen, niin ei kai minun nyt sentään tarvitse mitään tehdä asian eteen?
Ilmeisesti täytyy, koska minua ohjeistettiin myös harkitsemaan uuden vaatetuksen hankkimista.
Nähtävästi on epäkorrektia esiintyä samassa klänningissä kaikissa mahdollisissa juhlissa.

*

Uimapukupäivitys:
Addu koko 40 johtaa.
Se on lannistanut sovitusintoni tyystin.

*

Mitäs muuta ajattelinkaan? 

Ainiin, ajattelin että voisi olla ihan metkaa osallistua Pinkin Jokapäiväisen leivän haasteeseen. Että mitä syö ja millä rahalla ja semmoista.
Maanantaista lukien olemme kahden aikuisen talous.
En aio kokata ehkä yhtään mitään.
Ehkä sitten kuvaan tyhjää kattilaa vain päivästä toiseen.
Mutta olen kyllä mukana haasteessa.

Olin ihan kauhistunut, kun Lehtori ehdotti että yritetään pitää PRH-kokus kyllä, se kirjotetaan juuri noin ja PRH-pizza viikonloppuna ihan koko prheelle.
Tai ei se ollut järkyttävää ja kauhistuttavaa, vaan se, että Lehtorin mielestä tehdään ne pizzat itse.
Itse!
Minä olin jo hyvän tovin lehteillyt lähipizzerian ruokalistaa.

oivallinen viikonloppu

 Olin loppuviikosta koulutuksessa ja viikonloppuun laskeutuminen perjantaina oli koulutuksen jäljiltä vähintäänkin uneliasta.

Perjantaina omilleen muuttanut nuorimmainen kävi kylässä ja haukottelimme kilpaa. Olisi ehkä pitänyt ottaa nokoset.
Hänen lähdettyään sinnittelin itseni imurinvarteen. Ehdottomasti outo mutta hyvä ratkaisu. Virkistyin ja tarmistuin ja viikonloppu sai kaipaamani käänteen.

Lehtori oli illastamassa kollegoidensa kanssa.
Raivasin ensimmäisen raivauskierroksen kylpyhuoneen kaapeissa. Kaikki vanhentunut tai käyttämätön kosmetiikka pois, liikaa tilaa vieneet pyyhkeet toisaalle.
Mikä ilmavuus ja selkeys!

raivauslöytö - löytyi astialaatikosta kellarista

 

Lauantaina aloitin päivän uinnilla.
Mikä energiapläjäys!
Mattokaupoille ja ruokakaupoille.
Kauppareissun jälkeen levittelimme mattoja, ripustimme verhoja.
Korkkasimme ruuan seuraksi espanjalaisen viinin.
Lehtori lähti kaverinsa kanssa katsomaan jalkapalloa, minä jäin lueskelemaan.

takahuoneen kaaos

Sunnuntaina Lehtori aloitti päivänsä lumihommilla mamman luona.
Minä tutustuin uuteen keittiökoneeseen - airfryeriin.
Ja aloitin ensimmäisen raivauskierroksen takahuoneen liinavaatekaapeissa.
Pari kassillista verhoja ja vastaavia kellariin harkinta-ajalle.
Nuorison lakanat nuorisolle.
Ensimmäinen raivauskierros vessan kaapeissa: turhaa kosmetiikkaa pois, lääkkeet ja ensiaputarvikkeet omalle paikalleen eri kaappiin.
Mikä ilmavuus ja selkeys!
Viikon toinen kiipeilytreeni. Aloimme siskon kanssa harkita kanta-asiakaskorttia hallille, silloin pääsisi kiipeilemään milloin vain, ei olisi riippuvainen hallin aukioloajoista.
Illansuussa espanjalaisen viinin jämät ja kirja. 

sunnuntai-ilta

 

Minulle sopii tekeminen, ei vetelehtiminen.

Nuorimmaisen muuttokahakoissa nyt on raivattu vähän kellarissa ja hiukan keittiössä.
Liinavaatteet ja pesutilat on raivattu ja järjestetty paremmin.
Edessä on kirjahyllyn kaaoksen kesyttäminen, keittiön kunnon raivauskierros ja mahdollinen makuuhuoneen siirto, kunhan keskimmäinen palaa Savonmaalle.
Palapeli etenee pikkuhiljaa.

Tuntuu hyvältä saada aikaan asioita, tehdä kotia meille sopivaksi.

Tuntuu hyvältä tehdä asioita itselleen ja itsekseen. Koko lapsiajan minun on ollut vaikea nipistää vaikkapa viikonlopuista aikaa itselleni. Vaikka nuoret ovat jo vuosikausia olleet hyvinkin omatoimisia, on minun silti ollut vaikea irroittautua palvelusvuorosta. Joku ihme itse itselleni rakentama henkinen lukko: äiti-ihmisen pitää olla tavoitettavissa.
Nyt sen kuin menen ja uin ja kiipeilen ja ehdin vielä vetelehtiäkin.
Hyvä niin.

Harrastuksena boulderkiipeily

Voiko viittäkymppiä lähestyvä liikkumaton naisihminen aloittaa uuden harrastuksen ja voiko se olla boulderkiipeily? juu

Mitä ihmettä se boulderkiipeily /boulderointi oikein on?

Boulderointi on kiipeilyä aika matalilla seinillä ilman valjaita tai kypärää, siis ilman varmistuksia; seinä on ehkä neljä-viisi metriä en osaa arvioida korkea ja alla on patja. 
köysikiipeily on oma lajinsa!   

