Ilman mitään ennakkosuunnitelmaa vuoden teemaksi näyttää nousseen erilaisia uskonnollisia lahkoja käsittelevä kirjallisuus: luin aiheesta sekä tietokirjallisuutta että proosaa.
Luin sekä perinteistä käyttöliittymää että e-kirjaa (reilut 40 kirjaa); enimmäkseen luin suomeksi jonkin verran myös englanniksi. Yhden kirjan aloitin ruotsiksi, mutta en edennyt siinä.
Äänikirjoja käytän toistaiseksi vain unilääkkeenä.
Keittokirjoja luin huomattavan vähän - ja se on kyllä näkynyt: ruuanlaitto ei ole kovastikaan kiinnostanut.
Selfhelpiä kohtalaisesti, romskuja paljon, elämäkertoja jotain siltä väliltä.
Todella paljon luin jo ennestään tuttuja kirjoja: vuoteen mahtui työn ja kotielämänkin takia tiukkoja aikoja, ja aina silloin teki mieleni palata tuttuihin, vaivattomiin tarinoihin. (minulla on aina ollut tapana lukea suosikkejani uudestaan ja uudestaan)
Vuoden proosa on Helena Wariksen Nuorgamin vettä.
Vuoden selfhelp on Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle.
Vuoden elämäntarina on Kiira Korven Ehjäksi särkynyt.
Vuoden teema näyttää olevan uskonto, ja tämän teeman alta löytyvät vuoden tietokirjat Vartiotornin varjossa sekä Mormonit, historia, oppi ja elämä.
Hidasta elämää -kustantamon selfhelpit saivat aikaan vuoden ärräpäät.
tammikuu - vuosi alkoi selfhelpin ja elämäntarinoiden parissa. Kuukauden kirjoista mieleen jäi parhaiten jo joskus aiemminkin lukemani:
Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä. Olen lukenut tämän realityproosan puolisentoista vuotta sitten. Pidän lajityypistä ja pidän tästä kirjasta: tulee ylevöityvä olo, haluan itsekin ruveta herrasmieheksi tai ladyksi tai edes osata kirjoittaa yhtä hyvin. Sopivasti virittyneenä löysin työmatkan varrelta rouvainpukimon, ehkä menen kohta tilaamaan tweedklänningin itselleni? Tällä lukukerralla nautin erityisesti kirjailijan parisuhdematkasta: hyvä käytös on avain hyvään parisuhteeseen. Haluaisin osata käyttäytyä luontevasti hyvin.
helmikuu näyttää enimmäkseen välikirjojen kuukaudelta, osin varmaan siksi, että arkielämässä oli melkein liikaa meneillään helmikuussa. Kuukauden viimeinen kirja oli paras - vaikka se ei vuoden aikana lukemistani nousekaan mitenkään erityisen mieleenpainuvaksi
Kathleen MacMahon: Näin se päättyy. Kaihoisa kertomus suvusta ja perheestä. Amerikkalainen Bruno lähtee pakoon presidentinvaalihuumaa, sukujuuriaan etsimään Irlantiin. Tarkoitus on palata takaisin kotiin jos Obama voittaa vaalit. Addie hoitaa tapaturmaan joutunutta isäänsä ja yrittää vältellä Brunon tapaamista. Lempeän pehmeä ja kaihoisa tarina, osa käänteistä tarinan kannalta ehkä vähän turhia. Nimestä voi päätellä kertomuksen onnellisuusasteen. Luin henkeä pidätellen ja nauttien kielestä, plussat uinnista ja uimahalleista! E-kirja.
maaliskuussa luin paljon, monipuolisesti ja kiinnostavia kirjoja. Maaliskuulta ei mitenkään voi valita vain yhtä kirjaa. Valitsen siis suosiolla kolme maaliskuun suosikkia
Katri Sisko: 30 ennen 30. Elinalla on kolmenkympin kriisi: ei miestä ja liian pitkä to do -lista. Pitäisi laihduttaa, vähentää alkoholin käyttöä, käydä nettideitillä, juosta maraton, tehdä vaikutus kollegaan, opetella sähköisen oppimisalustan käyttö, pukeutua aikuismaisemmin...Hyväntuulista omakustanteista perus-chicklitiä, joka olisi ansainnut paikkansa jonkin kustantamon kustannusohjelmasta. Kotimaiseksi chicklitiksi nimittäin uskottava kuvaus tästä ajasta ja tavallisesta ihmisestä. Vähän himoshoppaaja-tyylinen tarina ja hahmo, jonka hosellus herättää juuri sopivasti myötähäpeää ja myötätuntoa. Taisi löytyä blogisuosituksen perusteella.
