Lukutuulella: elokuun luetut

 Yritän välttää korona pilasi elämäni -nillityksiä, kun tilanne nyt on se mikä on, ja koskee kaikkia. Korona nyt kumminkin pilasi lukvuoteni.

Työstressin ja kotistressin vielä hanskaan, mutta koronastressi niiden päälle on aiheuttanut sen, että en jaksa kovin aktiivisesti lukea uusia kiehtovia ja haastavia kirjoja. Laahaan kirjastosta kotiin vaikka mitä, mutta valun silti vanhoihin tuttuihin kavereihin, sellaisiin jotka tiedän rentouttaviksi, epäpelottaviksi ja enimmäkseen hyväntuulisiksi. 

Lukulistallani tuntuu olevan enimmäkseen sitä: vanhaa tuttua hömpettä vuosien takaa.





Elokuun luetuista suosittelen Are Kalvön (minun näppiksestäni puuttuu norjalainen ö, pahoittelut) Helvetillinen vaelluskirja, jota lukiessa nauroin ääneen.

Samaan suositukseen pääsee Minna Lindgrenin Aina on toivoa. Lehtori yritteli lukea sitä myös, mutta tuomitsi tylsäksi. 

Chicklitistä Mhairi McFarlanen Mitä jos en löydä sinua koskaan oli tapahtumantäyteinen ja hyväntuulinen uusi tuttavuus.

Kaikki kuukauden luetut käänteisjärjestyksessä alla, ja koko lukuvuosi TÄSSÄ.


Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerhon kesä. Eläkeikään ehtineiden naisten ystäväpiiri viettää kesää Nantucketin viehättävällä saarella. Lapsilla ja lastenlapsilla on perhekriisejä, naisilla itsellään parisuhdehaasteita. Kesäisen merellistä hömpää ilman sen kummempia syvällisyyksiä, leppoisan hyväntuulista luettavaa työiltoihin, ei anna eikä ota.


Mhairi McFarlane: Mitä jos en löydä sinua koskaan. Farlane on uusimpia chicklit-suosikkejani: tarina täyttää aina koko kirjan, vakavampia sävyjä ja samaistumisen mahdollisuuksia löytyy, tässä kirjassa teemana totuuden puhuminen, itselleen ja ympäristölleen rehellisenä pysyminen. Lähes parinkymmenen vuoden seurustelun jälkeen Laurien poikaystävä lähtee etsimään itseään ja Laurie jää yksin. Naistennaurattaja-kollega Jamie tarvitsee pitkäaikaisemman valetyttöystävän ja Laurielle tarjoutuu mahdollisuus valeromanssiin. Tarina etenee tapahtumantäyteisenä ja hyväntuulisena ennustettavaan loppuunsa asti, pidin analyyttisista hahmoista, jotka peilaavat itseään ja ympäristöään, Pidän McFarlanen tavasta kirjottaa, siitä että tarinat sijoittuvat Lontoon ulkopuolelle. Asiallista, etenevää chicklitiä.

 Tuija Lehtinen: Jatkoaika. Apteekkimaailmaaan sijoittuvan hömppeen jatko-osa. Sinkut säätävät, sukulaiset aiheuttavat päänvaivaa, kuka on salaperäinen paronitar ja miksi kahvilassa istuu kaunis poika kirjottamassa? Sujuvasti kirjoitettua vähän ohutta perushömppää arkiaamukahvin painikkeeksi. Ihan kiva e-kirja.

 Are Kalvö: Helvetillinen vaelluskirja. Satiirinen, pirullinenkin, hauska, mainio ja silti täyttä asiaa pohjoismaisesta luontosuhteesta. Pitkästä aikaa nauroin ääneen lukiessani. Mikä ihme meitä ajaa vaeltelemaan luonnossa vuorten huipuille ja seisomaan instakuvissa kädet ilmassa? Kalvö yrittää selvittää ihmisten vaeltelutarvetta ryhtymällä itsekin vaeltamaan: taskumatti ja pikkusikarit auttavat asiassa kovasti. Lämmin suositus kaikille meille, joilla on kaupunkilaisen luontosuhde.

