uneton lähiössä

harjoitan näköjään nykyään kansalaisjournalismia, elikkästen kommentoin päivänpolttavia aiheita.

Paikallisaviisissa oli juttua lähikunnassa puhjenneesta päiväkotien päiväuniasioista, lähinnä siitä pitääkö lapsukaisten päiväkodeissa nukkua vaiko eikö. Mellakkatasolle ollaan menossa ja asiantuntijat ovat tulossa lausumaan syvällisiä sanoja aiheesta.
Ensin olin että taasko tätä samaa ja onneksi ei koske meitä enää ja tralla-laa.

Ajatus numero yksi.
Mikä on vanhemman asema lapsen kasvattajana? Päiväkodissa ja koulussa?
Noin yleisesti ottaen peräänkuulutetaan kasvatuskumppanuutta ja paheksutaan sitä, että vanhemmat eivät välitä.
Silloin kun ne välittävät, ne esittävät kohtuuttoman hankalia ja vääränlaisia toiveita joiden toteuttaminen on likipitäen mahdotonta, mokomat erityskohtelunvaatijat.

Toteutuuko kasvatuskumppanuus täydesti vai vain jossain määrin?
Voinko oikeasti vaikuttaa siihen, mitä lapseni päiväkoti- ja koulupäivän aikana touhuaa? Vai onko kyse jonkinmoisesta harhasta: me olemme kasvatuskumppaneita niin kauan kuin olemme ammattikasvattajien kanssa samaa mieltä siitä, että lautanen on syötävä tyhjäksi, kumpparit puettava jalkaan itse ja oikein päin ja aakkoset on hyvä oppia. Kasvatuskumppanivanhempi muuttuu hankalaksi siinä kohden kun esittää oman kasvatusnäkemyksensä mukaisen toiveen lapsen kohtelusta.
Totta, kaikkia ei voida kuunnella. On oltava yhteisiä käytäntöjä, tapoja, päämääriä.
Mutta miksi jotkut asiat - päiväunet, kumpparit jalkaan oikeinpäin - ovat kiveen hakattuja, sellaisia joista ei voida edes keskustella ilman että muuttuu hankalaksi?
Yleviä puhumme kaikenmoisesta eriyttämisestä ja yksilöllisestä kohtelusta, mutta enempi-vähempi ovat rajallisia ne mahdollisuudet.

Siinä vaiheessa kun työnnän lapseni koulujärjestelmän sisään, en ole palvelun hankkija.
Hyväksyn uudeksi uskontunnustuksekseni peruskoulun opetussuunnitelman ja sen koulukohtaisen sisällön. Niillä ehdoilla mennään siinä systeemissä - ja systeemi on lapsille paitsi oikeus myös osin velvollisuus.
Päiväkotijärjestelmässä vanhempi on - tai saattaa olla - palvelun ostaja. Minkä verran hänellä on todellisesti mahdollisuus vaikuttaa hankkimaansa palveluun? Onko niissä yhtään neuvottelun varaa?

Ja loppukaneetti: kyllä kannatan lepotuokiota päiväkodeissa. Mutta en pakkomakuuttamista, saati pakkonukuttamista.
Kyllä, olen ollut vähän hankala vanhempi. Tai siis lapseni ovat olleet hankalia, kun eivät vain ole nukkuneet, mokomat kyönit kakarat. Vaikka kuinka on nukutettu. (miten ihmeessä minä olisin verstaalta käsin mitenkään voinut vaikuttaa siihen, nukkuvatko ne vai eivät?) (ja kyllä, meillä pidettiin lepohetkiä myös viikonloppuisin, sai leikkiä sängyssä jos oli hiljaa)

Ajatus numero kaksi

Nukkuminen on ihan käsittämättömän vaikeaa ja vaivalloista.

Yksi keskenkasvuisistamme harjoitti jo vauvana sangen vähäistä nukkumista ja varsin varhaista heräilemistä. Se heräsi vauvana viimeistään viideltä että nyt ylös ja leikitään! Nukuimme vuorotellen: ensin leikin minä, sitten mies. Toinen nukkui, minkä kykeni.
Toinen ei osaa -vieläkään- pysyä nukuksissa. Sekin heräsi vauvana viimeistään neljältä. Nukutettiin, itketettiin, itkettiin. Kevätöinä työnsin vaunut parvekkeelle ja nukuin suunnilleen pää parvekkeen kynnyksellä, levottomasti.
Yksi ehdollistettiin behavioristisesti neljän tunnin rytmiin ja se on tuosta kolmikosta ainoa unitaitoinen. Mutta sitä piti pitää kiinni jalkaterästä, joka yö. Päiväkodissa ihmettelivät, miksei se rauhoitu silittämiseen. Minä sanoin ettei keskoslasta silitetä, siitä pidetään kiinni. Pitäkää kiinni jalasta, siitä kohtaa missä oli saturaatiomittari.

