torstaikriisi

olen ollut väy-väy-väsynyt ja kär-kär-kärttyisä.
Niin jaksoin päättäväistä hyväntuulisuutta viikonlopun ja maanantain verran, sitten iski Ihan Tyhmä Arki, joka tosin piti sisällään hyvän oivalluksen.
Aina vain luulen olevani kotiäiti. Vaikka oikeasti olen (ainakin vähän) töissä, ja sitä paitsi - nuo ovat jo semmoisella tavalla isoja, etteivät ne enimmäkseen muista minun olemassaoloani.
Tänään aamupalapöydässä kuultua: "äiti, sä olet katastrofi!" (tämä on nyt ikävällä tavalla asiayhteydestä irrallaan, olen kuulemma katastrofi verrattuna opettajaan.)

*

Aloittelin parvekkeen raivausta: sinne oli säilötty äkillisen remppahätätilanteen varalta kaikenmoista viime kesältä jäänyttä sälää ja roipetta.
Tuli vähän paremmaksi.
Ja sitten se tuli taas vähän pahemmaksi: nyt sinne on säilötty kunnon kevään koittamista ja runkolukon asennusta odottamaan Pikkusiskon uusi polkupyörä.

Ei kuulkaa ole ihan helppo tapaus tuo Pikkusisko.
Pyörän pitäisi olla tyttöjen pyörä mutta ei missään nimessä vaaleanpunainen eikä lila eikä sinnepäin ja se voisi olla vähän poikien pyörä mutta ei kuitenkaan vaan mieluummin tyttöjen pyörä ja sitten vihreä mutta ei sininen eikä harmaa ja sitten siinä pitäisi olla tiikerintassunjälkiä. Tai koiran. Kyllä kissakin käy. Ja se Isoveljen vanha vihreä ei kyllä sitten käy, koska "sä lupasit mulle ihan oman".

Arvatkaa otinko sen mukaan yhteenkään polkupyöräkauppaan?

Onneksi ihan tavallisen marketin ihan tavallisessa alelaarissa oli jäljellä yksi kappale viime vuoden mallista ja viime vuoden väristä (valko-vihreä!) menopeliä.

Ihmettelin aamulla, että miksi Pikkusisko tönöttää jatkuvasti katsomassa ikkunasta ulos, ei se semmoinen kaunosielu ole, että koko ajan jaksaisi maisemia ihailla.
No eihän se mitään maisemaa ihaillutkaan, vaan pyöräänsä.

*

Nyt teen minuutin tai kaksi töitä ja sitten lähden kaikessa hiljaisuudessa ja salamyhkäisesti kotiin odottelemaan pitkää viikonloppua.

päivällinen

kun pääsin illalla kotiin - ei edes ihan kamalan myöhään - oli semmoinen olo että olen menettänyt jotain korvaamattoman arvokasta. Lapsen ensiaskeleet tai jotain. Vaikka oli ihan tavallinen tiistai.

Olin tietysti kamalan tyytyväinen itseeni siinä että viimeisen tunnin verran ainakin olin sompaillut loputtomassa hetteikössä nimeltään small talk, ja vieläpä varsin onnistuneesti. Olin päättäväisen iloinen ja hyväntuulinen ja ihan pikkaisen blondi (grrr!) mutta illan päätteeksi olin hivellyt miehistä itsetuntoa oikein yllin ja kyllin (ja hyi teitä ja teidän likaisia mielikuvituksianne! sivistyneesti keskustelimme päivänpolttavista aiheista!).
Kyllä ajattelin kotiin tepsuttaessani että rakastaminen on niin tahdon asia ja että kyllä vaan on semmoisia ihmisiä, joiden kohdalla sitä tahtoa ja päättäväisyyttä kysytään ihan erityisen paljon. Mutta vaikka se on ihan käsittämättömän uuvuttavaa, niin onpa siitä kyllä hyötyäkin: piste pitkään jatkuneelle työyhteisöä kalvaneelle kaiherrukselle, ainakin minun osaltani, ainakin tämän yhden ihmisen kanssa. Erosimme - jos nyt emme aivan ystävinä - niin ainakin naureskellen.

Kauhukolmikko oli tallella, eikä ollenkaan traumatisoitunut vaikka en ollutkaan heidän niskoihinsa hengittänyt koko päivänä. Mutta jokaisella oli ihan valtavasti asiaa alkaen kumisaappaiden epätoivoisen huonosta värivalikoimasta kadonneiden kirjojen kautta valinnaisaineiden ihmeellisyyksiin.
Ja siksi minulle tuli semmoinen olo että kumminkin olen menettänyt jotain ihan korvaamattoman arvokasta.
Ihan siitä tavallisesta tiistaista.

Ehkä sitä joskus toisinaan tarvitsee pienen muistutuksen siitä, mikä itselle on tärkeää.
Minulle se nähtävästi on yhteinen päivällinen.
Sitä ennen ja sen jälkeen voi tapahtua vaikka mitä, kunhan on koko lauman yhteinen päivällinen.

emmää ja määen

Niin olen hanskannut eilen ihan liian monta äitisupervoimaa kuluttavaa asiaa ja tänään työsupervoimaa kuluttavaa asiaa että olen ihan lyts.

Työpäivä tänään on ihan hirmuisen pitkä, olen vieläkin verstaalla ja pahin on vasta edessä.
Äitityöpäivää en ole tänään ehtinyt kunnolla edes aloittaa. Toivottavasti nuo suloiset pikkupullerot ovat untenmailla autuailla siinä vaiheessa kun kotiudun, eikä tarvitse enää ruveta ratkomaan mitään elämää suurempia missäonmunmikälie-kriisejä.

Vannon että tämän päivän paras hetki on klo 23.59 kun tämä päivä on muisto vain.
Eilinen - huolimatta äitisupervoimia suuresti kuluttaneista episodeista - oli tähän työrupeamaan verrattuna silkkaa lasten äitien leikkiä.

Tiivistetään tämä kulunut vuorokausi:
polvet tutisivat vain ihan vähän-pikkaisen kun puristin yhteen lapseen äkillisesti ilmaantuneesta visvaista märkää valuvasta paiseesta sisukset yltympärs kokouseleganssiani. Ei, pyyhkäisin vaan enimmät hihansuuhun ja laukkasin takaisin verstaalle.
Että semmoista - pienimmästä ja vaivattomimmasta päästä tätä mennyttä aikaa.

Kyllä niin on fakta, että riemullista mieltä koetellaan.
Että zum teufel vaan.

Tee se heti! (ja muita vuoden projekteja)

Olen himmaillut Onnellisuusprojektin lukemisessa - se on jollain tavalla niin mukava kirja, etten millään haluaisi sen loppuvan. Ja kerrankin olen kypsä ja aikuinen, enkä käy hotkimaan herkkua kerralla.
Välipalaksi tähän tuskaan sain kirjastolta Anna Perhon Superarkea! - se on periaatteessa Onnellisuusprojektin manttelinperijä, mutta ennemminkin kokoelma hyviä ja tarmoonnuttavia ohjeita, eikä kertomus ihmisestä.

Poimin Onnellisuusprojektin 12 kohdan listalta itselleni mietittäväksi ja testattavaksi
Tee se heti!
Käyttäydy kuten haluat tuntea!
Piristy!

Kaikki ohjeita joita olen joskus noudattanut ja sitten jättänyt noudattamatta - ja joiden ihan oikeasti tiedän toimivan arjessa. (miksi hiivatissa ne sitten hiipuvat ja jäävät toteuttamatta? Miksi ihminen on niin inhimillinen?)
Samat ohjeet - ehkä vähän eri sanoin - löytyvät myös Perhon kirjasta.

Muistan kun bongasin eräiden melkoisen boheemien tuttujen seinältä tuon sloganin: Tee se heti. Arvelin, että se ehkä kuvasti heidän boheemia elämäänsä, jotakin semmoista että jos tekee mielesi mennä heittelemään vesi-ilmapalloja parvekkeelta, niin mene ja heittele (ei se kyllä varmaan sitä tarkoittanut, se oli ripustettu keittiön seinälle. Luulen että se kuitenkin tarkoitti tiskikonetta, tai jotain).
Minä  tuolloin maistelin sitä samaa slogania konservatiivisessa päässäni ja sen jälkeen toteutin sitä epämääräisen mittaisen ajanjakson, joka on jäänyt mieleeni hyvänä, produktiivisena ja organisoituneena vaiheena tuolloin muuten niin uuvuttavassa pikkulapsiarjessa.

