kellot soivat

Näin kesän kolkutellessa ihan kulmilla on alkanut ihan vietävästi ottaa päähän aika moni asia.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun UPM askarteli lomalaskurin, joka kähvelsi minulta heti kättelyssä kolme lomapäivää jonnekin. Kyllä niin ei ole kivaa kun työläisen selkänahasta riivitään viimeisetkin vapaat ja vielä sen päälle saadaan työläispolo tuntemaan itsensä laiskuriksi.
Ja kyllä minä niin siitäkin mieleni pahoitin kun ei ollut merkitty kuin kahdeksantoista lomapäivää kesälle.
Kyllä ei ollut kivaa sekään kun yritin ujuttaa viikon vapaata lisää kesään, niin sain vain noottia. Ja vielä lisää siitä kun yritin pitää lomia joulun ympärilläkin.
Että missä välissä työläinen ansaitsemansa vapaat sitten pitää?
Ja kyllä ei ole kivaa sekään että muut lomivat kun minä en.

En ihan oikeasti ymmärrä tätä säätöä - vai liioittelenko minä nyt vain? Miten tämä lomavääntö voi tänä vuonna olla näin poikkeuksellisen vaikeaa?
Ihan minkä tahansa laskurin mukaan minulle kuuluu se kolmekymmentä lomapäivää, joista kuusi kuuluu pitää talvikaudella.
Tällä hetkellä näyttää siltä että saan koko vuonna pitää kahdeksantoista (18).
Yritin sovittelevaan sävyyn eilen kysyä, jotta missä välissä saisin tuon puuttuvan kesäviikon pitää: juhannuksestako aloittaisin, vai pidänkö vielä aiemmin viikon vaiko myöhemmin.
Ei muuta kuin lisää kapuloita rattaisiin: nyt eivät sovi joulunpäivätkään. (johan minä eilen jo hetken olinkin hyvällä tuulella, klo 21-22.30, sitten nukahdin)
Missä välissä pidän viikon verran saldoja?
Olenko laiska?

On kuulkaa mukava tunne, kun plakkarissa on allekirjoitettu työsoppari ensi syksystä: vaikka vain osa-osa-osa-aikaisesta pikkupestistä, joka vain hyvällä tuurilla ehkä ja kenties saattaa joskus tulevaisuudessa poikia jotain enemmänkin.
Lievää voitonriemua aiheuttaa se, koska voipi olla että jonain päivänä en kirskuttele hampaitani täällä vaan jossain muualla.
(se on tietysti toinen juttu, jotta muuttuuko mikään. laiska olen aina oleva. Työtävierova moraaliton bloggaaja. Niin.)

*
Hyvällä tuulella olin eilen, koska ilmoitin vanhempainyhdistyksen väelle, etten ole enää syksyllä käytettävissä nykyiseen pestiini.
Kyllä on ollut ihan mukavaa tämä, mutta ei mitenkään sieluani hivele.
Jouduin ja päädyin vanhempainyhdistysnakkiini lievää suuremmassa kriisitilanteessa, jossa puhuttiin jo koko yhdistyksen toiminnan lakkauttamisesta. Sanoin silloin, että pidän homman pari vuotta hengissä ja katsotaan mitä tapahtuu.
Sen olen tehnyt, muut jatkakoot uusilla eväillä.
Lupasin olla mukana kaffetta keittämässä ja tulevan peejiin apuna.

Hyvällä tuulella olin myös, koska aloin harkita muutaman opintopisteen suorittamista avoimessa. Kun vaan jaksais kaivaa esiin vanhat tutkintotodistukset ja laahautua sopimaan hyväsiksiluvuista.
Opiskelumanööveri kun voisi edesauttaa tulevaisuuden työllistymistä.

Ja kun kävin lenkillä.
Vaikka heti lenksan aluksi kysyinkin kaveriksi lähteneeltä Isoveljeltä, että onko pakko jos ei jaksa eikä haluu.
Kun alkuun pääsin, olisin kirmannut pidemmällekin. Ehkä menen tänään uusiksi.

**

Onko ihan oikeesti pakko, jos ei jaksa eikä haluu?

hajahuomioita viikonlopulta

Lähes Täydellisen Aamun Konsepti:
aikainen aamu, lehti luettu. Naperot syöneet aamupalan ja hautautuneet leikkeihin.
Pilkotaan murokulhoon muutama tuore (epäkotimainen) mansikka. Lisätään rahkaa. Sekoitetaan.
Keitetään mutteripannulla kunnon kahvi.
Pestään muutama aprikoosi.
Tehdään voileipä.
Otetaan hyvä kirja.
Nautitaan.

Täydellisestä aamiaisesta jäi puuttumaan vain siivotulla parvekkeella pulppuileva lämpö ja auringonpaiste sekä kaunis rottinkikalusto.
Koska Joku ei ole siivonnut parveketta, ei hankkinut rottinkikalustoa eikä muistanut edes tilata auringonpaistetta.

*

Meille tapahtui Ihme.
Pari viikkoa sitten huomattiin, että tyttöjen potkulaudat olivat kadonneet varastosta. Niitä etsittiin lähimaastosta, laitettiin ilmoitustaululle lappu ja epäiltiin vähän kaikkia.
Itkettiin paljon.
Sitten luovuttiin toivosta.

Kävelimme viikonloppuna moikkaamaan isovanhempia, ihan ohimennen ja ilman suunnitelmaa.
Isosiskon potkulauta löytyi siitä matkan varrelta.

Kuvio on enemmän kuin selvä: naapurin kyttääjämummo kertoi, että voitokkaana kisayönä oli lauma nuorisoa kolpannut pyörävarastossa. Varmaan joku talossa asuvista nuorista otti pyöränsä ja kavereilleen potkulaudat, että pääsivät jatkamaan juhlimista.
Isosiskon potkulaudan kyyti on sen verran rytyyttävää, että lauta oli hylätty jo parin kilometrin potkuttelun jälkeen.
Pikkusisko kaipaa edelleen omaansa.
Aion tehdä rikosilmoituksen.

