karvakierros

Pikkusisko ei olisi tietenkään millään malttanut odottaa ostoksille lähtöä. Ah ja voi sitä karvaliivin odotuksen tuskaa! (grrr...)

Sovitimme yksiä kenkiä urheiluliikkeessä vetelän miesmyyjän avustamina, hyppelehdimme tavarataloon karvapipo-osaston kautta. Ihania kenkiä! ehkä jonkun mielestä.
Kirkkaankellervät muovisaappaat karvavuorella. Vitivalkoiset karvavuorelliset goresaappaat. Mustat pitkävartiset kolmannen valtakunnan vieraana-saappaat, karvavuorella (mikä mahtoikaan olla ostosreissun teema?). Tennarit. Tai toisenlaiset tennarit. Kolmannenlaiset tennarit - Pikkusisko rakastaa tennareita (ja huppareita).
Hän on myös todellinen tulevaisuuden imeldamarcos. ("mä otan yhden kunniakierroksen näillä tossuilla tän kaupan ympäri")

Tyydyttävä kompromissi löytyi mustista karvavuorellisista goretexmex-tennareista, joiden hinta kyllä kirpaisi hetken. Kovasti. Hankinta on ainoastaan sikäli lohdullinen, että tossuilla luultavasti ja toivottavasti pärjää vielä alkutalven sohjosoosissakin. Nauhat vaihdettiin pikalukollisiin.

Karvaliivien hypistelyä yhdessä, toisessa, kolmannessa, neljännessä ja viidennessä liikkeessä. Väliin pörheän, melkein karvaisen fleecehupparin hankinta. ("sain mä sentään jotain vähän karvaista" *iso huokaus*)
Isoveli liittyi hraH:n kanssa ostosjoukkoihin tässä vaiheessa. Poikanen poimii nopeassa tahdissa miestenvaatepuolelta ensimmäisestä rekistä pari pitkähihaista teepaitaa ja sovittaa kahta collegehupparia. Toinen kelpuuttuu jatkoon, ettei vain tarvitsisi mennä hyvänen aika sentään vielä toiseen kauppaan.
Hampaitani kirskutellen lisään tämän liikkeen karvaliivin ostoskasaan. "mä en enää ikinä halua yhtään mitään", lupaa lapsukainen. ("en mäkään", pesaa poikanen).

Kovaa vääntöä aamulla: karvaliivi ei ole liikuntatuntivaate. Aimitenniin?
Ihan epää. Ostetaan uusia vaatteita, eikä niitä saa käyttää. Ja mitenniin hikistyy, eikö se sitten hikisty tavallisessa käytössä?
Itsekseen murpattaen tyttö valitsee sen seitsemäntoista hupparin joukosta lepardikuvioisen hupparin. On tässäkin sentään karvaa. Uudet kengät laitan ihan varmana.

Toivon hartaasti että gorekarvatennarit kelpaisivat myös Isosiskolle. Hän valitsisi mieluummin poikatyttöhenkiset nahkakengät tai -saappaat, joilla hän sitten surutta kiipeäisi puuhun ja loiskuttaisi läpi vesilammikon. Karvatexmextennareilla olisi siinä kyydissä edes joku mahdollisuus.

**

kovanonnen lapsilisähankinnat tähän mennessä
* goretexmex-tennarit
* fleecehuppari
* karvaliivi
* 2x pitkähihainen t-paita
* collegehuppari

vielä puuttuu ainakin
2xvälikausikengät

Ensimmäisen kierroksen ostosvahvuudesta puuttui Isosisko

Olen nääntynyt.

materialismikriisi

minä ja suuri suuni.

Tulin vahingossa mutisseeksi jotain lapsilisistä ja uusien vaatteiden hankinnasta.
Olen joutunut
a) selittämään kolmeen kertaan mitä lapsilisä merkitsee
b) selittämään kolmeen kertaan mihin meillä sitä käytetään
c) selittämään kolmeen kertaan mihin sitä meillä tällä kerralla käytetään (onneksi en sanonut että se tulee kuukausittain)
d) perustelemaan vähintään viiteentoista kertaan miksi sitä ei käytetä nintendoon, ipadiin, tai leluihin
e) sen lisäksi olen luultavasti usean ihmisen mustalla listalla, koska valistetut ja valistuneet sekä yleiseen valistamiseen taipuvaiset lapseni ovat tietysti muistaneet leuhkia kaikille kavereilleenkin että lapsilisäpäivänä me saadaan kaikkea kivaa esim. nintendot ja aipädit.

Hyvästi suloinen ostorauha! Hyvästi käytännölliset hanskat, pipot, sukat ja yksiväriset sukkahousut! Hyvästi tukevat välikausikengät, järkevät takit ja odottamattomat yllätyshankinnat.
Tervetuloa karvaliivi.
Tervetuloa yöpukumainen outo haalarivaate.
Tervetuloa sydäntäsärkevän itkuiset Pikkusiskokohtaukset miksmäenkoskaansaanintendoa jasitmäenenääikinähaluamitään. paitsisenihananpenaalin.

Hyvänhuomenen sijaan Pikkusisko tervehti aamulla: joko se raha tuli?

Tähän asti olen käyttänyt lapsilisän kaikessa hiljaisuudessa lasten tarpeisiin. Yllättänyt lapseni iloisesti lämpöisillä hanskoilla, villeillä pipoilla, vauhdikkailla hammasharjoilla ja ihanantuoksuisilla saippuoilla.
Nyt olen ajatumassa todelliseen kulutusjuhlaan.
Jopa alati kaupankäyntivastainen Isoveli haluaa tulla valitsemaan itselleen paitoja.

Milloin opin pitämään suuni kiinni?
Kuka on kasvattanut lapsistani tuollaisia materialisteja?

lievä työpotutus ja valaistunut oivallus

Esimies lähti aurikolomalle. Ansaitusti ja ajoissa etukäteen tiedetysti.

Tänään oli verkostotapaaminen tai jotain sinnepäin, meidän firman isännöimä tapaaminen luonnollisesti. Kysyin esimieheltä vielä eilen viimeiset evästykset ja onko kaikki hoidossa.
Riittää kuulemma kun olen paikalla, nätti ja vastaan kiperiin kysymyksiin. Ei tarvitse tehdä mitään, ei esitelmöidä, eikä murehtia. Kaikki on hyvin.
Esimiehen esimies hoitaa homman. Ja vielä uudempi työntekijä tekee oman osuutensa.

Heräsin (valinnainen rumasana) tänä aamuna siihen kun (valinnainen rumasana) kännykkä pomppasi (valinnainen rumasana) tekstiviestin merkiksi klo (todella monta valinnaista rumaasanaa) 05.49.
Esimiehen esimieheltä eli herrakerhon pj:ltä tuli viesti: "Moi te kaksi. Piti lähteä Helsinkivantaalle. Olen siis estynyt saapumasta verkostotapaamiseen. Moikka."
(Melko monta valinnaista rumasanaa tähän. Et sitten viitsinyt jo eilen asiasta infota?)

Yritin nukkua vielä vähän. En onnistunut. Söin aamupalan. Purnasin miehelle.
Menin toimistolle. Kaivoin tikulle jonkun vanhan slideshown, muokkasin reippaassa tahdissa, täydensin.
Keräsin kahmalollisen paperirekvaa kassiini.
Lähdin verkostoitumaan.
Tulin paikalle.
En löytänyt neukkaria. Verkostopj tuli paikalle ja alkoi huokailla.
Kävi ilmi, että olin kysynyt neukkaria väärällä nimellä. Verkostopj kysyi, että missä kahvi. Minä vastasti että mistäpä minä tietäisin, sain käskyn olla vastuullinen vasta tänä aamuna.
Menin tilaamaan kahvia.
Kaivelin paperit pöydälle.
Kahvit tulivat. "Et sitten mitään kastettavaa tilannut"
(melko monta valinnaista rumasanaa) "Enpä kuule tässä kiireessä nyt ihan ehtinyt sellaista ajatella (ja ihan varmasti en ota esimiehen tai hänen esimiehensä tekemättäjättämyksistä vastuuta. En.)"
Sovin kahdella lauseella Vielä Uudemman Työntekijän kanssa mistä puhun minä ja mistä hän. Kävi ilmi, että olimme molemmat tahoillamme muokanneet samaa slideshowta.
Niitä oli sitten kaksi auki työpöydällä.
Puhuin minkä puhuin. Mielestäni hyvin.
Vielä Uudempi Työntekijä hoiti homman hänkin hyvin.
Kävi ilmi että lounaalle ei ollut pöytävarausta (muutamia rumiasanoja). Verkostopj: "niinno, arvaahan sen kun tää on näin hoidettu" (ja minähän en vieläkään rumasana ota vastuuta esimieheni tekemättömistä töistä)
Ruokani oli liian suolaista. Minulle ei oltu katettu lasia. Seuruettamme pyydettiin poistumaan, koska "asiakkaita tulee lisää koko ajan".