Virkeys ja tarmokkuus lisäävät virkeyttä ja tarmokkuutta, heti tekeminen vie mennessään kaiken sellaisen tarttis-tarttis-vatvomisen.
Tämän viikonlopun hetitehtyjen saldoina mm. kevätverhot ikkunoissa, suihkuverho siistitty, muuan ongelmaksi luulemani tila järjestetty ainakin vähän paremmaksi...Mikään näistä suunnattoman suurista ja uuvuttavista urakoista ei vienyt aikaa varttia pidempään (paitsi varsin huoleton ja pakkasta uhmaava ikkunoiden pikapyyhintä) ja jokikisen urakan jälkeen säkenöin omahyväistä hyvää mieltä.

...ja kaiken lisäksi minulla on levännyt, rentoutunut ja nautiskellut olo. Ei ollenkaan sellainen että olisipa ollut vielä vähän pidempi viikonloppu.

*
Kävelylenksallani (kyllä niin olen ollut tarmokas!) mietin, miten äärettömän paljon olen pitänyt näistä erilaisista vuoden projekti -tarinoista.
A.J. Jacobsin Raamatullinen vuosi on kertakaikkinen suosikkini. Tykkään Jacobsin kirjoitustyylistä, puhumattakaan kirjan villistä ideasta. Työn alla samalta kirjailijalta Know-it-all, joka kertoo tavoitteesta lukea läpi koko Encyclopaedia Britannica (toivottavasti tuli kirjoitettua oikein). Samalta kirjailijalta olen lukenut myös Kunnon mies - kuinka tavoittelin täydellistä terveyttä sekä My life as an Experiment - mikä puolestaan kertoo erilaisten teemakuukausien rytmittämästä vuodesta (kuukauteni vaimon orjana, kuukauteni kauniina naisena, ulkoistettu kuukauteni...)

Mitäs muita näitä vuoden projekteja olikaan?
Ekovuosi Manhattanilla (Colin Beavan) oli haastavaa luettavaa - ja huonoa omaatuntoa aiheuttavaa. Voiko Manhattanilla elää todella ekologisesti: käyttämättä sähköjä, turvautumatta kertakäyttökrääsään?
Voi - mutta asennetta se vaatii.
Tästä kirjasta yritän omaksua lihasvoimalla liikkumisen idean. Hissirempan jäljiltä olen ottanut tavoitteekseni tepsuttaa vähintään yhden matkan ylös ja alas joka päivä omin pikku jaloin. Ei paha.
Eväspuolta kehittelen: nykyään saan jo eväät raavittua aika hyvin kasaan, se on pelkästään säästöniksinä aivan loistava.

Unohtumaton syntymäpäivälahja kertoi sekin vuoden hankkeesta. Kirja oli mainio parisuhdeopus - pitäisiköhän oikeastaan lukea se uudestaan? (koska äiti ja isä lukevat tätä, kieltäydyn puntaroimasta tätä kirjaa yhtään enempää.)

Tällaiset vuoden projekti -hankkeet ovat kiehtovia: ihailen kaikkien kirjoittajien sitoutuneisuutta, kykyä ja halua etsiä tietoa ja elää hyvin normatiivisesti.
Kaikista niistä huokuu sitoutuneisuus ja jotenkin omituisesti sitä kautta tietty vapautuneisuus: jotenkin normit tai ohjeet - määräykset? - vapauttavat ihmisen johonkin hyvin olennaiseen.
Olisiko niin että pohjimmiltamme tarvitsemme hyvin ankaria sääntöjä, hyvin selkeää kuria ja järjestystä ollaksemme tyytyväisiä ja onnellisia? Säännöt tai rutiinit vapauttavat - voisiko olla niin?

Yritän epätoivoisesti muistella, olisinko lukenut vielä jonkun vuoden hankkeen - luultavasti?

Pystyisinkö ja haluaisinko itse toteuttaa jonkun vastaavanlaisen hankkeen?

**
ps.
oli ihan järjettömän vaikeaa pysyä viikonlopun yli erossa tietokoneesta. Mutta ihan järjettömän hyvä juttu silti: niskat ovat paremmat.
Yksi kokonainen äänikirja odottaa poditoimistaan (*huokaus*)

ps2.
ne eväät tänään (kun kerran tuolla ylempänä leuhkin eväilläni): leipä jonka välissä mozzarellaa, tomaattia ja basilikaa sekä marinoituja sipulirenkaita. Omppu. Oli herkullista, uskokaa pois!

perjantain parhaat

tulossa on tohinaviikonloppu.
Mietimme aamulla, että tulevan viikonlopun jäljiltä olemme olemme kaikki sunnuntai-iltana joko voimaantuneita ja hyväntuulisia tai sitten aivan reporankoja.
Pizzalauantai on sentään buukattu: jääkaapissa on jättipussillinen juustoraastetta ja kukkakaaliakin on hankittu dippikastikkeen kaveriksi - on hyvä kokoontua kotipöydän ympärille lauantain rientojen jälkeen, ennen sunnuntain touhuja. Kuten Isoveli asian tiivisti: "kukkakaalidippiä parempaa ei olekaan" (henk.koht. olen vähän eri mieltä asiasta - on parempiakin - mutta menköön. Jos kukkakaalidippi kutsuu varhaisteinin omaan kotisohvaan mujumaan, niin sitten meillä tarjoillaan kukkakaalidippiä lauantaisin seuraavat viisi kahdeksan vuotta ainakin)

Kerrankin minä olen kiireettömin koko viikonloppuna. Haaveilen kirjapinoni lannistamisesta, joutilaasta olemisesta.
Ehkä kevätverhojen vaihtamisesta.
Parista kävelylenksasta tai muusta ulkoilusta.
Haaveilen keltaisesta.
Pohdin parveketta.
Tuijotan säätiedotusta: bussikortin voimassaolo päättyy pääsiäisen jälkeen.

lukutuulella

Justiinsa eilen harmittelin ettei ole mitään kivaa luettavaa. Tai on kivaa luettavaa, mutta ei sellaista intohimoonnuttavaa pakkosaadalukeanytheti-kirjaa.
Satuin sitten kuitenkin poikkeamaan kirjastolla hakemassa muutaman varaamani uutuuskirjan.

Kun kirja alkaa "olen aina kuvitellut kasvavani pois omasta vajavaisuudestani" se ei voi olla muuta kuin koukuttava opus.
Oikein sain pidätellä itseäni, etten käy ahmaamaan, vaan luen rauhallisesti ja makustellen.
Onnellisuusprojekti - suosittelen, vaikka olenkin itse vasta alkumetreillä! Kerrankin konkreettinen elämäntaito-opas.
Saan näppylöitä ja ties mitä sellaisista opuksista joissa käsketään abstraktisti ja absurdisti tekemään rauha menneisyyden kanssa tai jotain, eikä sanallakaan kerrota, millä tavalla ihan oikeasti karkoitetaan toistuvaisesti ajatuksiin ilmiintyvät häiritsevät muistikuvat siitä kuinka neljäsluokkalaisena saa kammottavan verensyöksyn nenästä ja vaatteet tulevat näljäisiksi ja kaikki tuijottavat. (ei sillä että tämmöistä koskaan olisi sattunut, ihan vain esimerkinomaisesti keksaisin.)
No, itse asiassa en ole vielä oppinut manaamaan pois häiritseviä muistikuvia, mutta ehkäpä ihan tuossa tuokiossa? (hus pois!)

*
Juuri tällä hetkellä vatvon ja vatuloin sillä, lähdenkö työpäivän päätteeksi kävelemään kotiinpäin vai siirrynkö (sic!) kirjaston kautta kuluttamaan.
Pohdiskelin eilen tulo-ja-menopolitiikkaani ja totesin, että jos todellista säästöä tarvittaisiin, minun pitäisi varmaan lakata käyttämästä kirjaston uutuusvaraushakua. Tai koko varausjärjestelmää. Pelkästään tällä viikolla olen kantanut sinne puolet kukkarossani olleista käteisvaroista.
(mutta lällällää, olenkin saanut pikkurahalla ihan valtavasti hyvää lukemista!)

kantakahvilan puute

takana huonosti nukuttu yö.
Rankaisin itseäni yleisestä slarvailusta tekemällä heti aamutuimaan sekalaisia kökköhommia. Silppurointia lähinnä.
Miten voi ihminen olla niin laiska ja saamaton ettei sitä silppurointia vain saa ikinä valmiiksi?
Entinen ylipääesimies oli varmistelija viimeisen päälle: kaikesta mahdollisesta otettiin yksi käyttöprintti ja pari varmuusprinttiä - kyllä niin sattuu sieluun, kun sitä paperimäärää ei voi millään muulla tavalla käsitellä kuin silppuroimalla.
Keskikokoinen päiväkoti olisi piirtänyt vähintään vuoden päivät tikku-ukkoja ja traktoreita niihin paperivuoriin.
Pieni kaniinifarmi olisi luultavasti suoritunut vuosikymmenen sillä silppuripahnalla.

