lokakuu oli lukukuu

Lokakuu oli todellinen lukukuu!
Olen lukenut nautiskellen, herkistellen, ahmien, lukuelämyksistä ylevöityneenä.

En pysty poimimaan lukemistani erityisiä suosikkeja, mutta yritän.
Lue ainakin Kankimäen kirjat, lue myös Ulla-Lena Lundbergin lintubongailumatkakirja. Laita listallesi myös Satu Vasantolan ja Francesca Hornakin kirjat.



 Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen. Tarina perheestä, suvusta, kodista, perheettömyydestä ja ehkä kodittomuudestakin. Erilaisia aikatasoja, erilaisia kertojia, erilaisia tarinoita ja kohtaloita, jotka kulkevat rinnan, peräkkäin, limittäin, kokoavana henkilönä Martta-mumma. Luin aivan hengittämättä, ahmien, liki yhdeltä istumalta, yhden päivän aikana - ja ensimmäistä kertaa e-kirjaa lukiessa kaipasin paperiversiota: tätä kirjaa olisin halunnut lehteillä eteenpäin ja taaksepäin, tutkia aikatasoja ja henkilöiden suhteita yhä uudestaan. Pohjanmaan lakeudet eivät ole minun maisemaani; ne vähän ahdistavat minua tunnetasolla, ja tämä kirja sanoittaa myös sitä ahdistusta, tekee ihmisistä inhimillisiä - ja niin pohjalaisia. Kertakaikkisen kaunis ja ravisteleva lukukokemus. E-kirja.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Miten en ole lukenut tätä kirjaa koskaan aiemmin? Huumaannuin Kankimäen uusimmasta kirjasta jo alkukuusta; huumaannuin tästä vielä enemmän. Heittämällä lempikirjaksi - miten ihanasti Kankimäki kirjoittaakaan! 

 Ulla-Lena Lundberg: Linnunsiivin Siperiaan. Kirjavinkki ystävältä. Matkakirja. Kun haluat vaeltaa tundralla, tarkkailla lintuja, pohtia Siperianmatkailua ja vaeltaa silmänkantamattomiin jatkuvassa autiudessa - lue tämä! Lue vaikka et haluaisikaan vaeltaa. Ihana, ilmava kieli ja karu maisema tekivät tästä matkakertomuksesta todellisen lepopaikan. "Joka katsoo ulos ikkunasta, se näkee oman hämärän peilikuvansa läpi kaiken sen mitä hän myös on. Meillä on takanamme pitkä kokemus. Useimmat meistä muistavat miltä tuntui kun oli siivet."

 Cecelia Ahern: Kuinka rakastutaan. Itseapuoppaisiin haksahtanut Christine jättää aviomiehensä ja yrittää pelastaa kaksi eri miestä itsemurhalta. Toisen kanssa Christine tekee kahden viikon mittaisen diilin: teen elämästäsi parempaa. Sympaattinen välikirja.

 Mercer Leah: Kun kerran kohtasimme. Surun toisistaan erilleajama aviopari lähtee Pariisiin viettämään pientä lomaa. He eksyvät heti alkumetreillä toisistaan ja päätyvät kuljeskelemaan pitkin poikin Pariisia yrittäen löytää ja olla löytämättä toinen toistaan. Kahden kertojaäänen tarina avautuu hiljalleen. Koskettava pieni tarina.

 Choo Wai Hong: Naisten valtakunta - kiinlaisen vuoristoheimon salattu maailma. Singaporen kiinalainen Choo vierailee lomallaan mosuo-heimon kylillä ja inspiroituu heimon matriarkaalisesta ja matrilineaarisesta elämäntyylistä, rakennuttaa alueelle talon ja alkaa elää osan ajastaan mosuokulttuurin liepeillä. Matriarkaalisuutta ja matrilineaarisuutta korostetaan paljon: lukiessa minulla kului hyvä tovi, kun tajusin että joudun suodattamaan lukemastani yhden (ihannoivan) kerroksen pois: kiinalainen kulttuuri josta käsin kirjoittaja mosuoita tarkastelee, on huomattavasti vanhakantaisempi ja patriarkaalisempi kuin oma maailmankuvani. Odotin kirjalta enemmän, jäi jotenkin pinnalliseksi lukaisuksi. E-kirja bussilukemisena.

Gretchen Rubin: Happier at Home. Onnellisuusprojektin jatko-osa: mitä asioita voi tehdä kotona ja ympäristössään voidakseen paremmin ja ollakseen onnellisempi? Tämän kirjan ja jonkun kuvan inspiroimana aloin pohtia, pystyisinkö järjestämään kotiin hyggenurkkauksen tai jonkun pienen tilan jota voisin kutsua omakseni? Pidän Rubinin omakohtaisesta rennosta kirjoitustyylistä.

 Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika. Kirja alkaa herkullisella alkuasetelmalla: nelihenkinen aikuisista koostuva perhe pakotetaan viettämään viikko saman katon alla karanteenissa. Perheen aikuisista  tyttäristä toinen palaa lääkärintyöstä virusalueelta salaisuus mukanaan, toista tytärtä on juuri kosittu. Äidillä ja isälläkin on omat salaisuutensa. Kuka tahansa perheen maalaisasunnolle tuleva vieras joutuu jakamaan saman kohtalon perheen kanssa.  Lähtöasetelma antaa mahdollisuudet komediaan, tragediaan ja tragikomediaan. Luin, hykertelin, luin lisää ja ihan vähän kyynelehdinkin. Kirja on kepeästi kirjoitettu, viihteellinen ja hyväntuulinen. En halua spoilata: lue tämä.  

 Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin. Oi! oivoi! Miten voi olla näin inspiroiva kirja? En tiedä, onko tämä matkakirja vai tietokirja vai päiväkirja vai kirja kirjan kirjoittamisesta vaiko nelikymppisen kriisistä, mutta voi hyvät hyttyset että nautin tämän lukemisesta! Yönaiset ovat inspiroivia naisesikuvia, jotka ovat kyseenalaistaneet aikansa naiskäsityksiä ja toimineet niitä vastaan. Rakastin aivan erityisesti tutkimusmatkailijanaisia. Suosikkini oli naisista se, joka meni naimisiin, lähti suunnilleen heti perään matkoille maailman ympäri, ei koskaan palannut kotiin ja pisti miehensä maksamaan koko höskän. Mia Kankimäestä tuli kertaheitolla minun yönaiseni; on suorastaan vähän epäreilua keksiä näin oivallinen kirjaidea ja kirjoittaa aiheesta näin hyväntuulistuttava teos. Pidin aivan erityisesti Kankimäen kirjoitustyylistä ja siitä kuinka kirjoittaja on itse koko ajan läsnä kirjoittajana, että kirjoitus (työ-)prosessi on näkyvissä. E-kirja.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

Marraslukukuu lähtee liikkeelle lokakuun rippeistä: kesken on Ulla-Lena Lundbergin kalliomaalauksia käsittelevä kirja sekä lokakuun lopun työkaaoksesta vinoon ajautunut pisan kalteva kirjatorni yöpöydälläni.

aortan poisto ja tikusta asiaa

Muudan huolestunut lukijani pyysi edellisen postauksen kommenteissa (terve vaan Marjaana!) uutta postausta. (selitys omituiseen otsikointiin löytyy sieltä, käy tarkistamassa)

No, tämä on se postaus.

random kuva


Heti huomaa, etten ole mikään Dostojevski tahi muu leipäkirjailija, koska pyynnöstä en näköjään kykene tekstiä synnyttämään, enkä osaa tehdä tikusta asiaa.