Iltapäivällä oli vieraileva puhuja joka oli hyvä tyyppi. Sain paljon hyviä vinkkejä sekä työ- että vapaa-aikarintamalle.

Päätin, että (rumasana) en todellakaan ota vastuuta siitä, mitä esimieheni on tehnyt tai jättänyt tekemättä.  Jos vastapuoli ei ole ymmärtänyt varmistaa, että ne hommat todella on tehty ja esimies on asian ymmärtänyt (mukavuudestaan huolimatta hänelle on syytä vääntää joitakin asioita rautalangasta. Hitaasti), niin ongelma ei ole minun. Todellakaan. (*)

Ja siihen nähden, miten pottuunnuttavalta tämä purskaus vaikuttaa, olen itse asiassa ihan loistavalla tuulella.
Sehän on näiden verkosto/vertaistukitapaamisten tarkoituskin: tajuta että ihan mielettömän monessa firmassa asiat ovat vielä enempi keturallaan kuin meillä.
Jee mikä oivallus! (jos kohta myös se on hivenen huolestuttavaa...)

Aika hyvä työpäivä, paitsi alkoi aivan liian varhain.


*(höh, tajusin vasta nyt että kyllä se varmaan sen verkostopj:n mielestä onkin juuri minun vikani. nyt alkoi kyllä harmittaa. Hänhän ei tiedä mitä tänään on tapahtunut, eikä myöskään sitä että sekä UPM että herrakerhon pj ovat täysin kyvyttömiä delegoimaan.) (tämä ei ollut se valaistunut oivallus. Se meni jo!)

ps. löysin perjantaina Lähes Täydelliset Farkut. jee.
Olleet kaksi päivää käytössä. Toimivat.




maanantain syvälliset

uusi työviikko *huokaus*.
UPM on lähdössä aurinkolomalle *isompi huokaus*.

*
Aika rankka viikonloppu. Tunteita täynnä.


Viikonlopun tuoksinoissa juttelimme aikuisia asioita erilaisilla kokoonpanoilla. Vauva-/hoitovapaalta työmaalleen palannut äiti-ihminen antoi tulla täyslaidallisen: aika ei riitä, eikä raha kompensoi kuluvaa aikaa.

Ajattelin ja sanoin ääneenkin, että taaskaan kerran en vaihtaisi omaa tilannettani. Palkkapäivänä harmittaa, mutta ei niin paljon kuin voisi kuvitella.
Toki työ voisi olla haastavampaa ja varmasti kiehtovampaakin - mutta pystyn kyllä aika tehokkaasti ottamaan tästä vaatimattomastakin leiviskästäni sellaisia stressipiikkejä, etten oikeastaan tiedä, kestäisikö herkkä hermorakenteeni yhtään vaativampaa työnteentää.
Rahaa voisi vyöryä tilille isompiakin kasallisia, mutta toisaalta viisitoista tuntia viikossa enemmän kotiaikaa (kuin muilla) on kyllä melkoisen käyttökelpoista valuuttaa sekin. Varsinkin tämän alan palkkatason huomioiden.

Jos ihan rehellisiä ollaan, haluaisin enemmän rahaa vähemmällä vaivalla. hmh.

Mietin kyllä sitäkin, teenkö kotijoukoille karhunpalveluksen kun olen aina tavattavissa ja palvelualttiina kuin pieni partiolainen?
Olisiko niille parempi, jos en koko ajan olisi hengittämässä niskaan kohtuuttomine vaatimuksineni?

Toisella kokoonpanolla pohdiskelimme tämän päivän pientalopeltoja: sitä kuinka kaupunkien ympäristökunnista liikutaan työmaalle ja takaisin päivästä toiseen, kahdella autolla, kuljetetaan lapsia sinne ja tänne - kahdella autolla, ja siellä jossain pellon keskellä on se (melkein) omin käsin rakennettu talo, jossa ei ole ikinä aikaa olla pitkien työpäivien ja jatkuvan edestakaisliikkeen takia.
Tuli surullinen olo.

Pitäisikö työurien pidentämisen sijaan puhua ennemminkin työelämän kohtuullistamisesta ja inhimillistämisestä? Siitä, että työmaailmassa olisi joustoja ja enemmän mahdollisuuksia tehdä todellisia valintoja?

*
Tässä maailmassa on ihmisiä, joille soisi kaiken hyvän. Sellaisia joita haluaisi kantaa käsissään, auttaa jollain tavalla, jos vain osaisi.
Tarjoaminen on melkein yhtä vaikeaa kuin pyytäminen.

*
Sunnuntai-iltana olin aivan loppuunajettu.
Lähdin pitkästä aikaa lenksalle. Juoksin aivan liian vähissä vaatteissa, aivan liian kylmässä säässä ja aivan liian lujaa vauhtia.

*
Etsimme viikonloppuna Isoveljen kaapeista jotain puolisiistiä päällepantavaa.
Isoveli on kesän aikana kasvanut ulos kaikista - kirjaimellisesti ihan kaikista - pitkähihaisista t-paidoistaan. Hänellä ei ole yhtä ainoaa pitkähihaista vaatekappaletta.

Sanoin lapsille, että lapsilisäpäivänä pitää mennä vaateostoksille (välikausikengät, hanskoja, Isoveljen paitoja...)
Pikkusisko tarvitsee kuulemma karvaliivin. Isosisko saa (?) kokohaalarin. Isoveli kommentoi: "nää-äfst, onko pakko?"

parisuhteellisuutta

taisin eilen väittää, että kaikki viime aikoina lukemani kirjat ovat ihan plääh.
Valehtelin.

Kiertelin joku aika sitten jollain kirpparilla etsimässä jotain ja rutiininomaisesti vilkaisin tietysti myös kirjapenkolaarin. Koska elän ankaraa en osta yhtään kirjaa -kautta, nappasin laarista muistiin yhden kirjan nimen ja marssin suorin tein kirjastoon etsimään sitä.
Maija ja Hannu Nymanin Amoria ja huumoria parisuhteeseen oli hyvä lukukokemus. Luulen, että olen lukenut sen joskus ennenkin, mutta tähän hetkeen tuo kirja sopi erityisen hyvin.
Olimme taannoin - ystävänpäivänä itse asiassa - heitä kuuntelemassa ja pidimme illasta kovastikin. Hyviä puhujia ja sopusointuista paria on ilo kuunnella, aina! Puhumattakaan siitä, että on äärettömän levollistavaa pysähtyä hetkeksi oman parisuhteen äärelle.

Olimme viime syksynä pariskuntaviikonlopussa. Hyvä kokemus. Kaiken pikkulapsivuosien aikana kasautuneen arkikuonan alta löytyi edelleenkin Se Juttu. Oli suorastaan sykähdyttävää olla vähän itsekäs ja nostaa parisuhde keskiöön.
Kun tässä koulujenaloitushässäkässä pohdimme syksyn ohjelmaa, mietimme myös kahdenkeskistä olemista: lähdemmekö yhdessä ja kahdestaan johonkin matkalle, ravintolaan, teatteriin?
Päädyimme ilmoittautumaan uuteen pariskuntaviikonloppuun - vaikka matka olisi mukava ja ravintolassa hyvää ruokaa, on paljon vaivattomampaa ja helpompaa pysähtyä katsomaan toista silmiin tilanteessa, jossa on pakko tehdä niin.
On niin helppo sanoa, että menemme ihanaan aurinkoiseen katukahvilaan istumaan, lataamaan akkuja ja viettämään parisuhteen laatuaikaa.
Mutta onko se laatuaikaa parisuhteelle? Tuleeko siinä ihan oikeasti ja todesti katsottua silmiin, puhuttua niitä tärkeitä?
En tiedä.
Taitaa olla vähän kummallista harrastaa parisuhdetta. (mutta se on varmasti parempaa kuin harrastaa paria suhdetta.) (Kyllä on kökköiset vitsit tänään!)

Se katukahvilamatka on suunnitteilla kevätpuolelle. Kuitenkin.