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija. Ikäloppu kirjailija, hänen yksityissihteerinsä ja heidän kumpaisenkin traaginen rakkaustarina. Kustantaja ja hänen sihteerinsä ja keskeneräinen rakkaustarina. Laatikkokaupalla kadonneita esineitä jotka etsivät omistajaansa, ruusupuutarha, julkaisematta jääneitä kertomuksia kadonneista esineistä. Romanttinen kirja, jossa on liian monta sisäkkäistä tai päällekkäistä tarinaa, turhimpana kaikesta kummitusjuttu. Osa kadonneiden esineiden tarinoista on minusta ahdistavia, kummitusjuttu on turha ja koko kertomus oli minusta liian polveileva ja monitarinainen. Luin sisulla yhden leppoisan vapaapäivän aikana, kun kuvittelin kirjan muuttuvan jossain välissä paremmaksi. Tulipa luettua.

 Tapio Lehtinen, Ari Pusa: Yksin seitsemällä merellä. Kuuntelin tämän äänikirjana jo aikaisemmin keväällä, halusin lukea vielä perinteisellä formaatilla. Huikea purjehdus! Luetussa tarinassa minua häiritsi kuunneltua enemmän purjehdussanasto. Toisaalta radioamatöörien tukitiimi nousi luettuna paremmin esille, samoin purjehtijan  henkilökohtaisemmat ajatukset ja tunnot. Pidin edelleen.  

 Catherine Isaac: Sinusta, minusta, kaikesta. Kymmenvuotiaan pojan yksinhuoltajaäiti Jessica matkustaa kesäksi Ranskaan lomailemaan eksänsä luo, toiveissaan korjata isän ja pojan välistä suhdetta, kotimaassa murehduttavat lapsuuden perheen asiat. Sujuva, kesäinen, ranskalaisromanttinen, herttainen. Toisaalta hetkittäin tarinan vakavampi sanoma tuntui vähän päälleliimatulta, soljumattomalta. Hämärtyvissä Ranskan-illoissa syötiin kovaäänisesti ja kesäisesti, tarinan odotettava lopputulos oli silti jotenkin liian kivuton. Sujuva mutta ihan kiva. 

Emily Giffin: Rakkaus lainassa. Kolmikymppinen Rachel, parhaan ystävänsä kaaso, päätyy sänkyyn sulhasen kanssa. Häät odottavat nurkan takana, kolmenkympin kriisi häiritsee ja ystävän sulhanen tuntuisi olevan herra oikea. Rachelin ja Darcyn ystävyyssuhdetta voisi luonnehtia sanalla toksinen. Kepeää perushömppää täysinäiseen työviikkoon.

 Tuija Lehtinen: Takaisin Sumulaaksoon. Lehtisen kahden kirjan pituinen yritys seikkailla nykypäivässä, suomalaisessa aateliston kartanoelämässä on mielenkiintoinen viritelmä: paljon henkilöitä, vähän tapahtumia, outoja epäjohdonmukaisuuksia ja silti hyvinkin viihdyttävää hömpettä. En tiedä, pitäisikö sarjaan suhtautua vähän kieli poskessa. Ensimmäisellä lukemalla tämä sarjan kakkososa ei avautunut millään tavalla, päähenkilö on kylmä, etäinen ja jopa epämiellyttävä. Nyt toisella lukemalla katselin ilmeisesti erilaisten lasien lävitse ja totesin että kirja on täydellistä ravintoa eskapismin kaipuuseen. Tästä ei käteen eikä mieleen jää mitään muuta kuin vahva muistikuva kesäisen kartanon pihamaasta - ja juuri sitä kaipasin kun sukelsin työelämän kiireisiin pää edellä. Oivaa, aivotonta ajankulua. Ja vaikka tarina itsessään on ohut, Lehtinen on taitava sanankäyttäjä ja siksi luen mieluummin hänen tuotantoaan kuin jonkun toisen kehnomman kirjoittajan. E-kirja.