Dostojevskiltahan tuli sivutolkulla tekstiä aina kun pelivelat kävivät ylenpalttisiksi. Tai jotain semmoista muistelisin kuulleeni venäläisen klassikkokrijallisuuden luennoilla. Voi kyllä olla että muistan väärinkin.
Hirmu pitkiä lauseita hänellä oli. Ihan helposti sivun verran yhtä ja samaa lausetta.
Voin kuulkaa sanoa, että kun yrität siitä viidakosta etsiä pääverbiä, niin tiedät etsineesi.
Yleensä en löytänyt kun luen sillä tavalla aika paavoväyrysmäisesti, erityisesti venäläistä kirjallisuutta ja varsinkin jos pitää lukea venäjäksi. En paljoa lukenut. Fuskasin usein.

Rikos ja rangaistuskin on sellaisen pienehkön tiiliskiven kokoinen eepos. Ja siinä on semmoinen juoni että tapahtuu rikos. Sitä seuraa rangaistus. Tämän minulle ystävällisesti tiivisti joku sellainen joka enimmäkseen luki sen kirjan venäjäksi.
Suomeksi oli sama juttu.

Venäläisessä kirjallisuudessa on se aivan erityinen kurjuus jota ei niinkään ole länsimaisessa kirjallisuudessa kovin taajalti, nimittäin että nimivalikoima on jotensakin puuduttava. Päähenkilö voi olla vaikka Mihail Feodorovitsh Dostojevski nimi ehkä muutettu ja kerronnan tasosta, ja tuttavallisuudesta riippuen hän voi olla mm. Mihail Feodorovitsh; Dostojevski; Mihail Feodorovitsh Dostojevski, Misha tai jotain aivan muuta.
Semmoiseen hermostuin ihan alvariinsa koska en yleensä jaksa kovin tarkasti lukea ihmisten nimiä missään kirjassa ja sitten oli aika kryptistä kun ei koskaan tiennyt kuka hirttäytyy mihinkin ja kenen nenä vaeltelee kirkossa rukoilemassa. siinä on kyllä aivan mahti-idea että nenä irtoaa ihmisestä ja menee kirkkoon rukoilemaan. sen tarinan kirjoitti Gogol joka on metkempi tyyppi kuin Misha Fedoritsh.
Siksi en lue venäläistä kirjallisuutta nykyään.
Se on pahempaa kuin joutua sudokukerhon kokoukseen.

Vielä parempi kirjoittaja, ja ihan ehta kotimainen, on Volter Kilpi, jonka Alastalon salissa on sekin melkoisen mittava teos.
Siinäpä on semmoinen poika joka kykenee venyttämään parin tunnin yksinkertaisen neuvonpidon - rakennettaisko paatti; joo! - tarinaksi jonka lukemiseen menee nopealtakin tyypiltä hyvinkin pari viikkoa.
Siitä kohdasta erityisesti pidin, jossa pohditaan että kummalla kädellä kannattaisi ottaa sokeria sokerikosta.
Minä henk.koht. kannatan että ottaisi oikealla ja pitäisi kuppia vasemmalla, niin en läiskyttäisi koska olen vasenkätinen. Voi tosin olla että sitten räiskyttelee sokerikossa rumasti niin että ehkä kannattaisi kumminkin ottaa vasemmalla ja pidellä kuppia oikealla kädellä vaikka olisikin se riski että kahvi läiskyisi jonkin verran. Mutta jos tassilla olisi semmoinen sievä lautasliina ei kauheasti haittaisi läiskyttely. Paitsi että sitten ei enää olisi mihin pyyhkiä viiksensä. Minulla ei kyllä yleensä ole viiksiä, koska yritän pysyä niistä erossa voittopuolisesti. Näköjään kannattaa hetken verran perehtyä siihen, kummalla kädellä ottaa sokeria. Silleen vähän ratkeaa että laskee sen kahvikupin johonkin vaikka pöydälle niin ei läisky ja sitten ottaa sokeria vaikka kummallakin kädellä, ensin toisella ja sitten toisella. Paitsi jos tarvitsee vain yhden palan sokeria. Tai jos on lusikka ja hienoa sokeria. Tai voi jättää sokerin ottamatta ihan kokonaan, niin minä yleensä teen kun en käytä sokeria. Mutta jos olisi pakko niin olisi kyllä iso haaste. Että kyllä on ihan oikeassa veli Kilpi kun asiaa sivukaupalla pohtii, sietääkin pohtia.

Sen verran rohkenen paljastaa että kun on sinnitellyt ensimmäiset kahdeksan-yhdeksänsataa sivua, alkavat tapahtumat eskaloitua ja suorastaan kiitolaukata.
Sitä voin suositella ihan omakohtaisesta kokemuksesta toisin kuin venäläisiä klassikoita joita kyllä yleisesti ottaen pidetään sielua ruokkivana kirjallisuutena.

Ehkä nyt on riittävästi aorttaa poistettu että on kelvollinen postaus.


Autotta

Vapauden ilo -postauksen kommenteissa Minna kysyi, enkö kuskaa lapsia (nuorisoa) harrastuksiin - siihen kun kuluu monella leijonanosa illoista.

En kuskaa.

Ihan siitä yksinkertaisesta syystä että meillä ei ole - eikä ole koskaan ollutkaan - autoa.
Minulla ei ole ajokorttiakaan.
Kerran hetkellisessä huumassa ja keskimääräistä paremmissa rahavaroissa kävin autokoulun ykkösvaiheen, sain kortin, mutta koska en ikinä ajanut ja ne muutamat kerrat kun ajoin, takapenkki itki hysteerisesti ja minua tärisytti ja pelotti omassa kyydissäni. Jätin kakkosvaiheen käymättä, koska minuatodella pelotti. siis ihan hirvittävästi. Olen jälleen onnellinen, kortiton ja tyyni. 

Miten hoituvat harrastukset ilman autoa?
Kohtalaisen siedettävästi.

