Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskostelua. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskostelua. Näytä kaikki tekstit

Maailman keskoslasten päivä

 Maailman keskoslasten päivä.


ensimmäistä kertaa kengurussa


Kuuntelin alkukuusta keskosäidin päiväkirjaa koronavuosilta. Miten erilaista ja samanlaista!

Vaikka Pikkusiskon polku on kaikkinensa ollut varsin vakaa kulkea, muistin silti paljon tunteita, tuntemuksia ja ajatuksia sieltä parinkymmenen vuoden takaa.
Erilaista on tietysti aikakausi, se miten paljon asiat muuttuvat reilussa vuosikymmenessä, ja lapsen kulkema polku, syntymän työläys ja vähäisten raskausviikkojen mukanaan tuomat ongelmat.

Erilaista on myös se, että Pikkusisko on kolmas lapsemme - kirjan kirjoittajalle keskosvauva on ensimmäinen - miten paljon valmiimpi olin äitiydessäni kun Pikkusisko syntyi ja toisaalta, miten paljon ihan tavallinen lapsiperheen elämä asetti arkeen reunaehtoja.
Kuuntelemassani päiväkirjassa itkettiin paljon, raivottiinkin - muistan itse Pikkusiskon sairaala-aikaan ajatelleeni, ettei minulla ole sellaiseen ylellisyyteen varaa. Itkin sitten joskus, jälkikäteen.


TÄÄLTÄ löydät Pikkusiskon tarinan alun.

TÄSTÄ löydät tässä blogissa julkaistut keskosaiheet kootusti.

Ja TÄÄLTÄ vielä muutamia yksittäisiä kirjoituksia aiheesta.


Keskosuus ei enää vuosiin olen määritellyt Pikkusiskoa ihmisenä, eikä minua hänen vanhempanaan, mutta silti hänen elämänsä suurimmissa käänteissä muistan myös aina sen onnettoman pienen ihmisenalun, sen olennon joka hän oli. 

tästä - tähän

järks.
Tästä päivästä lukien perheessämme on pelkkiä teini-ikäisiä; nuorimmainen täyttää kolmetoista. vaikka se minun päässäni onkin aina vain suunnilleen viisi- tai seitsenvuotias pompahtelevainen aropupu.
Katselimme muutama päivä sitten sitä uutta sairaalasarjaa, tajusin että enää ei tunnu vaikealta muistella menneitä. 
Eilen istuimme anoppilassa iltateellä ja anoppi halusi vielä kerran muistella ne ensipäivät.
Ei tuntunut pahalta. Siitä on niin kauan aikaa.
Vaikka kyllä vieläkin suurimmissa käänteissä kyynelehdin ihan pikkuisen sitä pikkuriikkistä muumiomaista otusta, joka rinta pinkeänä ponnisteli kiinni elämänsyrjässä.


tästä
tähän

Joulunjälkeiselämä alkaa palautua uomiinsa.

tästä
tähän
 Sukuloimassa piipahtaneet ulkomaanihmeet palaavat kotiinsa, nuorison arki urautuu takaisin turvalliseen kulkuunsa, työtä riittää.


tästä
tähän


Hyvää maailman keskoslasten päivää

Otin eilen varaslähdön ruksimalla Piparitutkimuksen (pienipainoisten riskilasten mikälie-mikälie-kokonaiskohorttitutkimus) Lapsen Toiminnanohjauksen ja Äidin Synnytyksenjälkeisen Masennuksen Arviointikaavakkeet.

Grr.
Grr.
Ja vielä kerran grr.

Aivan erityisesti inhoan Lapsen Toiminnanohjauksen Kaavaketta tunnetaan myös nimellä Kaivaako Lapsenne Nenäänsä Riittävästi -kaavakkeena.



Onhan ihan normaalia että näihin kysymyksiin ainoa oikea vastaus on melko usein? Onhan? Kyse nyt on kuitenkin varhaisteinistä, jolla ei koskaan ole mitään tekemistä, joka saa draamaqueen -kohtauksia ja jättää jälkeensä vanan tavaroita missä ikinä kulkeekin.

Ei voi olla epäonnistunut kasvatus, eihän? tai tietysti voi, sehän on selvä. sitä se varmaankin kumminkin on.

Mutta silti, älkää ystävät kiltit pakottako minua palaamaan Äitien Synnytyksen Jälkeisen Masennuksen Arviointikaavakkeeseen. 



taidan ihan tästä päiväni ratoksi vajota siihen kehvatsun masennukseen; joku pikkuriikkisen myöhästynyt reaktio epäilemättä.