Tällä hetkellä:
Kaksi ei meinaa millään iltaisin nukahtaa.
Yksi heräilee pitkin yötä.
Yksi nukkuisi aamuisinkin melkein yhdeksään.
Yksi kukkuisi yöt läpeensä.
Kaksi niistä voi hyvin herätä täynnä tarmoa jo aamuyöstä.
Yksi puhuu unissaan.
Yksi kirskuttelee.

Itse olen ikäni ollut kykenemätön yhtäjaksoisiin uniin. Keskenkasvuisten vauva- ja pikkulapsivuosina tilanne eskaloitui kertakaikkisen mahdottomaksi, jatkuva väsymys ympäröi minut harmaana ja vaivalloisena vielä senkin jälkeen, kun nuoriso jo osasi nukkua.
Itse opiskelen nukkumista edelleen. Mutta enää en ole lakkaamatta väsynyt. Väsymykseen ja univaivaisuuteen on sittemmin löytynyt myös fysiologinen selitys ja siihen toimiva hoito.

Nykyään olen tyytyväinen jos selviän yöstä kahden pysähdyksen taktiikalla.
Ja jos on matiton yö (semmoinen etten kuuntele hienosta aipodistani toimittaja Rämön seikkailuja Polkupyörällä Saharassa) olen ihan että oo. Semmoisia öitä on tämän alkaneen vuoden aikana tainnut olla yksi.

Hajanaisia

"äiti, I on mulle ihan kateellinen susta, kun sä et koskaan kiellä melkein mitään"
"aina te haluutte kieltää multa ihan kaiken ja mä en koskaan saa yhtään mitään"

*

"mitä sun päivääs kuuluu, miten treenit meni?"
"ihan hyvää"
"mees suihkuun sit"
ZLÄM (ovi) + jurpotus: "mä luulin et sä haluut puhuu mun kanssa mut aina vaan huudetaan ja huudetaan ja riehutaan ja heitetään lapset ulos ja..."

*

"no mitä sun elämääs tällä hetkellä kuuluu?"
---syvä hiljaisuus--- (ja tuorein Akkari)
"niin että kun sä nyt istut siinä ja mä olen äidillisellä tuulella, niin mitä sun elämääs kuuluu?"
"puhuiksä mulle? No mä mietin voinko mä vielä nostaa mun keskiarvoa mahdollisimman vähällä vaivalla ja miten musta tulee parempi pelaaja säbässä ja trstsst:ssä" (jokin käsittämätön nettipeli, luultavasti)
"no mikä on lopputulema?"
"en; harjoittelemalla ja harjoittelemalla. Eikun sittenkin, mä hengaan yökaudet pihalla tuhmien tyttöjen kanssa ja poltan tupakkaa ja käytän kiellettyjä aineita."

*

Jotenkin epäilyttää, etten tänäkään vuonna kilpaile Vuoden Äidin palkinnosta.

kaikenmoista teoriaa

tarkoitukseni oli jo viime viikolla leuhkia sillä, kuinka ihanaa, mahtavaa ja aktiivista oli koko talviloman ajan.
Lomailin päätähuimaavasti puolet talvilomaviikosta, joista yhtenä päivänä herrakerhon puheenjohtaja soitti kesken luovan kokkisotatuokion ja toisena olin työmaalla muuten vain patsastelemassa.

Sen sijaan että olisin käynyt uimassa ja kävelemässä ja taidenäyttelyssä ja kokannut mahtavia aterioita omin pikkukätösin alusta loppuun, onnistuinkin tartuttumaan flunssaan.
Jee.
No, siinä sitten niistin, niistin ja vielä kerran niistin. Väliajat olin kärttyisä.
Jee sillekin.

