Elokuu 27 - aavistuksenomainen kirjahyllykriizi

 

Meillä on takahuoneessa (jota en rohkene kutsua vierashuoneeksi) yhden seinän kokoinen kirjayhylly, jossa sijaitsevat noin suurinpiirtein kaikki taloutemme kirjat.

Kun aikoinaan muutimme tähän asuntoon, ilmoitin Lehtorille, että en jaa makuutilaani (silloin nukuimme olohuoneessa) kirjahyllyn kanssa, koska minulle tulee sellainen tunne, että rusennun sen alle.
Ja se on levoton elementti sisustuksessa.
Niinpä hylly pystytettiin yhden nuoren huoneeseen (tai kait se silloin vielä oli lapsi? siispä hylly pystytettiin lastenhuoneeseen), ja koska se on niin iso ja levoton, ei Lehtori ole sen koommin ehdottanut hyllyn siirtoa mihinkään muuhun tilaan. 

Koska se hylly on ns. muualla, eikä ollenkaan minun ongelmakentässäni, se myös metsittyy varsin helposti. 

Joku (en minä!) hankkii talouteemme alvariinsa lisää kirjoja (tai no hankin minäkin joskus ihan vähän, mutta pinoan ne yöpöydälle), joten jo ennestään täysi hyllymme on alkanut tursuilla yli ääriensä. 
Kirjoja alkaa jo olla kahdessa kerroksessa. 

Lyhyesti ja ytimekkäästi: kirjahylly on ihan jatkuvasti pahuuden hallussa.

Saan sen toisinaan väliaikaiskuntoon, mutta Joku (en minä!) levauttaa sen aina uudestaan luonnontilaiseksi. 
Ehkä se on vähän niinkuin pörriäisniitty, se voi paremmin sellaisenaan.
Vähän villinä?

Olen aavistuksenomaisen kriizin hengessä yrittänyt motivoida itseni varttisiivoukseen kirjahyllymme liepeillä. Kuvasta näkyy, missä kohdassa olen menossa.

Homma etenee hitaasti, koska tuntuu siltä, että elämässäni ei ole riittävästi vartteja.

*

Kirjahyllyjuttuja:
Kun maalasin hyllyn 
Kun viimeksi urakoin hyllyn oikein timmiin kuntoon
Vinkeä kirjahaaste - tämän voisi tehdä uusiksi. Tai nappaa se itsellesi, mukaasi!
Voiko kirjahyllyn kuratoida? Tässä idea tosi-teeveelle
On se hylly joskus ihan kriiziyttänytkin ihmisen

* 

Taloutemme kirjapinot voivat suhteellisen hyvin, koska luen nykyisellään enimmäkseen e-kirjoja fläpältä (eli tabletilta). 
Muutamat harvat kirjastokirjani eivät muodosta pinoa.
Yöpöydällä on kyllä matkakirjojen pino odottamassa seuraavaa matkaa.
Ja Lehtorilla on omat hajanaiset pinonsa, mutta ne nyt oikeastaan kuuluvat asiaan.

Lehtorin pienet pinot

Elokuu 26 - uusia lintulajeja

 

Lähiön puissa elelee täysin uusi lintulajike, liekö mutakurriainen? 

Vai mahtaako peräti olla kainalohilpakka?

Kesäisiä tarinoita, seikkailuja ja kohtaamisia 31 - juorumuorien tarkkaavaiset silmät

 Törmäsimme sattumalta tuttavaan, joka heti meidät nähdessään hihkaisi, että onpas kiva nähdä, ja mulla onkin teille yks juttu kerrottavana.

Kävi ilmi, että tuttavan äidin mukaan olemme lähiöläisten juorumuorien spekuloinnin ytimessä. 
(kummallista, koska nykyisellään emme liiku lähiössä ollenkaan)

Erityisesti minä, vesijumppataustani (????) vuoksi.
(olen käynyt uimassa viimeksi ennen joulua, ja omatoimivesijumpassa joskus ennen koronaa)

Lähiön juorumuorit (lauma ihmisiä, joista en ole ikinä kuullutkaan) tiesivät kertoa, että voihyvänenaikasentään, olen Lehtorin kakkosvaimo. (ensimmäisen kohtalosta ei ole tietoa)
(en ole ihan varma, että sanottiinko tässä kohdassa myös, että voivoi, onpa sillä anopilla tässä kestämistä, mutta lisätään se tähän niin tulee enempi dramatiikkaa)
(onko anoppi tykännyt siitä ensimmäisestä vaimosta enempi? miksi minä olen epäkelpo miniä?)
(no kyllä minä varmaan vähän olenkin, eikös sen niin kuulu mennä?)
(minulla on kyllä oikeasti käynyt valtavan hyvä tuuri anoppi- ja appiarpajaisissa. aina olen kokenut arvostusta)

Lapseni ovat Sen Ensimmäisen Vaimon lapsia.
(huojentavaa, voin tyrkätä ne kaikki jatkossa Lehtorin ongelmakenttään).
Koska eihän tuosta kropasta ole millään voinut kolmea lasta tulla.
(no tiukkaa se tekikin, kaikki piti hätyyttää eri keinoilla ulos)
Että pakko on olla sen Jonkun Toisen lapsia. 
(sitä kyllä mietin, että mikä kropassani on niin epälapsensaannillista.)
(tai mistä näkee että oli vaikea punnertaa ulos?)

Lehtori on sentään kunnon mies, koska hän ahkerasti vahtii lapsia kaiket kesät. Poloinen.
Tämä nykyinen rouvansa vaan liitelee kaiket päivät tiesmissä.
(tämä ehkä piti paikkansa joskus viitisentoista vuotta sitten, kun lapsia vielä piti vahtia. Lehtoriudessa on tuo kesäjuttu aika vahvana, lehtorityypeillä kun on pidemmät lomat kuin kolmannen sektorin työläisellä.)
(jos olisi pitänyt veikata, olisin itse arvannut, että minulla on kesäinen salasuhde kaverin puolison kanssa, koska parikymmentä vuotta sitten me aina kesäisin yhdessä paimensimme villiä viisikkoa)

Tuttavan äiti (joka asuu samassa talossa anopin kanssa) oli vähän yrittänyt äkistä vastaan, että kyllä ne lapset taitavat ihan yhteisiä olla ja Lehtorin vaimokin vallan sama jo pidemmältä aikaa, mutta asiasta paremmin tietävä taho oli aivan loukkaantunut moisesta misinformaatiosta.
Että kyllä on Lehtorilla meneillään kakkosvaimo ja entiset lapset.
Tai siis ensimmäisen lapset.
Ja nykyisellä rouvalla ei ensimmäistäkään. Lasta siis.

