maanantai 30. joulukuuta 2019

Kymmenen vuotta ihmisen elämästä

onneksi pidän blogia, muuten en tietäisi elämästäni yhtään mitään.

Aloitin bloggaamisen pieni ihmisikä sitten:
aloitin bloggaamisen kun tämä pieni ihminen oli vuoden ikäinen
viisitoista vuotta sitten

2010: siirsin blogini Vuodatuksen blogialustalta tähän nykyiseen.
Isoveli oli 11v, Isosisko 9v ja Pikkusisko 6v; hän on mennyt eskariin tuona syksynä, Isosisko siirtyi lähikoulusta kaupunkikouluun.
Yksi harrasti tuolloin säbää, toinen kansantanssia ja kolmas viulunsoittoa. Remppasimme vanhassa kodissa keittiön.
Opiskelin työn ohessa ammatillisen tutkinnon nykyiseen työhöni liittyen: oli supermahtavaa viettää suunnilleen kerran kuukaudessa kolmen päivän lähijakso hotellitasoisessa majoituksessa. Lapset tosin ovat edelleen traumatisoituneita tuosta kokemuksesta.

2011: yksi parhaista yhteisistä matkoistamme: kaksi viikkoa Rethymnonissa. Ensimmäiset kymmenen päivää lapset vain uivat, sitten ne alkoivat lohkeilla ja halkeilla. Lapset olivat ekan kerran ikinä niin isoja, että lomailu oli huoletonta uima-altaalla lueskelua ja päivänokosia hotellilla.
Tein kahta työtä rinnakkain, nuorimmainen aloitti koulun. Lapset harrastivat huilua, viulua, säbää, sanataidetta, kansantanssia, orkesterisoittoa.
Olimme parisuhdeviikonlopussa, sen lämpö kantaa ja kannattelee edelleen.

nuoriso polskii

2012: Lehtori sekosi ja halusi muuttaa isompaan asuntoon: remppasimme ja muutimme tähän nykyiseen kartanoomme. Kärsin edelleen remppa- ja muuttoahdistuksesta. Kaikki lapset saivat omat huoneet, me majoituimme edelleen yhteistiloihin, olisin oikeastaan halunnut jäädä asumaan siihen pienempään asuntoon - vaikka ratkaisu oli ilman muuta järkevä (en ole oikein vieläkään kotiutunut tänne). Isoveli aloitti yläkoulun ja jatkoi suvun kunniakkaita latinistiperinteitä.
Nuorison harrastukset jatkuivat melkolailla ennallaan, Isoveli aloitti myös apuvalmentajana pienten säbäryhmässä.

nykyisen kartanon alkuperäinen kyökki
sama vähän korjattuna


2013: Opiskelin työn ohessa Humakissa erikoistumisopinnot, ja olin jostain syystä niin aktiivinen että tempaisin siinä sivussa myös paikallisessa yliopistossa (avoimessa) kasviksen perusopinnot. Pikkusiskokin siirtyi kaupunkikouluun ja painotettuun opetukseen (kai sen nyt jo voi sanoa, kuvisluokalle). Sanataide ja kansantanssi jatkuivat harrastuskombossa, musiikilliset harrasteet jäivät viimeistään tässä vaiheessa.
Blogista päätellen vietimme yhteisiä nelikymppisiä. Ei mitään muistikuvaa, mutta kutsussa olemme nähtävästi luvanneet intelligenttiä debattia. Kuulostavat kivoilta pippaloilta ne.

2014: Isosiskon kansantanssi vei hänet Islantiin asti tanssahtelemaan, olen vähän kateellinen vieläkin. Isosisko aloitti yläkoulun, Isoveli pääsi ripiltä. Rönäperän ja Muiden Vähäisempien Maiden Prinsessa Arwen aka Arppu aka Butski muutti taloon, eikä mikään ole ollut sen jälkeen niin kuin ennen. Kissat vaan ovat niin kissoja.
Arppu ihan pentuna


2015: Ihana pitkä koko perheen kesäloma Samoksella: tiesimme kaikki jo lähtiessä että se lienee viimeinen "lapsuusloma": makasimme altaalla paljon, kadotimme useaan otteeseen big-big-muszeionin, ihmettelimme muinaiskreikkalaisia tyyppejä jotka tuntuivat alvariinsa meditoivan alastomina luolissa.
Meillä oli viikon ajan japanilainen vaihto-oppilas ja toisen viikon ajan kaksi amerikansuomalaista (no, ne suomalaiset juuret olivat kyllä kovasti kaukana jo) kansantanssijaa. Opimme näiden parin viikon aikana enemmän maailmasta ja kulttuureista kuin voisikaan kuvitella. Kaksitoistavuotias pystyy keskustelemaan suomalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä puutteellisella sanavarastollakin, aikuinen ei välttämättä kykene ymmärtämään, miksi emme vietä 4.7. Sellaista on elämä joskus. Harrastusrintamalla kansantanssia ja sirkusta. Isoveli aloitti lukiossa.

Samos - Pythagorion

2016: Kiipeily tuli elämäämme, ensin Isoveljen harrastuksena ja melkein samalla sekunnilla Pikkusiskon harrastuksena. Sillä tiellä seinällä roikumme edelleen. Isosiskolla rippijuhlat: ihanat, kesäiset, kukkivaiset. Arpun kaveriksi muutti Elma Kelminen, todellinen rusu (Ruun ja Nasun yhdistelmä), ikuisesti pentumainen kissaeliö, Skelmis, Skelminen. (kyllävain, olemme erikoistuneet keksimään lempinimiä!).

rippilapsi

2017: Isoveljellä vanhojen tanssit, poikanen innostui tanssimisesta ja kävi pitkään lavatanssitunneilla.  Hän pääsi opintomatkalle Sveitsiin tutustumaan hiukkasfysiikkaan. Isosiskolla huispea kesäteatteri- + kansantanssikesä. Koko kevään sekä tanssi- että teatteriharjoituksia ja kesä-heinäkuussa järjettömiä logistisia suunnitelmia että saimme nuoren aina oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan. Olimme kahdenkeskisellä lomalla Korfulla, nuoriso jäi pitämään taloa pystyssä. Isosisko lukioon. Pikkusisko yläkouluun.


2018: Isoveljen lakkiaiset. Tyylikkäästi sujuneet kirjoitukset vahvistivat poikaselle opiskelupaikan ilman pääsykokeita. Matkailimme tynkäperheenä Kreetalle nostalgisoimaan; Isoveli jäi kissavahdiksi. Päätimme että matkustamme sinne kymmenen vuoden kuluttua uudelleen, koko perheen voimin. Isosisko vaihtoi koulua oman kaupungin lukioon. Tanssia ja kiipeilyä harrastusrintamalla.

"äitihei, mä kuulin et sun poikas on ylioppilas"
näillä sanoilla poikanen toi minulle äidinlyyran

2019: Poikanen lähti armeijaan. Isosiskolla vanhojen tanssit. Saimme kritiikkiä huonosta perhesuunnittelusta: Isoveljen valapäivä ja Isosiskon tanssipäivä osuivat kohdikkain. Yksi liikuttavimpia muistojani on se, kun he tanssivat keveästi ja nauraen yhdessä.  Kotiuduttuaan armeijasta Isoveli muutti omilleen, saimme vihdoin oman makuuhuoneen ja kaupan päälle kunnon ruokailutilan. Pikkusiskon rippijuhlissa uusi sisustus vihittiin käyttöön. Isosisko vietti kesän Uudessa Seelannissa. Minä ja Pikkusisko lomailimme kaksin Maltalla.