No, kävimme me sentään suloisten pikku pulluraposkien kanssa elävissä kuvissa. Se oli hieno kokemus.
Kuten hartaimmat fanini kukaties muistavat, olen jo vuosikausien ajan kärsinyt elokuviin kohdistuvasta adhd:sta.
Tämä vaiva ilmenee siten, etten noin yleisesti ottaen kykene katsomaan yhtäkään elokuvaa alusta loppuun, saati sitten että olisin vaivautunut elokuvateatteriin asti.
Vaikuttaisi siltä, että tilani on jossain määrin korjattavissa tai korjautumassa: joululomalla vietimme keskenkasvuisten kanssa kaksi elokuva-aamua - katsoimme yhdessä Kuolleiden runoilijoiden seuran ja Sademiehen. Näistä ensimmäinen iski varsinkin Isoveljen tajuntaan lekalla: se kulki päivätolkulla ympäriinsä carpe diem-carpe diem ja uhkasi murrosiän kapinallisissa kuohuissa vetäytyä johonkin luolaan lukemaan runoutta.
Sopii minulle poikaseni, sopii minulle.

Nyt kuitenkin keskenkasvuiset ilmoittivat yksimielisesti haluavansa nähdä Kaiken teorian. Ja ne onnistuivat jotenkin jokainen erikseen ja kahdenkeskisesti muiluttamaan tämän keskusteluun, ihan vain ohimennen.

Minä olin ihan että häh, koska en sen adhd:n takia tiedä yhtään mitään elokuvatarjonnasta. Enkä taatusti tarjonnut samasta syystä semmoista vaihtoehtoa että mennäänpä kaikki yhdessä elokuviin.
Jossain välissä ne onnistuivat puhumaan siitä ihan yleisesti ja yhtäläisesti, ja koska ne olivat kaikki niin huumaantuneita ja kiinnostuneita, niin minäkin kysyin että mistä ihmeen elokuvasta oikein on kyse; ensin luulin että rakkaus-, mutta koska myös Isoveli oli siitä innostunut, arvelin että fantasia-, mutta eipä vain ollutkaan. Ja kun Pikkusisko oli näyttänyt minulle trailerin totesin, että kaipa se sitten on katsottava.

Kyllä oli kummallista olla elokuvissa.
Kaikki muut aikuiset ja lapset menivät latelampaaseen tai ristoräppääjään ja me menimme ihan muualle.
Emme ostaneet popparia tai muutakaan herkkua, koska sanoin että on makaaberia nassuttaa karkkia suu pullollaan kun joku sairastuu.
En osannut päättää, pitäisikö käyttää laseja katsoessa vai ei. Molempi oli pahempi kun se kuva oli liian iso ja liian lähellä tai sitten liian kaukana, en osannut päättää.
Mutta kuva itsessään oli kyllä hieno. Yltäkylläisen visuaalinen nautinto.



"I read the news today..."

Ensin ihmettelin noin yleisesti: ihmettelin elämää, maailmankaikkeutta ja kaikkea.

Sitten tulin ihan järjettömän kiukkuiseksi. Elämälle, maailmankaikkeudelle ja kaikelle.
Ja surulliseksi. 

Sen jälkeen keksin kaksi tosi isoa ja ratkaisevaa kysymystä.
Se poliittinen henkilö, joka osaa niihin tyydyttävästi vastata ja lupaa ponnistella herkeämättä niiden asioiden edistämisessä, on saava ääneni tulevissa vaaleissa.
Epäilen, että joudun vaihtamaan vaalipiiriä tai liittymään nukkuvain puolueen kannattajien alati kasvavaan joukkoon.








Vain kivat sairaat kiinnostavat tulevia lääkäreitä.


Tarve on kuitenkin valtava.


Tarvitaan panostuksia kotihoitoon. 
Ja omaishoitoon.

Tiedättekö, mikä minun mielestäni on probleemi?
Todellinen probleemi?


Se on samalla ensimmäinen suurista kysymyksistäni. Melko moniosainen sellainen.

Missä ihmeen välissä, miten ja miksi inhimillisyydestä on tullut meille vierasta?
Kysymys ei ole vain vanhustenhuollosta.
Tai perhepolitiikasta.
Tai työttömien tilanteesta.

Maailmastamme on tullut mitattavissa olevien taloudellis-tehokuudellisten suureiden maailmaa.

Lupaan äänestää semmoista ehdokasta, joka tuo inhimillisyyden takaisin.
Se nimittäin ei ole kustannuskysymys, vaan asenne-.

Meillä ihan tavallisilla ihmisillä pitäisi olla tunne, että olemme turvassa.




*
ja se toinen suuri kysymys:


Miksi ihmeessä kasvisruokapäivänä on kasvisruokavaihtoehto sille kasvisruualle?