*

Hajahuomio2:

En osaa tehdä käsitöitä. Ompelukoneella ainakaan.
En opi tekemään käsitöitä kun en harjoittele.
Ei kannata tehdä käsitöitä, jos ei osaa eikä harjoittele - ei ainakaan ilman ohjeita ja malleja.
Ei kannata tehdä käsitöitä jos ei osaa eikä harjoittele eikä ole ohjeita, ei ainakaan jos kimulit kärkkyvät lähistöllä, koska heillä on täysin ylimitoitetun epärealistiset käsitykset sekä omista että äitinsä käsityötaidosta.
Ei tule tuluskukkaroakaan.

Näin yhdessä kirjassa jota selasin kirjastossa tosi kivan ohjeen.
Arvatkaa mitä tuli?
ks. yllä.

Olis varmaan kannattanut edes lainata se kirja? (lahjattomat harjoittelee ja amatöörit venyttelee, toim. huom.)

tultasyöksevä

perjantai!
Hip ja hurraa sille!

Nämä lasten viimeiset kouluviikot vievät mehut vahvemmastakin äiti-ihmisestä, saati sitten minusta poloisesta.
Tällä viikolla on tarvittu eväitä parille päivälle, uimakamppeita yhdelle ja kumisaappaita toiselle. On retkiä, kouluuntutustumista, poikkeuspäiviä ja muuten vain erilaisia hauskoja juttuja.
Vanhempainyhdistyksen äidit olivat pahalla päällä ja kokous oli aikamoista räpätystä, vielä kotimatkallekin jouduin kuuntelevaksi korvaksi.
Aamusta olin koululla palaverissa vanhempainyhdistyksen edustajana ja sain oikein pohtimalla pohtia, miten sanani asettelisin ja kääntäisin eiliset puuskahdukset järkeviksi mielipiteiksi ja rakentaviksi kommenteiksi.

Muuten olenkin ollut vain järisyttävän pahalla päällä; mikälie fengshui taas on kenollaan ja kaikki mättää.
Kirskuttelin hampaitani ruokapöydässä tasapuolisesti kaikille ja erityisesti jokaiselle ja käyttäydyin muutenkin mallikelpoisen tultasyöksevän äidin lailla. Tarjolla oli vissiin liekitettyä pöytää.
Vanhempainyhdistyksen kokous ei ainakaan helpottanut olotilaani, mutta lenkki Isoveljen kanssa kyllä hetkellisesti.

Höh ja pöh sille!

soikoon laulu

"Polveillen käy virran juoksu, mutkikas on polkummekin maailmaan. Soikoon laulu koko pitkän tien, matkaan mukanani laulun vien! Pellon poikki, kuusten alle, sieltä alkaa polku kauas matkaajain"
lauloi Pikkusiskon eskariryhmä eilen kevätjuhlassaan.
Eikä minulla tietenkään ollut nenäliinaa mukanani.
Ei ole vieläkään.

Mitä sitä muuta lapsilleen osaisi toivoa: soikoon laulu!

**
Juttelimme taannoin työporukoissa elämän parhaasta vaiheesta. Yksi halusi palata ripariaikaan, toinen lukiovuosiin.
Minä uskon vakaasti ja järkähtämättä siihen, että juuri nämä vuodet ovat elämäni parhaita.
Soikoon laulu!

**

keskiviikkotunnelmia

höh, en pääse kommentoimaan muita, enkä edes itseäni. Kummallista.

*

Kun nyt pääsin alkuun ruualla elvistelyllä, niin elvistelenpä vielä senkin verran, että istuin eilen taas kynän ja paperin kanssa ja suunnittelin kesäkuun syöminkejä. Nälkäiselle nuorisolle kun pitää läpi kesän tarjota parikin ateriaa päivässä - kriisi ja kauhistus!
Luotan saaveihin ja sammiollisiin, uuniruokiin ja keittoihin. Sekä hätävarapuuroon. Kesäkuun ruokalistamme on monimutkainenhko vuokaavio nuolineen, alaviitteineen ja vararuokineen. En tiedä pystynkö edes itse tulkitsemaan omia ajatuksiani.
No, onneksi aina voi tehdä boloa.

*

Kuten niin monena aiempanakin vuotena, muistamme tänäkin vuonna opettajia aineettomilla lahjoilla. Tytöt lahjoittavat opettajilleen moskiittoverkot, Isoveli koulupuvun.
Pikkusisko askaroi kortiksi tarhantädeille pitkän ja monipolvisen sirkustarinan (päähenkilöt Don ja Maikhel, klovneja jotka putoilevat auton kyydistä, ja joita isä pelastaa hiilihangolla). Aloin ymmärtää lastani tuhannesti paremmin: jos minun päässäni olisi samanlainen ruuhka kuin tuossa pienessä kikkarapäässä, ramppaisin minäkin aika levottomana ympäriinsä ja haluaisin ihan kaiken ihan heti. (itse asiassa ramppaankin!)
Tarina pullahti ulos kertaistumalta, venähti kolmisivuiseksi ja nauratti ainakin minua niin etten meinannut sohvalla pysyä. Luonnollisesti sekä tarina että moskiittoverkko piti toimittaa tädeille jo heti tänään, enkä minä nähnyt siihen mitään estettä. Mitäpä sitä hyvää tarinaa pidättelemään.

*
Luimme kumpainenkin Isoveljen kanssa ultramaratoonarin tarinan, ja ilmeisesti sen ansiosta sain eilen Isoveljestä lenkkiseuraa. Kivun ja tuskan sijaan viimeiset metrit Isoveljeä vei eteenpäin ajatus suklaakiisselistä - mutta eteenpäin nyt kuitenkin mentiin ja tänä aamuna poikanen kysyi, milloin mennään uudestaan.
Suhtaudun vähän kaksijakoisesti: hyvästi oma aika - tervetuloa yhteinen aika melkeinmurkun kanssa...

Pääasia että liikkuu. Kai.
Täytyy sitten varata aikaa itselle pidempiä(kin) lenkkejä varten.

*
Eilen söimme nakkikeittoa ja salaattia. Jälkiruuaksi mansikkamaljat.
Tästä päivästä en vielä tiedä, aamulla oli joku ajatus, mutta se ehti jo kadota. Olin niin syventynyt kesäruokalistaan, etten muistanut aamulla vilkaistakaan tämän päivän ohjelmistoon.

Epätäydellisen äidin ruokamurhe

Taas kerran kiitokset hyvästä aiheesta Tiitulle!