Kiira Korpi - Jere Nurminen: Ehjäksi särkynyt. Koskettava ja puhutteleva elämäntarina. Kertovaan ja henkilökohtaiseen sävyyn kirjoitettu, avoin kuvaus urheilumaailman vaativuudesta, urheilijan loppuunpalamisesta ja urheilijaidentiteetin muuttumisesta. Positiivinen kasvukertomus, rehellisen ja avoimen tuntuinen elämäntarina. Kosketti vahvasti, tuli ihollekin. Löytö e-kirjastosta puolivahingossa: kirjan aiheuttama hype on mennyt minulta kokonaan ohitse. E-kirja.
Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä. Hyvänmielen hyrskettä! Keski-ikäisen Mirjamin elämä keikahtaa kerralla: työpaikka menee alta, toyboy jättää, sisko kuolee ja orvoksi jäänyt siskontytär sekä vaivainen äiti kaipaavat huoltajaa, hoivaajaa ja elämän pyörittäjää lakeuksilla. Kipakka elämänsä kulisseja tarkasti varjeleva Mirjami pelkää taantuvansa pohjalaiseksi. Vuohi poikii jouluna ja kuka ihme on talon liepeillä hääräilevä Salim? Roimakkaa, vauhdikasta ja ajankohtaista chicklitiä (tai kuulemma bitch-litiä), luin, hihittelin ja luin. Löytyi blogisuosituksen perusteella.
huhtikuukin oli oivallinen lukukuukausi, monesta hyvästä lukukokemuksesta pystyn silti valitsemaan nostalgiaa:
Ilkka Malmberg: Hehtaari. Hesarin toimittaja Ilkka Malmberg osti juttusarjaa varten Suomen halvimman hehtaarin Posiolta. Juttusarjan jutut vuosilta 1997-2012 on koottu yksiin kansiin, välissä Malmbergin täydennyksiä ja kommentaareja maailman tapahtumiin Hehtaari-vuosilta. Tykkäsin aikoinaan tästä juttusarjasta, ja monesta muustakin Malmbergin kirjoittamasta sarjasta. Pieni maapläntti muuttuu vuosi vuodelta merkityksellisemmäksi ja omemmaksi, maailma ympärillä muuttuu, lapset kasvavat, puut Hehtaarilla kasvavat. Löysin kirjan Matti Rämön Napapiiri-retkikirjan kautta.
toukokuussa luin kirjakaupalla kertomuksia lestadiolaisista ja vanhoillislestadiolaisista, väliin mahtui tietokirja jehovantodistajista ja muutenkin paljon kiehtovaa luettavaa, pakko poimia ainakin kaksi suosikkia toukokuulta:
Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä. Ihana! Kasvutarina kahdesta elämän kolhimasta: millaista on kasvaa vanhoillislestadiolaisessa perheessä, millaista itseään syväluotaavassa teatterisuvussa? Voiko olla ehjä? Soljuvaa, kaunista kieltä - Vanhatalo osaa! Uskovien yhteisö kuvataan lempeästi, erityisesti Titin äiti - väsynyt, masentunut, voimatonkin, on kuitenkin hiljaisesti lastensa puolella, ottamassa vastaan suurimmat ryöpyt. Yhden illan hektinen ja kohottava lukukokemus.
Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa. Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta. Äärettömän kiinnostava, haastatteluihin perustuva kuvaus jehovantodistajuudesta, liikkeestä irtautumisesta ja sen vaikutuksista ihmisen elämään. Kirjassa keskityttiin erityisesti jehovantodistajien karttamisoppiin ja sen vaikutuksiin. Luin päivitellen ja ihmetellen, nautin kirjan sujuvasti etenevästä tekstistä.
kesäkuussa näytän odottaneen lukemiltani kirjoilta paljon enemmän: odotukset ovat olleet korkealla, mutta luetun anti vähäistä.
David Safier: Tuomiopäivä ensi tiistaina. Jeesus palaa maan päälle valmiina tuomiopäivän taisteluihin. Marie jättää sulhasensa alttarille, ja joutuu muuttamaan takaisin isänsä kotiin, isän uuden kumppanin hoteisiin. Soppaa hämmentävät myös entinen arkkienkeli, itse pääpaholainen ja Marien muu perhe: kuinka käy, tuleeko maailmanloppu? Hauskahko kehyskertomus olisi antanut mahdollisuuksia vaikka minkälaiseen irroitteluun, mutta kokonaisuus oli raamatullisempi kuin olisin odottanut. Olisi ehkä kannattanut lukea Ilmestyskirja pohjalle. Metka ja vallaton tarina - pohdin myös, mahtoiko tässä olla intertekstuaalisia viittauksia Bulgakoviin; en jaksanut käydä kertaamaan. Lystikäs tarina.
heinäkuussa olin lomalla ja luin. Heinäkuulle osuu vuoden proosa - Nuorgamin vettä, sekä muutama muu oiva opus. Pakko valita kolme suosikkia heinäkuulta.