Miksi näitä mietin? (se merkki varhaisen on vanhuuden?)
Pitääkö, saako, voiko, onko tarpeen keskittyä sellaiseen, joka hoituu itsekseenkin? Vai onko se silkkaa neuroottisuutta? Turhaa kaupunkilaispullamössöurputusta? (eikös olekin hieno sana!)

*
Kuten suosikkilaulajat /-lauluntekijät niin kauniisti sen sanovat:
Kuuletko nainen?
"kaivattiin kenties vain rahtusta aikaa ja rohkeutta katsella silmiin..."


plääh ja ea-ahd.

syyskypsyys.
En jaksaisi. Ei huvita. Plääh.
Pariin viikkoon en ole ehtinyt, tai halunnut (ehkä ennemminkin niin), edes ajatella liikuntaa, plääh sille. Kaikki lukemani kirjat ovat ihan plääh. Työ on plääh ja kaikki muukin on vain plääh.
Syyskypsyys.

*

Ahdistuin ihan kohtuuttomasti sillä typerällä ensiapukurssilla. Elvytimme vauvaa ja leikki-ikäistä.
Pikkusiskoa ei missään vaiheessa tarvinnut elvyttää, mutta silti saan flashbackeja.
No, tulipa tehtyä. Nyt olen täysinoppinut ensiavustaja taas parin vuoden ajan.


Kieputimme jotain painesiteitä myös. Ajattelin että ihan tyhmää, ikinä en kulje missään ensiapupakkaus taskussani. (tietysti pitäisi)
Muistin että paras ea-kurssi minkä ikinä olen käynyt, oli semmoinen joku ensiapua ilman välineitä -kurssi. En tiedä, oliko se meidän nuortenryhmän vetäjien omaa tuotantoa, vai onko semmoista markkinoitu ihan oikeasti. Se oli hauska, ja todenmukainen. Muistan vieläkin kun yritimme kaverin kanssa (terkut vaan Kurakummille) ovelasti valmistua loppuharjoitukseen tunkemalla taskuihin kaikenlaista pikkunippeliä apuvälineiksi. Paras ensiapuväline on collegepaita, sillä voi vaikka mitä.

Ea-nuoriaikoinani olin aina välillä potilaanakin. Vieläkin harmittaa, kun oltiin etsintäharjoituksessa potilaina, eikä meitä löydetty ajoissa. Minut olisi pitänyt kantaa pois metsästä suksipaareilla, mutta jouduinkin itse kävelemään.
Hauskin harjoitus oli se, kun olin jäänyt ruohonleikkurin alle.
Ja sitten kerran olin puukotuksen uhri. Jee.
Kerran tuli noottia siitä, kun meidän ryhmä oli aikeissa tehdä kiristyssiteen päävammaiselle. Kaulaan tietysti.

Ihmettelen, miksi ahdistun niin hirveästi, kun kyse on kuitenkin vanhasta tutusta jutusta ja ennen niin rakkaasta ja tärkeästä harrastuksesta. (ja kun vielä opekin kehuu koko ajan!) Ei pitäisi olla mitään syytä ahdistua.
Ehkä olen saanut elinikäisen trauman kaikista niistä suuronnettomuusharjoituksista. Vähän niin kuin oma siskoni joka pelästyi ikiajoiksi Kurakummin vertahyytävää karjahdusta jossain harjoituksessa. (yeaarghh-banzai! mikä ihmeen vertavuotavan potilaan huuto sekin on? Häh?)

Joka tapauksessa: ylläpidä taitoasi.
Opi perusasiat!


*
Tänään kampaajalle. Jospa siitä vähän fiilis kohenisi.


keskiviikkoketutus, pitkästä aikaa

eipä löytynyt täydellisiä farkkuja vieläkään. Tai parit hyvät olen löytänyt, mutta en ole ostanut.

Kärsin yleisestä vartalon alasvalahtamisesta. 3x9kk (no, tarkalleenottaen 2x9kk + 6,5kk) on aivan varmasti siihen syypäänä, ja painovoima. Ensin valahti rintamus vyörtärölle, nyt on vyötärö valumassa lantiolle ja reisiosasto polvitaipeisiin.
Epäilen että muutaman vuoden päästä koko vartaloni on valahtanut nilkkoihin, enkä saa enää minkään valtakunnan housuja ohi norsunturpeiden jalkojeni.
Sääli muutoin niin kauriinsorjaa vartaloani.

Täytyy sitten lentotukisukkien ja korsettien kanssa kerätä valahtaneita osia takaisin kuosiin. Koko kaameus tietysti paljastuu kun kainaloista alkaa tursuta ihramassaa yli äyräiden.
Onkohan olemassa jotain korsettihihoja tai lentotukikäsiä?
Paitsi että sitten tursuaa kaula-aukko.
Täytyy  varmaan kasvattaa pitkä tukka. Voi sitten haalia kaiken ylimääräisen alasvalahtaneen sinne kuontalon sekaan ponihännälle.

*

Isoveljellä oli eilen terveystarkastus. Piti varata tunti aikaa koko perheen hyvinvoinnin seuraamiseksi ja molempien vanhempien on hyvä olla paikalla ja läpälää.
Koko juttu kesti alle puoli tuntia, josta minä olin huoneessa noin kymmenen minuuttia.
HraH:ta ei terkkari kysellyt - harmi, olin jo lietsonut itseni vimmaiseen puolustuspuheeseen ("ollaan naimisissa ja on yhteishuoltajuus ja asutaan yhdessä ja on hyvä keskusteluyhteys...")
Lapselta oli tutkittu näkö ja kuulo, otettu pituus ja paino ja siinä oli se koko perheen hyvinvoinnin seuranta.
Minulta terkkari kysyi, että onko jotain.
Minä sanoin että ei, meillä on tässä fiksu ja mukava nuorimies.

Mietin, että jos nuorella olisi jotain murhetta, olisiko hän siinä ajassa avautunut.
Tai jos perheellä olisi jotain.
En tiedä, osaisinko minä kymmenen minuutin sisällä kaataa sisäiset astiani nurin. Ainakaan ihan vieraalle terkkarille. Sille vanhalle tutulle neuvolantädille ehkä.

Tietysti saimme murkkuikäisen kasvatusoppaan ("meillä on tämmöinen uusi lähestymistapa"). Niin että nyt olen täysinoppinut murkunkasvattaja.

Oikeasti olen tosissani huojentunut: yläkoulua on käyty muutama viikko eikä vielä jälkeäkään siitä, että tup-akka, viina ja villit naiset olisivat viemässä poikastani suureen pahaan maailmaan.
Lapsi kehrää tyytyväisenä: koulun käyttämä jaksosysteemi tuntuu sopivan hänelle, läksyissä on sopivasti haastetta ja kavereita on löytynyt.
Pysyisi nyt tuommoisena vain.
(yksi tuttu äiti murehti, että sen teini on liian kiltti, pitäisi kuulemma vähän saada riitaa aikaiseksi. kääk. olisi tyytyväinen vain!)

Mietin kaikenlaisia. Keskiviikot ovat ihan plääh.

viikonlopun jäljiltä

koko viikonloppu töissä - tänään saldoilla verstaalta. En kyllä tiedä, onko tämä oikeastaan mikään vapaapäivä, illalla on työ2:n juttuja.

Nämä viikonlopputyöt saavat aikaan suunnattomia ristiriitaisuuksia mielessäni ja sielussani.
Toisaalta ne ovat sitä suolaa tässä muuten aika yksitoikkoisessa raadannassa, on aika palkitsevaa nähdä minkä vuoksi me siellä verstaalla oikeastaan kökötämme päivästä toiseen.
Toisaalta en pidä viikonlopputöistä ollenkaan: en oikein tiedä, miksi olen paikalla. Tehtävänkuva on niinsanotusti epäselvä ja esimies on huono delegoimaan. Ainoa keino löytää ihan oikeaa tekemistä on olla käsittämättömän nopea.
Toisaalta joudun koko päivän olemaan epäluonnollisen sosiaalinen ja puhumaan asioista joista en oikeastaan tiedä yhtään mitään, toisaalta olen aika yksinäinen.
Toisaalta on mukavaa olla ulkona, toisaalta se aiheuttaa sen että iltaan mennessä on JPK (joka paikka kipeä). Koskaan ei ole tarpeeksi päällä ja aina on hiki.
Ja viime kädessä aina harmittaa, kun ei ole yhteistä vapaata perhe-aikaa.
Tiedän, viikonlopputyöt ovat vuorotyöläisille ihan selvää kauraa: vapaata voi olla muulloinkin ja perheaikaa myös. Olen vain niin urautunut virastoajan puitteissa tehtävään työhön ja oikuttelen siksi.

