lauantaissa

Pikkusisko sairastui perjantaina kesken päivän.
Rankaisin itseäni huonosta äitiydestä aloittamalla perjantai-iltapäivän kunniaksi kartanossa ikkunanpesu-urakan. Jatkoin sitä keskittymällä kimuleiden läävään prinsessahuoneeseen.
Lauantaiaamun saldo: yksi (suurin) lasikko käsittelemättä. Vesi alkoi jäätyä kiinni lasiin, pelkäsin routavaurioita. Läävän lattia on saatu lapioitua näkyviin.
Plussan puolella siis. Vaatehuone vielä huutelee tekemättömiä töitään.

Pohdiskelin ikkunoita hinksuttaessani, että kyllä on lähtemättömät jäljet jättänyt tuo muutaman vuoden takainen ikkuna-julkisivuremppa. Ikkuna-asentajien karvakäsien jälkiä en vielä millään myrkyllä ole saanut laseista irroitettua.

Ja sitten mietin sitä, että missä ihmeen välissä olen muuttunut niin keskiäkäiseksi ja -luokkaiseksi, että olen banaalisanaalisti ruvennut hinksuttelemaan olotilaani tämän tästä ja tuon tuosta?
Ajattelin, että tehdään nyt sitten pääsiäissiivo, kun en joulusiivoa jaksanut.

**
Alakerran naapurit pitivät taas kotibileitä viime yönä.
Mitta alkaa olla täynnä, sekä itsellä että kaikilla kyttääjämummoilla.

haasteita

Sain Aurinkoiselta Äidiltä blogitunnustuksen jokin aika sitten.

Tässä pitää kertoa seitsemän faktaa randomilla ja laittaa edelleen. Huteron muistini pohjalla on mielikuva siitä, että olen jo kertaalleen tähän vastannut, mutta

1. Blogifakta: elämä on tällä hetkellä sellaisessa vaiheessa, etten pysty kirjoittamaan mitään mistään.

2. Kotifakta: kotilaumaan kuuluu kolme kamalan kivaa kakaraa

3. Eläinfakta: kotilaumaan kuuluu kaksi karvaista kissaa. Tunnetaan nimillä Leevi /Papparainen ja Viiru /P.P /Pieni Pyöreä/ Pikkukisu

4. Parisuhdefakta: olen viettänyt melkein puolet elämästäni hraHakkaraisen kanssa. Aloimme seurustella niihin aikoihin kun Estonia upposi, ja siitä on jo ihan kamalan kauan. Kaikkiaan olen tuntenut sen jo yli kaksikymmentä vuotta. Kummallista.

5. Värifakta: tykkään keltaisen, oranssin ja punaisen eri sävyistä.

6. Ruokafakta: haaveilen kulinaarisesta kauhamatkasta

7. Sisustusfakta: en ole kiinnostunut sisustamisesta millään tavalla. En ymmärrä värien, asetelmien enkä seinien päälle yhtään. Oli suuri kunnianosoitus, kun Isosiskon kaveri oli sanonut: "älkää muuttako mitään teillä, teillä on niin kodikasta"

...ja sitten pitää vielä haastaa muita mukaan
Pinkki
Flora
Iina
Wempula
- olkaa hyvät!

PariSuhteellisuuksia

Inspiroiduin Pinkin kirjoituksesta.
Minä aina näitä parisuhteellisuuksia vatvon ja mietin.
Niin olen väsynyt, etten ainakaan vaihtaa jaksaisi (jos nyt olisi tarvettakaan; ei ole!) Kuka niitä minun oikkujani ja kummallisuuksiani edes jaksaisi? Ja minä en todellakaan jaksaisi opiskella Jonkun Toisen Vieraan oikkuja.
Ja sitä mietin, että mikä meidät on pitänyt kasassa.
Realismi varmaan.
Tiesin, mitä saan. Kun kuusi vuotta elämästään jakaa peräkkäiset pulpetit ja teini-iän kasvuangstit ja mustavalkoisen ehdottomuuden, tietää kyllä tasan tarkkaan toisen synkeät salaisuudet. HraHakkaraisen koulumuistiinpanoista löytyy minun heittojani ja kommenttejani, minun lukiopäiväkirjoistani muistiinpanoja yhteisistä jutuista. Ei ollut harhakuvitelmia. Oli ihminen, jonka seurassa sitten paljon myöhemmin, jo aikuisena, olikin yhtäkkiä niin kovin hyvä. Eri tavalla kuin koskaan ennen.

Hyvin vahvasti allekirjoitan sen, että jokainen päivä pitää jaksaa tahtoa. Ei tietenkään hampaat irvessä, eikä mitä tahansa, mutta oman itsensä takia: pitäisi joka päivä muistaa ajatella, että juuri tämän minä tahdon. (en väitä, että pystyisin.)
Ja pitää olla huomaavainen, rakkaudesta. (ja pitää osata ottaa vastaan ne toisen pienet eleet; vaikka ne olisivat niin kovin erilaisia kuin se oma tapa osoittaa rakkauttaan).
Asennekysymys. Saman asian voi tehdä marttyyrin asenteella tai sitten sillä toisella (ja kaikkihan me tiedämme, miten paljon helpompaa onkaan valita tuo tosimarttyrius! "pitääxunaina? mixezäkoskaan?" Se rakkaudellisempi suhtautumistapa vaatii päättämistä. Ei ole helppoa se!)