Helena Waris: Nuorgamin vettä. Sekopäisen absurdi tarina Mikkestä, joka poikain lomareissulla saa älynväläyksen: Nuorgamista pitää kuljetuttaa jalkapatikassa ämpärillinen vettä Helsinkiin Havis Amandalle. Mikke itse ei ämpäriään kanna, vaan pysäyttelee kanssakulkijoita kantohommeleihin ja pyytää vielä palkkiota tästä kantamisesta. Sekopäisen naurattavan hauska tarina yhteisöllisyydestä, somesta, nykypäivästä, ihmisistä...Roadtrippi kuljettaa läpi ämpärihullun Suomen: herkullisia hahmoja löytyy joka niemestä ja notkelmasta: autiotilaa asuva Kristos, poliisi Mähönen ja moni muu kanssakulkija hykerryttivät. Löytyi kirjaston suositeltavaa luettavaa -hyllystä. Ehdottomasti heinäkuun valopilkku, lue tämä kun kaipaat hykertelyä, vähän äijämäistä huumoria ja annoksen ämpärisuomalaisuutta.
Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä. Kahden taaperon yksinhuoltaja, freelancer, työtön teatteriohjaaja Alina elää vankilamaista elämää hiekkalaatikon, kodin ja lähikaupan bermudankolmiossaan. Apurahoja ei heru, kavereiden facebook-elämä on sadasti jännittävämpää, opiskelukaverit - erityisesti Matias Raatteentie - menestyvät. Ainoana lohtunaan Alina suunnittelee toinen toistaan raadollisempia ohjaustöitä. Kirpakan hauska, oivallinen, naseva - ja hauska (mainitsinko jo?) kuvaus teatterimaailmasta. Löytyi kirjaston uutuushyllystä, ajattelin vain silmäillä muutaman sivun kirjastossa lämpimikseni - ajauduin kotiin sohvannurkkaan ja luin yhdessä iltapäivässä. Rapsakkaan kriittinen, terävä ja samalla humoristinen tarina, bonukset lopun uimakohtauksesta.
Jason Lewis: Tummat vedet. Lihasvoimin maailman ympäri. Matkakertomus. Pari kaverusta saa päähänsä lähteä maailmanympärimatkalle lihasvoimin. Reissu alkaa Englannista: siellä rakennetaan merien ylitykseen sopiva polkuvene. Pyörällä Euroopan halki Portugaliin, josta matka jatkuu polkuveneellä yli Atlantin. Rehellinen kuvaus siitä, mitä tapahtuu kun kaksi hyvin erilaista ihmistä on pitkään ja melko spontaanista ideasta johtuen pienessä tilassa, henkisesti ahtaissa olosuhteissa, fyysisesti jatkuvasti kovilla. Atlantin ylityksen jälkeen matka jatkuu toisella kaveruksella pyöräillen, kirjan kirjoittaja puolestaan lähtee rullaluistelemaan Yhdysvaltain poikki. Sekopäistä, armotonta, vähän pelottavaakin matkantekoa: kirjoittajalle selviää vähän kerrallaan totuuksia itsestään, omasta ihmisyydestään ja maailmasta. Kiehtovan, oudon ja armottoman matkatrilogian ensimmäinen osa on käännetty suomeksi. Kirja päättyi roimaan cliffhangeriin, jäin pohtimaan pitäisikö yrittää jäljittää trilogian kaksi muuta osaa jostain alkuperäiskielellä. Kaikkiaan kirjan kirjoittajan maailmanympärimatka kesti reilut 13 vuotta: matkaa hidastivat erilaiset onnettomuudet, sairaudet ja niistä toipuminen sekä jatkuva sponsoreiden puute. Ei tullut sellainen olo, että olisinpa ollut mukana tällä matkalla. Löysin kirjaston matkakirjahyllystä kun etsin jotain luettavaa. Armottomuudessaan hyvä kirja.
