kasautumiskriizi

 Tykkään kauniista asioista ja esineistä.

Suurin ongelmani on se, että olen aivan armoton kasauttaja. 

Kaikista hyvistä aikomuksistani, suunnitelmistani ja järjestely-yrityksistäni huolimatta ympärilläni on erilaisia kasoja, pinoja, kekoja ja muita kolmiulotteisia muotoja peittämässä kauniita esineitä ja asioita. 

Haluaisin että ympäristöni olisi rauhallinen ja seesteinen tai edes vähän sinnepäin, mutta joka puolella ympärilläni on sekalaisia asetelmia.

Lehtorin hankkimien pikkupystien lisäksi olohuoneen nurkkapöytää somistavat rasvaputeli ja ovela kolmiulotteinen peli. Sekä kaksi kuolemaisillaan olevaa kiiviä.
En pysty millään myöntämään, että urani kiivinviljelijänä on vaakalaudalla. Hengissä on enää yksi taimi, ja sekin vain niukinnaukin.

Olohuoneen sohvapöydän ovat vallanneet supersankarit. Ja kulhollinen nachoja, joita kukaan ei ole aikeissakaan syödä.

Äidiltä saamani kaunis arkkukaappi on peittynyt kasoihin, pinoihin ja kerrostumiin. 
Kirjat ovat (ainakin enimmäkseen) Lehtorin, mutta kaikki muu on minun. Mukaanlukien virpomisoksa ja pikkuinen hätävaratiikeri nimeltään vissiin Jürgen. Tai saattaa sillä olla jokin muukin nimi, en ole ihan varma, se ilmaisee itseään vähän huonosti.

Keittiössä kermanekassa matkaansa taittavat aina välillä Seikkikset Kuippana ja Nokeinen. 

Eikä edes aloiteta takahuoneesta. 
En ymmärrä, miten pystyn rakentamaan kasoja kirjahyllyyn, koska en oikeasti käy siinä huoneessa melkein ikinä, enkä lue nykyään oikeastaan mitään muuta kuin e-kirjoja. 
Että mistä ne kirjahyllyn kasat oikein sikiävät? 

Semmoisella tavalla olen aikuiseksi kasvanut, etten enää hetkeäkään usko oppivani mitenkään tämän järjestelmällisemmäksi.
Ei auta tavaran vähentäminen, ei oma paikka jokaiselle (koska ne paikat ovat aina lopulta kasan päällä), eivät hienot laatikot, eivätkä sen paremmin huonotkaan laatikot. Luulen, että onnistuisin kasauttamaan tavarani, vaikka omistaisin vain yhden haarukan, veitsen, lusikan, lautasen ja mukin ja yhden vaatekerran. Silti olisi kiikkerä kasa jossain keskellä kaikkea.

*

Lehtorin mamman jäämistöstä löytyi (oletettavasti) täysin käyttökuntoinen Singer.

käyttöohje, kaikki osat, puolat ja neulat tallella.

Tämä kaunis esine etsii nyt omaa kasaa, jonka alle piiloutua residenssissämme.
Jee!

hyvien käytöstapojen pohdinto

Olimme talvilomalla muutaman päivän visiitillä Tampereella; oli oivallinen reissu kaikin puolin.
Kiersimme museoita (Nootti, Vapriikki, Taidemuseo) ja söimme hyvin.

Paitsi yhdessä museossa meinasin hepuloitua: museon seinällä oli monikielisesti julistettu että täällä noudatamme turvallisemman tilan periaatteita.

Siis ihan oikeasti?

Museon seinällä pitää erikseen kertoa, että tässä tilassa noudatetaan hyviä käytöstapoja?

Jotenkuten - ja todellakin vain jotenkuten - ymmärrän turvallisemman tilan periaatteiden näkymisen jossain harrastuspaikoissa ja paikoissa joissa on paljon keskenkasvuisia elämää opettelemassa - mutta museossa?
Museeon menevälle ihmiselle pitää erikseen muistuttaa että tässä tilassa
- kunnioitetaan toista ihmistä
- puhutaan toiselle ja toisesta kauniisti
- annetaan tilaa kaikille
- käyttäydytään kunnolla.

Minusta pitäisi noin yleisesti ottaen olla itsestään selvää, että millä tahansa julkisella paikalla noudatetaan normaaleja hyviä käytöstapoja, ilman että sitä tarvitsee erikseen julistaa.

Ja jos tarvitsee julistaa, niin kyllä on nahkeaksi mennyt eläminen ja oleminen.

Nootissa tavarani päätyivät Siperiaan

Luin taas kerran Konstigin Vuosi herrasmiehenä. Se on yksi lempikirjoistani.
Se ehkä vähän boostasi tuota tuohtuunnustani - voiko oikeasti olla niin, että olemme menneet individualistisessa ajattelussamme jo liian pitkälle, emmekä enää tunnista saati sitten hallitse yksinkertaisimpia käytöstapoja?

Että jotenkin uskomme olevamme sellaisia maailman kuninkaita, joilla on oikeus siinä samalla kun herkistyy jostain monalisan katselusta, tönäistä rajusti sitä vieressä samaa taulua ihailevaa ja heristellä nyrkkiään ja sihistä suupielestään että ellet nyt heti lakkaa tuijottamasta sitä samaa taulua kuin minä - koska minulla on siihen etu- ja yksinoikeus, sinä senkin rasvaletti-rillipää-oudonvärinen-epämääräiskehoinen-aivoton-laiskiainen, niin minä vetelen sinua kaulaliinasta pitkin museon lattiaa.

Herrasmies pyrkii aina siihen, että ihmisillä hänen ympärillään on miellyttävä ja mukava olo.
Myös museoissa.

Miten sitä voi olla niin vaikea tajuta, ilman että siitä pitää museon seinällä erikseen muistuttaa?

Että ihmisille pitää erikseen sanoa, että itsekullakin meistä on todennäköisesti hurjan paljon sellaisia ajatuksia, ennakkoluuloja ja olettamuksia, jotka kannattaa pitää visusti omana tietonaan ja yrittää hiljalleen kehittää itseään muita ihmisiä arvostavaksi ja kunnioittavaksi yksilöksi, joka hallitsee käytöstään?

*

Ja kenelle siitä edes menisi kantelemaan?
Mitä siitä seuraisi? Tulisiko vahtimestari ja sanoisi sille huonokäytöksiselle soo-soo? Vai poistettaisiinko sellainen ihminen oikeasti museon tiloista? Saisiko ikuisen porttikiellon?
Ja onko olemassa yhtään mitään sellaisia paikkoja, joiden seinällä olisi lappu, että täällä saat irviä, pilkata, rasistoida, syrjiä ja mitä vain sielusi kyllyydestä, ja vielä voimankäyttökin olisi sallittua? Olisiko semmoinen edes laillista muualla kuin oman pääkopan sisällä?

*

Minua huolestuttavat turvalliset tilat.
Eivät ne periaatteet sinänsä. Ne ovat arvokkaita.
Vaan se, että ihmisiä pitää erikseen muistuttaa toista ihmistä arvostavasta ja kunnioittavasta käytöksestä.

"kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen"
totta, tämä sopimus on rauennut, mutta silti.

 

yöllisiä mouhauksia

Muutamana iltana (tai oikeammin yönä) pohdin kovasti isyyden ja vanhemmuuden dilemmaa. Luin nimittäin Mape Morottajan: Missä on puolet minusta - tuntematonta DNA:ta etsimässä. Takakansitekstistä: "...tarinat nostavat esiin dna-testauksen villin maailman ja uudenlaiset moraaliset kysymykset, joita testaukseen liittyy. Perheitä yhdistyy ja rikkoutuu, mutta lapsen oikeudet ovat vahvat" Siinäpä kirjan ydin, joka oikeastaan valitettavasti puuttuu - nimittäin ne moraalisten kysymysten pohdinnat.

Kirjassa on 11 tarinaa, joissa kaupallinen dna-testi on vaikuttanut usean ihmisen elämään. Isättömät aikuiset lapset ovat testausten kautta onnistuneet jäljittämään pimentoon jääneen isän, lahjasolulapset /lasten vanhemmat lapsensa solun lahjoittajan. Mielestäni kirjassa pohditaan aivan liian vähän kaupallisen testauksen eettisiä, moraalisia ja juridisia ulottuvuuksia.