Naallekin lähti maailmalle

**


Kymmenessä vuodessa olen tutustunut mielettömän kiinnostaviin ja inspiroiviin ihmisiin blogin kautta ja myös blogien takana.
Olen kasvattanut kolme aika pientä ihmistä melkein aikuisiksi, miettinyt toistuvasti, mitä ruokaa laittaisin ja pitäisikö harrastaa enemmän liikuntaa.
Olen kehittänyt itselleni muistikirjahulluuden.
Olen lukenut aika paljon kirjoja.
Olen opetellut tekemään mämmiä ja juustoa ja voita, ja olen ostanut tusinoittain kiipeily- ja tanssikenkiä.














sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Lukuvuoden kirjat

Tämän lukuvuoden aikana olen lukenut aika paljon ja monenlaista. Lukuvuoteen mahtuu reilut 160 alusta loppuun luettua opusta sekä melkoinen määrä aloitettuja.

Tänäkään vuonna en osallistunut mihinkään lukuhaasteeseen, ne eivät tunnu omalta tavalta lukea. Mieluiten annan erilaisten vinkkien, suositusten ja kirjaston sinua saattaisi kiinnostaa myös -suosittelijan ohjata erilaisiin ja kiehtoviin lukukokemuksiin.

Ilman mitään ennakkosuunnitelmaa vuoden teemaksi näyttää nousseen erilaisia uskonnollisia lahkoja käsittelevä kirjallisuus: luin aiheesta sekä tietokirjallisuutta että proosaa.

Luin sekä perinteistä käyttöliittymää että e-kirjaa (reilut 40 kirjaa); enimmäkseen luin suomeksi jonkin verran myös englanniksi. Yhden kirjan aloitin ruotsiksi, mutta en edennyt siinä.
Äänikirjoja käytän toistaiseksi vain unilääkkeenä.

Keittokirjoja luin huomattavan vähän - ja se on kyllä näkynyt: ruuanlaitto ei ole kovastikaan kiinnostanut.
Selfhelpiä kohtalaisesti, romskuja paljon, elämäkertoja jotain siltä väliltä. 
Todella paljon luin jo ennestään tuttuja kirjoja: vuoteen mahtui työn ja kotielämänkin takia tiukkoja aikoja, ja aina silloin teki mieleni palata tuttuihin, vaivattomiin tarinoihin. (minulla on aina ollut tapana lukea suosikkejani uudestaan ja uudestaan)

Vuoden proosa on Helena Wariksen Nuorgamin vettä
Vuoden selfhelp on Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle.
Vuoden elämäntarina on Kiira Korven Ehjäksi särkynyt.
Vuoden teema näyttää olevan uskonto, ja tämän teeman alta löytyvät vuoden tietokirjat Vartiotornin varjossa sekä Mormonit, historia, oppi ja elämä.
Hidasta elämää -kustantamon selfhelpit saivat aikaan vuoden ärräpäät.


Koko vuoden luetut sekä aiemmat lukuvuodet löydät yläpalkista. (2018) (2017) (2016)

tammikuu - vuosi alkoi selfhelpin ja elämäntarinoiden parissa. Kuukauden kirjoista mieleen jäi parhaiten jo joskus aiemminkin lukemani:

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä. Olen lukenut tämän realityproosan puolisentoista vuotta sitten. Pidän lajityypistä ja pidän tästä kirjasta: tulee ylevöityvä olo, haluan itsekin ruveta herrasmieheksi tai ladyksi tai edes osata kirjoittaa yhtä hyvin. Sopivasti virittyneenä löysin työmatkan varrelta rouvainpukimon, ehkä menen kohta tilaamaan tweedklänningin itselleni? Tällä lukukerralla nautin erityisesti kirjailijan parisuhdematkasta: hyvä käytös on avain hyvään parisuhteeseen. Haluaisin osata käyttäytyä luontevasti hyvin.

helmikuu näyttää enimmäkseen välikirjojen kuukaudelta, osin varmaan siksi, että arkielämässä oli melkein liikaa meneillään helmikuussa. Kuukauden viimeinen kirja oli paras - vaikka se ei vuoden aikana lukemistani nousekaan mitenkään erityisen mieleenpainuvaksi

Kathleen MacMahon: Näin se päättyy. Kaihoisa kertomus suvusta ja perheestä. Amerikkalainen Bruno lähtee pakoon presidentinvaalihuumaa, sukujuuriaan etsimään Irlantiin. Tarkoitus on palata takaisin kotiin jos Obama voittaa vaalit. Addie hoitaa tapaturmaan joutunutta isäänsä ja yrittää vältellä Brunon tapaamista. Lempeän pehmeä ja kaihoisa tarina, osa käänteistä tarinan kannalta ehkä vähän turhia. Nimestä voi päätellä kertomuksen onnellisuusasteen. Luin henkeä pidätellen ja nauttien kielestä, plussat uinnista ja uimahalleista! E-kirja.

maaliskuussa luin paljon, monipuolisesti ja kiinnostavia kirjoja. Maaliskuulta ei mitenkään voi valita vain yhtä kirjaa. Valitsen siis suosiolla kolme maaliskuun suosikkia

Katri Sisko: 30 ennen 30. Elinalla on kolmenkympin kriisi: ei miestä ja liian pitkä to do -lista. Pitäisi laihduttaa, vähentää alkoholin käyttöä, käydä nettideitillä, juosta maraton, tehdä vaikutus kollegaan, opetella sähköisen oppimisalustan käyttö, pukeutua aikuismaisemmin...Hyväntuulista omakustanteista perus-chicklitiä, joka olisi ansainnut paikkansa jonkin kustantamon kustannusohjelmasta. Kotimaiseksi chicklitiksi nimittäin uskottava kuvaus tästä ajasta ja tavallisesta ihmisestä. Vähän himoshoppaaja-tyylinen tarina ja hahmo, jonka hosellus herättää juuri sopivasti myötähäpeää ja myötätuntoa. Taisi löytyä blogisuosituksen perusteella.

Kiira Korpi - Jere Nurminen: Ehjäksi särkynyt. Koskettava ja puhutteleva elämäntarina. Kertovaan ja henkilökohtaiseen sävyyn kirjoitettu, avoin kuvaus urheilumaailman vaativuudesta, urheilijan loppuunpalamisesta ja urheilijaidentiteetin muuttumisesta. Positiivinen kasvukertomus, rehellisen ja avoimen tuntuinen elämäntarina. Kosketti vahvasti, tuli ihollekin. Löytö e-kirjastosta puolivahingossa: kirjan aiheuttama hype on mennyt minulta kokonaan ohitse. E-kirja.

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä. Hyvänmielen hyrskettä! Keski-ikäisen Mirjamin elämä keikahtaa kerralla: työpaikka menee alta, toyboy jättää, sisko kuolee ja orvoksi jäänyt siskontytär sekä vaivainen äiti kaipaavat huoltajaa, hoivaajaa ja elämän pyörittäjää lakeuksilla. Kipakka elämänsä kulisseja tarkasti varjeleva Mirjami pelkää taantuvansa pohjalaiseksi. Vuohi poikii jouluna ja kuka ihme on talon liepeillä hääräilevä Salim? Roimakkaa, vauhdikasta ja ajankohtaista chicklitiä (tai kuulemma bitch-litiä), luin, hihittelin ja luin. Löytyi blogisuosituksen perusteella.

huhtikuukin oli oivallinen lukukuukausi, monesta hyvästä lukukokemuksesta pystyn silti valitsemaan nostalgiaa:

Ilkka Malmberg: Hehtaari. Hesarin toimittaja Ilkka Malmberg osti juttusarjaa varten Suomen halvimman hehtaarin Posiolta. Juttusarjan jutut vuosilta 1997-2012 on koottu yksiin kansiin, välissä Malmbergin täydennyksiä ja kommentaareja maailman tapahtumiin Hehtaari-vuosilta. Tykkäsin aikoinaan tästä juttusarjasta, ja monesta muustakin Malmbergin kirjoittamasta sarjasta. Pieni maapläntti muuttuu vuosi vuodelta merkityksellisemmäksi ja omemmaksi, maailma ympärillä muuttuu, lapset kasvavat, puut Hehtaarilla kasvavat. Löysin kirjan Matti Rämön Napapiiri-retkikirjan kautta. 

toukokuussa luin kirjakaupalla kertomuksia lestadiolaisista ja vanhoillislestadiolaisista, väliin mahtui tietokirja jehovantodistajista ja muutenkin paljon kiehtovaa luettavaa, pakko poimia ainakin kaksi suosikkia toukokuulta:

Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä. Ihana! Kasvutarina kahdesta elämän kolhimasta: millaista on kasvaa vanhoillislestadiolaisessa perheessä, millaista itseään syväluotaavassa teatterisuvussa? Voiko olla ehjä? Soljuvaa, kaunista kieltä - Vanhatalo osaa! Uskovien yhteisö kuvataan lempeästi, erityisesti Titin äiti - väsynyt, masentunut, voimatonkin, on kuitenkin hiljaisesti lastensa puolella, ottamassa vastaan suurimmat ryöpyt. Yhden illan hektinen ja kohottava lukukokemus.