Luennassa parhaillaan Gary Chapmanin Rakkauden tekoja - joka kirjana on ainakin toistaiseksi ollut vähän tylsä, mutta jonka alkuperäiskielinen nimi Love is a Verb puhuttelee aivan suunnattomasti. Se on tekoja, tahtomista, päättämistä.

Kuulostaa vähän turhankin ylevältä ja imelältäkin.
Koska arki tulee; se kasvaa niin helposti kaiken muun ylitse ja väliin - ja siinä arjessa on aivan liian helppoa antaa vain olla, löhvöttää laiskana ja itsekkäänä - tai kömpiä nukkumaan koska kertakaikkiaan on niin väsynyt. Sen sijaan että kurottuisi arjen kuilun yli ja tekisi itse jotain. Tekisi edes sen päätöksen katsoa toista silmiin, ihan kaikessa rauhassa.

Runoilijat ja lauluntekijät sanovat sen niin paljon paremmin. "Vielä jatkuuko arkemme arvaamaton jonka tahtoon me niin taivuttiin?"

eräänlainen robinsonadi

päässä pörisee stressi. Ja vatsassa kans.
En nuku öisin.
Ja sen lisäksi on jokakuisen ahd.-angstin aika. Kuvittelenko vain, vai tuleeko se kerta kerralta pahemmaksi? Tuntuu siltä, kuin hetkenä minä hyvänsä rakoilisin pieniksi palasiksi.
Kaiken muun hyvän lisäksi on keskiviikko, joka on (kuten kaikki tiedämme) se päivä, jolloin työmaalla ei voi saada mitään aikaan.

Valvon (taas) yökaudet ja kuuntelen Seitsemää veljestä hienosta podistani. Olen kuunnellut sen tämän talven aikana ainakin viiteen kertaan kokonaan. Hyvä yö on sellainen, etten kuule alusta loppuun edes yhtä kokonaista jaksoa. Huono yö on sellainen että kuuntelen ainakin neljä jaksoa, ja löydän jokaisesta aiemmin kuulumattomia kohtia. Parasta on, kun herää aamulla nappi korvassa ja huomaa että on nukkunut.

Tykkään Juhanista ja Eerosta. En tykkää Simeonista. Tykkään tosi paljon Kiven suorasanaisesta kuvailusta, mutta en tykkää niistä kohdista, joissa joku veljeksistä kertoo tarinan.
Olen sitä mieltä, että teosta pitäisi vähän toimittaa, esim. voisi karsia pari veljestä pois. (Aapo ja Tuomas?) Ja sitten olen vielä sitä mieltä, että sen aikajänne on jotenkin omituinen. Kun alussa ne ovat 17-25 vuotiaita ja Impivaarassa kuluu yli kymmenen vuotta ja kirjan lopussa niillä on jo suunnilleen kouluikäisiä lapsia, niin Juhanin täytyy kirjan loppuun mennessä olla ainakin nelikymppinen, eli vanha ukko. Mitä ihmeen peliä se Venla oikein on pitänyt? Senkin täytyy siellä loppupuolella olla jo vähintään kolmekymppinen? Ja mitä peliä ne ovat yhdessä pitäneet? Hmh.
Kai joku minua fiksumpi kirjallisuudentutkija on tätäkin pohtinut.
Jukka Parkkisen ihanan Rupu-enon sanoin totean että "seitsemän veljestäkin on eräänlainen robinsonadi".

Jos muuten jollain on nurkissaan joutilas Parkkisen Suvi Kinos-trilogian eka osa Suvi Kinoksen seitsemän enoa, niin olen valmis lunastamaan sen omakseni. Se on minun ja Isoveljen ehdottomia suosikkeja. Meillä on ollut oma, mutta se on joutunut kadotukseen - luultavasti unohtunut hotelliin Kreetalle. Olen myös kiinnostunut trilogiasta kokonaisuudessaan!

Kinos-trilogia on hauska!
Se vaan on niin hauska!
En saa siitä kyllältäni; olen lukenut sen ensimmäisen kerran joskus hamaina opiskeluvuosinani ja nykyään luen sen suunnilleen kerran vuodessa kokonaan.
Nauramme ja ähkymme sitä yhdessä Isoveljen kanssa, heittelemme sitaatteja puolin ja toisin ja kunnioitamme Rupu- ja Simo-enojen tutkimustyötä parhaan kykymme mukaan.
Yritän tietysti olla vakuuttava aikuinen ja sanoa sellaisia suuria sanoja kuin intertekstuaalisuus ja postmoderni ja muuta sentapaista, mutta oikeasti vain hihitän ja hyrskyn.

*
Minun piti oikeastaan kirjoittaa avioliitosta ja sen kestosta ja häälahjoista, mutta tästäkin tuli nyt sitten eräänlainen robinsonadi.


hyväntuulinen tilulii

hih-hei!
Kerrankin sellainen maanantai, jolloin en aloita natisemalla siitä, kuinka toivottoman paljon liian lyhyt viikonloppu oli (vaikka se oli!). Lyhyydestään huolimatta tähän viikonloppuun mahtui nimittäin niin paljon ja niin monenlaisia, että päähäni on asettunut varsin pysyvänlainen liikenneruuhka.
Kampaaja.
Kirjasto.
Kissanäyttely.
Ja ihan käsittämättömän suuri keskustelu. Hyvä sellainen.
Tiedättehän, sellainen jossa ollaan perustavanlaatuisten asioiden äärellä ja yhtäkkiä huomataan, että jotain on tapahtumaisillaan.
Olen ehdottomasti kevätihminen.