Kun yksittäinen ihminen onnistuu tonkimaan esiin isäoletetun, jolla ei ehkä ole ollut minkäänlaista tietoa siitä, että jossain nuoruudessa on tullut isäksi saati minkäänlaista mahdollisuutta ottaa isyyteensä kantaa, voi hajalle mennä paljon.
Jos (ja kirjan mukaan myös kun) uusi jälkikasvu painaa päälle, ja vaatii isyyden selvittämistä oikeusteitse, hajalle voi tosiaan mennä valtavan paljon.
Jos olet lahjoittanut sukusoluja anonyymisti (ei ole enää nykypäivänä mahdollista), voi kaupallisen testauksen jälkimainingeissa tosiaankin oven takana kolkutella liuta lahjalapsia.

Pohdin kovasti dilemmaa lapsen oikeudesta vanhempiin (tässä tapauksessa lähinnä isään) ja toisaalta isän oikeuksia. Isä on tässä kuviossa todella heikoilla: hänellä ei ehkä ole tietoa koko lapsesta, hänellä ei ole koskaan ollut mahdollisuutta ottaa kantaa isyyteensä millään tavalla, ja häneltä on tieto pimitetty ehkä kymmeniä vuosia ja yhtäkkiä häneltä vaaditaan tilanteen tunnustamista ja tunnistamista. (niinniin, jokainen sukupuolinen kanssakäyminen on potentiaalinen lapsi, olen minä uma-aaltoseni lukenut, mutta silti)
Voiko aikuinen lapsi yrittää ehjätä itsensä ja rikkonaisen lapsuutensa rikkomalla muiden perheitä ja elämiä?

Koen että ongelmana on nimenomaan kaupallinen dna-testaus, joka mahdollistaa suorat ja hyvin suorasukaiset yhteydenotot henkilöihin joilla ei ole ollut mitään mahdollisuutta valmistautua tilanteeseen. Koen isäänsä etsivien lasten tavan olla yhteydessä ja olettaa saavansa itselleen kokonaisen uuden perheen ainakin osassa kuvattuja tarinoita todella röyhkeäksi ja epärealistiseksi, sekä myös hätäiseksi, vastauksia on odotettu päiviä, korkeintaan viikkoja.
Olisi aivan eri asia jos yhteydenotto tulisi viralliselta taholta ja tavalla joka antaisi aikaa ja mahdollisuuden jotenkin puolueettomasti ja puolueettomalla maaperällä kohdata tilanteen ja myös säädellä sitä. (kuvittele että olet jossain kaupan kassalla ja some-kanavaan tupsahtaa viesti että hei iskä!)

Yritin kovasti ymmärtää ja asettua erilaisiin rooleihin: jos olisin luovuttanut omia sukusolujani nuorempana - miltä tuntuisi (olisin tehnyt sen - ja olen sitä aikoinaan harkinnutkin - hyvää hyvyyttäni. en haluaisi tietää mahdollisista lapsista, enkä olla yhteydessä), jos Lehtori olisi luovuttanut sukusolujaan (en tiedä onko, en omasta puolestani haluaisi olla yhteydessä siihen jälkikasvuun, en tiedä mitä ajattelisin jos sellaisia ehdotuksia tulisi), jos Lehtorille ilmestyisi yllätyslapsia (paljon saattaisi hajota, en pystyisi), jos omille vanhemmilleni ilmestyisi yllätyslapsia (samoin, paljon saattaisi hajota, en ehkä pystyisi kohtaamisiin), jos itselleni kävisi ilmi että en olekaan sukua vanhemmilleni (en osaa edes kuvitella). 

Monet lait laahaavat perässä, eikä kaupallisten ulkomaisten toimijoiden toimintaa edes voida lakiteitse sillä tavoin säännellä että testaaminen ja tunnistaminen tapahtuisi puolueettomalla maaperällä, mutta tätä dilemmaa pohditaan kirjassa valitettavan vähän. Tarinoissa keskitytään lapsen oikeuteen vanhempaansa.

Samoin valitettavan vähän kirjassa pohditaan sitä tapaa, miten uudisvanhempaa tulisi ja kannattaisi lähestyä.
Onko aikuisella lapsella oikeus uudisvanhempaan?
Hänellä on toki oikeus tietää syntyperästään, mutta onko hänellä oikeus olettaa saavansa itselleen vanhemman?
Onko vanhemmalla, joka ei ole tiennyt vanhemmuudestaan (tai joka on hyvää hyvyyttään lahjoittanut solujaan) mitään oikeuksia, vai onko hänen otettava vastaan velvollisuutena uudislapsen vaatimus perheeksi muodostumisesta, perheeseen kuulumisesta, yhteyden pitämisestä?

Ongelmallista on se, että sukusoluja on vuoteen 2007 asti voinut lahjoittaa anonyymisti, mutta anonyymiteetti ei kaupallisen toiminnan takia enää säily. Riittää kun joku lahjoittajan suvussa tekee testin, josta tulee osuma lahjalapsen testiin, sen jälkeen jäljellä on vain ahkeraa kaivelua, ja anonymiteetti on purettu.
Ja toisaalta ongelmallista on se, että (vaihnkolapsen) isä ei ole tiennyt isyydestään, eikä ole voinut ottaa siihen millään tavalla kantaa.

Minulla naisena on aika vahva käsitys siitä, montako lasta olen maailmaan puskenut ja kenen kanssa, ja vahva tieto myös siitä että sukusolujani ei ole maailmalla jaossa, mutta miehillä tilanne voi olla aivan toinen. 

Kirja todellakin herätti pohdintoja - säälin Lehtoria joka joutui kylmiltään ottamaan kantaa juridisiin, eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin, usein joko luokattoman myöhään illalla tai kohtuuttoman aikaisin aamulla (hei herää! jos dna-testissä paljastuu uusi lapsi niin tuleeko se osalliseksi perintökaaresta? onko teidän edelfeltit uhattuna? voiko tulla uusi perinnönjako?). 

Hänen suvussaan on testejä tehty, koska siellä etsitään sekä kadonneita esivanhempia että kadonneita sisaruksia. Itse taidan jättää testit väliin.

Aikani mouhattuani ehdotin Lehtorille että kannattaisi liittyä patriarkaattiin, kun on niin huonossa jamassa tuo miesten isyyshommeli.

Silleesti vissiin hyvä kirja kun paljon tuli pohdittua ja vielä enemmän mouhattua. Sekä ihan asiallisesti keskusteltuakin.

*

edit vähän myöhemmin (polveilevan + mouhaavan keskustelun jälkeen, kun olin luvannut lopettaa ihan kohta)

Lehtori: sä taidat tarvita aina välillä tommosta. on se hyvä että sulla on tollaisia kirjoja.

Lehtori (vielä vähän myöhemmin) on se hyvä että sä et ole politiikassa.

minä: nojoo, mä lopetan ihan just. toivottavasti toi lukualgoritmi suosittelee mulle välillä taas jotain kevyttä hömppää

Marraskuun selätys 4 - marraskuu selätti

 Sirkeän virkeä asenne ei riittänyt.

Marraskuu selätti minut. 

Suunnilleen viikko sitten alkoi töissä päätä särkeä, sellainen minulla aika tavallinen kolmen päivän päänsärky - niitä nyt on ollut aina silloin tällöin ja aika ajoin. 

Paitsi että ei kyllä näin pahana.

Minulla ei ole vuosikausiin ollut sellaisia päänsärkyjä saati migreenikohtauksia, joihin olisin tarvinnut mitään muuta kuin käsikauppalääkkeitä. 
Viimeisen puolen vuoden aikana on tilanne aivan selvästi muuttunut ja näköjään muuttumassa.
Ja kun se kunnon setti sitten iski päälle, minulla ei todellakaan ollut kotona mitään muuta kuin käsikauppatavaraa.
Piti hankkiutua lääkäriin reseptiä varten. Lääkäri pisti saman tien migreenitippaan.

Se migreeniosio on selkeästi hormonaalista, ei kovin pitkään tarvinnut kalenteria tuijottaa sen oivaltamiseksi.
Oma tulkintani on että kroppani huutaa viimeisillä hehkeillä naiseuden voimillaan ennen lopullista kuihtumistaan rusinaksi. tällä kokemuksella toivon, että se rusinavaihe alkaisi mahdollisimman pian, ihan hirveästi en haluaisi tämänkaltaisista päänsäryistä kärsiä
Siihen hormonimigreenin päälle aika paljon työhön liittyvää stressiä ja jonkin verran niska-hartiavaivoja, niin johan jytisee. 