Boulderoinnissa tarvitaan liikunnalliset vaatteet ja kiipeilykengät kenkiä saa yleensä vuokrata hallilta.
Kiipeilykengän pitää olla tiukka. oikeastaan liian pieni jalkaan. varpaat saavat olla krumpussa.
Käsiin voi kitkan parantamiseksi hieroa mankkaa magnesiumia, saa nesteenä ja jauheena

varusteet: shortsit, t-paita, tossut ja mankka

 

edistyneemmät varusteet: mankkapussi ja oteharja
oteharjalla harjataan otteita että olisi parempi kitka

 

Boulderkiipeilyä voi harrastaa ulkona matalilla kivillä tai kallioilla tai sisähalleissa. Osa kiipeilyhalleista on erikoistunut joko köysi- tai boulderkiipeilyyn, osasta löytyvät molemmat vaihtoehdot ja joillain paikkakunnilla saattaa vaikkapa kuntosalin yhteydessä olla yksi kiipeilyseinä.
Meillä näillä kulmilla on kolme hallia: Bouldertehdas on kotihallini ja vain boulderkiipeilyyn erikoistunut halli, Kiipeilypalatsi on köysihalli, ja uudenkarhea K2 naapurikaupungissa tarjoaa sekä köysi- että bouldermahdollisuudet. Ei ole maksettua mainontaa. 

Boulderhalleissa seinillä on erilaisia profiileja: seinä voi olla suora tai sitten se voi kallistua joko kohti kiipeilijää eli hänkki; tosin  meilläpäin taidetaan sitä seinää kutsua nimellä nega. Häkillä eli negalla kiipelijä on vähän taakse kallellaan kiivetessään tai poispäin eli släbi. minusta meidän nuoriso sanoo myös suoraa seinää släbiksi ja sitten on vielä katto.
Sillä hallilla missä minä käyn, on myös erikseen traverse, eli semmoinen seinä, missä reitit kulkevat vaakatasossa jalat lähellä lattiatasoa tämä on oma suosikkini; ja se vähän mitä kattoprofiileja pystyn kiipeämään, tykkään myös niistä.

Näille seinille on erilaisista otteista rakennettu reittejä.
Otteita on monenlaisia, isoja ja pieniä, jaloille ja käsille.
Yhden reitin otteet ovat aina keskenään samanvärisiä.
Kartion muotoiset isommat jutut ovat bokseja, ja niitä saa käyttää aina.
Jalan saa aina laittaa seinälle eli kitkalle se on flägäämistä /flägi samoin myös  käden saa aina laittaa myös seinään. ruuvikoloihin ei saa laittaa sormia!

erilaisia reittejä suoralla seinällä ja taaempana negalla
harmaat kartiot ovat bokseja ja niitä saa käyttää kaikilla reiteillä
seinän alla on patja

Erilaiset reitit on pistytetty eli greidattu vaikeusasteen mukaan. Helppoja ovat greidit 3-5 ja sitten alkaa vaikeutua. Greidejä täydennetään aakkosilla ja plussilla. Reitin greidi voi olla vaikka 5a+
Greidi määrittyy otteiden koon, määrän, tiheyden ja muodon, ja reitin betan vaikeuden mukaan. beta on reitin kiipeämisohje ja greidin määrittelee yleensä reitintekijä
Jos reitti on sellainen vasen-oikea-käsi-jalka -tikapuut, se on luultavasti kolmonen tai nelonen.
Joillain halleilla otteiden väri voi kertoa sen vaikeusasteenkin, näin on ainakin pääkaupungissa osassa halleista: otteen väri kertoo myös reitin vaikeusasteen.
sillä hallilla missä itse käyn, reitin ensimmäisessä otteessa on yleensä sanottu myös sen reitin greidi. minä kiipeän yleensä nelosen ja vitosen reittejä.
Myös ulkoreitit greidataan samalla tavalla. Suomesta löytyy yksi maailman vaikeimmista ulkokiipeilyreiteistä, sen greidi on 9A ja sen on kiivennyt vain Nalle Hukkataival. 

hylättyjä greidejä
lapulla näet reitin vaativuustason ja otteen värin

Kun aloittaa reitin kiipeämisen, pitää katsoa millainen lähtö siinä on: pitääkö käsien olla samalla otteella one hold vai eri two holds, ja lähtö on oikea, kun molemmat jalat ovat irti patjasta ja kädet aloitusotteilla.
kisareiteillä ja joillain halleilla myös lähtöotteet on merkitty teipillä, jokaista teippiä kohti pitää olla joku raaja. jos otteessa on vaikka neljä teippiä, pitää kaikkien raajojen olla lähtötilanteessa sillä otteella 

aloitus one hold - molemmat kädet samalla otteella
reitin varrella kädet samalla otteella on mätsi

 

Alun jälkeen kiipustetaan ylöspäin parhaaksi katsomalla betalla ja reitti katsotaan suoritetuksi kun molemmat kädet koskettavat hallitusti reitin viimeistä otetta.
hallittu kosketus on että molemmat kädet koskettavat reitin viimeistä otetta muutaman sekunnin ajan. kosketukseksi riittää kun vaikka ihan vain sormenpäät ovat hetken hallitusti siinä otteessa. kiipeilykisoissa kiipeilijä katsoo aina tässä kohden tuomariin, onko suoritus hyväksytty.
Sillä ei ole väliä, kuinka itsensä ylös puurtaa, mutta yleensä joku beta on järkevämpi tai helpompi kuin jokin toinen. Boulderointi ei ole arvostelulaji, eli kunhan ylös pääset millä tahansa tyylillä.
Kiipeilijät ovat erilaisia, pituus, käsiväli ja teknisyys vaikuttavat siihen millaisella betalla kiipeää. minä olen ruma puurtaja, jänttään vähällä voimalla ja kurottelulla sen mihin taidot eivät riitä.