Jopa tällainen nuhruinen sateinen valo sykkii elämää ja voimaa.
Haluan mennä kauppaan ostelemaan vaaleanvihreitä pikkuesineitä. Ja keltaisia. (inhoan pikkuesineitä)
Haluan maalata ja sisustaa ja kalustaa ja järjestää. (en osaa maalata, sisustaa tai kalustaa)
Talossa pitäisi ehdottomasti olla vauva. Tai ainakin jotain uutta. (vauvojensaanti on kielletty)
Ihan varmasti tarvitsen uusia astioita. (todellako?)
Normaalisti kanavoisin tämän kaiken lenkkeilyyn, ulkoiluun tai muuhun vimmaiseen puuhasteluun. Viikonloppuna ei ollut aikaa (!!)
Sen takia ajattelin tänään suursiivota (!!!) (?)

Kauhukolmikko vaistoaa tietysti mielialani, sanon ihan kaikkeen "joojoo" ja päässäni soi hyväntuulinen tilulii. Jollen pidä varaani, ne salakuljettavat kartanoomme kissanpennun, koalan tai kengurun.

ihan vaan tavallinen perjantai

perjantai!
Olen todella urautunut. En osaa enää edes keksiä loisteliaita aloituksia.

Viikonloppu häämöttää edessä mahdollisuuksia täynnä: aion aloittaa heti lauantaiaamusta laahautumalla pitkästä aikaa kampaajalle. Elo on ollut jotenkin niin hektistä, etten ole saanut tartuttua puhelimeen ja varattua aikaa itselleni. Saati että olisin päässyt tuoliin asti kököttämään.
Näytän beefeaterilta. Tiedättehän? (paitsi että olen löterömpi ja vähemmän punainen)
No, ainakin on materiaalia mistä muokata.
Pitäisiköhän pistää ihan siiliksi? Sitten näyttäisin voikukalta. Paitsi että ne ovat keltaisempia ja nätimpiä.

*
Kävin eilen työpäivän ja syömisen välillä minilenkillä: parikymmentä minuuttia. Sielu olisi juossut enemmän kuin mitä jalat nälänhätätilanteessaan jaksoivat. Mutta tulipa hötkyteltyä.
Keväisin aina lenksaan: kun aurinko alkaa sulattaa pälviä ja ilma tuoksuu kostealta.
Kun päästään kesään asti, on jo liian kuumaa ja tylsää: lenksaaminen kuuluu kevääseen - siihen kun elämä kohisee suonissa ja sielussa. Syksyn tullen muutun sohvaperunaksi ja talvella umpioidun kuin hapankaali.

Onneksi aina on tilaisuus aloittaa uudestaan.

*
Pikkusiskoa harmitti eilen koulun täninen hiihtoretki. Aamulla häntä harmitti se, ettei ehkä päästäkään hiihtämään.

musiikilliset muksut

Pikkusisko on niin rok.
Kynsissä tummansinistä kynsilakkaa, eilen ostettiin mustat koristossut ja käytiin hiplaamassa mustavalkoraidallista paitaa. "musta on niin ihana väri!"
Kriisinpaikka iski ennen kauppareissua: päivän saparoilla ollut tukka meni liian kihuraan. Ei voi maailmalle sen näköisenä lähteä. Ei millään.
No, onhan hän myös vähän regee.
Tunnin sisään hän vaihtoi nimeään ainakin neljään kertaan. ("jos mä kuitenkin pysyn tässä vanhassa" /"äiti, voisitte te silti vähän harjoitella sitä toista")
Ja tuli keskustelemaan vakavasti siitä, minkävärinen paita kannattaisi tänään laittaa kouluun ("äiti kato, Viirun silmät on ihan lautasen kokoiset ja mä en halua mennä hiihtämään kun sit pitää opetella ja opetella vaikka mä osaan jo ja ope ei usko ja mitä sä muuten luet ja mikä tossa kuvassa on?")
Joka tapauksessa hän vaan pogoo, ja pogoo...

Isosisko on ilman muuta rouhea suomalaiskansallinen polkka, joku vähän samantapainen kuin se, joka hänellä on soittoäänenä kännykässään ("tirlirlittiä nättiä tyttöä..."). Hän polkkaa läpi päiviensä joko mukaansatempaavalla hyväntuulisuudella tai polkee puukkojunkkarin voimalla uhmakkaasti jalkaansa.
Hän on jotain jossa pinnalta kuuluvan duurin alla kulkevat myös sieluun käyvät mollit, hänessä on pohjanmaan ahdistus yhdistyneenä kepeään ja tanssahtelevaan saaristolaisvalssiin.
Ja sitten hän on hissimusiikki. "joojoo, mä teen sen sitjoskus." tilulii.