Ja koska kyse oli ja on myös hormonihäsellyksestä, päänsärkyä edelsi niin massiivinen alakulo ja ahdistus että tuntui kuin olisin joutunut johonkin hirvittävän synkkään pohjavierteeseen. 
Että ilolla seuraavaa settiä odotellessa.

Yritin keinotekoispiristää itseäni kaikilla kikoilla joita vain ikinä mieleen juolahti. Aika moni niistä liittyi shoppailuun.

Löysin kaakaomukin.

Arppua epäilyttää kaakaohetki

Juon sitten iltaisin kaakaota ja kuvittelen että sillä nämä marraskuiset ja kaikenmuunkuiset probleemit katoavat. 

Olisikin niin.

Mietin mitä voisin ruveta opiskelemaan. Tai askartelemaan. Tai ihan mitä vain. 

En jaksaisi yhtään mitään.

Kellojenkääntelyärtymys

 Inhoan sitä kun kelloja siirrellään talviaikaan ja kesäaikaan.

Erityisesti inhoan talviaikaan siirtymistä. 

En kertakaikkiaan ymmärrä sitä saa nukkua tunnin pidempään kouhkaamista.

Katsokaas kun tilanne on tämä:

minusta ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää - kumppanuustaloudessa kun eletään - nousta ihan hirveän paljon ennen kuutta, ainakaan viikonloppuaamuisin.

Kääkkäytyvä keksiäkäinen naiskroppani on puolestaan viime aikoina ollut sitä mieltä, että viideltä on jo korkea aika lopettaa nukkuminen. tiedän, estrogeeni tai mikälie. 

Minun humanistimatikkani mukaan viiden ja kuuden välillä on tunti, ja sen tunnin ajan yritän kiltisti ja sosiaalisia normeja noudattaen  pysyä puolitorkuksissa ja houkutella unta tulemaan. yleensä luovutan puoli kuuden ja kuuden välillä

Nyt kun siirryttiin talviaikaan kääkkääntyvä keksiäkäinen kroppani oli sitä mieltä, että neljältä on nukuttu tarpeeksi.

Olen siis pyörinyt kaksi tuntia plus kolme vessa-juomareissua sängyssä odottamassa sitä hetkeä että voin nousta ja laittaa valot päälle ja tehdä aamujuttuja.

Minun humanistimatikkani mukaan en ole nukkunut tuntia pidempään vaan odottanut nousemislupaa tunnin pidempään, kaikkiaan nyt siis kaksi tuntia.
ei lähelläni ei valitettavasti ole 24/7 kauppoja tai punttisaleja joihin voisin hipsutella ja uimahallikin aukeaa viikonloppuisin vasta kympiltä. Eivätkä bussit kulje edes arkena kuin vasta vähän ennen kuutta.

Niin että missä on se saa nukkua tunnin pidempään? 
Kysyn vaan.

Illalla puolestaan on sosiaalisesti hyväksyttävää mennä nukkumaan suunnilleen kympiltä, tai vähän ennen kolme varttia ennen on vielä vähän. 

Nyt kun on siirrytty talviaikaan, alan olla kahdeksan nurkissa sitä mieltä että olisi aika mennä nukkumaan. 
Mitä vielä, joudun sinnittelemään taas kerran pari tuntia odottelemassa soveliasta nukkuma-aikaa.

tulevalla viikolla on iltahommia luvassa, on pakko pysyä hereillä ainakin kahdeksaan asti. 

Niin että missä on se tunti pidempään?
Kysyn vaan.
Minun humanistimatikkani mukaan minulta varastetaan 2-4 tuntia nukkuma-aikaa.
Kun herään tuntia tai kahta aiemmin ja joudun valvomaan tunnin tai kaksi pidempään.
Että en kyllä nuku tuntia enemmän. MOT

Tiedän että ongelma on tasan niin iso kuin siitä itse teen.

Ja tiedän senkin että kroppa hakee uomansa jollain aikataululla. Mutta siihen menee aikaa. Ja sillä ajalla olen päänsärkyinen, tokkuraisen väsynyt ja pottuuntunut.

Kyllä tämä tasaantuu, tiedän sen. 

Kunnes keväällä tehdään sama uudestaan.
Se suunta ei ole minulle yhtään näin hankala. Ei ole mikään ongelma siinä kun viidestä tulee kuusi, sehän on täysin hyväksyttävä aika herätä ja nousta.

Tätä kellojensiirtohommelia on kuulemma perusteltu jollain energiansäästöargumentilla.

Minä ihan oikeasti haluaisin tietää mitä ja kenen energiaa tässä säästetään. Jos räppään valot päälle kaksi tuntia eilistä päivää aikaisemmin, en todellakaan säästä, vaan kulutan.
Tai sitten olen ymmärtänyt jotain totaalisen väärin.

Kamalinta koko touhussa on se, kun kaikki unirohkaisijat ja -tutkijat ja muut sanovat, että jos uni ei vartissa tule, pitää heti nousta sängystä.

En oikein pidän kovin sosiaalisesti hyväksyttävänä sitä, että tämmöisenä sunnuntaiaamuna kun minussa olisi virtaa, rupeaisin imuroimaan ja pyykkäämään ja ties mitä kaikkea. Siinä sitten muljaan ja odotan että tulisi edes puoli kuusi. Mieluummin kuusi.

En ole vielä yli kymmenen vuoden jälkeenkään toipunut siitä entisestä naapurista, jonka mielestä ilta-kymmenen jälkeen ei saanut vetää vessaa, käydä suihkussa ja telkkariakin olisi pitänyt katsoa luurit korvilla. 

Tämä teksti on kirjoitettu sunnuntaiaamuna klo 5.45-6.16

Heräsin klo 4.03 makuuhuoneen aikaa - virallista aikaa se on itseasiassa 3.56.
meidän makuuhuone sijaitsee seitsemän minuuttia erillä aikavyöhykkeellä kuin muu maailma. on ihan sama miten herätyskelloa rukkaa, sen sisäinen aika on seitsemän minuuttia eri kuin virallinen aika. se hakeutuu siihen yhtä luonnollisesti kuin ihmiskeho omaan luonnolliseen rytmiinsä.

Minulle on ihan sama, mihin aikavyöhykkeeseen asetutaan, kunhan lopetetaan tämä kellojen siirtely. Saisi kroppa rauhassa hakea jonkun suunnilleen luonnollisen rytmin ja sitten voisi elää sitä.

Mitä mieltä kellojen siirtelystä? 
Onko sinulla luontaista rytmiä - onko se muuttunut aikuistuessa?

uikkarikriizi 2

 Kärsin taannoin hirmuisenkammottavasta uikkarikriizistä.

En meinannut millään löytää normaaliin uimiseen sopivaa, kokoiselleni (keski-) tarkoitettua uikkaria.

Koska olen jääräpäinen, sovitin uudestaan ja uudestaan saman tutun merkin samaa tuttua kokoa, ja yhtäkkiä jostain kaupasta löytyi riittävän moneenkertaan sovitettu ja siksi siis venähtänyt uikkari.
Nyt puljaan sitten kuin pieni iloinen nallekarhu olisin sanonut saukko mutta ollaan realisteja, en ole niin söpö kuin saukot uudessa virtaviivaisessa uikkarissani.

 

Tiedostin jo tuolloin että kriizi ei ole ohi.
Ei suinkaan.
Olemme lähdössä reissuun ja reissulla on tarkoitus myös vanua rannalla ja ehkä kukaties uida avovesistössä. minusta kyllä taivaan alla uiminen ei ole uimista vaan lillumista.
en todellakaan uskalla uida avovedessä, tulee hauki tai hai tai mureena ja hotkaisee minut. ja sitäpaitsi se vesi on syvää.

Tietysti tarvitsen uikkarin siihen lillimistarkoitukseen ja rannalla makoiluuun myös.
Olen aiemmilta reissuilta oppinut että musta kokouikkari on huonoin mahdollinen valinta rantajuttuihin.
Minulle tulee paahteessa semmoinen olo, että kaikki sen päivän aikana syömäni ruoka ylikuumenee vatsassani ja alkaa pilaantua ja tulee ruokamyrkytys.
Ei mikään kiva olo se.

Pitää siis löytää joko värillinen kokouimapuku tai sitten vatsaton versio.
Jälkimmäistä kavahdan.
Vatsani on hyvin ujo eikä ollenkaan paljastumishaluinen.

