Marraskuun selätys 4 - marraskuu selätti

 Sirkeän virkeä asenne ei riittänyt.

Marraskuu selätti minut. 

Suunnilleen viikko sitten alkoi töissä päätä särkeä, sellainen minulla aika tavallinen kolmen päivän päänsärky - niitä nyt on ollut aina silloin tällöin ja aika ajoin. 

Paitsi että ei kyllä näin pahana.

Minulla ei ole vuosikausiin ollut sellaisia päänsärkyjä saati migreenikohtauksia, joihin olisin tarvinnut mitään muuta kuin käsikauppalääkkeitä. 
Viimeisen puolen vuoden aikana on tilanne aivan selvästi muuttunut ja näköjään muuttumassa.
Ja kun se kunnon setti sitten iski päälle, minulla ei todellakaan ollut kotona mitään muuta kuin käsikauppatavaraa.
Piti hankkiutua lääkäriin reseptiä varten. Lääkäri pisti saman tien migreenitippaan.

Se migreeniosio on selkeästi hormonaalista, ei kovin pitkään tarvinnut kalenteria tuijottaa sen oivaltamiseksi.
Oma tulkintani on että kroppani huutaa viimeisillä hehkeillä naiseuden voimillaan ennen lopullista kuihtumistaan rusinaksi. tällä kokemuksella toivon, että se rusinavaihe alkaisi mahdollisimman pian, ihan hirveästi en haluaisi tämänkaltaisista päänsäryistä kärsiä
Siihen hormonimigreenin päälle aika paljon työhön liittyvää stressiä ja jonkin verran niska-hartiavaivoja, niin johan jytisee. 

Ja koska kyse oli ja on myös hormonihäsellyksestä, päänsärkyä edelsi niin massiivinen alakulo ja ahdistus että tuntui kuin olisin joutunut johonkin hirvittävän synkkään pohjavierteeseen. 
Että ilolla seuraavaa settiä odotellessa.

Yritin keinotekoispiristää itseäni kaikilla kikoilla joita vain ikinä mieleen juolahti. Aika moni niistä liittyi shoppailuun.

Löysin kaakaomukin.

Arppua epäilyttää kaakaohetki

Juon sitten iltaisin kaakaota ja kuvittelen että sillä nämä marraskuiset ja kaikenmuunkuiset probleemit katoavat. 

Olisikin niin.

Mietin mitä voisin ruveta opiskelemaan. Tai askartelemaan. Tai ihan mitä vain. 

En jaksaisi yhtään mitään.

Kellojenkääntelyärtymys

 Inhoan sitä kun kelloja siirrellään talviaikaan ja kesäaikaan.

Erityisesti inhoan talviaikaan siirtymistä. 

En kertakaikkiaan ymmärrä sitä saa nukkua tunnin pidempään kouhkaamista.

Katsokaas kun tilanne on tämä:

minusta ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää - kumppanuustaloudessa kun eletään - nousta ihan hirveän paljon ennen kuutta, ainakaan viikonloppuaamuisin.

Kääkkäytyvä keksiäkäinen naiskroppani on puolestaan viime aikoina ollut sitä mieltä, että viideltä on jo korkea aika lopettaa nukkuminen. tiedän, estrogeeni tai mikälie. 

Minun humanistimatikkani mukaan viiden ja kuuden välillä on tunti, ja sen tunnin ajan yritän kiltisti ja sosiaalisia normeja noudattaen  pysyä puolitorkuksissa ja houkutella unta tulemaan. yleensä luovutan puoli kuuden ja kuuden välillä

Nyt kun siirryttiin talviaikaan kääkkääntyvä keksiäkäinen kroppani oli sitä mieltä, että neljältä on nukuttu tarpeeksi.

Olen siis pyörinyt kaksi tuntia plus kolme vessa-juomareissua sängyssä odottamassa sitä hetkeä että voin nousta ja laittaa valot päälle ja tehdä aamujuttuja.

Minun humanistimatikkani mukaan en ole nukkunut tuntia pidempään vaan odottanut nousemislupaa tunnin pidempään, kaikkiaan nyt siis kaksi tuntia.
ei lähelläni ei valitettavasti ole 24/7 kauppoja tai punttisaleja joihin voisin hipsutella ja uimahallikin aukeaa viikonloppuisin vasta kympiltä. Eivätkä bussit kulje edes arkena kuin vasta vähän ennen kuutta.

Niin että missä on se saa nukkua tunnin pidempään? 
Kysyn vaan.

Illalla puolestaan on sosiaalisesti hyväksyttävää mennä nukkumaan suunnilleen kympiltä, tai vähän ennen kolme varttia ennen on vielä vähän. 

Nyt kun on siirrytty talviaikaan, alan olla kahdeksan nurkissa sitä mieltä että olisi aika mennä nukkumaan. 
Mitä vielä, joudun sinnittelemään taas kerran pari tuntia odottelemassa soveliasta nukkuma-aikaa.

tulevalla viikolla on iltahommia luvassa, on pakko pysyä hereillä ainakin kahdeksaan asti. 

Niin että missä on se tunti pidempään?
Kysyn vaan.
Minun humanistimatikkani mukaan minulta varastetaan 2-4 tuntia nukkuma-aikaa.
Kun herään tuntia tai kahta aiemmin ja joudun valvomaan tunnin tai kaksi pidempään.
Että en kyllä nuku tuntia enemmän. MOT

Tiedän että ongelma on tasan niin iso kuin siitä itse teen.

Ja tiedän senkin että kroppa hakee uomansa jollain aikataululla. Mutta siihen menee aikaa. Ja sillä ajalla olen päänsärkyinen, tokkuraisen väsynyt ja pottuuntunut.

Kyllä tämä tasaantuu, tiedän sen. 

Kunnes keväällä tehdään sama uudestaan.
Se suunta ei ole minulle yhtään näin hankala. Ei ole mikään ongelma siinä kun viidestä tulee kuusi, sehän on täysin hyväksyttävä aika herätä ja nousta.

Tätä kellojensiirtohommelia on kuulemma perusteltu jollain energiansäästöargumentilla.

Minä ihan oikeasti haluaisin tietää mitä ja kenen energiaa tässä säästetään. Jos räppään valot päälle kaksi tuntia eilistä päivää aikaisemmin, en todellakaan säästä, vaan kulutan.
Tai sitten olen ymmärtänyt jotain totaalisen väärin.

Kamalinta koko touhussa on se, kun kaikki unirohkaisijat ja -tutkijat ja muut sanovat, että jos uni ei vartissa tule, pitää heti nousta sängystä.