 Minna Lindgren: Aina on toivoa. Humoristis-dystooppinen (vaiko dystooppis-humoristinen?) kuvaus suomalaisen peruskoulun tulevaisuudesta (olevaisuudesta?). Kurssimuotoinen yksityistettävä peruskoulu työllistää eläkeiän kynnyksellä kiikkuvan perinteisen peruskouluopen, Marjan, ja vaatii häneltä pelillisen ilmiöoppimisen keinoja, talkeja ja kylmiä kohtaamisia asiakkaiden kanssa. Marjan tytär on yksityisen kotikoulun opettaja kolmelle lukutaidottomalle yhdeksänvuotiaalle, Marjan mies uudistaa ammattikorkeakoulua kohti suurempaa itseohjautuvuutta, ja Marjan vanhemmat puolestaan ovat vanhan kansakoulu-peruskoulujärjestelmän puolestapuhujia, omaa youtube-kanavaa ylläpitäviä liki satavuotiaita someilmiöitä. Herkullisen humoristinen alku suorastaan huolestutti: ensin siksi, että totta - tämäntapaisten aatteiden suuntaan koulujärjestelmäämme tunnutaan puuhaavan ja toisekseen siksi, että pelkäsin tarinan sortuvan omaan ideakikkailevaan näppäryyteensä. Ei! Tarina kantoi loppuun asti. Loppukäänne oli yllättävä ja yllättävyydessään myös eheyttävä. Paikoin hihityttävän hauska ja samalla ajattelemaan ajava melkein pamflettimainen dystopia ottaa vahvasti kantaa koulujärjestelmään ja aivan yllättäen - vanhusten huoltoon (mikä tuntuu olevan Lindgrenin lempiaihe!). Aloitin äänikirjana ja kun elämä tuli tielle ja vei kuunteluajan ja vapautti varauksesta kirjastosta perinteisen käyttöliittymän, jatkoin sillä. Äänikirjamuodossa oli alussa vaikeampi päästä tarinaan sisälle, jotkut terminologiset vinkautukset (vaikkapa Marjan tarjoamien kurssien nimet!) olisi ollut mukavampaa nähdä kuin kuulla ja puolen minuutin tauko lukujen välillä on ehdottomasti liikaa. Lue, missä tahansa muodossa!

Sophie Kinsella: Hääyöaie. Vanha tuttu Kinsella, hömpästi viipottavat sankarittaret ja polveilevan hymyilyttävä juoni - hersyvää chicklitiä. Juoni ja kirjoitustyyli on jotenkin elokuvamainen, tämän tarinan näkee silmissään iloisena menestysleffana. Kirjana tässä on iso mutta: se on näin suositulta ja paljon julkaisseelta kirjailijalta uskomattoman epätarkka. Henkilöiden nimet menevät sekaisin useammassa eri paikassa, samoin kirjassa on ihan selvästi kohtia joissa sanotaan yhden henkilöistä olleen tapahtumien keskipisteen hotellissa, ja toisaalla annetaan ymmärtää ettei kyseinen henkilö ole käynyt koko saarella. Tarinassa on useampia samantyylisiä, häiritseviä pikkuvirheitä - ne ärsyttivät ensimmäisellä lukukerralla, ja nyt vasta ärsyttivätkin. Kesäinen kreikkalainen tarina. 

 Pertti Palviainen: Polkupyörällä Odessaan. Euroopassa useita pyörämatkoja tehneen omakustannekirjailijan tuorein pyöräretki. Leppoisa tarina olisi hyötynyt kustannustoimittajasta ja toimitustyöstä; reissu itsessään oli antoisa. E-kirja. 

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

Elokuun uutuutena kävin pitkästä aikaa kirjastoautolla. 
Olen kokonaan unohtanut että kirjastoauto pysähtyy myös meidän kulmilla. Kovalla suunnittelulla ja ajoittamisella onnistuin visiteeraamaan Suomen ensimmäisessä sähköllä kulkevassa kirjastoautossa #lieke




kissan hammaskriizi

 Kissa oli juurihoidossa.

Maksoi saman verran kuin vastaava ihmisellä.
Kissa unohti missä asuu.
Ja toinen kissa unohti että meillä asuu sen kaveri.

Sitten kun ne muistivat olevansa kavereita, rupesi se juurihoidettu näyttämään ylitäydeltä muotopuolelta hamsterilta.
Arvasin että tulehdushan se siellä muhii. (*)

Soitin eläinlääkärille.
Se käski näytille.
Otin kissan niska-ahter-otteella ja lykkäsin boksiin ja olin bussissa minuutissa puhelun päättymisestä.
Menimme eläinlääkäriin.
Oli tulehdus.