Sitten on erilaisia käsien ja jalkojen asentoja: on kaikenmaailman huukkeja ja grimppejä ja ties mitä.
Vaikkapa heelhook kantakoukku on semmoinen että jalalla paino on kantapään varassa, ja toehookissa toukkari paino on jalkapöydällä tai oikeammin varpailla.
Dynoaminen tai dynaaminen kiipeily on semmoisia erilaisia hyppyjä ja loikahduksia. Ponnistetaan vaikka lattialta ensimmäiselle otteelle tai reitillä otteelta toiselle. dynoissa olen vasta ihan alkeissa, en pysty vielä luotettavasti hyppäämään vaikkapa boksialoitukselle

heelhook lähes hallitusti
paino on yhden käden ja kantapään varassa
toehookissa jalka tulisi saman otteen takaa
ja paino olisi jalkapöydän ja varpaiden varassa

ei niin elegantti näky, mutta uskalsin irroittaa

 

Treenimuotona kiipeily on tosi kokonaisvaltaista: koko kropalle on käyttöä.
Voima auttaa, mutta sitä ei alussa tarvita mitenkään valtaisia määriä, tärkeämpää on varmaan koordinaatio ja tasapaino.
enimmäkseen helpoilla reiteillä ollaan kaikkien raajojen varassa, eli ei tarvitse osata roikkua tai jaksaa kannatella koko painoaan etusormen varassa, jalat ovat tärkeämmät.

Tällä hetkellä minulla on personal trainer oma lapsukaiseni Isoveli, joka suunnittelee, ohjaa ja valvoo treenini, ja kiipeän yhdessä oman siskoni kanssa.
Yksi treenikerta vie vajaat pari tuntia: meillä on omatoiminen alkulämppä, ohjatusti päivän teema, ja yhteinen loppuverryttely. 

Meillä on ollut ainakin tämmöisiä teemoja treeneissä:

Fläshitreeni oli kun hallille oli tullut uusia reittejä.
Jos reitin kiipeää ensimmäisellä yrityksellä se on fläshi.
Reitin voi fläshätä vain kerran, ja reitti on aloitettu kun jalat ovat irti patjasta.
jos vaikka heti alussa pistät toisen jalan hetkeksi takaisin patjalle, siinä meni fläshi. grr.

Jos molemmat kädet tai molemmat jalat ovat yhtäaikaa samalla otteella, se on mätsi.
Kun kiivetään mätsikieltoa, ei saa käsiä tai jalkoja laittaa samaan aikaan samalle otteelle. pelottavaa ja vaikeaa, pitää siis kurotella koko ajan eteenpäin ja miettiä mihin laittaa ylimääräisen käden tai jalan. 

Jos kiivetään kaikilla otteilla, saa käyttää kaikkia minkävärisiä otteita vain.
Yleensä meidän treeneissä voi olla jalat kaikilla otteilla jos käsillä harjoitellaan jotain metkaa, esim. halkeamareittiä. Toisinaan voidaan kiivetä myös kädet kaikilla otteilla ja sillon harjoitellaan jotain tiettyä jalkajuttua, vaikka huukkeja.
Toisinaan myös jos reitti on erityisen kinkkinen ja pitää treenata jotain yksittäistä muuvia liikettä, voidaan mennä siihen kohtaan kaikilla otteilla. 

Yhden käden treeni: jos kiivetään vain yhtä kättä käyttäen, se on hirvittävää ja kamalaa. Ja tämä tietysti molemmilla käsillä erikseen. Hirvittävänkammottavaa, toinen käsi laitetaan selän taakse odottamaan vuoroaan tai lähelle seinää tasapainon ylläpitämiseksi, mutta mihinkään otteeseen ei saa toisella kädellä koskea ennen toppia eli viimeistä otetta.

Kiiveten ylös ja alas. Yleensä alas tullaan kaikilla otteilla tai hypätään. Tämä treeni käy voimille kun pitää kiivetä hallitusti ja vain reitin omilla otteilla myös alas.

Eliminaattitreeni tarkoittaa että pitää jättää väliin mahdollisimman monta otetta reitin varrella Hirvittävän pelottavaa ja kamalan vaikeaa; jos reitissä on vaikkapa kahdeksan otetta ja yrität päästä ylös viidellä, se vaatii kurottelua ja dynoja ja ponnistelua otteelta toiselle. 

Hiljaiset jalat tämä on minun keksimäni termi, en tiedä onko sille jotain virallista nimeä tarkoittaa että yritetään siirrellä jalkoja otteelta toiselle mahdollisimman äänettömästi. Se vaikuttaa kehonhallintaan ja tekee liikkumisesta sulavampaa.

Halkeamatreeni: kun hallille oli tullut halkeamareittejä. Treenattiin traversella halkeamaotteilla: käsi laitetaan kahden lähekkäin olevan boksin väliin. Tykkäsin valtavasti.

Projektointitreeni: kiivetään sellaisia reittejä jotka ovat jääneet kesken, joissa on jotain kiinnostavaa, haastavaa tai muuten vain mukavaa ja jotka ovat jääneet keskeneräisiksi. 

Kiivetään määrää:  yritetään kiivetä mahdollisimman paljon tuttuja reittejä ilman mitään erityisempiä haasteita. Tykkään määrän kiipeämisestä, koska siinä pääsee tekemään toistoja ja keskittymään perusasioihin. 

Meillä on syksyn aikana ollut aina pari-kolme teemallista treenikertaa peräkkäin ja sen jälkeen ollaan projektoitu tai kiivetty määrää. 

