olen päivistä ihan sekaisin. Tänään on jokumuuntai.
Eilinen oli sellainen sekopäivä. Ensin oli verkkaista verstailua, sitten sekopäistä työ2:a (pomo on aika rönsyilevä), sitten pikavisiitti kotiin ja illalla vielä mummokerho.
Kun pääsin kotiin olin sudennälkäinen ja niin levoton, etten pystynyt asettumaan edes iltapalalle.
Ei kovin paljoa tällaisia päiviä, kiitos!
Tai toisaalta joo - tälle aamulle on riittänyt puuhaa. Kun teen rinnan verstas- ja työ2 hommia - käytännössä samoja juttuja kahden eri otsikon alla vain. Tukevat kivasti toinen toisiaan (ja molemmat pomot ovat varmaan ikikiitollisia: ryöstän aikaa toiselta ja lahjoitan toiselle. Olen siis ammatiltani robinhood)
(paitsi että nyt ryöstän molemmilta ja käytän turhuuteen)
*
Pikkusiskosta oli ihan ihanaa kerrankin (eilen) tulla kotiin ihan itsekseen. Normaalisti verstaspäiväni päättyvät tällä hetkellä sellaiseen aikaan, että olen jo kotona kolistelemassa raivoisasti patoja ja pannuja siinä vaiheessa kun kimuli kotiutuu iltapäiväkerhosta.
Heti tuli viesti "mä tulinkotin voikotaruaka ja omenapiraka"
tietysti annoin luvan.
Tuli toinen viesti: "omenapirakaonhmessajaisovelieiylä" (makaronilaatikko oli jääkaapin ylimmällä hyllyllä)
Soitin ja kysyin että riittääkö voileipä.
Riitti.
Olen aina vain yhtä mykistynyt siitä että
a. ei tarvitse viedä tai hakea ketään päivähoidosta
b. että ne ihan oikeasti pärjäävät tovin ilman herkeämätöntä valvontaa
*
Palaan ryöstelemään aikaa eri pomoilta
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työ2. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työ2. Näytä kaikki tekstit
salaliittoteoria ja työnarinaa
olin eilen ilmeisesti ihan liian ahkera, kun tälle päivälle ei oikein tahdo löytyä mitään tekemisenpuolikasta.
Työ2:n pomon kanssa käytiin eilen puhelin- ja sähköpostipalaveri, ehkä sorvailen sitä. Ainakin hiljaa mielessäni: sinnehän ei kukaan pääse kurkkimaan, jos vaikka joku olan yli vakoilisikin, mitä näytöllä näkyy.
**
Kummallisia nuo naperot. Siinä missä ekaluokkalainen Isoveli aikoinaan ei halunnut harrastaa oikein mitään, haluaa Pikkusisko puolestaan ihan kaikkea.
Listalla on tähän mennessä jo vanha tuttu viulu, uutena orkesteri ja partio ja koulun liikuntakerho. Toivon totisesti, ettei koulussa kukaan keksi esitellä vielä jotain laskuvarjohyppyä tai kuviokelluntaa.
Onneksi meillä on partiotukihenkilö, minussa kun möyryää ihan kamala partioangst. Nyt jo alkoi hampaissa vihloa, kun luin kaikkia niitä pukeutumisohjeita ja valanvannomisia ja ainavalmiutta.
Isosisko jaksoi vuoden päivät: suurleirillä oli tapahtunut jotain kummallista, josta hän ei halua puhua, ei mennä enää ikinä partioon, eikä mielellään millekään leirillekään. Niin että siinäs näette - ei ole hyväksi sellainen lapselle! (tiedän kyllä suunnilleen mitä, partiotukihenkilö kertoi. ei mitään ihanhirmuista. keskihirmuista vain)
Minusta nuo partiolaiset ovat jotenkin nokkavia tyyppejä. Keksivät kummallisia lempinimiä ja laulavat kummallisia lauluja ja pukeutuvat kummallisiin vaatteisiin.
Jotenkin siinä touhussa on ihan liikaa salaseurameininkiä, eikä ollenkaan sellaista rehtiä ja rehellistä toimintaa, miltä se tietysti viattomien silmiin ja päällepäin näyttää.
Joku salaliitto se kumminkin on, ihan varmasti.