Ja Ps. Synnytyksenjälkeinen masennus ON vakava asia. Mutta ehkä tällä aikajänteellä, kun viimeisestä synnytyksestä on kulunut kohta 12v, siihen voi suhtautua pienellä huvittuneisuudella

yökensyö palasi takaisin?

eilen meinasi iskeä lamaannus, varmaan monestakin syystä, mutta enimmäkseen ihan noin vain yleisestä elämänhallinnallisesta tilanteesta.
Keskiviiko on jotenkin ihan hallitsematon päivä: se on kauppapäivä, mikä merkitsee sitä, että kaappi on tyhjä. Ja jos nyt ei aivan tyhjä, niin kuitenkin sen verran tyhjä että ruuanlaitto on lievästi sanottuna haasteellista.
Onnistuin kaapiston kätköistä raapimaan kasaan kasvissosekeiton ja kinkkupiirakan ja olin niin tyytyväinen itseeni.
Ei olisi kannattanut, yöensyö. (keitto oli vääränväristä, ei ollut linssejä eikä kinkkua, kinkkupiirakka oli epäilyttävää koska siinä oli kerma-maitoseos päällä... *huokaus*)

Sitten päätin olla pedagoginen ja fiksu kun olin jostain kasvatusopuksesta lukenut että lapset lopettavat yökensyömisen kun ne ottaa mukaan ruokalistasuunnitteluun. Kysyin että mitäs me ensi viikolla sitten syödään, että mikäs ruoka maistuisi lähiaikoina.
mutakakku
nutellapizza
muffinsit
Minä sanoin että ei käy, pitää olla ruokaa.
Ainoa asia, josta ne pääsivät yhteisymmärrykseen olivat neliönmuotoiset kalapuikot. Mutta jo kalan värin kohdalla tuli yökensyö taas kehiin.

Kauppa- ja ruokalista kuluvaksi ja ensi viikoksi:
to - ?
pe - tortillat (pistin roskaruokapäivän jäähylle)
la - ?
su - pizzapäivä
ma - neliönmuotoiset kalapuikot
ti - ?
ke - ?

Ostin kaupasta kaikennäköistä ja toivon että siitä tulee jotain syömäkelpoista. Enkä enää ikinä kysy keneltäkään että mitä syötäisiin.
Siitäs saavat, hah!

*
Hyvää eilisessä oli julkisen terveydenhuollon palvelu, sain niin ystävällistä ja tehokasta neuvontaa ja apua sekä sairaalalta että apteekista, että olin ihan jee. Paitsi että ei ole yhtään jee! se että ylipäätään täytyy olla terveydenhuollon kanssa tekemisissä. Mutta hyvä kuitenkin noin ylipäätään.

Sanoin apteekkisedälle, että hän on kerran ennenkin meitä yhtä hienosti ja hyvin auttanut. Hän väitti muistavansa.
Se oli kiltisti sanottu, koska siitä on aikaa jo kymmenen vuotta. Ei se sitä voi millään muistaa. Mutta minä en ikinä unohda sitä.
Pikkusisko oli kymmenen vuotta sitten juuri päässyt tai ehkä vasta pääsemäisillään kotiin sairaalasta, ja hänelle piti hakea kaikenmoista keskostelutarviketta, kaikenmaailman tuki- ja lisäravinteita ja vitamiineja, kalliita semmoisia. Kun menin apteekkiin, se setä latoi niitä tarvikkeita tiskiin ja sanoi sitten että "sanonko hinnan heti vai haluatko ensin istua".
Semmoisesta myötäelämisestä minä pidän. Enkä ikinä unohda.

*



Pikkusiskon tarina

olen jostain syystä viime aikoina lukenut paljon keskosäitien blogeja.
Vääjäämättä siirryn kahdeksan vuoden taakse.
Allaolevat tarinat ovat syntyneet niihin aikoihin kun Pikkusisko on ollut pari-kolmevuotias. Akuutti kriisivaihe on ollut ohitse, mutta muistot ovat olleet vielä varsin eläviä.

Pikkusiskon syntyessä Isoveli oli vähän vajaa viisivuotias ja Isosisko saman verran vajaa kolmivuotias.
Pikkusisko syntyi rv 29+1, syntymäpaino 870g.