Olen satunnaissilppuroinut viimeisen parin vuoden aikana itseni suurinpiirtein neljän vuoden takaiseen kerrostumaan, laarissa alkaa sentään jo pohja häämöttää.
Aina kun olen puolisen tuntia silppuroinut, muistan miksi en tee sitä säännöllisesti, tai oikeastaan ollenkaan. Alan hönkyä ja huokua pseudoastmaattisesti. Ja silppuri myös hönkyy, se on poloinen kotikäyttösilppuri, ei mikään ongelmajätelaitos.

Rankaisu ilmeisesti toimi kuitenkin. Hönkymisen lisäksi olen vähän paremmalla tuulella enkä syyttele itseäni ihan kohtuuttomasti huolimattomuuksistani.
Hyvä niin.

*

Kävin eilen työpäivän puolivälissä polskaisemassa pikku uinnit.
Ensin olin ihan autuas ja auvoisa ja ihmettelin, miksi en tee sitä useammin ja säännöllisemmin.
Sitten huomasin että se onkin ihan märkää, kylmää ja pimeää.

Uinnin jälkeen istuksin hetken hallin kahviossa.
Varmaan ensimmäistä kertaa ikinä istuin ihan itsekseni kahviossa kiireettä, siemailin juomaani kaikessa rauhassa, riipustelin muistikirjaani haja-ajatuksia ja kuuntelin äänikirjaa.
Onhan se hallin kahvio vähän kalsa paikka sellaiseen, mutta niin tuli intellektuelli olo.

Vähän samalla tavalla kuin silloin kun joku lapsista oli vauva ja ihan ensimmäisen kerran raaputtelin sille hedelmästä soossia. Siitä tuli silloin jotenkin kauhean kypsä, aikuismainen ja vanhempinen olo.

Nyt tuli ensimmäistä kertaa ikinä sellainen olo, että minusta saattaa vielä joskus tulla joku semmoinen, jonka päiväkirjamerkinnät julkaistaan postuumisti ja josta mainitaan, että tuolla nurkkapöydässä hän loi kuolematonta tekstuuriaan. ("rakas päiväkirja, söin tänään töissä evääksi voileivän"?)
Ehkä ne ihan laittavat sinne nurkkaan jonkun muistolaatan?
Kyllä nyt täytyy löytää kunnon kantakahvila.
Ja keksiä niitä intelligenttejä ajatuksia.

tasa-arvoa ja muuta yhteiskunnallista

Isosisko toivotteli heti aamusta hyvää tasa-arvon päivää. Hänen käsityksensä mukaan tänään isä ei saa huutaa yhtään ja lapsia pitää totella.

Isosiskon kuuloelimistön taajuuskorjaimessa on pysyvänluonteista vikaa; hänen mielestään isä aina huutaa. Minä puolestani (ehkä vika onkin minun kuuloelimissäni?) en ole ikinä kuullut hraH:n korottavan ääntään. Ikinä.
Isän alituinen huutaminen on saavuttanut perheessämme kertakaikkisen legendaarisen tason. Nuoriso-osastolla yleisesti vallitsevan käsityksen mukaan  hraH yleensä huutaa: "Italiaan, Italiaan!" ja "Forza Italia!" ja sitten kuitenkin päädytään Kreikkaan.
Kyllä niin on huonosti asiat lapsipoloisilla.
(minussa vallitsevan käsityksen mukaan sekä yleisestä äänenkorottamisesta että erityisesti italiamouhauksesta vastaan minä, eikä suinkaan hraH. Oman käsitykseni mukaan juuri minä olen saattanut joitakin kertoja jokseenkin äänekkäästi kannustaa forza Italia! siinä vaiheessa kun on lehteilty matkaesitteitä.)

HraH lupasi kuitenkin tasa-arvon päivää juhlistaakseen säädellä volyymiaan, vaikka se kuulemma onkin vaikeaa. Heti alkaa hirvittävä ärjykarjaisu poreilla sisuksissa.

Aamupalaltamme puuttuvan keskustelunohjauksen takia päädyimme kuitenkin pohtimaan tasa-arvoa noin yleis-eksistentiaalisella tasolla.
En ole ihan varma.
Tai itse asiassa nykyään olen yhä varmempi siitä, että tasa-arvo on paitsi mahdottomuus myös osin tarpeeton. (tietysti minut nyt ymmärretään väärin, tietysti!)
Paljon tärkeämpää on oikeudenmukaisuus. Ja reiluus.
Ihan kaikkien ei tarvitse saada ihan kaikkea, ihan kaikki asiat eivät ole oikeuksia.
Mutta on tärkeää että on mahdollisuuksia.

En pysty, enkä oikein tässä haluakaan näitä ajatuskuvioitani avata: liian monimutkaista. Liiaksi sellaista teoriassa - käytännössä -pohdiskelua. Kun teoriassa olen yhtä mieltä ja käytännössä toista. Mutta jotenkin vähän sinnepäin, että täydellinen tasa-arvo ei ole mahdollista eikä välttämättä edes tavoittelemisen arvoista. Miksi edes pitäisi?
hmh.

*
Perustin Lintukotoon Yhteiskunnallisten ja päivänpolttavien keskustelunaiheiden seinän. Semmoisesta olen haaveillut jo vaikka kuinka kauan.
Tällä hetkellä seinältä löytyy Maailman vesipäivän teemajuliste veden kiertokulusta.
Meinasin myöhästyä kokouksesta kun etsin niin kiivaasti sinitarraa.

maatuskatossut

valivali ja väyväy. Tämä päivä ei vain tunnu käynnistyvän, ei vaikka kuinka käynnistelee; ei auta kahvi eikä herkeämätön positiivaus.

Viimeistään siinä kohden päivä alkoi mennä ihan perustavanlaatuisesti ahterilleen, kun bussipysäkillä tajusin että väärä laukku.
Eilen illalla tuntui vielä aivan mahdottoman hyvältä idealta pakata sälät ja romppeet viikonlopun käsiveskaan, johan ne olivat siellä melkein kaikki valmiina: eväät sekaan vain. Bussipysäkillä muistin että kehvatsu, tämähän on se veska joka vetää ruodon vinoon ja niskat jumiin. Pilalla koko päivä, ihan selvästi.

*

Perjantaina tytöillä oli musiikin teoriatunti, minä lähdin vähän tyttöjen perään kävelemään kohti keskustaa. Kohtasimme teorian jälkeen bussipysäkillä, menimme hetkeksi shoppailemaan.
Huolestuin ihan kuollakseni, koska Pikkusisko - tuo ammattimainen shoppailija - ei löytänyt mitään, ei halunnut mitään, eikä sovittanutkaan kuin kolmet kengät, ja mikä pahinta: ei yksiäkään tennareita. Olin ihan varma että taudin kourissa kaadumme kitumaan, tai että ainakin Pikkusisko alkaa kitua.