elokuussa jatkui kesä, ja hetken myös loma. Samoin uskontoteema. Pakko valita elokuultakin kaksi kirjaa, ja oikeastaan mieleni tekisi poimia elokuulta vieläkin enemmän suosikkeja. Elokuussa luin uudestaan myös Kankimäen
Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, mutta en valitse sitä sen paremmin vuoden kuin kuukaudenkaan kirjaksi, koska se on entuudestaan vanha tuttu. Lohtulukemista, ilolukemista. Elokuulta sensijaan:
Essi Ihonen: Ainoa taivas. Nuortenkirjamainen, henkäyksenherkkä tarina uskonnollisessa yhteisössä, ankaran isän lapsena murrosikäänsä kipuilevasta Ainosta. Aino on kihlattu, vaikka hän ei tiedä, haluaako naimisiin. Hallitseva isä pitää koko perhettä, äiti mukaanlukien otteessaan, Aino pohtii ja etsii omaa tietään, omia ajatuksiaan, toiveitaan, seksuaalisuuttaan. Kaunis, koskettava, tummasävyinen tarina uskonyhteisöstä irroittautumisesta. Luin yhdeltä istumalta, melkein hengittämättä. Blogisuosituksen perusteella. E-kirja.
Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana. Antikvaarinpitäjän päiväkirja vuoden ajalta: millaisia asiakkaita kirjakaupassa käy, kukoistaako bisnes, entä kannattavatko kirjafestivaalit? Kuivaa huumoria, outoja ja ärsyttäviä asiakkaita ja jatkuvaa kirjapinojen siirtelyä suurten ketjuliikkeiden varjossa. Kertakaikkisen mainio päiväkirja, lue jos tykkäät kirjoista, antikoista ja olet joskus ollut asiakaspalvelutehtävissä!
syyskuulta löytyy vuoden toinen suuri lukuelämys: Älä heittäydy junan alle. Se kirja tuli iholle.
Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. Tämä kirja osui ja upposi, ravisteli ja pyöritti vahvassa tunnekuohussa yhden intensiivisen päivän ajan. Mitä voin sanoa: täsmälleen ikäiseni, kolmen lapsen äiti, venäjän kirjallisuudentutkija (sitä minä en kyllä ole ollut vuosiin), joka jakaa kiinnostuksen ja rakkauden kieleen ja kulttuuriin. Vaikka olen jo vuosia sitten kadonnut koko ajan kauemmas venäläisestä kirjallisuudesta ja kulttuurista, sillä /niillä on silti vahva paikkansa historiassani ja elämässäni. Vaikka välttelen klassikoita viimeiseen asti. "...minulla on tämä ihana yhteys venäjä kieleen koska olen opiskellut sitä niin kauan ja koska se on ollut lähellä sydäntäni koko tämän ajan...Venäjä ei ole perheenjäsen, sillä perhettä ei voi valita, mutta se on erittäin hyvä elinikäinen ystävä..." "...lopulta minun täytyi hyväksyä se, että minulla oli niin paljon kotona kasvatettua satoa, että pärjäisin sillä. Eivätkä minun nauriini olleet venäläisiä nauriita..." Niin totta. Minulle tämä kirja oli paluu rakkaiden vihollis-ystävien luo, paluu tuttuun, läheiseen, moneen kertaan päässä pyöritettyyn. Se oli minun lähestymiskulmani tähän kirjaan. Toinen näkökulma: vaikka et olisi yhtään venäläistä klassikkoa lukenut, tämän jälkeen osaat sanoa niistä ainakin jotain; miten keskustella osaavasti kirjoista, joita ei ole lukenut. Venäläinen kirjallisuus hoivaa sielua, se antaa näkökulmia ja syvyyttä elämään. Mutta ei helkkarivieköön sitä niin kamalasti tarvitse lukea. Riittää kun hyörii jossain sen liepeillä. Anna Ahmatova -osio ravisteli eniten, Ahmatovan traagisen kohtalon vuoksi (lue itse). Sen lukeminen vaati hiljaista omaa kuplaa, ja meidän taloudessamme sen lukeminen vaati kolme erillistä aloitusta, ennen kuin kuplaani pääsin. "Tämän murheen edessä taipuvat vuoret, /vaikenee suuri joki [...] mutta sittenkin toivo lauloi etäällä..." Oli kaivettava esiin sama venäjäksi ja raapustettava muistikirjan syrjään, koska se on kaunista kummallakin kielellä. Kirjavinkki ystävältä.