Lehtori lupasi tarkistaa päiväkirjastaan, mikä oli ensimmäisen vaimon - lasteni äidin - kohtalo.
(Että mihin saan palauttaa ne.)
(kyllä vähän mietin minäkin että mikä on ensimmäisen vaimon kohtalo, että miten se on noin herttaisen lauman jättänyt minulle huollettavaksi?)

*

Olen yhtäaikaa hämmentynyt ja huvittunut.

Hirmu pitkän aikaa joku on elämääni - elämäämme - päässään myllertänyt. Parikymmentä vuotta ainakin. 

En ole missään vaiheessa oikein kunnolla kokenut itseäni lähiöläiseksi - koska mielestäni asumme täällä vain väliaikaisesti - enkä siksi ole mitenkään osannut kuvitella, että juorumuorien tarkkaavaiset silmät seuraisivat minua. Tai lapsianikaan.
Lehtoria kyllä, kun tämä on hänen kotitienootaan.
(anoppikin asuu täällä yhä, Lehtorin lapsuudenkoti on ehkä parinsadan metrin päässä meistä. Ja kun lapset olivat pieniä, vietimme todella paljon aikaa hänen entisessä kotipihassaan, koska siellä asuivat lasten kaikki kaverit. Ja meidän kaverimme myös. Ja Lehtorin kavereiden vanhemmat ja niiden kaverit.)

Siitä kun lapsia on tarvinnut pihalla vahtia, on hyvinkin viisitoista, melkein kaksikymmentä vuotta, että pitkälle kantaa myös se Lehtorin sankariviitta.
Ja nuorisokin on asunut poissa lähiöstä jo vaikka kuinka pitkään, viimeisinkin yli kolme vuotta.

Senkin ymmärrän jollain tasolla, että minua on vaikea uskoa lasteni äidiksi. Lehtori on jonkinlainen vahva periyttäjä, ja yleisen mielipiteen mukaan kaikki suloiset pikku pulluraposkemme ovat hänen täydellisiä kopioitaan. Erityisesti Isoveli. Mutta myös tytöt.
(itse olen vahvasti eri mieltä, mutta minulta ei yleensä kysytä. Yleinen mielipide väittää että Isoveli, Lehtori ja lasten isoisä ovat kaikki keskenään aivan täydellisen samannäköisiä. Minä pöyristyn väitteestä aina, koska eivät todellakaan ole. Appi oli tanssijamaisen siro ja kepeä, Lehtori on  piirteiltään kuin kyntöhärkä häneen verrattuna ja poikanen on eläväisen pörheä.) (mutta nyt eksyimme aiheesta)

Ja mitä kroppaani tulee: se pisti kyllä kovasti hanttiin synnytyspuuhissa, mutta kaikki sinne istutettu on myös aikoinaan onnekkaasti ulos saatu.

*

Pitkä on lähiöläisen juorumuorin muisti.
Epäilen, että jossainpäin lähiötä (tai ehkä muorien vesijumpparingissä?) liikkuu joku sorja nuori kaunis nainen kolmen suloisen pienen lapsen kanssa tietämättä ollenkaan että hänet sekoitetaan Lehtorin kulahtaneeseen ja valahtaneeseen keski-ikäiseen rouvaan. 
Tai kukaties hän onkin se todellinen kakkosvaimo?
Ovat vain minulle unohtaneet kaikki kertoa, pahus.

 

Kesäisiä tarinoita, seikkailuja ja kohtaamisia 24 - hämmennys tamperelaisessa vessassa

 Sattuipa niin, että kun olimme Tampereella retkeilemässä, minulle tuli pakottava tarve käyttää naistenhuonetta.

Koska satuimme olemaan shoppailemassa kotimatkaevästä ihan juna-aseman lähellä, menin tietysti kyseisen tavaratalon naistenhuoneeseen, ja jonottelin siellä elämääni tyytyväisenä (joskin vähän hätäisenä).

Yhtäkkiä yhden vessakopin ovi aukesi.

Ulos kopista tuli nuori naishenkilö täydessä iltapukutällingissä.

Kirkkaanpunainen pitkä, paljettinen, liehuva juhla-asu hänellä oli yllään.

Minun piti nopeasti oikein katsoa ympärilleni, että onhan tämä vessa eikä suinkaan sovituskoppi (olisi tavattoman noloa erehtyä luulemaan sovituskoppia vessaksi!).
Mutta ei. Vessa oli.
Nainen ja hänen ystävänsä - joiden pukeutumista en ehtinyt panna merkille - lähtivät tohisten johonkin, kiire heillä oli.

Koko loppureissun - ja näköjään hyvän tovin sen jälkeenkin - olen ihmetellyt, että mitä ihmettä iltajuhlapukuinen naishenkilö tekee tavaratalon vessassa?
Onko tullut johonkin juhlaan ratikalla tai muulla julkisella kulkuneuvolla kun hätätilanne on yllättänyt ennen juhlapaikalle pääsyä?
Vai onko tohinalla lähtenyt juhlapaikalta johonkin seuraavaan kohteeseen korkkareilla sipsutellen ja keskellä Hämeenkatua on iskenyt tukala tovi?
Mikä juhla oli meneillään tai tuloillaan? Ihan arki-iltapäivä se nyt kumminkin oli, mikälie tiistai. 
Miten hankalaa ja epämukavaa on käväistä ohimennen tavaratalon vessassa täydessä juhlapuvussa?
Olimme alkuiltapäivässä, kello ei missään nimellä ollut lähelläkään juhlapukuhetkeä, mistä siis voi olla kyse?
Olivatko häät? (eikös siinä ole kirkko aika lähellä?) (*) 
Oliko tulossa vai menossa?
Eikö kirkossa ole vessaa?
Oliko ihan itse morsio vai joku muu päähääväkeen kuuluva?

Kyllä hämmennyin tamperelaisessa vessassa.

(*) se on se kirkko - Tuomiokirkko - mihin en yhdelläkään Tampereenreissullani ole onnistunut pääsemään sisälle.
Joko se ei ole ollut matkan varrella, en ole ehtinyt, tai ovi on ollut visusti lukossa. Kerran myös emme löytäneet ovea. Ja kun olimme koko kirkon kahdesti kiertäneet, niin kiinnihän se sitten oli.
Ette voi kuvitellakaan, millaisia paineita Simbergin maalauksilla alkaa mielessäni olla, niin kovasti odotan niiden näkemistä.
Tähän kirkkoon liittyy myös yksi varhaisnuoruuteni tyttökirja, Terttu Tupalan Tee ruusuista seppele. Haluaisin kulkea pitkin poikin Tampereen keskustaa se kirja oppaanani.

Kesäisiä tarinoita, seikkailuja ja kohtaamisia 6 - taiteilijapariskunta

Bongasin kaupungin tapahtumasivuilta Suti, skumppa ja safka -nimisen tapahtuman.
Ajattelin, että siinäpä ainakin seikkailu! Kun hätinä osaan piirtää, ja maalaamisesta en tiedä mitään.
Sanoin siitä Lehtorille, joka täydeksi yllätyksekseni halusi hänkin lähteä mukaan.