Loppuverryttelyssä vedämme leukoja, punnerramme, teemme vatsa- ja selkälihaksia ja kaikkea semmoista oheisjuttua, joskus treenaamme koordinaatiotikkailla, ja välillä meillä on ohjattu venyttely. 

Tämän olen oppinut: painopisteen pitäisi olla alhaalla ja enempi jaloilla, käsivarret kannattaa pitää mahdollisimman suorana niin ei väsy, ja liikkuessa usein lantio lähellä seinää.
Varpaat yleensä kohtisuoraan seinään, ja boksilla mahdollisimman ulkoreunassa.

Olen oppinut myös että on ihan hirvittävän kammottavan pelottavaa koko ajan. En ole kunnolla päässyt eroon korkeanpaikankammosta, en useinkaan meinaa löytää tietä alas ja aina välillä aikaa menee reitin jäljiltä adrenaliinitärinään. siksi kiipeän mieluummin kattoa ja traversea, ei putoa korkealta

Ja miten ihmeessä liikkumaton viittäkymppiä lähestyvä naisihminen päätyi boulderointiin?

Kolmesta lapsukaisestani kaksi harrastaa kiipeilyä, ja kumpainenkin myös ohjaa /valmentaa sitä.
Kiipeily lajina ja kiipeilyhallit ovat vuosien varrella tulleet tutuiksi. 
Laji ei todellakaan olisi minun valintani ilman tätä vahvaa kotitaustaa vaikka yleensä kai lapset alkavat tehdä sitä mitä vanhemmat eikä päinvastoin.
Tiesin siis mihin olen ryhtymässä, enkä aloittanut aivan täydestä tietämättömyydestä. 

Tykkään hallien ilmapiiristä ja tunnelmasta ja olen vuosien varrella aina silloin tällöin kiivennyt nuorimmaisen kanssa.
Kiipeilyhalleilla on aina keskittynyt ja poriseva tekemisen meininki.
Kaveria ja vieraampaakin ihmistä kannustetaan joo-joojoo! 

Nuorimmaisen valmentaja sanoi joskus, että kiipeilyssä tulee huomaamatta koko kropan salitreeni.

Kun olen katsellut peiliin ja lukenut sekalaisia tutkimuksia ja elänyt oman kroppani sisällä, olen tajunnut että ihan oikeasti tarvitsen jonkun liikuntamuodon joka kehittää lihasmassaa tai lihasvoimaa tai jotain lihaksissa.
Punttisali, jooga ja ryhmäliikunta itseapuoppaiden kova pyhä kolmikko eivät tunnu mahdollisilta, mutta kiipeilyhallien maailma, ilmapiiri ja laji ovat jollain tavalla tuttuja - sitä siis!

Minulla on kiipeilykaverina oma sisko ja valmentajana oma lapsukainen: nämä kaksi pitävät yllä motivaatiota ja pakottavat lähtemään liikkeelle. Koska Isoveli on kouluttautunut ja kouluttautumassa edelleen kiipeilyvalmentajana, hän myös todella osaa opastaa lajissa ja suunnitella toimivat treenit. 
Tarvittaessa saamme taustatukea Pikkusiskolta, joka kiipeilee enempi-vähempi tavoitteellisesti, kisaa ajoittain ja on valmennuksessa, hän pystyy antamaan toisenlaisia teknisiä vinkkejä.
Nuoret ovat kiipeilijöinä todella erilaisia ja Pikkusiskon vinkit auttavat usein minua, kun en ole kovin pitkä. 

Nautin valtavasti siitä, mitä kaikkea olen päässyt kokeilemaan, mihin olen vastoin kaikkia oletuksiani pystynyt ja mitä olen oppinut.

Isoin asia, minkä olen tämän alkeiskiipeilyn aikana oppinut on se, että keskiäkäinen ihminen voi kokeilla kaikenlaista koska häpeäkynnys alkaa olla olematon voi oppia kaikenlaista kun antaa siihen itselleen luvan ja mahdollisuuden, täydellinen ei tarvitse olla vaan juttuja voi tehdä omaksi ilokseen ja ennen kaikkea oma liikuntajuttu voi löytyä yllättävästi. 

Kokeile jotain uutta ja yllättävää!
ei sen tarvitse olla kiipeilyä; taitoluistelu, frisbeegolf tai mikä vain kiinnostava kelpaa. aloita niistä lajeista /harrastuksista joita oma jälkikasvusi harrastaa tai on harrastanut, ellet sitten ole ollut heille se portti lajin pariin.

Elämälle pitää sanoa kyllä. 

 

Ja tämä teksti kertoo jotakin kiipeilystä ja elämästä 

*

sekalaista:
on olemassa myös köysikiipeilyä korkeilla seinillä ja valjaiden kanssa, joko itsevarmistavilla tai liidinä, liidiä täytyy vähän opiskella ja suorittaa varmistuskortti, itsevarmistavilla voi kiivetä opastuksen jälkeen itsenäisesti.
liidi-köysikiipeilyssä tarvitaan aina mukaan kaveri, varusteina hallilla kannattaa olla omat valjaat sen oman varmistajan lisäksi.
boulderoida voi myös ulkona, matalilla kivillä, siihen tarvitaan mukana kannettava patja eli pädi. ulkoboulderoinnissa pitää olla spottaaja eli kaveri mukana.sen spottaajan tehtävänä on tönäistä putoava kiipeilijä patjalle ettei satu vahinkoja.
myös köyttä voi kiivetä ulkona,siinä tarvitaan valjaat ja kypärä ja jonkun täytyy tehdä ja viedä ne varmistushommelit siihen kallioon ja sitten tarvitaan myös köysi ja jatkot. menee välineurheiluksi köysikiipeily ulkona. niin ja erityisesti ulkona tarvitaan myös kaveri varmistajaksi.
ja jos katsoit olympialaisia, niissä oli myös lajina nopeuskiipeily eli speed. Siinä on aina samanlainen seinä.
itse asiassa olympialaisissa kiipeilyssä olivat lajeina kaikki yhdessä: jokainen kilpailija suoritti sekä speedin, boulderin että leadin, mikä käytännössä tarkoittaa samaa kuin juoksija juoksisi satasen, tonniviidensadan esteet ja maratonin, samana päivänä.