lokakuun kirjoista valitsen sadunomaisen
Fredrik Backman: Mummo sanoo hei ja anteeksi. Mummo ja Elsa ovat erilaisia ja parhaita kavereita ja heillä on yhteinen jännittävä kieli ja jännittävä yhteinen maailma. "Yksi helkkarinmoinen joulukirja" on satu hiukan särkyneistä ihmisistä, erikoisesta mummosta joka rakastaa kaikkia omalla tavallaan ja jonka rakkaus on monia kannatellut. Kirja on satu lapsuudesta, kasvamisesta ja lapsuuden kivuista. Mummo kuolee ja jättää seitsenvuotiaalle Elsalle aarrejahdin: kirjeitä jotka kuljettavat Elsaa seikkailusta toiseen, ihmisen luota toisen luo. Kerronnan näkökulma on satumainen, lapsen näkökulma, tuo mieleen Astrid Lindgrenin seikkailumaailman. Ja kuten jokaisessa kunnon sadussa, ennen loppua pitää taistella lohikäärmeen kanssa. Lue jos haluat hyrskiä vähän naurusta ja vähän liikutuksesta, lue kun kaipaat elämääsi satua. Kirjavinkki siskolta. E-kirja.
marraskuu oli verkkaisempi lukukuukausi. Uskontoteema jatkui edelleen, mutta kuukauden kirjaksi valitsen kuitenkin
Pete Souza: Shade. Yhdysvaltain entisen presidentin, Obaman hovikuvaajan vahva kannanotto nykyhallintoa vastaan. Seuraan Souzan instatiliä (olen seurannut jo Obaman kaudella) ja nautin hänen kuvakielestään valtavasti: se on oivaltavaa, lämmintä ja syvän inhimillistä. Kirjassaan Souza asettaa rinnakkain nykyisen presidentin yliaktiivisen twitter-tilin ja Obaman kauden vastaavia tapahtumia: talousneuvotteluista halloweenin viettoon Valkoisessa talossa, valtiollisista tapaamisista puolison syntymäpäiviin. Kirja on upea, itkettävä, raivostuttava ja äärettömän monitahoinen. Poimimalla oikeanlaisen inhimillisen lämpimän kuvan menneeltä hallintokaudelta ja asettamalla sen rinnakkain todellisen punaniskatwiitin kanssa, nousevat esiin hallinnon vahvat kontrastit, inhimillisyydestä lähes mielipuoliseen diktatuuria hipovaan nykyhallintoon. Taitelijan vapaudella Souza on avoimen asenteellinen ja lähdekritiikitönkin. Twitter-luonteensa vuoksi kirja oli paikoin työläs luettava: politiikan sanasto on vierasta, osa tapahtumista joihin viitataan on minulta unohtunut eikä lyhyt konteksti anna juurikaan tukea lukemiselle. Jos et saa kirjaa käsiisi, ota ainakin Souzan instatili seurantaan. Kirjavinkin sain ystävältä, ei tullut omaan pieneen mieleenkään etsiä sitä kirjastosta. Löytyi kuitenkin. Myös teini innostui selaamaan kirjaa.
joulukuu vei voimat, kaipasin vain ja ainoastaan lohtulukemista ja oikeastaan koko kuukauden ajan luin vain vanhoja tuttuja kavereitani. Näistä kavereistani valitsen
Eva Illoinen: Perri tulee ylioppilaaksi. Viisikymmentäluvun alkupuolen Turku, abiturienttivuosi, ensirakkaus. Olen tämänkin kirjan lukenut ensimmäisen kerran suurinpiirtein omana abiturienttivuotenani: silloin tietysti luin rakkaustarinan, ja ne classicumin pojat... (ks. edellinen arvio; ja rakkaustarinat classicumin poikiin tietysti aivan erityisesti ovat hyvin samastuttavia). Nyt luin uudestaan erityisesti miljöötä ja opettajahahmoja: naapurin puheista kun ymmärsin että tässä tarinassa henkilöhahmot ovat hyvin todenmukaisia ja todellisia. Keskityin karttaan, kuljin mielessäni päähenkilön matkassa samoja reittejä ja yritin nähdä mielessäni vanhan Turun - välillä piti käydä etsimässä netistä osoitteita ja kuvia (kiitos ihmeellisen internetin!) Tarina tuli vielä aiempaa todemmaksi; olen aina pitänyt näistä kahdesta Perri-kirjasta, mutta tällä lukukerralla ne tulivat poikkeuksellisen lähelle. Muistin yhtäkkiä, että olen luvannut viedä yhden teineistä "Lesulle" kahville - alkuperäistä kahvilaa ei enää ole, mutta niillä liepeillä oli ainakin vielä muutama vuosi sitten kahvio. Joskus aikoja sitten kyselin appiukolta kirjan paikoista ja henkilöistä, hän kun on kulkenut suunnilleen samaan aikaan suunnilleen samoja reittejä (classicumin poikia hänkin) - mutta hänen elämänpiirinsä on kuitenkin jonkin verran ollut eri puolella kaupunkia ja eri paikoissa kuin tässä tarinassa.