Meillä on onneksi ollut hyvä tukiverkosto ympärillämme: myöhäisiin tai toisella puolella kaupunkia oleviin harrastuksiin isovanhemmat ovat kuskanneet jälkikasvuamme: se on ollut iso apu meille ja mitä ilmeisimmin tärkeä mahdollisuus tavata keskenkasvuisia myös isovanhemmille. Välillä on kyydissä kulkenut liuta naapurinlapsiakin, ja eväitä on syöty suuremmalla joukolla auton takapenkillä. taatusti etu verrattuna siihen, jos olisimme kuskanneet itse: emme varmasti olisi laittaneet autoeväitä!
Usein olen tällaisille kyytireissuille lähtenyt itsekin mukaan, seuraksi, iltakävelyille ja varmistamaan että lapsi pääsee harrastukseensa.
Ja jos kyytiä ei ole ollut mahdollista saada, olemme menneet yhdessä bussilla. Tytöt oppivat koulun takia jo kolmasluokkalaisina bussinkäyttäjiksi, vaikka se alkuvaiheessa olikin todella vastanmielistä. Isoveli matkapahoinvoivana kärsii bussikyydistä edelleen, ja liikkuukin mieluiten pyörällä.

Mitä isommiksi keskenkasvuiset ovat tulleet, sitä ponnekkaammin olen yrittänyt ehdotella itsenäistä liikkumista. Vaikka aika mukavuudenhaluisiahan nuo ovat: valitsevat kyydityksen aina kun voivat ja taitavat kai jokainen haaveilla omasta autosta. aika epätrendikästä käsittääkseni, ihan ovat muodista ja ajan hengestä jäljessä!

Tällä hetkellä kaikkien harrastusryhmät kokoontuvat sellaisissa paikoissa ja sellaisiin aikoihin, että julkisilla kulkuneuvoilla pääsee paikalle kohtuullisella vaivalla ja kohtalaisessa ajassa. Autolla ei sanottavasti voita matka-ajassa; mukavuudessa ja niissä eväissä ehkä vähän.

Heppaharrastukselle olemme auton puutteen vuoksi joutuneet sanomaan selvän EI:n, heppatalleille kun on matkaa ja harva talli on edes kohtalaisten julkisten yhteyksien päässä. Todennäköisesti heppaharrastukselle olisi sanottu ei muutenkin, taloudellisista syistä.
Sama pätee jääkiekkoon, jos kohta siihen ei ole kellään ollut mitään kiinnostuksenpoikastakaan.

Viime aikoina olen joutunut pohtimaan nuorimmaisen kiipeilyharrastuksen takia liikkumista. Kiipeilyhallit tuntuvat sijaitsevan hiukan omituisilla teollisuusalueilla kaupunkien ulkopuolella, mutta toistaiseksi olen jokaiselle tarpeelliselle kisahallille löytänyt myös kohtalaisen toimivan julkisten kulkuneuvojen yhdistelmän. Siis jos olisi ollut tarvetta: toistaiseksi kiipeli on kulkenut porukan mukana kimppakyydeillä, mutta tarkistan aina ennen jokaista kisareissua, kuinka paikan päälle pääsee ja pitäisikö kisapaikkakunnalla yöpyä, jos kyytiä ei järjestyisikään. viimeisimmälle reissulle olisi kannattanut lähteä yöpymistaktiikalla, ei auttanut edes autokyyti. sen kertoi teinille ilmiintynyt, aikaisesta heräämisestä johtunut massiivinen päänsärky.
Vaikka kisapaikkakunnalla yöpyminen olisi tietysti taloudellisesti aika iso menoerä, se ei kuitenkaan taida ylittää autosta aiheutuvia kustannuksia. Luulisin.

Työhön ja kouluun meiltä kulkee melkein sulavammin julkisilla - emmekä ole mitenkään tietoisesti valinneet asuinpaikkaamme liikenneyhteyksien mukaisesti. Pikemminkin on käynyt niin, että työpaikat sattuvat sijaitsemaan kätevästi juuri meiltäpäin tulevan bussireitin varrella. Samoin keskenkasvuisten koulut.

Lähiperheemme asuvat todella lähellä: kävelymatkan päässä. Ei siis pitkiä matkoja sukulaisvierailuille.
Ja kun lähdetään kauas sukuloimaan, tarvitaan lentokonetta.

Mökkiä ei ole, ja sen kerran kun asiaa edes jollain tavalla harkitsimme, katsoimme paikkaa julkisten yhteyksien päästä. siis kaupunkiasuntoa lähikunnasta.

Meillä oli joitakin vuosia sitten mahdollisuus saada auto käyttöömme. Laskimme hintoja oikealle ja vasemmalle, eteenpäin ja taaksepäin. Siinä vaiheessa liikuimme kaikki päivittäin töihin ja kouluun keskustaan ja lisäksi tulivat harrastukset. Autosta olisi tullut vain kuluja, eikä se olisi oikeastaan mitenkään helpottanut elämäämme. Kaikille olisi silti pitänyt hankkia bussikortit, koska aikataulumme olivat ihan hirvittävän erilaisia. Harrastuksiin liikkumiseenkin olisi tarvittu joko bussia tai apua, koska myöskään ne eivät olisi hoituneet vain oman auton turvin.
Päädyimme lopulta melko vaivattomasti sanomaan EI ylimääräiselle rahanmenolle.

Meillä on ollut mahdollisuus saada kyytiapua tai auto lainaksi useimmiten kun sitä olemme tarvinneet, se tietoisuus ja mahdollisuus on auttanut monessa tilanteessa.
Se on tietysti hiukan haasteellista, että vain toisella meistä on ajo-oikeus, mutta toisaalta olen mieluusti perheen virallinen ryyppääjä.

Nykyisellään olen sitä mieltä, että tarvitsemme autoa ja autoilumahdollisuutta koko ajan vähemmän. Veikkaisin että olen koko ajan valmiimpi turvautumaan tarvittaessa taksiin ja oletan että käytän joskus tulevaisuudessa mahdollisesti erilaisia kauppakassipalveluita siinä vaiheessa kun ostosten roudaaminen alkaa harmittaa riittävästi, eikä autoa ole käytettävissä.

*

Nykynäkövinkkelistä olemme mielettömän trenidikkäitä ituhippihipstereitä, vaikka autottomuus ei itse asiassa ole mitenkään tietoinen tai ideologinen valinta meille.
Sen verran nuorta polvea varoitan, että vallankumous näyttää syövän omat lapsensa: meillä vähintäänkin kaksikolmasosaa nuorisosta haaveilee mistä tahansa moottorilla varustetusta kulkuneuvosta ja säästää kuumeisesti rahaa ajokorttiin ja omaan autoon /mopoon /mopoautoon /kevariin /skootteriin tai lentokoneeseen. Että yrittäkää vaan tehdä lapsistanne julkisliikkuvia hörhöjä, mutta varautukaa siihen, että ne aikuistuessaan inhoavat syvästi joukkoliikennettä.



vapauden ilo

Muistatko vielä sen, kun pääsi pois kodosta vaikka kauppaan taikka mihin vain vauvan syntymän jälkeen?
Miten upealta vapaus tuntui?

Tai sen kun vihdoin sait rintamuksesi omaan käyttöösi ja pääsit mihin vain eikä tarvinnut pelätä että etuvarustus räjähtää ja kaikki ympärillä oleva peittyy makeantahmeaan maitoon?
Yhtä juhlaa. Olen vapaa ja riippumaton!