Sunnuntai-iltana olin väsynyt.
Oli JPK ja potutus maximus. Oikeastaan olisin vain halunnut lönöttää pahantuulisena sohvannurkassa ja sääliä itseäni. Tai ainakin olla Ihan Rauhassa.
Pikkusiskolla oli aikuisen vaje. Hän istui sohvalla hänkin, toi kynänsä ja lehtiönsä ja piirteli ja höpötteli. Luki ääneen ja kyseli.
Isosiskollakin taisi olla aikuisen vaje.
Onnistuin provosoitumaan ihan turhasta ja ihan silkkaa väsyneisyyttäni. Lämmin ihana suihku ja yksinäinen iltapala pakenivat hetkessä ulottuviltani.
Onneksi enkeli tönäisi juuri sillä hetkellä. Tulin ajatelleeksi että on tilanteita, joissa on uskallettava olla äärimmäisen rehellinen. Sanoin tunteitaan suureen ääneen tuulettavalle esiteinille: "olen ihan ristiriitaisissa tunnelmissa. Tekisi mieleni yhtaikaa itkeä ja nauraa ja heittää nuo lelut alas parvekkeelta. Olen ihan hirveän väsynyt ja siksi vain itkettää. Haluaisin vain sääliä itseäni niin kuin sinäkin nyt teet. Toisaalta naurattaa, muistutat niin paljon minua silloin kun olin samanikäinen. Tiedän ihan just miltä nyt tuntuu ja ihan samoilla sanoilla olen äidilleni huutanut minäkin. Minä muistan sen ja siksi naurattaa. Ja eikös vaan olekin inhottavaa kun on nenä niin täynnä räkää ettei pysty enää hengittämään" (lapsen olkapäiden asento lientyy ja tuhinan seassa turskahtaa naurunpoikanen) "ja sit olen vielä niin kiukkuinen että melkein voisin heittää nuo lelut parvekkeelta alas."
"Mitä sun äiti silloin teki?" kysyy lapsi - ja meillä on keskusteluyhteys.

Mietin jälkeepäin, miksi nuo kiperät tilanteet tulevat aina silloin kun itse on väsyneimmillään ja alakuloisimmillaan?
Luultavasti ainoastaan silloin ne huomaa: ne pääsevät eskaloitumaan todellisiksi kriiseiksi. Kun on Hyvän Äidin Päivä (hyvin harvoin), ei kriisejä pääse syntymään.

Ja sitten mietin vielä, että Kiitos Äiti, kun olet jaksanut.
HraH kysyi jälkeenpäin: "olitko sä tosiaan samanlainen?" Oli tunnustettava, että luultavasti vielä paljon hankalampi.
Niin että Kiitos Äiti. Kiitos kun olet jaksanut. Ja vaikka vahingonilo onkin paras ilo, niin älä ihan hirveästi viitsi tuuletella.

*
nyt tämä lähtee täydellisten farkkujen metsästykseen

*
ja ps. olethan huomannut mitä länsisiivessä tapahtuu kaiken aikaa?

vanhempainiltamouhaus

vastuunvapautus:
minun lapseni ovat gaussin käyrän keskipiste.
Ne ovat ne, joista pisa-tutkimus kertoo - paitsi etteivät ne ole kukaties aivan niin vaaleita.
Ne ovat keskimittaisia, keskipainoisia, keskifiksuja - tästä on olemassa monenlaista todistusaineistoa.
Ne oppivat noin suunnilleen normaalissa tahdissa sen mitä kuuluukin.
Ne ovat perineet isältään muutamia hyviä ominaisuuksia ja äidiltään joitakin huonoja (lähinnä prokastinaation).
Erityisen älykkäitä, lahjakkaita ja kauniita ne ovat vain minun silmissäni. (ja luultavasti myös isänsä, olettaisin)

Olen lyhyehkön äitiurani aikana istunut lukemattomissa vanhempainilloissa: pelkästään syyskauden avajaisinfoissa olen ollut seitsemän kertaa Isoveljen äitinä, viisi kertaa Isosiskon äitinä ja kaksi kertaa Pikkusiskon äitinä: 14 vanhempainiltaa. No - todellisuudessa ehkä muutamia vähemmän, sillä välillä lapsia on ollut pari samassa koulussa ja ihan kaikkiin en ole päässyt, mutta sovitaan että olen kuluttanut koulunpenkkiä suurinpiirtein kymmenen vanhempainillan verran.
Tästä syksystä alkaen meillä on kolme lasta kolmessa eri koulussa.

*
ja tästä alkaa mouhaus:

Joka ihmeen kerta, aivan jokikinen kerta, leijonanosan koko koulun yhteisestä vanhempainillasta saa YTE.
Vanhempainilta alkaa niin että koulukuraattori ja koulupsykologi joita komppaavat laaja-alainen erityisope, kiertävä erityisope, tavallinen erityisope, resurssiope ja koulukohtainen koordinaattori käyttävät kukin suunnilleen vartin mittaisen puheenvuoron, jossa esitellään oppilashuollon ja tarjottavan tuen portaat. Jokainen sanoo saman kuin edellinen, paitsi että nimi ja puhelinnumero vaihtuvat. ("niin mun nimi on tosiaan n.n. ja ne tiedot löytyvät sieltä meidän nettisivuilta kohdasta oppilashuolto ja YTE")
Rehtori summaa lopuksi että tällaista täällä meillä ja katsokaa ne loput jutut wilmasta kun aika loppuu.

Ja joka ihmeen kerta minä jään miettimään, että mitä koululla on tarjota näille gaussin käyrän keskipisteen lapsille? Tai niille, jotka huitelevat ihan siellä käyrän oikeassa reunassa?
Kun noin periaatteessa ihan jokainen lapsi ansaitsisi tulla kohdelluksi ja kohdatuksi omana erityisenä itsenään - siihen vaan ei ole resursseja.

Minun mielestäni perusopetuksen esittelyn kärjen pitäisi olla siinä vahvan kasin-ysin oppilaassa, perusmattivirtasessa.  Koulun pitäisi lähteä liikkeelle siitä, että meillä tässä koulussa on hyvä henki, ammattitaitoiset ja alastaan innostuneet opettajat ja hyvä koulukohtainen opetussuunnitelma - josta esimerkiksi parit napakat poiminnat - ja että juuri meillä osataan innostaa kaikki lapset elinikäiseen oppiseen, ja parit esimerkit jostain oivallisesta lähestymistavasta vielä päätteeksi.
Tämän keihäänkärjen alakohtana esitellään napakasti ja tiiviisti tukitoimet - koska niitäkin tarvitaan ja kaikkien on niistä hyvä tietää.
Voittopuolisesti vanhempainiltojen jälkeen minulla on nimittäin ollut sellainen olo, että minun lapseni ovat jostain oudosta syystä päätyneet erityiskouluun keskitetyn palvelun kouluun.

Mistä puheenollen: keskitetyn palvelun koulu?
Siis mitä?
Tässä on kyllä tuo poliittisesti korrekti eufemismi mennyt metikköön oikein urakalla.
Silloin joskus kauan sitten meidän pihasta kaksi poikaa kävi apukoulua. Hyvä niin, he tarvitsivat apua. Eikä se ollut sen kummempi juttu. Heidän mielestään Jokirannan koulu oli paras koulu, ja me olimme melkolailla samaa mieltä. (meidän koulun johtajaopella oli kova karttakeppi ja kerkeä korvapuustikäsi, Jokirannan koulun opeilla ei)
Ja yhdeltä luokalta, jonne muutin kesken vuoden oli juuri siirretty yksi tyttö tarkkikselle. Minä ihmettelin koko kevään, että mitä kamalaa se oikein oli tehnyt: siltä luokalta olisi voinut muutaman pojakin siirtää tarkkikselle. (edellisen koulun johtajaopen mallin mukaan näpäytin yhtä kaveria karttakepillä sormille, sen jälkeen se ei enää kiusannut.)
Yläkouluaikoihin kai ruvettiin puhumaan erityiskouluista, mikä sekin on aika selkeä käsite.
Mutta keskitetyn palvelun koulu?