 

 

Hauraita ajatuksia alkavalle vuodelle

 Omituisinta ja mahtavinta vuodessa 2022 oli liikunta. 

Loppukesästä ja alkusyksystä palasin päättäväisesti ja tarmokkaasti uimahallille. kävin kyllä kor-aikoina silloin tällöin uimassa kun rajoitukset mahdollistivat mutta en säännöllisesti 
Ja elokuulla aloitin säännölliset vierailut kiipeilyhallilla.

Koko syksyn - lukuunottamatta lokakuun kahden viikon sairastelutaukoa - olen käynyt uimassa vähintään kahdesti viikossa, usein kolmestikin, ja kiipeilemässä kerran viikossa.

Parin taukovuoden jälkeen uinti alkoi heti alkusyksystä nopeasti tuntua hyvältä, tutulta ja omalta, sellaiselta että ilman en oikein pärjää. Tuntuu siltä kuin altaassa suoristuisin, kasvaisin mittaa, oikenisin rypyistä ja sohvanmutkista.

Kiipeily on vähän konstikkaampi juttu. Taidot kehittyvät hitaammin; välillä ylhäällä pelottaa, välillä en meinaa löytää reittiä alas. Valmentaja Isoveli pistää tekemään kummallisia treenejä: välillä kiivetään mätsikieltoa ei saa pistää käsiä tai jalkoja yhtaikaa samalle otteelle, välillä hiljaisia jalkoja ettei kuulu kengästä ääntä kun menee eteenpäin, toisinaan pitää flashata kiivetä reitti ensimmäisellä yrityksellä ja juuri kun alkaa oppia jotain, hallilla puretaan seinä ja tilalle tulee uusia reittejä. 
Treenin päätteeksi vedetään leukoja semmoisella avustuslaitteella, punnerretaan ihan ei vielä mene lattiatasossa ja hypitään koordinaatiotikkailla polvet rutisevat.
Kropassa tuntuu hyvältä ja sielussa myös, kun olen oppinut niin paljon uutta.
Mutta ihan en vielä oikein osaa lähteä ilman opasta kiipeilemään. Joulun jälkeen teimme siskon kanssa omatoimitreenin traversella vaakatasossa kulkevia reittejä ja se oli hyvä, ehkä joskus osataan mennä ihan ylös ja alaskin ilman opasta.

Liikuntainnostus jatkukoon!
Ja se myös jatkuu, tunnen kropassani ihan liian nopeasti liikkumattomien päivien painon. 
treenipäiväkirjani mukaan olen elokuun alusta lukien käynyt uimassa 40 kertaa ja kiipeilemässä 20 kertaa.

Kirjoittaminen pitäisi taas palauttaa osaksi päiviä ja arkea. Aika pitkälle syksyyn pidin päiväkirjaa säännöllisesti ja kirjoitin siinä sivussa kertomuksiani.
Lokakuun alussa pistin yhden tarinoistani parille kustantamolle kiitos mutta ei kiitos ja sen jälkeen en ole saanut mitään uutta alkuun saati palannut vanhojen keskeneräisten pariin.
Edes päiväkirjaani en ole saanut kirjoiteltua mitään.
kirjoituslokini mukaan olen viimeksi kirjoittanut mitään muistiinmerkittävää syyskuun puolivälissä

Mietin että pitäisi taas kirjoittaa edes jotain.
Mietin myös, että tekisi varmasti hyvää käydä välillä istumassa kirjastossa lueskelemassa. 
Tietysti luen kotona, mutta päivät urautuvat niin helposti. 
Tekisi hyvää tehdä asioita kodin ulkopuolella. 

Selailin vanhoja muistiinpanojani. Vuoden takaa löysin tekstin, jossa olen pohtinut ensimmäistä koronavuotta ja aikaa juuri ennen koronaa.

Siitä kirjoituksesta poimin jälleen uudestaan matkaani mukaan hurvittelurahan. Josko edes muutaman kerran saisin vietyä itse itseni kahville kaikessa rauhassa lukemaan kirjaa ja jotain. kerran kauan sitten yritin vähän huonolla menestyksellä tai hyvällä miten sen nyt ottaa

Ja jos nyt hurvittelut ja kirjoittaminen eivät onnistuisikaan, voisin kuitenkin yrittää käydä kirjastolla istumassa ja lukemassa. Minulla on yhä kesken semmoinen kristillisen avioliiton käsikirja, jota aloitin joskus monta vuotta sitten ja jota en halunnut tuoda kotiin kun siinä oli niin arveluttavan omituisen konservatiivinen käsitys mutta haluaisin silti tietää mitä ohjeita siinä annetaan. luulen kyllä että en enää edes löydä sitä kun järjestivät kirjastossa kaikki hyllyt uusiksi. se kirja vaivaa päätäni yhä. kirjastossa voi lukea semmoisia mitä ei halua jostain syystä tuoda kotiin esim. pelottavan surullisia elämäkertoja ja omituisia avioliittokäsikirjoja ja kummallisia luonnontieteellisiä opuksia kaikenlaisista eläimistä. 