Entäpä kun veit keskenkasvuiset ekan kerran hoitoon ja sait istua ihan rauhassa työpaikalla (tai kodossa) ja juoda kahvikupillisen ihan kokonaan loppuun asti ja mennä kaikessa rauhassa vielä vessaankin?
Lähestulkoon kielletyn hedelmän makua oli niissä hetkissä. Ja ilmavaa oman olemisen tilaa.

Puhumattakaan siitä kun koulu alkoi?
Hertsamunjee, keskenkasvuinen kykeni voittopuolisesti pukeutumaan omatoimisesti, pelkästään sanomalla asiasta.
Tai vielä parempaa: etäohjattuna.
Hiulihei!
Mihin kaikkeen aikani riittääkään ja venyykään!

Mitenkäs se kun veit epaton ekaa kertaa johonkin harrastukseen ja pääsit itse harrastelemaan samaan aikaan jotain vain itseäsi varten?
Voiko ihanammaksi elämä edes muuttuakaan?



No kuulehan.

Viime aikoina:

en ole käynyt wilmassa päivittäin, koska suurin osa wilmaviesteistä menee nuorisolle itselleen, ne eivät tule minulle ensinkään. Ja nekin viestit jotka tulevat myös minulle, hoituvat enimmäkseen ilman minua.
jos minua tarvitaan - äitimissäonmunsisäpelitossut - on joka tapauksessa liian myöhäistä. (jos wilmaviesti tulee aamuseitsemältä ja tossut pitäisi olla kainalossa ja koulussa kahdeksalta, ei kertakaikkiaan ole mitään tehtävissä)

en nillitä läksyistä ollenkaan. No hyvä on, nillitän vähän. Mutta en joka päivä.
en nillitä kokeistakaan. tai ehkä vähän.
olen aikalailla luovuttanut, kokeet ja läksyt joko hoituvat tai eivät hoidu.

en käy pukeutumistaisteluita.
yritäpä itse pakottaa seitsentoistavuotias kurahousuihin. tai nelitoistavuotias.
olen luovuttanut.
minua ei huolita vaateostoksille mukaan

Ja arvatkaa mitä?
Minulla on aikaa, aikaa, aikaa. Ihan rajattomasti tuota kultaakin kalliimpaa valuuttaa.
Enimmäkseen kukaan ei aktiivisesti kaipaa minua, eikä vaadi huomiotani.
Iltatyöt - ei haittaa, koska nuoriso on joko omissa harrastuksissaan tai huolehtii muilla keinoin omasta ajankäytöstään.

Yhtenäkin iltana tulin töistä kotiin ja luin ja luin ja luin ja luin. Välillä kävin vähän lisää töissä ja sitten jatkoin lukemista ja kun yksi teineistä tuli juttelemaan, sanoin sille että odota kakskyt sivua. Mä puhun sulle sitten. 
Se odotti.
Puhuttiin.
Ja sen ilme oli avoin ja iloinen ja kirkas.
Ja kun olin lukenut ja käynyt töissä ja lukenut lisää, sain kirjan loppuun ja sitten jatkoin heti seuraavalla kirjalla.

Ajan lisäksi minulla on tilaa.
Minulla on vapaus, joissa yhdistyvät kaikki vapauden riemut.

ja arvatkaa mikä on kaikkein parasta?

"äitihei mitä ruokaa?" vs "äitihei mä teen meille tänään makaronilaatikkoa!"






Asioita joita voi tehdä lemmenlomalla - kuvakertomus



Voi huumaantua upeasta hotellihuoneesta ja kauniista näköalasta Tornin huipulla. Voi päättää ettei koskaan lähde pois huoneesta ja uskoo vakaasti että tässä huoneessa voisi luoda kuolematonta proosaa sivutolkulla jos vain istuisi erkkerissä ja tuijottaisi ulos.


Voi huumaantua vielä lisää siitä, että Lehtori oli tilannut kuohujuomaa huoneeseen.
Voi totisesti päättää ettei lähde huoneesta ikinä.





Voi perehtyä teekulttuuriin osallistumalla maisteluun Teemaassa.

Vähän haasteellista oli, koska teekin voi kuulemma mennä joissain olosuhteissa päähän. Ja siellä päässä oli jo kuohujuomaa. Että en tiedä, kumpaa se oli.

Mutta olipa kiehtova ja moninainen kokemus! Teessä on selvästi paljon opiskeltavaa ja opeteltavaa, saimme aikaan vasta pintaraapaisun aiheeseen.



Voi huumaantua vielä lisää huoneesta.




Voi mennä hyvään panimoravintolaan- Bryggeriin -  syömään superhyvät hampparit. En ehkä ikinä ole syönyt niin hyvää hampparia. Tai jos olen, niin en kumminkaan muista sitä.
Paras hamppari.



Voi joutua matkalla hotelliin shanghaijatuksi salakapakkaan ja huumaantua myös siitä ja päättää että käy siellä ihan aina. (siellä ei tietenkään saanut kuvata, joten käyttäkää mielikuvistustanne!)

Voi ajautua eksistentiaaliseen kinaan siitä, kumman drinkki on parempi. (minun)



Voi päivän päätteeksi maksimoida ilon, onnen ja autuuden makaamalla sängyssä lukemassa ja siemailemassa kuohujuomaa ja puhumassa pehmoisia.  


*

Voi lähteä lounaalle Tallinnaan. 
Voi ajautua laivan tanssiravintolassa kriiziin kun ensin ämyreistä raikaa Sauli Niinistön vaalikamppisbiisi Kuuden vuoden kuuliaisuus ja sen jälkeen päivän pääesiintyjä ilmiintyy lavalle.
Voi selviytyä kriizistä luukuttamalla ensin korviin täysillä Tsaikkaria ja sitten vaihtamalla paikkaa.


Voi lukea hyviä kirjoja yhdessä 


Voi lukea aina vain siellä laivalla.


Voi syödä lounaaksi virolaismakkaravalikoiman yhteiseltä vadilta hauskan kansanomaisessa paikassa.




Voi shoppailla Tallinnassa sukkahousuja ja ihmetellä että menikö tämä nyt jotenkin väärinpäin? 
Että ennen sukkikset olivat käypää valuuttaa lahden toissapuolen ja nyt mennään sieltä niitä hakemaan.


Voi ajautua ihan järjettömään eksistentiaalikriiziin jossa subjektin identiteetti pakenee horisonttiin kun paluumatkalaivassa ainoa istumapaikka on karaokeravintolassa jollain ihme pallilla jossain takarivissä ja ilman pöytää ja ilman omaa hengitystilaa.
Olisi nyt ollut edes pöytä johon laskea lasinsa. 
Miten voi olla laiva jossa ei ole riittävästi ravintolapaikkoja?
Protestiksi voi olla ostamatta paluumatkalla mitään, edes sitä juomaa.