Lauantaiaamuna laitoin valtavasti ruokaa, heti aamusta kampesin itseni hellan viereen ja sorvasin kaalilaatikkoa ja lihapullia ja pizzataikinaa ja leipää ja kakkua ja ajattelin omahyväisen tyytyväisenä että koko loppuviikonloppuna - ehkä jopa koko alkuviikkona - ei tarvitse hellaa lämmitellä.
Isoveli lähti peliin, HraH johonkin, tytöt pihalle ja minä kävelin taas kerran keskustaan.
Harmillisesti radiosta tuli uusintana täsmälleen sama ohjelma kuin perjantaina iltapäivällä, tuli outo dejavu kun täsmälleen samassa tienmutkassa kuuntelin täsmälleen samaa haastattelua.
Meiltä kirjastolle kävelee noin 50 minuuttia, 6178 askelta (sis. rappuset kotoa alas).
Luin yhden lehden, tulin bussilla kotiin.
Pesin pyykkiä.
Sekä Isoveljen kännykän.
Teki mieleni raivota. En raivonnut. Kuivasin kännykkää hiustenkuivaajalla Ei auttanut. Piti lähteä kännykkäostoksille. Lähdin.
Tulin uudestaan kotiin ja keittiöön. Jotenkin puolivahingossa meille on kehittymässä roskaruokaperjantain lisäksi pizzalauantai: aamulla pitää veivata pizzataikina jääkaappiin nousemaan ja illansuussa alkavat vimmatut täyttäjäis-paistajaiset. Kruunasimme illan kasvisdipillä; olin otettu kun esiteini valitsi ennemmin kukkakaalin ja dippisoosin kotisohvanmutkassa eikä hengailua kaverin kanssa.

Sunnuntaiaamuna testasin uudet paljasjalkatossuni. Kävelin pikkulenksan ja otin parit intervallit (eikös vain kuulostakin hienolta?) Jalat olivat raskaat, tossut hyvät.
Tulin kotiin lämmittelemään ruokia.
Ei ollut. Kaalilaatikosta oli jäljellä pieni surullinen nurkkaus, lihapullista vain halju pullakaksikko. Piti pikakehitellä päiväruokaa kasvuikäisille. Että se siitä lauantaiaamun urakoinnista.
Lähdimme hraH:n kanssa talkoolaisiksi yhteen tapahtumaan ja tulimme valtavan hyväntuulisiksi ja positiivisenergialatautuneiksi.

Ja nyt sitten ollaan tässä: ei lähde käyntiin.
Oli varmaan liian hyvä viikonloppu.

*

Olen jäämäisilläni koukkuun äänikirjoihin. Olen kuunnellut sitä Mielensäpahoittajaa jo muutamaankin kertaan. Viikonloppuna jaksoin vihdoin järjestellä Roope Lipastin Rajanaapurin oikeaan järjestykseen: siinä on ollut joku ajovirhe ja se on hyppinyt miten sattuu luvusta toiseen.
Siitä innoittuneena lainasin muutaman äänikirjan lisää, askartelin niitä podilleni koko viikonlopun ja varasin varmuuden vuoksi muutaman levykasan lisää.
Inhoan sitä poditoimisurakkaa, niska menee ja hermot - liian monesta levystä puuttuvat nimiketekstit ja luvut. Ja jos ne puuttuvat, levy soi podissa ihan miten sattuu, hyppää ykkösluvusta viimeiseen. Jotenkin katoavat juonenkäänteet siinä röykytyksessä.

Olen ihan kamalan huono kuuntelemaan musiikkia, ja olen potenut huonoa omaatuntoa hraH:n antaman podin epälaadukkaasta käytöstä.
Ei pitäisi. Kuuntelen harva se yö Matti Rämön polkupyöräseikkailua. (aivopesen itseäni pyöräilijäksi!)
Nyt olen löytänyt äänikirjat.

*
Isosisko kertoi aamupalalla, että heidän liikunnanopellaan on sellaiset kiikkutossut ja että sillä on ohjeistaessaan tapana keinahdella edestaas kiik-kuu-kiik-kuu.
Ajattelin että olisipa lystin näköistä, jos oppilaillakin olisi semmoiset ja ne kiikkuisivat rivissä nekin. Vähän niin kuin semmoiset maatuskamalliset vauvanlelut joita voi tökkiä kumoon ja aina ne nousevat ylös.

kouluruokailu?

viikonloppu lähentyy.

Olen yhden äitituttavan kanssa menossa tutustumaan lähikoulun kouluruokailuun. En kyllä ymmärrä, miksi. Johan ne kumiperunat on kertaalleen tullut koettua.
Mutta mennään nyt sitten. Kun kerran nätisti pyydettiin.

Ihan luottavainen kyllä oikeasti olen kouluruuan tasoon: sen verran tyytyväisenä tuo lauma yleensä kotiutuu, eikä hoipu nälkäkuoleman partaalla.

Kouluruokailun ansiosta (ja viikolla olleen herrakerhon takia) päättyvät päivän työt tänään ihan inhimilliseen aikaan. Jee sille!

*

Isoveli oli eilen elämäänsä tyytyväinen ja siinä yleisessä tyytyväisyyden tuiskeessa sain vihdoin ja viimein laahattua hänen päänsä siistittäväksi.
Kuontalon lannistamiseen oli kuulemma tarvittu hakun ja kuokan veitsen lisäksi öljyhoitoa, tavallista hoitoainetta, pöyheyden vähentäjää ja kiharanlannistajaa. Parturi oli todennut että siinä päässä versoaa parinkin ihmisen hiukset.
En voisi olla enempää samaa mieltä. Lapsi on perinyt sekä minun että isänsä hiukset ja sen lisäksi vielä muutaman ennenaikaisesti hiuksensa menettäneen sukulaisen karvoitus on asettunut hänen päänuppiinsa. Kuten poikanen ylevästi totesi: se on elävä organismi jolla on oma tahtonsa.
Ja vaikka liki puolet siitä organismista makaa nyt vainaana parturiliikkeen lattialla, ei Isoveljen hobittimainen tuulenpesä koivupuussa -imago ole kärsinyt yhtään.
Pipo mahtuu paremmin päähän, mutta yleisvaikutelma on edelleen runsas.

*

Tulevalle viikonlopulle on budjetoitu ohjelmaa mukavasti ja riittoisasti.
Olin ajatellut tehdä ruuaksi karjalanpaistia, mutta yleisen ja yhtäläisen keittelyajan rajallisuuden vuoksi joudun miettimään suunnitelmani uudestaan.

*
SUURI KOULURUOKARAPO

Kun yksi jo toisaalla veti herneet nenukkaan kumiperunakommentista...

Oli tuo kouluruokailu aika lailla sitä, mitä kuvittelinkin - käytettävissä olevat resurssit huomioiden (meidän nurkilla pari euroa/oppilas/päivä).
Oli salaatti, joka maistui keväiseltä nurmelta, oli jonkinlainen salaatinkastike (itse en yleensä käytä, mutta testimielessä nyt), oli peruna tai ohra lisukkeena ja pari kasvispuristetta (-pihviä) kastikkeen kanssa. Leipää oli ja erilaisia juomia.
Ihan kelvollista ruokaa.
Varmasti riittää täyttämään koululaisen päivän ravinnontarpeen riittävissä määrin, antaa energiaa ja jaksamista.
Mietin ja makustelin: se oli riittävä. Riittävän hyvä, riittävän täyttävä, riittävän ravitseva. Mutta ei se parhaalla tahdollakaan mikään suuri elämys ollut (suuntaan tai toiseen).

Arvostan
- kouluruokailua ylipäätään
- sitä että nykypäivänä on tarjolla enemmän kuin yksi vaihtoehto (ainakin meidän nurkilla yläkouluissa kasvisruokavaihtoehto kaikkina päivinä) (hmm, mikä mahtoi olla kasvispihvin kasvisvaihtoehto?)
- leipä!
- välipalamahdollisuus (meillä yläkouluissa; maksullinen)

Mietin
- "kalapuikkorajoitus" - vaikka tiedän, miksi sellainen on - niin kasvuikäisen kohdalla...?
- ruokalat ja ruokailutilanne - tuppaavat olemaan aika kaikuvaisia ja meluisia paikkoja. Kiireellä mennään ja tullaan. Joissain kouluissa on kuulemma vain rajallinen aika syömiseen, ja puolet ruokatauosta on vietettävä välitunnilla.
- ruoka-ajan ja lukujärjestyksen kohtaaminen: jos koulupäivä alkaa myöhään ja kestää pitkään ja ruokailu on heti ensimmäisen oppitunnin jälkeen?