Ryhdistäydyin ja menin kauppaan etsimään jotain suunnilleen soveliasta.
Kaupassa oli
- isokuvioisia kokouimapukuja joissa on pehmusteet ja/tai kaarituet. Semmoiset sopivat vanhoille rouville olen nuori joilla on tekojalokiviä ja koruja ja silirimpsistä joka puolella, iso olkihattu ja hinkuva hihitysnauru ja jotka alkavat kirkua kun vesi vähän roiskuu
- bikinejä joissa on pehmusteet ja/tai kaarituet. Semmoiset sopivat ihmisille joiden vatsat eivät ole ujoja.

Alerekissä oli bikini. Sovitin sitä.
Oli vissiin sattunut suunnittelijalle moka, kun siinä oli vain yksi henkseli.
Mitä sitten kun kauhon kauhuissani karkuun sitä tappajahaita ja nousen vedestä? Holahtaa polviin koko yläosa!
ei minulla ole semmoista rintavarustusta että ilman henkseleitä pysyisi ylhäällä.

Ja puhutaanpa vähän pehmusteista ja kaarituista.
Kenen idea ne ovat, kysyn vaan?
Jotenkin juuri ja juuri ymmärrän että vaatteiden alla haluaa vähän hämätä ja näyttää että on tyrmeä rintamus mutta henk.koht en halua lepuuttaa mitään osaa kehostani tyynyillä koko päivää.
Edes vaatteiden alla. ymmärtänette tästä että minulla on myös pysyvä ja jatkuva rintsikkakriizi
Enkä pönkittää millään etäisestikään korsettia muistuttavalla tukirangalla.
Enkä erityisesti ja varsinkaan halua tehdä sitä uimarannalla.
Siellä kuumassa auringossa pitäisi hautua itseään vaahtomuovilla? pilaantuu koko yläosasto.
Sitten menet sinne veteen puljaamaan ja tulee taas! se tappajahauki-hai ja alkaa jahdata sinua.
Johan on vedessä vastusta ja painut kohti pohjaa kun ne täytteet vettyvät.
Eikä mikään ole irstaampi näky kuin nainen joka nousee vedestä rintojaan puristellen. tai mistä minä tiedän suuren yleisön mielipiteen, mutta minusta ei ole hyvä näky

Purnasin tästä myös asiaan syyttömälle Lehtorille joka oli olevinaan symp- ja empaattinen.
Sanoin että kuvittelepa itse semmoinen vastaava  korsettituki ja pehmustus omiin kalsareihisi ja uikkareihin.
Johan alkoi sympatia.

Mutta uikkarikriizi2 ei vain ole vielä loppunut vaan pitää jatkaa etsintää.

Neljä ällää - pääsiäisplään

Vähän ollut haipakkaa työelämässä.

 

Elmalla ei ole haipakkaa

 

Uusi kahden aikuisen arki on väistämättä jäänyt sivurooliin.
Useimpina päivinä olen ihan että jee! mitäs kaikkea voitaisiin yhdessä tehdä ja sitten laahaudun kotiin väsyneenä, pottuuntuneena ja kaikin puolin kuluneena.
Siitä on kuulkaa jeet! kaukana.
Ja jos nyt minä satunkin olemaan kotona kohtalaisen aikaisin tai edes virkeänä, on Lehtorilla jotain.

tältä tuntuu usein:
kulku kielletty ja muutenkin mahdotonta

Joka tapauksessa.
Olen viime päivinä keskittänyt kaiken käytettävissä olevan energiani kiirastorstain odottamiseen.

Aion toteuttaa vahvaa neljän ällän suunnitelmaa koko alkavan viikonlopun:

Luen - minulla on vino pino kirjoja jotka huutavat luetuksi tulemista.

Liikun - kävelen, kiipeilen, uin, hölkkään - ihan mitä tahansa. Olen erityisen vakuuttunut siitä, että vaikka olen lopen poikkipuhki tällä hetkellä, olen kuitenkin kohtalaisen hyvällä tuulella nimenomaan säännöllisen liikunnan ansiosta.
Haaveilin jopa pienestä metsäretkestä kahvin ja voileivän kanssa, mutta metsätien varrella tajusin, että metsä on tietysti vielä aivan umpihankea.

Luon - en ole koko keväänä kutonut. Ei vain ole tehnyt mieli. En ole kirjoittanut oikeastaan mitään, edes blogia. En ole riipustellut. Kaivoin tiistai-iltana varovaisesti puikot esiin ja nykersin pitkään puikoilla ollutta työtä muutaman kerroksen eteenpäin. Hyvä niin.

Lepään - kaikilla mahdollisilla tavoilla: erityisesti lukemalla, liikkumalla ja luomalla.
Aion pistää somen tauolle, ja kaikki laitteet mahdollisimman hyvin myös. Viikonloppuisin olen aika hyvin onnistunut olemaan somesta irrallaan, mutta minulla on paha tapa katsoa vain tämä pieni juttu esim. joku resepti ja jäädä pyörimään uutisiin tai johonkin muuhun aikasyöppöön. 

Tämän tiedän tulevasta pitkästä viikonlopusta:
savolainen tulee torstaina
illalla on kiirastorstain koskettava messu
perjantaina pitää tehdä kauppareissu grr
lauantaina on koko nuoriso saman katon alla meillä pitää vissiin ruokkia ne
sunnuntaina on pääsiäinen ja tällä tiedolla olemme enimmäkseen kaksin kotona
maanantaina savolainen lähtee kotiinsa ja olemme taas kaksin kotona
Ihan kaikkiin väleihin sijoitetaan neljää ällää 

Tällä hetkellä pelkään melkein hysteerisesti, että saan sydänkohtauksen tai muuten vain sairastun tai joku muu saa sydänkohtauksen tai muuten vain sairastuu tai tulee joku muu torpedo ja hurrikaani joka sekoittaa minun suloiset neljä ällääni.

Silleesti taas kaikki on vielä ihanampaa odotettavaa koska vielä tätä seuraavankin tulevan viikonlopun pitäisi olla pitkä ja rentouttava. sen suhteen vasta pelkäänkin että saan sydänkohtauksen tai muuten vain sairastun.

 

metsärakkautta

kirjahyllykriizi

 Nuorimmaisen muutto omilleen on käynnistämäisillään kartanossamme melkoisen tetriksen. 

Mitä mihinkin huoneeseen tulee? 

Kirjahylly on ollut keskusteluidemme polttopisteessä monen viikon ajan. Minulla on tunne, että hautaudun hyllyn ja kaikkien sen pölyisten kirjojen alle. Haluaisin tiivistää kirjat puolta pienempään tilaan tai matalampiin hyllyihin.
Lehtori ei ehkä niinkään.

hylly tuntuu kaatuvan niskaan

Viime vuosina hyllystä on kaivettu esiin milloin mitäkin kirjallisuutta, mutta sitä ei koskaan ole palautettu takaisin paikoilleen.
Välillä on ollut helpompaa lainata kirja kirjastosta kuin ryhtyä jäljittämään sitä hyllyn kaaoksesta. Kaaosta lisäsi vielä se, että ennen nuorimmaisen muuttoa kolme alinta hyllyä olivat sohvan takana piilossa. Sieltä jos jostain kirjoja kaivettiin kyllä esiin, vaan ei palautettu takaisin.
Paikoitellen kirjoja on kahdessa rivissä.

Kun varsinaisesta hyllystä loppui tila, rakensin jatkeeksi matalampaa hyllykköä - ja kuten tiedämme, lisäsäilytystilan hankkiminen ei melkein milloinkaan ratkaise siisteysongelmaa. Edes kirjahyllyssä.

lisähyllyt ovat vielä pahempia

Jos voisin valita, karsisin kirjoja ja levyjä niin paljon, että kirjastomme mahtuisi kolmeen metriin matalampaa kirjahyllykköä.

Sunnuntaiaamuna kaikki otti päähän aivan erityisen paljon.
Tuijotin kirjahyllyä ja päätin että sille on kertakaikkiaan tehtävä jotain.

Keräsin kaiken asiattoman irtoroinan pois hyllyiltä - pelkästään se helpotti oloani huomattavasti.
En halua hyllyyn yhtään pölyisiä pystejä tai mitään muutakaan sälää.
Jos meillä on sietämättömän korkea kirjahylly, olkoon se sitten vain kirjoille eikä millekään pölyjenkerääjäpysteille.