Voi päivän päätteeksi maksimoida ilon, onnen ja autuuden makaamalla sängyssä lukemassa ja siemailemassa kuohujuomaa ja puhumassa pehmoisia.  

*


Voi aina vain huumaantua Tornin upeasta huoneesta ja näköalasta.



Voi mennä kirjastoon ja hankkia kirjastokortin.


Voi huumaantua kirjastosta ja vaellella siellä  ja melkein unohtaa shoppailun.
Voi epäonnistua surkeasti shoppailussa.
Voi keksiä liikeidean että rupeaa panimomestari-salakapakoitsija-pakohuoneistiksi.


Voi tulla kotiin ja harjoitella salakapakoitsijuutta.
Voi mennä katsomaan yhdessä jalkapalloa tai lukemaan
ne jotka katsovat ja ne jotka lukevat voivat tehdä sitä kumminkin yhdessä.


Voi käynnistää vastaostetun palapelin.


***

ps. 
Äiti lukee tätä. Ja isä. Siksi tarinasta saattaa puuttua muutamia olennaisia käänteitä.
Mutta valinnaisissa väleissä voit veisata kertosäettä: Melkein myöhästyttiin aikataulusta, mutta ei sitten onneksi kuitenkaan. Ihan hyvin ehdittiin. Mutta oltiin vähän hiperryksissä.

Suurten kysymysten äärellä: lemmenloma lähestyy

Lemmenloma odottaa, jee!

Mietin seuraavia:
1. tarvitaanko hepene?
2. tarvitaanko kuohujuomaa?
3. minkä kirjan otan mukaan?
4. eikun mitkä kirjat otan mukaan?
5. mitä tehdään lauantaina? ohjelmaa on jo torstaille ja perjantaille.
(minä keksin melkein kokonaan toisen päivän ja syötin ovelan naiselllisesti idean toisesta Lehtorille niin että se luulee keksineensä sen itse, ja nyt se myhäilee tyytyväisenä keksinnölleen ja minä myös)
6. mitä kaikkea pitää ostaa kotiin että nuoriso ruokkiintuu?


Jos tarvitaan hepene, niin mistä semmoisen löytää nopeasti?
Vai voinko ihan huoleti viettää yöni lemppariyöpaidassani?




Sitten haluan kaikessa viisaudessani jakaa kaksi olennaistärkeää lemmenlomiin liittymätöntä vinkkiä:

1. Nopeat aamuletut

Koska olen alati huolissani nuorimmaiseni turnauskestävyydestä, yritän survoa häneen ruokaa niin paljon kuin inhimillisesti katsoen on mahdollista. Ja koska hän puolestaan on varsin herkkämakuaistinen, on ruokien määrä yhä edelleen ja kovasta harjoittelusta huolimatta aika rajattu.
Munakkaat hän kulutti loppuun vajaassa vuodessa. Vuoden verran meni munakasta joka aamu, sitten loppui. Kun ei, niin ei.

Löysin ihmeellisen intternetin uumenista aamuisten pikalättyjen ohjeen ja se on tämmöinen:
1 muna
1 kupillinen maitoa
1 kupillinen jauhoja

minä laitan lisäksi pienen ripsun suolaa ja vielä pienemmän ripsun sokeria.

Paistetaan lettupannulla.

Tästä tulee viitisentoista pikkulettua. Ja koko hommelissa eniten aikaa kuluu pannun lämpiämiseen. Panostakaa hyviin lettupannuihin.

Lettujen kanssa voi ottaa marjoja tai hilloa tai vaikka maapähkinävoita (no ei tod.!)

Voi näitä laittaa välipalaksikin.

Ja ettei kenellekään tule mitään harhakuvitelmia, niin ei näitä lettuja sentään joka arkiaamu syödä. 
Ehkä kerran viikossa. Jos sitäkään. 



Ja sitten toinen vink.:
Paljasjalkatossut.

Ensin minulla oli paljasjalkatossuvaihe, sitten en löytänyt vuosiin kivannäköisiä tossuja ja polvetkin kolisivat. Nyt bongasin taas kaupan hyllyltä tämmöiset mahtavat, syksyynmaastoutuvat paljasjalkajalkaimet ja nyt hiippailen taas ihan innoissani menemään ja polvet eivät lonksu ollenkaan niin inhottavasti.


Jos  näet tämmöisiin tossuihin sonnustautuneen hiippailijan ja Lehtorin hempeilemis-lempeilemässä, niin tule toki sanomaan että moi!


Ja ainiin vielä, mitä ihmettä voi antaa posliini-/pronssihääpäivälahjaksi?
Ajattelin että kirjan.

Lokakuu on lovekuu?

Yhtenä aamuna nuoriso rupesi aamupalalla pohtimaan, millainen kihlaus (tai kosinta) olisi hyvä.

Yhden mielestä spottivalo Eiffeltornin juurella ja ruusun terälehtiä ja jotain sentapaista on kuulemma vähän överi, toisen mielestä ihan paikallaan. (vähän överi? minusta paljon)
Minä ihmettelin että mitä ne oikein sieltä ihmeellisestä intternetistä katsovat, ja totesin Lehtorille että me ollaan tehty ihan kaikki ihan väärin, että nyt pitää välittömästi korjata tilanne, ja kihlautua tai kosiutua uusiksi.

Nuoriso ehdotti, että voitaisiin mennä esim. Pisan kaltevaan torniin silleen, että Lehtori huikkisi kysymystä sieltä ylhäältä ja minä olisin sormi ojossa alhaalla ja yrittäisin sitten pyydystää sormuksen siihen. Jos osuu, niin sitten oltaisiin.

Siitä ne kyllä tyrmistyivät että meillä ei ole rakkauslukkoakaan missään.
Yritin selittää että semmoista ei oltu silloin vielä keksitty tai että minulle ei ainakaan kukaan kertonut semmoisesta.
Ja sitten sanoin, että sen sillan keksiminen on niin pahuksen vaikeaa, kun en halua mihinkään sellaiseen yleisen rakkauden siltaan.

Sanoin, että jos olisimme menneet hääpäiväreissulle johonkin kaukomaahan nyt syksyllä, olisin kyllä sinne meidät lukinnut, mutta kun mennään Helsinkiin...
Isoveli ehdotti että etsitte Pasilasta jonkun mahdollisimman kämäisen sillan ja iskette sen kaiteeseen vaan.
Tai sitten oman pururadan puusiltaan.

Minä luulen, että sinne tarvitaan kettinki myös.
Vaan se olisi kyllä vähän originellimpi ratkaisu.


Lehtori alkoi näyttää huolestuneelta.
Se ei ehkä lähde vähään aikaan kanssani kävelylle pururadalle.

murmelipäivä: lisääntyvät kassit ja ajattelen naisia

Inspiroiduin Tuulan tohinantäyteisestä maanantaista.