Jäin kaipaamaan
- kahvia. Menen juomaan sen nyt. Heti.

työmurinaa

pyöräkilpavarustelu jatkuu.
Jotenkin ihan omituisesti sompailin eilen yhteen kauppaan ja jotenkin ihan omituisesti satuin sovittamaan pyöräilytakkia.
Oli tuulenpitävyys ja vedenpitävyys ja kaikki herkut.
Kyllä oli mukava päällä! Ikinä eläessäni en ole niin mukavaa ulkoiluvaatetta sovittanut: se oli jotenkin ihanan joustava ja myötäävä se materiaali, ainakin verrattuna nykyiseen kahisevaan panssariwindstopperiini.
Heti olisin ostanut, jos se olisi ollut vähääkään käyttökelpoisempi vaate.
Mutta se oli kyllä tarkoitettu tosipyöräilijöille.
Ei ollut kunnon taskuja eikä leikkauskaan oikein ollut eduksi tämmöiselle puolihuolimattomalle puolikotiäidille (varsinkaan kun villatakki repsotti sieltä takin alta). Eivät kyllä olisi minulle sitä myyneet, vaikka kuinka olisin latonut euroja tiskiin.

Järkevöidyin ja katselin enempi semmoisille tämmöisille tarkoitettuja ulkoiluvaatteita, ja sieltä löytyi ihan kaupunkikäyttöön sopiva vedenpitävä takki. En vielä sovittanut, mutta ajattelin että tuo se kyllä voisi olla. Jos siis sattuisin tarvitsemaan takkia. (luultavasti en tarvitse. On jo takki.)
Kuten aina, tuo alakerta on haasteellisempi. Kun on lyhyt ja läntä ja vääristä kohdin leveämpi.

*

Niin eilen otti päähän.
Oli kokousilta.
Muu maailma valitsi paavia. Meidän herrakerho valitsi  xxxx:n xxxx:ää. Grr. (en kyllä kerro mitä; niin ääliömäistä keskustelua en kuunnellut varmaan ilmoisna ikuna)
Putosin uutisvirrasta ja ylikansallisesta hegemoniasta, enkä nähnyt habemus papamia. Höh. Olin vain hraH:n tekstareiden varassa. Vielä kerran grr.
Ja GRRR sillekin, että yksi tosi tärkeä asia, josta on keskusteltu jo vaikka kuinka kauan, ja josta on oikeasti olemassa jo ihan sopuisa konsensus, jäi taas kerran pöydälle. Kun ne eivät pääse toteuttamistavoista yksimielisyyteen. Tai ovat ne siitäkin yksimielisiä. Mutta eivät silti vaan saa sitä aikaan.
On ilo olla kolmannella sektorilla, sanon vaan.

*
UPM (=Uusi Piällysmiäs; siis pomo) lähtee huomenna pariksi viikoksi lomalle.
Tietää hiljaiseloa näille nurkin.

Kehvatsun kevätsäpsy!

niin pystyy ihminen tekemään elämästään hankalaa.
Se alkaa suunnitella pyöräilyhenkistä kilpavarustelua ja sitten sille iskee tyylikriisi.
Mimmoisilla kengillä sitä pyöräilee (jos pyöräilee) ja mimmoisissa housuissa ja entä jos kengät ja housut eivät matsaa ollenkaan yhteen. Ja entä onko pyörä sävysävyyn kenkien kanssa, kysyn vaan?
Sen sijaan, että se ihminen murehtisi toisaikaisia, sen kannattaisi ihan kaikessa rauhassa mennä pyöräilemättömänä päivänä peilin eteen ja tarkastella sitä tyyliään tyynen kriittisesti ja ulkokohtaisesti.
Kyllä menisi ohi sekin murhe.
Ei ole tyylistä tietoakaan.

Voi sitä elämäänsä hankaloittaa myös muunlaisella osteskeluhysterialla.
Yhtäkkiä mukamas tarvitsee kippoja ja kuppeja ja kasseja ja nyssäköitä ja verhoja ja tyynyjä ja vaikka minkämoisia juttuja.
Kehvatsun kevätsäpsy!
Hamaina nuoruusvuosina kevät toi tullessaan vauvakuumeen, mutta koska olen melkolailla pysyvänsorttisesti toipunut siitä ja kaikenmoisesta muustakin pentukuumeesta, on tilalle tullut yleinen kulutushysterisoitunut kevätsäpsy.
Kaksin käsin saa roikkua kukkarossaan kun maailmalla vaeltelee.

*

Kävelin taas eilen töistä kotiin. Oli kaunista eikä kovin liukasta. Aikaa kului tunti ja kaksitoista minuuttia verstaan ovelta kotiovelle (sis. rappuset ylös!), askeleita tuli tallattua kahdeksan ja puolituhatta ja luureissa mahtiguru Sarasvuo.
Puhkuin hyvää tuulta ja kokousenergiaa, paitsi että koko päivä meni sekaisin kun kokous peruttiin eikä ollutkaan mitään puhinakohdetta. Hukkaan meni hyvä kokousenergia.


vaikka hampaat irvessä

HraH pui eilen nyrkkiä televiissiolle.
Ei vain tuo suursäätila muutu. Tai jos muuttuu, niin kylmemmäksi ja lumisateisemmaksi.
Piti minunkin kaivella kalenteri esiin: bussikorttia on jäljellä kolme viikkoa. Olen psyykannut itseäni ainakin kuukauden päivät siihen, että sitten alkaa pyöräkausi.
Entäs jos ei alakaan?
Tule kevät, tule!

Niin olen päättänyt, että tänä vuonna opin tykkäämään pyöräilystä.
Kyllä jämpti on niin.

Muistan että yhtenä vuonna polkeilin koko  lumettoman kauden likipitäen säästä riippumatta. Sitten tapahtui jotain - mitä? Oliko se se vuosi, jolloin Isosisko vaihtoi koulua ja tarvitsi alkuvaiheessa henkistä tukea bussimatkoillaan? Siihen jäi niin lupaavasti alkanut hyötyliikunta.

Olen opetellut uudestaan suunnittelemaan työeväät, olen tutkinut millaisia määriä ja mitä oikeastaan tarvitsen että jaksan.
Siitäkin lipsuin yhtäkkiä. Eväät kuristuivat omppuun tai satunnaiseen banskuun, sitten lakkasin syömästä työpäivän aikana yhtään mitään.
Ei ollut kannatettava vaihtoehto. Olin nälästä sumea ja raivopäinen kotiintullessa ja paino nousi (?). Sitten rupesin käymään lähikahvilassa voikkariostoksilla. Oli kivaa: siellä on mukava leipomotäti. Mutta on kallista, ja vehnähöttö hikkauttaa.
Nyt sitten eväät. (tänään jogurahkaa banskulla ja mansikoilla ja reissarileipä; ajattelin kävellä töistä kotiin)

Jos tulee hankittua kuukausi- tai pidemmäskausibussimatkakortti, ei tule pyöräiltyä. Kertamaksukortiksi vaihdan tuon nykyisen. Hätätilanteisiin. Kahden tunnin vaihtoajalla ehtii kyllä yhtä ja toista.

Uuden pyöräkypärän tarvitsen. Olen käynyt muutamaa mallaamassa. Nyt tarkistin että mikä onkaan se omaan kuuppaan mukavasti muotoutuneen kypärän merkki. Semmoisen käyn vielä hankkimassa.
Lämpöiset hanskat jo ostin. Mietin, mikä mahtaa olla nykyisten ulkovaatteideni vedenkestävyys.
Ja pitäisikö olla matkamittari?
Hivelisikö se itsetuntoa, kun mittariin kertyisi kilometrejä?

Kyllä niin olen päättänyt että rupean tykkäämään pyöräilystä. Vaikka hampaat irvessä.

Yksitoista asiaa


Jouduin haastetuksi, pitää kertoa 11 asiaa itsestään ja vastata. Ja sitten vielä jotain. (käyn kohta katsomassa uudestaan!)
    1. Punkku vai suklaa loppu?
    2. Oletko koskaan valehdellut vanhemmillesi? Miksi?
    3. Oletko koskaan valehdellut miehellesi? Miksi?
    4. Kuvaile itseäsi 3 adjektiivilla
    5. Ketä ihailet ja miksi?
    6. Mikä on paras tapa nollata ajatukset?
    7. Millaista elämäsi on kymmenen vuoden kuluttua?
    8. Jos sinun pitäisi antaa minulle yksi kauneudenhoitovinkki niin mikä se olisi?
    9. Mitä blogia suosittelisit minulle?
    10. Mitä teet seuraavaksi? 
    11.  Mikä on lempielokuvasi?
Luin ensin että punkku- vai suklaaviikonloppu. Lievää lukihäiräisyyttä. Suklaa joutaa loppumaan, taitaa tällä hetkellä ollakin lopussa. Punkku puolestaan ei. (saa loppua, eikä myöskään ole loppu). Ja vaikka olisi kyse viikonlopusta, niin punkku. (kaamea a-ongelmikko minä!) Yhdessä ne ovat ihan fantsu juttu! Siis ei tietenkään se, että ne olisivat loppu. Vaan yhdessä nautittuna.