Kun eläinlääkäri meni hakemaan antibioottipiikkiä, roplasin tärisevin käsin puhelimesta esiin pankkitiedot ja mietin että miltä hiiskatan kortilta ja tililtä tämän maksun hoitelen, kun edellinenkin on vielä velkapuolella, kortti höyryää ja on käytetty loppuun, ja muutenkin kiristää henkisesti kuupasta.

Eläinlääkäri lykkäsi kissaan piikin ja minulle käteen lääkekuurin.
Minä seisoin jalat täristen kassalla ja rukoilin että toivottavasti ei ole kovin paljoa yli kahdensadan.

Meinasin pyörtyä kun vastaanottoapulainen sanoi että kolme yhdeksänkyt.
Kolme euroa.
Yhdeksänkymmentä senttiä.

Sikäli olemme lähtöruudussa, että kissat ovat taas unohtaneet toinen toisensa.
Kyllä on olematon kissan muisti, koska potilas oli poissa taloudesta alle tunnin.




(*)
koska kyseessä oli ruikkuluikku Elma, yritimme ensin kehitellä teoriaa siitä, että se vihdoin alkaa kasvaa isoksi ja sen päästä tulee vihdoin jykevä.

Sitten kehittelimme näkemyksen siitä, että Elma on vihdoin löytänyt kadonneen sukupuoli-identiteettinsä ja on ryhtynyt kasvattamaan kolliposkia.

hamsteriElma



*


Oli myös toinen kriizi.

Miksi lätyn ensimmäinen paistopuoli näyttää kupluiselta ja kauniilta ja toinen puoli jäkälältä?

En ymmärrä.




Muistan että muinaisessa lapsuudessa lättyjä paistoi toisinaan isä.
Ja että lätyt olivat jotenkin sellaista kinuttavaa ja haaveiltavaa ekstraa muutoin niin oudonvärisen ankeassa kahdeksankymmenluvun elämässä.

Ymmärrän kyllä, minustakin lättyjen paistaminen on ihan tyhmää puuhaa.
Kamala paistokäry ja hirveä lämmönsäätely koko ajan ja lopputulos on lätty. 
Kun ei se nyt nykyiseen makuuni mikään superherkku kumminkaan ole.

Lapsena oli parempi. Kylmän maidon ja sokerin kanssa.

Siinä kun paistelin lättyjä, tulin ajatelleeksi että elämä haisee nykyään paljon harvemmin sellaiselta paistokrääsältä, mikä jotenkin muistikuvissani on aika leimallista kahdeksankymmentäluvulle.
Kun yleisellä tasolla ajattelen lapsuuskavereiden koteja ja rappukäytäviä ja lapsuuden kavereita, tulee mieleen paistokrääsän haju.

Ehkä silloin paisteltiin paljon enemmän tai kovemmalla lämpötilalla tai enemmällä rasvalla tai huonommilla välineillä?

Melkein näen silmissäni sellaisen kerrostalon rappukäytävissä hiipivän paistokrääsäusvan ja -hajun.


Jos jotenkin pitäisi tiivistää kahdeksankymmentäluvun alun tunnelma ja maailma niin se olisi: 
rappukäytävissä leijuva siniharmaa paistokrääsä
liian kireät saparot tupsuhäntäisen niskat kenoon vetävän karvalakin alla niin että päänahkaan koskee vielä illallakin
se tunne joka tulee sylkirauhasiin kun istuu lastenkirjaston kuuntelupöydässä kuuntelemassa äänisatua ja ne luurit painavat poskiin
sinikopiokoneen spriihaju
se kun ope kiipeää pulpetille survomaan käsipaperia ilmastointirööriin kun meillä oli ydinlaskeumasuojatumisharjoitus
ja telkkarin noppa-ohjelman afrikkalainen laulu siitä kuinka kaivolla voi tiikeri vaania, ja jota tietenkin seurasi opettavainen tarina aiheesta kuinka toisilla lapsilla voi tiikeri vaania koulumatkallakin.

Näköjään lätyn paistopuolikriizi laajenee aivan kosmisiin mittoihin.
Sellaista sattuu toisinaan.

*



ajastettu postaus


Pyöräily-laifstail-kriizi

 yhtenä aamuna kun pyöräilin töihin, edelläni polkeili kaunis nainen kauniilla pyörällä.