Isoveli on huumorbändi. Lapparit meets Leningradgowboys, mutta ilman musiikkia. Sanailukiihtyvyys nollasta sataan alta aikayksikön. Testasimme kerran tyttöjen kanssa: kysyimme pystyykö hän osallistumaan keskusteluun bussimatkan ajan kertaakaan viisastelematta.
Loppumatkasta alkoi näyttää siltä, että lapsipolon pää purskahtaa minuutilla millä hyvänsä.
Mutta Isoveljeä katsoessa ei heti soi. Hän on levollinen keskittynyt hiljaisuus, mäntykangas. Tai sitten hän on jonkun ufoista kertovan puolivakavan dokumentin taustamusiikki, joku hiukan outo syntikkaviritelmä ("huu-tilulii-räks").

ei niin urautunutta

taas uusi päivä.
Taas heräsin ja taas nousin ja taas keitin puuroa ja taas tein mehua ja taas herättelin lapsia ja sitten söin.
Mutta voi kauhistus! Söin väärässä järjestyksessä.
Ensin kuuluu syödä leipä ja sitten vasta jogu-rahka. Nyt meni päinvastoin.
Tästä tulee varmaan huikea päivä! Ihan varmasti on jotain todella jännittävää luvassa. Pakko olla!

Eilinen jäi ainakin - kaikesta urautuneisuudestaan huolimatta - plussan puolelle. Kävin lähihallissa uimassa. Lopun iltaa hekumoin uusimman kirjastolainani kanssa; kyllä niin oli loppuillasta nälkä.

Isoveljen säbävalmentaja soitteli.
Isoveljellä alkaa tulla ikä vastaan harrasteryhmässään, juteltiin mahdollisesta jatkosta. Valmentaja sanoi, että Isoveli on kyllä sellainen aarre, josta ei haluta luopua: on hyvä roolimalli nuoremmille, rauhallinen ja isovelimäinen ja mukava ja kannustava kaikille (*iso nielaisu*), ja että hänet haluttaisiin oikeastaan apuohjaajaksi pienten ryhmään (*vielä isompi nielaisu, kiivasta silmien räpyttelyä*).
Sovimme että harrastus jatkuu siinä muodossa, jos Isoveli itse niin haluaa.

Isosisko on ilmoittautunut kahteen tanssitapahtumaan kesäksi.
Pikkusiskon partioinnostus alkoi taas uudestaan, kun kuuli kavereiltaan että pikkupartiolaisille on tulossa yöretki.

Pikkusisko on myös päättänyt, että häntä pitäisi kutsua hänen kolmannella nimellään koska se on niin villi. Harjoittelemme.
Väliin hän tottelee vanhaa kutsumanimeään. Väliin hän huokaisee syvään: "äiti."
Opettajalleen hän oli ilmoittanut, että hänen nimensä ehkä vaihdetaan.

Ei ollenkaan urautunutta.

urautuma ja urheiluturhauma

viikonloppu oli rentouttava, noin pääpiirteissään ainakin.

Perjantaina kävimme pikauimassa isossa hallissa. Oli tukkoista, sekä hallissa että kropassa. Ensin yritin puljata pitkällä radalla mutta tuli sellainen tunne että hukun ja sitä paitsi hitaiden radalla veteli kroolia joku nopea. Meni vettä nenään. Ja herne. Lyhyellä radalla oli joku valmennusryhmä treenaamassa ja tyttöjen piti ihan ehdottomasti päästä hyppimään. Sepä siitä kuntouinnista sillä kerralla. (jälkikäteen oli varmaan hyvä ratkaisu, sillä olin hyvällä tavalla raukea; en liian väsynyt) Tytöt hyppelivät ja Isovelikin uskaltautui kokeilemaan ponnua.

Lauantaina alkoi uraudus. Lapset valittivat että joka viikonloppu on aina samaa ruokaa.
Ajattelin että kehvatsu, niinpäs onkin. Kun yritän tehdä jotain, joka tulisi suhteellisen äkkiä ja jolla ruokkisi koko lauman koko viikonlopun ajan, olen urautunut paisti/kala-tyyppisiin ratkaisuihin. Valmistelut sujuvat kohtuullisessa ajassa, ruoka pysyy ja kypsyy uunissa omia aikojaan ja minä voin lueskella, ja kertarykäisystä riittää yleensä kahdelle tai kolmellekin aterialle ihan vaivattomasti.

Mutta urautunut olen.
Sitten lapset antoivat noottia siitä, että huokailen liikaa. Heti alkoi henkeä ahistaa ja huokailin kahta enemmän.
Olen urautunut ja väsynyt. Ja huokailevainen.
Sunnuntai-iltaan mennessä olinkin jo kehittänyt kohtalaisen mojovan kehnon äidin syndrooman: en ole riittävästi läsnä, en leiki enkä pelaa, huokailen vain ja tarjoan kurjaa ruokaa ja komentelen epäreilusti. Ja olen tylsä, koska en tee mitään kivaa vaan haluan vain lukea rauhassa ja hiljaisuudessa. Tylsyydestäni kaiken tarpeellisen kertoo se, että kun Pikkusisko haluaa actionia elämänsä, hän karkaa mummin luo. Siellä on aina telkkari auki, pentumainen kissa, riittävästi leipää ja jäätelöä ja isoisä jota voi huijata korttipelissä. Siis kaikkea sellaista mitä ei kotona ole. Kotona on vain kaksi poissaolevaa horiskoa, toinen nenä kiinni kirjassa tai kattilassa, toinen kirjassa tai netissä.