**
Maanantait ovat voittopuolisesti hyviä päiviä (siinä missä monet muut eivät). Olen yleensä maanantaisin kovasti ahkera ja tarmokas ja kaikkea sen sellaista.
Niin kuin eilen: tein verstaalla melkein koko viikon työt yhdessä aamupäivässä ja nyt sitten ihmettelen mitä tekisin.
Jos ei olisi ollut harrastustenaloitusrumbaa olisin varmaan siivonnut. En ymmärrä, kuka esiäiti on keksinyt että perjantaina pitää siivota. Maanantai on paljon kivampi: aikataulut hallintaan, tavarat ojennukseen ja kengät kuriin ja järjestykseen. Ei perjantaina millään ehdi, kun on niin kiire levätä ja toipua raskaasta työviikosta.
Vähän kyllä siivosin ja järjestin jo sunnuntainakin, vaikka inhoan itseäni aina kun siihen ryhdyn. Imurin pidän aina tiukasti kaapissa sunnuntaisin, mutta muuten. On parempi mieli, kun työviikko alkaa puhtaalta pöydältä - ilmaisun kaikissa mahdollisissa merkityksissä.
HraHakkarainen sanoi ääneen sen, minkä tiesin itsekin. Olen paremmalla tuulella kun on kunnolla tekemistä.
Kyllä pitää joku järjestys saada tähän työkuvioon. Mitä enemmän teen, sitä enemmän teen ja saan aikaan ja sitä paremmalla tuulella olen.
Lamaannun ihan kun ei ole tekemistä ja sitten olen pahalla tuulella kaikesta ja kaikille.
Otan ne Työ2 paperit esiin ja rupean sorvaamaan.
Ei tässä muukaan auta.
Työ2:n pomon kanssa käytiin eilen puhelin- ja sähköpostipalaveri, ehkä sorvailen sitä. Ainakin hiljaa mielessäni: sinnehän ei kukaan pääse kurkkimaan, jos vaikka joku olan yli vakoilisikin, mitä näytöllä näkyy.
**
Kummallisia nuo naperot. Siinä missä ekaluokkalainen Isoveli aikoinaan ei halunnut harrastaa oikein mitään, haluaa Pikkusisko puolestaan ihan kaikkea.
Listalla on tähän mennessä jo vanha tuttu viulu, uutena orkesteri ja partio ja koulun liikuntakerho. Toivon totisesti, ettei koulussa kukaan keksi esitellä vielä jotain laskuvarjohyppyä tai kuviokelluntaa.
Onneksi meillä on partiotukihenkilö, minussa kun möyryää ihan kamala partioangst. Nyt jo alkoi hampaissa vihloa, kun luin kaikkia niitä pukeutumisohjeita ja valanvannomisia ja ainavalmiutta.
Isosisko jaksoi vuoden päivät: suurleirillä oli tapahtunut jotain kummallista, josta hän ei halua puhua, ei mennä enää ikinä partioon, eikä mielellään millekään leirillekään. Niin että siinäs näette - ei ole hyväksi sellainen lapselle! (tiedän kyllä suunnilleen mitä, partiotukihenkilö kertoi. ei mitään ihanhirmuista. keskihirmuista vain)
Minusta nuo partiolaiset ovat jotenkin nokkavia tyyppejä. Keksivät kummallisia lempinimiä ja laulavat kummallisia lauluja ja pukeutuvat kummallisiin vaatteisiin.
Jotenkin siinä touhussa on ihan liikaa salaseurameininkiä, eikä ollenkaan sellaista rehtiä ja rehellistä toimintaa, miltä se tietysti viattomien silmiin ja päällepäin näyttää.
Joku salaliitto se kumminkin on, ihan varmasti.
**
Maanantait ovat voittopuolisesti hyviä päiviä (siinä missä monet muut eivät). Olen yleensä maanantaisin kovasti ahkera ja tarmokas ja kaikkea sen sellaista.
Niin kuin eilen: tein verstaalla melkein koko viikon työt yhdessä aamupäivässä ja nyt sitten ihmettelen mitä tekisin.