En oikein pidän kovin sosiaalisesti hyväksyttävänä sitä, että tämmöisenä sunnuntaiaamuna kun minussa olisi virtaa, rupeaisin imuroimaan ja pyykkäämään ja ties mitä kaikkea. Siinä sitten muljaan ja odotan että tulisi edes puoli kuusi. Mieluummin kuusi.

En ole vielä yli kymmenen vuoden jälkeenkään toipunut siitä entisestä naapurista, jonka mielestä ilta-kymmenen jälkeen ei saanut vetää vessaa, käydä suihkussa ja telkkariakin olisi pitänyt katsoa luurit korvilla. 

Tämä teksti on kirjoitettu sunnuntaiaamuna klo 5.45-6.16

Heräsin klo 4.03 makuuhuoneen aikaa - virallista aikaa se on itseasiassa 3.56.
meidän makuuhuone sijaitsee seitsemän minuuttia erillä aikavyöhykkeellä kuin muu maailma. on ihan sama miten herätyskelloa rukkaa, sen sisäinen aika on seitsemän minuuttia eri kuin virallinen aika. se hakeutuu siihen yhtä luonnollisesti kuin ihmiskeho omaan luonnolliseen rytmiinsä.

Minulle on ihan sama, mihin aikavyöhykkeeseen asetutaan, kunhan lopetetaan tämä kellojen siirtely. Saisi kroppa rauhassa hakea jonkun suunnilleen luonnollisen rytmin ja sitten voisi elää sitä.

Mitä mieltä kellojen siirtelystä? 
Onko sinulla luontaista rytmiä - onko se muuttunut aikuistuessa?

Kohti tavallista arkea

kesälapsi lähti kotiinsa viikko sitten. 

Albert Edelfelt: Leikkiviä poikia rannalla

 

Lehtorin kesäkatko loma? työnkeskeytys? päättyy alkuviikosta.

Hapuilemme yhdessä ja erikseen kohti tavallista, kahden aikuisen arkea.

Se on omituista.

Niin kuin vaikka sunnuntai. Siinä oli loputtomiin aikaa ja tilaa ja mahdollisuuksia.
Kivojen juttujen lisäksi tein kaikenlaisia tylsiä juttuja ja aikaa vain oli ja oli ja oli ja olin rento.
alan hiljalleen ymmärtää mitä palautumisella voidaan parhaimmillaan tarkoittaa

Tulevat viikot näyttäytyvät sarjana mahdollisuuksia.

Vasta nyt hahmotan sen, kuinka paljon nuorison läsnäolo - silloinkin kun ne oikeastaan eivät enää ole minua tarvinneet - on määritellyt tekemisiäni ja menemisiäni.
Iltatyöt - ei haittaa.
Uimaan aamulla tai illalla - ei haittaa.
Omia menoja viikonloppuna - ei haittaa.
Tiedän että Lehtori on ja pysyy.
Vaikka pikkulapsi- ja alakoululaisaika oli omalla tavallaan sitovaa, koen että teini-ikäiset ja aikuistuvat nuoret ovat tarvinneet ja kaivanneet läsnäoloani intensiivisemmin.
Heidän aikuisennälkänsä, heidän murheensa ja ilonsa ovat olleet osa arkeani voimakkaammin kuin olen ymmärtänytkään. He ovat pitäneet minut kotipiirissä tiiviimmin kuin myönnänkään.
Kun aikuisuutta kohti hapuileva sanoo sä et oo koskaan kotona siinä on valtava sanoma.
Silloinkin kun se nuori istuu omassa tilassaan kuulokkeet korvissa, se on kaivannut tietoisuutta siitä, että aikuinen on.

Ja vieläkin se herättää minussa suurta ristiriitaa.
Yritin puuttua yhden nuoren elämään ohjeistamalla ja kyseenalaistamalla hänen ratkaisujaan. tyhmää minulta, myönnän.
Sain vastaukseksi silmien pyörittelyä, olkien kohauttelua ja oikein perinteistä joojoota.
Kotiinsa nuori lähti niskojaan nakellen.
Ja vielä samana päivänä: tuu auttamaan, mulla on kauhee ötökkä täällä ja se ei mee ulos. Lehtori oli hövelillä tuulella, minä en niinkään.
Toisella kädellä ne tyrkkivät kauemmas, toisella kiskovat tykö, tunkevat iholle pelkällä viestin kilautuksella.

Sitä opettelen, irroittautumista.
Omaan aikuisennälkääni vastaamista.

*

Sunnuntai-iltana, kun olimme kumpikin tehneet kivoja ja tylsiä juttuja, yhdessä ja erikseen, istuimme toverillisesti olohuoneen (työ-)pöydän ympärillä.
Lehtori katsoi shakkia tai futista, minä hahmottelin tulevaa viikkoa ja kirjoitin päiväkirjaa.
Jostain mielenpohjalta nousi muistikuva ajasta kolme pientä ihmisikää sitten.

*

Kävimme hakemassa tulevan kauden kulttuuripläjäytykset: liput kolmeen konserttiin ja kahteen teatteriesitykseen.

kävimme pikipäin Ateneumissa katsastamassa Edelfeltin.

Treenipäiväkirjasta - vuosipäivä

 

Treenipäiväkirjasta huomasin, että kiipeilyn vuosipäivä on käsillä juuri nyt. On kyllä ollut hyvä lajikokeilu ja -valinta! tai onko se varsinaisesti mikään valinta kun 2/3 jo aikuisista lapsistani on tiiviisti lajin parissa. 

En ole koskaan ollut erityisen liikunnallinen, on ollut supermahtavaa oivaltaa ja oppia asioita! 

 

 

Tämmöistä kaikkea olen oppinut ja oivaltanut:

- ihmisen keho on suunniteltu liikkeeseen ja liikkumaan. Sen voi tuntea itsessään kyllä
juostessa voi kuvitella että juoksee karkuun vaikka jotain hurjaa villipetoa tai ajaa takaa antilooppia, kiipeillessä voi kuvitella että vuorenjyrkänteellä on mehiläispesä jonne pitää kavuta ja uidessa pitää päästä trooppiseen saareen hakemaan hedelmiä. en kyllä useinkaan kuvittele niin. mutta voisin kuvitella. 

- minulla on usein tunne, että en ole väleissä kroppani kanssa, on vähän nahkea minulla tuo proprioseptiikka eli käsitykseni siitä, missä raajani ja kehoni rajat sijaitsevat ja missä asennossa olen. Viime aikoina olen huomannut että pystyn korjaamaan asentoa järkevämpään suuntaan ihan seinälläkin.
"munat seinään" komensi lapsukaisistani nuorin. opettelen sitä. olen silti enempi ruma runttaaja kuin taidokas tekninen kiipeilijä

- vuosi sitten en osannut punnertaa enkä vetää leukoja. Tällä hetkellä puhdas suoritus on pienen viimeistelyn päässä kummassakin.  