Syyllistin itseäni siitäkin, etten halua kauhukolmikkoa keittiöpuuhiini. Passaan vain pilalle.
Ja sitten siitä, että pakotan heidät siivoamaan enkä anna riittävästi aikaa vapaaseen leikkiin.
Ja siitä kun iltapalalla alkavat kikattaa niin ryntään paikalle kuin myrskyn merkki. Pitäisi iltapalastaa tietysti heidän kanssaan. Seurustella sivistyneesti. 
Kaiken varalta syyllistin itseäni myös siitä, että tytöillä on liikaa ja Isoveljellä liian vähän harrastuksia. Laiskistuu yksi ja ylikuormittuvat toiset.
Ja siitä, että autan lapsia eri tavalla läksyissä. Ja siitä etten opeta riittävästi hyviä käytöstapoja. Ja siitä että eivät ole riittävästi netissä ja eivät opi medialukutaitoa. Ja siitä etteivät ulkoile ja liiku tarpeeksi.
Ja vielä siitäkin etten viitsi viettää laatuaikaa.
En ole edes koalaäiti. Olen joku hiivatin laiskiaisäiti.

Juttelimme hraHakkaraisen kanssa lenkkeilystä. Aloin miettiä, milloin oikein kävin ekan kerran lenkillä. Kai jossain Isoveljen ja Isosiskon välissä, luultavasti. Enemmän juoksin keväällä ja kesällä ennen Pikkusiskoa, silloin lenkkeilin tosi paljon.
Sanoin, että hraH opetti minulle lenkkeilyn.
Mietin vähän tarkemmin ja huomasin, että hän aikoinaan opetti minulle myös punttisalin (ajalla ennen Isoveljeä), uimisen (jossain lasten välissä) ja netin (ajalla ennen seurustelua). Yritin syyllistää hraH:ta siitä, mitä elämästäni on tullut.
Ilman häntä olisin ihan varmasti helisevä ja kilisevä älykköhumanisti pitkähelmaisessa liehuvassa hameessa ja pitkissä hiuksissa, lukisin lakkaamatta postmodernia kirjallisuutta ja keskustelisin älykkäästi kulttuurista. Ja nyt olen (lähes) pakonomaisesti (lähes) kilpaurheilusuuntautunut farkkuihin pukeutuva keski-ikäisesti huokaileva tylsimys.
HraH kysyi, haluanko heti lähteä johonkin ashramiin joogaamaan.
Minä olin hyvin ylevä ja riisuin lenkistä hikistyneet vaatteeni ja menin hyvin ansaitsemaani suihkuun pohtimaan elämäni kulkua ja hieromaan kaikkia ihanantuoksuisia hemmotteluaineita itseeni.

Lopun iltaa istuin sohvannurkassa lukemassa Roope Lipastin Rajanaapuria. Hauska! Hykertelin tyytyväisenä. Olen ihan aina tykännyt Lipastin tyylistä, opiskeluajoista asti.
Viikonlopun aikana luin myös paljon kehutun Kyrön Kerjäläisen ja jäniksen. Pidin kyllä siitäkin, mutta sen huumori ei uponnut samalla tavoin kuin Lipastin.

Ehkä tämä viikonloppu oli aika hyvä kompromissi kuitenkin: vaikken nyt olekaan säkenöivä ja postmoderni älykköhumanisti, olen kuitenkin lukenut(kin) jotain, enkä pelkästään urheillut. (ymmärtäkäämme urheilu hyvin laajasti: värjöttelyä hyppyaltaan reunalla uimahallissa voidaan myös pitää urheiluna, ainakin joissain olosuhteissa. Ja vartin lenkki esiteini-ikäisen pojan kanssa on sekin urheilua, vaikkei edes tule hiki. Paitsi lapselle, kun sillä on liikaa päällä)

*
ja helppo herkkuhelmikuukin päivittyi taas! Jee!

melkein nonnan keittiössä

tämä viikko on mennyt nopeasti!

Moneen päivään en ole ehtinyt keskittyä ruuanlaittoon tai mihinkään muuhunkaan sellaiseen, johon kunnon äidit (tm) keskittyvät. Eilen sentään oli päivän ja illan välillä sen verran tyhjää tilaa, että ehdin keittiöön kalistelemaan kattiloita ja pyörittelemään pannuja - muuten melkein koko viikko onkin mennyt epätoivoisilla pikaruokaviritelmillä (kananuudeliwokkia, munakasta ja sieniä...!)

Ihan en vieläkään revennyt nonnan keittiön tasolle, mutta sentään jo vähän sinnepäin. (kiitos kuvasta Pinkki! Tässä on sen oikea paikka, juuri nyt.)
Pastakeittiössä syntyi eilen muheva ja kermainen kasvispaistos vegetaareille, katkarapurisottoa herkkusuille, pakastimesta kaivettu kanapasta kaiken varalta, perunaa nirsoille sekä kaalisalaatti ja rieskoja kyytipojaksi.

Kuola vain valui poskenpieliä pitkin kun nuuskuttelin tuoksuja ja katoin hyristen ja hymisten pöytää.
Yksi lapsista söi kaksi lautasellista risottoa ja kohtalaisen annoksen kaalisalaattia. Toinen lapsi närvi vähän perunankulmaa, nuolaisi rieskaa ja pyöritteli kasvispaistosta lautasellaan. Kolmas nuoleskeli vähän perunaa, haisteli rieskaa ja itki.