Ja se koira älähtää johon kalikka kalahtaa, eikös vain se olekin niin?

Täydelliset TosiÄidit(tm) tarjoilevat perheen päivällisellä yhden oikeaoppisesti koostetun ekoreiluluomun aterian, jonka kiltit lapsukaiset syövät. Tai ovat sitten syömättä ja vähän nälissään.
Ei toimi meillä.
Aina jonnekin viime syksyyn asti pidin tiukasti kiinni siitä oikeaoppisesta Täydellisten Äitien linjasta.
Yökensyö alkoi yleensä samoin tein kun kauhulauma pääsi keittiön ovelle ja jatkui mullonnälällä jo ennen kuin oli pöydästä noustu.
Pikkusiskon syömiset varsinkin olivat sitä linjaa, ettei niillä olisi elänyt ja selvinnyt edes normaalipainoinen ihminen, saati sitten sellainen jonka selkänikamat pystyy laskemaan tunnustelematta, pelkästään katselemalla suihkuun kävelevää lasta huoneen toiselta laidalta. Nälkäitku ja -kiukku alkoivat kertakaikkisesti hallita iltojamme liian kanssa: eläväisen lapsen energiankulutus ei pysynyt ollenkaan tasoissa syödyn kanssa.
En kertakaikkiaan uskaltanut enää olla ruokkimatta liki sairaalloisen alipainoista lasta. Neuvolan tarkastuksista mentiin läpi rimaa hipoen, ja vain siksi koska kimulin terveys on ollut erinomainen. Mutta hänessä ei ole yhtään ylimääräistä. Ei mitään reserviä mistä ottaa, ja aloin olla huolesta kankea: mitä tapahtuu jos iskee joku rankempi tauti? Tai kun kasvu alkaa kuluttaa vielä enemmän energiaa?

Ensin rupesin keittelemään Pikkusiskolle perunoita, että lapsi saisi edes jotain. Vaikka sitten vain perunaa ja raejuustoa. Siitä se sitten lähti, epätäydellisyys nimittäin - on kuulkaa paljon mukavampaa syödä yhdessä, kun kaikki ainakin yrittävät. Pikkusiskokin maistelee halukkaammin, kun tietää tulevansa joka tapauksessa täyteen.

Nykyään Epätäydellisen Äidin salaisuuteni on tämä: Sen sijaan että laittaisin tänään makaronilaatikkoa (uppoaa isoihin) ja huomenna nakkisoppaa (mahtuu niukinnaukin Pikkusiskon ruokalistalle), laitankin molempia tänään. Enkä kokkaa huomenna ollenkaan. Jo sopii pöydässä valita, kumpaa herkkua ottaa, vai syökö eri päivinä eri juttuja.
Ja minulla on keittiövapaata joka toinen päivä.
Kun olen epätäydellisellä suurperheenäitituulella, teen semmoiset sammiolliset ruokaa, joista riittää vielä kolmannellekin päivälle. Siinäpä sitten kaivelen ruuanvalmistusaikaan tyytyväisenä varpaanvälejäni ja lapsilla on massut täynnä.

Ja olen kuulkaa vielä niinkin epätäydellinen, että meillä on melkein joka päivä jälkiruokaa. (Hah!)
Hedelmälautanen on melko takuuvarma konsti saada kasvisvastarintainen Isovelikin herkuttelemaan.

Eilen ja tänään on syöty kasvissosekeittoa tai kinkkupastavuokaa, salaattia ja hedelmälautanen.

tuplaplus

nyt ei tahdo kone millään käynnistyä. Verstaalla on sateenlitistämä dagenefter-tunnelma koko viikonlopun jatkuneiden ylimääräisten töiden jälkeen. UPM oli sentään sen verran höveli, että saimme tupla+ -tunnit riennoista.
Olen yrittänyt kohentaa itseäni työkuntoon tupla+ -kofeiiniannoksella, mutta sanottavia vaikutuksia ei ainakaan vielä ole havaittavissa.
Työtuntien lisäksi päädyin viikonloppuna ansaitsemaan rahaa epäkapitalistisella Pikkusisko-tyylillä.Olen parhaillaan 50 senttiä voitolla.
Ei taida lyödä leiville noin pidemmän päälle. (tai ainakin pitää juoda pahanmakuista kahvia pahvimukeista ihan käsittämättömän paljon!)

*

Pitkästä aikaa rauhallinen viikko: isojen harrastusmenot ovat tältä keväältä ohi, minulla on vain vanhempainyhdstys loppuviikosta.
Vaikka onkin ihan epää että kaikki muut saavat alkaa loman kun minä en, on silti helpottavaa, kun ei tarvitse kohta säätää enää joka päivä menoja erikseen.
Kyllä - ne elävät kohta kuin pellossa, mutta koetan kestää sen kuin nainen, jolle on merkattu vain 18 lomapäivää. (minäkö katkera?) (kyllä minä ne päivät saan pitää, mutta olisi aika mukavaa pitää kesällä; muuten en ehdi pomottaa kauhukolmikkoa tarpeeksi).

*

Kun potutukseni illalla alkoi hellittää (litra vichyä, kulhollinen salaattia, kuuma suihku, särkylääke, ruokalusikallinen brandyä!), istuimme hraHakkaraisen kanssa kompuutterille haaveilemaan kesämatkasta.
Se alkaa olla jo melkein totta.
Tietysti pelkään ihan hysteerisesti, että joku sairastuu, tuhkapilvi laskeutuu ja ties mitä kaikkea muuta (pitääkin muistaa ottaa peruutusturva!), mutta silti. Uskallan jo kuvitella itseni altaan reunalle lukemaan.
Irti ihan kaikesta, ilman ulkopuolisia, vain yhdessä oman lauman kanssa.

*

Työmotivaatio edelleen miinuksen puolella. Täytynee kaivaa jostain esiin tupla+ -annos sisua.

suhteellista

Kävin päiväkodilla: eskarilaiset siunattiin koulutielle.
Pikkusisko ei olisi halunnut sinne ketään tuttua. Jännitti. Kun täytyy mennä kaikkien eteen. Ja pappi on pelottava jos se ei ole tuttu.
Pieni ei vilkaissut päinkään.
Seitsemän vuotta sitten häntä piti muistuttaa hengittämisestä.
Nyt hän menee kouluun.