**


Päällimmäinen muistikuva meidän keskolasta on lämmin, kohtumaisen ympäröivä lämpö. Äänet olivat eloisia, sorisevia, tähän maailmaan kiskovia.
Pikkusisko oli lähes vuorokauden ikäinen kun ensimmäisen kerran näin hänet kunnolla. Häntä oli näytetty minulle pieni hetki heti syntymän jälkeen ja minulla oli hänestä valokuva - mutta ensimmäisen kerran pääsin osastolle vasta lähes vuorokauden kuluttua.

Toisena tai kolmantena päivänä hän joutui valohoitoon. Hän näytti irvokkaasti grillivalmiilta broilerilta maatessaan massullaan jalat kippurassa, pylly vaipan peittämänä, pää myssyn ja suojalasien alla piilossa.

Joinakin päivinä pikkuinen masu ei kestänyt edes niitä pieniä maitomääriä: 1 ml, 8 kertaa päivässä. Niinä päivinä suolenmutkat näkyivät pinkeinä vatsanpeitteiden läpi. Lieporeunaisina kuin oppikirjan kuvissa.
Aivan alussa verisuonet pullottivat ohuen ihon alla, aivan liian näkyvillä - lapsessa ei ollut yhtään rasvaa. Hänellä ei ollut pakaroita. Reidet olivat hätinä sormeni paksuiset. Varpaat riisiryynin kokoluokkaa.
Mutta hän oli oma itsensä heti alusta asti. Hyväntuulisen päättäväinen.

**

Tarina alkaa


Uudenvuodenpäivän iltana olin kovin huonovointinen. HerraHakkarainen oli seminaarissa toisella puolella Eurooppaa ja minä olin ollut viattomien lasten päivästä kotona sairastelevien lasten kanssa. Olimme juhlineet vuoden vaihtumista pienieleisesti, kyläilleet sekä aattona että uudenvuodenpäivänä. Kylästä kotiuduttuamme huimasi ja päätä särki. Siunattu tilani oli kaikkea muuta kuin siunattu.

En päässyt herraHakkaraista vastaan lentokentälle vaan minut kärrättiin synnytyssaliin käyrille. Yöpöydällä oli lasillinen vettä ja sininen nukahtamislääke. Käyrä tikutti vaimeasti ja yksitoikkoisesti vauvan sydänääntä. Lääkäri konsultoi johonkin ja päätti että ei vielä leikata.
Päädyin osastolle. Aamukäyrä, päiväkäyrä, iltakäyrä ja aamupäivisin ultraus. Vuorokausivirtsankeräys, verikokeita.

Keskolan ylilääkäri kävi huoneennurkassa istumassa ja kertomassa keskosuudesta "heti kun lapsen kunto sallii, hänelle puetaan kauniit vaatteet päälle" Ajattelin ettei sillä ole mitään väliä.
Kävimme tutustumiskäynnillä keskolassa: "tähän tulee paikka teidän vauvalle"

Yhtenä aamuna ultrattiin taas. Painoarvioksi tuli noin kilo. Ja lääkäri halusi ottaa lapsivesinäytteen.
Kaikista seulonnosta olin kieltäytynyt juuri siksi, en halunnut että pienen maailmaan mennään pitkällä neulalla ja nyt makasin vihreän liinan alla eikä minulla ollut lupaa valita. Piston jälkeen hoipuin vessaan yökkimään.

Olin ryystänyt ehkä puolet päiväkahvistani kun hoitaja tuli sisään vakavana. Epoarvo oli 41, kiireellisenä sektioon, nyt heti. Sain luvan kuin vanki yhteen puhelinsoittoon ja sitten valmisteltavaksi.
HerraHakkarainen ehti osastolle juuri ja juuri. Sen tossut olivat jääneet työhuoneen oven eteen niin kuin asterixissa, kesken juoksun.

Tärisin, hikoilin kylmää hikeä kun anestesialääkäri rakenteli puudutusta ja sitten makasin siellä, kirkkaiden valojen alla, ja puristin henkeni hädässä tuntemattoman kättä. Pelkäsin niin etten koskaan ennen.
Vatsassani myllättiin, kieputettiin. Se oli jotenkin lohdullista. Se että vieras ihminen käänteli sisäelimiäni päästäkseen käsiksi lapseen. Hoitaja sanoi "nyt syntyy ihan kohta" ja minä näin lamppujen kautta ammottavan punaisen ja kuinka sieltä nostettiin ylös jotain pientä ja ruskeaa.
Se itki.
Se oli ruskea ja muumiomaisen pingoittunut.