Menimme siis maalauskurssille.  Ja syömään. Ja hiprakoitumaan.

En ehkä ihan vielä varaa galleriaa.

Laitoin aikaansaannoksemme telkkarihuoneeseen, kahvipensaan katveeseen. Illansuussa istuskelimme siellä, ja totesimme yhdessä, että kun ne siellä pensaan takana ovat, kun vähän kallistaa päätään ja siristää silmiään, niin ihan taiteeltahan nuo näyttävät.

Lehtori oli sitä mieltä että olemme nykyään taiteilijapariskunta, vähän niinkuin Karl ja Karin Larsson. 

Minä sanoin, että en halua olla ne. Vaan se mikäsenniminyttaasolikaan Sulo ja Joku. (noniin, ne olivat oikeasti Sulho Sipilä ja Greta Hällfors-Sipilä)

Päätimme että perustamme ateljeen meidän takahuoneeseen (se on vähän tuuliajolla koko huone) ja alamme pitää siellä kultturelleja illanviettoja, lausua runoja, laulaa (harmi kun flyygeli vietiin pois!) ja pitää intelligenttiä debattia. Ja tietysti myös taiteilla. 

Myöhemmin illalla hoksasin että voisimme olla myös Alvar ja Aino Aalto. Kyllä sekin kävisi.

kultturellit illanvietot ateljeessamme

*

Opettelen ehkä ensin käyttämään värikyniä ennen kuin jatkan sivellinhommissa

Kesäisiä tarinoita, seikkailuja ja kohtaamisia 4 - Hashimin kyyhky(slakka?)

 Muistanette tarinan rinkulasta?

Kyseessähän oli Hashimin(*) kyyhky - toivottavasti ressukkaa ei enää odotella kotiinsa. 

Yhtenä aamuna aamulenkillä - vaikka kuuntelin äänikirjaa - kuulin jyhkeän viheraidan takaa suloisen pulleaa ja tomeraa kujertelua.
Yritin ensin kurkkia aidan sisään, mutta kujertelu tuntui tulevan muualta, eikä aidasta.

Ja sitten tajusin!
Aidan takana on luultavasti kyyhkyslakka!

Olin jo kokonaan unohtanut kyyhkyt ja kyyhkyslakat ja viestikyyhkyjen salaiset viestit ja kaiken.

Nyt pitää kohtapuoliin tehdä seuraava aamulenkki niille kulmille ja vahvistaa havainto. 

rinkula

Oli kyllä jotenkin todella suloisen pulleaa se kyyhkyjen kujertelu. Teki mieli jäädä niille sijoilleen kuuntelemaan.

----

(*)tästä sikisi perheeseemme Vakavien Asioiden Koodi: Hashimin kyyhky on kuollut. Lause edellyttää välitöntä kokoontumista talouden keskiympyrässä tiedotustilaisuutta varten, ja sitä saa käyttää vain Äärimmäisissä Vakavissa Tilanteissa. Toistaiseksi ei ole ollut yhtään semmoista.

kasautumiskriizi

 Tykkään kauniista asioista ja esineistä.

Suurin ongelmani on se, että olen aivan armoton kasauttaja. 

Kaikista hyvistä aikomuksistani, suunnitelmistani ja järjestely-yrityksistäni huolimatta ympärilläni on erilaisia kasoja, pinoja, kekoja ja muita kolmiulotteisia muotoja peittämässä kauniita esineitä ja asioita. 

Haluaisin että ympäristöni olisi rauhallinen ja seesteinen tai edes vähän sinnepäin, mutta joka puolella ympärilläni on sekalaisia asetelmia.

Lehtorin hankkimien pikkupystien lisäksi olohuoneen nurkkapöytää somistavat rasvaputeli ja ovela kolmiulotteinen peli. Sekä kaksi kuolemaisillaan olevaa kiiviä.
En pysty millään myöntämään, että urani kiivinviljelijänä on vaakalaudalla. Hengissä on enää yksi taimi, ja sekin vain niukinnaukin.

Olohuoneen sohvapöydän ovat vallanneet supersankarit. Ja kulhollinen nachoja, joita kukaan ei ole aikeissakaan syödä.

Äidiltä saamani kaunis arkkukaappi on peittynyt kasoihin, pinoihin ja kerrostumiin. 
Kirjat ovat (ainakin enimmäkseen) Lehtorin, mutta kaikki muu on minun. Mukaanlukien virpomisoksa ja pikkuinen hätävaratiikeri nimeltään vissiin Jürgen. Tai saattaa sillä olla jokin muukin nimi, en ole ihan varma, se ilmaisee itseään vähän huonosti.

Keittiössä kermanekassa matkaansa taittavat aina välillä Seikkikset Kuippana ja Nokeinen. 

Eikä edes aloiteta takahuoneesta. 
En ymmärrä, miten pystyn rakentamaan kasoja kirjahyllyyn, koska en oikeasti käy siinä huoneessa melkein ikinä, enkä lue nykyään oikeastaan mitään muuta kuin e-kirjoja. 
Että mistä ne kirjahyllyn kasat oikein sikiävät? 

Semmoisella tavalla olen aikuiseksi kasvanut, etten enää hetkeäkään usko oppivani mitenkään tämän järjestelmällisemmäksi.
Ei auta tavaran vähentäminen, ei oma paikka jokaiselle (koska ne paikat ovat aina lopulta kasan päällä), eivät hienot laatikot, eivätkä sen paremmin huonotkaan laatikot. Luulen, että onnistuisin kasauttamaan tavarani, vaikka omistaisin vain yhden haarukan, veitsen, lusikan, lautasen ja mukin ja yhden vaatekerran. Silti olisi kiikkerä kasa jossain keskellä kaikkea.

*

Lehtorin mamman jäämistöstä löytyi (oletettavasti) täysin käyttökuntoinen Singer.

käyttöohje, kaikki osat, puolat ja neulat tallella.

Tämä kaunis esine etsii nyt omaa kasaa, jonka alle piiloutua residenssissämme.
Jee!

hyvien käytöstapojen pohdinto

Olimme talvilomalla muutaman päivän visiitillä Tampereella; oli oivallinen reissu kaikin puolin.
Kiersimme museoita (Nootti, Vapriikki, Taidemuseo) ja söimme hyvin.

Paitsi yhdessä museossa meinasin hepuloitua: museon seinällä oli monikielisesti julistettu että täällä noudatamme turvallisemman tilan periaatteita.

Siis ihan oikeasti?

Museon seinällä pitää erikseen kertoa, että tässä tilassa noudatetaan hyviä käytöstapoja?