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa. Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta. Äärettömän kiinnostava, haastatteluihin perustuva kuvaus jehovantodistajuudesta, liikkeestä irtautumisesta ja sen vaikutuksista ihmisen elämään. Kirjassa keskityttiin erityisesti jehovantodistajien karttamisoppiin ja sen vaikutuksiin. Luin päivitellen ja ihmetellen, nautin kirjan sujuvasti etenevästä tekstistä.


kesäkuussa näytän odottaneen lukemiltani kirjoilta paljon enemmän: odotukset ovat olleet korkealla, mutta luetun anti vähäistä.

David Safier: Tuomiopäivä ensi tiistaina. Jeesus palaa maan päälle valmiina tuomiopäivän taisteluihin. Marie jättää sulhasensa alttarille, ja joutuu muuttamaan takaisin isänsä kotiin, isän uuden kumppanin hoteisiin. Soppaa hämmentävät myös entinen arkkienkeli, itse pääpaholainen ja Marien muu perhe: kuinka käy, tuleeko maailmanloppu? Hauskahko kehyskertomus olisi antanut mahdollisuuksia vaikka minkälaiseen irroitteluun, mutta kokonaisuus oli raamatullisempi kuin olisin odottanut. Olisi ehkä kannattanut lukea Ilmestyskirja pohjalle. Metka ja vallaton tarina - pohdin myös, mahtoiko tässä olla intertekstuaalisia viittauksia Bulgakoviin; en jaksanut käydä kertaamaan. Lystikäs tarina.

heinäkuussa olin lomalla ja luin. Heinäkuulle osuu vuoden proosa - Nuorgamin vettä, sekä muutama muu oiva opus. Pakko valita kolme suosikkia heinäkuulta.

Helena Waris: Nuorgamin vettä. Sekopäisen absurdi tarina Mikkestä, joka poikain lomareissulla saa älynväläyksen: Nuorgamista pitää kuljetuttaa jalkapatikassa ämpärillinen vettä Helsinkiin Havis Amandalle. Mikke itse ei ämpäriään kanna, vaan pysäyttelee kanssakulkijoita kantohommeleihin ja pyytää vielä palkkiota tästä kantamisesta. Sekopäisen naurattavan hauska tarina yhteisöllisyydestä, somesta, nykypäivästä, ihmisistä...Roadtrippi kuljettaa läpi ämpärihullun Suomen: herkullisia hahmoja löytyy joka niemestä ja notkelmasta: autiotilaa asuva Kristos, poliisi Mähönen ja moni muu kanssakulkija hykerryttivät. Löytyi kirjaston suositeltavaa luettavaa -hyllystä. Ehdottomasti heinäkuun valopilkku, lue tämä kun kaipaat hykertelyä, vähän äijämäistä huumoria ja annoksen ämpärisuomalaisuutta.

Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä. Kahden taaperon yksinhuoltaja, freelancer, työtön teatteriohjaaja Alina elää vankilamaista elämää hiekkalaatikon, kodin ja lähikaupan bermudankolmiossaan. Apurahoja ei heru, kavereiden facebook-elämä on sadasti jännittävämpää, opiskelukaverit - erityisesti Matias Raatteentie - menestyvät. Ainoana lohtunaan Alina suunnittelee toinen toistaan raadollisempia ohjaustöitä. Kirpakan hauska, oivallinen, naseva - ja hauska (mainitsinko jo?) kuvaus teatterimaailmasta. Löytyi kirjaston uutuushyllystä, ajattelin vain silmäillä muutaman sivun kirjastossa lämpimikseni - ajauduin kotiin sohvannurkkaan ja luin yhdessä iltapäivässä. Rapsakkaan kriittinen, terävä ja samalla humoristinen tarina, bonukset lopun uimakohtauksesta.

Jason Lewis: Tummat vedet. Lihasvoimin maailman ympäri. Matkakertomus. Pari kaverusta saa päähänsä lähteä maailmanympärimatkalle lihasvoimin. Reissu alkaa Englannista: siellä rakennetaan merien ylitykseen sopiva polkuvene. Pyörällä Euroopan halki Portugaliin, josta matka jatkuu polkuveneellä yli Atlantin. Rehellinen kuvaus siitä, mitä tapahtuu kun kaksi hyvin erilaista ihmistä on pitkään ja melko spontaanista ideasta johtuen pienessä tilassa, henkisesti ahtaissa olosuhteissa, fyysisesti jatkuvasti kovilla. Atlantin ylityksen jälkeen matka jatkuu toisella kaveruksella pyöräillen, kirjan kirjoittaja puolestaan lähtee rullaluistelemaan Yhdysvaltain poikki. Sekopäistä, armotonta, vähän pelottavaakin matkantekoa: kirjoittajalle selviää vähän kerrallaan totuuksia itsestään, omasta ihmisyydestään ja maailmasta. Kiehtovan, oudon ja armottoman matkatrilogian ensimmäinen osa on käännetty suomeksi. Kirja päättyi roimaan cliffhangeriin, jäin pohtimaan pitäisikö yrittää jäljittää trilogian kaksi muuta osaa jostain alkuperäiskielellä. Kaikkiaan kirjan kirjoittajan maailmanympärimatka kesti reilut 13 vuotta: matkaa hidastivat erilaiset onnettomuudet, sairaudet ja niistä toipuminen sekä jatkuva sponsoreiden puute.  Ei tullut sellainen olo, että olisinpa ollut mukana tällä matkalla. Löysin kirjaston matkakirjahyllystä kun etsin jotain luettavaa. Armottomuudessaan hyvä kirja.


elokuussa jatkui kesä, ja hetken myös loma. Samoin uskontoteema. Pakko valita elokuultakin kaksi kirjaa, ja oikeastaan mieleni tekisi poimia elokuulta vieläkin enemmän suosikkeja. Elokuussa luin uudestaan myös Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, mutta en valitse sitä sen paremmin vuoden kuin kuukaudenkaan kirjaksi, koska se on entuudestaan vanha tuttu. Lohtulukemista, ilolukemista. Elokuulta sensijaan:

Essi Ihonen: Ainoa taivas. Nuortenkirjamainen, henkäyksenherkkä tarina uskonnollisessa yhteisössä, ankaran isän lapsena murrosikäänsä kipuilevasta Ainosta. Aino on kihlattu, vaikka hän ei tiedä, haluaako naimisiin. Hallitseva isä pitää koko perhettä, äiti mukaanlukien otteessaan, Aino pohtii ja etsii omaa tietään, omia ajatuksiaan, toiveitaan, seksuaalisuuttaan. Kaunis, koskettava, tummasävyinen tarina uskonyhteisöstä irroittautumisesta. Luin yhdeltä istumalta, melkein hengittämättä. Blogisuosituksen perusteella. E-kirja.