Paitsi että tähän ei tarvitse vastata, koska on hyvä ja inhimillinen ja oikeansuuntainen juttu, että koululainen saa tehdä valintoja, eikä sitä väkisin tasapäistetä.

Mutta on se silti aika huvittavaa.
Kasvisruokapäivän kasvisruokavaihtoehto.

värejä!

Täydellisen kukkaron metsästys on päättynyt. Ainakin hetkeksi. 
Ainoa probleemi on se, että kumman ihanuuden valitsen pääkäyttöön. (ihan vahingossa tilasin myös olgalaukun. on sekin aika ihana)







 Vink värien ystäville, oli vaivaton ja todella nopea käänteissään.


tiistaikriizi

kummallinen viikko.

Ensin oli ihan normaalisti maanantai.
Sitten tuli tiistai, mutta siinä oli keskiviikkoilta.
Sen jälkeen tuli putkeen kolme tiistaita lisää, yhdessä oli uudestaan keskiviikkoilta, toisessa torstai. Eilen oli mielestäni ihan selkeästi ja vastaansanomattomasti perjantai, joten mitä ihmettä teen verstaalla tänään, kun kaiken järjen mukaan pitäisi olla lauantai?
Ja sitä paitsi, mihin katosivat keskiviikko ja torstai kokonaisuudessaan?
Miksi koko viikko on ollut yhtä pitkää tiistaita, poislukien eilinen perjantai?

Kyllä pitäisi ihmisen saada jotain hyvitystä tämmöisistä epäviikoista.

*

Sain aamulla liikeidean.
Rahat minulle, saatte toteuttaa vapaasti.

Pitäsi olla lasten säilyttämö. Ihan oikeasti. Vakava puute muuten niin hyvin järjestätyneessä yhteiskunnassa.

Kun kerran on eläinhoitoloita (kissa-, koira- ja hamstraario-, sekä suureläin-) niin pitäisi myös olla semmoinen lapsihoitola, jonne voi väliaikaissijoittaa kaikenikäisiä lapsia siksi aikaa kun kypsä ja vakavarainen aikuinen ihminen lähtee viettämään ticotico-lomaa.
Tai siksi aikaa kun lapsilla on ja aikuisilla ei. Lomaa.
Eivät huoli lastensuojelulaitokset tämmöisiä hylkiöitä.

Esim. me haaveilemme kaikenmoisista kahdenkeskeisistä lomanpläjäyksistä, mutta mihin ihmeeseen väliaikaissijoitamme suloiset pulluraposkemme?
Heidän mielestään heitä ei tietenkään tarvitse sijoittaa mihinkään, kaikkein vähiten isovanhemmille ja homma ratkeaa niin, että me sanomme molemmille isovanhemmille että ne ovat siellä toisessa paikassa ja lähdemme tyytyväisinä lomalle ja ne ovat tyytyväisinä kotona. 
Kyllä on paljon kavaluutta pienissä ihmisissä: en uskalla enää lähteä edes töihin.

Hyvä näin

puhelu kesken työpäivän

moi äiti, voiks I ja Ässä tulla meille jos me tehdään ens läksyt ja mennään sit eläinkauppaan yhdessä?
Lupaan.

Rahjustan ajatuksissani bussipysäkiltä kotiin, minua vastaan pompahtelee kolme pikkutyttöä välissään iso eläinkaupan kassi.
Kato mitä me ostettiin, me juhlitaan tänään Jokerin synttäreitä. Me ostettiin sille jyrisijöiden nallekarkkeja, kato!

Saan hätinä kengät riisuttua. Nuoriso-osasto uiluttaa hartaasti ja täydestä sydämestään gerbaarin vieressä paljononneavaanJokeri.

äitikiltti, voidaaksme leipoa jotain?
Lupaan.
Kunhan ensin saan ruuan aluilleen.
no hyvä, sillä aikaa me suunnitellaan se puumaja minkä toi Ässän pappa rakentaa ja sit me nostetaan se kesällä puuhun kun me mennään sinne viikoksi (ai menette vai?)

Tajuan että ruokapöydässä on +2 syöjää, joltinenkin kiire ja leipurihiiva-jono.
Eipä muuta kuin kokkisota käyntiin.

Nuoriso-osasto vetelehtii keittiöön: ihana tuoksu, mitä siellä uunissa on? Yksi vieraista kurkistaa uuniin.