Jotenkuten - ja todellakin vain jotenkuten - ymmärrän turvallisemman tilan periaatteiden näkymisen jossain harrastuspaikoissa ja paikoissa joissa on paljon keskenkasvuisia elämää opettelemassa - mutta museossa?
Museeon menevälle ihmiselle pitää erikseen muistuttaa että tässä tilassa
- kunnioitetaan toista ihmistä
- puhutaan toiselle ja toisesta kauniisti
- annetaan tilaa kaikille
- käyttäydytään kunnolla.

Minusta pitäisi noin yleisesti ottaen olla itsestään selvää, että millä tahansa julkisella paikalla noudatetaan normaaleja hyviä käytöstapoja, ilman että sitä tarvitsee erikseen julistaa.

Ja jos tarvitsee julistaa, niin kyllä on nahkeaksi mennyt eläminen ja oleminen.

Nootissa tavarani päätyivät Siperiaan

Luin taas kerran Konstigin Vuosi herrasmiehenä. Se on yksi lempikirjoistani.
Se ehkä vähän boostasi tuota tuohtuunnustani - voiko oikeasti olla niin, että olemme menneet individualistisessa ajattelussamme jo liian pitkälle, emmekä enää tunnista saati sitten hallitse yksinkertaisimpia käytöstapoja?

Että jotenkin uskomme olevamme sellaisia maailman kuninkaita, joilla on oikeus siinä samalla kun herkistyy jostain monalisan katselusta, tönäistä rajusti sitä vieressä samaa taulua ihailevaa ja heristellä nyrkkiään ja sihistä suupielestään että ellet nyt heti lakkaa tuijottamasta sitä samaa taulua kuin minä - koska minulla on siihen etu- ja yksinoikeus, sinä senkin rasvaletti-rillipää-oudonvärinen-epämääräiskehoinen-aivoton-laiskiainen, niin minä vetelen sinua kaulaliinasta pitkin museon lattiaa.

Herrasmies pyrkii aina siihen, että ihmisillä hänen ympärillään on miellyttävä ja mukava olo.
Myös museoissa.

Miten sitä voi olla niin vaikea tajuta, ilman että siitä pitää museon seinällä erikseen muistuttaa?

Että ihmisille pitää erikseen sanoa, että itsekullakin meistä on todennäköisesti hurjan paljon sellaisia ajatuksia, ennakkoluuloja ja olettamuksia, jotka kannattaa pitää visusti omana tietonaan ja yrittää hiljalleen kehittää itseään muita ihmisiä arvostavaksi ja kunnioittavaksi yksilöksi, joka hallitsee käytöstään?

*

Ja kenelle siitä edes menisi kantelemaan?
Mitä siitä seuraisi? Tulisiko vahtimestari ja sanoisi sille huonokäytöksiselle soo-soo? Vai poistettaisiinko sellainen ihminen oikeasti museon tiloista? Saisiko ikuisen porttikiellon?
Ja onko olemassa yhtään mitään sellaisia paikkoja, joiden seinällä olisi lappu, että täällä saat irviä, pilkata, rasistoida, syrjiä ja mitä vain sielusi kyllyydestä, ja vielä voimankäyttökin olisi sallittua? Olisiko semmoinen edes laillista muualla kuin oman pääkopan sisällä?

*

Minua huolestuttavat turvalliset tilat.
Eivät ne periaatteet sinänsä. Ne ovat arvokkaita.
Vaan se, että ihmisiä pitää erikseen muistuttaa toista ihmistä arvostavasta ja kunnioittavasta käytöksestä.

"kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen"
totta, tämä sopimus on rauennut, mutta silti.

 

Teoria uuden vuoden päivästä

 Oletteko samaa mieltä siitä, että tammikuun ensimmäinen päivä on kuoppa?

Tai saumakohta?

Tai jotenkin semmoinen ei-olemassaoleva-päivä.

kuvituskuva joulukuun lopulta
ei ollut alkuvuosi näin kaunis

Koska semmoinen se minusta on. Se ei oikein ole kunnon juhlapäivä, eikä oikein arkipäiväkään, se vain on. Täällä meidän nurkilla yleensä semmoinen harmaan pilvinen, epämääräisen joutilaisuuden päivä.

Se hyvä puoli tämmöisissä epäolevissa kuoppapäivissä on, että silloin ei tarvitse saada vielä mitään kovin kummoista aikaan.
Ei tarvitse täyttää uusia suunnitelmia tai noudattaa uutta ja entistä ehompaa kuntoilu-, säästäväisyys- tai ahkeruusohjelmaa, koska on päivä jota ei ole olemassakaan.

Sitten vasta toinen päivä aloitetaan oikeasti ja kunnolla kaikki se, mitä on uudenvuodenaaton hurupäissään mennyt lupaamaan tai suunnittelemaan.

Siksi ei ole niin väliksi jos ei jaksakaan kiipeilyhallilla heti vetää täysillä vaan vetelästi loinehtii reitiltä toiselle ja toteaa, että yhtään ei huvita.
Mutta toisaalta onneksi voi taputella itseään selkään, että hirmu hyvin on tämä viiden vaatteen vuosi lähtenyt käyntiin, kun yhtään vaatetta en vielä ole ostanut.

Se on semmoinen hyvä päivä, se tammikuun eka päivä.
Sitten alkaakin taas se ihan tavallinen tosielämä.

tarina rinkulasta ja kyyhkystä

 Kävelin viikonloppuna pidempää reittiä bussipysäkille kun olin menossa kiipeilytreeniin.

Koska kuvittelen kuvaavani joka päivä hienoja laadukkaita kuvia, tarkastelin ympäristöäni kuvaussilmällä ja bongasin tämmöisen pikkuisen rinkulan.

Ensin luulin että se on vain leipäpussin sulkija, mutta se olikin muu rinkula!

Tajusin että se on linnunrengastusrinkula, ja koska olen valveutunut kansalainen, ilmoitin rengastusvirastolle että tämmöisen olen löytänyt. (lomakkeelle TÄSTÄ jos joskus haluat tehdä myös ilmoituksia)

Ajattelin että ne kertovat minulle että heikki-harakkahan se on rinkulansa sinne tienposkeen jättänyt.

Mutta eipä!

Sain ystävällisen ja kohteliaan viestin että kiitos tarkkaavaisuudestanne, mutta kyseessä on viestikyyhkyn rengas ja emme voi auttaa teitä asiassa tämän enempää. Olkaa yhteydessä viestikyyhkykerhoon.