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana. Antikvaarinpitäjän päiväkirja vuoden ajalta: millaisia asiakkaita kirjakaupassa käy, kukoistaako bisnes, entä kannattavatko kirjafestivaalit? Kuivaa huumoria, outoja ja ärsyttäviä asiakkaita ja jatkuvaa kirjapinojen siirtelyä suurten ketjuliikkeiden varjossa. Kertakaikkisen mainio päiväkirja, lue jos tykkäät kirjoista, antikoista ja olet joskus ollut asiakaspalvelutehtävissä!

syyskuulta löytyy vuoden toinen suuri lukuelämys: Älä heittäydy junan alle. Se kirja tuli iholle. 

Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. Tämä kirja osui ja upposi, ravisteli ja pyöritti vahvassa tunnekuohussa yhden intensiivisen päivän ajan. Mitä voin sanoa: täsmälleen ikäiseni, kolmen lapsen äiti, venäjän kirjallisuudentutkija (sitä minä en kyllä ole ollut vuosiin), joka jakaa kiinnostuksen ja rakkauden kieleen ja kulttuuriin. Vaikka olen jo vuosia sitten kadonnut koko ajan kauemmas venäläisestä kirjallisuudesta ja kulttuurista, sillä /niillä on silti vahva paikkansa historiassani ja elämässäni. Vaikka välttelen klassikoita viimeiseen asti.  "...minulla on tämä ihana yhteys venäjä kieleen koska olen opiskellut sitä niin kauan ja koska se on ollut lähellä sydäntäni koko tämän ajan...Venäjä ei ole perheenjäsen, sillä perhettä ei voi valita, mutta se on erittäin hyvä elinikäinen ystävä..." "...lopulta minun täytyi hyväksyä se, että minulla oli niin paljon kotona kasvatettua satoa, että pärjäisin sillä. Eivätkä minun nauriini olleet venäläisiä nauriita..." Niin totta. Minulle tämä kirja oli paluu rakkaiden vihollis-ystävien luo, paluu tuttuun, läheiseen, moneen kertaan päässä pyöritettyyn. Se oli minun lähestymiskulmani tähän kirjaan. Toinen näkökulma: vaikka et olisi yhtään venäläistä klassikkoa lukenut, tämän jälkeen osaat sanoa niistä ainakin jotain; miten keskustella osaavasti kirjoista, joita ei ole lukenut. Venäläinen kirjallisuus hoivaa sielua, se antaa näkökulmia ja syvyyttä elämään. Mutta ei helkkarivieköön sitä niin kamalasti tarvitse lukea. Riittää kun hyörii jossain sen liepeillä. Anna Ahmatova -osio ravisteli eniten, Ahmatovan traagisen kohtalon vuoksi (lue itse). Sen lukeminen vaati hiljaista omaa kuplaa, ja meidän taloudessamme sen lukeminen vaati kolme erillistä aloitusta, ennen kuin kuplaani pääsin. "Tämän murheen edessä taipuvat vuoret, /vaikenee suuri joki [...] mutta sittenkin toivo lauloi etäällä..." Oli kaivettava esiin sama venäjäksi ja raapustettava muistikirjan syrjään, koska se on kaunista kummallakin kielellä. Kirjavinkki ystävältä. 

lokakuun kirjoista valitsen sadunomaisen
Fredrik Backman: Mummo sanoo hei ja anteeksi. Mummo ja Elsa ovat erilaisia ja parhaita kavereita ja heillä on yhteinen jännittävä kieli ja jännittävä yhteinen maailma. "Yksi helkkarinmoinen joulukirja" on satu hiukan särkyneistä ihmisistä, erikoisesta mummosta joka rakastaa kaikkia omalla tavallaan ja jonka rakkaus on monia kannatellut. Kirja on satu lapsuudesta, kasvamisesta ja lapsuuden kivuista. Mummo kuolee ja jättää seitsenvuotiaalle Elsalle aarrejahdin: kirjeitä jotka kuljettavat Elsaa seikkailusta toiseen, ihmisen luota toisen luo. Kerronnan näkökulma on satumainen, lapsen näkökulma, tuo mieleen Astrid Lindgrenin seikkailumaailman. Ja kuten jokaisessa kunnon sadussa, ennen loppua pitää taistella lohikäärmeen kanssa. Lue jos haluat hyrskiä vähän naurusta ja vähän liikutuksesta, lue kun kaipaat elämääsi satua. Kirjavinkki siskolta. E-kirja.

marraskuu oli verkkaisempi lukukuukausi. Uskontoteema jatkui edelleen, mutta kuukauden kirjaksi valitsen kuitenkin
Pete Souza: Shade. Yhdysvaltain entisen presidentin, Obaman hovikuvaajan vahva kannanotto nykyhallintoa vastaan. Seuraan Souzan instatiliä (olen seurannut jo Obaman kaudella) ja nautin hänen kuvakielestään valtavasti: se on oivaltavaa, lämmintä ja syvän inhimillistä. Kirjassaan Souza asettaa rinnakkain nykyisen presidentin yliaktiivisen twitter-tilin ja Obaman kauden vastaavia tapahtumia: talousneuvotteluista halloweenin viettoon Valkoisessa talossa, valtiollisista tapaamisista puolison syntymäpäiviin. Kirja on upea, itkettävä, raivostuttava ja äärettömän monitahoinen. Poimimalla oikeanlaisen inhimillisen lämpimän kuvan menneeltä hallintokaudelta ja asettamalla sen rinnakkain todellisen punaniskatwiitin kanssa, nousevat esiin hallinnon vahvat kontrastit, inhimillisyydestä lähes mielipuoliseen diktatuuria hipovaan nykyhallintoon. Taitelijan vapaudella Souza on avoimen asenteellinen ja lähdekritiikitönkin. Twitter-luonteensa vuoksi kirja oli paikoin työläs luettava: politiikan sanasto on vierasta, osa tapahtumista joihin viitataan on minulta unohtunut eikä lyhyt konteksti anna juurikaan tukea lukemiselle. Jos et saa kirjaa käsiisi, ota ainakin Souzan instatili seurantaan. Kirjavinkin sain ystävältä, ei tullut omaan pieneen mieleenkään etsiä sitä kirjastosta. Löytyi kuitenkin. Myös teini innostui selaamaan kirjaa.

joulukuu vei voimat, kaipasin vain ja ainoastaan lohtulukemista ja oikeastaan koko kuukauden ajan luin vain vanhoja tuttuja kavereitani. Näistä kavereistani valitsen
Eva Illoinen: Perri tulee ylioppilaaksi. Viisikymmentäluvun alkupuolen Turku, abiturienttivuosi, ensirakkaus. Olen tämänkin kirjan lukenut ensimmäisen kerran suurinpiirtein omana abiturienttivuotenani: silloin tietysti luin rakkaustarinan, ja ne classicumin pojat... (ks. edellinen arvio; ja rakkaustarinat classicumin poikiin tietysti aivan erityisesti ovat hyvin samastuttavia). Nyt luin uudestaan erityisesti miljöötä ja opettajahahmoja: naapurin puheista kun ymmärsin että tässä tarinassa henkilöhahmot ovat hyvin todenmukaisia ja todellisia. Keskityin karttaan, kuljin mielessäni päähenkilön matkassa samoja reittejä ja yritin nähdä mielessäni vanhan Turun - välillä piti käydä etsimässä netistä osoitteita ja kuvia (kiitos ihmeellisen internetin!) Tarina tuli vielä aiempaa todemmaksi; olen aina pitänyt näistä kahdesta Perri-kirjasta, mutta tällä lukukerralla ne tulivat poikkeuksellisen lähelle. Muistin yhtäkkiä, että olen luvannut viedä yhden teineistä "Lesulle" kahville - alkuperäistä kahvilaa ei enää ole, mutta niillä liepeillä oli ainakin vielä muutama vuosi sitten kahvio. Joskus aikoja sitten kyselin appiukolta kirjan paikoista ja henkilöistä, hän kun on kulkenut suunnilleen samaan aikaan suunnilleen samoja reittejä (classicumin poikia hänkin) - mutta hänen elämänpiirinsä on kuitenkin jonkin verran ollut eri puolella kaupunkia ja eri paikoissa kuin tässä tarinassa. 