Kaikella tällä tietysti valmennan itseäni siihen todellisuuteen, että nuorimmainenkin keikkuu jo kotipesän reunamilla, valmiina omaan itsenäiseen elämäänsä. 
Täytyy minunkin hiljalleen opetella omaan itsenäiseen elämääni, miettiä millaisilla asioilla aikani täytän. työelämä luultavasti tulee viemään enempi aikaani mutta kyllä varmaan jotain vapaatakin aikaa jää, toivottavasti.

*

Onko sulla suunnitelmia alkuvuoteen?
Tai ehdotuksia ja ideoita siitä, mitä kannattaisi jonkun muunkin tehdä ja kokeilla? 
kesää varten saa tehdä uudet ja elokuussa tietysti syyssuunnitelmat, ei tarvitse miettiä koko vuotta kerralla

kiipeilykeskiviikko

 Olen koko alkuviikon haaveillut kiipeilystä.
Menin hallillekin ihan etuajassa kun kotona ei ollut mitään tekemistä.

Hirveästi väkeä. Ihan tupaten täynnä koko halli.

Hyvästä motivaatiosta huolimatta jotenkaan ei vain treeni käynnistynyt kunnolla.
Pelotti olla ylhäällä ja pelotti tulla alas.
Muutama hintelä onnistuminen ja hirveän paljon adrenaliinia. Kerran meinasin tippua pahasti.

Normaalisti treenaan Isoveljen opastuksella ja ohjauksessa, hän kiipeilyvalmentaa opintojen ohella useampaa ryhmää.
Toisinaan mukaan tulee Pikkusisko, joka on välillä tällä hallilla töissä ja valmentaa hänkin, tosin toisella hallilla. vai pitäisikö kummankin kohdalla puhua ohjaamisesta ennemmin?
Isoveli on nimennyt itsensä valmentajaksi ja siskonsa tekniikkavalmentajaksi.
Nyt tuli soppaan vielä yksi alunperin omien töiden kautta tuttu mies. Hän nimesi itsensä henkiseksi valmentajaksi.
On kuulkaa aika stressaavaa kun tuntee olonsa yhtä sulokkaaksi kuin sarvikuono ja yrittää muistaa kaikki mahdolliset ohjeet lantio seinää kohti! toukkari! polvi! kriittisten silmien tuijotuksessa. Onnistuin kattoprofiililla pääsemään tavoitteeseeni eli toiseksi viimeiseen otteeseen viimeinen ei ole realistinen ja sitten mässähdin selälleni pläts vain.
Ajattelin että jos se mies, niin kiva kuin onkin, jää pitkäksi aikaa seuraamaan meidän treenejä, menen ihan puihin.
Tykkään tehdä asioita rauhassa ja itsekseni siksi uiminen on niin kivaa: kun pää on veden alla en näe muiden kriittisiä katseita

. Ja otan hirveän huonosti ohjausta vastaan.
Isoveli on siitä mainio tyyppi että se onnistuu luomaan ympärilleen tai minun ympärilleni turvallisen tilan.

*

Kävin päivällä myös töissä. Tein töitä. Olin välillä turhautunut.

Kotona laitoin itselleni ruokaa. Keitin pastaa ja laitoin sekaan valkosipulituorejuustoa. Sitten pilkoin joukkoon pikkutomaatteja, sipulia ja paprikaa, vähän pähkinärouhetta ja fetakuutioita. Oli mainiota.

Puoskar-tohtorin raportti: Vielä uudemman ajan leprakolonian kuulumisia

(vrt se vanhempi)

Viikko sitten maanantaina Lehtori valitti punttisalin jälkeen että oli tehnyt mieli jäädä jollekin penkille nukkumaan.

Tiistaina sillä oli jotain oireita mutta ei viivoja. Yskää ja nuhaa kai enimmäkseen. Ei se mennyt töihin vaan nakitti jonkun toisen lehtoroimaan.

Keskiviikkona sillä oli jotain oireita mutta ei viivoja miten olisi voinut ollakaan kun ei tökkinyt itseään tikulla.
Keskiviikkona minulla oli oikein hyvä ja voimallinen kiipeilytreeni, vaikka epäilinkin että voisi ehkä tulla päänsärky. Ei tullut.

keskiviikon treeni oli flash-treeni (yksi yritys /reitti)
vähän on muisti mennyt mut taisin fläshätä mustan tai vihreen ja lilan. kait.
tai sit en
vaikeita ei kokeiltu
valkoiseen ei riitä vielä tekniikka

Torstaina yhteiskunnallis-orientoitunut Lehtori onnistui piirtämään punaista viivaa ja minulla oli oudon epämääräinen olo. Lähdin töistä kotiin heti kun kuulin Lehtorin viivoista mutta menin kuitenkin vastoin kaikkia hyviä tapoja vielä kauppaan ennen kuin päädyin voihkimaan yleistä kurjuuttani ja vielä enempi arpomaan että olenko kurja vai täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Kuumemittari vähän mietti, että millaisia lukemia kannattaa antaa. 
Kotona asuva nuori anoi turvapaikan mummilta, koska hänellä oli edessään syyslomareissu Ranskan kiipeilymekkaan 
olemme antaneet kaikille lapsille mieluisan matkan 18-v lahjaksi. Isoveli lähti heti syntymäpäivänään Lontooseen kaverinsa kanssa, Isosisko maapallon toiselle puolelle kesävaihtoon ja tämä nuorimmaisin Fontsuun. ja nyt hän on siis siellä ja jee.