**

Ajatuksissa tuhat ja yksi asiaa: Tiitu keskusteluttaa ansiokkaasti parisuhteellisuuksista.

Joskus silloin kun kauhukolmikko oli vasta kauhukaksikko, kuohui ympäristössä parikin suhdekriisiä.
Silloin oli välillä oikein paha omatunto siitä, kun kaikki miehet eivät minun mielestäni olleet pelkkiä sikoja ja kun enimmäkseen parisuhde-elämä oli ihan siedettävää. En osannut ehkä olla riittävän solidaarinen. Tai ehkä olin vain mielikuvitukseton: en osannut siinä kaikessa väsymyksen ja äidiksikasvamisen kuohunnassa kehitellä vielä parisuhdekriisiäkin oheen.

Onhan niitä päiviä. Kaikenlaisia.
Niitä, jolloin ei millään malta odottaa kotiinpääsyä sinne omien joukkoon.
Ja niitä jolloin toivoisi koko lauman, hraHakkaraisen johdolla mieluiten, niin pitkälle kuin pippuri kasvaa tai vielä kauemmaksi.
Kaikkein eniten on niitä ihan tavallisia vaan. Ruokaa-siivousta-nukkumaan.
Arjen pyörityksessä niin helposti unohtuu hengittäminen. Pitäisi osata pysähtyä, hengittää syvään ja katsoa oikein tarkasti kaikkea sitä hyvää mitä itsellä on. Minkä ympäröimänä on.

Huononakin päivänä on kaiken rehellisyyden nimissä myönnettävä itselleen, että tyhjää olisi, jos sitä toista ei tuossa jossain lähistöllä olisi.

**

Pikkusisko on selkeyttänyt ammattihaaveitaan. Hänestä tulee viulu selässä kulkeva intiaani. Rahaa ansaitaan niin että mennään kauppaan ja annetaan euro ja saadaan viiskytsenttiä takaisin.
Siitä sitä pesämunaa kertyy makeampaankin elämään.
Yritin päiväkotiin kävellessä selvittää lyhyesti ja järkeenkäyvästi kapitalistisen yhteiskunnan toimintamallia.
Päähän alkoi koskea.

**
Koko viikonloppu menee työmaalla. Jättiläisplääh sille!
Kiukuttelen jo kesänkin varalle. UPM oli laittanut lomalistaan minulle ja uudelle työntekijälle vaivaiset 18 lomapäivää (marttyyrina ei itselleen yhtään). Jepujee.

ruokinta ja komentelu

märkää, kylmää ja pimeää.

**

Olen puolittain silmäillyt jääkiekkomestareiden herättämiä humalakeskusteluja. Joopajoo.
Niin kauan kun ollaan seuran tai joukkueen vermeissä, ollaan edustustehtävissä, eikä siihen sovi ylenpalttinen luukuttaminen. Kun ollaan siviileissä, sopii kontata pitkin ojanpohjia jos mieli tekee. Aika simppeliä.

Pätee kaikkeen pöljäilyyn. Niin kauan kuin ulkoisesti edustat jotain tiettyä ryhmää, tekemisesi nähdään koko ryhmälle ominaisina.

**

Olin ihan mykistynyt eilen.
Isoveljellä oli kaveri kylässä leikkimässä. Rymistin sisään tavanomaista kotiintulokouhotustani pitäen (mitäkouluuunkuuluu, oletkosyönyt, onkoläksyttehty? - no - kyllä te tiedätte; sellaista äitipörinää). Pojat vetelehtivät pelaamaan wiitä, ja minä huomasin että hepskukkuu, vieraalla on lippis päässä. Samalla äänensävyllä ja naputtamalla kuin tuon kaiken edellisenkin, henkäisin että lippis pois päästä sisällä.
Ja se poika totteli!
Olen aina yhtä äimistynyt siitä, että minulla on edes joihinkin lapsukaisiin edes jonkinlaista auktoriteettiä.

Kaikesta houkuttelustani huolimatta saanut vierailijaa kuitenkaan kanssamme ruokailemaan. Siinä vaiheessa kun lähdin Isosiskon kanssa harrastamaan, olivat pojat vetelehtineet meillä jo kolmatta tuntia, ja kouluruokailusta oli kulunut ainakin viisi. Lähtiessäni työnsin poikasen käteen lautasen, jolla oli ompun ja banskun puolikkaat ja pala makeaa piirakkaa.
Isosiskon kaverit yleensä kärkkyvät ruokapöydän tuntumassa ja muutenkin käyttäytyvät siten kuin tekisivät meille suurenkin palveluksen osallistumalla ruokailuun. ("no joo, voin mä sit syödä")
En oikein hallitse tätä vieraiden lasten ruokinta- ja komenteluetikettiä.

hidasta takkuista ja inhottavaa

tunnelma verstaalla edelleen outo. Uusi Työntekijä sai herrakerholta jonkinlaista noottia ja UPM huokailee. Minä odotan nöyränä vuoroani.

Aurinko sentään paistaa.
Pikkusiskoa alkoi illalla ahdistaa, koska "talvella oli niin paljon lunta kun mä toivoin, että nyt sitten kesä on varmaan tosi kylmä ja sateinen enkä mä voi leikkiä yhtään"
Yritin vakuuttaa likipitäen hysteerisesti itkevälle lapselle, etteivät kesän säät ole hänen toiveidensa varassa.