Hänellä oli kermanvärinen polkupyörä ja pajukorietukori ja sininen valkopilkullinen hame ja kapea vyötärö ja aurinkolasit ja kuohkea siististi laitettu tukka.
Etukorissa oli varmaan kauralyhde ja kedon kukkasia ja itse tehty valöörikuvioon aselteltu hedelmä-marja-kasvisasetelma.



Kyllä tulin kateelliseksi.
Minusta on ihan valtavan epää että toisella on kokonaisuudessaan laifstail ja minulla ei.

En ihan rehellisesti halua valkopilkullista mekkoa, en tykkää aurinkolaseista ja nykyinen vyötärökin välttää paremman puuttueessa.
Etukoria en huolisi vaikka maksettaisiin.
Mutta olisi silti kivaa jos mentaalisesti olisi semmoinen, joka ei pyöräilyn jälkeen höyryäisi.
Muutun aina pörheäksi päästäni.
Lepattavat lahkeet tuunaan niksipirkkatyyliin sukkahousulenksuilla turvallisiksi.
Käsiveskan köytän vanhalla avainnauhalla selkään ettei liepota tiellä miten sattuu.
Tarakkakori on aina täynnä tavaraa ja eväänä mitälie sotkua mitä kaapissa on.

Kun olisikin semmoinen helkähtelevän kauniin positiivinen ja laifstail aamusta iltaan ja illasta aamuun eikä tämmöinen höyryävä pörhelöpää.
Ja kukkasia voisi olla myös ja paloteltuja hedelmiä.


tarakkakori


sivistystyökriizi

 Joku tarkkaavainen lukija kukaties aiemmista postauksistani muistaa, että keskimmäinen oli lähdössä opiskelemaan hiukan hornantuutista vasemmalle. (mainittu esim. täällä)

No.

Mennäänpä järjestyksessä.

Jos nuori ei pääse lukion jälkeisessä yhteishaussa mihinkään, jää silti kaikenlaisia vaihtoehtoja.
Voi hakea täydennyshaussa.
Voi hakea syksyn yhteishaussa.
Voi etsiä töitä.
Voi mennä polkuopintoihin avoimeen ammattikorkeaan.
Voi tehdä opintoja avoimessa yliopistossa.
Voi korottaa kirjoitusten arvosanoja.
Tai voi mennä ns. vapaan sivistystyön opintoihin johonkin kansanopistoon.

Meillä vaihtoehdoksi valikoitui tuo viimeinen.
Sieltä vähän hornantuutista vasemmalta löytyi opinahjo, jonka lukuvuosimaksu oli kohtuullinen, asuntolamaksu kohtuullinen ja siihen sisältyi kohtalainen määrä ruokailuja, ala vaikutti nuorelle sopivalta ja vaikka se ei olisikaan johtanut minkään valtakunnan tutkintoon tai lisäpisteisiin missään, se olisi ollut mieluisa, leppoisan taiteellinen välivuosi.

Probleemiksi muodostui kuitenkin asuntola. Ja korona. Ja se hornantuutista vasemmalle -elementti.
Asuntolassa olisi poikkeusluvalla saanut olla viikonloppuisin, mutta siellä ei olisi ollut mitään eikä ketään.
Hornantuutista pääsi kyllä pois - arkena.
Mutta ei viikonloppuisin. 
Matka tänne kotikulmille olisi vienyt jokaisesta opiskeluviikosta sekä perjantain (kotiin) että maanantain (takaisin) koska viikonloppuina opiskelupaikkakunnalta ei ollut julkista yhteyttä lähimpään kaupunkiin.
Tai ainakaan minun nettihakutaidoillani sellaista ei löytynyt. 
Lehtori pillastui pelkästä ajatuksesta että hänen pieni kaunokaisensa olisi ollut yksin tyhjässä pimeässä asuntolassa viikonloput. (tämä yllätti ja liikuttikin, hän hyvin harvoin suhtautuu näin vahvasti ja suojelevasti, yleensä hän on mikäeitapa-koulukuntaa)

Jopa nuori itse oli sitä mieltä että homma alkaa kuulostaa vähän kuulostaa hankalalta.
Ja varsinkin kun meidän mahdollisuutemme autottomina lähteä yhtäkkiä koti-ikävän iskiessä hakemaan ovat rajalliset.
Niin kaukaa ainakaan.