Olin ihan että täh?
Onko olemassa viestikyyhkykerho? (siis ihan oikeasti!)
Onko jossain meidän lähellä viestikyyhkyslakka?
Millaisia viestejä ne kuljettavat? Kenelle?
Mistä ne tietävät minne kuuluu mennä?
Että jos kuiskaan kesken päivää kyyhkyselle että vieös tämä rakkauskirjeeni Lehtorille, niin oitis se lähtisi kyyhkystelemään kohti Lehtoria?
Mitä viestiä tämä nimenomainen kyyhkynen oli vienyt ja kenelle?
Missä kyyhky oli?
Odottaako joku sitä ja viestiä?
Miksi rengas oli keskellä tietä?
Missä oli viesti?
Oliko kettu nielaissut linnun ja viestin mutta röyhtäissyt renkaan ulos?
Entä jos oli tärkeä viesti?
Pitääkö lähteä kaivelemaan ketunjätteitä lähitienoilta?

Hyvin vähäisellä googleamisella löysin viestikyyhkyskerhon nettisivut ja jäljitin viestikyyhkysen omistajan ja semmoisen vastuuhenkilön, joka osasi auttaa renkaan suhteen. 

Onneksi googlesin vielä vähän lisää ennen kuin lähdin etsimään lähimetsästä kyyhkyslakkaa, kun minulle selvisi että ne voivat lentää noin vain vaikka tuhat kilometriä päivässä viestityshommeleissa. Että on voinut olla vaikka Rovaniemeltä presidentinlinnaan matkalla se kyyhkynen kun on tullut taipaleensa päähän. 
Toivottavasti presidentti tai joku muu saa tärkeän viestinsä muilla keinoin. 

Kun se viesti ja tipu nyt ovat vissiin lähiöketun uumenissa ja rinkula minulla.

kotoisia kriizejä

 Neljä vuotta sitten kärräsimme muuttokuorman ja lapsukaisen Savonmaalle opiskelemaan.

Se oli korona-aikaa - muistatteko vielä: kun saattoi tartuntaepäilystä joutua pariksi viikoksi karanteeniin, kun opiskelumaailmassa, kokoontumisissa, liikunnassa ja ties missä kaikessa oli kokoontumisrajoituksia ja mitä kaikkea sitä olikaan.

Silloin oli vaikeaa jättää nuori pieneen opiskelijayksiöönsä omilleen, ilman tukiverkkoja, ilman tuttuja, vieraaseen kaupunkiin, kuuden tunnin junamatkan päähän. 
Sen opiskelukaveritkin olivat aluksi vain pomppivia pompuloita tiimmssissä.

Nyt alkavat opinnot olla loppusuoralla.
Lapsukainen ilmoitti palaavansa meille.

Tai siis, mikäänhän ei koskaan aivan noin yksinkertaisen suoraviivaista.  Ainakaan meillä.

Lapsukaisen muuttokuorma tulee meille länsirannikolle nyt. Siis nyt, helmikuun puolivälissä.
Kaiken lisäksi muuttokuorma tekee matkan varrella koukkauksen Satakunnan kautta, koska lapsukaisen kämppis jättää omat tavaransa sinne, ja auto kuljettajineen tulee tänne ja lapsukaisen kämppis menee jonnekin muualle. Liian monimutkaista. Mutta autottomina ja laiskoina tyyppeinä kysyimme, josko samaan autoon, joka siis joka tapauksessa oli tulossa tänne, mahtuisi myös lapsukaisen muuttokuorma. Mahtui.

Lapsukainen itse jää Savonmaalle vielä pariksi viikoksi tekemään harjoittelujaan.

Maaliskuun alussa hän lähtee itärajan tuntumaan tekemään kaikkein viimeisiä harjoitteluitaan.

Ja vasta sen jälkeen palautuu - joskus huhtikuun lopulla - meille tänne vanhaan pääkaupunkiin.

No, joka tapauksessa, lapsukainen on palautumassa tänne meidän leppoisaan, kahden aikuisen jäsentymättömään, rentoon elämään.
Ihan aiheutti kriizin.
Tai kriizejä.

tämmöistä on kahden aikuisen leppoisa elämä

1. Taloudestamme on vaeltanut maailmalle kolme keskenkasvuista. Luulisi että meillä on kaapeissa, huoneissa, laatikoissa ja joka puolella vähintään kolmen keskenkasvuisen kokoinen aukko.
Ei ole.
Ei edes yhden keskenkasvuisen kokoista aukkoa.

Kaapit, huoneet, laatikot ja joka puoli ovat salavihkaisesti täyttyneet.

2. ks. edelleen kohta 1.
Ennen meillä ei ollut omaa makkaria eikä minulla ole ollut omaa työtilaa.
Paitsi nyt.
Ensin valtasimme yhden huoneen makkariksi ja kun se alkoi tuntua liian pieneltä, valtasimme toisen ja sijoitimme siihen ensimmäiseen pieneen huoneeseen telkkarin.
Tyhjät tilat muuttuivat siis olkkariksi, telkkarihuoneeksi ja makkariksi.
Yksi huone on sentään säilytetty vierashuoneena.
Paitsi että vierashuoneessa kuivaamme  pyykkiä ja minä säilytän siellä rivissä kaikkia laukkunyssäköitäni lähtövalmiudessa.
On kuulkaa kätevää että ihmisellä on kokonainen oma huone pyykkitelineelle, työkassille, treenikassille ja eväskassille.
Suosittelen varaamaan tähän käyttöön talouden toiseksi suurimman huoneen.
Aina kun meille tulee vieraita, pitää raivata pyykit ja laukut pois.
Ja tyhjentää kaksi työpöytää joita en koskaan käytä koska en tykkää työskennellä yksin vaan olkkarissa. 

3. Olemme hankkineet vierassängyn koska yksi suloisista lapsukaisistamme on tähän asti asunut Savonmaalla ja tarvinnut vierasvuoteen. Mitä teemme sille nyt?
Ja vieraspatjoille? 

 

Täällä istumme ja odotamme parin kuukauden päästä niskaamme pässähtävää eräänlaista uusperhe-elämää.
Tai siis ei tietenkään ole uusperhe vaan vanhaperhe.

Joudun jossain välissä uudelleensijoittamaan
- laukkunyssäkät
- sekalaiset kasat
- kausivaatteet en ole koskaan eläessäni omistanut niin paljon vaatteita kuin nyt, tarvitsen kaksi kaappia vaatteilleni. Olen vissiin ymmärtänyt jotenkin väärin viiden vaatteen haasteen.

Että semmoisia kriizejä nyt. 
älkää sanoko jälkikasvulle koskaan että kotiin voi aina palata kun ne ottavat sen ihan tosissaan.

Paitsi että kyllä kotiin voi aina palata. 
Ihan oikeasti.

kirjastonkäyttökriizi

 lähdimme lauantaipäivän ratoksi kaupunkiin kirjastoon.

Kysyin että mahtuuko Lehtorin laukkuun muutama palautettava. Ja mahtuihan sinne.

kuvituskuva: konsernin kekkereillä

Kirjaston ovella sanoin että ei olla sitten kauan ja minä en kiertele enkä lainaa mitään kun on valmiiksi jo niin paljon luettavaa kotona.