Lehtori tuli avuksi, ryhdyimme järjestelmällisesti käymään läpi matalien hyllyosien kirjoja.
Ne ovat helpoimmat.
Olen kerännyt niihin sekä omia että nuorten lasten- ja nuortenkirjasuosikkeja.
Pystyin helposti karsimaan pois sellaiset kirjat, joista olen itse aikoinani pitänyt, mutta jotka eivät ole kolahtaneet nuorisoon ja joita en itsekään ole kertaakaan avannut.

Samalla kasasimme selvitettävien kirjojen pinoa toisaalle.

iso hylly on hetkellisesti roinaton

Parin tunnin urakoinnin jälkeen kaikki irtoroina oli poistettu kirjahyllystä sille pitää tietysti vielä löytää paikkoja ja toinen matalista hyllyistä tyhjennetty kirjoista kokonaan.

Samalla kävin läpi omia kirjojani eri puolilta hyllykompleksia. Tulin siihen tulokseen että pystyn tiivistämään kaikki omat säilytettävät kirjani yhteen kapeaan matalaan hyllyyn. on pystyttävä, muuten en ala!
Loput ovat joko Lehtorin tai nuorison kirjoja sekä perheen valokuvakansiot.

pidetään/poistetaan -kasa odottaa
nuorison kyläilyjä ja selvittelyä

Tavallaan ymmärrän Lehtoria oikeinkin hyvin.
Hän on keräilijäluonne keräilykokoelmat tosin eivät ole hyllyissä ja lisäksi moniin kirjoihin liittyy keskeneräisiä suunnitelmia ja unelmia, muistoja matkoista Lontoon kirjakaupat -90-luvun puolivälissä olivat meille kummallekin melkoinen tajunnanräjäyttäjä - ymmärrän että luopuminen ja karsiminen ovat melkein mahdottomia toteuttaa.

Toisaalta mietin kyllä, montako History of Philosophy ja Philosophy of History -kirjaa ihminen voi tarvita? Puhumattakaan niiden History of History ja Philosophy of Philosophy -nimisistä jatko-osista.
En ole hennonnut kysyä, luetaanko niitä koskaan.
Enkä sitäkään, pysyykö tieto yhä ajantasaisena, vai vanheneeko se joskus.

Seuraava tavoitteeni on perata kaikki omat säilytettävät kirjani tiukalla seulalla ja siirtää kirjastoni toiseen kapeaan, matalaan hyllyyn.
Sen jälkeen näen kunnolla, mitä varsinaiselle kirjastollemme voisi tehdä.

Millaisella järjestelyllä jättiläishyllyn saisi näyttämään vähemmän päällekaatuvalta ja sekavalta ja enemmän ystävällismieliseltä kirjojen säilytyspaikalta?

En pysty kuvittelemaan takahuoneeseen mitään sellaista käyttötarkoitusta, joka sisältäisi sen, että minä viettäisin aikaani siellä.
Päällekaatuva kirjahylly on jotenkin niin kokonaisvaltainen elämys.
Olen toistaiseksi pystynyt ehdottamaan toistuvasti sitä, että takahuone pysyy romu-/vierashuoneena nuorison käytössä.
Ajatus siitä herraskaisesta lukuhuoneesta - Lehtorin ehdotus että minä istuskelisin siellä lukemassa saa minut melkein paniikin valtaan.

*

ps. olen näköjään kriizeillyt samasta asiasta joskus aiemminkin

Miksi minusta osallistaminen on ihan tyhmää

 En pidä sanasta osallistaminen. 

Se kuulostaa siltä että ensin on pienessä salaisessa piirissä päätetty mitä tehdään, sitten kysytään vaikka keneltä että mitä tehdään, ja sitten tehdään se, mitä ensin on päätetty ja kirjoitetaan raporttiin että osallistettiin laajasti.

jonkun lapsukaiseni ekaluokan luokkahuone

Johtuu tämmöisestä jutusta:

Lapsukaiseni ovat aloittaneet koulutaipaleensa 1970-luvulla rakennetussa koulurakennuksessa, jonka piha myös oli sellainen samanhenkinen. 

näyttämö

Joku viisas ihminen keksi, että koulunpihojen elävöittämiseen on jaossa rahaa ja pihaa voisi muutenkin elävöittää. 
Tehdään semmoinen koko alueen lähiliikuntapaikka ihan jokaiselle lapselle, Peralle ja mummolle! Jee! 

Tämmöiset elävöittämishankkeet oikein kuuluu tehdä osallistamalla laajasti osallisia. Niinpä suloisten pikkulapsukaisteni koululla silloin heistä kaksi vanhinta kulutti sen opinahjon penkkejä järjestettiin vaikka minkämoisia puuhakornereita, satutunteja, pihakiertokävelyitä ja kuulemistuokioita kun lapsukaisia osallistamalla osallistettiin. Ehkä vanhempainyhdistyskin osallistettiin ja voi olla että vaikka mitkä muut kauppiaat, kirjastotädit ja Perat.

Koululaiset piirsivät unelmapihoja: labyrintteja, satukäytäviä, pelimaailmoja, dinosauruksia ja vaikka minkälaisia vempottimia unelmiensa pihaan. He kertoivat satuja, he esittelivät suunnittelijoille piirroksiaan ja näyttivät missä mitäkin pitäisi olla.
Hauskaa oli kaikilla.

Sitten koulun pihasta otettiin aita pois - koulualueen raja ei muuttunut.
Metsään ei edelleenkään saanut mennä paitsi tiettyyn kohtaan, eikä pois aidan takaa.
Pihalle tuotiin hajuton-mauton-väritön sen ainoan oikean turvallisuusstandardin mukaan rakennettu kiipeilyteline, keinualue ja takapihalle panna-areena jonne ei päässyt kouluaikana. 
Pihan asfaltti uusittiin niin, että aiemmin asfaltille maalatut hyppyruudukot, pikipata ja vastaavat jäivät uuden asfaltin alle.
Semmoinen oli se osallistava pihauudistus.

Missä olivat dinosaurukset, labyrintit, vempottimet ja pelimaailmat?
olisivat nyt edes yrittäneet naamioida sen kiipeilytelineen dinosaurukseksi tai satupuistoksi tai pelimaailmaksi tai vempottimeksi ja sen alle levitetyn kimmoisan maton väri olisi voinut olla vihreä,  niin olisi ollut edes jonkinlainen tekonurmikko tai jotain sinnepäin!

Eikä tässä vielä kaikki.

Kun tämä lähikoulun pihaprojekti oli taputeltu, vaihtoi keskimmäinen lapsukainen koulua keskustakouluun.
Lukuvuoden ensimmäisenä päivänä rehtori intoa tursuten kertoi että mepäs osallistutaankin tällaiseen osallistavaan pihaprojektiin että jee! Nyt saavat lapset osallistua ja saadaan hieno piha.

Minä olin että grr, ei voi olla totta.

Se pihaprojekti kaatui siihen kun koulu on liian lähellä urheilupuistoa, eikä siksi sovi koululaisten, mummojen ja Perojen lähiliikuntapaikaksi.
Koululaiset eivät tietenkään voi välitunnilla mennä siihen puistoon vaan piha on ihan yhtä asfalttinen kuin ennen. Ei tullut edes standardikiipeilytelinettä kun on urheilua liian liki.

 kiipeilyteline
ja aavekoulu

Miksi niitä superturvallisia kiipeily-keinuhärpättimiä ei voinut yhtään muokata semmoisiksi kun koululaiset halusivat?

Tai miksei niitä sijoitettu pihalla niihin kohtiin, joihin koululaiset olivat toivoneet? koulu dokumentoi tätä hienosti silloisilla nettisivuillaan ja löysin oman pärstänikin joltain arkistosivulta tarkastelemassa pihasuunnitelmia

Mikä oli tämän hankkeen osallistamisen funktio? Jos rahaa oli vain niihin kuvaston mukaisiin juttuihin, niin miksi leikittiin vaikka kuinka pitkään että osallistetaan?

Olihan se uusi piha tietysti paljon eloisampi ja iloisampi kuin se originaali ja lapsilla oli varmaan hauskaa, ja kävi siellä paljon perheitä leikkimässä.
Mutta nyt koulu on  purettu kokonaan pois

Osallistamisesta en ole tämän osallistamiskokemuksen jälkeen pahemmin perustanut enkä halua osallistaa yhtään ketään yhtään mihinkään. Enkä halua myöskään tulla osallistetuksi. 

sivistyksen kivijalka

kuvasarja on keväältä 2022 kun lähikoulu oli saanut purkutuomion.