- yhä pelottaa olla ylhäällä ja alastulo se vasta pelottavaa onkin. 

- hyvinvointi on riippuvainen liikkeestä. Töissä minulla on sähköpöytä ja liikun töihin ja kotiin joko kävellen tai pyöräillen. Loman aikana istuin ja luin paljon. tavoitteeni oli lukea kirja päivässä, ja aika pitkälle heinäkuuta pääsinkin siinä tahdissa.
Vaikka kävinkin melkein päivittäin lenksalla ja pari kertaa viikossa kiipeilemässä, kroppa jäykistyi paljosta istumisesta ja lukemisesta ja sitä velkaa maksan yhä.
odotan elokuuta ja elämän palaamista normaaliin arkeen, on paljon helpompaa tehdä kaikenlaista kun kaikki ympärillä olevat ihmiset ovat kiinni normiarjessa eivätkä millään löhölomalla. on ihan älyttömän vaikea pitää kiinni arkirutiinista kun kotinurkissa vietetään lomaa. työhönlähtö vielä onnistuu mutta työpäivän jälkeen olen ihan tuuliajolla.

- suurin oivallus: olen sitä paremmalla mielellä, mitä säännöllisemmin liikun. Olen ärtyisä ja levoton jos en tee mitään. Murehdin enemmän ja nukun huonommin. Vähintäänkin minun on ihan joka päivä mentävä ulos kotiovesta ja kohdattava maailma. Jos teen jotain liikunnallista, aina parempi.

 

Tiedän kyllä että tämmöinen liikunnasta paasaaminen voi olla todella ärsyttävää ja monelle kuin punainen vaate härälle. on ollut itsellenikin.
Liikkumisen tai liikunnan aloittaminen on vaivalloista.
Oman lajin löytäminen on vaivalloista.
Lähteminen on vaivalloista.
Oikeastaan ihan kaikki liikunnassa on aika vaivalloista.

Mutta semmoista haluan sanoa vertaisikäisille eli keksiäkäisille  ja myös tätä vanhemmille ihmisille että omaan hyvinvointiin kannattaa ihan juuri nyt laittaa aikaa ja energiaa.
Hyvinvointia ovat
- kelpo ruokailu; kaikenlaista, sopivissa määrin
- liikunta keksiäkäisillä naisoletetuilla erityisesti mikä vain lihaskuntoon vaikuttava
- palautuminen tätä erityisesti aion opetella
- jotain itselle eli kaikkinainen itsestä huolehtiminen ja itsensä hoivaaminen

*

Kesäkuussa teimme viikon reissun Splitiin, Kroatiaan ystävien kanssa.

Pitäisikö tehdä reissupostaus?

 

 

*

kirjahylly ja muistoja

 Kirjahyllyn järjestelyurakka tuli vihdoin valmiiksi. 

Pari kuukautta siinä meni.

Hyllyssä oli vaikka mitä, ja aivan erityisesti siinä oli silkkaa kaaosta.
Pahimmillaan minusta tuntui etten voi mennä koko huoneeseen kun hylly kaatuu niskaan, tai kriiziyttää muuten.

lähtötilakaaos sivuhyllyissä
huom. esim. rikkinäinen tuuletin

kaoottinen lähtötilanne hyllyn pääosiossa
esim. käyttökelvoton pyöräkypärä

tämäkin on vielä keskeneräisestä
mutta jo selkeämmästä vaiheesta

Viimeisenä urakkana istahdimme sunnuntai-iltana setvimään mappeja ja valokuvakansioita. Kävi ilmi että kirjahyllymme mappihyllyssä oli tyhjiä, käyttämättömiä mappeja, puolitäysiä mappeja ja uskomaton määrä muistoja.

joskus kauan sitten suunnittelin jatkotutkimusta, ehkä väitöskirjaa
yhdestä mapista löytyi taustatyötä
olenko ihan oikeasti käyttänyt sanoja subjektin häälyvyys?

 

Olin jo heittämässä väitöskirjan tynkää menemään, mutta Lehtori ehdotti että säilytän kumminkin hyllyssä. Kansiosta  löytyi englanniksi pitämäni (?!?) esitelmän kalvosulkeiset ja varsinainen teksti. Outoa. Minulla ei ole siitä minkäänlaista muistikuvaa.
Enkä varmasti ole puhunut englantia.
Esitys on päivätty kuukautta ennen Isoveljen syntymää, siis noin 24 vuotta sitten. Ilmeisesti raskaus on pöperöittänyt pääni niin tehokkaasti että koko esityksestä hyvä kun edes tutkimustyöstä on mitään muistikuvaa.
En kaipaa sitä.
Jäi mukava fiilis penkoa papereita.
Paitsi siinä kohden kun yhdessä paikassa luki että Fukuyaman ja Baudrillarin näkemyksiä ja siinä kohtaa olin että ihan taatusti ei ole minun tutkimustyötäni.
Tarkemmassa luennassa paljastui, että olen printannut säästäväisenä ihmisenä omia luonnoksiani Lehtorin gradun luonnosten kääntöpuolelle.

 

Opiskelin myös kaiken muun ohessa (puhe)viestintää. Kun aloitin opintoni, Turussa oli mahdollista suorittaa tiedotusopin perusopinnot silloinen appro, niihin kuului myös jonkin verran puheviestintää ja se puheviestinnän joku muutaman opintoviikon kokonaisuus taisi olla kieltenopiskelijoille pakollistakin.
Jossain 1990-luvun puolivälin tietämillä olin silloin jo aika pitkällä opinnoissani tiedotusoppi laajeni viestinnän aineopintojen (cumu) kokonaisuudeksi ja oli mahdollista valita joko tiedotusopin tai puheviestinnän linja, tai erikoistuminen tai mikä sen nimi nyt sitten ikinä olikaan.
Semmoista olen veivannut ja nauttinut siitä suunnattomasti.
Väittelimme ja opettelimme oikeaa äänenmuodostusta ja vaikka mitä kaikkea.

lopputyö Parkkinen&Parkinson

 

Useampia teatteriesityksiä teimme lopputöinä. Oli työryhmä Parkkinen&Parkinsonin Suvi Kinos -dramatisointi, sitten teimme joulukalenterin muistan että oli ainakin sikabaletti ja humanistin itsenäisyyspäivälaulu ja sitten oli Puuhka.