Ja Lehtori siihen että hyvä-hyvä hänellä on vaan palautushommeleita.

rakennettiin yhtenä päivänä töissä
viimeisen lapsen kanssa palikkarata

Kävin sitten ihan rutiinisti kurkistamassa kirjaston varaushyllyn ja oho! Siellä oli vaikka kuinka monta kirjaa minun varausnumerollani. miten voi olla? mitä muka olen varannut? ainiin, taisinpa tosiaankin varata silloin yhtenä opistopäivänä. ja toisena. 

No nappasin ne sitten kainaloon ja muistin samassa että pitää käydä hakemassa lukemista myös päiväkerholaisia varten ja hain.
Ja sitten minulla olikin kainalokirjoja jo isompi nippu.

muistiinpano itselle: tsekkaa onko tätä sarjaa enempi!
(on!)

Menin lainaamaan ne ja siitä muina naisina Lehtorin ja Lehtorin laukun luo että tässäpä nämä.

- Ai tää on sun käsitys että et lainaa mitään?

- Joo-o, en lainannut. Kun mulle oli tullut varauksia.

- No miten sä sitä sitten kutsut? 

- Nouto? Ja nää toiset kirjat on töihin, nää kuvakirjat. Ei ne oo mulle.

Lehtorinpahus väitti että minulla on häiriintynyt suhde kirjastoon. Että kuulemma kiellän olevani kirjaston ongelmakäyttäjä. 

Sitä Lehtori ihmetteli myös, että miten en muistanut tehneeni varauksia. lisäpisteitä kirjaston ongelmakäytön taulukkokyselyssä.

Yritin hatarasti puolustautua että minun on parempi varata kuin vaellella hyllyjen välissä. Siitä ei tule yhtään mitään. Kun sitten niitä kirjoja vasta kertyykin. lisäpisteitä kirjaston ongelmakäytön taulukkokyselyssä.

- Kirjastosta lainataan kolme kirjaa kerralla, ilmoitti Lehtori.
Se on ilmeisesti säällinen ja hyväksytty kirjojen lainausmäärä kerralla.
En kyllä tiedä mihin luku perustuu. 
Ehkä se on jotenkin sama kuin  säällinen ja hyväksytty lakanoiden ja tyynyliinojen määrä, kolme.
Yksi käytössä, yksi pesussa ja yksi muuten vaan.
ei kyllä kannata yrittää pestä kirjastokirjaa. voi tulla vaikeuksia.

- Mutkun mulla on nyt vaan tylsiä kirjoja, kaikki hyvät on jossain piilossa.

edellinen yöpöytäkirja

***

ei selviä ihminen muutenkaan kolmella kirjalla mitenkään.
Minulla on yksi kirja fläpällä (=tabletilla) luettavana.
Yksi perinteisen käyttöliittymän kirja yöpöydällä iltalukemisena. Sitä on kyllä jäljellä enää vain muutama sivu.
Yksi kirjastokirja olkkarin pöydällä mutta se ei ole vielä lähtenyt kunnolla käyntiin.
Yksi yökuunneltavana tabletilla. niitä tosi huonounisia öitä varten vain.
Yksi käsityökirja josta pitäisi katsoa yksi kiinnostava malli. joojoo, ihan kohta, heti kun jaksan etsiä puikot
Yksi mikä pitäisi aloittaa. joonjoo, ihan heti kun olen lukenut ensin pois alta sen mikä on olkkarin pöydällä eikä meinaa käynnistyä. Koska ne pitää lukea ennen kuin saan kirjastosta sen kirjan mistä justiinsa tein hankintapyynnön. Ja ainiin, myös varauksen, koska se ilmeisesti on hankinnassa jo.
Sama koskee sitä käsityökirjaa.
Ja sitten se minkä juuri kävin noutamassa ja on englanninkielinen kun kestää varmaan kauan ennen kuin se ilmestyy suomeksi.
Ja jos luen sen, niin sitten pitää lukea vastapainoksi sitä yhtä ruotsinkielistä mikä on ollut kesken vaikka kuinka kauan kun luen sitä vaan silloin kun ruotsi meinaa lipsahtaa päästä pois. 

Ja sitten on se pino niitä kirjoja jotka olen tuonut kirjastosta kotiin, kun luen ne ihan kohta koska ne ovat kiinnostavia.
Ja sitten kaikki ne mitkä ovat fläpällä, lukuaikapalvelun kirjahyllyssä. aina kun olen lukenut pois yhden, lisään suunnilleen viisi uutta.

Ei kait tämä nyt mitään ongelmakäyttöä ole?
Minusta enempi ongelmallista on se kolme kirja kerralla. Mitä jos ne kaikki ovat ihan tyhmiä?

kävelemispohdinto

 Luin taannoin suomalaisten kansallispukujen kulttuurihistoriasta.

Siinä kerrottiin, että ylioppilaat kansallisaatteesta innoittuneina lähtivät osakunnittain kotiseuduilleen keräämään kansallista näyttelyä varten oman kotiseutunsa esineistöä ja pukumalleja. 

Mietin sitä.

Miten ne ressukat sinne kotitienoilleen kulkivat? 

Mietin ylipäätään matkantekoa entisinä aikoina. Vaikka olisit heppakyydin saanut, niin ei siinäkään tahdissa kilometrejä päivän mittaan niin kovin suuria määriä kerry.

Pohdin asiaa ääneen Lehtorillekin. 

Sitten mietin ääneen myös Elias Lönnrotia joka tunnetusti tepsutti jonnekin Karjalaan asti keräämään runoja.

Täältä kun olisin Tuomiokirkon juurelta tuohikontti selässäni lähtenyt maleksimaan, niin en tiedä missä käänteessä olisi eväät syöty ja jalat uupuneet.

Totesimme, että on kyllä hyvä juttu kun on täältä Turun Akatemian nurkilta kotoisin, niin ei olisi niin kovin kauas tarvinnut vaeltaa. Olisi saattanut sisu (ja ne eväät) loppua jossain tuolla Maarian tai Kaarinan liepeillä.
Siellä oltaisiin ehkä heitetty tuohikontit nurmelle ja menty laulattamaan lähitupien asukkeja ja kerjäämään niiltä kippoja kotiseutunäyttelyä varten.
Että kyllä olisi ollut vähän nahkea meidän panos suomalaiselle kulttuurihistorialle, jos olisi ollut meistä kiinni.

*

Ei sinänsä, kävelen kyllä ihan mielelläni, mutta en ole koskaan kävellyt pitkää matkaa monena päivänä peräkkäin. 
korona-aikoina kävelin välillä kympin päivässä, mutta ei sillä vauhdilla kyllä kovin isoa runosaalista karjalasta kotiin kanneta.
näin kylmiltään jotenkin kauhean lannistava ajatus se karjalan perukoille käveleminen. Pitää ehkä tosiaan valita jokin toinen ilmansuunta omaa runojenkeruuretkeä varten.

ps. kuvassa ollaan me, päiväkävelyllä. Melkein neljä kilsaa tepsutettiin, sitten piti ottaa särkylääkettä.
Kummankin.

sometauko - miten meni?