Organisoin keskenkasvuiset muffinsinleivontaan: ne saavat aikaan eksistentiaalipohdinnan siitä, minkävärisiin muffinsivuokiin leipomukset tehdään.
Törmäilemme toisiimme, minä porkkananraastossa, keskenkasvuiset suklaataikinassa.
Häivähtävästi tajuan, että tämä on parasta mitä on.
Vaikka päästä heittääkin silkasta nälästä.

Pistän keskenkasvuiset kattamaan pöydän ja syömään, odotamme hraH:n kanssa vuoroa.
Viimeinenkin kotiutuu: äitihei onks meillä tummaa pukua, huomenna meillä on koulussa pukuteema. Mä sain paljon kehuja mun tän päivän asusta (yöpuku ja aamutakki, paljaat jalat). Me ollaan kavereiden kanssa matrix.

Pakkaan kotiinlähteville keskenkasvuisille muffinsit mukaan, etsin bussirahan sille jolta se puuttuu, katson matrixheeboa isänsä vihkipuvussa: on se isänsä mittainen mutta ei vielä niin harteva, pohdimme harH:n kanssa tuhkarokkorokottamattomuutta ja muuta maailmanpolitiikan arkipäivää, juomme kahvia.

Niin hyvä näin.



viikonlopun jäljiltä

* olen ruvennut odottamaan perjantaita ihan vain tanssaamisen takia.
En ole ikinä, koskaan, enkä milloinkaan tykännyt ryhmäliikunnasta, saati osannut tanssia. Mutta niinpä vain tanssin.
Olin ihan järjettömän ylpeä itsestäni kun menin salin poikki että hop-hop-ja-hop, kauniisti, ja luullakseni myös rennon ryhdikkäästi yhdessä kaikkien muiden kanssa ihan kuin oikea tanssija.
Sitten katsoin itseäni peilistä ja huomasin että kappas kehvatsua, menenkin hop ihan väärällä jalalla ja lysyssä, kummallinen kurtistunut ilme kasvoillani.
No, toisella kierroksella oikein kovasti keskityin siihen että nytpä menen hop sillä jalalla millä kaikki muutkin ja taas olin niin järjettömän ylpeä itsestäni, enkä kyennytkään enää menemään toista hopia heti perään vaan jäin ällistyneenä ihmettelemään suunnattomia taitojani ihan niille sijoilleni.
Olen täydellisesti häpeän tuolla puolen.
On hauskaa.

* aloin pohtia harrastusopiskeluiden mielekkyyttä, ensimmäisen kerran koko harrastuneisuusopiskeluaikana. Työtilanne muuttui Viälä Uudemman Piällysmiähen myötä erilaisemmaksi: töitä riittää ja on aika mukavaa. Ei ole oikein aikaa, saati energiaa harrastuneisuusopiskeluun, ainakaan viikonloppuisin.
Joudun puolustelemaan itseäni itselleni. Yhtään ei huvita nykertää tutkimussuunnitelmaa, saati tutkailla mitään.
Keskenkasvuiset natisevat jo nyt poissaolemistani ja poissaolevaisuuttani.
Ne haluavat että minä istun sohvannurkassa ilman kompuutteria. Jatkuvassa keskusteluvalmiudessa.

* Luin ihanan kirjan: Avioliittosimulaattori. Siinä on kesä! Mansikoita! Rakkautta! Hyvä mieli!
Se oli niitä kirjoja, joiden lempeän leppoisaan maailmaan haluaa sukeltaa sisään koko loppuiäkseen. Kuin lapsuuden kesä: mansikantuoksuinen, aurinkoinen ja aina paljaat varpaat.

* Kirjan myötä tajusin, että olen modernin ajan karjakko. Ensin hoitelen gerbilaarit, sitten kisuaarit: ruokin ja vaihtelen pahnoja ja sen jälkeen ruokin lauman verran lapsukaisia. Kahvit juon kellon leppeästi tikutellessa.
Puuttuu vain kesä. Ja mansikat. Ja paljaat varpaat.

* jos viikosta toiseen vastuuttaa keskenkasvuiset talouden viikkohuoltoprojektiin, se alkaa näkyä nurkissa. Ne kyllä tekevät ihan kiltisti, mutta.
Lähinnä siksi, että ne eivät nykyään melkein koskaan ole yhtaikaa paikalla niin, että kaikilla olisi aikaa ja mahdollisuus osallistua. Tuntuu jotenkin kauhean epältä lyödä leiriltä tai treenistä kotiutuvalle (tai sinne lähtevälle) lapsukaiselle moppi kouraan että tsot-tsot, siivoa kurja.
Sitten on pakko tehdä paikkaavia korjaustoimenpiteitä siltä varalta että oma äiti /anoppi /kuningas /presidentti osuu ohikulkumatkallaan kylään.
Ei sillä, että jälki olisi yhtään sen parempaa, mutta korvain välissä on semmoinen olo, että kylläpäs onkin siistimpää.
Inhoan sunnuntaikotitöitä. Ei sunnuntaina kuulu kotitöiskennellä.