Olen varmasti valehdellut, tai ainakin hieman sumentanut totuutta. Ollut tarkoituksellisen epäterävä.
Mutta en isoissa asioissa. Pikemminkin sellaisissa en taatusti ollut minä joka söi viimeiset keksit - asioissa.

Kolme adjektiivia: olen aika iloinen, kutakuinkin keskimittainen ja jokseenkin mukavuudenhaluinen.

Ihailen ihan vaikka kuinka monia ihmisiä, mutta sanon tähän nyt vaikka Leena Palotietä. Ja Esko Valtaojaa.

Ajatusten nollautuminen riippuu tietysti ajatussisällöstä, mutta noin keskimäärin reseptini on kuuma suihku - hömppäkirja /-ohjelma telkkarista - konjakki. Jos on kyse ilta-aikaan iskevistä ahdistuksista.
Päiväsaikaan saattaisin lisätä tuohon vielä vähän liikuntaa, vaikkapa reippaan kävelyn.
Ja aina takuuvarma juttu on tietysti puhista hraH:lle.

Kymmenen vuoden kuluttua kaikki lapseni ovat aikuisia (kääk! Ei voi olla totta!)
Olen uuden, orastavan itsenäisyyteni ovella. Olen kypsempi, fiksumpi ja seesteisempi.

Kauneudenhoitovinkki? Minulta? Sinulle? Älähän nyt naurata.
Kuulehan Elisa. Ei käy.
En anna vinkkejä itseäni fiksummille ja kauniimmille.
Mutta voisin kyllä ottaa muutaman vinkin vastaan.

Blogivinkki: http://perheenarjessa.blogspot.fi/.

Seuraavaksi lähden töistä kotiin. Käyn korjauttamassa sykemittarin rannekkeen ja rupean raapimaan kasaan jotain syötäväksi kelpaavaa nälkäiselle laumalleni.

Ja lempielokuvani? No, minullahan on aina vain se leffa-angst. Mutta jos nyt vaikka tuo Kuolleiden runoilijoiden seura.
En kyllä ole katsonut suunnilleen ihmisikään.
Ja sitten vielä tuo Birdgage - Lainahöyhenissä.

...ja nyt jäi kertomatta ne yksitoista asiaa itsestä, kun täytyy välillä työskennellä. Mutta palaan niihin.

edit
Ne yksitoista asiaa itsestä.
Ei minussa kyllä ole niin monta asiaa. Mutta jos vaikka yksitoista asiaa eilisestä, elikkästen maanantaista?

Mitä tapahtui kotiintulon jälkeen - olkaatten hyvät:

1. Laitoin ruuaksi tomaattikeittoa. Unohdin leipoa leivän.

2. Muistin yhtäkkiä, että minullahan on hieno mutteripannu, jota ei ole käytetty melkein vuoteen. Ostin meille espressokupit. Meillä oli ihanan yleellinen pk-tuokio ;)

3. Maanantai on viikkosiivouspäivä. Siivosin. (käsite siivous pitää meillä ymmärtää hyvinhyvin väljästi ja huolettomasti. Mielikuvituksettomat siivoavat. Me luovat...no, me huitelemme jotenkuten)

4. Lajittelin lapsia eri suuntiin. Yksi kaverille, toinen huilutunnille ja tanssiin, kolmas partioon.

5. Se partiolainen väitti, että illan ohjelmassa on rikkaruohojen istutusta. Tiesinhän minä, ettei se mihinkään hyötykasviyhdistykseen ole liittynyt, mutta kyllä on vähän paksua ehdoin tahdoin istutella rikkaruohoja. Vaikka toisaalta, tietäähän ne - partiolaiset. (kärsin partioangstista)

6. Luin hömpettä. Välttelin hyötyliikuntaa.

7. Muistin että olin luvannut mennä partiolaista vastaan.

8. Pakottauduin menemään. Olikin hyvä sää. Päätin sittenkin harjoittaa hyötyliikuntaa. Lähdin kävelylenksaamaan.

9. Melkein-kyynelehdin lenksallani Mielensäpahoittajan tahdissa.

10. Kuuma suihku ja lempi-iltapala: jälkiuuniruispala, vadelmia ja mustikoita rahkan ja jogurtin kanssa.

11. Luulin että katson vähän matkaa Jamesta ja lueskelen. En.
Olin ihan hirmukatkipoikkiväsynyt ja menin aikaisin nukkumaan. Heräsin yöllä vain kolme kertaa. Kuuntelin vain pari jaksoa yökirjaani. (alan pikkuhiljaa hyväksyä sen tosiasian, etten kykene ehjiin öihin. En vain kykene.)



    mahtiviikonloppu

    Mikä viikoloppu! (paitsi tietysti liian lyhyt)

    Lauantaiaamuna tein pakolliset valmistelut: ruokaa kasvuikäisille, pizzataikina nousemaan, pikkuleipiä viikonloppuherkuksi.
    Ruuan jälkeen jakauduimme omiin suuntiimme: Isoveli sairasteli kotona, Isosisko lähti kavereidensa kanssa notkumaan, Pikkusisko tuli kirjastoon ja harjoitteli sen jälkeen itsenäistä liikkumista. Minä ja HraH hyödynsimme veropennosiamme kirjastolla: minä tein hetken Työ2:n juttuja ja lueskelin, hraH vain lueskeli.
    Kävimme kotona laskemassa laumamme, lähdimme lenksalle.
    HraH juoksi myötäpäivään, minä kävelin vastapäivään; emme törmänneet.
    Oli upean kirpsakka aurikosää, minulla luureissa Mielensäpahoittaja. Nauroin välillä ääneen.

    Lauantain kohokohta oli tietysti Linnake - sitä on odotettu jo viikkotolkulla.
    Kisastudio aloitti pizzoilla ja jatkoi dippikasviksilla.

    Käsittämättömän energinen, hyväntuulinen ja säkenöivä päivä!

    Sunnuntai oli toinen samanmoinen: ruoka valmisteille, kävelylenkille. Ruuan jälkeen nuoriso lähti mummin luo, ja me hraH:n kanssa ystäväkylään.

    Niin hyvää tekee sielulle maukas ruoka, lievä liikunta ja hyvä seura. Auringosta puhumattakaan.
    Vasta nyt kun aurinko taas pitkästä aikaa tulee näkösälle tajuaa, miten pilvisenhämärä tämä talvi on ollut. Ja miten suuri merkitys jopa talviauringon kalvakoilla säteillä ihmismielelle on.
    Aivan mahtiviikonloppu - lisää tällaisia!

    ruokapöydässä

    Oli tohinainen lauantai, ja ruokailut sen mukaisia. Ihan vaan broiskupyörykkää.

    Pikkusisko ruokapöytään tullessaan: "siis mitä? Ei hanhenmaksapalleroita!?"

    Jepujee.

    *
    selvennyksenä että henk.koht. uskontoni kieltää veri- ja sisäelinruuat (vaikka en vieläkään tiedä mihin huutosakkiin oikein kuulun), ja Pikkusiskon uskonto kieltää oikeastaan kaiken muun paitsi perunan ja voin.
    Mutta silti, kyllä on lauantai orpo ilman hanhenmaksapalleroita

    perjantai!

    UPM halusi välttämättä juhlistaa naistenpäivää viinerillä.
    Oli hyvä.
    Nyt ei ole.
    Nyt on huono.
    Hikkaan venhäpullahikkaa koko loppupäivän. Plääh sille.

    *
    Sairaslomailin eilisen, nyt on taas töitä. Saisinkohan herrakerhon suostumaan siihen, että pitäisin aina keskiviikon tai torstain vapaata?  Pitäisikö säännönmukaisesti ryhtyä potemaan keskiviikkoketutusta tai jotain pikkulauantaiangstia? Ei kai sitä kukaan huomaisi? Kun valveutunut työnantaja (mitä herrakerho ei edusta!) kyttää kuitenkin vain maanantaipoissaoloja.
    Työmoraalini nousisi kohisten kun olisin aina välillä maannut sohvalla heiluttelemassa varpaitani.