 Toukokuun lopulla - tai ehkä jo pidemmästi koko kevään ajan - olen pohtinut omaa puhelimen ja fläpän (=tabletin) käyttöäni.

Olen pikkuhiljaa jo pitkän ajan kuluessa himmannut naamakirjassa notkumista, ja vuoden vaihteessa kun työelämä muuttui opiskeluelämäksi jätin sen kokonaan omaan arvoonsa.

pieni kadonnut öttiäinen

Puhelimella ruutuaikaani veivät insta, viestisovellukset ja uutiset.

Toukokuun lopulla vähän ennen kesätöiden alkua järkeilin, että koska olemme kieltäneet lapsilta puhelimella notkumisen, olisi itsekin syytä olla jonkinlaisena esimerkkinä ja pitää luurin käyttö minimissä.

Kesäkuun alussa päätin jättää instassa vierailut mahdollisimman kokonaan ja vähentää kunnolla uutisten lukemista ei ole ollenkaan terveellistä lukea edes ylen keskusteluketjuja.

Alussa podin erityisesti instavieroitusoireita. Ja puhelimen käytön vähentäminen ylipäätään ei ollut helppoa sekään. 

Varsinkin kesäkuun alussa kun olin hyvin tiukkana itselleni, huomasin että olen bussissa töihin körötellessä enemmän läsnä itselleni. Näin enemmän asioita. Kuulin enemmän asioita.
Olin olemassa enemmän.

Riika - kansalliskirjaston portaikko

En poistanut mitään sovelluksia enkä kirjautunut ulos mistään.
En edes siirtänyt appeja mihinkään piiloon viimeiselle välilehdelle.
Jotenkin päätin, että joko pystyn olemaan plaraamatta tai sitten en pysty. 

Huomasin että puhelimen plaraaminen on refleksi: helposti tulee otettua luuri käteen, mutta kun vierailtavia kohteita on lähinnä sähköposti ja viestipalvelut, tulee kierros käytyä aika pian ja bussipysäkillä seisoskelun ajaksi on keksittävä muuta tekemistä.
Parhaimmillaan pääsin siihen että kahdenkymmenenviiden minuutin bussimatkasta käytin alle puolet uutisiin, ja siinä oli päivän uutissaika-anti.

Instassa olen kesäkuun alun jälkeen käynyt kaksi kertaa, kumpikin käynti alle minuutin mittainen.
tosin nyt futiskisojen aikaan instan on tehokkaasti korvannut veikkauksen futiskisa, johon kaveri kutsui minut osallistumaan. 

Tällä hetkellä pidän puhelinta melko usein äänettömällä, luen viestiketjuja harvemmin kuin aiemmin.
Yritän pitää myös uutisten lukemisen minimissä - mutta luen silti uutisia enemmän kuin kesäkuun alussa.
Rämplään refleksinomaisesti sähköpostia ja pankkitietoja tämän tästä - se auttaa pahimpiin vieroitusoireisiin.
kun käyt suunnilleen seitsemättä kertaa saman päivän aikana tarkistamassa pankin tilitiedot ja toteat että ei vieläkään rahaa, voit yhtä hyvin olla rämpläämättä.

E-kirjoja luen tabletilta, joskus bussissa myös puhelimelta jos on semmoinen kirja mitä ei malta jättää kesken - ne pitävät huolta siitä että laskennallinen ruutuaikani pysyy vakaasti parissa-kolmessa tunnissa joka päivä.

olen pitänyt useamman vuoden verran futistaukoa
nyt on taas tuntunut mukavalta istua Lehtorin seurana
lukemassa, kutomassa tai ratkomassa ristikoita ja katsomassa futista

Vielä en ole onnistunut houkuttelemaan Suurta Luovuutta luokseni, päiväkirjan kirjoittamista en ole saanut aluilleen, eikä blogikaan erityisesti kukoista, mutta kokonaisuutena olen tyytyväinen tilanteeseen ja ainakin olen sentilleen pankkitilini rahasummasta tietoinen.

Jatkan sometaukoani.
Näen enemmän asioita.
Kuulen enemmän asioita.
Olen läsnä itselleni.
Olen olemassa enemmän.

*

Turun saaristoa yöttömässä yössä

Ja nyt, ensimmäistä kertaa ties miten moneen vuoteen kolmeen! minulla on neljä viikkoa neljä viikkoa! yhtäjaksoista lomaa!
Todellakin jatkan sometaukoani ja pysyttelen mahdollisimman kaukana uutisista.
Haluan olla olemassa enemmän.

Lisäyksiä Ihmiskunnan Suurten Keksintöjen Listalle! täsmennetty lista

 Muistanette Ihmiskunnan Suurten Keksintöjen Komiteetin ja arvovaltaisesti valitut Suuret Keksinnöt sekä Täydennetyn luettelon?

Suurten keksintöjen listalle pääsevät semmoiset jutut, joita ilman elämä olisi huomattavan ankeaa ja jotka nerokkaalla yksinkertaisuudellaan pelastavat päivän kuin päivän ja tuottavat suurta iloa erityisesti keksiäkäisille ihmisille.

Listallahan ovat jo

leipätaikina

pehvanlämmitin autossa

vartalonkuorintageeli

suklaa

jääkaappipakastin

suklaa kyllä, ehkä se ansaitsee listalla kaksi paikkaa!

ja lukko ovessa.

lisäys: villasukat! on täysin käsittämätöntä että villasukat, ja kutomis- ja virkkaustaito ovat puuttuneet listalta!

Listalle on ehdotettu myös kirjastolaitosta, korvatulppia, jalkapalloa ja tennareita, mutta ne ovat yhä komiteetin selvitystilassa.

Nyt listalle on selvästikin pyrkimässä uusi tulokas: aluspaita.

Aluspaita kuuluu listalle koska elämä on mukavampaa, helpompaa ja miellyttävämpää aluspaidan ansiosta. 
Ylintä vaatekerrosta ei ehkä tarvitse pyykätä aivan niin tiuhaan kun voi vaihtaa pelkkää aluspaitaa.
Jos on hikoiluun taipuvainen, on paljon miellyttävämpi olla aluspaidan kanssa kuin ilman.
Ja jos taas on viluinen ja paleluun taipuvainen, niin auttaa useampi kerros aluspaitoja myös siinä niin ettei aina tarvitse kääriytyä lukuisiin päälivaatekerroksiin.