* Koko pitkänä viikonloppuna olimme kaikki yhdessä ja samassa pisteessä vasta sunnuntai-iltana klo 17.45.

* minulla on kaksi epätoivoista projektia (sen opiskelujutun lisäksi) 1. täydellisen farkkuhameen metsästys ja 2. täydellisen kukkaron metsästys.
Löysin jo yhden version kumpaakin. Toinen kariutui siihen, kun luultavasti näppäilin jotain väärin verkkokaupan myymälässä ja ostokseni katosi jonnekin taivaan tuuliin ja toinen siihen, kun iski saituus.
Kyllä pitäisi saada molemmat hoidettua. Mekko on ihan kulahtanut ja kukkarosta ei saa enää kortteja tai rahaa ulos, kun sisäsaumat haraavat vastaan.
Kummassakin on vain se probleemi, että hameen /kukkaron lisäksi alan mukamas tarvita kaikenmoista muutakin; paitoja, takkeja, kenkiä, laukkuja ja avainkoteloita.
HraH (se mokoma!) nauroi, kun verkkokaupan ostoskorissani oli suunnilleen seitsemäntoista kukkarotuotetta. En pystynyt valitsemaan enää uudestaan sitä täydellistä kukkaroa. Ne olivat kaikki niin täydellisiä.

* jos töiskentelisin oikein ahkerasti, voisin saada suksimalomaa. Mutta ei, kunhan vain tilitän blogiin elämääni. Höh ja pöh.

ei yhtään wilmanillitys

Minulla on päässäni semmoinen vinksa, että uskon ihan pohjattomasti opettajien ammattitaitoon ja siihen että ne osaavat asiansa ja hoitavat hommansa.

Luotan siihen että ne pystyvät olemaan puikoissa ja opettamaan minun rakkaille pulluraposkilleni kaiken sen, mitä maailmassa on hyväksi opetettavaksi ainekseksi havaittu.
Minä olen omalta osaltani hoitanut vuodet 1-6 niin hyvin kuin ikinä olen osannut se ei ole paljon. Olen  opettanut ne kävelemään, puhumaan, juoksemaan, polkemaan pyörällä, tekemään palapelejä, olemaan tappelematta, syömään ruokailuvälineitä käyttäen, tervehtimään, keskustelemaan, pukeutumaan, laulamaan nuotin vierestä, käyttämään kyniä, tekemään rusetin, lukemaan vähän vahingossa, anteeksi! ja muita semmoisia vaatimattomia kansalaistaitoja, joita ihmiselle kuuluu opettaa että se on alkeisyhteiskuntakelpoinen.

Siitä hetkestä alkaen kun olen työntänyt ne peruskoulujärjestelmään sisään, olen luottanut sokeasti siihen että lapsukainen on koulukelpoinen ja ope on kykenevä hanskaamaan tilanteen. Ja jos hän ei hanskaa, niin hänellä on ammattikasvattajista koostuva työyhteisö ympärillään.
Toisin kuin minulla,  amatöörikasvattajalla.
Tietenkin olen vähän hösö, pikkuisen helikopteri ja muutenkin pörisevä, mutta se on amatöörikasvattajana suorastaan oikeuteni.
Surisen ja pörisen ja pikkuisen mouhaankin, mutta enimmäkseen vain omassa vaatimattomassa nurkassani.

Koska niin rajattomasti luotan ehkä vähän naiivistikin sekä keskenkasvuisiini että niihin ammattilaisiin jotka heitä päivittäin säilyttämöissään kaitsevat, en laisinkaan ymmärrä, miten kukaan voi pitää reissuvihkoa jotenkin hankalana yhteistyökumppanina.
Minun mielestäni wilma - jos mikä - on aika tasa-arvoinen ja käteväkin systeemi.