"Nyt pitäis viedä jo" sanoi hoitaja. "olihan se tyttö" kysyi lääkäri ja kaikki onnittelivat. Tytöt selviävät paremmin. Tunnelma vapautui, rentoutui. Lääkärin puhelin soi ja hoitaja vastasi "ei äiti pääse nyt, se leikkaa vielä" ja hoitajat puhuivat laihdutuskuureista.

Monta monta tuntia makasin heräämössä hoitaja vierelläni. Kymmenen minuutin välein hän teki tarkkailunsa, muun ajan puhuimme. Koirista ja kissoista. Enkä minä halunnut kuulla kuinka ohuen verhon takana toinen leikattu äiti otti pienensä syliin, imemään.

Myöhään illalla pääsin takaisin huoneeseen, uneliaana ja turtana. Puhelin soi. Tilanne on niin hyvä kuin se nyt voi olla. Nyt vain odotamme.

Kotona yhdellä oli uusiutunut korvatulehdus, mies stressistä toimintakyvytön, minä en tuntenut jalkojani.
Mutta se eli. Ja me odotimme.

Enkä kertaakaan uskaltanut ajatella loppuun asti "miten voi niin pieni koskaan mitenkään..."

**

Flashback: ensimmäistä kertaa kengurussa


Keskola: pimeä sali, terästä ja kirurgianvihreää, liikkumattomia äänettömiä alastomia vauvoja kirkkaastivalaistuissa muovisissa laatikoissaan, hiljainen kuoleman ilmapiiri, vaimeita soinnittomia kuiskauksia.
En olisi voinut olla enempää väärässä.

Heli, meidän vielä kastamattoman vauvamme omahoitaja, laahaa mustaa laiskanlinnaa meidän nurkkaamme pikkukakkosessa. Seison vieressä hiukan neuvottomana, kykenemättä auttamaan. Tänään saan reilut pariviikkoisen vauvani ensimmäistä kertaa kenguruun, iho ihoa vasten paitani alle. Vauva on kestänyt aamuhoidot hyvin ja nukkuu nyt levollisesti. CPAP kurluttaa ja rohisee ja muodostaa tasaisensuhisevan taustahälinän meidän nurkkaamme.

Ulkona on aamupäivä, ei kirkas, mutta ei erityisen pimeäkään. Sisällä on melkein liian lämmin, tuoksuu sairaalalta. Säleverhot hämärtävät huonetta. Kattovalot on sammutettu, huoneessa on arkinen talvipäivän harmaa valo. Ikkunassa on tomera junakuvioinen sininen kappa, jossa ärsyttävänkeltainen aurinko valaisee veturin tietä.

Pikkukakkosessa, keskolan tehohoitohuoneessa, ovat eniten hoitoa ja valvontaa vaativat vauvat. Heti avokanslian edessä. Huoneen liukuovi on aina auki. Kansliassa puhelimet pärisevät, valvontamonitorit kilkuttavat – tasaista kun joku vauva liikehtii niin että mittarin kontakti katoaa ja paniikkikilkutusta kun on tosi kysymyksessä. Lääkärit kopistelevat ympäriinsä. Isot vauvat käytävän alkupäässä itkevät, jossain soi radio, hoitajat juttelevat ja huutelevat, jonkun vauvan äiti on puhelimessa, kaivataan jotakuta kertomaan kuulumisia.

Meidän vauvamme on ovelta katsottuna vasemmassa takanurkassa, ikkunan vieressä. Parvekkeelta on isojen sisarusten ja tuttavien hyvä kurkistella vauvaa. Pienen sängyssä on puhtaat vaaleanpunaiset lakanat ja rullatuista lakanoista muotoiltu pesä vauvaa tukemassa. Hän nukkuu pää huoneeseen päin. Kaappi on peitetty vaaleanpunaisella tilkkupeitolla aina kun vauva nukkuu. Sängyn pääpuolella ovat kaikki laitteet: CPAP ja pumppu josta menee ravintoliuos ja lääkkeet, CPAPin päällä steriiliä vettä isossa pullossa, jonka hoitaja aika ajoin kääntää ylösalaisin ja valuttaa CPAPiin. Sängyn jalkopäässä työtaso, jolla vauvan omat tarvikkeet: käsidesi, stetoskooppi, kuumemittari, vanulaput, hiusharja ja tietysti tuikitärkeä kirjanpito.
Hyllyllä piirtää valvontamonitori käyriään: sinistä, keltaista ja lilata.