 Puuhka - kolmiulotteinen naistenlehti

Multimediallisuutta ennen multimediaa: muistan että teimme ainakin lukijamatkavideon naapurirakennuksessa ja sitten meillä oli keskiaukeamapoika ja voi hyvänen aika mitä kaikkea! Käsikirjoitusta en löytänyt, mutta kaikenlaista taustamateriaalia - siis ihan tieteellistä sellaista aikakaus- ja naistenlehdistä.

Tuli metkan nostalginen fiilis. 

 

Täytin tasavuosia

Täytin tasavuosia.

Siirryin uudelle vuosikymmenelle. 

En oikeastaan olisi halunnut juhlia kun ainoa mahdollinen hetki oli arkena työpäivän jälkeen.
Eikä koskaan voi tietää, mitä työpäivä tuo tullessaan.
Syntymätyöpäivä toi tullessaan liian pitkäksi venyneen työpäivän ilman eväitä tai välipalaa ja aika rapsakkaan nälkäkiukun siinä vaiheessa kun laahauduin kotiin.

Olen iloinen että juhlittiin.
Olen iloinen että juhlittiin juuri omalla porukalla. yksi etänä Savonmaalta.

Ehkä ekan kerran elämässäni maistelin oikeaa shampanjaa kiitos isä! ja veikkaan että se ihanuus oli omalta osaltaan vastuussa myös koko illan suloisuudesta.

Sain läheisiltä lahjaksi yhteistä aikaa ja  pelottavia kiipeilyelämyksiä. Ja isältä vielä puheenkin.

 

ulkokiipeilyä

köysikiipeilyä

elämysretkipäivä

 

kulttuuria

Ja nuoriso oli senkin huomannut että olen käynyt tasaiseen tahtiin hiplailemassa pellavalakanoita.
Seuraavaksi saan tai tarvitsen uuden lakanan vasta 101-vuotispäivänä.
Lakana on tiivis, lämmin ja painava, mutta ei hiostava.

petaushomma: lakana on niin tiivis ja painava ettei sitä
pysty yksin petaamaan paripeittoon
muutoin kuin rullaamalla

Minulla ei alun alkaenkaan ole ollut mitään sitä vastaan että täytän vuosia. Mutta juhlia kyllä.

Tällä kertaa olen enemmän kuin iloinen siitä että juhlimme.

suhteellista

viime aikoina olemme aika paljon pohtineet ja reflektoineet parisuhdetta. nuorimmainen muutti omilleen ja keskimmäinen lähtee ihan kohta harjoittelujakson päättyessä takaisin Savonmaalle, sitten ollaan kaksin.

Tuntuu kiehtovalta olla uus-vanhan äärellä. 

Nuorina ja kovastipaljon rakastuneina ryhdyimme perustamaan perhettä aika keskeneräisissä olosuhteissa. Maisteriopinnot oltiin juuri saatu päätökseen ja kumpikin haaveili jatkotutkinnosta, aloittelikin niitä.
Emme missään vaiheessa ehtineet viettämään dinkkuelämää, kahden palkkaa nauttivan aikuisen lapsetonta arkea, vaan syöksyimme suoraan opintotuelta vanhempainrahoille paitsi Lehtori joka syöksyi satunnaisille ja epävarmoille apurahoille.

Meille ei ehtinyt kehittyä minkäänlaisia aikuisen elämän tapoja. Ensin opiskeltiin, sitten oltiinkin jo perhe.

Se on uutta.
Se että millä tavalla ollaan aikuisia ja parisuhteessa.

Vanhaa taas on se, että meillä on toimiva parisuhde.
Se, mikä on tuonut tai vienyt tai vetänyt meidät yhteen, on yhä olemassa.
Välillä tietysti vähän syvemmällä arjen syövereissä, mutta olemassa silti.
Olemme tietoisesti pitäneet parisuhdetta arvossa. Parisuhde on tärkeä ihmissuhde meille kummallekin.
tuntuu tyhmältä sanoa että teemme työtä parisuhteen eteen, emme tee. elämme parisuhdetta. 

Reilun kymmenen vuoden takainen parisuhdeviikonloppu kantaa yhä. harmikseni en ole kirjoittanut siitä tänne kunnolla. 

kesäinen kinttupolku

Kysyin Lehtorilta, mikä pitää meidät yhdessä. Hän vastasi että laiskuus ja mukavuudenhalu.

Ja sitten kävimme aika tarkkaan uusiksi TÄMÄN keskustelun.
Sillä lisätwistillä että ajattele mitä kaikkea jännittävää ja kivaa meillä on edessä yhdessä.

ps. Lehtori joka rakastaa matkailua varasi meille jonkun deluxe-hanimuunin sinne meidän hääpäivän kohdalle. 
se huolestuttaa minua, koska taikauskoisesti pelkään mitä kaikkea kamalaa tässä nyt sattuu.

Vuoden biisi

 Koronavuosina Ismo Alangolta taisi peruuntua joku iso keikka missälie ja sen sijaan esittivät televisiossa hyvin intensiivisen yhden miehen setin.

Alangon tuotanto ei ole missään vaiheessa mitenkään erityisesti puhutellut, olen toki joitain biisejä tiennyt ja muutamasta vähän tykännytkin, mutta noin yleisesti ottaen koko tyyppi on ollut vähän sellainen nojoo.
Mutta olipa hengästyttävän intensiivinen yhden miehen setti!
Ihan piti laittaa kirja pois ja keskittyä kuuntelemaan.

Ja vähän myöhemmin osuin vielä jonkun Alanko-aiheisen dokumentin ääreen.

Näistä kahdesta ohjelmasta jäi mukaani kulkemaan Risteys josta on muodostumassa tämän vuoden biisi.

Puhuttelee, osuu ja uppoaa niin syvästi, että sitä ei voi oikein kunnolla kuunnellakaan, kun heti ovat itkuvedet silmissä.

Tulen siihen risteykseen
missä ruuhka hiljenee
katulamput vanhenee ja vähenee

(...)

Tulen siihen risteykseen
missä viitat vähenee
kadun pätkät lyhenee
ja kapenee
kutsun toista kulkijaa
kadun kannen takojaa
en voi enää vaeltaa ja odottaa

-Ismo Alanko: Risteys-

Sen rinnalle on nousemassa vahvasti Semmareiden Viimeinkin kahden. Siinä on sitä samaa syvällekäyvää arkitodellisuutta, vääjäämätöntä muutosta. 