Jos ei olisi ollut harrastustenaloitusrumbaa olisin varmaan siivonnut. En ymmärrä, kuka esiäiti on keksinyt että perjantaina pitää siivota. Maanantai on paljon kivampi: aikataulut hallintaan, tavarat ojennukseen ja kengät kuriin ja järjestykseen. Ei perjantaina millään ehdi, kun on niin kiire levätä ja toipua raskaasta työviikosta.
Vähän kyllä siivosin ja järjestin jo sunnuntainakin, vaikka inhoan itseäni aina kun siihen ryhdyn. Imurin pidän aina tiukasti kaapissa sunnuntaisin, mutta muuten. On parempi mieli, kun työviikko alkaa puhtaalta pöydältä - ilmaisun kaikissa mahdollisissa merkityksissä.
HraHakkarainen sanoi ääneen sen, minkä tiesin itsekin. Olen paremmalla tuulella kun on kunnolla tekemistä.
Kyllä pitää joku järjestys saada tähän työkuvioon. Mitä enemmän teen, sitä enemmän teen ja saan aikaan ja sitä paremmalla tuulella olen.
Lamaannun ihan kun ei ole tekemistä ja sitten olen pahalla tuulella kaikesta ja kaikille.
Otan ne Työ2 paperit esiin ja rupean sorvaamaan.
Ei tässä muukaan auta.
Maanantaissa ja kriiseissä
...kyllä niin on kekseliäs otsikko.
Perjantaina Pikkusisko sairasteli (taas), olin kotona. En tehnyt mitään. Sain kriisin ja morkkiksen ja ties mitä.
Lauantaina olin Työ2 kehittämispäivässä. Sain kriisin, koska naisyhteisö.
Voi hyvänen aika sitä höpötyksen määrää.
Mutta oli hauskaa ja tulin sekopäiseksi.
Koko yön ja seuraavan päivän pohdin sataa ja yhtä asiaa: ne kun haluavat palkata minut isommalle tuntimäärälle.
Ja minulla ei oikeasti ole varaa lähteä verstaalta, ainakaan ihan kokonaan. Tunti- ja työmäärään nähden palkkani täällä on huikea - en vaan pääse samoille liksoille missään muualla - siis suhteessa - vaikka rupeaisin kokopäiväläiseksi.
Kamalaa vatvontaa ja vatulointia koko sunnuntai, kun jauhoin tätä mielessäni.
Täytyy yrittää neuvotella joku 20/10 h diili näiden kahden firman välille. Kai.
En halua luopua vapaudestani, vaikka eläkepäivät tässä valossa näyttävät melko ankeilta ja poloisilta. Silkkaa harmaata tukisukkaa, eikä yhtään sambaa ja rumbaa etelässä.
Jos nyt ikinä edes pystyn jäämään eläkkeelle.
Viikonlopun parasta antia ovat uudet näköapuvälinekset.
Kävin jo yli vuosi sitten näöntarkastuksessa, mutta en vain ole löytänyt uusia kivoja kakkuloita nenälleni, en sitten mistään.
Nyt hraHakkarainen kävi optikolla ja minä olin makutuomarina. Siinä sivussa löysin itsellenikin näkimet, kävin uudestaan näöntarkastuksessa ja nyt on sitten uudet hienot lukuapuvälineet.
Tiesittekö että kirjainten välissä on tyhjää tilaa?
Eivätkä rivit oikeasti hyppele, vaan pysyvät ihan paikoillaan?
Ja kompuutterin näyttökin on aika kirkas?
Lapsilla on kriisit, koska olemme väärän näköisiä, varsinkin minä. Eikä heitä yhtään lohduta se, että käytän rillejä vain lukiessani.
Ja vielä yhden kriisin sain, kun aamulla hain työmatkalla evästä, eikä ollut tiskillä tarjolla yhtään banskua tai omppua. Että mitä se sellainen peli on.
Jouduin ottamaan evääksi nektariinia ja päärynää, ja sitten joudun kohta syömään tiskialtaan luona enkä sivistyneesti työpöydän ääressä.
Kyllä niin ihmistä taas koetellaan.
Perjantaina Pikkusisko sairasteli (taas), olin kotona. En tehnyt mitään. Sain kriisin ja morkkiksen ja ties mitä.
Lauantaina olin Työ2 kehittämispäivässä. Sain kriisin, koska naisyhteisö.
Voi hyvänen aika sitä höpötyksen määrää.