Heli avaa keskoskaapin sivuluukun ja tyttöä aletaan purkaa ylimääräisistä varusteistaan. Samalla Heli valmentaa: näin alussa kengurussa ollaan vain pieni hetki, hän on koko ajan lähellä, voi olla että vauva alkaa apneoida ja väsyy, ei jaksa tai kestä läheisyyttä. Monitoria on seurattava koko ajan. Ehkä parikymmentä minuuttia sylittelyä näin alkuun. Heli riisuu vauvan vaippasilleen, minä istun kömöpelösti tuolissa, paidan napit auki.

Heli asettelee vauvan oikeaan asentoon: pylly pystyyn ja jalat kippuralle, poski rintaa vasten, leuka koholleen niin että hengitys sujuu varmaan hyvin. Oikea käsi, jonka suonissa kulkee syväkanyyli ravintoletkuineen vaatii tarkkaa asettelua. Samoin on tarkistettava, etteivät sydänfilmilätkät irtoa, että saturaatiomittari on kunnolla kiinni pienessä jalassa. Istun visusti paikoillani etten vain järisyttäisi tätä johtojen ja letkujen sopusointuista järjestystä, jonka varassa vauvani henki tuntuu olevan.

Kun kaikki on hyvin, vauva peitellään: harsoliinoja, nuppupeitto, paidansyrjä, pää visusti piiloon, vain hengitystiet jäävät kunnolla näkyviin. Tutti suuhun, niin vauva muistaa hengittämisen paremmin. Pieni mönkii ja hamuilee hetken, yrittää nyrkkiä suuhun, luovuttaa ja painaa peukalonsa tutin päälle. Etsii tuttua sydämensykettä ja parempaa asentoa, suloisenlämpöisenä ja pehmoisena, niin keveänä. Rauhoittuu sitten, vuoroin tillittelee ja torkahtelee. Monitorin keltainen saturaatiokäyrä pysyy tasaisena, Helillä on kuitenkin happimaski lähistöllä valmiina. Huoneessa on pehmeänhämärää, hiljaisempaa nyt kun CPAP ei kohise. Istun jalat mustalla rahilla.

Vauvan vointi on vakaa. Kohta Heli hiipii hiljaa pois ja jättää meidän kolmisin mutisemaan hellästi pikkuiselle. Paljon myöhemmin Heli tassuttelee takaisin ja lupaa, että vielä valutetaan pienelle maidot sylissä, niin hyvin hän on jaksanut. Maitoletku teipataan paitaani kiinni. Maitojen jälkeen Heli nostaa vauvan takaisin pesäänsä, vaippa vaihdetaan, mittarit tarkistetaan ja saturaatiomittarin paikkaa vaihdetaan.
Peitot kunnolla päälle, koko tyttö solahtaa nuppupeittonsa alle lämpiämään ja jatkamaan unosiaan. Venyttelen. On aika lähteä kahville.

Lähelle kaulaani on painunut vauvan korvan jälki.

**

Kuolapukla - keskosvanhemmuudesta


Ponnistelin uusien asioiden ymmärtämisen äärirajoilla. Kaikella mitä ylhäältä sanottiin oli merkitystä, koodisanoja, joiden todellinen sisältö konkretisoitui silmieni edessä, mutta, jotka sanoina olivat vielä valtaamatonta maata. Meni aikansa, ennen kuin todella ymmärsin, mistä puhuttiin, kun puhuttiin lapseni asioista. Nämä vieraat sanat lausuttiin painokkaasti, suurin alkukirjaimin. 
Lääkkeiden ja toimenpiteiden nimet, diagnoosit: Ductus. Apnea. Theofylliini. SGA.
Tärkein kaikista: Hoito. "Oletko täällä vielä puoli kahden Hoidolla?" "Tänään Hoidolla vauva oli..." Vaipanvaihto, asennon tarkistus, lämmönmittaus, ruuanvalutus – Hoito. Se pieni hetki, jolloin minulla oli lupa koskea, helliä, tutustua.