Perjantaina en enää ollut kovastikaan voimissani mutta ei viivoja.
Paitsi perjantai-iltana olin punaisen viivan tyyppejä minäkin.
Selkään sattui koko ajan minulla ei yleensä nouse kuume, mutta aina kun olen kipeä, alkaa selkään sattua niin kuin joku rassaisi sitä piippurassilla tai pulloharjalla selkärangan sisäpuolelta. Kun selkään sattui koko ajan, vaelsin koko ajan levottomana ympyrää.
Mittariinkin rupesi tulemaan ihan johdonmukaisesti 37.8 -lukemaa. vaihdoin mittaria, se toinen saattoi parin minuutin välein antaa yli puolen asteen eroja.
Söimme roiskeläppäpizzaa ruuaksi.

ylempi mittari on epäluotettava

Lauantaina olimme molemmat jotenkin keskentekoisia. Selkä ei sattunut enää. Olin silleen normaali, että kun lämpö nousi, aloin palella.
Katsoimme savolaistuneen kanssa etäyhteydellä masked singeriä mikä on kyllä minulle aivan arvoituksellinen ohjelma kun en tiedä ketään julkkiksia.
Illalla sain semmoisen yskänkohtauksen etten osaa edes kuvailla.
Reipas yliannostus hunajaa hyi ja kauh! rauhoitti ja pääsin nukkumaan.
uuden ajan leprakolonian puoskartohtorin resepti: ainakin viisi isoa lusikallista hunajaa ihan yhtä soittoa otetaan, samalla keitetään vettä ja laitetaan teemukiin tosipaljon hunajaa ja aika vähän lämmintä vettä ja juodaan heti pois ja sitten uusi samanlainen hunajavesiannos heti perään ja sitten mennään lepakkotuoliin eikä saa liikahtaakaan ainakaan puoleen tuntiin vaan pitää nukahtaa. pitää muistaa käydä vessassa ennen hunajakuuria.
Söimme roiskeläppäpizzaa ruuaksi.

Sunnuntaina tunnuslauseeni oli taidanpa ottaa päikkärit. Noin yleisesti ottaen heräsin, vaelsin levottomana ympyrää, menin lukemaan ja heräsin taas.
Sanoin Lehtorille että jos minun täytyy enää ikinä syödä roiskeläppäpizzaa menen lakkoon.
Söimme kebabia kermaperunoilla.

Ja nyt on maanantai enkä ole kuumeinen. Vaan ihan normaali 35.6 asteinen oma itseni.
Tein etätyöpäivän ja menin päivänokosille.
Söimme valmispastaa.

Kuumetta ja sitä lauantai-illan huumaantunutta yskänkohtausjuttua lukuunottamatta ei oikein mitään selvää oiretta. En ole nuhainen. En juurikaan yski. En ole mitenkään älyttömän väsynyt vaikka otan kyllä mielelläni pikkupäikkärit. Tai siis kuuntelen äänikirjaa. 

Semmoisen kyllä huomasin että olen kaikkien miesflunssien kruunaamaton kuningatar enkä ollenkaan reipas potilas. Ihan varmasti olen kipeämpi kuin Lehtori. Ainakin.
En varsinaisesti valita, mutta vaellan ympyrää ja olen pitkästynyt ja keskittymiskyvytön ja höpötän ja häiritsen kaikkia.
muistin yhtäkkiä millainen Pikkusisko oli pienenä potiessaan, hän oli kertakaikkisen rasittavan superenergisläsnäoleva ja minä taidan olla samaa sukua. 

Ja semmoisenkin huomasin, että onneksi ei heitetty takahuoneesta vanhaa lepakkotuolia pois. Siinä on hyvä ottaa nokosia jos pelkää yskänkohtausta. Ja muutenkin. Vaikka ei pelkäisikään.

Lehtori on koko ajan ollut nuhaisempi ja yskäisempi. Hänelle piti hakea apteekista mahdollisimman pahanmakuista yskänlääkettä.
Minä olen vaan ollut tylsä ja lämmin.

ps. lauantaina oli ihan kamalaa kun tajusin että en taida olla maanantaina terve.
Ei muuten mutta uinti jää välistä.
Ja sunnuntaina ja tänään vasta olenkin ollut ihan kamaloitunut, koska en ehkä enää ikinä pääse uimaan tai kiipeilemään.
ja jos pääsenkin niin en enää ikinä suoristu niin suoraksi kuin olen ollut vaan jään loppuiäkseni lepakkotuolin muotoiseksi.

tasapainoinen elämä?

 Puolen kuukauden liikunnallis-kirjoittamis-taloudelliskatsaus

Kirjoittaminen
Metsämännistöiset etenevät lähes päivittäin. Ja jos en työstä sitä, kirjoitan jotain muuta,
Syyskuun alusta ehkä kolme tai neljä kokonaan kirjoittamatonta päivää.
Voisin ajatella asiaa enemmän ja aloittaa kirjoittamishommelit vähän aikaisemmin kuin yhdeksältä illalla.
Miinusvaikutuksia: niskajumi ja kutomishommeleiden hidastuminen

Liikunnat
Syyskuun alusta viikossa näyttäisi olevan kolme treenikertaa: kaksi uintia ja yksi kiipeily /viikko.
Yhdellä uintikerralla kävin myös uimahallin punttisalilla vähän kurkistelemassa, ja jatkossa tavoite on että kävisin siellä ainakin kerran viikossa ottamassa uinnille vähän alkulämpöä. Yhtenä yönä näin unta että osasin uida tosi sulavaa vapaauintia, että sitä pitäisi vissiin kanssa vähän harjoitella.
Kiipeilytreeneissä harjoittelen myös leuanvetoa ja punnerruksia. Siellä hallilla on semmoinen härpäke, joka avustaa leuanvedossa niin että on kevyt kuin keijukainen. Ja semmoinen patjahommeli ettei tarvitse punnertaa lattiatasolta vaan voi ensin harjoitella tekniikan hyväksi. Narua hyppelen myös ja siitä polveni ei aina tykkää. 