Herää, herää rakkaani,
On päivä valjennut!
Ja nuken vaatteet sängyn alta vinttiin kannettu,
Aika tullut luopua ja laskee menemään,
Omin siivin taivaankantta kauas etelään,

Ollaan viimeinkin kahden
Eikä kukaan kerro mitä tapahtuu,
Ollaan viimeinkin kahden
Eikä kukaan kerro minne,
Eikä kukaan kerro minne,
Eikä kukaan kerro minne,
Viimeinkin kahden,
Viimeinkin kahden,
Viimeinkin kahden,
Eikä kukaan kerro minne,
Eikä kukaan kerro minne,
Eikä kukaan kerro minne tie jatkuu.

- Tuomo Rannankari: Viimeinkin kahden -

Junassa, matkalla Kuopioon

 Koko kuluva viikko on ollut yhtä hässäkkää: kaksiosaisia työpäiviä, erilaisia kokouksia ja kaiken alla kuplimassa nuorimmaisen muutto omilleen.

Torstaina lähdin töistä aiemmin. 

Koko matkan bussissa nieleskelin liikutusta: penkkaripäivä. Sen nuorimmaisen - sen jonka ansioista olen ensimmäisen blogini (www.polut.vuodatus.net) perustanut, jonka vuoksi myös tämä blogi on olemassa.

Jäin bussista Kirkkopuistossa. Heti siinä ensimmäiset lähikuntien abirekat ajoivat ohi, täynnä elämää ja iloa pursuavia. Heittelivät karkkeja, huusivat silmät kirkkaina, vielä tuoreella äänellä abi-abi-abi!

Kulkueen varrelta löysin paikkani ja omani myös, täynnä elämää, olemisen iloa. Laitoin kuvan perheen ryhmään, siskonsa vastasi heti abi-abi-abi! Nieleskelin taas, ja yhä.

Parin tunnin päästä nuorimmainen soitti: treenien jälkeen omalle kämpälle, sieltä kavereiden kanssa yöhön ja sieltä ekaa kertaa omaan kotiin yöksi.

Me istuimme Lehtorin kanssa ensimmäistä kertaa ihan kokonaan vain kahdestaan. Se laittoi kirjansa sivuun, käänsi tuolinsa kohti ja katsoi silmiin.

**

Ps. Keskimmäinen tulee työssäoppimisjaksolle ja asettuu useammaksi viikoksi meille, että ei me sentään ihan kerrasta kaksin jäädä

charmantin herrasmiehen kriizi

 Oltiin taannoin Lehtorin kanssa teatterissa. 

Kun lähdettiin väliajalle, bongasin muutamaa riviä alempaa tosi tyylikkään harmaantuneen herrasmiehen ja olin että oo, onpas charmantti herrasmies, sellainen ihanasti harmaantunut.
Sitten ajattelin että onpa jotenkin tutun näköinen mies.
Mietin että olisiko lääkäri jostain lapsuudesta tai opettaja tai jotain semmoista.

Väliajan loppupuolella tajusin että hertsamunjee, se taitaa olla itse asiassa koulukaveri eikä suinkaan opettaja.

Kun esitys päättyi, näin sen charmantin miehen naulakolla ja katsoin oikein tarkasti. 

 

Se oli se entinen koulukaveri!

Miten siitä oli voinut tulla semmoinen arvokkaasti harmaantunut charmantti herrasmies?

Mentiin Lehtorin kanssa jälkiolusille ja tilitin sille koko jutun. Se ei tietenkään ollut huomannut koko miestä eikä saanut päähänsä edes sitä koulukaveria josta puhuttiin ja muutenkin keskustelu oli ehkä jotenkin outo.

Minä katsoin Lehtoria ja sanoin että onneksi susta ei ole vielä tullut charmanttia herraa, vaan olet vielä ihan nuori ja viriili niin kuin me tietysti oikeasti ollaankin.

mutta silti, ollaanko me tulossa ikään jolloin meistä tulee charmantteja herrasmiehiä?
mitä minusta sitten tulee?

yöllinen kriizi

 Yhtenä yönä valvoin hereillä ja tajusin, että olen unohtanut viime vuoden kirjalistasta yhden ihan hyvän kirjan.

Casey McQuiston: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä: Yhdysvaltain presidentin poika ja Englannin prinssi rakastuvat ja joutuvat melkoiseen pyöritykseen sekä henkisesti että poliittisesti.
Hauska, sympaattinen ja ovelasti Englannin ja Yhdysvaltain historian kanssa kikkaileva vaalivuoteen sijoittuva, mielikuvituksellinen kirja. Tykkäsin. Vaikka minulla kesti luokattoman kauan tajuta, että joo, ne ovat molemmat poikia. Ja joo, kirjan hahmot eivät edusta nykyisiä Englannin kuninkaallisia tai Yhdysvaltain presidentillisiä. Suosittelen, mukavan kepeä ja vakava.

Kyllä voi ihminen yön pimeinä tunteina todellakin kriiziytyä aivan olemattomista asioista.

Aamuyön tsekkauslista

 

onko aamulla työpäivä vai vapaapäivä? 

 miksi? 

montako tuntia nukkumisaikaa jäljellä? 

 kuinka monta nukkujaa taloudessa tänä yönä? 

mitä päivällä syödään? 

oliko joku kiva uni kesken? 

pääseekö sinne takaisin? 

eikö? 

mitä muuta kivaa voisi ajatella?

jääkaappi- ja muuttokriizi

 Nuorimmainen haaveilee omilleen muuttamisesta.

Olen käynyt läpi seuraavat ajatukset:

- ei kai nyt ihan vielä?

- me jäädään kohta kaksin.

- me jäädään kohta kaksin ❤️ .

- me jäädään kohta kaksin. En kestä, tästä ei tule mitään, mistään ei tule mitään.

- me jäädään kohta kaksin. No jaa, voi se olla ihan hyväkin juttu. Ehkä. Jossain olosuhteissa.

- voin tehdä töitä vaikka kuinka paljon. Voisin ottaa täydet tunnit. Paitsi että firman budjetissa ei taida olla varaa, ollaan realisteja.

- keskihuone jää tyhjäksi

- keskihuoneesta voi tehdä musiikkihuoneen / kirjastohuoneen /pienen olohuoneen

- keskihuoneesta voi tehdä vierashuoneen

- keskihuoneesta voi tehdä ruokahuoneen ei! ei missään nimessä!

- keskihuoneesta voi tehdä meille makkarin ja pikkuhuoneesta jotain muuta

- voidaan myllätä kaikki huoneet, tehdään takahuoneesta herraskainen salonki, keskihuoneesta makkari ja pikkuhuoneesta vierashuone ehkä ei kumminkaan, liikaa vaivaa

- me jäädään kohta kaksin (kohdat 1-4)

- pitää keksiä jotain yhteistä iltojen iloksi 

- kohta jääkaappi kuuluu vain mulle! 