*
Yritän takuta suuresti inhoamani ohjelma-alustan kanssa verstashommia. Se on hidasta ja takkuista. Ja inhoan sitä.
Siinä on kuulkaa keskiviikkoketutusta oikein olan takaa.
Ja vaikka kuinka yritän keksiä kaikenlaista muuta, on tämäkin urakka vain pakko hoitaa pois alta. Vaikka se onkin hidasta ja takkuista ja inhottavaa.
*

työ haittaa

taas uusi huominen (*huokaus*).
Aamulla koululla hoitamassa vanhempainyhdistyksen asioita.
Iltapäivällä edessä leivontaurakka Pikkusiskon kanssa.
Isoilla tänään kevään viimeinen sanataidetapaaminen ja siellä nyyttärit: isot leipoivat eilen kahteen pekkaan muffinseja, Pikkusisko järjesti itse itselleen nyyttärit hänkin ("missä mun juhlat sitten on?"). Se lapsukainen ehtii ja jaksaa, aina. Aamupalalla Pikkusisko selitti, miten hän iltapäivällä pakkaa nyyttinsä kepin nokkaan. Arvaan jo, että kaikessa iltapäivän hässäköinnissä joudun vielä metsään etsimään nyytin kantoon sopivaa karahkaa.
Tänään vielä päiväkodilla naisten ilta, pihassa pihatalkoot, kirjastossakin voisin käydä ja kaupassa tarttis.
Huomenissa Isosiskon seuran hommissa.
Loppuviikosta taas vanhempainyhdistystä ja Pikkusiskon kevätkirkko.
Tässä vaiheessa vuotta aina työelämä haittaa pahasti vapaa-ajan toimintaa, ja vapaalla olen levoton kuin häkkiin suljettu tiikeri. Koko ajan sellainen olo, että jotain on kesken ja tekemättä. (opettajien kevätmuistamiset; se on se vaivaava ja keskeneräinen asia! muistamuistamuista!)

**
Aurinko ilmestyi jostain näkyville!

oudoissa tunnelmissa

iski hervoton vainoharha. Ylipääpomolta tuli ilmoitus, ettei minua tarvita huomisessa herrakerhon kokouksessa.
Miksi?
Miksi?
Miksi?
Tunnelma verstaalla on muutenkin outo ja vaisu, mielikuvitukseni laukkaa tuhatta ja sataa.
Eikä asiaa ollenkaan helpota se, että olen pitkästä aikaa ajautunut dekkarilukuputkeen, ja kuten tunnettua, dekkarimaailmassahan salakavalat vainoharhaiset salaliitot jyräävät ihan tavallistenkin ihmisten maailmoissa.
huuuuuuu.

Olin laskenut pelottavan paljon tämän viikon herrakerhon varaan muutenkin. Viikolla kun on useampana aamuna erilaisia henkilökohtaisia asioita hoidettavana ja jostain pitäisi repiä viikon työtunnitkin.

Tänä aamuna esimerkiksi kävin raapustamassa nimeni paperiin. Syksyn tullen alkaa lisä- eli oheistyö.
Tuntimäärä tahi siitä saatava korvaus ei valitettavasti ihan riitä, jos herrakerho päättää näyttää minulle oviaukkoa tai konverseä. Tai jos rupeavat muuten ryppyilemään niin, että etsin oviaukon ja konverseni itse.

Toivon totisesti että vainoharhaisuuteni on perätöntä.

*

Viikonlopun tähtihetkiä:
kauhukolmikko löysi (taas!) Saukin ja pikkuoravat. Näimme spektaakkelinomaisen shown joka perustui Pikkuoravien lauluihin. Pikkusiskosta tulee ehkä isona pikkuorava. Jos intiaanius ei lyö leiville.

kävin pari kertaa lenksalla. Tossu ei sunnuntaina kulkenut, mutta lenkin päälle ulkoilutin vielä 2/3 lapsista. Oli mukavaa ja rentouttavaa viettää kahdenkeskistä aktiiviaikaa lapsosten kanssa.

Isosisko täytti kymmenen.
Käsittämätöntä.
Synnyttyään hän näytti pieneltä somalta noitaeukolta, joka oli unohtanut palata kyöpelinvuoren noitajuhliin: silmät vähän vinksallaan ja nenä nökkyrässä. Pikkuriikkinen kahvipannu ja luuta vain puuttuivat.
Hän oli pitkä ja notkuilevainen ja nälkäinen.
Noitaeukolta hän ei enää näytä; kauniilta nuorelta naisenalulta pikemminkin. Mutta on edelleen pitkä, notkuilevainen ja nälkäinen.

Isoveljelle yhtä juhlaa oli tietysti sangen harvinainen lupa saada valvoa myöhään ja seurata kansallisen hegemonian toteutumista jäisillä areenoilla.
Vaikka herrat kuinka yrittivät pitää äänensä aisoissa, heräsin minäkin ratkaisevia hetkiä todistamaan.

Opiskelijamättö

onpas lamaannuttavaa kun blogi ei toimi: pari kommenttiakin ehti kadota taivaan tuuliin. (kyllä minä niin mieleni pahotin!)

Nuoriso pohdiskeli taas taannoin tulevaisuuksiaan.
Isoveljen näkemys on selvä: lukioon ja yliopistoon. Tällä hetkellä suuntana lääketiede (outoa ja pelottavaa!). Itse olisin kyllä veikannut avaruustutkimusta.
Isosisko on kahden vaiheilla: menisikö hevoshoitajakouluun vaiko opettajaksi opiskelemaan. Opettajuudessa olisi se hyvä puoli, että saisi ottaa niin monta kalapuikkoa ja lihapullaa kuin haluaisi.
Pikkusisko oli huolissaan: "jos haluaa olla isona intiaani, niin mihin kouluun sitten pitää mennä?"
Koneistoni löi hetken tyhjää ennen kuin kykenin vastaamaan: "no intiaanikouluun tietysti!"
Isosiskon mielestä opettajuudessa on myös huonoja puolia: joutuu opettamaan matikkaa. Pikkusisko ehdotti, että ylenmääräisten matikanopintojen välttämiseksi Isosisko voisi opettajakoulun sijaan mennä oppilaskouluun, kyllä ehkä silloinkin saisi ottaa useampia lihapullia.

Tämä ammatinvalinnallinen ohjaus ratkaisi ainakin minun tulevaisuuteni: menen ilman muuta oppilaskouluun ja sen jälkeen alan ammattimaiseksi oppilaaksi.
Tarvitaanhan sitä sijaisopettajia, miksei siis sijaisoppilaitakin? Menisin aina tarpeen mukaan oppiloimaan ja söisin niin monta lihapullaa kuin vatsa vetäisi.

*

Tämä ruoka- ja ammatinvalintapoliittinen keskustelu kumpuili siitä, kun kiirepäivänä tarjoilin päivällisellä kattilallisen opiskelijamättöä.