Tämmöinen oli randomisti valittu keskiviikkoni:

0.55-2.30 valveilla, murehdin työjuttuja. Kissa nuolee päätäni ja kehrää kuin tärypora, se on huomannut että olen hereillä ja levoton.
Kuuntelen äänikirjaa - Matti Rämön seikkailuja Thaimaassa. Uni karttelee kahden jakson jälkeenkin. Nousen lukemaan fläpältä yötoiminnolla e-kirjaa, Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Ajattelen yöllä noita naisia.
Yksi kissa tulee kainaloon istuksimaan ja lukemaan kanssani.
Yksi Lehtori meinaa lähteä yövaellukselle, mutta saan etäohjattua sen takaisin nukkumaan (unissakävelijä hermostuu minun hereilläolostani; aamulla se väittää nukkuneensa tosi hyvin.). Palaan sänkyyn ja luukutan luureista vaihteeksi Sophie Kinsellan äänikirjaa Kevytkenkäinen kummitus.

6.00 herään taas. Kuuntelen edelleen äänikirjaa ja teeskentelen nukkuvaa ettei aamu huomaa minun jo havahtuneen.

6.22 herätyskello.

Aamutohinoita: puuroa yksille, smoothieta toiselle.
Appelsiini-sitruunamehua, jogurttia, marjoja itselle. Ja leipää.

Skannaan päässäni kalenteria: jos aion uida tällä viikolla kaksi kertaa, on toisen kerran tapahduttava tänä aamuna. Siis nyt.
Ruokin kissat, putsaan kissanvessat.
Uimakamat kassiin, työkamat kassiin, eväät kassiin, kauppakassit kassiin.
Lasken kassit: uimakassi, olkalaukku, kauppakassikassi. 3kpl.

7.05 pysäkille ja bussiin. Luen muutaman sivun Naisia joita ajattelen öisin. Ajattelen heitä myös aamulla. (ihana kirja; on ihan epäreilua että on olemassa niin ihana kirja!)



7.35 vesi on jäätävän kylmää. Kenen mielestä oli hyvä idea tulla uimaan tänä aamuna?
Ei huvita. En jaksa. En tahdo. En varmana ui.

8.05 onkspakko tulla pois altaasta?

8.15 onkspakko tulla pois saunasta?
vaatteet, hiukset, naama. Vaikka kuinka yritän en taaskaan saa piilotettua pandoja. Ja pää on muutenkin kuriton.

8.25 voi kehvale, bussi ehtii mennä nenän edestä. Lähden kävelemään seuraavalle isolle pysäkille niissä toiveissa että pääsen eteenpäin nopeammin.
En pääse.

9.00 verstaalla. Kahvia, pähkinöitä, töitä.



11.45 kehveli. Iltaduunin paperit! Printteri laulamaan.
Vihersalaattia ja jogurtti-kaurahiutale-rahka-mansikkasöösää lounaaksi.

12.15 Yritän tunkea iltatyön paperit uimakassiin. Ei onnistu.
Etäesimies tulee visiitille.

12.20 kehveli, se etäesimies jorisee jorisemistaan ja minun pitäisi olla menossa työterveystarkastukseen. Kamat kasaan ja menoksi.
Lasken kassit: uimakassi, olkalaukku, iltatyökamat, kauppakassikassi, 4 kpl.

Jään taas bussipoimuun. Joudun kävelemään koko matkan verstaalta työterveyteen.
Myöhästyn vastaanotolta.
Avaudun työterveyshoitajalle kaikesta mahdollisesta, osa asioista liittyy terveyteen ja osa työhön, osa ei.

13.50 kohti kauppaa.
Lasken kassit: uimakassi, olkalaukku, työkamat, kauppakassikassi. 4 kpl edelleen.

14.00 masentavan terveellisiä ostoksia. Rahaa kuluu 50e.
Lasken kassit: uimakassi, olkalaukku, työkamat, ostoskassissa kasvikset, toisessa ostoskassissa kylmätuotteet. Kasseja nyt 5 kpl.



Kauppatori on kaivettu auki, bussireitit ja pysäkit on uusittu. Entinen muutaman kymmenen metrin matka ruokakaupalta bussipysäkille on muuttunut muutaman sadan metrin matkaksi. 
Kassit viistävät maata, tunnen oloni kameliksi. Vedän hyväksihavaittua karjalaista puolijuoksuaskelta kohti uutta bussipysäkkiä. 
Olen päättäväisen hyväntuulinen: jos autolliset tyypit kerran haluavat jättiläismäisen parkkiluolan keskelle kaupunkia, olkoot sitten niin. Mutta grrr vieköön, sen on sitten parasta olla täynnä autoja aamusta iltaan ja illasta aamuun siinä vaiheessa kun se tulee valmiiksi. Ja tienvarsipysäköinti on kiellettävä. Muuten en ala. En.
Psyykkaan itseäni että tämä on voimaharjoittelua. Jee.


14.15 bussissa kotiin. Luen koko matkan Naisia joita ajattelen öisin. (miten voikaan olla niin ihana kirja!) Ajattelen niitä naisia päivällä bussissa.

14.45 noin suunnilleen kotona.
Ruuanlaittopuuhia ja seurustelua teinin kanssa.
Testaan Yhteishyvän maailman parhaan lohimakaronilaatikon ohjetta.



Värkkään lohimakaronilaatikkoa ja vihersalaattia.
Leipätaikinan värkkään myös.
Napsautan pyykinkuivaajan käyntiin.
Toinenkin teini kotiutuu. Se haluaa laittaa rustokorun korvaansa. Kysyn että onko se selvittänyt jo paikan ja onko kaverilla lupa myös. Ei ja joo. mietin että olisinko päheä jos minulla olisi sellainen tai edes kaksi korvista toisessa korvassa. vai olisinko vain pöhkeä.

15.45 makaronilaatikko uunista ulos, leipä uuniin. Ei se ihan tarpeeksi ehtinyt nousta.

Syödään naisten /tyttöjen kesken. Höpötellään sekavia.
Maailman paras lohimakaronilaatikko on ihan siedettävää, mutta ei parasta. En tiedä, voiko parasta olla mikään missä on makaronia.
En ehkä tee sitä uudestaan.
Syön  sitä lohimakaronijuttua ja kasvissoselaatikkoa ja vihersalaattia ja maustekurkkua ja raejuustoa.
Jälkkäriksi otan ruisleipää.
En ehdi keittää teetä.
Masentavan terveellistä.

16.05 pakkaan iltatyökamat reppuun. Vaihdan vaatteet. Ryttään reppuun viime tingassa toisen takin ja ulkohousut. Totean että leivät eivät ehdi valmiiksi ennen lähtöäni.
Lasken kassit: työreppu ja olkalaukku, 2 kpl.
Nuoriso kokoilee treenikamojaan, kummallakin on omat menonsa. Varmistan että jompikumpi ottaa leivät uunista ennen lähtöään.

16.17 ovesta ulos ja bussipysäkille. Isoveli pyöräilee vastaan ja huikkaa mennessään että illalla sulista.
Luen bussissa Naisia joita ajattelen öisin.
Ajattelen heitä koko bussimatkan.