Että sellainen nonna!
Totuuden nimissä on puolustettava lapsia sillä, että numerot kaksi ja kolme olivat syöneet tuhdin (joskin kovin epäterveellisen) välipalan. (ja itkun syykin oli muualla kuin ruuassani; lähinnä siinä että olen yleisesti ottaen ilkeä ja ikävä ihminen)
Mutta sittenkin.
Lohduttauduin illemmalla sillä, että kaikki iltapalapöytään katettu katosi (mm. kattilallinen riisipuuroa).

Viikon pikaruokakriisiepisodeista (eikö olekin hieno sana!) viisastuneena päätin, että rupean tekemään aina jotain pientä varastoon pakastimeen. Rustasin oikein muistilistan seinänpieleen: pakastimessa valmiina ja pakastimessa raaka-aineita.
Viikolla kävi nimittäin pariinkin otteeseen niin, että olin aliarvioinut päivän pituuden ja yliarvioinut keittiöni ruuanvalmistuskapasiteetin. (miten ravintoloissa pystytään mitenkään tuottamaan tavaraa pöytään alle vartissa? ja miten formuloiden renkaat pystytään vaihtamaan kolmessa sekunnissa, en ymmärrä?)
Nyt on sitten sekin homma hanskassa. Listan mukaan pakastimessa on: suklaaleivoksia, runebergintorttuja, pussillinen sämpylöitä. Raaka-ainepuolelta löytyy erilaisia kasvis- ja marjapakasteita. Kyllä niin kiljuvat lapset ilosta kun supernonna kaivaa ruokapöytään pääruuaksi jäiset suklaaleivokset ja jälkkäriksi jäiset ruuneperit. Viileähköt sämpylät syödään iltapalaksi.

tulevan viikon ruokasuunnitelmaa - niissä toiveissa ettei tarvitse turvautua pakastimen antimiin
pe - roskaruoka + katkarapurisoton jämät
la+su - kalkkunarulla, kuhaa
su+ma - lasagne (kanajauhiksesta)
ma+ti - lasagne, kanacouscous
ke - pastaa, kalakastiketta /kalakeitto

jälkkäreinä hedelmä- ja marjalautasia, marjakiisseliä.

kohti olympialaisia

havahduin hetkellisesti työn aiheuttamasta koomasta, kun pidin jogurtin (ja blogin) verran taukoa. Osuvaa tekstiä!
Paitsi että ensin kehun itseäni ihan kamalasti, koska olen ollut valtavan reipas työmaalla viime päivinä. Olen mm. tehnyt yhdessä aamupäivässä varastoinventaarin, johon normaalisti herrakerholta kuluu kokonainen viikonloppu ja koppa kaljaa, olen kuunnellut yli kaksi tuntia ystävääni hanskamiestä ja tänään rykäisin tuossa tuokiossa kasaan hankesuunnitelman.
Melkein taas olen vuoden työt tehnyt yhdessä viikossa.

Mietin nyt kuitenkin noita Pinkin probleemia, niinkuin vaikka sitä että "kauhistelen, jos jonkun muun lapsi ei tottele" - sehän nyt on ihan helppo juttu. Ne tottelemattomat lapset ovat (ainakin meillä) HraH:n lapsia. Ei minun. Mutta jos ne ovat kilttejä, niin sitten ne ovat minun.
Jonkun Toisen Ongelmakenttä toimii aina.
Ja minä onneksi voin myös vedota siihen, ettei ole ammatillista pätevyyttä hoitaa kasvatustilanteita. Olen pelkkä amatöörikasvattaja.
Mikä tietysti johtaa siihen, että voin osallistua olympialaisiin, lajinani kasvatus.
Se puolestaan johtaa lieviin paineisiin, sillä sen tason kisoihinhan ei kannata lähteä häviämään jollekin uuden mantereen superäidille, vaan pitää pyrkiä mahdollisimman puhtaaseen omaan suoritukseen ja mielellään douppaamattomassa olotilassa.

Lajina kasvatus on selvästi seitsenottelu
1. kauppa (karkki- ja leluhyllyjen ohitus, videopisteen ohitus) (itkupotkuraivarit - äidin tai lapsen - johtavat hylkäämiseen välittömästi)
2. ruokailu; ravintola (tilaaminen, odottaminen, pöytätavat) (pöydän alle valuminen - äidin tai lapsen - johtaa hylkäämiseen välittömästi)
3. ruokailu; kotiolot (ruuan tarjoilu ja syönti) (yökensyö johtaa hylkäämiseen välittömästi)
4. ruokailu; omatoiminen (miinuspisteitä jos lapsi syö karkkia tai pullaa, eikä sitä terveellistä välipalaa joka on katettu pöytään; välitön hylkääminen jos äiti itse syö sen pullan tai karkit)
5. ilta- ja aamutoimet (miinuspisteitä hampaidenpesun unohtamisesta ja kadonneista pyyhkeistä; hylkääminen jos kuriksista tulee itkupotkuraivarit.)
6. hiekkalaatikko (miinuspisteitä jos kähveltää kaverin ämpärin, hylkääminen jos etuilee liukumäessä)
7. äitikerho (miinuspisteitä jos likatahroja vaatteissa, hylkääminen jos ujo lapsi lymyilee naulakossa tai jos vaippaan tulee selkäkakka eikä ole muuta kuin ruttanat ja kulahtaneet sukkikset vaippakassissa)

Taidan lähteä voitelemaan superlaumaani kohti Lontoota.