Sanastollispohdintaa

 Kuuntelen parhaillaan Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille. se alkoi toimia kun olin yhteydessä kirjaston e-palveluun!
Positiivinen kokemus: pelkäsin että luureista tulee tuutin täydeltä öyhäämistä ja raivoilua, mutta onkin ollut omaa ymmärrystä lisäävä ja avaava luku-/kuuntelukokemus.
Ratkaisuja en kyllä ole vielä kuullut, mutta kosolti sellaisia epäkohtia joita en ole osannut ajatellakaan, ja muutenkin olen saanut vastauksia erilaisiin päässäni pyörineisiin kysymyksiin.
sivujuonne: en oikein osaa pitää äänikirjan kuuntelemista lukemisena. En osaa kuvitellakaan että vaikkapa aamukahvin kyytipojaksi pistäisin luurit korviin, koska täydellisehköön aamupalaan kuuluu kirjan lukeminen samaan aikaan. silleesti kyllä kirjan kuunteleminen on ihan ok ja nykyään kuuntelen jo aika sujuvasti, koska tarina tai sisältö noin ylipäätään tulee sisäistettyä, ja aika kuluu ja ihminen viihtyy, mutta itselleni joissain tilanteissa se perinteisen käyttöliittymän kirja on ainoa oikea. tuntuisi tyhmältä sanoa että luen äänikirjaa.

Omaheimon kirja pisti pohtimaan sanoja.
Tähän pitää varmaan laittaa joku sisältövaroitus, että pohdin sanojen minussa herättämiä tunteita, mielikuvia ja mielleyhtymiä.
Toivottavasti ymmärrät että tarkoitukseni ei ole mitätöidä sitä mitä ihmisiin tässä maailmassa kohdistuu, vaan yritän puhua siitä, millaisia mielleyhtymiä tietyt sanat minussa herättävät ja miksi toivoisin että olisi olemassa joku toinen sana.

kielitieteellinen välihuomautus: meillä jokaisella on oma kielemme, jos sanotaan koira taikka kissa meille jokaiselle tulee päähän jonkinlainen ydinkoira tai ydinkissa, jossa tiivistyy kaikkinainen koiruus ja kissuus. Ja sama pätee abstraktimpiin sanoihinkin. Me jokainen annamme niille oman merkityksemme. Tälle on olemassa joku hieno kielitieteellinen termi jonka olen antanut lipsahtaa pois päästäni. ehkä konnotaatio. 

Kaikki alkoi sanasta läskiviha.
Hirmu äärimmäinen sana minun korvissani. Kuten on myös naisviha.

Niin se läskiviha. Tai naisviha.
Kun siinä kirjassa puhutaan vaikka terveydenhuollon läskivihasta, niin minun päässäni lääkäri ratkeaa vastaanotolla täysin ja alkaa jahdata sitä läskiä potilasta pitkin käytäviä jonkun raivokkaan instrumentin kanssa ja viipaloi sen tuhannen silpuksi, ja repii vielä hampaillaan lääkärintakkinsa vihan kourissa.
Niin siksi minusta läskiviha on todella huono sana. 

Se sana ei sovi minun päässäni kuvaamaan sitä rakenteellista kaiken läpitunkevaa vääristynyttä maailmaa jolla esim. tässä tapauksessa terveydenhuolto kohtaa läskejä. 

Omeheimo käyttää myös sanaa läskifobia. Sen kanssa olen hyvinkin sinut, sen ymmärrän ja se sana päässäni kertoo vahvasti siitä, mikä on pielessä vaikkapa nyt siinä terveydenhuollossa ja monessa muussa asiassa. 
Se viha on minun pääni sisällä liian suuri sana. Viha vie ajatukseni väärään suuntaan, ei sinne minne pitäisi - rakenteissa oleviin epäkohtiin ja siihen että maailma on vääränlainen - vaan pitkin käytäviä raivoisana juoksevaan lääkäriin. Kun taas läskifobia on minun päässäni jotenkin täyteläinen ja avara sana kuvaamaan asenneilmapiiriä.

Sama pätee naisvihaan. Hirmu vahva ja äärimmäinen sana. 
Rakenteellisesti maailmassa on paljon pielessä ja vielä enemmän korjattavaa, mutta onko se vihaa, kylmää puhdasta, raakaa vihaa? 
No totta, naisiin todellakin kohdistuu myös todellista vihaa joka alkaa raivopäänä heiluvasta hullusta ja päätyy sanomalehtien otsikoihin.
Ovatko rakenteissa olevat pahat vääristymät todella vihaa?
Vaikkapa palkkaepätasa-arvo? Huutaako joku ay-liikkeen pukuhemmo otsasuoni päästä pullistellen ja pöydänkulmaa purren huomaatteko että sanaan viha näyttää liittyvän minulla aina pureminen? en meinannut edes itse ensin huomata että omin käsin mieluummin revin ja raastan naisten maksat irti kuin maksan heille samaa palkkaa kuin miehille? Sellaista minun mielestäni olisi rakenteellinen naisviha.

Olen yrittänyt miettiä pääni puhki näitä vihoja, erityisesti tuota naisvihaa - mikä sana avaisi minulle paremmin niitä rakenteellisia vääränlaisuuksia? missä sanassa olisi vähempi puremista ja enempi rakenteita?
En ole keksinyt. 
Viha on kumminkin lyhyt ja napakka sana ja siksi todella käyttökelpoinen ja käyttäjäystävällinen, vaikka se sitten viekin minun ajatukseni aivan väärille urille. Joku naisvastenmielisyys tai läskivastenmielisyys ovat ihan liian pitkiä sanoja.
Ei niitä pysty käyttämään.
Kaipa se sitten on se viha.
vaikka sitten omat ajatukseni ajautuvat puremiseen ja muutenkin väärään suuntaan.

Viha vain on minusta suuri sana.

Minun sanavarastossani vähän samanlaisia sanoja ovat myös vaikkapa ystävyys ja rakkaus. 
Niin suuria, että niiden käyttöön pitää suhtautua hyvin harkiten ja niiden käyttämistä pitää melkein välttää, etteivät ne kulu ja arkipäiväisty.
Minulla on kavereita. Ja he ovat sellaisia ihmisiä, joihin muut ihmiset viittaavat sanalla ystävä.
Ja rakastaakin voisin kyllä todella paljon enemmän. Puheissa siis.

On ihan hirmu paljon kaikenlaisia sanoja, joita olen pohtinut kun tuon Omaheimon kirjan myötä aloin sanastoani pohtia. Olisi mukavaa kirjoittaa niistäkin, mutta epäilen että joku tämänkin kirjoituksen ymmärtää väärin, saati sitten niitä muita jotka päässäni kehää kiertävät.
Mutta lyhyesti esim. tykkään enempi kehorauhasta kuin kehopositiivisuudesta. Tykkään myös enempi sukupuolisensitiivisyydestä kuin sukupuolineutraalista. 
Ja hirvittävän kammottavan erityisen paljon en yhtään lainkaan ollenkaan pidä osallistamisesta. Lähinnä koska siitä minulla on niin maailman huonoin esimerkki olemassa että siinä hetkessä meni koko osallistaminen ihan ahterilleen.

Onko sinulla suuria sanoja, joita käytät harkiten, tai sanoja joiden mielleyhtymät vievät väärään suuntaan, pois siitä mitä sanan pitäisi tarkoittaa?
Ja millainen on sinun ydinkoirasi tai ydinkissasi?
minun koirani on suunnilleen sellainen springerspanieli. Lehtorin on kuulemma bokseri, joka ei ole koira ensinkään vaan onnettomuus. Ydinkissa on vaikeampi. sellainen harmaa kotikissa kai. 

Elma ei ole ydinkissa
Elma ei ehkä ole kissa ensinkään
vaan outo eläin.

ps saa myös esittää toivepostauksia ja -instauksia kun nyt ihan kohta olen kokonaisen viikon omillani ja työpäivien jälkeen on aikaa hehkeän säkenöivää alituista bakkanaalia

mattoteoria

 Minusta maailma on matto.

Minun mielestäni sen maton kuuluu olla suhteellisen sielä, heleä ja tukeva. Minä siinä matolla sitten taaperran omassa tahdissani, kompuroin ehkä välillä, sotkeudun omiin jalkoihini tai joku kanssataapertaja vähän kamppaa ja tulee pientä sekaannusta. Kaikkea sellaista mitä nyt omassa elämässä voi tulla: sairastelua ja muuta. Mutta se maailma on vakaa, tasainen, kirkas ja luotettava kulkea.