 

Taloudellisuus ja kodinhoito
Ihan retuperällä.
Ruuan hinta senkun nousee vain. En pysty suunnittelemaan yhtään ruokailuja. Siis yhtään. Voin päättää kauppaan mennessäni että syödään lihapullia ja ulostullessa minulla on aineksia johonkin käsittämättömään vatkuliin mistä ei ainakaan synny lihapullia eikä oikein mitään muutakaan. Paitsi tolkuttomasti hävikkiä. Haaveilen kaakaosta ja ranskanleivästä. Syön vallan semmoisia asioita joista itselleni tulee huono olo. Lakritsia esimerkiksi.

En kykene järjestelemään jälkiäni yhtään vaan kaikissa niissä paikoissa joissa kotona olen aikaani viettänyt on kasoja. Keittiön työtasosta on näkyvillä ehkä leikkuulaudan kokoinen työskentelytila, eikä senkään tilan tyhjyys ole ainakaan minun ansiotani. 

Ja kutomukset eivät etene. Se harmittaa koska minulla on ihanat langat odottamassa, enkä saa aloittaa niitä ennen kuin keskeneräiset ovat valmiit.

henkilökohtainen tavaravyöryni

Olen aikaisemminkin huomannut, että jos joku hommeli on hallinnassa, pitää jonkin toisen olla epähallittua.
Sellaista on tasapainoinen elämä.

liikunnallisuuspohdinto 4 - kannattaako liikuntaa monitoroida?

En omista sporttikelloa, sykemittaria tai no omistan todella vanhan, jostain reilun kymmenen vuoden takaa, paristot loppu enkä mitään muutakaan puettavaa laitetta elämäni monitorointiin.

Jollain tasolla liikunnan seuranta on suositeltavaa: se saattaa auttaa tavoitteiden asettelussa ja tavoitteiden saavuttamisessa. Joillekin ihmisille monitorointi missä tahansa muodossa saattaa aiheuttaa ahdistusta ja liikuntasuorituksen muuttumista joko pakonomaiseksi tai ilottomaksi.

Minä monitoroin. Ehdottomasti.

Käynnistän puhelimestani sporttitrackerin aina kun lähden kävelylle tai pyöräilen johonkin.
Tällä hetkellä pyöräilen säännönmukaisesti töihin ja kotiin, kolme kilometria suuntaansa.
Kävelen satunnaisesti, ja suunnilleen sen verran kuin pienen koiran omistaja kävelisi lemmikkinsä kanssa.
Noin suurinpiirtein kävelen viikossa ehkä viidentoista kilometrin verran ja pyöräilen kolmisenkymmentä.
Määrät eivät ole suuria, olen kävellyt ja pyöräillyt paljon enemmänkin arjessani.
Seuraan kertyviä kilometrejä väljästi ja pakottomasti, mutta minulle on tärkeää että tieto arkiliikunnasta tallentuu johonkin.

Uimiset ja kiipeilyt kirjaan treenipäiväkirjaan.
Yksinkertaisimmillaan treenipäiväkirja on ollut ruksilista kalenterissa, ja toisinaan pieni maininta kalenterin sivuilla

yksinkertainen treenikirjanpito
ajalta eKor

treenikommentti
ajalta eKor

Tällä hetkellä kirjoitan muutaman rivin muistiinpanon tehdystä treenistä.

treenipäiväkirja elokuun alussa

Se viestii itselleni, että suhtaudun omaan hyvinvointiini vakavasti. Ja tekemisistä jää jotain dataa. 

Minulla ei ole suuria liikunnallisia tavoitteita: en ole aikeissa juosta maratonia hyvä kun jaksan lönkytellä kilsan verran en aio osallistua teräsnais- tai triathlonkisaan, enkä ole menossa kiipeilykisoihinkaan.
Tavoitteni ovat kauempana tulevaisuudessa: haluan pysyä niin hyvässä kunnossa että kykenen pukeutumaan ja riisuutumaan itsenäisesti, haluan jaksaa kävellä ja uida, haluan olla ryhdikäs ja lihaksikaskin vielä siinäkin vaiheessa kun oletettu mutta luultavasti milloinkaan saavuttamaton eläkeikäni koittaa.
Haluan ettei minua kolota eikä kiristä.
Haluan olla jäntevä ja reipas ja pikkuisen ärtsy mutta silti aika kiva.

 Olen huomannut että pelkästään sillä kun hiukan ironisestikin kutsun liikuntaani treenaamiseksi, suhtaudun itseeni ja tekemiseeni vakavammin. Treenien monitorointi - kirjaaminen - on yksi osa sitä.
Viestin itse itselleni sisäisellä viestinnällä on merkitystä! että tämä asia on olennainen itselleni. Että tässä asiassa suhtaudun itseeni ja hyvinvointiini vakavammin.

Että kyllä, liikunnan monitorointi kannattaa, ainakin minulla.
Se motivoi ja velvoittaa.
Ja treenikirjanpidon lehteileminen, on se sitten missä tahansa muodossa, tuottaa sekin mielihyvää.
Olen tehnyt edes jotain.

 

*

Monitoroitko liikuntaasi?
Millä tavoin?
Auttaako se, vai haittaako enemmän?
Seuraatko unta tai hyvinvointia muilla mittareilla?

niin olen influensseri!