Mutta oli hauskaa ja tulin sekopäiseksi.
Koko yön ja seuraavan päivän pohdin sataa ja yhtä asiaa: ne kun haluavat palkata minut isommalle tuntimäärälle.
Ja minulla ei oikeasti ole varaa lähteä verstaalta, ainakaan ihan kokonaan. Tunti- ja työmäärään nähden palkkani täällä on huikea - en vaan pääse samoille liksoille missään muualla - siis suhteessa - vaikka rupeaisin kokopäiväläiseksi.
Kamalaa vatvontaa ja vatulointia koko sunnuntai, kun jauhoin tätä mielessäni.
Täytyy yrittää neuvotella joku 20/10 h diili näiden kahden firman välille. Kai.
En halua luopua vapaudestani, vaikka eläkepäivät tässä valossa näyttävät melko ankeilta ja poloisilta. Silkkaa harmaata tukisukkaa, eikä yhtään sambaa ja rumbaa etelässä.
Jos nyt ikinä edes pystyn jäämään eläkkeelle.
Viikonlopun parasta antia ovat uudet näköapuvälinekset.
Kävin jo yli vuosi sitten näöntarkastuksessa, mutta en vain ole löytänyt uusia kivoja kakkuloita nenälleni, en sitten mistään.
Nyt hraHakkarainen kävi optikolla ja minä olin makutuomarina. Siinä sivussa löysin itsellenikin näkimet, kävin uudestaan näöntarkastuksessa ja nyt on sitten uudet hienot lukuapuvälineet.
Tiesittekö että kirjainten välissä on tyhjää tilaa?
Eivätkä rivit oikeasti hyppele, vaan pysyvät ihan paikoillaan?
Ja kompuutterin näyttökin on aika kirkas?
Lapsilla on kriisit, koska olemme väärän näköisiä, varsinkin minä. Eikä heitä yhtään lohduta se, että käytän rillejä vain lukiessani.
Ja vielä yhden kriisin sain, kun aamulla hain työmatkalla evästä, eikä ollut tiskillä tarjolla yhtään banskua tai omppua. Että mitä se sellainen peli on.
Jouduin ottamaan evääksi nektariinia ja päärynää, ja sitten joudun kohta syömään tiskialtaan luona enkä sivistyneesti työpöydän ääressä.
Kyllä niin ihmistä taas koetellaan.
nati-nati-nati
maanantai.
Työkausi verstaalla on täydessä käynnissä, puhelimet pirisevät, sähköposti paukkuu. Viikonloppu meni sekin verstashommissa. Töissä olin vain sunnuntaina, mutta lauantai meni tietysti kiukutellessa ja murehtiessa ja sunnuntai oli jo lähtökohtaisesti pilalla. IN-HO-AN viikonloppuhommia.
Kun Uusi Työntekijä loppuviikosta kysyi ottaisinko nakin hoitaakseni, teki mieleni sanoa ettei kuulu työsopimukseen.
En sanonut.
Palkkasin Isoveljen mukaani, ja sainkin kaverikseni innokkaan ja asialleen omistautuneen työkaverin - leffalipun hinnalla.
Ensi viikonloppuna on Työ2:sta, sitä seuraavana taas verstasta.
Miten tässä näin on päässyt käymään?
Puhelinkin on ruvennut oikuttelemaan. Lähipiiri valittaa että "valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä".
En tiedä, johtuuko se siitä että kannan telefoonia taskussani ja ihrat lamaannuttavat puhelinkentän vai missä on vika?
Työ2:n pomon piti soittaa aamulla, mutta eipä vain ole pirinää kuulunut. Vaikka aparaatti ähöttää pöydän kulmalla ja on kai ihan toiminnassakin.
IN-HO-AN myös sitä, että pitäisi korjata puhelin tai ostaa uusi. Niissä typerissä puhelinliikkeissä on typeriä puhelinmyyjiä, jotka yrittävät myydä typeriä lääpintänäytöllisiä aparaatteja, vaikken sellaista halua ja vakuuttelevat että ihan selvästi tarvitsen laitteen, jolla pääsen nettiin ja jota voi käyttää vaikka leivänpaahtimena hätätilanteessa.
Minä tarvitsen korkeintaan puhelimen, mahdollisesti tekstiviestitoiminnolla.