Mitä tuo tulleessaan alkava lukuvuosi 2020?
Haluatko suositella jotain?
Haluatko haastaa minut?

maanantai 23. joulukuuta 2019

tapahtuu pastakeittiössä

piti vetäytyä some- ja blogitauolle.


Vaan enpäs vetäytynytkään.

Tässä päivänä muutamana jääkaappia siistiessäni tunkiessani sinne yhä lisää syötävää löysin Lehtorin vuodenaikaisnamijemman.



Kun ihminen on niin ahne, ettei muista mihin on vuodenaikaisherkkunsa jemmannut...grr.

Nakkasin Lehtoria pääsiäisen tienoilla rakkaudella ostamallani (mignon-)munalla ja vahdin vierestä, että se tuli syödyksi. 



**

Keittiössämme kuultua:

minä: "rakas joulupukki, voitko tuoda mulle lahjaksi vaikka museokaupasta juustomuotin, reikäkauhan ja juustoharson. Ja isomman kattilan"

Yksi teineistä: "Höh, etkö sä muka voi tehdä sitä itse?"

minä: "aimäävai?"

Yksi teineistä: "no siinä yhdessä kirjassa, mikäsenytonkaan, Pieni talo preerialla, siinä se isä tekee juustomuotin. Siinä on hyvä ohje. Se kaivertaa siihen pohjaan mansikan ja lehden myös. Siinä on sulle ohje, senkun teet vaan."

Ihan kiva että nuorisolla on rajaton usko minun kykyihini.
En omista minkäänlaisia työkaluja.

minä: "en taida ehtiä nyt ihan tähän hätään, kun tää juusto on nyt tässä"

teini: "höh"


sunnuntai 22. joulukuuta 2019

joulurauhaa

Ajattelin, että kirjoitan vielä kerran joulukirkosta ja koulusta ja joulusta.
Sitten ajattelin että en kumminkaan.
Tulee suotta paha mieli, eikä asia ole enää kovin ajankohtainen meidän elämässämme.

Mutta niin kauan - ja veikkaan että se ei enää ole kovin kauaa - kuin koulujen joulukirkkoja järjestetään, aion hiipiä joka vuosi jonkun koulun kirkkohetkeen, ihan takapenkkiin.
Laulan vähän hiljaa ja epävireisesti, tuijotan kovasti kattoon ja elän vahvasti siinä pitkänpitkässä perinteessä, joka meille tänne pohjan perukoille on tuotu.
Kun siellä koululaisten joulukirkossa on niin ainutlaatuinen tunnelma.
Olen nähnyt ekaluokkalaiset paimenet, jotka tuulettivat kepukoineen ("he ylistivät jumalaa...") vähän teemuselännetyyliin. Olen nähnyt kuinka rivillinen päiväkotilapsia nostaa kätensä ilmaan ottamaan koppia papin siunauksesta.
Ja olen kuullut miltä kuulostaa kun kirkontäysi nuoria on päättäväisesti laulamatta.
Näissä epäilyissä, viipyilevässä ylösnousemisessa, kohisevassa istumaanmenemisessä, vakaassa laulamattomuudessa - näissä kaikissa on niin vahvasti läsnä inhimillinen epäilys, kyseenalaistaminen.
Joinain vuosina se puhuu minulle ihmisyydestä tuhannesti enemmän kuin yksikään saarna koskaan.
Se puhuu joulusta.

Joulukorteista olin ajatellut kirjoittaa myös, mutta en kirjoita niistäkään.
En laita hilpeää porogiffiä tai mitään muutakaan mihinkään sosiaaliseen mediaan.
Koska minulla ei varsinaisesti ole joulukorttibudjettia - olen vähän semmoisella tavalla epätaloudellinen, että en laadi jouluajan menoille erillisiä kustannuspaikkoja etukäteen - en pysty sanomaan lahjoitanko joulukorttirahat vaiko en.
Ja varsinkaan en pysty sanomaan lahjoitanko joulukorttirahat, kun olen kadottanut joulukorttisaajaluetteloni johonkin kartanon uumeniin.
Että en tiedä, meneekö päikseen lahjoitukset ja hyvät teot joulukorttien kanssa.


Eikä jouluvalmisteluistakaan oikein voi kirjoittaa, kun ovat niin vaiheessa.
Flyygeli on aina vain kateissa (tarkkaavaiset lukijat muistanevat, että tämä on lähes jokavuotinen joulukirous: esim1; esim2) ja ruokasalin pöytää ei kaaoksen alta vielä näy.



Edes taiteellisella rajauksella ei pysty pelastautumaan yleisen kaaoksen kaikennielevyydeltä.




Mutta siitä voin kirjoittaa, että on mukavaa, kun on muutama vapaapäivä edes. 
Koska se on mukavaa.
Työssä on tässä vaiheessa vuotta tuhannen kiire, mutta pelkästään se ylimääräinen maanantaivapaa tuntuu juhlalta.
Puhumattakaan juhlasta itsestään.





Että on aikaa vain olla.

Pistän somen säästöliekille, käyn vielä kerran kirjastossa ja sitten olen vain.

Rauhaisaa joulunaikaa!






keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Hetkellinen ruuanlaittopuuskahdus

Jälkikasvu on viime aikoina esittänyt viiltäviä kommentteja ruuanlaittooni liittyen. ("taasko tätä samaa")

Tunnustan, en ole juurikaan jaksanut pohtia päivänpolttavaa mitä tänään syötäisiin -asiaa.
En ole jaksanut, ei huvita.
Onko muka pakko edes syödä?
ilmeisesti on
ja jos nuorisoa yrittää osallistaa asiaan, ne vastaavat tietenkin ikiaikaisella 'mmätiiä - mikä on, kuten kaikki tiedämme, se ainoa vastaus, jonka nuorisolta voi saada. Testattu on. monesti.
ei laula enkelkuoro sulosointuisesti ruoanlaitolleni


Ryhdistäydyin hetkellisesti - kas tässä iloksenne halpaa-helppoo-nopeeta pikaruokaa. Valmistusaika puolesta tunnista kolmeen varttiin.

Päivä 1.
Nakkikastike tai ryynimakkarat ja muusi, kasviksia, salaattia ja joulutorttuja (en tykkää nakeista, siksi myös ryynärivaihtoehto)
Tarvikkeet: perunoita syöjämäärän mukaan (meillä 5 syöjää, perunoita meni noin kilo), nakkipaketti + ryynäripaketti, tomaattisosetta, kermaa, sipulia
Kasviksia: muutama porkkana, pari sipulia, parsakaalia, pari makeata pikkupaprikaa
Friseesalaattia, tomaattia, kurkkua
lehtitaikinalevyjä, torttuhilloa (meillä vadelma- ja luumu-, sai valita)

Ota torttutaikina sulamaan. Laita uuni kuumenemaan.
(HUOM: käytä vain puolet taikinalevyistä, tarvitset niitä myöhemmin viikolla lisää!)

Kuori ja palastele perunat riittävän pieniksi paloiksi. Laita kiehumaan.

Laita ryynimakkarat uuninkestävässä vuoassa uuniin.

Pilko sipuli ja nakit. Paistele pannulla (tai jos olet laiska tiskinsäästäjä, niin kattilassa). Lisää jauhot, nestettä (meillä vettä, tomaattisosetta ja loraus kermaa).
Mausta. Anna muhistella miedolla lämmöllä.

Kuori ja paloittele kasvikset suupalan kokoisiksi. Kuullota pannulla pienessä määrässä rasvaa kunnes ovat al dente. Mausta suolalla ja halutessasi esim. pippuriseoksella. Jätä jälkilämmölle odottamaan.