    Sain luettua miekkavalaskirjani loppuun ja silmäiltyä valmiiksi pari muuta pitkään lukupinossa mujunutta eeposta. Eivät olleet tarkan lukemisen väärtejä ne.

    Pakotin kodon toisen sairaslomailijan, Isoveljen, järjestämään sukkalaatikkonsa. Kävimme absurdin eksistentiaaliväittelyn siitä, kahmiiko hän minun sukkiani omaan hyllyynsä vai salajemmaanko minä niitä sinne. Yhtäkaikki kävi ilmi, että Isoveljellä on ihan riittävästi parillisia sukkia. Ja minullakin, nykyään ja taas. Myös hraH:lla on yhtäkkiä enempi sukkia.

    *
    Viikonloppu lähenee kohisten.
    Taas mallia sellainen, että pitää oikein kynän ja viivottimen kanssa katsoa että pääsemme edes hetkeksi saman pöydän ympärille.
    Suunnittelin ruokalistaa, ajattelin että syödään pizzaa toisena ja piffiä toisena päivänä. Sitten katsoin kalenteriin.
    Soppaviikonlopuksi taisi muuttua koko juttu.

    Kauppareissulle nousin illansuussa tautivuoteeltani. Jääkaapissa oli maitoa jäljellä yksi korkkaamaton ja yksi vajaa, oli muutama jogurtti ja siinä se sitten melkein olikin. Viikon pärjäsimme.

    dropboxpäiväkoti ja sisustusangst

    pitkästä pitkästä aikaa kävelin eilen töistä kotiin.
    Ensin olin ihan että jee! Lisää tätä!
    Puolessa välissä matkaa rupesin kuikkimaan olkani yli että tulisiko bussi. Niin iski laiskuus.
    Ei tullut.'
    Kävelin.
    Olin omahyväisen itsetyytyväinen.

    Koko loppuillan olin ihan järjettömän väsynyt. Ei vain taitu tämä flunssa. Yhtään en ole ollut kunnolla sairas, en sinnepäinkään, mutta silti haraa koko kroppa vastaan.

    *

    Siinä kävellessäni kuuntelin radiota ja keksin ihan loistoidean.
    Pitäisi olla semmoinen popup/dropbox-päiväkoti, jonne voisi tuntilaskutusperusteisesti heittää nakeron hoitoon aina tarvittaessa.
    Mikrosiru vain kakaran lapsukaisen ahteriin ja piip, mittari hyrähtäisi käyntiin.
    Jos ei olisi paljon hoidokkeja, olisi hoitajaresurssi kokopäiväpäiväkodin käytössä.
    Hoidontarvitsijoilla olisi joku kuukausilimiitti, että montako tuntia saa käyttää ja ryhmässä joku maltillinen maksimikoko. Voisi varata varman paikan jos tietäisi että tarvitsee, tai tulla riskillä katsomaan että mahtuuko mukaan.
    Jos olisi sellainen tilanne, että ryhmä on täynnä, voisi silti jäädä yhdessä lapsen kanssa sinne puuhailemaan - se olisi sellainen avoin ryhmä. Jos olisi itse paikalla, ei menisi samaa maksua, vaan vaikka puolet.

    Muutenkin on ihan kummallista, ettei päiväkotilaskutusta saada käyttöperusteiseksi. Kaikenmoisia laskureita on kehitetty.
    Mutta ei, liian kauan kestävät viranomaiskompuutterien toimenpiteet.

    No jaa, onhan noita. Päivä- ja perhekerhoja.

    *

    Olin niin tolkuttoman väsynyt illalla, etten jaksanut yhtäkään kirjaani lukea.
    Jostain kumman syystä minulle on tullut Dekolehti näytenumerona, en käsitä. Saan siitä näppylöitä, mutta kostoksi yhteiskunnalle luen silti.
    Aina niissä on joku jättisuuri koti, minikokoinen perhe ja rajaton budjetti, jolla sitten tehdään jotain yltiöminimalistista perusuudisrakennuskorjausta. Että tässä on tämä meidän sadan neliön eteinen, vähän on vaikeaa saada kaikkia tämän yhden lapsen vaatteita tänne mahtumaan, mitäs keksittäisiin? No, tempaistaanpa tuosta tuollainen sisäänkäyntikomero ja parit päheät laatikostot (5000e/kpl), niin kyllä ratkeaa.
    Tulisivat joskus katsomaan sellaisia ihan todellisia haasteita. (esim. meille) (ja meillä on nykyään ihan käsittämättömän paljon tilaa!) (olisivat tulleet sinne vanhaan paikkaan!)

    Siitä myös saan näppylöitä, että kaikki on aina löydetty jostain roskalavalta tai kirppikseltä. Ihan oikeasti hei! Miten niillä ihmisillä on aikaa dyykata?
    En epäile etteikö sitä tekisi kaikenmoisia jännittäviä löytöjä, mutta mistä ne kehivät ne rahat siihen megalomaaniseen remppaan, jos ne kaiken päivää vaan dyykkailevat? Minäkin haluan semmoisen työn, että ehdin tehdä kaikkea kivaa ja liksa juoksee vaan.
    Tosin nyt aloin epäillä, että nuo roskalava-/kirppislöydöt ovatkin joku eufemismi semmoisille tavaroille, joita ne asukkaat eivät oikeasti omista, vaan somistaja on tuonut ne tullessaan että näyttäisi jännittävämmältä kuvissa.

    Sitten ihmettelin sitä, että yhdet olivat ostaneet loftin ja laittaneet sen täyteen seiniä.
    Eikö loftin idea ole seinättömyys?

    Kaksi sisustusasiaa minua voisi kiehtoa: semmoisen muuttaminen asuttavaksi, joka ei ole asuttavaksi alunperin suunniteltu ja pienen tilan asuminen. Sellaisiin juttuihin aina välillä tuolla maailmalla törmää.
    Vielä minä muutan johonkin mikroskooppisen pieneen lukaaliin, ei jää jälkikasvu kotinurkkiin pyörimään kun ei mahdu. (olen kohta perheen pienin! Onneksi vielä on Pikkusisko...)

    työnpakoilijan tiistai

    ...ei eroa maanantaista mitenkään.
    Teen jonkun pienen jutun ja huokailen. Skurffailen netissä. Huokailen. Vaihdan hankehakemuksessa yhden sanan paikkaa. Huokailen. Skurffailen. Huokailen. Vaihdan sen sanan kumminkin takaisin. Huokailen.
    Jee.
    Kyllä on kivaa ja hektistä.

    *

    Meinasin eilen illansuussa pitkästyä. Sitten meinasin lähteä lähiostoskeskukselle shoppailemaan.
    Onneksi hraH:kin meinasi pitkästyä.
    Lähdimme sitten yksissä tuumin tekemään lumihommat mamman pihalle: kävelimme sinne, lumihommailimme, kävelimme takaisin.
    Vähintään kolminkertainen hyöty: en tuhlannut, liikuin ja mamman piha on lumeton.

    *

    Ikäkriisi heijastuu uniin: asun ihan lakkaamatta uusissa taloissa, toinen toistaan jännittävämmissä - eivätkös ne talot ole joku sielun peili unissa?
    Viimeöisessä talossa oli paljon kaunista vaaleaa puuta ja ihania limenvihreitä yksityiskohtia. Ja kahvinkeittimiä, joka nurkassa. Varmaan seitsemäntoista. Joku kotibarista veivasi kahvia kaikilla niillä aparaateilla.

    *
    Ryhtiliike nyt!
    Vaihdan ainakin kahden sanan paikkaa siinä kehvatsun hakemuksessa.

    *
    vähän myöhemmin.

    Kaikenmoista mietiskelen tässä sanojen paikkoja vaihdellessani.
    Minulla on kriisi (mikä yllätys!). Semmoinen, että tykkään aika pienistä laukuista ja kasseista. Mutta kun sitä tavaraa, sälää ja roipetta on ihan valtavan paljon.
    Jos pakollisten kirjan, kukkaron, känän ja avainten lisäksi ottaa mukaan vielä vaikka juomapullon ja eväsrasian, niin kyllä tarvitsee aika ison laukun.
    Ja se on kuulkaa kummallista, että kun menee pääkaupunkiin opiskelemaan, ja ottaa mukaan juuri nuo jutut, niin ne eivät meinaa millään mahtua tavalliseen kassiin, vaikka täällä kotona mahtuvat.
    Pääkaupungissa on kaikki niin paljon isompaa varmaan.