En osaa tätä nykyistäkään käyttää, ja olen omistanut sen jo kolme vuotta.
Miten voi edes olla että se jo nyt lamaantuu?
Olen siitäkin niin hermostunut, että näin unta: ostin sellaisen telkkarin kaukosäätimen, jolla ei voinut edes lähettää niitä tekstiviestejä.
Kyllä on murheen aiheet ihmisellä.
Vaikka kyllä kai on tunnustettava, että telefooni on kovassa käytössä.
Kaikki (lähinnä puhelinmyyjät) soittavat aina silloin kun olen leipomassa.
Paljon mahdollista, että telefoonini on täynnä jauhoja ja hiivaa, ja jos sen laittaisi vaikka uuniin, saisi aikaan kelpo pullan.
Siksen halua lääpintänäyttöä, kuvitelkaa miltä se näyttäisi kun ryntäisin vastaamaan kädet taikinassa.
Olen kuitenkin niin kiltti ihminen, etten millään pysty jättämään vastaamatta. Edes silloin kun en oikeastaan pystyisi vastaamaan.
Kännykkäaika ei sovi tällaiselle ihmiselle.
Työkausi verstaalla on täydessä käynnissä, puhelimet pirisevät, sähköposti paukkuu. Viikonloppu meni sekin verstashommissa. Töissä olin vain sunnuntaina, mutta lauantai meni tietysti kiukutellessa ja murehtiessa ja sunnuntai oli jo lähtökohtaisesti pilalla. IN-HO-AN viikonloppuhommia.
Kun Uusi Työntekijä loppuviikosta kysyi ottaisinko nakin hoitaakseni, teki mieleni sanoa ettei kuulu työsopimukseen.
En sanonut.
Palkkasin Isoveljen mukaani, ja sainkin kaverikseni innokkaan ja asialleen omistautuneen työkaverin - leffalipun hinnalla.
Ensi viikonloppuna on Työ2:sta, sitä seuraavana taas verstasta.
Miten tässä näin on päässyt käymään?
Puhelinkin on ruvennut oikuttelemaan. Lähipiiri valittaa että "valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä".
En tiedä, johtuuko se siitä että kannan telefoonia taskussani ja ihrat lamaannuttavat puhelinkentän vai missä on vika?
Työ2:n pomon piti soittaa aamulla, mutta eipä vain ole pirinää kuulunut. Vaikka aparaatti ähöttää pöydän kulmalla ja on kai ihan toiminnassakin.
IN-HO-AN myös sitä, että pitäisi korjata puhelin tai ostaa uusi. Niissä typerissä puhelinliikkeissä on typeriä puhelinmyyjiä, jotka yrittävät myydä typeriä lääpintänäytöllisiä aparaatteja, vaikken sellaista halua ja vakuuttelevat että ihan selvästi tarvitsen laitteen, jolla pääsen nettiin ja jota voi käyttää vaikka leivänpaahtimena hätätilanteessa.
Minä tarvitsen korkeintaan puhelimen, mahdollisesti tekstiviestitoiminnolla.
En osaa tätä nykyistäkään käyttää, ja olen omistanut sen jo kolme vuotta.
Miten voi edes olla että se jo nyt lamaantuu?
Olen siitäkin niin hermostunut, että näin unta: ostin sellaisen telkkarin kaukosäätimen, jolla ei voinut edes lähettää niitä tekstiviestejä.
Kyllä on murheen aiheet ihmisellä.
Vaikka kyllä kai on tunnustettava, että telefooni on kovassa käytössä.
Kaikki (lähinnä puhelinmyyjät) soittavat aina silloin kun olen leipomassa.
Paljon mahdollista, että telefoonini on täynnä jauhoja ja hiivaa, ja jos sen laittaisi vaikka uuniin, saisi aikaan kelpo pullan.
Siksen halua lääpintänäyttöä, kuvitelkaa miltä se näyttäisi kun ryntäisin vastaamaan kädet taikinassa.
Olen kuitenkin niin kiltti ihminen, etten millään pysty jättämään vastaamatta. Edes silloin kun en oikeastaan pystyisi vastaamaan.