Vaan kyllä on ihan helkkarin paljon ollut viime vuosina krumpussa se matto.

Oma elämä kyllä pelittää noin suhteellisen siedettävästi, mutta kun se matto on mennyt kurttuun oikein kunnolla.

En oikein osaa olla sen asian kanssa.

Vähän ovat liikaa nämä viimeisen viikon aikana mattoon tulleet krympyt.

lauantai ja sunnuntai

 ...niinhän siinä sitten kävi, ei onnistunut adventtilaukka kun oli yleistä elämää.

Lauantaina kirjastoa, kotovetelehtimistä, valokävely. 

Sunnuntaina kehityspikkujoulut. Kehitysosio oli ok, pikkujoulut ei aivan.
Vaikka vanhassa yhteisössä ei pikkujouluja vietettykään, olen vastaavissa tilaisuuksissa kyllä ollut ennenkin: mennään johonkin sporttibaariin missä rokki raikaa, karaoke kaikuu ja jättiskriiniltä pajatetaan urheiluselostusta.
Kaljaa kuluu ja tällaisen introvertin itseensäkääntyneen hiljaisuudenkaipuisen hermoja kipristelee. 
Kun on kokonaan uusi työyhteisö, en kehtaa poiskaan lähteä (oltiin laivalla, olisi pitänyt ottaa oma hytti) noin niin kuin ihan ryhmäytymissyistä. 
Mutta kyllä on semmoista etten tykkää.
En tykännyt ennen, en ole koskaan tykännyt, erityisesti en tykännyt nyt koska kor., enkä varmaan koskaan tule tykkäämäänkään.
Seuraavissa kemuissa voin jo vähäksi aikaa tehdä katoamistemppujakin. en tiedä onko kiltteyttä vai mitä, mutta jotenkin koen että en voi uutena ihmisenä noin vain tehdä katoamistemppuja, kukaan ei tietenkään mihinkään pakota, mutta jotenkin oli semmoinen olo, että olisi antanut väärän signaalin jos olisin vetäytynyt johonkin yksinäisyyteen

Olen huomannut että olen tullut herkemmäksi - tai antanut itselleni luvan olla herkemmillä itseni suhteen - kaikesta melusta, hälystä ja sosiaalisuudesta. 
Se on tavallaan hyvä juttu.

On aikoja jolloin porukassa oleilu, sosiaaliset pelit, ihmiset ylipäätään, rassaavat ja käyvät hermoille.
Ihan kuin sielussa olisi sellainen vanhanaikaisen kirjoituskoneen rivinpäättymiskello että BING, nyt tuli tämä sosiaalisten kohtaamisten ja ihmisten rivi täyteen.
Loppu. Ei kulje tela. 

Aiemmin en tunnistanut sitä, tai en myöntänyt itselleni, ja olin usein kaikenmoisten kohtaamisten jäljiltä ärtyisä ja levoton ja epämukava kaikin tavoin. Nyt kun olen jotenkin oppinut sitä tunnistamaan ja tunnustamaan, on jotenkin helpompaa - sekä siinä tilanteessa että myöhemmin kotona.
Kummallista miten sitä rassausta voi tulla ihan tutuista ja mukavista ihmisistä ja tilanteistakin.
ymmärrän tästä näkökulmasta paremmin myös pikkulapsiarjen tuntojani, olisipa silloin ollut joku ymmärrys omasta olemisesta, olisi ollut varmaan helpompaa! 

Arjessa pahinta on usein jossain marketin maitotiskillä, sitä en meinaa kestää ollenkaan. 
ei ihme että erityisesti joulu-, pääsiäis- ja juhannusruokien hankinta on ollut aika takkuista puuhaa, kun en ole sitä ymmärtänyt. 

Syksyllä - vai olikohan se jo kesällä? - oli yksi semmoinen päivä, että kertakaikkiaan sosiaalista tuuppimista, töykkimistä, tapahtumia ja ihmisiä oli niin paljon liikaa että alkoi tuntua siltä kun sielu olisi paennut johonkin ulkoavaruuteen. 
Kun pääsin kotiin piti mennä ensin kuumaan suihkuun ja sitten parvekkeen viileälle lattialle makaamaan ennen kuin tuli jotenkin kehoonpalautunut olo. olisinpa tajunnut jo aikoja sitten miksi minulla on välillä tämmöinen itsestäkadonnut olo, olisinpa osannut kunnioittaa sitä!

Kehityspikkujoulujen jälkeen ei ollut ihan kaamea olo, vaikka olin ollut metelissä, väentungoksessa ja kor-huolissani tuntitolkulla. 

Tuleekohan minusta joskus kärttyisä vanhus, repäisen mummomekkoni jossain maitotiskillä ja huudan suoraa huutoa että älkää repikö sieluani vaan menkää pois alta, mummo jyrää margariinille nyt! 

 

somesiloittelematon arki - puuskahduksia kaivataan

Kuten tiedämme somella on tapana täyttyä siloitellusta arjesta, suloisista tuokiokuvista ja oman ahkeruuden ylistämisestä. Viime postauksessa leuhkin kovasti puuskahdussaavutuksillani.

siloittelematon aamuhetki

 

Valitettavasti se ei ole koko totuus. Eikä ainoa totuus.

Siloittelematon totuus on nimittäin se, että tällä hetkellä kaipaisin elämääni hyvää mieltä tuottavia puuskahduksia:

1. kirjoituspuuskahdus
Olen kirjoittanut viimeksi ennen kesälomaa. Melkein aloitin taas viikonloppuna, mutta riehuin keittiössäni.

2.kutomispuuskahdus
Aloitin kovalla tohinalla ilopaidan kutomisen. Monta viikkoa sitten. Melkein aloitin taas viikonloppuna, mutta riehuin keittiössäni.

3. päiväkirjapuuskahdus
Ihan jo terveyden ja hyvinvoinnin kannalta olisi suotava pitää päiväkirjaa, tai edes merkitä muistiin kiristykset, kolotukset ja alamielet. Turhaa varata aikaa lääkäriltä, jos ei ole mitään selvää dataa oireilusta. Vielä kivampaa ja terveellisempää olisi pitää iloista, värikästä hyvänmielen muistikirjaa.

4. ruuanlaittopuuskahdus
olen sentään jaksanut tehdä eväät - ja melko hyvät sellaiset - melkein joka päivälle töihin.

5. taloudellisuuspuuskahdus
sain sentään otettua pitkästä aikaa taloustilin käyttöön. nyt pitäisi vielä budjetoida. tai siis noudattaa sitä budjettia.

6. liikunnallisuuspuuskahdus
kävin sentään muutaman kerran uimahallilla.

Keväällä kirjoittaminen, kutominen, lukeminen ja päiväkirjailu mahtuivat päiviini tuosta noin vain, kävelemässäkin kävin säännöllisesti kun uimahallille en rohjennut.
Vaikka minulla oli millaisia iltamenoja, kaksiosaisia päiviä, minulla oli myös joka päivä aikaa, energiaa ja halua kirjoittaa, kutoa, lukea, näperrellä askarteluhommissa ja vielä ulkoillakin.
Missä se energia ja tekemisen ilo nyt luuraa?
Aikaa minulla on kuitekin paljon enemmän.

Itse asiassa, kun tuijotan tiiviisti puuskahduskaipuutani, tarvitsisin vain yhden ison puuskahduksen: omanajanhallintapuuskahduksen. kyllä on luultavasti yhdyssana.

 

Sen lisäksi yksi nuorista kysyy minulta joka kerta kun ollaan vuorovaikutuksessa, että joko olen aloittanut lukemaan Esko Valtaojan kirjaa (en), Logicomixia (en), Kehopainoharjoittelukirjaa (en) tai joko olen pitkästä aikaa laamaillut kissan kanssa (en).
 

Minulla ei ole mitään varaa saarnata nuorisolle prokrastinaatiosta.

keittiö ennen puuskahdusta

*

ajastettu postaus

liikuntasuhteesta

Tänään vietetään Älä laihduta -päivää, teemana on liikkuminen.