- kohta jääkaappi ja keittiön kuivatavarakaapit kuuluvat vain mulle!

- kohta keittiössä on vain mulle kuuluvia ruokia, mun jääkaappi, mun kuivakaappi, mun astiat!

- voisko se nuori jo muuttaa, koska haluan keittiöni ja kaappini vain itselleni

keittiö joskus kauan sitten

Mitä minusta kertoo se, että innostun omasta jääkaapista?
Mitä epäomaa siinä on tähän mennessä ollut?
Miksi en sisustaisi jääkaappia omalla tavalla jo nyt?
Tai kuivatavarakaappeja?
Tai astiakaappeja?
Mitä minusta kertoo se, että kriiziydyn ja innostun keittiön kautta?

Miettikää nyt silti: vihdoinkin kaappi jossa ei ole nuudelipaketteja aion ilmeisesti lopettaa nuudeleiden syömisen, tonnikalapurkkeja olen kait allerginen tonnikalalle; sääli koska tykkään siitä, ketsuppia ikään kuin en pitäisi sitä varastossa nuorison varalta.
Tai jääkaappia, jossa ei ole hedelmäpommijogurttia pikareissa, valkosipulituorejuustoa pyöreässä pakkauksessa tai lidlin tietynmerkkistä juustoa - ilmiselvää autuutta.
Saan vihdoinkin säilyttää ja tehdä semmoisia ruokia kuin itse haluan. 
Minä!

En kyllä tiedä, mitä minun jääkaapissani on.
Enkä tiedä missä välissä muutun niin, ettei minulla ole ylitsetursuavaa kuivatavarakaappia tai täyteenahdettua jääkaappia. 

Lehtori kysyi ehkä sinänsä järkevästi että onko hänelle sijaa jääkaapissa tai edes hänen ruuilleen.
Lupasin hommata hänelle semmoisen minijääkaapin sinne herraskaiseen salonkiin.

*

teidän jääkaappinne eivät ole teidän jääkaappejanne
ne kuuluvat kaikille ovesta sisään tallustaville
sillä vaikka ne ovat teidän keittiössänne
eivät ne sittenkään kuulu teille

täyttäkää kaikin mokomin ruualla, mutta sellaisella joka sopii kaikille
täyttäkää kaikin mokomin ruualla, mutta jättäkää omanne vähemmälle
sillä jääkaapit ja niiden ruuat kuuluvat kaikille niille
jotka keittiön ovesta sisään tallustavat
vaikka mitä muuta kuvittelisittekaan

te voitte yrittää omistaa jääkaappinne
mutta se on silkkaa kuvitelmaa
jääkaapit ruokineen kuuluvat kaikille niille
joiden on nälkä ja jano
ja jotka tulevat keittiönne ovesta sisään
aina siihen asti kunnes he ovat valmiita omien jääkaappiensa äärelle

(tämä yrittää olla pastissi)

välipohdinto

 Savolaistunut lähti taas kotiinsa, oli yllättävän haljua.

Hän oli joululomalla kolmisen viikkoa - ei siis mitenkään erityisen pitkään, verrattuna vaikka viime kesän kymmenviikkoiseen - mutta kyllä tuntui kurjalta hänen lähtönsä tällä kertaa.
Vaikka hän on tulossa viikonloppuvisiitille jo parin viikon päästä, ja ihan kohta helmikuussa pidemmälle, useamman viikon harjoittelujaksolle.

 

 

Huomasin viikonloppuna jälleen kerran, että silkka vetelehtiminen ei vain sovi minulle. Tulen ärtyisäksi ja levottomaksi, enkä saa tehtyä mitään mukavaa missään välissä.
Ja savolaistuneen lähtöön se liittyy siten, että nuorimmainenkin jo katselee itselleen omaa asuntoa.
Tajuan kirkkaasti, että kotipesä on pian tyhjä.
Ja siihen tyhjyyteen tarvitsen Oman Elämän.
Tarvitsen jotain iltoihin ja viikonloppuihin.

Palkitsemisjärjestelmä

Rankan työpäivän jälkeen sitä ihminen mieluusti palkitsee itsensä.

Olen luonut kokonaisen palkitsemisjärjestelmän.

Pääsen kotiin, saan laittaa ruokaa. hipheihurraa.

Pääsen uimaan. Jee!
paitsi että ulkona on märkää-kylmää-pimeää. Sen sijaan että vajoaisi sohvanmutkaan lukemaan, pitää pukea päälle ulkovaatteet.
Ja mennä märkään-kylmään-pimeään.

Sentään bussilla. Jee!
Ja matkalla saan kuunnella äänikirjaa.
paitsi että ajatus harhailee

Pääsen kumminkin uimaan. Jee!
paitsi että altaassakin on märkää ja kylmää.
ja halli on täynnä.
ja vastoin yleistä propagandistista käsitystä, vesi ei muutu lämpimäksi. kroppa ei totu. mutta homma muuttuu jossain välissä vähän siedettävämmäksi.
halli on hetken niin täynnä että yhden radan päädyssä seisoo jonossa (jonossa!) ainakin kahdeksan kassinkelluttajaa. kulkuset-kulkuset...
halli on hetken niin täynnä, että joudun pistämään jalat pohjaan jossain seitsemänsadan tietämillä, grr.

Pääsin uimaan ja sain uitua.
Pääsen saunaan! Jee!
Edes yksi hetki päivässä kun en ajattele melkein yhtään mitään.
Hetki joka on vain minulle ja minua varten.
Paitsi että mietin keväällä toivottavasti vietettävien lakkiaisten vierailijamäärää ja tarjoiluja.

Saan saunottua ja peseydyttyä. Jee!
Kotona saa laittaa heti yöpuvun päälle! Jee!
Paitsi että kannattaisi käydä kirjastossa nyt heti tässä välissä.

Saan mennä kirjastoon. Jee!
Paitsi että kirjasto on kadottanut toisen varaukseni, josta oli jo tullut noutoilmoitus.
Minua luukutetaan tiskiltä toiselle ja ainakin kaksi ihmistä etsii varaustani.
Pysyn kannassani, siitä on tullut noutoilmoitus.
Kirja löytyy jostain takahuoneen sivupöydältä. ehkä virkailija on ajatellut lukea sen ensin itse.
Mutta jee! Minulla on kaksi uutta kiinnostavaa kirjaa luettavaksi!