Älyttömän pahaa kahvia

...on kupissani tänään. UPM on aamulla pitänyt palaveria yliesimiehen kanssa, ja nyt vaikuttaa siltä että meille on asetettu joku outo säästötavoite. Kahvi kaadettiin kiirenvilkkaa termariin, ja nyt se on pahaa.
Kyllä taas revitään työläisten selkänahasta. Ei ole mitään muuta iloa verstaalla kuni kahvi, ja nyt sekin on pahaa. Höh ja pöh.
UPM on niin vaisu ja outo että olen himppasen huolissani: tuleeko huomautus vaiko irtisanominen päivän päätteeksi?

**

Sekosin maanantaina, koska oli niin kaunis päivä.
Ostin:
* ihanat kengät
* neljä (4!!) ihanaa uutta paitaa
* keveän neuletakin viileneviin kesäiltoihin
* caprihousut
ja nyt olen niin ele/g/f/antti ettei ole tosikaan.

Kun tokeennuin osteskelun ensihuumasta, tulin tunnontuskiin. Entäs lapset?

Perkasin keveällä kädellä vanhaa vaatetta pois. Olen yrittänyt pitää kiinni periaatteesta, että jos jotain tuo sisään, pitää jotain myös viedä ulos. Koska olen hamsteri, en meinaa millään pystyä poistamaan kaapeistani mitään.
Jos kuitenkin vielä joskus käytän tuota tai tätä vaatetta? Vaikka nyt en siitä pidäkään, niin entä jos kuitenkin kaipaan sitä vuoden päästä? Entä jos yhtäkkiä kasvan tai kutistun? Mitä sitten tehdään?
Sinnikkäästi opettelen: viimekesäisen keittiökeikauksen jälkeen olen huomannut, että ruokaa voi ja kannattaa laittaa suhteellisen vähin ja laadukkain välinein.
Ehkä opin sitä vielä vaatevarastoonikin soveltamaan.
Vaatekaappi on nyt ilmava ja järjestyksessä.
Käyn aamuin illoin kuikkimassa kaappiini ja ihailemassa sitä. Ja uusia paitojani. (ja käyn peilin edessä pörhistelemässä myös. Tänään on ylläni paita nro2)

ylevää demokratiaa

Tänä vuonna vietetään eurooppalaista vapaaehtoistoiminnan vuotta.

Teemavuoden tarkoituksena on osoittaa että vapaaehtoistoiminta on "yksi aktiivisen kansalaisuuden ja demokratian tuntomerkkejä"
Niin on ylevää ja juhlavaa.

Oma suhteeni vapaaehtoistoimintaan on outo.
Sanasta itsestään minulle tulee mieleen lähinnä joku joka taluttaa mummoja kadun yli tai menee kodittomien kissojen hoitolaan silittelemään kissanpentuja tai jotain muuta sellaista huolenpidollista ja herkkää ja pyyteetöntä.

Yhtään en eilen tuntenut itseäni aktiiviseksi kansalaiseksi ja demokraatiksi kun päivystin vanhempainyhdistyksen kaffetta-ja-pullaa tiskillä koululla.
Enkä liioin kun ilmoittauduin ovivahdiksi Isosiskon seuran tapahtumaan.
Tai kun pohdiskelen että mitäs ovelaa tekemistä tällä kertaa keksisin mummopiirilleni.
Lähinnä olen tuskastunut ja puolihuolimaton.
Mutta vapaahtoistoimintaahan tuo kaikki on, mitä suurimmassa määrin. Minä vain suhtaudun oudosti noihin omiin juttuihini, vähän niihin kuin velvollisuuksiin, että tehdään kun nyt kerran pyydettiin. Aina haluaisin tehdä vielä vähän paremmin ja huolellisemmin. Ja kokea sitä pyyteetöntä demokraattista ylevöitymistä siitä että teen vapaaehtoistyötä.
En kokenut ylevää aktiivisen kansalaisen demokratiaa edes silloin kun yritimme hraHakkaraisen kanssa yhdessä luotsata Isoveljen jalkapallojoukkuetta. Silloin olimme vain yhteisesti tuskastuneita.
Mutta vapaaehtoistoimintaahan sekin oli.

Tai sitten ne ovat harrastuksia.
Harrastan vanhempainyhdistystoimintaa (pitäisi tehdä paremmin!) ja mummopiiriä (pitäisi tehdä paremmin!) ja lenkkeilyä (pitäisi tehdä paremmin!) ja lukemista (en ehdi niin paljon kuin haluaisin).
Se sopii kielenkäyttööni paremmin.
Harrastuksista saa iloa (kyllä, eilenkin juttelin ja minulla oli hauskaa) ja hyvää mieltä ja uusia ajatuksia (aina mummopiirin jälkeen)(ja lenkkeilyn)(ja lukemisen).

Niin että jos joku minut tuolla kadulla pysäyttäisi ja kysyisi, että oletko mukana vapaaehtoistoiminnassa, vastaisin varmaan ällistyneenä että en.
Ja sitten saisin pitkän miinuksen galluptaulukkoon.

**

Yhdellä kurssilla piti kerran pohtia vapaaehtoisuuden ydintä. Piti myöntää, ettei sellaista asiaa olekaan kuin pyyteetön toiminta. Että kaikessa toiminnassa on takana myös joku pointti, joka itseä hivelee, joka pitää käynnissä ja saa osallistumaan vapaaehtoisena.
Kurssin ikäihmiset olivat ensin kauhuissaan koko ajatuksesta, mutta kyllähän nuo keskustelussa hoksasivat että totta, onhan se mukava tunne, jos joku kehaisee keittämääsi kahvia. Ja se on jo jollain mittarilla pyyteellistä (voiko niin sanoa?) toimintaa.
On mukava olla tärkeä.
Vaikka sitten vain hyvänä kahvinkeittäjänä.

äitienpäivää!

Viikonloppuna vietettiin syntymäpäiviä: Isosiskon ja Isoveljen yhteiset viralliset kekkerit.
Tunnelma kartanossamme oli lämmin ja vaikka epäilin tarjottavien riittävyyttä, jäi herkkuja vielä tälle päivälle jälkiruuaksi, illan vanhempainyhdistyksen tapahtumaan myytäväksi, verstaalle kahvipullaksi ja pakastimeen kesävarastoksi.
Liki kaikki ohjeet tuoreimmasta niksipirkasta: ovat muuten riittoisia!