Alussa, kun en vielä saanut häntä syliini, odotin Hoitoja kiihkeästi. Ne olivat ainoa todellinen kontaktini häneen. En minä osannut hyristä kaapille, en jutella seinille. Minä istuin ja katselin. Ehkä lueskelin. Enimmäkseen vain istuin ja katselin, odotin Hoitoa. Ja aina se oli ohi ihan liian nopeasti.
Onhan minulla ennestään kaksi lasta: ei vaipanvaihtoon, pyllyn putsaukseen ja lämmönmittaukseen ja antureiden paikan muuttamiseen niin rajattomasti saa aikaa kulumaan, varsinkaan kun sen yrittää tehdä tehokkaasti, lasta häiritsemättä.
En osannut häntä hyväillä, minulle oli sanottu, että pieni silittely tuntuu näistä lapsista miltei pahalta. Katselin pientäni, joka yleensä heräsi Hoidoille. Hän oppi nopeasti, mitä tapahtuu, että lopulta masu tulee täyteen ja voi taas jatkaa uneksuntaa. Katseli sumuisesti ympärilleen, sillä tavoin, että en koskaan voinut olla varma, mitä hän näki tai oli näkemättä. Ilmeisesti jotain hahmoja kuitenkin, kyllä hän katsettaan yritti kohdistaa. Hän oppi nopeasti senkin, että myssyn pukeminen merkitsi CPAPia, ja sitä vastaan hän usein taisteli, jopa väsyneenäkin aluksi. Toisaalta, siihen hän aivan varmasti nukahti. Usein heti kun Hoito oli ohi. Joskus hän jaksoi seurustellakin, pitkät tovit.

Sydän ei niinkään muista, sormet muistavat. Miten pieneltä ja hennoilta jalat tuntuivat, kun niistä nosti vaippaa vaihtaessa ja lämpöä mitatessa. Millaiselta hänen ihonsa tuntui. Miten vanulapuilla putsasin pientä peppua lapsenpihkasta. Sormissa on se tunto kun salavarkain piti hipaista pikkuisia varpaita tai sormia, ihan uteliaisuuttaan. Silmille on takertunut kuva siitä kuinka joku kerran nosti hänet kämmenelleen jotain tarkemmin katsoakseen. Miten se näytti samanlaiselta kuin joku olisi nostanut eläimenpoikasen laatikosta.

Sitä hämmästelin kuinka paljon hän liikkui. Ja sitä kuinka tarkoituksenmukaisia nuo liikkeet olivat. Harvoin aivan tahattomia. Joskus meni peukalo suuhun. Jalat venyttelivät, CPAPista piti kiemurrella karkuun. Kasvoja voi hyväillä. Myöhemmin suosikiksi tuli lepuuttaa sormiaan poskelle teipatussa nenämahaletkussa ja samalla hellästi hipeltää kasvoja. Kaikissa liikkeissä oli selvästi tavoitetta ja tahtoa, päämäärää.

Olematon hän kuitenkin oli. Ei läsnä edes sellaisella tavalla kuin vastasyntynyt, vaan omassa maailmassaan.

Ensimmäisinä päivinä ja viikkoina kaikki oli koko ajan outoa, mutta hiljalleen tavat ja sanat tulivat tutuiksi, kunnes luin lapseni tilaa kavakkeista ja monitorilta sujuvasti. Numerot, kirjaimet ja käyrät asettuivat maailmaani itsestäänselvinä, eivät enää jonain, joiden vuoksi pitäisi ponnistella, vaan mittareiksi, jotka kertoivat kaiken olennaisen.

Silti jotain jää puuttumaan: väsymyksen ja riemunsekainen onnentunne synnytyksen jäljiltä, kun vauvantuoksuinen hamuaa lämpöisenä kainalossa. Puuttuu tunne yhden vaiheen loppuunsaattamisesta, uuden aloittamisesta. Minulta puuttuu se hämmentynyt hiljaisuus, joka laskeutuu synntyssaliin kun kaikki on vihdoin ohi ja kuitenkin vasta alussa. Miten sormet hiljaa sivelevät vastatulleen piirteitä, eivätkä aivot vielä suostu ottamaan vastaan tietoa elämänikäisestä.
Sitä en tavoita.

Syntymää seuraava hormonihämmennys, jossa ajatukset ja vuorokauden ajat puuroutuvat toisiinsa ja keho tuntuu vieraalta, vajaalta ja liian keveältä, riuhtaistiin minulta pois ja yhdessä hetkessä oli terästäydyttävä ottamaan vastaan Tietoa.
Oli keskityttävä kuuntelemaan, oppimaan, ymmärtämään. Jokainen lääkärin käyttämä sana oli punnittava: mikä oli sen merkitys tälle lapselle.
Oli toinnuttava hetkessä siitä sokista, jonka lapsen ennenaikaisuus aiheutti, unohdettava verkkaiset päivät vastasyntyneen kanssa. Jollain tavalla menetin lapsivuodeajan.
Tilalle tuli alituinen Jos.