Minun mielestäni meidän lähikoulu on keskitetyn palvelun koulu. Siinä on kirjasto, päiväkoti, iltapäiväkerho ja nuorisotila sekä koulu saman katon alla, koululla on oma keittiö ja piha on hieno lähiliikuntapaikka. Ja kaiken tämän hyvän lisäksi koulussa saa valita äidinkielen, uskonnon ja ruokavalion.
Siinä on kuulkaa keskitetyn palvelun koulu.
Että pliis, keksikää joku vähän napakampi ilmaus tärkeälle asialle!

Sitä paitsi palvelu? Ei koulu ole palvelu! Se on oikeus. Tai jotain.

Koko koulun yhteisen YTE-osion jälkeen mennään luokkiin ja luokanope lukee lunttilapusta, että poissaolot pitää ilmoittaa ja kolmen päivän poissaoloon tarvitaan rehtorin lupa ja onko kysyttävää?
Minkä jälkeen meidän Samin äiti ottaa puheenvuoron ja kysyy että mites kun meidän Samin hanskat joutuivat hukkaan ja sillä on maitoallergia ja hirveä hinku pelata futista kaikilla välitunneilla että mites onnistuu? Ja sitäpaitsi meidän Samia on kiusattukin ja meidän Samin pitäisi saada vähän vaikeampia matikantehtäviä ja voisiko opettaja tehdä jotain kun meidän Sami vähän myöhästyy koulusta perjantaisin kun ei millään meinaa jaksaa nousta kahdeksaksi?

argh.
Ihmettelin koko illan, miksi olin ihan jäykkä ja krampissa.
Mutta nyt kun ajattelen asiaa uudestaan, en ihmettele yhtään.
Vetoan ylinnä esittämääni vastuunvapautukseen. Minä en saa näistä illoista yhtään mitään, mutta en uskalla jättää menemättäkään.

*
Toivottavasti kukaan ei ihan hirveästi loukkaannu - kannatan kaikesta sydämestäni kaikkea mahdollista tukea, mitä tämän päivän systeemeillä on näillä nykyisillä resursseilla tarjota. Ne ovat tärkeitä asioita ja ne pitää olla - mutta pitääkö ne aina esitellä ykkösasioina? Ikään kuin ainoana asiana, jota suomalaisella peruskoululla on tarjota?

*
YTE= Yleinen, Tehostettu, Erityinen
Käsittääkseni ja hyvin karkeasti tämä sanakolmikon sisältö
Yleinen tuki on sitä, että ope /kouluavustaja menee oppilaan pulpetin viereen ja selittää asian kahdenkesken, tai sitten oppilas menee tukiopetukseen. Lyhytaikaista ja aika lailla kenelle tahansa oppilaalle ajoittain kuuluvaa opetusta. Sille on vaan keksitty hieno nimi.
Tehostettu tuki on sitä, että tehdään hops, ja oppilas saa joko luokassa tai pienryhmässä kohdennettua opetusta niissä asioissa, jotka ovat hankalia. Tästä palaveerataan huoltajien ja oppilashuollon kanssa ja tehdään suunnitelma miten ja missä ja kauanko tukea tarjotaan.
Erityinen Tuki tarkoittaa kaiketi joko siirtymistä kokonaan pois luokkaopetuksesta pienryhmään tai siihen outoon keskitetyn palvelun kouluun.
Ammattilaiset tietävät tämänkin asian paremmin, eli jos asia vaivaa, niin ole kaikin mokomin yhteydessä omaan lähikouluun. Tarkemmat yhteystiedot koulun nettisivuilta, kohdasta YTE/Oppilashuolto tai jotain sinnepäin.

tuleva seniorikansalainen tilittää

plääh sille, että viikonloppuna on töitä.
Kannattaa aloittaa stressaaminen näin kätevästi ajoissa, niin on sitten lauantaiaamuun mennessä sopivan pottuuntunut.

*

Sain eilen työeläkeselvityksen, vai mikä tiliote se nyt ikinä onkaan.
Siinä missä toiset onnekaat (vrt. kommentit) suunnittelevat leppoisia seniorikansalaispäiviä jossain Marmariksessa sangrialasillisten ääressä, niin toiset kyllä eivät.
Äkkilaskemalta totesin, että hyvällä tuurilla minulla on ehkä ja säästäväisesti eläen kerran vuodessa varaa matkustaa kaupungin keskustaan asti pelastusarmejan joulunviettoon ihan bussilla, ja jos siellä satun saamaan esim. sekamehua, olen luultavasti niin sukat sekaisin, että minut kyörätään samoin tein takaisin lumihankeen. Jää sitten sekin joulukahvipaketti saamatta, ja täytyy jatkaa toinenkin vuosi samoilla kahvinpuruilla.

Ei kuulkaa kannata ihmisen nuorna tehdä töitä, ei olla apurahatutkijana, ei kotiäitinä eikä osa-aikatyöläisenä. Yhteiskunta kostaa loiseläntäni kunhan vanhaksi kerkeän. Minua ei huolita edes vanhainkotiin.
Onneksi ainakin kaksi lapsista on uhannut luvannut jäädä aikuisenakin kotiin, koska sillä tavalla heistä tulee miljonäärejä. Kuppaavat vanhuksen vähät bingorahat, mokomat!

HraHakkaraista nauratti, koska hän aikoo viettää talvensa Lissabonissa lukemassa maailmankirjallisuutta portviinilasillisen ääressä.
Missä on solidaarisuus, kysyn vaan?
En tiedä, onko tämä yhtään sen parempi vaihtoehto kuin se edellinen, jossa hraH edelleen aikoi lukea maailmankirjallisuutta Lissabonissa portviinilasillisen ääressä. Minut hän lupasi lähettää Turkkiin. (mitä sekin on olevinaan?)

Hyvä puoli on tietysti se, ettei minulla ole varaa edes lääkkeisiin, ja sen takia niikerryn sydän- ja verisuonitauteihin ennen kuin ehdin tajuta olevani köyhä. Tai ainakin ennen kuin olen liialliseksi rasitteeksi naapureilleni, joille tietysti heristelen keppiä ja valitan vinisevällä äänellä.

Tai sitten en vaan jää eläkkeelle. Työurani on todellinen neverending story.
Hiphei!

kontrasti

olipa muuan aamu bussissa.
Bussissa oli meitä aamuäreitä työmatkalaisia, kännyköitä ja kalentereita lehteileviä, vähän harmaankalpeita ja puoliunisia. Oli kihertäviä teinityttöjä ja harvasanaisesti urahtelevia teinipoikia koulureppuineen.

Edessäni istui tihisevä seniorikansalaisten joukkio matkalaukut tanassa. Rouvat olivat kiikertäneet sinisenharmaat kutrinsa kippuraan, ripustaneet kaulaansa kaikki mahdolliset välkkyvät killuttimet ja herroilla oli neuleliivit, krakat ja kauluspaidat.
Voi miten jännittävää! Ja hauskaa!
Laivamatka luvassa!
Ja viimeksi Pena joi konjakkia! Ihan valtavasti! Sitten Pena oksensi! Suoraan sänkyyn! Ja joi lisää konjakkia! Ja Raipekin joi konjakkia! Ja sammui! hihii. Niin oli hauskaa! Yhtään ei Raipe muista koko juttua! Ja taas kerran Pena ja Raipe joivat konjakkia (hyi se on pahaa, ei sitä voi juoda)! Ja lauloivat! hihii. Että mitähän tällä kerralla? Niin. hihii.

Kaikesta päätellen Pena ja Raipe olivat vastikään keksineet konjakin.

En oikein tiennyt, miten suhtautua.
Toisaalta nelikko oli aika huvittava.
Toisaalta oli maanantaiaamu.

Kontrasti viime tipan läksyntekijöihin ja toisen asteen yhtälöiden parissa pakertaviin teineihin oli huikea.

*

Olin eilen ensiavun kertauskurssilla. Kuten aina, ahdistuin.
Tiedän, että osaaminen on tärkeää, ja että osata voi vain opettelemalla. Mutta ahdistun silti.
Minulla on ihan liian vilkas mielikuvitus ensiapukursseihin.
Nykäisin vanhasta muistista pari kierrosta elvyytystä ja yhden kylkiasennon ja olin ahdistunut ja huonovointinen.



Ihan kaamea kenkäkriisi

Kaikki tietysti kuvittelevat että elämäni on yhtä hohdokasta rientoa alkaen aamuisesta sirkkusten laulelusta aina lämpöisiin iltakaakaoihin, jotka nautitaan yhdessä koko perheen kesken jättisuureen käsinneulottuun vilttiin kääriytyneenä.
Valitettavasti näin ei ole. Pikemminkin elo on yhtä matalaliitoa keskisuuresta kriisipesäkkeestä toiseen.