Siinä pellillisiä pusatessani ja raivatessani tilaa kartanomme keittiöön, heittäydyin taas ajatusleikkiin.
Entäpä jos meillä olisi kauhukolmikon lisäksi vielä ne, joita ei koskaan ehditty kutsua paikalle: Hilppa, pikku-Ossi ja Totti? Jos olisimme suurperhe?
Punaposkisena ja iloisena laittaisin ämpärikaupalla ruokaa laumalleni ja jälkiruuaksi peltitolkulla ihanan muhevia marjapiirakoita. Ravitsevaa soppaa sunnuntai-iltapäivällä ja lettuja tiistaisin?
Jossain vaiheessa päivää alkoi onneksi väsyttää ja tajusin, että vaikka niitä olisi kuusi taikka seitsemän, olisin silti oma itseni: vähän väsynyt, helposti äkämystyvä ja aina oman tilan tarpeessa. Hilppa-ressukka olisi vallan ilman vaatteita, koska Iso- ja Pikkusiskon jäljiltä ei kertakaikkiaan jää enää mitään päälläpidettävää ja Ossi ja Totti kasvaisivat aivan pellossa, kun en jaksaisi pyrstöäni sohvasta nostaa. Nukkuakin pitäisi vuoroissa, kun kartanossamme ei ole tilaa muulle kuin ehkä riippumatoille.
Ja entä sitten ruokapöytätaistelut: nyt yhdelle ei kelpaa peruna, toiselle riisi, kolmannelle pasta. Tietysti Hilppa olisi moniallerginen ja voisi syödä ehkä vain turnipsia, ja Ossi ja Totti olisivat aatteellisista syistä fennofruktaaneja. Ja se minun ihanan muheva soppakattilani porisisi pöydässä ääriään myöten täynnä kun kukaan ei söisi.
Kaaosaallot nousisivat nykyisestä polvikorkeudesta jo henkeä uhkaavalle tasolle kunnes jonain päivänä joku meistä joko katoasi sälä- ja roipemereen tai vetäisi epähuomioissa petshopin tai legoukkelin henkeen. Eipä paljoa naurattaisi kun kroolaisi läpi roinan ja huutelisi että Hilppa hoi, vastaa jos pystyt!

**

Meillä oli lasten kanssa sopimus: juoksen heti sänkyyn takaisin kun kuulen että he heräävät.
Ja myös sellainen sopimus ettei äitienpäivää sen kummemmin vietetä, kun on näitä synttäreitä ja muita mukavia juhlia. HraHakkaraiselta en lahjoja odota, kun en ole hänen äitinsä. (ja kun justiinsa oli synttärit)
Pikkusiskon kortin mukaan äiti on "kaunis kuin kristalli, joussen, kuin tähti ja värikäs kuin satnkaari"

Paljon paljon enemmän minulle merkitsevät aivan muut asiat.
Se, kun Isoveli lähti kanssani pienelle iltakävelylle ja otti vielä hetkeksi kädestä kiinni.
Kun Pikkusiskoa tänä aamuna harmitti se, että "aina isä vie mut, mikset sä voi viedä?" (isä vie hänet päiväkotiin kahtena aamuna viikossa, tämän viimeisen kuukauden ajan)
Kun Isosisko vuosi-pari sitten äitien ja tyttöjen yhteisessä illassa, kun piti kertoa joku ihana asia omasta äidistä, sanoi värisevällä äänellä "mä en tiedä minkä mä niistä tuhannesta ihanasta valitsisin".

**
Pohdimme hraH:n kanssa avioitumisiän nousua.
"kahdentoista vuoden päästä Isoveli on jo kihloissa ja menossa naimisiin", väitti hraH.
minä tietysti pillastuin: "sehän on aivan liian nuori!"
hraH: "no se tapaa jonkun truelovewaits-tytön ja menee naimisiin"
minä tietysti suu vaahdossa että tavatkoon vain mutta kyllä se silti on liian nuori, ei niin nuorena voi mennä naimisiin. HraH antoi minun kaivaa kuoppaani hyvän tovin, kunnes hänen vinosta hymystään arvelin, että metsään ollaan menossa ja kovaa vauhtia.
"kuinka vanhoja me oltiin kun mentiin naimisiin?"
HraH vaikeni diplomaattisesti niin kauan kuin kaivelin päästäni avioonasteluvuoden ja vaivalloisesti ynnäilin ja miinustelin päästäkseni selville avioitumisiästäni.

Tarkistin asian äsken taskulaskimella.
Aivan edesvastuutonta.

Ja jos se ihan tosissaan löytää tro-tytön, niin kahdentoista vuoden päästä minä olen mummi.

periaatteiden petturi

perjantaissa.
Jääkaappi pursuilee herkkuja: juhlimme viikonloppuna kahden vanhimmaisen synttäreitä. Minulla on kohta mittarissa 29 äitityövuotta (12+10+7). Kyllä olen kokenut.

*

Kiersin eilen kartanoamme kuin tiikeri eläintarhassa, kunnes illansuussa päätin kuitenkin lähteä pienelle lenkille.
Aurinko paistoi, linnut lauloivat. Mukava musiikki kohisi korvissa, tossu nousi alun jäykistelyn jälkeen keveästi.
Hölkyttelin purkkarin pienemmän lenkin, vajaan puolituntisen. Menin ihanan kuumaan suihkuun ja hymyilin loppuillan koko naamavärkin leveydeltä.
Pitkä kylmä talvi on takana.
Ulkona on hyvä olla.
Liike tuntuu hyvältä.
Henkisesti päätin päästää irti minua kovasti mietityttäneestä asiasta: olo on keveä.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että kotisohva on parempi kuin pururata. Ja sitä mieltä että jos pururadassa on jotain hyvää, niin ehkä linnunlaulu.
Käytännössä olen huomannut että kotisohva on parempi, mutta vasta pururadan jälkeen.
Ja ettei mikään olen niin kokonaisvaltaisesti täydellisen omaa itsekästä nautinnollista aikaa kuin se puolituntinen luurit korvilla, kropan työskennellessä. Ei edes kirja kotisohvassa.

Kaikista maailman ihmisistä juuri minä olen nähtävästi hurahtamaisillani liikuntaan.
Mistäs nyt tuulee?