Ja jos äkillisesti joutuu keskelle vesisotatannerta ja on jostain syystä täysin aseisettu ja siksi vapaata riistaa holtittomalle vesitulitukselle voiko niin sanoa vai onko oikeampi sana vesitystä?, niin on kyllä aivan erityisen miellyttävää ja mukavaa ja melko läpinäkymätöntä kun on aluspaita.

Koska onhan se nyt selvä että parasta riistaa vesisodassa on aikuinen ja aivan erityisen parhaita osia siitä aikuisesta ovat etu-, taka- ja keskipuoli. Ja se jos mikä aiheuttaa huolestunutta hihitystä kun paidasta voi ehkä näkyä läpi.

Ja sen melkoisen läpimäräksi kastuneen aikuisen mielestä puolestaan on aivan suunnaton onni ja ilo kun sillä on vaihtovaatteissaan kuiva ja puhdas aluspaita. Kun voi olla ettei ole älynnyt ottaa mukaan sitä  juttua mikä pistetään aluspaidan alle. Joskus voi viisaallekin aikuiselle käydä niin. 
Niin on kivampi olla kun keskentekoisesti pukeutuneen itsensä ja lapsia kotiin hakevien vanhempien välissä on muutama läpinäkymätön, puhdas ja lämmin vaatekerros.

ps. olisin leikkinyt vesisotaa pidempäänkin, mutta päädyin luovuttamaan aseeni kukkaspruutta aseistautumattomille joukoille ja sen lisäksi jouduin laastaroimaan haavoittuneita ja lohduttamaan palelevia ja kenkänsä kastelleita

ps2. kukkaspruutta oli kyllä tehokas ase, melkein parempi kuin sotajoukkojen käyttämät neonkirkuvat puolimetriset hirvitykset. Kukkaspruutan osumatarkkuus oli käsittämätön ja kantomatka useita metrejä.
Suosittelen.
niin että ehkä myös kukkaspruutan voisi lisätä Suurten Keksintöjen Listalle.

ps3. on muuten aivan käsittämättömän hienoa,  miten tarkasti naperot noudattivat ohjetta: aseistautumatonta ei saa vesittää. Kertaakaan en joutunut vesityksen kohteeksi edes keskellä sotatannerta kun olin aseistautumaton. 

HUOM!
Ihmiskunnan Suurten Keksintöjen Listalle otetaan yhä vastaan ehdotuksia Suurista Keksinnöistä.

tapahtuma

 Toiseksi viimeisen työharjoitteluviikon lopulla jalka tai selkä alkoi oikutella. 
Ajattelin että kehvatsun perhekahvila, ei olisi pitänyt istua lattialla vauvoja leikittämässä.

Jalka tai selkä on koko talven ollut vähän herkkä lattialla istumiselle, huonosti istumiselle, huonosti seisomiselle.
Mutta aina on mennyt ohi liikkumalla ja rullaamalla.

Vaan nytpä ei mennyt.

kuvituskuva

Viimeinen harkkaviikko alkoi jalkamielessä nahkeasti. 
Päätin että lääkäriin en mene, kun se viimeinen viikko oli se ratkaiseva viikko. 
Puoskar-tohtoroin itselläni olevan pahan lihasjumin jalassa ja määräsin roiman buranakuurin lähtökohtaisesti oletan että sellainen olisi määrätty ja työharjoittelin tai itseasiassa suoritin näyttöä.
Ja tein normaalia liikuntaa niin kuin nyt yleensäkin.

Näyttöviikon lopulla pärjäsin välillä iltapäivän ilman lääkintää.

Näyttöviikon jälkeen viikonloppuna olo ei enää ollut ollenkaan niin hyvä.

Kävin vähän käsiteltävänä semmoista kalevalahommelia, tuntuu ihanalta.
Mutta jalka tai selkä oli ihan yhtä kurja kuin ennen käsittelyäkin. 
Jotenkin tunsin kyllä kropassa että käsittely oli tehnyt hyvää mutta ei auttanut siihen lihasjumiseen jalkaan. kehvatsun lattialla istuminen!

Tiistaina päätin että menen opistolla terkkarille. Mutta se olikin tietysti poissa juuri silloin.
Puoskar-tohtoroin asiaa uudestaan ja arvelin että ehkä kyseessä onkin joku välilevyhommeli.

Keskiviikkona soitin terveyskeskukseen.
Ystävällinen täti sanoi, että enhän minä mitään etädiagnoosia voi tehdä, mutta kuulostaa aivan välilevytapahtumalta. Minäpä annan sinulle ajan fysioterapiaan.
sanoin tädille että ystäväni tohtori google sanoi samaa. täti sai naurukohtauksen.

Ja perjantaina menin fysioterapiaan.
Ystävällinen fysioterapeutti sanoi, että enhän minä mitään varmaa voi sanoa, mutta kuulostaa ja näyttää aivan välilevytapahtumalta.

Minä mietin että mimmoinen tapahtuma se mahtaa olla.

Ei kyllä ole kovin rauhanomainen kun tapahtuma eskaloituu eskaloitumistaan ihan koko ajan.

Tai ehkä se sittenkin on hyvinkin hurskas tapahtuma, kun nykyisellään tilanne on semmoinen, että illalla tai päivällä päikkäriaikaan pitää lukea iltarukous että levollelaske(u)nluojani kun on  sen verran taitoa vaativa hommeli tuo pitkälleen käyminen.
Ja sama aamulla tai päikkäriaikaan ylösnoustessa.

Sain hyvät jumppaohjeet fysioterapeutilta ja sinänsä tapahtuma senkun hurskastuu vaan, kun kaikissa niissä ohjeissa pitää mennä päinmakuulle lattialle tai sänkyyn. 
Että paljon tulee hoettua levollelaskenluojaani nykyisellään. en muista milloin viimeksi. ei ehkä koskaan. sitä oli vaan kirjoissa.

Kropassani on menossa siis jonkinlainen hurskaustapahtuma. 

Toivon että tapahtuma-aika päättyisi aika pian tai itse hurskastuisin tai edes menisi parempaan suuntaan koska
1) kiipeily on tauolla kunnes...
2) punttisali on tauolla kunnes...
uimassa sentään saa käydä jos pystyy
ja 
3) koska personaalinen trainerini Arppu apustaa minua innokkaasti kaikissa päinmakuuliikkeissä ja tarvittaessa pesee päätäni. Ja antaa päänahkaan hammasta jos en toimi kunnolla.

junppaa kurja!

hiano päinmakuu taaksetaivutuksessa!

Buranoissani olen aika lailla toimintakuntoinen ainakin vielä. Että silleesti ei pahaa hätää.

Viikon päästä pitäisi mennä Kuopioon muuttoavuksi.

Ps. Opistolla alkoi uutena opiskeltavana aineena musiikki. Osaan jo soittaa varsimunamaracassia ja käyttää rytmirinkulaa.
tuosta lauseesta tulee vähän perverttinen olo.