Tee vihersalaatti (salaattia, tomattia, kurkkua)

Täytä, taittele, hilloa ja munaa joulutortut, laita uuniin.

Tee perunamuusi.

Tuo ruoka tarjolle, älä unohda torttuja uuniin.

Jälkiruokana joulutortut ja maito.

Valmistusaika n. 45 min, yök-en-syö-kerroin alhainen. Valitusvirsi: tää torttuhillo on liian kuumaa!

Päivä 2.
Kalaa, perunaa, kasviksia, tomaattisalaatti

Tarvikkeet: kalapuikkoja tai valmiita kalafileita syöjämäärän (meillä 4 syöjää, meni 6 fileetä) mukaisesti, perunaa, porkkanaa, sipulia, parsakaalia, makeita pikkupaprikoita, tomaattia, valkosipulia. Kermaviiliä ja dippikastikejauhetta. Raejuustoa.

Laita uuni kuumenemaan.

Kuori ja palastele perunat riittävän pieniksi paloiksi. Laita kiehumaan.

Laita kalapuikot /-pihvit /mitä ne nyt ikinä ovatkaan valmiit kalahommelit uuninkestävässä vuoassa uuniin

Kuori ja palastele kasvikset suupalan kokoisiksi, kuullottele pannulla pienessä määrässä rasvaa, kunnes ovat al dente. Mausta. Jätä jälkilämmölle odottamaan.

Sekoita kermaviili ja dippikastikejauhe.

Kuutioi tomaatti pieniksi kuutioiksi, paloittele pieneksi silpuksi valkosipulin kynsi (en käytä valkosipulinpuserrinta, vaan veitseilen pienenpieniksi kuutioiksi, on parempaa), laita pieneen kulhoon, lisää oliiviöljyä, ripsaus suolaa ja jos haluat, jotain pippurista maustetta. Jos taloudessa ei ole allegikkoja, lisää vähän pähkinä- tai mantelirouhetta. (jos aikaa on enemmän, paahda mantelit ja tee niistä itse karkeaa rouhetta. Mutta fuskaa mielihyvin valmiilla pähkinärouheella.)

Jälkiruokana vihreä kuula -konvehteja salajemmasta.

Tuo tarjolle raejuuston kanssa.
Valmistusaika n. 35 min, yök-en-syö -kerroin alhainen.

Päivä 3.
kasvissosekeitto ja kinkkujuustopasteijat

Tarvikkeet: valinnaisia kasviksia (meillä perunaa, porkkanaa, sipulia, valkosipulia), liemikuutio. lehtitaikinaa, tuorejuustoa, mitä tahansa leikkelettä, kermaa, valinnaisia mausteita.

Laita uuni kuumenemaan, ota lehtitaikinalevyt sulamaan.

Kuori ja palastele kasvikset pieniksi, laita kiehumaan + lisää liemikuutio.

Odottele vähän aikaa että taikinalevyt ovat sopivan pehmoisia.

Leikkaa taikinapyörällä lehtitaikinalevyt neliöiksi. Levitä levyille tuorejuustoa (valinnainen maku, suolainen on ehkä kivampi), leikkaa muutama leikkelesiivu (meillä broilerleikettä) pieneksi, laita jokaiselle neliölle vähän, taittele kauniiksi kolmionmallisiksi pasteijoiksi, munaa ja laita uuniin kypsymään.

Soseuta keitto. Mausta kermalla ja tuorejuustonökäreellä.
Tuo tarjolle soppa ja pasteijat.
Jos kaapin pohjalta löytyy unohtuneita tortillachipsejä, voi niillä ryydittää soppaa. Tai linsseillä. Mutta menee se näinkin.

Jälkiruokana lisää vihreä kuula -konvehtejä salajemmasta.

Valmistusaika n. 40 min, yök en syö -kerroin keskitasoa.

*
Johan sitä sitten tässä olikin.

Onneksi on suunniteltu ruokalistaa myös lähitulevaisuudelle:







torstai 12. joulukuuta 2019

joulusieluisuus

marraskuussa uskoin vielä vahvasti selättäväni kaamoksen.
Sittemmin on osoittautunut, että en kumminkaan.

Töissä on tuhannen kiire.
Öissä on tuhannen kiire - kun teen unissani niitä hommia uusiksi tai sitten valvon minkä kerkeän kun stressaan.
Aamulla kolottaa joka paikkaa ja alan jäykistyä sohvanmuotoiseksi kun rönötän kaiket illat viluisena sohvanmutkassa.

Ja kaikki ihanat jouluvalmistelut, joita ihan oikeasti haluaisin tehdä, seisovat, kun ei huvita tehdä niitä väsyneenä ja pahalla päällä.

Kuten jo muutamana aiempanakin vuonna, meidän joulupöytään kokoontuu laajennettu perhekunta.
Me näissä nurkissa hengaavat ja sitten se omilleen muuttanut.
Lehtorin vanhemmat ja Lehtorin mamma.
Omat vanhempani ja sisko.
Siskon koiraeläin.
Semmoinen mukavasti poriseva ja sopivankokoinen seurue.

Kuten jo muutamana aiempanakin vuonna, meillä on semmoinen sääntö että tuo joulupöytään se, mitä ilman ei joulu tule.
Sitten pitää koordinoida ettei tule seitsemäätoista lanttulaatikkoa, koska kaikki toivovat lanttulaatikkoa, ja osa toivoo sitä varmuuden vuoksi kahteen tai kolmeen kertaan. siksi noin outo määrä.


Myös pitää koordinoida, että tulee riittävästi jälkiruokaa. kaikkihan tietävät että jälkiruoka menee, jälkiruokavatsaan niin että sitä pitää olla riittävästi.

Myös pitää vahtia sitä, että jos joku tuo jotain, niin se myös syö (tai juo) sitä mitä on tuonut.
Esim. minun äidilläni on tapana ehdotella kaikenlaisia likokaloja ja viinejä ja muita. Ja minä tietysti epäilen - perustellusti - ettei hänellä ole aikomustakaan ryypätä pullokaupalla viiniä ja rouskuttaa lipeäkalaa.
Tarkkana pitää olla mitä ihmiset lautaselleen lapioivat.

Ainoa mikä vähän haraa vastaan on kinkku. Minulla on sen suhteen kaikenlaisia epäortodoksisia mielipiteitä, joita taas muilla ei ole, vaan kinkkuisia.

Minusta on ihan mukavaa valmistella ja koordinoida kaikenmoista. Kunhan vain saisin työhässäkät kohta semmoiseen kuntoon, ettei tarvitsisi niitä ihan hirvittävästi miettiä.
Tykkään myös siitä, että siivoamisen ja yleisen häsellyksen sijaan saan kaikenmoisia ällejä. Yhtenä vuonna tein voita ja juustoa, ja ne molemmat kyllä kutkuttaisivat vähän nytkin. 
Onhan se nyt paljon jännittävämpää kuin imuroiminen tai joku kaappien takaseinien hinksaaminen hammasharjalla, tai mitä nyt ikinä pitääkään mukamas tehdä.

Minä en oikein tiedä, mitä ilman minun jouluni ei tule.
Ajattelin, että voisin syödä poroa, mutta poro saa yleisessä äänestyksessä vielä vähemmän ääniä kuin lipeäkala, niin taidan säästää poron johonkin omaan henkilökohtaiseen herkutteluun.

Isän rosolli on kyllä aika herkkua. 
Käytän siitä toistuvasti väärää nimitystä. Aina kun sanon rosolli, isä sanoo että se on sallatti. Ja jos sanon että sallatti, niin isä sanoo että se on rosolli. 
Pitää kehittää joku välimuoto. 
Rosotti tai sallalli.