Kännykkäaika ei sovi tällaiselle ihmiselle.
syvämietteistä
en kyllä ymmärrä tätä sisäänkirjautumista. Höh, olisi mukavaa kommentoida muillekin eikä vain yksin nyhjöttää suuressa tyhjyydessä.
*
Eilen oli Työ2 aloituspalaveri.
Katsottiin aikataulut ja ensimmäiset työtehtävät. Pistettiin tarvittavat resurssit tilaukseen. Ideoitiin.
Kyllä kuulkaa sielua hivelee, kun Pomo2 ihan suoraan sanoo, että haluaisin sinut tähän hommaan työpariksi. Jos vain rahoitus järjestyy.
Tulee niin pätevä ja kätevä olo. (vaikka olenkin ihan tämmöinen vain)
No, nyt aloitetaan matalalla profiililla, muutamalla tunnilla kuukaudessa, ja selvitellään tarpeita ja rahoituksia.
Asioilla kun on tapana järjestyä, ennemmin tai myöhemmin.
*
Se kyllä on metkaa, että mitä aikuisemmaksi tulee, sitä tyynemmin asioihin suhtautuu. Tai ehkä itseensä. Ei suhtaudu itseensä ihan niin kuolemanvakavasti.
Lakkaa tunkemasta neliskanttista palikkaa pyöreään aukkoon, antaa pikemminkin palikalle aikaa hiotua ja katsoo vasta myöhemmin, mahtuisiko se kuitenkin - vai onko jossain sille omalle palikalle joku muu ihan sopiva paikka.
Asioilla kun on tapana järjestyä, tavalla tai toisella, eikä se siitä omasta hoputtamisesta muuksi muutu.
Enkä tietenkään tarkoita sitä, että olisin ruvennut lönöttämään sohvalla tumput ojossa odottaen taivallista ilmestystä, joka kertarykäisyllä nykäisisi asiat kohdilleen. Ei tietenkään.
Mutta ei ole maailmanloppu jos plään a) ei toteudukaan. Aina on olemassa b), tai c). Ja niiden koordinaattien mukaan sitten eletään.
Lastenkasvatuksessa tämä asenne ilmiintyy sloganissa "valitse viisaasti taistelusi".
Kun muksut olivat pienempiä, väänsin väliin turhistakin asioista, yhtä uhmaikäisenä kuin naperokin.
Nykyään pyrin jonkinasteiseen järkevyyteen. On asioita, joista esitetään toiveita. Ja asioita joissa asetetaan ukaaseja. (rehellisyyden nimissä on myös toiveita, jotka jossain vaiheessa muuttuvat toiveista ankariksi käskyiksi ja kohta myös toimeenpanovallan alaisiksi: Isoveljen kuontalo on toistuvasti yksi näistä)
*
Huolimatta siitä, että olen ollut verstaalla hommissa jo kai viisi vuotta (?!) olen totaalisen äimistynyt edes pienenpienestä mahdollisuudesta työllistyä. (verstaselämää edelsi pitkähkö ponnistelu uusien veronmaksajien tuottamiseksi tähän maailmaan, ei suinkaan itse pätevöityminen veronmaksajana)
Olenko muka niin aikuinen että käyn töissä?
Osaanko muka jotain? (siis muutakin kuin teeskennellä taitavasti työteliästä)
Onko joku muukin huomannut sen? (tai siis joutunut huijaamakseni)
Sitkeästi minussa istuu näkemys, että työtä saavat vain sellaiset taitavat, jotka tuntevat riittävästi oikeita ihmisiä ja sattuvat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. (ehdottomasti tärkeintä on tuntea oikeat ihmiset). Jostain syystä mieleeni ei ole kertaakaan päjähtänyt, että saattaisin itse kuulua kumpaankin ryhmään: tuntea riittävästi ihmisiä ja olla riittävän taitava - ja että vielä sattuisin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Itse asiassa vähintään kerran viikossa odotan, että jostain tulee vaihtoehtoisesti joku opettaja paimentamaan minua takaisin koulunpenkille ("tämä tet-jakso loppui jo!"), ystävällinen valkotakkinen setä ("noniin, palantaanpas sitten takaisin tänne omaan koppiin") tai laumallinen vaippaikäisiä lapsia ("äitiii mullonkakka"). Tai että joku muuten vain paljastaa tämän huijauksen ja hetkessä osoittaa että olen kaikki nämä vuodet vain leikkinyt kotista.