Jostain käsittämättömästä syystä tulin siihen tulokseen että tarvitsen välikausikengät. Vaikka minulla on jo kengät. Ainakin sandaalit.
Menin sitten kenkäkauppaan ja sovitin tuttua merkkiä ja paria mallia. Ja löysin hyvät ja ostin ne.
Käsittämätöntä hötkyilyä.
Miksen osta farkkuja samalla tavalla? Samalla reissulla kävin tietysti myös sovittamassa farkkuja, mutta en tietenkään pystynyt ostamaan niitä, vaan palautin ne hyllyyn ja ajattelin että ei pidä suotta kiirehtiä näin tärkeässä asiassa vielä.
Ja sitten en enää jaksanut mennä etsimään yläosia, joista itseasiassa on kaikkein akuutein pula. Sen sijaan menin kirjastoon. (mikä on tietysti aina hyvä ratkaisu)

Tulin kotiin ja tein ruokaa ja sitten päätin elvistellä hraH:lle uusilla hienoilla kengilläni.
Pistin kengät jalkaan ja ne olivat vieläkin ihan hyvät ja kivannäköisetkin.
Mutta paketin päädyssä oli väärä kokonumero. Ja kengänpohjissa myös.
Silloin iski karmea epäilys, että olen ottanut väärät kengät. Ja nyt olen kriisissä, koska en tiedä, mimmoiset kengät minun piti ottaa ja ovatko nämä ne oikeat vaiko tyystin väärät?
En pysty päättämään että ovatko ne sopivat ja mukavat vai vääränkokoiset ja hankalat, ja ovatko ne nätit vaiko eivät. (enkä uskalla mennä kenkäkauppaan katsomaan, jos vaikka jätin sinne jotkut paljon kivammannäköiset ja sopivammat)
Aargh.

Luultavasti tämä on maailmankaikkeuden kosto siitä, etten ole vienyt lapsiani kenkäostoksille vaan asetin itsekkäästi omat kenkämielitekoni kaikkien muiden edelle.
Aargh.

*
Kepeällä organisoinnilla pääsimme eilen yhdessä hraH:n kanssa kirjastolle kuuntelemaan luentoa. Oli elähdyttävää, ja puhuja oli hyvä.
On mukavasti aivosoluja nystyröivää oppia uutta ja saada vanhoihin asioihin uusia näkökulmia.


*
Lauantaina kun hohdokkaasti pelasimme lasten kanssa tasapainolaudalla wii fitiä, valitsin viimeiseksi pelikseni tipulinnun lentopelin.
Räpyttelin ja räpistelin kiikkerän kalkkunani kanssa.
Pikkusisko: "Syksyllä äiti sai siivet"

Tänä viikonloppuna

Kyllä alan masinoida semmoista että kolmen päivän viikonloppu! Eihän tästä tule yhtään mitään muuten. Yhtään en ehtinyt pitkästyä ja maata aloillani. Sunnuntai-iltana olin niin sippi, että nukahdin (!) kesken komisarius Montalbanon ja menin ihan sekaisin koko juonesta.

Lauantaina oli pakko tehdä asiallisvaateostoksia. Löysimme takin hraH:lle ja hyvät asiallishousut minulle. (vihdoin!) Takinkin jo ostin alelaarista, ja sekin oli hyvä.
Yläosan tarvitsen vielä, mutta siitä on jo visio.
Lauantaina oli pakko tehdä myös arkiruokaostoksia. Löysimme arkiruokaa, siitä ei kyllä ole mitään visiota. Ja vaikka on hyvä että on ruokaa, ei ole kovinkaan hyvä tilanne tämä visiottomuus.

Kummallista koko lauantaissa oli se, että Isoveli oli melkein koko päivän treeneissä ja kimulit keskenään ja me omissa riennoissamme.
Tuli kovasti aikuinen olo.
Outoa kun on noin isot lapset.

**

Isoveli on ihan kokonaistohkeissaan uudesta urastaan apuvalmentajana, eikä yhtään ollut rankkaa vaikka ensin oli kolme tuntia säbää putkeen ja sen päälle vähän pihaleikkejä kavereiden kanssa. Rankkaa oli kyllä se, että iltapäivän pihaleikeissä tuli lönähdettyä makaamaan ampiaispesän päälle tai jotain, ja joutui vihamielisten ötököiden piinaamaksi.
Napero soitti paniikkipuhelun: "mä tulen täältä metsänreunaa pitkin, jos musta ei kuulu mitään puoleen tuntiin, niin mä olen kuukahtanut tänne!"
Onneksi oli kyytabletit kotona. Eikä niitä pistojakaan tullut kai kun yksi, tai kaksi.
Sen toisen pörrin häntä ei ollut ihan kunnolla mennyt Isoveljen kuontalosta läpi, siksi pistojälki päälaella oli aika vaatimaton.

Lauantai-illalla otimme pitkästä aikaa koko perheen pelituokion tasapainolaudalla. Isosisko on yhtäkkiä kasvanut ja tullut kärsivälliseksi ja taitavaksi ja Pikkusisko puolestaan on muuttunut tuskaiseksi tulisieluksi.
Ne, jotka eivät olleet pelivuorossa, huristelivat superturhakkeellamme, eli säädettävillä sängynpohjilla. (kyllä niin on turhake, mutta hauska! Yritin vaihtaa sitä sänkykaupassa mihin tahansa muuhun, mutta ei onnistunut. Nyt sitten huristellaan sängyillä. Kauhukolmikolle on erityinen yleellisyyshetki kun pääsee ajelemaan isän tai äidin sängyllä)

Sunnuntaina oli kaikenmoisia sunnuntairientoja.

Isoveli sovitti kaverin pukua asiallisvaatetilaisuuteen ja näytti heti metrin isommalta. Minä harjasin sen hiukset pystyasennon sijaan taaksepäin ja se alkoi näyttää maailmanluokan sellotaiteilijalta.
Yritin vakuuttaa, että kannattaisi jatkossakin sukia sitä päätään: voi olla että perheen aikuisväestö ei niin hanakasti puuttuisi kuontaloon, jos siinä olisi sellainen sello-look.
Isoveli väitti että taaksevedetty tukka ahdistaa ajatuksia.
Päätilanne edelleen ratkaisematon.

Sunnuntai-illan kävelyllä hraH teki ns. hat-trickin eli törmäsi kolmeen työ/j/t/uttuunsa ja minua alkoi ahistaa, koska nykyään ei voi enää missään mennä huolettomana.
Ne tuijottavat aina minua silmä kovana, ja varsinkin silloin jos olen lähtenyt ulos ihan röntsissä. Sanoin, että kamala stressi itsestä ja lapsista, aina näyttää ihan puskanläpi vedetyltä juuri silloin, kun alati tyylikkään hraH:n työasiat kävelevät vastaan.
Vähän kyllä helpottaa se, että muksut eivät enää ole aktiiviuhmaiässä(*). Ei tarvitse pelätä että joku nykäisee itkupotkuraivarit vesilätäkköön tai kirmaa vaipat tönkköinä jonnekin karkuun ja hihittää mennessään juuri semmoisella hetkellä kun hraH:n alati vielätyylikkäämpi esimies tai kollega tulee vastaan. Tuommoista (esi)teinien angstia ne sentään vähän ymmärtävät.

Tänä aamuna sain hepulin, kun huomasin että iltamenoista tyhjäksi luulemani viikko sisälsikin kaikenmoista jo ammoin unohtunutta ylläriä, kuten esim. ensiapukurssin.
Niin ottaa päähän.
Ei kurssi sinänsä, muttakun en millään jaksaisi mennä koko ihmeen illaksi istumaan ja kuuntelemaan että kylmä-koho-kompressi ja 30+2. Kunpa sen saisi tehdä näyttötutkintona! Ihan retuuttaisin vanhasta muistista kaikki.

*

Ja koko viikonlopun olen piinaantunut nuhasta joka ei kehity flunssaksi, mutta ei myöskään mene ohi. Plääh sille!
 En päässyt edes lenksalle, ja pelkkä tavallinen pyöräilykin pisti hien lentämään ja hengityksen sekaisin. Plääh vielä uudestaan!
Verstaallakin on taas kylmä. Höh ja pöh.