Luonnollisesti pieni sisäinen puolustushelikopterini aktivoituu sellaisina päivinä, jolloin suloinen pikku pulluraposki myöhästyy etananvauhtia ajavan bussikuskin takia ja wilma paukkuu hälytysääntä, mutta pikkusieluisessa mielessäni minun on kaikesta huolimatta pakko myöntää että se on reilua.
Reilua, tasapuolista ja oikeudenmukaista.
Merkintä tulee, kun on myöhässä.
Syystä ja henkilöstä riippumatta. Myös silloin kun vanhemmat ovat selvittäneet, että myöhästyminen johtuu vain ja ainoastaan bussikuskista. Merkintä tulee, koska niin kuuluu tulla.
Se sitten on eri asia, onko sillä merkinnällä mitään merkitystä vaikkapa todistuksen arvosanoja pohdittaessa.

Se että wilma paukkuu punaista silloin kun joku pulluraposkistani on poissa tunnilta, myöhässä tai tehtävät tekemättä, on ilman muuta osoitus siitä, ettei myönnytyksiä tehdä edes hikaripinkojen kohdalla.
Se kertoo siitä, että opettaja suhtautuu puolueettomasti oppilaisiinsa.
Jokikinen merkintä on tarkistettu, ja korjattu oikeaksi, jos juniori onkin ollut matikkakisoissa taivuttelemassa yhtälöitä.

Ainoa asia, jota wilmaajilta toivoisin, olisi johdonmukaisuus sen käytössä.
Sopikaa nyt hyvät koulujen aikuiset edes koulun sisäiset käytännöt siitä, mitä sinne wilmaan ajetaan ja millä perusteilla. Jos kokeet merkitään wilman koepalkkiin, niin merkitkää sitten kaikki, jokainen ope omalta osaltaan.
On kamalan työlästä yrittää seurata koelistaa monessa eri mediassa.
Myös nuorelle itselleen.
Jos liikunnanope laittaa tiedon liikuntavarusteista wilmaan, niin tehköön sitten joka kerta niin. Ei siten, että välillä tieto on suullista, välillä ilmoitustaululla ja välillä wilmassa.
Sillä on merkitystä nuorelle itselleen, kun se lähtiessä arpoo luistinten ja sisäpelitossujen välillä.

Semmoista kyllä ihmettelen vähän, että miksi alakouluopet, joilla on vastuullaan päivän aikana yksi parikymmenpäinen oppilasjoukko, kokevat wilman käytön työlääksi, vaivalloiseksi ja liian hankalaksi kun oppilaita on niin paljon.
Miten ihmeessä samaan aikaan yläkouluopet, joilla on päivän aikana vähintään neljä liki kolmenkymmenen oppilaan luokallista veteliä teinejä, pystyvät tukkimaan wilman ihan täyteen?

Tiedättekö mistä se minun mielestäni kertoo?
Siitä että ne ikävät opet ihan oikeasti välittävät meidän kurittomista ja kovakorvaisista kakaroistamme.

ote opintokirjasta - on oltu hereillä tunnilla



Kiitos ilonpisaroista Kitta!



ps. no kyllä vähän nillitän.
Kiltti alakouluope, minua ei kiinnosta että olet hukannut jonkun tärkeän sähköpostin jostain semitärkeästä ehkä-tutustumiskohteesta. Minua kiinnostaa a)menettekö ja aiheuttaako se muutoksia koulupäivään ja b)opetatko lapselleni huolellisuutta, tavaroista ja tehtävistään huolehtimista? Ihan vain uskottavuutesi turvaamiseksi, älä vuodata ihan kaikkia omia lapsuksiasi, unohduksiasi ja epätäsmällisyyksiäsi sinne wilmaan.
Vaikka pieni huolettomuus toki onkin inhimillistä.

yhteishakuvalintakriizi

Isoveli, tuo rakkaista pulluraposkistani vanhin, on siinä riemukkaassa iässä, jossa pitää pohtia jatko-opintoja.
Koska yläkoulut etenevät tässä kiivaassa kilpailuyhteiskunnassa sellaisella markkina-argumentilla että kaikki meidän oppilaat sijoittuvat jatko-opiskelupaikkaan, kiinnitetään kaikenmoiseen opinto-ohjaukseen melkoisesti huomiota.

Henk.koht. en muista saaneeni opinto-ohjausta yläasteella lainkaan, mutta katselimme kyllä ammatinvalistusvideoita Kylmäkkö on kiva kaveri ja Eläköön suunnitelmatalous (eikun se olikin varmaan yhteiskuntaoppia tai jotain). Lukiossa meillä oli haastattelu, jossa opinto-ohjaajan sijaisen sijainen kysyi minulta kuiskaten haluatko mennä oikikseen vai lääkikseen? En halunnut mennä kumpaankaan, johon opo sopotti että sitten en taida voida auttaa sinua.
Päädyin tänne. Siinä sen näkee. Opinto-ohjauksen vika, ihan selvästi.

