Superajattelija Nelina ehti pääsiäisen pyhinä ajatella minua nopeammin pysyvyyttä.
Yhdestä blogista luin, kuinka vajaan vuoden seukkailun jälkeen ollaan jo pysyvässä parisuhteessa. Tai oikea sana taisi olla vakiintunut.
Yhdestä kirjasta puolestaan luin, kuinka muutaman vuoden takainen pysyvä elämänmuutos on tehnyt kaiken niin paljon paremmaksi.
Hyvät heille.
Vaikka en kyllä ymmärrä, mistä sen tietää pysyväksi ja vakiintuneeksi ennen kuin jälkikäteen?
Kamalan huolettomasti heitetään ilmoille niin suuria sanoja.
*
Mikä tekee elämänmuutoksesta pysyvän ja parisuhteesta vakiintuneen?
Ruokavalio-liikunnallisiin muutoksiin en omalla kohdallani usko hetkeäkään.
Kyllä - yritän parhaan kykyni mukaan käydä polskuttelemassa pari-kolme kertaa viikossa, yritän hyötypyöräillä kesäkaudella ja kävellä, tai uhkarohkeuksissani jopa lenksata ja milloin mitäkin, mutta totisesti en uskalla väittää että olen muuttunut pysyväisluonteisesti sohvaperunasta liikunnalliseksi.
En vaikka satunnaisesti saan omahyväistä itsetyytyväisyyttä ja vielä satunnaisemmin muuten vain hyvää oloa liikkumisestani.
Kyllä - yritän parhaan kykyni mukaan syödä terveellisesti, kasviksellisesti ja ties kuinka oikeaoppisesti ja olen tehnyt sitä sinnikkään päättäväisesti useamman vuoden. Reilut puoli vuosikymmentä ainakin.
Toki olen hyvinvoiva ja satunnaiset visiitit vehnäpullan puolelle kyllä muistuttavat minua juuri minulle sopivien ruokien tärkeydestä, mutta en suurin surminkaan väittäisi tätäkään elämänmuutosta pysyväksi.
Ikään kuin haluaisin säilyttää itselleni oikeuden, luvan, edes hiuksenhienon mahdollisuuden olla sellainen kuin ennen, sellainen kuin oikeasti olen. Liikkumaton namihiiri-epäkasvis-laiskuri.
En välitä karkista, jäätelöstä ja suklaasta, en hirveästi oikeastaan mistään makeasta nykyään, mutta en suurin surminkaan väittäisi olevani pysyvästi muuttunut epänamihiirulaiseksi.
Tunnen kropassani vähäisenkin liikkumisen väliinjättämisen seuraukset, mutta en silti vahingossakaan olettaisi että olen muuttunut pysyvästi liikkuvammaksi. (enkä todellakaan liikunnalliseksi)
Jos olen ihan rehellinen, niin...
minusta mustikat, omenat, parsakaali, uiminen ja pyöräily ovat aina vain vähän tyhmää tai ällöttävää tai jotain sellaista jota en valitse spontaanisti ja riemusta kiljuen. Minun pitää jatkuvasti vähän pakottaa itseäni. Pakottamalla pakottaa valitsemaan uinti ja pyörä ja paprika ja tomaatti.
Valitsen kyllä, koska vaihtoehdot (tai niiden aiheuttamat seuraukset) ovat vielä surkeampia, mutta en - edes puolen vuosikymmenen tai vielä pidemmän ajanjakson jälkeen - oikeastaan tunne niitä omikseni. En valitse niitä vapaaehtoisesti ja iloisesti.
En hetkeäkään usko, että mihin tahansa tapaan tai makuun voi tottua parissakymmenessä maistamiskerrassa. Tai muutaman kuukauden säännöllisellä toteuttamisella.
Olen laittanut mustikoita aamujogurttiini ainakin kymmenen vuoden ajan, koska ne ovat terveellistä kotimaista superruokaa, mutta en vieläkään pidä niistä. Enkä koskaan ota niitä viikonloppuisin tai lomilla, koska ihmisen elämässä pitää olla myös nautintoja.
Mustikaton aamujogurtti on nautinto.
Ja päivä sohvannurkassa liikkumatta, kirja, kännykkä ja fläpä käsillä. Se se vasta nautinto onkin. (kunnes illalla sattuu kaikkiin paikkoihin ja niiden viereen)
Kun olin pari viikkoa uimatta ja vesijumppaamatta (epätauti, perhekriizit!) tunsin sen kropassani piinallisen hyvin.
Mutta ei se silti mitenkään helpottanut uimahallille lähtemistä. Ja vaikka vedessä oli ihanaa, rentouttavaa, lohdullista ja hetken verran täydellisen stressitöntä, niin silti pyristelin kiivaasti pois tilanteesta.
Koska se en ole minä. En minä nauti liikkumisesta. Enkä terveellisestä syömisestä.
Ja entäs se parisuhde sitten?
Pyykit ovat pyörineet samassa pesukoneessa reilut parikymmentä vuotta.
Rehellisesti sanottuna, en osaa kuvitella samaa tilaa kanssani jakamaan ketään muuta, ketään toisenlaista tai millään tavalla parempaa tyyppiä kuin Lehtori. Epäilen ettei kukaan muu jaksaisi sietää epäloogisia oikkujan senkään vertaa.
Mutta en siltikään ole ihan varma siitä, olenko pysyvässä ja vakiintuneessa parisuhteessa.
Se kuulostaa jotenkin liian aikuiselta, liian keskiluokkaiselta, liian keski-ikäiseltä.
Mitä sillä väliä, että olemme juuri sitä, aikuisia (tylsiä sellaisia - huomauttavat teinit!), keskiluokkaisia ja keski-ikäisiäkin - vain kultainennoutaja puuttuu.
Se ei tunnu minulta. Se keskiluokkaisuus, -ikäisyys ja aikuisuus.
Minä vastustan pysyvyyttä ja vakiintuneisuutta.
Sellaisten sanojen huoletonta heittelyä.