Olen miettinyt sekä päivää että teemaa koko alkuviikon. Minulla on sellainen vahva käsitys, että liikunnan merkitys painonhallinnassa on noin suunnilleen mitätön. En muista koskaan ajatelleeni liikunnan lisäämistä laihtuakseni.
Suhtautumiseni liikuntaan on kuitenkin ja joka tapauksessa paljon ongelmallisempi kuin suhtautumiseni ruokaan.
Pystyn kirjoittamaan aiheesta vain yhdestä näkökulmasta: liikunta-ahistuneen - lähestymiskulmani on kaukana päivän varsinaisesta aiheesta, mutta kirjoitan silti.

meinasin jo leuhkia että en ole koskaan laihduttanut, mutta rehellisyyden nimissä: olen yrittänyt ajoittain vaikuttaa painooni. 

*

Olen surkea liikunnassa - siis ihan teknisesti, en osaa mitään, enkä ole väleissä kehoni kanssa.
Siksi tämä teema onkin kiinnostava ja monenlaisia tuntemuksia herättävä.

Olen surkea liikunnassa myös sikäli, että liikunta tai liikkuminen ei todellakaan luultavasti edellä mainitusta syystä  ole millään tavoin itsestään selvä osa elämääni. Joudun päättämällä päättämään ja tekemällä tekemään. En ikinä vapaaehtoisesti valitse liikuntaa. 

Saan näppylöitä kaikenkarvaisista elämäntapamuutosohjaajista, jotka rohkaisevat punttisalipiinaan en kestä ajatusta, koska en ole väleissä itseni kanssa, pitkänmatkanjuoksuun helkkarin tylsää puolen tunnin jälkeen, enkä ole niin nopea että puolessa tunnissa pääsisin pitkän matkan ja joogaan outoa venkuroimista.
Ja ryhmäliikuntaa en pysty edes harkitsemaan; en erota vasenta jalkaa oikeasta, en ole väleissä itseni kanssa, se on tylsää ja kaiken lisäksi outoa venkuroimista. 
Yritä siinä sitten harrastaa liikuntaa.

Tämän riemukkaan asenteeni vastapainoksi rakas alati vaihtuva omalääkärini muistuttaa minua vuosittain: syö terveellisemmin, nuku paremmin, liiku enemmän!

Joka vuosi olen sekä ennen lääkärikäyntiä että sen jälkeen yhtä kiukkuinen: miten paljon terveellisemmin ihminen voi syödä, miten paljon enemmän liikkua ja jos kertakaikkiaan ei pysty nukkumaan, niin ei pysty.

Tietysti ymmärrän terveydenhuoltoväen mantran: elämäntapaohjaus nyt kertakaikkiaan vain kuuluu asiaan. 
Välillä olen yrittänyt, oikein tosissani, syödä niin terveellisesti ettei terveellisempään voi kertakaikkiaan pystyä. Ja olen yrittänyt liikkua, kokeillut lajeja toisensa perään ja todennut että ei, ei kiinnosta, ei huvita ja onkspakko.
Kevyesti kehoangstisessa sielussani ymmärrän ainakin jossain määrin, miltä terveydenhuollon elämäntapaohjaus voi kuulostaa sellaisen ihmisen korvissa, jonka keho- tai ruokasuhde on omaani ongelmallisempi.

Olen päivän ja teeman tiimoilta miettinyt monenlaisia:

Terveellisiin elämäntapoihin ohjaaminen kuuluu terveydenhuollon tehtäviin: mutta miten sen voi tehdä siten, että asiakas pystyy ottamaan ohjauksen vastaan? 
Ja niin että asiakas pystyy elämässään toteuttamaan omaan elämäänsä jokseenkin sellaisia elintapoja, jotka edesauttavat hänen terveyttään (kun liikkumalla liian vähän tai liikaa, syömällä liian vähän tai liikaa ihminen vahingoittaa itseään) - mutta kuitenkin niin, että hän kokee elävänsä omaa elämäänsä?
Minulle nimenomaan liikuntamantra on ongelmallisempi: koen jatkuvasti etten täytä niitä mittareita (mallia UKK-instituutin liikuntapyramidi) jotka itsestään huolta pitävän, kansantautikirjon aikuisen tulisi täyttää. 

Ja edelleen siten, että asiakas ei vahingoita itseään noudattamalla ohjeita jotenkin yli- tai alimittaisesti?

Terveeseen liikuntasuhteeseen kuuluu tietty määrä hengästyttävää liikuntaa, tietty määrä lihaskuntoa ylläpitävää liikuntaa, arkiliikuntaa ja turvallista tulevaisuutta (esim. tasapainoa ja koordinaatiota) ylläpitävää liikuntaa. (siksi tietysti punttisali, pitkänmatkanjuoksu ja jooga!)
Tiedän, että istumatyötä tekevänä minun pitäisi ihan oman hyvinvointini nimissä minun pitäisi päivittäin tehdä kaikenlaista istumisen vastapainoksi, ja aivan erityisen paljon minun pitäisi tehdä asioita ylläpitääkseni työkykyäni ja pitääkseni niska-hartiaseudun kunnossa. Natiseva polveni kaipaisi reisilihasten tukea ja kansantautikirjoni suorastaan huutaa toimenpiteitä etteivät suoneni kalkkeudu tai repeile tai mitä niille nyt ikinä voikaan tapahtua.

Mitä enemmän terveydenhuolto minua asiasta psyykkaa tai mitä enemmän itse asiasta luen, sitä enemmän teen vastarintaa. Minä en halua punttisaleilla, pitkänmatkanjuosta tai joogata.
Millaista ohjausta olisin valmis ottamaan vastaan?
Rehellisesti sanottuna, en minkäänlaista. 
Tätä asennettani vasten peilaten voin oikein erinomaisen hyvin ymmärtää, millaiselta ohjaus kuulostaa sellaisen ihmisen korvissa, jonka kehosuhde on omaani huomattavasti ongelmallisempi. 

Ainoa mikä minua edes vähän motivoi, on jonkinlainen monitorointi. 
Mitään sykemittaria en omista, mutta kerään pyöräiltyjä ja käveltyjä kilometrejä ja uintikertoja (silloin kun vielä pääsi uimaan). 
Eikä sekään oikeastaan ole terveellisen liikuntasuhteen mukaista.
Otan liikuntaa vähän samalla tavalla kuin pahanmakuista lääkettä.

Yritän tässä kirjoituksessa selkeyttää itselleni sitä, miten ongelmallisia ihmisten kehosuhteet ovat. 
Terveyden ja toimintakyvyn kannalta olisi aivan olennaisen tärkeää pitää huolta itsestään, mutta kaikenlainen ohjaus menee hyvin henkilökohtaiselle vyöhykkeelle.
Jos ihmisen liikunta- tai ruokasuhde on vinoutunut ja siihen on pakko puuttua, se on tehtävä hyvin hienotunteisesti. Vaikka keskiössä olisi ihmisen hyvinvointi, terveys ja pitkään jatkuva hyvä elämä, kajotaan silti aika perustavalla tavalla ihmisen koko olemukseen. Ja kaiken lisäksi riskinä on koko ajan se, että tekemättä jättäminen on aivan yhtä vahingollista kuin liiallinen tekeminenkin.

Miten tämä liittyy älä laihduttamiseen? 

En tiedä.

En tiedä, liittyykö tämä yhtään mihinkään.

kärttykääkkyys

Silmäilin vuoden takaisia merkintöjäni. (helmikuu2020)

Voiko ihminen oikeasti muuttua vuodessa niin paljon?

Minusta on vuodessa tullut ikävä kärttykääkkä.

 

Syytän ilman muuta heittelehtivää hormonistoa, vaikka en vielä todistettavasti olekaan mikään ikäloppu rusina.  

Jotkut asiat ovat näköjään ajattomia: pohdin pyöräilyä ja kirjastossa käymistä. 
Nykyäänkin.
Mietin, että kohta bussikortin voimassaolo päättyy ja pääseekö pyöräilemään. Ja onko pakko pyöräillä jos ei yhtään halua. 
Mietin, että olisi mukavaa löytää hyvää luettavaa, paitsi että tällä hetkellä ei pääse hyllyjen väliin tekemään löytöjä.

karkkikupponen

Pitää tehdä ryhtiliike ja lopettaa kärttykääkkäily.
Aion kaivaa esiin kevätastiat ja vaihtaa ikkunoihin kevätverhot. 
Koska kyllä nyt on jo aika.

Ja sitten kaivan esiin luovuuden voimat ja alan tehdä jotain muutakin kuin kärttyillä.

 

Juupajuu.