Minä ihan itte osasin



Ei edes huulipunaa

Saimme eilen pienen vieraan kun nuorempi kummipoika (+isänsä ja siskonsa) tulivat visiitille. Kohta parivuotias tepsutti punaposkisena massu pömpöllään ympäriinsä kaksivuotiaan tohinaisessa tuhinassa. "Kissa putosi" sängyltä eikä Isoveljen kännykässä ollut "änggi böödsiä", mutta niin oli mukavaa mennä poikien huoneeseen tekemään tuhmuuksia.
Isoveli jahtasi pikkukaveria naureskellen.
Me aikuiset kanssa vietimme kunnioittavan hiljaisen minuutin ajatellen sitä, että tästä kesästä alkaa juhlaputki. Ensimmäinen kummipoikamme on jo ripari-iässä, ja tästä edespäin seuraavat montamonta vuotta vietetään ripareita, lakkiaisia, valmistujaisia...
En ole vanha. En. En varmana ole.

En, vaikka lapsetkin laskivat että yhteensä he ovat jo kolmekymmentä.
Minulla on kolmekymmentä äitityövuotta plakkarissa. Kohta jo kolmekymmentäkaksi. (Isoveli 12, Isosisko 10, Pikkusisko 8; isojen synttärit kevään aikana!)
Kolmekymmentäkaksi!
Minun pitäisi kaiken järjen mukaan olla seesteinen superäiti, joka hallitsee tilanteen kuin tilanteen suvereenisti.
Paitsi etten ole. Tänä aamunakin olisin paljon mieluummin syönyt aamupalaani hartaan hiljaisuuden vallitessa, enkä yhtään olisi halunnut ratkoa kadonneen kännykän kriisiä, en etsiä eksyneitä avaimia enkä varsinkaan tutkia suurennuslasilla, mikä näppylä oli jonkun naamavärkkiin ilmestynyt. Sanoin herraH:lle bussissa, etten jaksa mitään aamuisia kriisejä. (rehellisyyden nimissä en jaksa päiväisiä enkä iltaisiakaan kriisejä, niin että se siitä seesteisyydestä ja kyvystä ratkoa maailman kaikki ongelmat) (sen takia supersankariäidin viittani onkin takavarikoitu!)

Pikkusiskollakin on äitiyskriisi.
Torstaina saa iltapäiväkerhoon naistenpäivän kunniaksi viedä meikkejä, niin tytöille tehdään kasvohoitoja tai jotain.
Eikä meillä ole huulipunaa.
Siis i-han jär-kyt-tä-vää.
(no ehkä meillä on, mutta arvatkaa lähteekö se mihinkään iltapäiväkerhoon pikkutyttöjen iloksi?)
Yritin tarjota tilalle kynsilakkoja, mutta se oli ihan plääh.
Millainen äiti minä oikein olen? En meikkaa, ja jos vaikka meikkaankin niin kieltäydyn lainaamasta härpäkkeitäni nuorisolle!
Kyllä niin taas lasta koetellaan.

kohti uutta viikkoa!

viikonlopun jälkeinen perinteinen valitusvirsi:

Mieleni minun niin tekisi
laiskotella lorvaella
vastuust vapaan eläellä
turhanaikaist tuherrella

En jaksa ajatella, toteutuuko nelipolvinen trokee. Haparoivaa yritystä alkusointuun kuitenkin.

*
Perjantaina roudasimme kauhukolmikon uimahallille, koska hraH:lta oli jäänyt väliin punttisali ja minulla oli krooninen niskajumi.
HraH punttaili, minä polskutin urhoollisesti täysmittaisessa altaassa. Tulin siihen tulokseen, että ehkä näkökentässä saattaisi siintää lyhyiden ratojen ME, pitkille radoille en kertakaikkiaan taivu. Parikymmentä minuuttia ja reilut puoli kilometriä: sitten silmissä sumeni ja sitä paitsi tytöt olivat karanneet hyppyaltaalle vastoin nimenomaista ohjeistustani.
Polskutin jäljellejääneet minuutit myöhemmin tutussa lyhyessä altaassa ja olin paljon tyytyväisempi elämääni.
Ajattelin, että olisi kiva jos sulo-Kasvio vielä olisi uimari. Ja että olisi kiva jos olisin yhtä nätti (=nuori) kuin naisuimarit mutta en niin harteva.
Silloin kun Suomen uinnilla porskutti vielä hyvin, olin aina Kasvio-fani.
En kyllä muista miksi.


Lauantaina vierailimme lapsetta maaseudulla tuttavien luona. Kiehtovat keskustelut ja ympäristön hiljaisuus! Kotiintultua virkkasin vimmaisesti.
Isoäidinneliöpeitto tuli valmiiksi. (otan kuvan kunhan ehdin, muistan ja muutasellaista!)

Sunnuntaina murehdin alkavaa viikkoa ja sitä, että mitä nyt tekisin kun peitto tuli valmiiksi. Lankoja jäi ihan tyhmä annos: niin vähän ettei niistä saa varmaan mitään järkevää aikaan, mutta niin paljon että ne huutelevat houkuttelevasti hyllyssä.
Istuin sohvalla puikot ja koukut käsissä ja huokailin.
Ystävät käväisivät kahvilla: murkkuikää hipova poikanen oli kahdessa viikossa kasvanut ainakin viisitoista senttiä.