17.17 iltaduunipaikalla. Jorisen kollegan kanssa ja lisään vaatekerroksia. Onneksi otin mukaan lisätakin! Onneksi!

17.30 ruvetaan paiskomaan töitä.
Vaikuttaa toivottomalta. Meinaan nakata hanskat tiskiin ja mietin miksi ihmeessä teen tätä.
Kotona yläkerran naapurilapsiperhe kaipaa lapsenvahtiapua tähän iltaan, nakuttelen nopeasti vastauksen että meillä ollaan kotona vasta seitsemän jälkeen, jos tarvetta on vielä silloin.

18.12 yksi asiakas vetää minut syrjään juttelemaan
Hei, mulla on maailman paras duuni. Ei ollutkaan toivotonta! Jee!
Tuttu dominopalikkaefekti toteutuu taas.

18.30 työpäivä on päätöksessään ja työ saatu loppuun. Tai alkuun, riippuu näkökulmasta.

Kollega heittää minut keskustaan.

18.55 bussissa. Luen Naisia joita ajattelen öisin. Ajattelen heitä illansuussa bussissa. Olen ytimiäni myöten jäässä.

Kotona on pakko mennä kuumaan suihkuun.
Lehtori lupaa keittää teetä.

19.35 Ruokin kissat, putsaan kissanvessat, laitan yläkertaan viestiä että kotona ollaan, jos vielä tarvitaan.
Kehittelen itselleni iltapalaa: teetä, leipää, jogurttia, rahkaa, marjoja, pähkinöitä.

Linnoittaudun sohvannurkkaan syömään iltapalaa ja lukemaan Francesca Hornakin kirjaa Viikko on pitkä aika. Aivan mahtava juoni-idea siinä! Hykertelen mielihyvää.
siis ei tietenkään sohvannurkassa lueta e-kirjaa, vaan perinteisen käyttöliittymän kirjaa! Siksi Naiset jäävät odottamaan ja tilalle tulee Pitkä viikko. Olen sikäli hankalassa pattitilanteessa että kumpainenkin kirja on aivan mielettömän koukuttava, enkä millään malttaisi lopettaa lukemista

Kirjoitan yhden lauseen päiväkirjaani. Ja sitten päätän kirjoitan muutaman rivin lisää. Jollain teinillä on tuikitärkeää asiaa, kirjoittaminen keskeytyy.
Silmäilen privaattisähköpostit ja somen ja sellaiset tärkeät, olen katsovinani uutisia mutta minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mistä oikein uutisoitiin.

Skippaan yhden luottamustehtäviin liittyvän jutun, päätän tehdä sen joskus myöhemmin.

Yritän komennella nuorisoa, tuloksetta.

21.05 Lehtori lähtee katsomaan jalkapalloa.
21.20 Isoveli lähtee pelaamaan sulkapalloa.

21.30 paleltaa edelleen ja väsyttää mielettömästi.
Luovun nuorison komentelemisesta ja kömmin kirjani kanssa sänkyyn.

jossain vaiheessa alkuyötä: Etäinen havainto siitä että sulkapallon pelaaja kotiutuu.

vähän myöhemmässä vaiheessa alkuyötä: luulen että havaitsen etäisesti Lehtorin kotiutuneen. En ole varma.



Että semmoinen päivä.







Syyskuun luetut

Lukumielessä välikuukausi.
Marko Annalan Paasto ja Juha Itkosen Minun Amerikkani ovat tämän  lukukuukauden kohokohdat.
Varsinkin Itkosen soljuva kieli ilahdutti ja sykähdytti.


114. Tuija Lehtinen: Paluu Sumulaaksoon. Tuija Lehtinen on yksi suosikkirjailijoistani, mutta Sumulaakso-sarja ei ole onnistunut koukuttamaan minua. Tiedän ihan varmasti lukeneeni kirjan ensimmäisen osan, mutta minulla ei ollut mitään muistikuvaa kirjan henkilöistä tai tapahtumista. Tämän kakkososan päähenkilö Silja on kylmän etäinen ja nukkemainen hahmo, johon en osannut mitenkään eläytyä. Tarina itsessään oli episodimainen, epämääräinen ja loppuratkaisu jotenkin täysin perustelematon. Harmittaa kun kyseessä on monivuotinen suosikkikirjailija, joka ei lunasta odotuksiani. 

113. Kati Tervo: Rapsuta minua! Ihania pieniä rapsutuksia elämästä, vuodenkierrosta, miehestä, perheestä. Hyvänmielen bussimatkalukemista. E-kirja.

112. Niina Hakalahti: Syön aamupalaksi Eiffeltorneja. 104 kirjoitusharjoitusta. Silmäilin kirjan läpi ja otin talteen osan harjoituksista. Tämä ei oikeastaan ole kirjastosta (saati e-kirjastosta!) lainattava kirja, vaan opus joka pitäisi olla itsellä, omana ja hypisteltävänä. Värittämättömien aikuisten värityskirja. Kirjoitusvalmennuskirja. Viikon mietittävistä pidin paljon. Luultavasti annan tämän itselleni joululahjaksi, tai muuksi lahjaksi. E-kirja. 

111. Joni Jaakkola: Väkevä elämä. Nuku paremmin, liiku enemmän, syö terveellisemmin. Mene punttisalille. Neljä kertaa viikossa. Ihan liian äijäkirja minun makuuni, vaikka kuinka olisin nukkumisesta, syömisestä ja liikkumisesta samaa mieltä. Paitsi että en ole samaa mieltä punttisalista. Mutta muista. En silti pitänyt kirjasta, liian äijä. Onneksi on erilaisia kirjoja ja valmentajia, jokainen löytää sellaisen, jonka kanssa puhuu samaa kieltä. E-kirja.

110. Gretchen Rubin: The Four Tendencies. Spinoff-kirja Onnellisuusprojektille. Tapojen muodostumista pohtiessaan Rubin havaitsi että on olemassa neljä erilaista ihmisryhmää suhteessa tapohin ja rutiineihin. Tässä kirjassa paneudutaan näihin suhtautumistapoihin ja avataan kullekin ihmistyypille sopivia toimintamalleja. Reagoitko paremmin ulkoisiin vai sisäisiin vaatimuksiin vai kapinoitko kaikkea vastaan? 

109. Kaisa Jaakkola: Hyvän olon hormonidieetti. Kirja hyvinvoinnista, terveydestä, hyvinvointia edistävistä elämäntavoista. Muistin taas, että hyvin syöminen kannattaa. Söin vähän paremmin heti. Muistin taas että hyvin nukkuminen olisi ihmiselle hyväksi; mikä uniani vaivaa taas? Punttisalia tarjottiin kyllä vähän liikaa. E-kirja.