*
(*) siksi kovasti mietimme tätä lasten isoutta, kun sunnuntaina katselimme myös vanhoja valokuvia. Isoveli oli niissä kuvissa yhden ja me olimme kovasti silkoisia ja nuoria ja kirkasotsaisia.
Ajattelin, että kyllä on ollut aivan edesvastuutonta antaa minulle lapsia siinä vaiheessa kaittavaksi ja on se naimisiinmenokin ollut aika arveluttavaa.
Mutta totesimme että hyviä ovat nämä kasvunvuodet olleet ja on mukavaa olla näin.

suuria aja-tuskia

Nyt ei huvita työnteko, liian monta ajatusta pyörii päässä.
Melkein keksin eilen hyvän hankeidean, mutta se pakeni päästä.
Mietin syksyä ja menemisiä ja tekemisiä ja harrastamisia. Mietin muita ihmisiä ja itseäni.
Varsinkin mietin hiljaisuutta.

Usein ajattelen, että jos olisi hiljaisuus, niin sitten ehtisi olla vain.
Mutta eihän se niin mene.
En minä ole mitenkään erityisen hiljaisuusorientoitunut ja semmoinen että vain makoilisin sohvalla ja syljeskelisin kattoon. Mukavampaa on, kun on mieluisaa tekemistä - vaikka sitten ihan ruuhkaksi asti.
Se taas ei ole mukavaa, jos tekeminen on ihan tyhmää ja sitä on liikaa.
Mutta mieluisten asioiden ylitsetursuilevaisuutta kestää kyllä yllättävän paljon, ja siitä saa paljon.

Joskus ajattelen myös, että jos olisi hiljaisuus ja muistikirja, niin johan syntyisi kuolemattomia ajatuksia ihan solkenaan.
Enpä usko. Parhaat oivallukset olen yleensä saanut jossain työhön liittyvissä seminaareissa. Tai ruokaa laittaessa. Tai lukiessa.Tai jossain sellaisessa, jossa pintapuolella on jotain mukavaa ja puuhakasta tekemistä ja sielu lepää siinä tekemisen flowssa.
Mutta totta, muistikirja olisi kyllä varmaan ihan hyvä juttu.

Sain eilen kaksi hyvää ajatusta, toisen työhön ja toisen itselle. Työjutun toteutan ihan varmasti, tuota itsejuttua täytyy ensin vähän hioa.
Ja yritin rääpiä paperille kolmannen, mutta jäin pyörimään kehää enkä oikein saanut sitä niistettyä itsestäni ulos.

Aamulla bussissa mietimme Isoveljen kanssa semmoistakin, että kun lämpömittari näytti niinkin omituista lukemaa kuin -1G, että mimmoista on miinusmerkkinen gravitaatio? Sinkoaako siitä välittömästi jonnekin hyperavaruuteen vai onko se kertakaikkisen maahanjunttaavaa gravitaatiota?
Ja sitten totesimme että jos ultramaratoonari on sellainen joka juoksee yli maratonin, niin sitten varmaan inframaratoonari olen minä, eli semmoinen joka taas kerran ei juokse ollenkaan. (ultra vs infra!)

On kyllä hyvä juttu että maailmassa ja maailmankaikkeudessa on sellaisia asioita jotka aina vain saa aloittaa uudestaan: liikunnan, laihikset ja suklaansyönnin tai -syömättömyyden - vain muutamia mainitakseni.
Vähän samanlaisia omstartteja saa onneksi tehdä myös muutoinkin hlökohtaisessa elämässään, sillä aika harva asia on sellainen, mitä kerralla saavutetaan ja siinä sitten kellutaan. Kerran toisensa jälkeen saa aivokapasiteettinsa kanssa juntturoida monessakin asiassa.
Ja tämä on se ajatus josta yritän nyt saada otetta.
Elämän luonne on melkoisen tempoilevaista.
Tietyllä tavalla sitä on dementti infantiili koko ikänsä, aina oppimassa uutta. Ja uudestaan niitä samoja asioita.
Se on oikeastaan hyvä asia.
Elämä on valintoja, tahtomisia - yhä uudestaan.

kolmen kehvatsun päivä

Olin saanut kokouskutsun: "tervetuloa ideoimaan ja verkostoitumaan pienen välipalan merkeissä". Eikös vain kuulostakin siltä, että ihan hyvin voi normaalin työpäivän jälkeen mennä lankakauppaan hiplaamaan lankoja eikä tarvitse mennä lounaalle tai välipalalle ennen?
Ei sillä, että olisin mitään lankoja ostanut, mutta saahan sitä ihminen haaveilla.
Niin sitten menin lankakaupasta sopivasti tyhjin vatsoin verkostoitumaan pienen välipalan merkeissä.
Kehvatsu heidän välipalojaan!
Jaffakeksejä.
Se mikään välipala ole.

Kyllähän meillä verstaalla tarjoillaan kokouksissa keksejä. Pääsääntöisesti siksi, että UPM on pullanmössöttäjä, ja jos kokouksessa menee kaksi keksiä, niin UPM kyllä pitää huolen lopuista. (siksi sillä onkin dimensioita huomattavasti enempi kuin minulla)
Mutta naisverkostoissa sentään yleensä ollaan edistyksellisiä ja tarjoillaan kokousomppuja tai kokousviinirypäleitä tai jotain muuta sellaista ihan asiallista syömää.
Ainakin jos leuhkitaan että on välipala.

No, sen jaffakeksin voimalla sitten kaarsin mutkan kautta kotiin. Oli vähän turhan hektinen päivä, jossa hiukan liikaa mutkia, joista monet olisivat oikeastaan saaneet olla olematta.

Siinä vaiheessa olinkin jo ihan sudennälkäinen ja aikaa itsens ruokkimiseen oli kaksi minuuttia. Eikun mehulasillisen voimalla jatkoille vanhempainyhdistyksen kokoukseen, jossa ihan kaikkein odotusten mukaisesti ja oikeastaan toiveideni vastaisesti nakituin taas puheenjohtajaksi (kehvatsu!).
Tietysti unhodin kotiin sen tärkeän paperin, jonka olin luvannut ottaa mukaani, että kehvatsut sillekin.

Sieltä Pikkusiskon vanhempainiltaan, vaikka oikeastaan olin siinä vaiheessa jo niin nälissäni, että olin jo unohtanut että minulla on lapsi siinä koulussa, jonka vanhempainyhdistykseen olin juuri tullut valituksi. Jee.

Pikkusiskon ope on mukava ja herttainen ja meitä vanhempia oli paikalla neljä. Minä ja hraH olimme siis puolet läsnäolijoista. Piirsin salaa Pikkusiskon pulpettivihkoon päiväterveiset, minulla on semmoinen tapa vanhempainilloissa.

Nälkäisenä tulin kotiin ja aloin pakkailla Isosiskon kanssa leirikoulukamppeita. Isosisko on onneksi varsin harjaantunut leireilijä kaikkine tanhukuvioineen, ja hänellä oli jo kassi reilassa lukuunottamatta karkkeja, hanskoja ja taskulamppua.
Hanskat kähvelsin Pikkusiskolta, sillä kaikki muut hanskat on muutossa siivottu Jonnekin Muualle, enkä löytänyt sinne nälissäni.

Vielä piinasin itseäni ja menin kuumaan suihkuun ja vasta sitten oikaisihen soffalle iltapalani kanssa, paitsi että juuri kun olin oikaisehunut (sanotaanko se noin?) (*) muistin että ammattiyhdistyksen jäsenmaksulasku on maksamatta ja Pikkusiskon viulutunti siirtämättä ja tein vielä sen ja lopun iltaa olin sitten verensokerinousuhumalassa.

*
Ja mitä me opimme tänään?
Aina pitää syödä ennen verkostoitumistapaamista.

(*)höh, se on tietysti oikaishenut. Tietysti. Mikä ääliö olenkaan.

arkikriisejä

juuppelis.
On taas niitä päiviä kun en tiedä mitä ja miten. Kirskuttelisinko hampaitani vai repisinkö hiuksiani vai keksisinkö jotain muuta itseruoskivaa. Vähän liikaa organisoitavaa tuolla yksityissektorilla.

Ihan esimerkinomaisesti: ensin junailin Pikkusiskon viulutunnin aikataulun ja kuljetukset ja koko lauman ruokinnan tänään kun olen itse muualla.
Sitten uudelleenorganisoin sen kun tuli muutos.
Ja sitten uudelleenuudelleenorganisoin sen kun tuli toinen muutos.
Nyt en enää tiedä kuka on tulossa ja menossa ja mihin.