*
Eilen oli Työ2 aloituspalaveri.
Katsottiin aikataulut ja ensimmäiset työtehtävät. Pistettiin tarvittavat resurssit tilaukseen. Ideoitiin.
Kyllä kuulkaa sielua hivelee, kun Pomo2 ihan suoraan sanoo, että haluaisin sinut tähän hommaan työpariksi. Jos vain rahoitus järjestyy.
Tulee niin pätevä ja kätevä olo. (vaikka olenkin ihan tämmöinen vain)
No, nyt aloitetaan matalalla profiililla, muutamalla tunnilla kuukaudessa, ja selvitellään tarpeita ja rahoituksia.
Asioilla kun on tapana järjestyä, ennemmin tai myöhemmin.
*
Se kyllä on metkaa, että mitä aikuisemmaksi tulee, sitä tyynemmin asioihin suhtautuu. Tai ehkä itseensä. Ei suhtaudu itseensä ihan niin kuolemanvakavasti.
Lakkaa tunkemasta neliskanttista palikkaa pyöreään aukkoon, antaa pikemminkin palikalle aikaa hiotua ja katsoo vasta myöhemmin, mahtuisiko se kuitenkin - vai onko jossain sille omalle palikalle joku muu ihan sopiva paikka.
Asioilla kun on tapana järjestyä, tavalla tai toisella, eikä se siitä omasta hoputtamisesta muuksi muutu.
Enkä tietenkään tarkoita sitä, että olisin ruvennut lönöttämään sohvalla tumput ojossa odottaen taivallista ilmestystä, joka kertarykäisyllä nykäisisi asiat kohdilleen. Ei tietenkään.
Mutta ei ole maailmanloppu jos plään a) ei toteudukaan. Aina on olemassa b), tai c). Ja niiden koordinaattien mukaan sitten eletään.
Lastenkasvatuksessa tämä asenne ilmiintyy sloganissa "valitse viisaasti taistelusi".
Kun muksut olivat pienempiä, väänsin väliin turhistakin asioista, yhtä uhmaikäisenä kuin naperokin.
Nykyään pyrin jonkinasteiseen järkevyyteen. On asioita, joista esitetään toiveita. Ja asioita joissa asetetaan ukaaseja. (rehellisyyden nimissä on myös toiveita, jotka jossain vaiheessa muuttuvat toiveista ankariksi käskyiksi ja kohta myös toimeenpanovallan alaisiksi: Isoveljen kuontalo on toistuvasti yksi näistä)
*
Huolimatta siitä, että olen ollut verstaalla hommissa jo kai viisi vuotta (?!) olen totaalisen äimistynyt edes pienenpienestä mahdollisuudesta työllistyä. (verstaselämää edelsi pitkähkö ponnistelu uusien veronmaksajien tuottamiseksi tähän maailmaan, ei suinkaan itse pätevöityminen veronmaksajana)
Olenko muka niin aikuinen että käyn töissä?
Osaanko muka jotain? (siis muutakin kuin teeskennellä taitavasti työteliästä)
Onko joku muukin huomannut sen? (tai siis joutunut huijaamakseni)
Sitkeästi minussa istuu näkemys, että työtä saavat vain sellaiset taitavat, jotka tuntevat riittävästi oikeita ihmisiä ja sattuvat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. (ehdottomasti tärkeintä on tuntea oikeat ihmiset). Jostain syystä mieleeni ei ole kertaakaan päjähtänyt, että saattaisin itse kuulua kumpaankin ryhmään: tuntea riittävästi ihmisiä ja olla riittävän taitava - ja että vielä sattuisin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Itse asiassa vähintään kerran viikossa odotan, että jostain tulee vaihtoehtoisesti joku opettaja paimentamaan minua takaisin koulunpenkille ("tämä tet-jakso loppui jo!"), ystävällinen valkotakkinen setä ("noniin, palantaanpas sitten takaisin tänne omaan koppiin") tai laumallinen vaippaikäisiä lapsia ("äitiii mullonkakka"). Tai että joku muuten vain paljastaa tämän huijauksen ja hetkessä osoittaa että olen kaikki nämä vuodet vain leikkinyt kotista.
Tilaa:
Kommentit (Atom)