108. Mikko Hautakangas , Elina Noppari: Kovaa työtä olla minä. Muotibloggaajat mediamarkkinoilla. Tampereen yliopistolla v. 2012 tehty tutkimustyö muotibloggaamisesta. Luin ohuesti, vähän keskittymättä, mutta tunnistin paljon tutkimuksessa esilletulleita asioita vielä tästäkin päivästä. Toki itsen brändääminen ja aivan erityisesti blogilla eläminen ja blogien kaupallisuus ovat muutamassa vuodessa muuttuneet vielä aiempaakin ammattimaisemmaksi. E-kirja.

107. Jane Green: Suoraa puhetta. Sinkkukirja /chicklit-kirja hamalta -90-luvulta. Luin nostalgiahengessä, olin ihan unohtanut koko tarinan. Jostain syystä tämä opus jää usein mainitsematta, kun puhutaan Greenen tuotanosta.

106. Marko Annala: Paasto. Kaunis kirja uskonkriisistä, parisuhteesta, perheestä. Kirjan päähenkilö elää uskonkriisiä ja kipuilee kadotettua Jumalaa; mutta onko Jumala lopultakaan niin kaukana - vaikka uskonyhteisö tuntuukin vieraalta? Kaunis, soljuva kirja. 

105. Tuija Lehtinen: Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta. Huutokauppakamariin sijoittuva perushömppä. Lehtinen on sujuva kirjailija, mutta tämä tarina ei oikein nouse siivilleen. Minulla luennassa jo toista kertaa, olin unohtanut koko kirjan. Leppoisa ja vaivaton välipala, ei ota, ei anna.

104. Juha Itkonen: Minun Amerikkani. Kirjailija-toimittaja Juha Itkosen soljuvat, lähes runolliset matkakertomukset Trumpin vaalikampanjan ja virkaanastujaisten Amerikassa; muistoja aiemmista matkoista, kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa, tunnelmointia. "Näinkö kansakunnat suistuvat raiteiltaan, sodat käynnistyvät, maailmanhistoria kiertää ikuista luuppiaan? Näinkö Hitler nousi valtaan?" /"Kävelen suomalaisilla jaloillani Amerikan pääkaupungissa, ja askeleeni on kevyt, saan voimaa ympärilläni kävelevistä ihmisistä. En koe, että välillämme olisi ratkaisevaa eroa." Nautin näistä muisteluksista, niiden pehmeästä, soljuvasta, herkästä kielestä! E-kirja.

103. Luke Allnutt: Taivas on meidän. Kirja syvästä surusta. En tiedä, olinko itse väärin virittynyt kirjalle, mutta kannen lupaus "vuoden riipaisevin" meni minulta vähän ohi. Kyllä, tarina on järisyttävä. Kyllä, kirjoittaja kirjoittaa hyvin, sujuvasti, kauniisti. Kyllä, pidin tästä ja saattaisin jopa suositella. Mutta riipaiseva ja itkettävä? 

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

Syyskuussa sain päätökseen myös vuoden kestäneen Raamattu-urakkani.
Sellaiseen koitokseen minut yllytti ja ylipuhui Lehtori, itse en olisi keksinyt. Imuroimme sovelluskaupasta appsin  ja luukutimme menemään.
(se apsi on vähän semmoinen raamattulaisten oma feissibuukki; jos haluaa, voi perustaa tapahtumia ja piirejä ja kutsua kavereita mukaan. meillä oli /on tämmöinen keskinäisen kehun kerho vain. Jossain vaiheessa vuotta tuttu pappi löytyi samasta sovelluksesta ja samaa urakkaa lukemasta, mutta enimmäkseen jätimme toinen toisemme rauhaan)

Ja voi hyvänen aika, että siinä opuksessa vihmotaan ja uhrataan ihan lakkaamatta ja rakennetaan temppeliä ja luetteloidaan sukulaisia ja niille kuuluvia maa-alueita, ihan sivukaupalla!
(ihan vain jos on sattunut putoamaan pois mielestä, niin  eefamitallinen vaikkapa jauhoje sonnia kohden on käypä ruokauhri. Ja temppelin rakentamiseen tarvitaan kosolti rakennusaineita, esim. akaasiapuuta ja kultaa ja kaikenmoista mitä vihmotaan - mikä tietysti on totta, kyllähän  rakennuksiin tarvitaan monenmoistia rakennusaineita). 
Jotkut lukukuukaudet olivat uskomattoman rasittavia
(olikohan se marraskuu? koko kuukausi jotain Jeremiasta. Ja Jobin kirjat!)

Mutta nyt on luettu.

Kannattiko?
Ehdottomasti.
Monestakin syystä.

Raamatussa on - kuten kävi lukiessa ilmi - ihan älyttömän paljon koulu- ja ripariopetuksessa katvealueelle jäävää uhraamista, rakentamista ja sotimista: luku-urakka laajensi perspektiiviä monella tasolla ja avasi uusia näkökulmia.
Tietyt tarinat, vertaukset ja sananlaskut pyörivät vahvasti kulttuurisella tasolla arjessamme - melkoisia ahaa-elämyksiä nekin.

Yhdessä ja apsin kautta lukiessa oli pakko olla kurinalainen.
Hyytymys olisi tullut, jos olisin yksin yrittänyt sinnitellä, tai perinteisen paperikirjan varassa. Apsi muistutteli tehokkaasti ja keskinäinen kehu tai kateus piti huolta siitä, ettei päivän lukukohtaa voinut ilman erityisen hyvää syytä skipata.

Pystyin lähes päivittäin ottamaan viisitoista-kaksikymmentä minuuttia aikaa tälle hankkeelle: pystyn siis jatkossakin käyttämään saman verran aikaa johonkin istumalihaksia vaativaan urakkaan vaikka kirjoittamiseen päivittäin.
Luin hyvin arkisesti - en sytytellyt kynttilöitä enkä harjoittanut hartautta, vaan hyvin usein popsin menemään iltapalaa, katsoin uutisia, luin wilmaviestejä ja silmäilin menemään eefamittoja  olen jäänyt jumiin niihin. ja vastailin nuorison missäonmunmikälie...-kysymyksiin.
Päällimmäisenä tavoitteenani tässä urakassa oli nimenomaan lukea Raamattu: vähän sellaisella asenteella, että katsotaan nyt, mitä kaikkea sieltä löytyy.

Emme erityisesti keskustelleet lukemastamme. Toisinaan saatoimme jotenkin kommentoida päivän tekstejä minä lähinnä niitä eefamittoja tai voivotella erityisesti jeremiadeja, mutta voittopuolisesti kumpainenkin luki samaa suunnitelmaa omalla tyylillään.
Se oli kuitenkin hyvä yhteinen hanke. Apsi piti huolen siitä, että etenemme suunnilleen samassa tahdissa, eli aina halutessa meillä oli yhteinen keskustelunaihe käsillä.

Monta kertaa vuoden mittaan teki mieleni ottaa rinnalle A.J Jacobsin Raamatullinen vuosi.

Uskaltaisin väittää, että oli hyväätekevä, sivistävä ja silmiä avaava luku-urakka.



**
ja ps - jos kirjavinkkausta kaipaat:
koko vuoden aikana luetut