Tähän mennessä olen jo antanut Isoveljelle luvan käydä tutustumassa ammattikouluun, tutustunut opintoluotsipalveluun, olemme yhdessä käyneet parissa lukioesittelyssä ja itsekin vastasin ihan huvikseni ammatinvalintakyselyyn minusta tulee isona kielenkääntäjä tai näytelmäkirjailija. 
Eilen oli vuorossa yhteishakuvalintahakemusharjoitus.

Minä sanoin Isoveljelle - olen näissä asioissa ihan liian liberaali - että minä allekirjoitan ihan mitä vain, mihin nyt ikinä haetkaan. Kun sinä nyt kumminkin joudut ihan itse sinne kouluun menemään ja sen valintasi kanssa elämään. Että en minä mitään voita vaikka kuinka hokisin poronhoitokoulu-poronhoitokoulu, jos se ei yhtään sinua kiinnosta.
Sitä paitsi, opo kuulemma tarkistaa jokaisen hakemuksen että onko realistinen haenta.

Istuin sitten kuitenkin henkiseksi tueksi sitä yhteishakuvalintahakemusharjoitusta täyttelemään.
Melkein hetikohta törmäsimme probleemaan, jonka olemassaoloa en ollut edes ymmärtänyt olemassaolevaksi, nimittäin yhteishakuvalintaharjoitushakemuksessa kysyttiin viimeisimmän todistuksen lukuaineiden keskiarvoa.
Isoveljen yläkoulu - jostain hämärästä mutta arvatenkin selitettävästä ja hyvästä syystä - noudattaa kurssimuotoisuutta, mikä merkitsee käytännössä sitä, että hän saa vuoden aikana viisi todistusta. Kussakin todistuksessa arvioidaan vain siinä jaksossa (vai onko se kurssi?) suoritetut kurssit (jaksot??), mikä puolestaan johtaa siihen, ettei poloisella Isoveljellä ole vaikkapa matematiikasta yhtä ainokaista numeroa, vaan niitä on kymmenen. Tai kahdeksan. Tai yksitoista. Tai minkä verran niitä kursseja nyt ikinä onkaan tähän mennessä ollut.

Minulla ei liioin ole hajuakaan, miten tulevat määräytymään tällaisessa tilanteessa päättötodistuksen arvosanat: kaikkien kurssien numeerisella keskiarvolla vaiko jollain muulla ovelalla kertoimella? Ja miten tällaisessa tilanteessa lasketaan viimeisimmän todistuksen keskiarvo? Isoveljen viimeisin todistus ei suinkaan ole joulutodistus kuten säädyllisesti kuuluisi olla, vaan marraskuutodistus ja seuraava väijyy viikon päässä (tässä jaksossa muistaakseni ma, ai, yh, ke, li, vtn) (ovelasti ovat lukujärjestysnikkarit rakentaneet homman niin, että viimeisessä jaksossa ovat kaikki isot aineet: ma, ai, en ja ru. hah!)
Siunattu wilma pitää onneksi kirjaa kaikkien suoritettujen kurssien tuloksista ja ilmeisesti pyöristää ne hyvin säntillisesti keskiarvoisiksi. Isoveli näppäränä kaverina laski niistä keskiarvonsa, mikä puolestaan oli naurettava.  ylpeys naristen jouduin luopumaan perheen hikari -tittelistä, grr. 

Tästä kriizistä suoriuduttuamme Isoveli veteli liukkaassa tahdissa kaupungin lukiot järjestykseen, valitsi laajat luonnontieteiden kurssit esivalinnassa, pakotti minut näyttämään lukion päästötodistukseni, nauroi sille ja kysyi että pystyykö tolla sun palikkamatikalla mitään keskiarvoja laskemaan.

Sen jälkeen hän etsi minulle tiedot poronhoitokoulun pääsyvaatimuksista, laski pisteeni ja pohti pääsymahdollisuuksiani ja totesi että olen toisella varasijalla, jos opiskelemaan pääsevät Ante ja Niiles, ja Aslak jää ensimmäiselle varapaikalle. Että ei ihan häämötä tuo alanvaihto minulla edessä.
Epäilen muutenkin ettei HraH suostu lähtemään seurakseni porovyöhykkeelle poronviljelyyn vaikka sattuisinkin läpäisemään pääsykokeen suopunkaamisosion.