Siispä uutta putkeen.
Syksyn täydennyshaut olivat pääsääntöisesti menneet ohi.
Vapaata sivistystyötä siis etsimään.

Lukuisten nettihakujen jälkeen nuori itse löysi läävänsä lattialta postissa tulleen perinteisen paperimainoksen kauniaislaisesta opistosta, jossa voi tehdä avoimen yliopiston opintoja ja haki sinne.
Teatteria-tanssia-ilman-tutkintoa systeemi muuttui lennossa avoimen yliopiston opinnoiksi tuskaisen paljon kalliimmassa muodossaan siedettävän matkan päässä kotoa.
Koska juttuhan on tietysti se, että pääsee pois kotoa. Omilleen.


Vapaat sivistystyöläiset ovat oikeutettuja yleiseen opintotukeen ja tässä tapauksessa asuntolalisään, jotka luonnollisesti eivät kata näitä kuluja.
Opintolainaakin saa.

Ennakko-oletusplussat
- voi tutustua siihen, ovatko korkeakouluopinnot sopivia (lukihäiriö)
- voi ehkä löytää oman alansa
- voi ehkä päästä pyrkimään sisään haluamaansa korkeakouluun avoimen linjan kautta ja on jo suorittanut osan opinnoista. Saattaa saada jopa kandivaiheen tehdyksi.
- ei kuluta korkeakoulujen opintotukikuukausia
- oppii olemaan omillaan kevyemmällä twistillä
- tutustuu uusiin ihmisiin
- Kauniaisista pääsee helposti kotiin Turkuun.

Ennakko-oletusmiinukset
- onko sen rahan arvoista?

Kun jätimme teinin siihen karunkalseaan kahden hengen huoneeseen isossa soluasunnossa, tuntui todella kummalliselta.
Ensin olin huojentunut, että minun ei tarvitse jäädä siihen asuntola-asuntoon Jonkun Toisen kanssa.
Sitten olin huojentunut siitä, että suurin osa muistakin asuntolan liepeillä pyörivistä näytti olevan suurisilmäisiä pikkutyttöjä. 

Jostain syystä olin kuvitellut että siellä olisi ollut enimmäkseen melkein aikuisia superpäämäärätietoisia ulkomaalaisia vaihto-opiskelijoita. Tiedättehän, sellaisia silmälasipäisiä ponnekkaan tarmoikkaita ihmisiä, joiden mielestä nukkuminen on yliarvostettua touhua ja viiden vuoden opinnot voi helposti puristaa kolmeen kuukauteen -tyyppisiä tapauksia.

Sitten tuntui kummalliselta ihan muuten vain.
Koska nyt meitä on jäljellä vain kolme.

Jotenkin kaikki se hässäkkä, mitä aiheutui opiskelupaikan äkkinäisestä muutoksesta, oli pyyhkinyt pois mielestäni sen, että kotipesä tyhjenee toden teolla.
Olin ajatellut että hän lähtee. Vähän niin kuin matkalle (kuten viime kesänä, maailman toiselle laidalle)
Olin ajatellut matkalaukkuja ja pyykkipoikia ja kasvomaskeja, käsidesejä, makaroneja ja kaikkea sensemmoista, mutta en ollut hetken vertaa ajatellut sitä, mitä se tarkoittaa.

Sitä että kun tulemme kotiin, on hiljaista ja meitä on ruokapöydässä vain kolme.




*

ajastettu postaus

lapsuuskriizi

 Olin yksi päivä taas töissä. (se nyt ei varsinaisesti ole mikään uutinen, useimmat ihmiset ovat toisinaan töissä)

kuvituskuva


Aina välillä tapaan työssäni enempi ihmisiä ja alakouluikäisten lasten vanhempia.
Kerran kun olin töissä, minun luokseni tuli ihminen joka kysyi että olenko joskus käynyt Lähiökoulua hamalla -80-luvulla.
Minä sanoin että joo mitenniin.
Se ihminen sanoi että yksi mies tuolla kysyi. Että se mies on ehkä minun luokkakaverini hamalta -80-luvulta Lähiökoulusta.