Enempi kyllä ilman minun jouluni ei tule tummaa kahvia ja aamupiparkakkua.
Mutta niitä ei voi viedä joulupöytään kun se on minun oma yksityinen aamuhetkeni.



*
Mitä ilman sinun joulusi ei tule?
Voi olla muukin kuin ruoka.




keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Remppaheikkiangst ja jouluruokaa

Minua vaivaa remppaheikkiangst.
Eilen pääsi aika pahaksi angst, kun yksinkertaista sähköhommaa korjaava tyyppi heitti rukkaset käsistään klo 15.59 ja saapasteli ulos.
Puoli huushollia oli ilman sähköä siinä vaiheessa.
Puoli huushollia oli ilman sähköä tähän aamuun klo 8.17 asti jolloin Lehtori sai kuulla remppaheikiltä että kyllä, sulakkeen voi ihan turvallisesti kytkeä.
Olisiko sen voinut tehdä jo heti eilen?
Vaikka työpäivä olisi venynyt 16.01?

Illalla olin kaikkea mahdollista jäätävän raivoisasta omahyväisen tyytyväiseen, koska onnistuimme järjestelemään elämän neljän sähköriippuvaisen taloudessa niin että saatoimme istua muuallakin kuin eteisen lattialla.

Ja pohdin taas kerran työmoraalia.
Minä en ole palolaitoksella töissä.
Ja silti lähdin pitkän vapaani keskimmäisenä iltana hoitamaan asiaa, jonka hoitamisella ei maailman mittakaavassa ole mitään merkitstä.
Koska minun työmoraalini ei antanut myöden lyödä rukkasta tiskiin.
Kiitosta sain kaikilta muilta paitsi esimieheltäni.
Että miksi ihmeessä minulla on ylikehittynyt työmoraali ja remppaheikeillä ei?



Suunnittelemme joulunviettoa. 
Kysyin kotoa muuttaneelta, mitä pitäisi olla joulupöydässä.
Ensin ei mitään, sitten laatikoita, kinkkua ja kaurakeksejä.
Sitten lähti keulimaan.



Kuulen korvissani appiukon epäuskoisen puolinärkästyneen ja silti ystävällisnarisevan: mustajuurikeittoa? 
Voiko sen piilottaa jonnekin takariviin?
Sen sopan, ei appea.





keskiviikko 4. joulukuuta 2019

valo-obsessio ja liiallisten kirjainten kriizi

Tiedättekö sen kun valo kietoutuu ihmisen ympärille ja ottaa syliin?

Minä ajattelin ensin että se johtui vain siitä kun kuljen töihin Teatterisillan kautta ja siinä sukeltaa valotunneliin.


Ajattelin että ne valot ovat niin kirkkaat ja voimakkaat että ne melkein lämmittävät ja siksi tulee vähän sellainen olo kuin olisi valon syleilyssä.



Mutta sitten minulle tuli sama tunne yhtenä päivänä kirkkopuistossa (tai sillä puistolla on joku ylevämpi nimi kyllä)


Niin kuin se valo olisi kietoutunut minuun.


Se on vähän kummallinen tunne, lämmin ja kietoutuva.

Sitten ajattelin että se johtuu siitä kontrastista: kun on pimeää ja äkkiä sitä valoa onkin silmissä.
Mutta ei se ollut sitäkään.


Kun se kietoutumistunne tuli valoisassa sisätilassakin.

Nuoriso on nauranut koko ajan että minulla on joku valo-obsessio, koska olen ripustellut yltäkylläisiä määriä valoja kaikkialle ja meinaan koko ajan ostaa ja ripustella vielä lisää niitä.
Mutta kun se on niin metkan lämpöisä tunne se valotunne.



Siitä ei meinaa millään saada kyllikseen.






*

Lehtoria on puolestaan huvittanut suunnattomasti se, että yhtenä päivänä jonotin poroa porodiileriltä ja toisena kävin laulamassa saamenkielisiä joululauluja. 
Että olenko joku sisäinen poronais. 

Ihmisessä pitää olla uteliaisuutta sanon minä. 
Silloin voi laulaa ereillä kielillä.

Semmoisen varoituksen sanan sanon, että jos on ikänäköä ja meinaa laulaa koltansaameksi, niin kannattaisi ottaa silmälasit mukaan, kun siinä kielessä on epätavallisen paljon kirjaimia.
Muut saamet menevät juuri ja juuri ilmankin rillejä.

Toinen teineistä ymmärsi tämän kriizin, koska hänellä oli ollut sama, vaikka ei ikänäköä, kun oli kesällä maorinkielisessä jutussa. Että pitää olla tarkkana kirjainten kanssa, muuten joutuu herkästi hukkateille eikä pääse ikinä kyytiin takaisin.
Jos sormella töhöttää niin se auttaa myös.

Silloin ei tietenkään ole mitään kriiziä jos osaa laulut valmiiksi ulkoa eikä tarvitse luntata lauluvihosta.
Minä en osaa moniakaan melkein millään kielellä.
Paitsi ne jotka piti opetella ulkoa kuudennella luokalla.
Mutta ne eivät ole joululauluja.
Eivätkä ainakaan millään kielellä paitsi suomen.


tiistai 3. joulukuuta 2019

viikon alkupuolella

Työnilli: inhoan omaa selkärangattomuuttani. Inhoan sitä että inhoan konflikteja.
Inhoan sitä että Joku Muu heittää työpöydälleni Jollekulle Muulle kuuluvia tehtäviä, kun minulla on meneillään vuoden hektisin, kiireisin ja luultavasti tärkein hommeli.
Inhoan sitä, etten saa sanotuksi mitään, vaan teen kumminkin.

Kotikivuus: adventtiaika! 

Kävimme Lehtorin (ja yhden nuoren) kanssa luikauttamassa hoosiannat.
Se on aina yhtä itkettävän juhlavaa. 




Treenasimme piparkakkujen paistelua, maistelua ja koristelua.


Lukunurkkaan tuli adventti. 


Tuikkukynttilät tekivät ikkunaväliin tilaa seimiväelle. 





Nuorison mielestä Jaakkotonttu ja sen nykyinen työharjoittelija, Jonttu Joulutonttu, tarvitsevat annoksen piparkakkuja parvekkeelle. 
Siniseltä piparkakkulautaselta tietenkin.



maanantai 2. joulukuuta 2019

marraskuun luetut

Olen hyhmässä.
Väsyttää.
Ottaa päähän.
Paleltaa.
Ei huvita. Mikään.

Marraskuu oli hiljainen lukukuu.
Lokakuussa Hesan kirjamessuilla tein kirjastovarauksia toisensa perään, sain lähes kaikki tekemäni varaukset mukavasti marraskuun alussa.
En lukenut yhtään niistä, oletettavasti messuhuumassa kiinnostavaksi arvioimistani kirjoista loppuun asti.
(Työstäkieltäytyjän käsikirjassa työstäkieltäytyminen julistettiin kosmiseksi orgasmiksi, hmh. Voi tietysti olla että kosmisen orgasmin kourissa ketturoiminen on suunnattoman miellyttävää, jäi ikuiseksi arvoitukseksi.)

Päivi Laitisen Reissunaisia (lienee vinkki Turun kirjamessuilta?) ja Jennifer Weinerin Mrs Everything ovat marraskuun parhaat.
Ja muuten olenkin marraskuun hyhmässä.
Vaikka jo hetken luulin että olen selättänyt kaamoksen.




Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat. Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä. Kiinnostava ja sujuvasti kirjoitettu haastattelututkimus hengellisten yhteisöjen aiheuttamasta ahdistuksesta ja peloista. Luin keväällä saman kirjoittajan tekemän haastattelututkimuksen Jehovantodistajista, joten tähän teokseen oli vaivatonta tarttua. Täydensi aiemmin lukemaani Vartiotornin varjossa -kirjaa, teki surulliseksi pelossa elävien ihmisten puolesta. Kirjavinkki lukioilaiseltani, joka oli tehnyt kirjan pohjalta jonkin koulutyön.