Tuolloin, vauvan sairaala-aikana, en vielä tiennyt, että tämä lapsi syntyy minulle hitaasti, moneen kertaan. Yhä uudestaan.
Hän syntyy, kun ensimmäisen kerran saan vaihtaa hänelle vaippaa.
Kun saan hänet syliini ensimmäisen kerran, kun hän harjoittelee ensimmäisen kerran sylissäni pullosta syömistä.
Todesti hän syntyy vasta alkukevään hikisinä ja hiljaisina, varkain valostuvina öinä, kun hän vihdoin nukkuu kotona. Kääriydymme yhdessä kapalokankaaseen, masut vastakkain, niin että aamulla olemme molemmat punaposkisia ja kuumissamme, yöpaitani rinnuksilla kostea kuolapukla.

**

haasteellista

niskat kipeät. En oikein tiedä, mitä olen jännittänyt tai miksi olen työskennellyt liki kaksinkerroin näyttöni päällä.
Hiljaista. UPM on lomalla, Uusi Työntekijä lähtee reissuun huomenna. Raivasimme tänään yksissätuumin (ja laiskasti) ylimääräiset pahvilaatikot pois. Tai ainakin yhteen kasaan, jonka voi viedä pois. Kaiken roinan siirsimme Jonkun Toisen Ongelmakenttään, eli alakertaan.
Ensi viikolla minulla on lupa pitää päivän verran puljua kiinni: aion pestä ja vahata lattiat. Kai. Jos jaksan.
Täällä on kummallisen tilavaa, paitsi että en näe ikkunasta ulos pahvilaatikkokasan takaa.

**

Pikkusisko oli eilen PiPaRipsykologin (PIeni PAinoisten RIskilasten jotakinjotakinjotakin tutkimus) testattavana. Yritin urkkia, millaisia tehtäviä oli tehty.
Oli kuulemma kerrottu satu, ja sitten oli pitänyt vastata kysymyksiin.
"mä vastasin että perhonen"
Ja sitten oli ollut kortteja, joissa oli kuvia ja piti laittaa järjestykseen.
"muista että tää on vaan esimerkki: koira, kissa, kuppi ja laukku"
Aakkostehtäviä
"mut äiti, mun aakkosiin tuli vahingossa kaks zetaa"
Laskutehtäviä
"mä sanoin sille, että mä osaan jo kympin kertotaulun, kysy vaikka"
Kysyin, että olivatko tehtävät olleet mukavia.
"osa oli aika haasteellisia."

En tullut hullua hurskaammaksi, mutta meinasin tikahtua pidätettyyn nauruun.
Enkä vieläkään tavoita, mikä logiikka on kuvakorttien järjestelytehtävässä. (olisin varmaan reputtanut koko testin)

Kiva homma noilla psykologeilla, varsinkin jos muut piparit ovat vähänkään samanlaisia.


**
Aina vain vähemmäksi käyvät nämä muistumat ja muistutukset Pikkusiskon vauva-ajoista.
Hänelle itselleen on suuri merkitys naapurin minituplilla: joku on samanlainen, yhtä pieni! Vaikkemme mitenkään ole hänen pikkuriikkistä alkuaan erityisesti korostaneetkaan.

"äiti, mikä on piparitutkimus"
selitin haparoivasti, että seurataan miten pikkukeskoset elämässään selviävät
"miks?"
"että osattaisiin hoitaa hyvin ja estää ettei keskosia syntyisi"
"ettekste halunneet mua?"

*
Pikkusiskolla on suuri huoli, että hänet unohdetaan harrastuspaikkaan.
"kuule, ei sua voi kukaan unohtaa"
"ai mitenniin?"

Ihan rehellisesti: en ole tavannut yhtäkään ihmistä, joka kerran Pikkusiskoon tutustuttuaan olisi unohtanut hänet.

vappua odotellessa

Päivän pahimmat höyryt vähän tasaantuneet.
Tein jo melkein lähtöä töistä, kun työlistalle pamahti paltsu, joka oli jo kertaalleen aamulla peruttu. Ja äijämentaliteetilla paltsu levahti parituntiseksi.
Tein jo melkein töistä lähtöä (sinne pahuksen paltsuun), kun UPM muistutti suupielestään että "sunnuntaina nähdään sitten!" Johon minä jokseenkin äimistyneenä totesin jotta "TÄH?"