Minä rupesin katselemaan ympärilleni että kuka mies se voisi olla.

Hipsterimiehiä oli lastensa ympärilllä leuhottamassa joka puolella.
Parrakkaita ja sellaisia semisalskeita.

Parrat vähän haittasivat tunnistamista, koska lähiökoulun kolmasluokkalaisilla pojillla oli vähemmänlaisesti hipsteripartoja tuohon aikaan.
Enimmäkseen olin sitä mieltä että kukaan niistä hipstereistä ei kuitenkaan ollut minun entinen luokkakaverini.

Sitten huomasin kaikkien niiden hipstereiden keskellä semmoisen epähipsterimäisen tyypin.

Se oli jotenkin kulahtanut ja alasvalahtanut ja ikääntyneen rötvähtänyt ja aikuinen (mitä hipsterit eivät vielä ole) ja...no, vanha.
Keski-ikäinen. 

Minä kysyin siltä viestintuoja-ihmiseltä että onko se tuo ja kuka se on.
Se sanoi nimen, jonka heti välittömästi tunnistin muinaiseksi luokkakaverikseni lähiökoulusta.

Siis ovathan nämä taannoiset elämässäni ohivirranneet vuodet minultakin vähäsen vieneet jotain mennessään. 
Saparot ainakin olen kadottanut.
Ja kukaties joitain osia elastis-joustavuudestani.
Mutta käsittääkseni näytän päivänvalossa kuitenkin melkein kymmen kaksi kolmikymppiseltä.
Ja jos en päivänvalossa, niin jossain armeliaassa hämärässä ainakin.

Että miten voi ihminen muuttua somasta omenaisposkisesta vaaleasta veikeästä jekuttavaisilmeisestä pojasta jolla luokkakuvassa on vesivooki niin aikuiseksi?

Järkyittynyt olin.
Oikein urakalla.

Se omenaposkinen poika oli ehdottomasti aikuistunut ihan liikaa.
Se oli kumminkin kolmannella luokalla melkein yhtä söpö kuin jani (joni? toni? tomi? sami? rami?).
Jani (toni? rami? sami? jami? tomi?) aiheutti myöhemmin valtavan pettymyksen tulemalla paidatta siihen kauppaan minkä kassalla tienasin opiskelurahoja.
Eivät sovi paidattomat ihmiset kaupunkiympäristöön.
Eivätkä vanhentuneet omenaposket ihmisen mielenterveyteen.


Ja miksi se entinen omenaposki nykyinen keski-ikäismies ei tullut itse kysymään?
Kyllä en ole niin paljoa muuttunut, vaan oma valloittava itseni sekä ulkonäöllis- että sisälliseltä kannalta tarkasteltuna.

kilometri- ja fillaripohdinto

 Muistiin itselle: kesäkauden kilometrejä sporttitrackerin mukaan

(ihan kaikille kävelyille tai pyöräilyille sitä ei ole muistettu käynnistää)


huhtikuu

kävellyt: 133

pyöräillyt: 117

Huhtikuussa lockdownin aikaan kävin melkein joka aamu pienen aamukävelyn ja iltapäivällä toisen mokoman työpäivän jälkeen. Pyöräilin muistaakseni lähinnä velvollisuudentunnosta tai kauppaan jos oli pakko.


toukokuu

kävellyt: 167 km

pyöräilyt: 120 km

Toukokuussa pyrin kävelemään tavoitteellisesti melkein joka päivä, kun pääsin äänikirjojen ihmeelliseen maailmaan ja halusin nollata päätäni. 
Osittaiset lähityöt alkoivat kuun puolivälin jälkeen. Työpyöräilyt alkoivat lähipäivinä. 


kesäkuu

kävellyt: 95 km

pyöräillyt: 318 km

Kesäkuussa lähityöt alkoivat toden teolla. Työpyöräilyä viitenä arkipäivänä viikossa ja hupipyöräilyt siihen päälle.

Kävelyt jäivät kun tuntui ettei aikataulussa ole tilaa, kävelyt painottuvat viikonloppuihin.


heinäkuu

kävellyt: 124 km (puuttuu kävelyjä lähes viikon ajalta; kaupunkivaeltelua)

pyöräillyt: 65,9

Heinäkuussa oli loma. Lomalla suunnittelin käveleväni joka päivä vaikka kuinka paljon. Loma ei ollut ihan sellainen kuin olisi toivonut, kävelin paljon ja paljon vähemmän kuin olin suunnitellut.