 Julian Fellowes: Loiston päivät. Tämä kirja oli tylsä. Mitään muuta en pysty siitä sanomaan. Kehystarinana kuolemaa tekevä kiipijä haluaa löytää omaisuudelleen perijän, aviottoman salaisen lapsensa. Tätä lapsukaista lähtee etsimään hänen kiipimistään edesauttanut hienostoveikkonen. Tarinassa kulkevat rinnan aristokraattien viimeisten loiston päivien muistelut kuusikymmentäluvun loppupuolelta ja tämän päivän rappeutunut todellisuus, jatkuvasti viitataan siihen kamalaan iltaan Portugalissa. Ja tarina oli tylsä. Tylsä. Jos olisin lukenut perinteisenä paperikirjana, olisin ensimmäisen muutaman kymmenen sivun jälkeen kurkistanut loppuratkaisun (tylsä!) ja jättänyt kokonaan lukematta. E-kirjana sinnittelin ensin pitkälle ja sitten olin niin kiukkuinen ja turhautunut että luin loppuun asti. Harmittelin jokikistä käyttämääni lukuminuuttia, joita en saa takaisin. Jos haluat lukea vastaavanlaisen tarinan viimeisistä loiston vuosista, ota mieluummin vaikka Whartonin Viattomuuden aika. Tai katso se leffana; älä käytä aikaasi tähän. E-kirja.

 Pete Souza: Shade. Yhdysvaltain entisen presidentin, Obaman hovikuvaajan vahva kannanotto nykyhallintoa vastaan. Seuraan Souzan instatiliä (olen seurannut jo Obaman kaudella) ja nautin hänen kuvakielestään valtavasti: se on oivaltavaa, lämmintä ja syvän inhimillistä. Kirjassaan Souza asettaa rinnakkain nykyisen presidentin yliaktiivisen twitter-tilin ja Obaman kauden vastaavia tapahtumia: talousneuvotteluista halloweenin viettoon Valkoisessa talossa, valtiollisista tapaamisista puolison syntymäpäiviin. Kirja on upea, itkettävä, raivostuttava ja äärettömän monitahoinen. Poimimalla oikeanlaisen inhimillisen lämpimän kuvan menneeltä hallintokaudelta ja asettamalla sen rinnakkain todellisen punaniskatwiitin kanssa, nousevat esiin hallinnon vahvat kontrastit, inhimillisyydestä lähes mielipuoliseen diktatuuria hipovaan nykyhallintoon. Taitelijan vapaudella Souza on avoimen asenteellinen ja lähdekritiikitönkin. Twitter-luonteensa vuoksi kirja oli paikoin työläs luettava: politiikan sanasto on vierasta, osa tapahtumista joihin viitataan on minulta unohtunut eikä lyhyt konteksti anna juurikaan tukea lukemiselle. Jos et saa kirjaa käsiisi, ota ainakin Souzan instatili seurantaan. Kirjavinkin sain ystävältä, ei tullut omaan pieneen mieleenkään etsiä sitä kirjastosta. Löytyi kuitenkin. Myös teini innostui selaamaan kirjaa.

Päivi Laitinen: Reissunaisia. Kymmenen oman aikansa seikkailijaa; naista jotka ovat rikkoneet rajoja matkustamalla epätavallisesti, erikoisesti, epänaisellisesti omana aikanaan. Osa seikkailijoista on samoja kuin Kankimäen Yönaisissa, ja olinkin ennakkoon vähän asenteellinen - miksi kirjoittaa uudestaan hyvä tarina. Ennakkoasenteeni oli väärä: oli mukava törmätä tuttuihin reissunaisiin (hei! mun kaveri!), lukea tarina vähän eri tavalla ja perusteellisemmin kerrottuna, eri näkökulmasta. Kiehtovaa oli lukea suomalaisesta reissunaisesta, Helinä Rautavaarasta ja toisaalta Suomessa seikkailleesta Ethel Tweediesta. Lämmin suositus tälle matkakirjalle, sopii kaukokaipuun hoivaamiseen ja seikkailunnälkään. Olisikohan suositus löytynyt kirjamessuilta?

 Rose-Marie Peake, Outi Santavuori: Entiset heterot. Kuinka löysin itseni sateenkaaren alta. Kirja sukupuoli-identiteetin löytymisestä aikuisiällä, tilanteessa, jossa on jo vuosia elänyt "niin kuin kuuluu". Todella kiehtovaa, kiinnostavaa ja silmiä avaavaa pohdintaa identiteetistä, sukupuoli-identiteetistä, odotuksista ja oletuksista: jäin moneen kertaan pohtimaan, mistä oikein tietää olevansa sitä mitä on - jos vasta aikuisiällä voikin herätä siihen tosiasiaan että onkin jotain aivan muuta. Kirja perustui kokonaan henkilöiden omakohtaisiin kokemuksiin: ikäänkuin kymmenkuntaan elämäntarinaan teemoittain jaoteltuna. E-kirja, löytyi kun etsin jotain e-luettavaa bussiin.

Maija Kajanto: Mittoja ja tilaustöitä. Uutta kotimaista chicklitiä. Mainostoimiston projektipäällikkö Titta taiteilee työuupumuksen ja totaalisen loppuunpalamisen rajapinnoilla: työ vie naista, elämästä puuttuu ilo ja oma aika. Rakkaan Taatan torppa jää tyhjilleen ja vesivahingon kouriin, Titta päättää projektipäälliköidä myös torpan remontin. Vahvasti ennimustosmainen (kehu!) maaseuturomanttinen kirja nykypäivän hektisen työelämän vaatimuksista ja ihmisen tarpeesta raivata olemisen tilaa itselleen. 

Jennifer Weiner: Mrs Everything. Weiner on loistava chicklit-kirjailija, jonka teoksissa on aina vahva, usein kantaaotttava pohjavire. Tässä kirjassa kerrotaan siskosten Jon ja Bethien tarina, -50-luvulta tähän päivään, kirjan ytimessä on naisena olemisen vaikeus. Kirjassa liikutaan tasa-arvon, seksuaalisuuden, parisuhteen teemoissa, ja päädytään sivuamaan metoo-kohua. Weinerin kirjoissa myös amerikanjuutalaisuus on aina keskeisessä roolissa, maailmaa tarkastellaan nimenomaan yhdysvaltalaisjuutalaisen kulttuurin kautta. Pohdin heti kirjan alkusivuilta, miten tietoinen on päähenkilöiden nimivalinta: pyrittiinkö lukijaa ohjaamaan Jon ja Bethien nimien kautta muistelemaan myös Pikkunaisia: hahmot muistuttavat kirjan alussa hyvin paljon Pikkunaisten nimikaimojaan: kömpelö, poikamainen tumma kirjailija-Jo ja äidinkulta herkkä Bethie. Tarinan mittaan hahmot kasvavat, elävät, muuttuvat ja toteuttavat naisena olemistaan aikanasa peilaten. Hetkittäin tuli tunne, että tarinaan on tungettu melkein liikaakin naiseuden kipupisteitä. Toivottavasti kirja suomennetaan! E-kirja alkuperäiskielellä. Löytyi kun etsin nimenomaan, onko kirjailijalta tullut mitään uutta.

Candace Bushnell: Onko vielä sinkkuelämää? Pieniä kolumneja, muisteluksia ja näkökulmia siihen, millaista on elää sinkkuelämää aikuisena, viiden- ja kuudenkympin vanhemmalla puolella. Todentuntuinen, hauska, elämänmakuinen kirja. Mukavaa iltalukemista. Häpeä tunnustaa: en ole koskaan jaksanut lukea (saati katsoa) Sinkkuelämää. Pitäisiköhän - sitä pohdin tämän kirjan perusteella.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirjakaunokirjallisuus (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

Koko vuoden luetut löytyvät täältä