Saan mennä kotiin lukemaan!
Paitsi että kotona asuvalla nuorella on murheita.
Sellaisia joita minä en pysty ratkaisemaan. Harmittaa.

Mutta silti! Saan iltapalaa!
Saan hedelmäsalaattia jonka tein valmiiksi ennen kuin lähdin uimaan. Jee!
Paitsi että en ole mikään suuri hedelmäsalaattifani. Ja tällä kertaa runsas sitrusten määrä aiheuttaa oikein kelpo närästyksen.
Mutta jee! Iltapalaa!
Kaakaota!
tulen kyllä vähän liian täyteen. 

Saan lukea! Jee!
Ihan oikeasti, saan lukea. Ja luen.

Saan mennä nukkumaan! Jee!
Paitsi että ensin pitää vähän venytellä.
No venytellään.
Saan mennä nukkumaan! Jee!
Paitsi että pitää kirjoittaa päivän ajatus muistikirjaan.
Kirjoitetaan.
Paitsi että en muista ajatelleeni mitään.

Saan lukea sängyssä! Jee!
Paitsi että pitää vielä käydä vessassa.

Ja palkitsemisjärjestelmän ultimaattinen highlight, päivän kohokohta.
Saan mennä nukkumaan! Jee!
Ihanaan omaan lämpöiseen sänkyyn. Ihan rauhassa.
Käpertyä ja löytää mukavan asennon.
Rauhoittua.

Kyllä on elämä yhtä jatkuvaa juhlaa ja palkintoa.

syvällinen ajatus

 tämä vuosi on kuulemma uskonnonvapauslain juhlavuosi - laki on säädetty Suomessa sata vuotta sitten.

Lyhykäisyydessään laki on taannut oikeuden kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan, ja harjoittaa tai olla harjoittamatta haluamaansa uskontoa.

Pohdiskelin, olenko koskaan miettinyt tai osannut arvostaa tätä meillä niin itsestäänselvää vapautta.

Tulin siihen tulokseen, että kyllä - olen pohtinut asiaa.

Keväällä 1995 olin kieli- ja työharjoittelussa itärajan takana, murrosvaiheessa jossa eri kirkkokunnat ja uskonnolliset yhteisöt uskalsivat nostaa päätään maanalaisista onkaloistaan ja ihmiset uskalsivat tunnustaa omaa uskoaan.
Olen kuullut siitä, millaista elämä on ilman vapautta - ilman uskonnon-, mielipiteen- ja sananvapautta. Ja vaikka en ehkä tuolloin - parikymppisenä - ole asiaa kovin syvällisesti pohtinut, olen kuitenkin nähnyt ja kuullut, mitä vapauden rajoittaminen tekee yhteisöille ja yksilöille.

Nyt mietin sitä, miten arvokkaita ja merkityksellisiä nuo meidän yhteisömme taustahuminavapaudet ovat.
Meillä on vapaus, oikeus ja mahdollisuus olla jotakin mieltä, tuoda tai olla tuomatta esiin maailmankatsomustamme tai vakaumustamme.
Ihan valtavan paljon pohdin sitä, miten uskonnon- ja sananvapaus jotenkin vääjäämättä kulkevat käsi kädessä, täydentävät toisiaan. 

semmoisia yleviä pohdiskelin

Yksi ajatus

Ajatus kirjastossa kun pohdiskelin meinasin kirjoittaa ylevästi että reflektoin päivän tapahtumia ja yhtä käymääni keskustelua:

 

Toiminko rakentavalla tavalla itseäni ja ympärilläni
olevia kohtaan?

Yhdestä kirjasta kirjoitin itselleni muistiin: Meidät on luotu tehtävää ja seikkailua varten.

Ei hullumpi ajatus sekään.

 

sit pitäis vaan löytää rakentavia keskusteluita ja huikeita seikkailuja

Oivallus heti vuoden alussa

 Tämä on se vuosi jolloin täytän viisikymmentä. 

Mietin, pystynkö joka päivä kirjoittamaan jonkun ajatuksen muistiin tältä vuodelta. muistikirjaani lähinnä.

Laitoin tyhjän muistikirjan yöpöydälle 

Miten palautumista arkeen?

 Annukalla oli ihanan silmiä avaava postaus siitä, miten arkeen on mahdollista mahduttaa paljon palauttavia ja sielua hyväileviä hetkiä.

Aloin pohtia omaa ajankäyttöäni ja arkeani, syksyn lyhentyviä päiviä ja niiden mukanaan tuomia muutoksia.

Nimesin lokakuun tarmon ja palautumisen kuukaudeksi.

Vapaa liikkuvuus!
Viikonloppuna latasin ja otin samoin tein käyttöön bussin kausikortin. Keväästä tähän asti olen käyttänyt bussia satunnaisesti ja hampaitani kirskutellen kertamaksuilla. Kaupunkiasiat olen yrittänyt hoitaa vaihtoajan puitteissa ja olen ollut hyvin nahkea lähtemään yhtään mihinkään bussitellen.
Pelkkä kausikortin lataaminen teki vapautuneen olon.
Puhumattakaan siitä, että otin sen käyttöön.
olen tylsän pihi kummallisissa asioissa ja itselleni haitallisella tavalla. toisaalta nyt tulee tietenkin henkistä painetta siitä että pitäisi joka päivä ajella bussilla. ja tietysti myös kävellä tai pyöräillä myös ettei kangistu.
Bussikortin olemassaolo tuntuu heti vapauttavalta ja energisoivalta. Voin lähteä uima- tai kiipeilyhallille vaikka sataisi. Tai kirjastoon lueskelemaan vaikka joka päivä.
Maailma laajenee.
harmittaa etten samoin tein ladannut pidempää käyttöaikaa
Bussikortti menee kategoriaan lisää tarmoa.

bussin ikkunasta

 

Somemaailma
Olen viikonloppuisin yrittänyt pitää puhelimen ja tabletin pläräämisen minimissä. Tekee hyvää.
Kaikkein parasta on, jos pystyn olemaan poissa kaikista mahdollisista medioista - uutisista ja somesta erityisesti. Harmillisesti usein käy niin, että yksittäinen viesti johtaa siihen että on selviteltävä jotain asiaa netissä, joka johtaa yhä uusiin viesteihin, selvittelyihin ja lopulta vähän vahingossa ja varkain sekä uutisiin että somemaailmaan. Viestittely ei ole huono asia, mutta sen johdannaiset ovat.
Olosta tulee repaleinen ja säpäleinen.
En kuitenkaan halua pistää luuria äänettömälle, saati kokonaan pois näkösältä - lähipiirissä on kaikenmoisia ikäihmisiä ja nuorta väkeä, joiden saavutettavissa on tarpeellista välttämätöntäkin olla.
Vähemmän somea ja uutisia viikonloppuisin - kategoriaan lisää palautumista.