Epäilen että lopputuloksena Pikkusisko on puheenjohtajana vanhempainyhdistyksen kokouksessa, minä leikkimässä pihalla ja HraH jonottaa orpona viulun kanssa ja odottaa opea joka ei tule. Tai jotain sinnepäin.
Ei oikeastaan ihan hullu ajatus. Mielelläni voisin vähän pihalla leikkiä. Vaikka keinua tukka hulmuten.

Ainakin jos voisin sillä välttää tuon vanhempainyhdistyksen. Yritin sitä nätisti työntää jonkun toisen ongelmakenttään, mutta olen ihan liian kiltti. Epäilen että pj-nakki napsahtaa taas kerran suoraan ohimooni.

*

Lähdin eilen töistä kotiin (mikä uutinen!). Siinä kävellessäni alkoi kuulua kauhea honkotus yläilmoista.
Koko taivas oli täynnä hanhia jotka pieninä auroina suunnistivat merelle, huutelivat toinen toisilleen. Sellaisia vajaan parinkymmenen hanhen laumoja oli varmaan kymmeniä.
Tuli halju olo: syksy on todesti täällä.

Pääskyset onneksi häipyvät niin huomaamattomasti. Yhtäkkiä niitä vain ei ole. Ihan samalla tavalla ne vain keväällä ilmestyvät: yhtäkkiä ilma on täynnä kirkunaa, ja vasta silloin huomaa miten orpo ja hiljainen talvi on ollut.

*
Eilen törmäsin myös perinteiseen jokavuotiseen housukriisiin. Paitsi että nyt on pakko hankkia vähintään kahdet pukineet: arkeen ja juhlaan. Mikä ei totisesti ole yhtään helpompaa. Vaan kahdesti tai kolmesti vaikeampaa.
Olen vuosikaudet erilaisiin juhlatilaisuuksiin soluttautunut oman siskoni vanhoihin juhlahousuihin, mutta nyt on kohdattava vääjäämätön totuus ja tunnustettava, että ne ovat kauhtuneet. Niistä on ihan mustuus kadonnut. Ja juhla myös. Alennan ne kohta arkihousuiksi.

Oikein tarkkaan katselin kaikkia vastaantulevia naisia, vaikka kuinka erimallisia ja mittaisia ja ihan kaikilla niillä oli jotain alaosastonsa verhona, useimmilla housut ja niistä useimmat olivat farkut.
Että mistä kummasta ne oikein löytävät ne kun minä en?

Jos joskus vahingossa satun muistamaan mikä on lahkeenmitta ja mikä vyötärön, enkä ota päinvastoin ja yritä työntää vyötäröä lahkeeseen, niin on siinä kuitenkin jotain pielessä eikä mahdu ahter.
Ja jos nyt ahteri sattuu istumaan, niin ihan varmasti on vyötäisillä jotain pielessä.
Ja on kuulkaa ihan sadasti vaikeampaa löytää semmoista oikeinhyvin istuvaa juhla-alaosaa.

Yhdet vähän sinnepäin löysin, mutta olivat liian kalliit. Olisin maksanut enempikin kyllä, mutta eivät ne niin hyvin istuneet. Niiden housujen istuvuus oli semmoista neljän-viidenkympin luokkaa. Että jos maksaa yli sen, niin kyllä sitten pitää istua kanssa kunnolla.

On kyllä semmoinenkin ongelma, mikä kuulemma on positiivinen ongelma, että luulen olevani isompi. Vähän löytyi parempia kun otin kokoa pienempiä, mutta kyllä niin en usko että kaksi kokoa. Ei varmasti niin. Kumminkaan en uskalla niitä pieniä ostaa, jos yhtäkkiä vaikka suurenen. Kasvunvaraa pitää olla. (vaikka täysin epäloogisesti kyllä loukkaannuin kun sain kerran lahjaksi kuusi numeroa liian suuria vaateksia)

Mutta olen siis löytänyt yhdet hätätilassa hyvät juhlahousut, jotka ovat liian kalliit.
Ja sitten yhdet aika hyvät farkut, mutta en muista että mistä ne löysin ja mikä malli, niin että nyt pitää aloittaa se sovitusrumba taas alusta.
Ei hyvä yhtään. Ja molemmilla on kiire.

Sitä paitsi, en enää muista, mikä oli niiden melkein hyvien juhlahousujen merkki ja malli.
Voi apua!





hyviä ystäviä ja olympiatason äitejä

puuhakas viikko avautuu edessä: tyttöjen soittotunnit alkavat, Isosisko lähtee leirikouluun, muutamat vanhempainillat ja kokoukset siihen päälle. Ja yksi visiitti pääkaupunkiin.
Eipä pääse pitkästymään.

Viikonloppuna istuimme hetken iltaa ystävien kanssa: ei olla pariin vuoteen nähty.
(miten voi aika niin rientää? miten voi olla niin paljon tekemistä ihmisillä?)
Saimme viehättävän kurkistuksen teini-ikäisten maailmaan. Isoveljeä vuotta vanhempi tyttö on totisesti aivan eri maailmasta kuin Isoveli - ja Isosiskon ja Isoveljen väliin jäävä tyttö se vasta voikin olla todellinen...
Ja se sama, joka hetkeä aikaisemmin äyskäisee verenpainetta nostattavasti vanhemmilleen, voi silti juosta pikkutytön askelin trampalle pomppimaan ja tulla sisään silmät kirkkaina ja posket punaisina.
Sanoin hraH:lle, ettei pitäisi nauraa, se on meillä edessä - ja hyvin lähellä kaiken lisäksi. ("mun päässänihän se tukka on!" murisi Isoveli vain pari päivää sitten)

Maailmassa on muutamia sellaisia ihmisiä, joiden kanssa ei haittaa vaikka aikaa ehtiikin kulua. Jutut jatkuvat siitä, mihin ne ovat jääneet, yhtä luonnikkaasti kuin eilen viimeksi oltaisiin tavattu.
Vai onko suhde tuore juuri sen takia, että riittävän harvoin nähdään?
Keskustelu lainehti lapsista koulutuspolitiikkaan, asuntolainoista työasioihin ja taas takaisin lapsiin.
Keski-ikäistä?
Varmasti, mutta niin leveä oli hymyni, kun kotiin pääsimme.

*

Jo pariltakin taholta minua on muistettu:

Kiitos Pikku Himpulat ja Ukkovallan Akka - kaksi olympiatason äitiä on jättänyt minulle viestin:


Tunnustuksen säännöt:
1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi Post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se on kerrottu vain Post it -lapulla, ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Minulla on pelkästään lempiblogeja, mutta jatkan tunnustusta edelleen fanittamilleni ihmeellisille äiti-ihmisille:

Tahdon Asiat: hatunnosto! Olen mykistynyt päivienne organisoinnin edessä. Puhumattakaan puuhakkaista tenvavista. Tässä jos missä on olympiatason äiti.

3xikuisuus: Joskus pieni ikuisuus sitten oltiin blogilistalla melkein peräkkäin. Ja hyvin samassa tilanteessa välillä oltiin: ei ollut finanssia, mutta nuorisoa sitäkin enemmän. Olympiatason äiti tässäkin, ehdottomasti.

Pinkki /Keinosiementäjä: on vaan niin ihana! Sanomattakin selvää, että voittaja-ainesta.

Vuoksen ja luoteen Sofiann on tietysti kaikkien esikuva. Ja Mirka olympiatason äiti hänkin.

Ja tietysti Vintti. Melkein liian ammattimainen olympiatasolle, mutta huippua kuitenkin!

Roinanraivaushaaste

Veska siistiksi!

Haaste: kuvaa käsiveskasi, poista tarpeeton, raportoi.

Laitan linkit tähän myöhemmin, ne kun löytyvät työkoneelta...

lähtötilanne

lopputilanne; etualalla poistetut

Veskasta löytyi kalenteri ja tärkeitä papereita, purkkapussi, tukko nenäliinoja, kynä, puolikas nappi, kuitteja, varakassi, aurinkolasit, silmälasit kotelossaan, kukkaro, pussukka jossa kännykkä, pod, avaimet, muistitikku ja huulirasva, pussukka jossa kaikki puolitarpeettomat kortit, pastillirasia, jossa mahdollisesti tarvittavat lääkkeet.

Raivasin pois kolme kuittia, purkkapaperin ja puolikkaan napin, survoin kaiken muun takaisin. 
Paitsi että asettelin kalenterin väliin kuuluvat paperit kauniisti kalenterin väliin (pitäisikö hankkia isompi kalenteri?) ja pakkasin varakassin siististi omaan pakettiinsa.