    En kyllä vielä ole tarvinnut juomapulloa.
    Mutta varmaan kohta kun alkaa pyöräilykausi.
    Silloin taas en tarvitse kirjaa. Kai.

    Kummallinen viikonloppu

    Viikonlopun syvällisyydet:

    Vuosikausia olen itsekkäästi hinkunut omaa aikaa ja rauhaa. Nyt kun sitä on en tiedä, miten aikani ja tilani käyttäisin. En osaakaan olla itsekäs. Huvittavaa.

    HraH:lla oli lauantaina työpäivä. Kokkailin aamulla nuorisolle helpposapuskaa ja lähdin suunnatonta huonoa omaatuntoa potien shoppailemaan.
    Sain hankittua ne paljasjalkatossut, joista olen jo tovin haaveillut - oli vähän pakko: jouluksi saamani sporttilahjakortti oli vanhentumaisillaan, olihan se käytettävä.
    Heti olisin lähtenyt testitossuttelulle, mutta se kehvatsun lumipyry! Tepsuttelin sitten tovin sisätiloissa ja totesin, että mukavat ovat. Ajattelin, että jos ovat toimivat, voisin hankkia samanmoisia nuorisolle arkikäyttöön.
    Kiertelin parissa pyöräkaupassa etsimässä Pikkusiskolle uutta(vanhaa) pyörää: hänelle on sellainen luvattu heti keväällä.
    Haaveilin keväästä ja lenkeistä ja pyöräilystä.
    Illalla makasimme kaikki pitkin ja poikin sohvilla ja sängyillä lukemassa. Oli leppoisaa ja hiljaista.

    Sunnuntai oli melkein samanmoinen.

    Mietin, että jollain on minunkin päiväni täytettävä. Jatkossakin, monena vuotena.
    Hämmästelin sitä edessä aukeavien mahdollisuuksien määrää.
    Ihmettelin sitä, miten tarpeelliseksi tuo mennyt - niin rasittava ja melkein liian iholle tuleva pikkulapsiaika on minut saanut itseni tuntemaan, ja miten mykistävä on tämä nykyinen aika.
    Ajattelin että minulla on paljon opittavaa ja opeteltavaa: nykyään voin ihan rauhassa istua vaikka miten paksun kirjan kanssa sohvannurkkaan, ja suurin häiriö on oksenteleva kissa.
    Metka prosessi alkamassa. (ei se oksentelu kumminkaan, vaan se että on aikaa!)

    *
    pintatasoa:
    kirjoitin kirjeitä
    luin pari kirjaa
    mietin, että pitää saada niskaseutu kuntoon että pystyn taas tekemään edes jotain käsitöitä
    kävin parilla kävelylenkillä
    luulin pistäneeni podin pesukoneeseen lakanapyykin kanssa. Olinkin pistänyt sen reppuun.

    *

    Keski-iänkriisissä ketturoivat miekkoset kuulemma haaveilevat harrikoista.
    Minä rupesin haaveilemaan potkupyörästä. Olisi kyllä päheä peli. (näen jo itseni rähmälläni ja kädet murruksissa poikakodinmäen ojassa, jee.)

    *

    tiedän ettei vakavilla asioilla saisi laskea leikkiä, mutta...
    on ollut aikoja, jolloin olen vakavasti epäillyt, että Pikkusiskon keskola-aikoina hoitajat ja lääkärit ovat leikkineet semmoista taikurijuttua, jossa vinhasti pyöritetään laatikoita paikasta toiseen ja lopulta ei tiedä, kuka missäkin laatikossa on.
    On se niin omanlaisensa kimuli. Paitsi ihan isänsä näköinen.

    se liikkuu!


    ...nimittäin hissi.
    Onni on täysinäinen jääkaappi.
    Perjantai.
    Kehut ulkopuoliselta sparraajalta.
    Ajoissa valmistunut remppa.

    Mutta ennen kaikkea: onni on täysinäinen jääkaappi.



    laiskaperjantai

    niin pitäisi raataa taas, mutta ei yhtään raatauduta.
    Ehei ja vielä mitä!
    Päätin leikkiä kompuutterin ohjauspaneelilla. Nyt on kuulkaa vaihdettu taustakuvaa ja teeman väriä ja ties mitä. Niin on kummallisen näköistä.
    Se on kuulkaa työturvallisuutta: mieli pysyy virkeänä ja dementia torjuuntuu, että kyllä semmoiseen kuuluu saada käyttää työaikaa. Ihan varmasti kuuluu.

    *

    Mietin että syntymäpäivä lähestyy vinhaa vauhtia.
    Sitten mietin että monet samanikäiset näyttävät vanhemmilta kun taas minä en. Jos ei katso hiuksia.
    Mietin semmoistakin että kyllä on vaikea päättää, mitä haluaisin synttärilahjaksi. (ihan kuin olisin miettinyt tätä joskus ennenkin?)
    Ovat toiveet tarkentuneet. Ja parantuneet.
    Muilta en halua mitään, mutta itse haluan antaa itselleni kaikenmoista koska olen niin kiva ja mukava ja urhea.

    *
    Ihan vakavasti mietin luopumisen tuskaa.
    Että pitäisi osata päästää irti yhdestä jos toisestakin eikä velloa missään vanhoissa.
    Pitäisi osata olla armollinen entiselle itselleen ja päästää irti semmoisista, mitkä huonoilla hetkillä mielessä mylleröivät.
    Pitäisi osata päästää irti siitä mielikuvasta että naperot ovat vielä viisi - ne kun ovat jo paljon enemmän.
    Pitäisi osata päästää irti ja antaa tilalle kasvaa uutta, kun kuitenkin näen ja aavistan että kaikkien näiden mielikuvien ja niistä luopumisen takana on jotain ihmeellisen paljon parempaa kuin se että niissä vanhoissaan ketturoi.

    Minä sellaista mietin, että miten paljon vaikeampaa se on.
    On ihan helppo lukea jotain elämäntapaopusta missä sanotaan, että päästä irti. Mutta kun ei sanota että miten.
    Aina ne vaan palaavat samat ajatukset.

    *
    Ja lukemisesta tuli mieleen, että ihan älyttömän paljon ja älyttömän kivoja ja kiinnostavia kirjoja olen viime aikoina lukenut. Vierailla kielillä kaiken lisäksi.
    Syytän HraH:ta joka tilasi meille Timen.
    Se kytki päässäni sekaisin jotkut piuhat ja minä - fennomaaneista maanisin - olen ruvennut vierailemaan vallan kirjaston vääränkielisellä osastolla ja itsellenikin haalinut kotiin (tiukasta ostamattomuuspäätöksestä huolimatta) vieraskielistä luettavaa.

    Luettuna tai työn alla (mm.):
    A.J. Jacobs: My life as an Experiment
    A.J. Jacobs: The Know-it-all. One man´s humble quest to become smartest person in the world.
    - olen lukenut Raamatullisen vuoden suomeksi muutamaankin kertaan. Know it all kertoo kokeilusta, jossa kirjoittaja lukee läpi Encyclopaedia Britannican. My life as an experiment on sarja lyhyempiä kokeilukausia: äärimmäisen rehellisyyden kuukausi, kuukausi George Washingtonina, kuukausi vaimon armoilla...!
    Hihittelen bussimatkoilla.
    Isoveljeä sieppaa vietävästi, kun kielitaito ei vielä riitä.

    Tyystin toisenlaista kirjallisuutta edustaa Death at Seaworld, joka tarttui matkaan kirjaston esittelytiskistä. Entistä enemmän haaveilen siitä, että ihan oikeasti pääsisin näkemään miekkavalaan sen luonnollisessa elinympäristössä. Miekkavalaissa on jotain, jota en pysty kunnolla sanallistamaan. Jotain muutakin suurta kuin pelkkä koko?
    Isoveljeä totisesti sieppaa, kun kielitaito ei riitä.

    Viime aikoina olen lukenut ihan konkreettisesti kamalan painavaa kirjallisuutta, varsinkin tuo miekkavalasjuttu. (miten muuten niistä voisikaan kirjoittaa kuin painavasti?).
    Laiskistuneena pullamössöaikuisena tein heräteostoksen. On kuulkaa hyvä. (ja ps. tämä ei ole maksettu mainos. Ihan itse ostin, omalla rahalla.)

    *
    ei kyllä kuulkaa. Täytyy vissiin ihan oikeasti raataakin tänään.