Outoa tuo lasten kasvaminen: ensin tuntuu ettei niihin tule järkeä tai muutakaan tolkkua millään. Ja sitten yhtäkkiä niistä on tullut oudolla tavalla isoja.
Isoveli tuntuu kasvavan aina suljetun oven takana. Joka kerta kun hän tulee huoneestaan tai vessasta, hän näyttää venyneen taas muutaman sentin.
Kun ottaa huomioon, että huoneen ovi on nykyään aina suljettuna, tapahtuu päivittäistä kasvua ihan tolkuttomasti.
Kuuntelimme viikonloppuna Junnu Vainion Vanhoja poikia viiksekkäitä. Tapasin laulaa sitä pienelle Isoveljelle. Murtuvalla äänellään hän sitä nytkin hartaasti lauloi mukana.
Minulla tulvahtivat vedet silmiin. Pienenä hän lauloi: "sitten me tultiin kotiin Nosturin häitästä..."

Ja sitten mietin, että milloin viimeksi olen laulanut.
Laulanut oikein sydämeni kyllyydestä?

Perjantai!

perjantai!
Perjantai!

Verstaalla on ilmeisesti virallinen vierailupäivä. Heti aamusta tuli käymään oma aateekoo-gurumme Hevi-heikki. Kun sekä UPM:llä että hevimiehellä oli huono työpäivä, oli minulla seuranani kaksi pottuuntunutta vanhaa herraa, jotka lohdukseen joivat kahvia kupillisen toisensa perään ja mussuttivat munkkia. Ja minä nauroin itseäni tärviölle kun kuuntelin herrojen urputusta. Työt eivät kyllä edenneet, sen pahemmin aateekoopuolella kuin missään muuallakaan, mutta maailma on varmasti parempi paikka nyt.
Heviheikkiä seurasi yksi herrakerholaisista viljelemään omia turhaumiaan, eli työtahti ei tästä ainakaan päivän edetessä parane.
No, onhan perjantai.

*
Istuimme eilen illalla sohvannurkassa katsomassa Yle Teemalta Aikamatkaa nuoruuteen.
Vanha muori punnersi matkalaukkujaan kapeassa portaikossa yläkertaan.
HraH: "sit kun me ollaan noin vanhoja, mä autan sua."
Sydämeni suli.
*

oivallus

Tästätuleehyväpäivä, tästätuleehyväpäivä, tästätuleehyväpäivä...

+ verstaan jääkaapissa on isommat ja paremmat eväät
+ päällä on lempipaita
+ luin aamulla bussissa kiinnostavaa kirjaa
+ kohta on viikonloppu ja luvassa mukavaa tekemistä
+ Isoveli pääsi haluamaansa yläkouluun

mutta...
- stressaavaa tekemistä sen verran etten tiedä muistanko edes hengittää välissä.
- iltakokous
- pottuuntunut UPM (Uusi PiällysMiäs, eli esimies - tiedoksi niille, jotka eivät häntä vielä tunne) (olen työskennellyt UPM:n kanssa kauemmin kuin aikoinaan vanhan piällysmiähen.)
- aivo- ja päänsärky
- ihan liian pitkä aika siihen että on ilta ja kuuma suihku

tästätuleehyväpäivä, tästätuleehyväpäivä, tästätuleehyväpäivä...

Riskeerasin eilen niska- ja käsiterveyteni virkkaamalla viimeisetkin isoäidinneliöt valmiiksi. Nyt on jäljellä enään neliöiden yhdistely torkkupeitoksi, ja sitäkin olen jo aloitellut.
Maailmankaikkeus kosti heti: kättä ja niskaa jomottaa. Pään ja aivojen lisäksi.
Kiukuttelen maailmankaikkeudelle: kun ulkona on märkää kylmää ja pimeää ja kaikenlisäksi vielä liukastakin niin ettei ulkoilu ole mahdollista, ja jos ei ihan koko aikaa jaksa lukea tai laittaa ruokaa, niin mitä sitä sitten pitäisi tehdä?

**
Aamulla heräsin uutisiin: jos haluaa voi käydä kirjoittamassa uuden presidentin onnittelukirjaan. Klo 10-16.
Mietin, että mitä sitä sitten sinnekin kirjoittaisi?
Onnea?

Jos rupeaisi jotain pidempää rustaamaan niin ihan varmasti joku tohinainen mummo alkaisi takana vaihtaa jalkaansa ja huokailla. Kun sillä olisi kuitenkin mielessä joku itsekeksimä riimillinen runo melkein katoamaisillaan kielenpäältä ihan kohta.
"Toivottavasti oot kiva pressa sinä Sauli / vaikka et enää pullataikinaa kauli. Nyt alkaa sulla duuni uus/ tiedossa työvuosia kuus."
Ehkä pitää sittenkin lähteä kirjoittamaan siihen onnittelukirjaan.
Voisin vielä piirtää kiikkerän kuvankin. Laittaisin tikku-ukon jolla on kikkara tukka ja sitten kaulimen päälle ruksit.

Jos ei lyö verstaselämä leiville, voisin ruveta keksimään runoja onnittelukortteihin.