Liikunta ja treenit
Nautin tällä hetkellä liikkumisesta valtavasti. Uusi tunne elämässäni ja minussa.
Olen oppinut ja oppimassa kiipeilyssä kaikenlaista uutta (heelhookin! toehookin!!) ja huomaan että kroppa kehittyy.
Voimaannuttavinta on se, että kehoni tottelee minua.
Ehkä vähän sinnepäin, mutta huomaan että pystyn opettamaan keholleni asioita, jotka vielä kaikenlisäksi tuntuvat minusta hyvältä.
Yritän ottaa ohjelmaan edes pikkuriikkisen aamuvenyttelyn.
Vakipäiväni ovat maanantai ja keskiviikko: niihin kumpaankin on ohjelmoitu liikuntaa. maanantai tulee jostain kirjasta lukemastani ohjeesta liiku aina maanantaisin ja keskiviikko koska silloin muutkin perheenjäsenet ovat liikunnallisissa tunnelmissa.
Keskiviikon jälkeen yritän saada loppuviikon ohjelmaan vielä yhden tai kaksi liikuntakertaa, vähän viikosta riippuen.
Normaaliviikossa tällä hetkellä yleensä kolme liikuntakertaa, kaksi uintia ja yksi kiipeily.
Lehtorilla on kuulemma tiedossaan mukava personal trainer joka ehkä voisi opastaa minua punttisalin saloihin. Hämmentävää, olen ruvennut hiukan haaveilemaan punttisalihommista.
Ehdottomasti kategoriaa tarmo. Mutta vähän myös palautumista. Ja erityisen paljon voimaantumista.

heelhook (kantakoukku?)
jokseenkin hallittu

 

Ulkoilu
Pyöräilykausi on pimenevien aamujen vuoksi menossa tauolle, en tykkää pyöräillä pimeässä.
Siirryn luultavasti kävelemään työmatkoja, joten ulkoilu ainakin jossain muodossa säilyy arjessa, mutta ehdottomasti on pidettävä huolta siitä että arjessa säilyy ulkoilu, ulkona oleminen, käveleminen ainakin jossain määrin ja joka päivä.
Kategoriaan palautuminen.

aamut alkavat olla jo hämäriä
kohta ei tee mieli pyöräillä

 

Luova näpertely
Kutominen, kirjoittaminen ja kaikenmoinen näpertely on ollut tauolla. Lukeminenkin takkuaa. Niitä kaikkia tarvitsen ehdottomasti arkeeni että voin hyvin.
Millä ihmeen tavalla saan taas puikot, näppiksen ja värikynät osaksi arkipäivää?
Ja miksi lainaan kirjastosta vain tyhmiä kirjoja, joita ei tee mieli lukea?
Palautuminen on näiltä osin aivan hakusessa tällä hetkellä.

aamukahvit kissan kanssa

Väriä elämään ja kivoja vaatteita
Olen päivittänyt ahkerasti vaatevarastoa. Haaveilen oikeasti minimalistisemmasta pukeutumisesta. Töissä olen jatkuvasti firman hupparissa, joten periaatteessa pärjäisin todella pienellä vaatevarastolla. Sorttasin viikonloppuna kesävaatteet varastoon, huonokuntoiset pois ja uudet kivat paremmin esille. Sain vihdoin hankittua mieluisan edes vähän vettäpitävän takin, nyt voi käveleskellä kaikilla säillä.
Kaipaan vielä muutamaa uutta paitaa /puseroa tai vastaavaa, että pääsisin eroon kulahtaneista vastaavista oikeasti haluaisin päivittää tyyliäni.
Lehtorin mamman vintiltä löysin villakangastakit, joilla pärjään ehkä loppuelämäni.
Kategoriaa ihan turhaa mutta tärkeää

pitkä takki hienostelukäyttöön

lyhyempi arkisempaan käyttöön

arkivarusteet kunnossa ja väriä elämässä
(seassa myös Lehtorin takkeja)

käsityötä jostain -50-60 luvulta ehkä?
mamma ei enää muistanut

aikuistumispohdinto

Ensimmäinen ajatus kohua herättäneestä bilevideosta:

 - Kyllä pitää noin nuoren ihmisen välillä saada bilettää.

Toinen ajatus:

- Sillä on tässä parin viime vuoden ajan ollut niin tiukkoja paikkoja että todellakin nuori ihminen on ansainnut bileensä.

Kolmas ajatus:

- onneksi en ole nuori, en jaksais 

kuvituskuva

*

Ensimmäinen ajatus kun influensseri kommentoi jossain postauksessaan viisikymppiset eukot ovat ihan kammottavia sekaantumaan lapsiperheiden asioihin

- Niin ovatkin

Toinen ajatus:

- voe helkatta, taidan olla melkein viisikymppinen eukko

Kolmas ajatus:

- onneksi en ole kammottava vaan kiva

Neljäs ja viides ajatus

- onneksi en sekaannu lapsiperheiden elämiin paitsi että mieli tekis kun kuuntelee alakerran iltarääkymistä

*

Ensimmäinen ajatus kun katsottiin nuorison kanssa kiipeilykisoja:

- jesses mitä pikkupoikia sinne on päästetty yhdellä yhdistelmäkisan reitillä oli semmoinen kyykkylähtö selkä seinäänpäin semmoisen ison otteen alta ja se kiipeilijä näytti päiväkotilapselta joka oli jossain laululeikissä että täällä istutaan sienen alla vaan

Toinen ajatus:

- se on nuorempi kuin mun nuorimmaiseni! muutaman kuukauden

tämmöttinen lähtöasetelma

Kolmas ajatus

- voi kääk

en ole hetkeen käynyt lääkärissä tai missään muualla viranomaisjutuissa, mutta tiedän että kun menen, niin ihmettelen että miten sinne voidaan päästää yläkoululaisia tet-jaksoilleen.

 

*

Ensimmäinen ajatus kun olen ajatellut kaikkea tuota

- onneksi oon vielä tosi nuori

 Toinen ajatus

- mitä itsepetosta

 

*

Kaiken rehellisyyden nimissä en haluaisi olla yhtään nuorempi tai yhtään tähän mennessä elämääni kokemusta vajaampi.
Mutta en kyllä oikeastaan haluaisi olla oikein aikuinenkaan.
En ainakaan ihan näin aikuinen.

*

ps. leprakoloniassa kaikki hyvin. Toistaiseksi ei enempiä sairastuneita.