**

Liikunnassa oikeasti parasta on se kuuma suihku.

polittisesti korrekti ope - osa kaks

kyllä minä niin mieleni pahoitin kun Isosisko eilen harrastukseen lähtiessään huikkasi ovensuusta: "äiti, meill oli tänään laulukoe. Ope sanoi että mulla on huono lauluääni"

Huono lauluääni!
Vedin henkeä varsin syvään ja perusteellisesti ja ruokapöytään, jossa vielä lorvehdin, laskeutui myrskyä enteilevä syvä hiljaisuus.
Huono lauluääni - rumasana!
Ei sellaista sanota lapselle, ei edes silloin jos ääni on jännityksestä kuristunut pieneksi. Varsinkaan silloin.

Taas onnistui pedagogi työssään: kasvattamaan yhden suutaan aukoilevan äänettömän laulajan lisää.

Kuulenhan minä sen: Isosiskossa on intoa enemmän kuin taitoa, mutta taitoakin voi kehittää, jos haluaa.
Ja soimaan itseäni: milloin olemme viimeksi yhdessä laulaneet?
Taitoa tärkeämpää on halu ilmaista itseään, nauttia laulamisesta.

huono lauluääni. voi ahterkarva sentään!

**

Kaikki traumaattiset musa-, liikunta- ja kässäkokemukset kommenttilootaan, kiitos!

poliittisesti korrekti ope?

keskiviikko näyttäisi valkenevan normaalin leppoisana. Sähköposti ei ollut tupaten täynnä, eikä puhelinkaan ole vielä liikaa pirissyt, olo on laiskanharmaa.

Eilen olimme tutustumassa Pikkusiskon kanssa kouluun: tulevat ekaluokkalaiset menivät omiin luokkiinsa tekemään koulutehtäviä ja ekaluokkalaisten vanhemmat kuuntelemaan rehtorin jorinoita.
Pikkusiskolle tuli kotitehtäviä ja minä ihmettelin, että mitä siellä inofssa oikein tein, kun olen sen jo kahteen otteeseen kuunnellut, ja koulun kanssa kovasti hyvissä väleissä sekä lasten että vanhempainyhdistyksen kautta ja muutenkin.
Järisyttävä määrä koukuttavia valintoja taas syksyllä edessä: pitäisi valita lapselle äidinkieli ja uskontokunta: oltaisiinko tänä vuonna kukaties saamelais-hinduja vaiko ehkä sittenkin evankelisarabialaisia?

Kehittelimme tätä ajatusta kaveriporukassa laajemmaltikin: jospa tähän jatkeeksi pitäisi vielä valita poliittinenkin kannanotto, millaisia yhdistelmiä siitä syntyisi? Esim. retoromanialais-wiccaistinen-ärkoopeeläinen?
Olisi koulullakin vähän haastetta löytää omankielinen poliittisesti korrekti uskonnonope.

Illalla tulin valituksi luottamustoimeen varmaan siksi etten muodosta poliittista tai asiaan liittyvää uhkaa kenellekään, luulevat että jätän leikkikentän isosempien myllättäväksi. Siinähän luulevat.
Jouduin lusimaan läpi esitelmän, jonka sisällöstä olin kovasti eri mieltä, pehmeiden arvojen kannattaja kun olen. Puhuja kyllä oli hyvä.

Ja ihan viimeiseksi illalla juttelin mustan kissan kanssa.
Olin pyöräilemässä kokouksesta kotiin kun bongasin tien sivusta kyyristelevän kisulaisen. Pysähdyin tarkistamaan tilannetta. Kisulainen oli kovasti juttutuulella ja hetken pohdiskeltuaan tuli pyyhkimään ja antoi silitelläkin. Kisun kaulassa oli panta, turkki oli kiiltävä ja silmät kirkkaat.
En kyllä yhtään tykkää noista vapaana vaeltelevista.

taasko maanantai?

Arki hyökyy taas kimppuuni, minkäpä sille sitten mahtaa.
Poikanen on lähtenyt maailmalle, verstaalla riittää töitä, kotona sitä tavallista säätämistä: normaalit koordinaatit noin suunnilleen kohdallaan.
Palaveeraan lähipäivinä lisätyöstä. Hyvä niin.

Jos vaikka ehtisi lenksalle tänään.

**

Valvoin yöllä pohtimassa kaikenlaista toisaikaista, yritin lukea jotain. Työn alla parhaillaan Donna Leonin dekkari, mutta totesin etteivät dekkarit öiseen aikaan ole minulle sopivaa luettavaa.

Täytynee jatkaa raadantaa.

seuraavana päivänä

tiedättekö mitä tapahtuu jos lenkin jälkeen tyhjään vatsaan nykäisee puolen pullollista kuohujuomaa ja alkaa kuunnella poliittisten viisujen parhaimmistoa?
Niinpä.

Päivän verran katumusharjoituksia sen johdosta, että on kuvitellut että Lenin-setä asuu Venäjällä on modernin laulutaiteen kiistattomimpia klassikoita ei riitä alkuunsakaan. Varsinkaan jos on vielä kaiken lisäksi laulanut mukana.
Puolustuksekseni on kuitenkin sanottava, että
1. olin koko ajan kotona enkä julkisuudessa
2. en marssinut eteisessä edes eespäineespäintiellätaistojen -tahdissa
3. minun piti kuunnella vain Oppimisen ylistys, joka on ihan hyvä kuitenkin. Jopa vielä tänään ja tässä mielentilassa.
4. se on kuitenkin hraH:n levy. Ei minun.

Vappu kotisohvassa on jotenkin järisyttävän keski-ikäistä.
Ja niin helppoa.

**

Kohta täytyy lähteä työmaalle (rumasana!!)

**

Isoveli on melkein pakannut leirikoulukamppeensa. Onhan tuo leireillä ja retkillä ollut ennenkin, mutta tässä lähtemisessä on jo ihan selvästi ison pojan elkeitä: podiin ladattiin (vihdoin!) roppakaupalla lempimusiikkia: ilmeisesti koulussa on puhuttu että saa ottaa soittimen mukaan, ja siitä tuli yhtäkkiä valtavan tärkeä asia. Ja vaatteitakin piti vähän valikoida.
Perheen tavoille uskollisena matkapakkaamisen vaikein ja hartain taisteluosio käytiin kirjahyllyn edessä.