Ei sitten ollut kenellekään tullut mieleen
a) kertoa minulle että minun pitäisi jalkautua työmaalle sunnuntaina (joka - by the way - on vappu ja työläisten juhlapäivä)
b) kysyä minulta, sopiiko sellainen työaika ja -suunnitelma minulle (sunnuntaina - joka sivumennen sanoen on vappu ja työläisten vapaapäivä)
c) kertoa minulle mitä xx:ää edes teen siellä. (sunnuntaina, joka - jos ette vielä ole tietoisia asiasta - on perinteisesti ollut vapaapäivä, olipa sitten vappu tahi ei)

Kun paltsussa tarvitsin allekirjoituksen yliesimieheltä yhteen lippulappuun, ja yliesimies alkoi vitsailla jotain lopareista ja irtisanomisista, totesin vain, että nyt kuulkaa pojat kävi aika likeltä. Otti meinaan ihan himppasen verran kaaliin eli kuuppaan.

**

Ajatukseni ovat naapurissa. Tuttavaperheeseen hartaasti odotetut pienet ovat päättäneet ottaa varaslähdön. Toivon että voisin kannatella käsilläni odottajia ja pieniä; muistoni kiertyvät Pikkusiskon odotusaikoihin ja ensipäiviin.
On aina vaikeaa keksiä, miten tukeaan tarjota.

Työ- ja odotusmielessä soisin että vappu olisi ohi.
Ylimainostettu juhla joka tapauksessa, varsinkin jos on töissä.
Ja pienten syntymääkin voitaisiin juhlia vasta monen viikon päästä, ei vielä.

plututti

Tänään kolahti tämä.
Pikkusisko ei missään vaiheessa ole saanut mitään diagnoosia: epäilyksiä milloin mihinkin suuntaan hänen ensimmäisenä elinvuotenaan oli -milloin mitäkin kuuroutta, vatsanväännettä, lihasjänteyden heittelyä - kaikki ovat korjaantuneet kasvun myötä, omia aikojaan.
Tarmokas hän kyllä on. Vähän singahtelevainenkin jos minulta kysytään, mutta ehdottomasti keskittymiskykyinen. Ainakin useimmiten.
Silti pysähdyn joka kerta sanaan pikkukeskonen.
Ihan joka kerta jään hetkeksi jossittelmaan. Olemaan kiitollinen siitä, että asiat ovat niin kuin ne tänä päivänä ovat.
Lisää Pikkusiskosta ja pikkukeskosista.

**

Kävimme eilen naperoiden kanssa uimassa. Pikkusisko alkoi palella vielä normaaliakin nopeammin - olisikohan vilustuttanut itsensä vähän, mitälie.
Menimme saunaan ja ilmoitin, että lähdemme samoin tein kotiin, mitäpä siellä palelemaan kun allas joka tapauksessa oli täynnä mummoja.
Pikkusisko mökötti saunassa.
Mökötti suihkussa.
Ja eikös se epatto yrittänyt karata minulta pelkkään pyyhkeeseen kääriytyneenä takaisin hallin puolelle!
Siihen on iskenyt joku uusio-uhmis, seitsemän vuoden kriisi.

**
Perjantaina Isosisko esitteli minulle puhelintaan: joku Nöpö (kaikilla Isosiskon luokkakavereilla on oudot lempinimet, minulla ei ole aavistustakaan, kenestä on kyse ja minun nähdäkseni niiden kaikkien nimi on joku nöpö tai söpö tai vastaava) oli lähettänyt hänelle tällaisen taustakuvan, eiköookkisöpö?
Minä tietysti tyhmänä dinosauruksen jäänteenä että mitenniin lähettänyt, miten se oikein tapahtuu.
"no sillä on plututti"
m: "käh?"
IS: "plututti. Sen kanssa voi lähettää kaikkea"
m:"siis mikä?"
IS: "no PLUTUTTI, bhluhethoohthh" (meinaa tikahtua h-äänteisiin)
m: "ai bluutuuth!" (olin luullut että se on se korvajuttu autokuskeille, mutta en paljastanut tietämättömyyttäni)
IS: "niin. sen kautta voi lähettää. Sit kännykällä pitää olla nimi. Haluuksä että mä lähetän sulle?"
m: "onko mun kännykällä nimi? tuleeko se jos sitä kutsuu?"
IS: "hölmö. Mä laitan sun kännykälle nimen."

Plututin kautta kuulemma känät voivat keskustella keskenään. Yritän nyt kaikin voimin pitää Eskopetteri Ensimmäistä Suurta poissa muiden kännyköiden ulottuvilta.