Yhden viikon ajalta ei ole mitään merkintöjä: vietimme muutaman päivän ajan kaupunkilomaa Helsingissä ja haahuilimme muutenkin.
Heinäkuussa pyöräilin lähinnä kauppaan.


Elokuussa työt ovat jatkuneet turboteholla. Pelkkää työpyöräilyä (töihin - kotiin / töistä tai kotoa työhommeleihin muualle kuin verstaalle) ensimmäisellä viikolla 131 km.

Mietin, miten pitkään jaksan jatkaa fillarointia.
Yleensä olen hyytynyt viimeistään syyskuun puolivälin tuntumassa, heti kun alkaa olla märkää-kylmää-pimeetä. (perheessämme yleisesti hyväksyttävä syy olla tekemättä mitään)
Kotikaupunki lykkäsi jo nyt, ensimmäisenä kaupunkina, vahvan maskisuosituksen joukkoliikenteeseen, eivätkä ruuhkabussit muutenkaan kutsu.
Mutta silti, märkää-kylmää-pimeetä

Ja entä sitten kun tulee liian märkääjne? 
Jaksaisinko kävellä?
Kotoa verstaalle on 7 km. Kävelen sitä väliä tunnin ja vartin, se ei ole mahdoton aika. 
Entä jos on todella märkääkylmääpimeetä?
Ruuhkabussit eivät siltikään kutsu.

Tarvitsen ainakin suojavarustuksen märänkylmänpimeen varalta. Hienojen sadehousujeni tolpat (pylväät?) ovat kuluneet puhki.
Pöksyjen pitäisi kestää viisituhatta pylväällistä vettä. Kestävät muutaman pisaran. Ja ovat rikki lahkeista melkein polviin saakka. (se on kyllä kätevää koska ne voi pukea nykyään jalkaan ilman että ottaa kenkiä pois)
Mikään ei ole masentavampaa kuin vuotavat sadehousut.
Mieluummin kastuu ihan rehellisesti.




*

ajastettu postaus

ruokasuunnitelmapostaus

Näyttäisi siltä, että taloutemme kutistuu kohta kolmihenkiseksi.

Lapsi numero yksi muutti omilleen jo reilu vuosi sitten.
Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että lapsi numero kaksi lähtee sisäoppilaitokseen vähän hornantuutista vasemmalle ja on siten poissa vakituisesta muonavahvuudestamme mikäli korona suo.

Meille jää vain yksi asukki peräkamariin.

Tällaiset asiat vaikuttavat merkittävästi ruokahuoltoon.
Lapsi numero ykkösen muutto moninkertaisti perunankulutuksen. 
Lapsi numero kakkosen muutto vaikuttaa lisäävästi riisinsyöntiin ja vähentävästi pastansyöntiin.
Ja peräkamariasukin aikataulut vaikuttavat luultavsti aivan merkittävästi perheen ruokailuaikatauluun. Ruokalistaan tietysti myös.



Suloiset pikku pulluraposkeni ovat vaatimattomastikin sanoen melko valikoivia syöjiä ja tämä pikkuruisin on sitä kaikkein eniten (hän on aina kaikkein eniten jotain)
Koska hän on kaikkein urheilullisin (uskokaa pois, hän on aina kaikkein eniten jotain!), hän tarvitsee säännöllisimmin ravitsevinta mahdollista ruokaa.
Koska hän on kaikkein valikoivin, pitää joka päivälle olla uusi ruoka. Hän inhoaa lämmitettäviä ruokia. Ne kuulemma maistuvat erilaiselta.

Seuraavat vuodet syödään siis sellaisia ruokia jotka uppoavat tähän lapsukaiseen.

Lapsukainen resitoi yhdellä hengenvedolla ne suurinpiirtein kaksitoista ruokalajia, joita hän suostuu syömään ja siinä onkin sitten runko kolmen viikon kiertävälle ruokalistalle.



Ruokalista pitää vielä tarkistaa, täsmentää ja kirjoittaa puhtaaksi; minulla kun on aika usein taipumus tehdä ykkösviikosta hyvin haasteellinen ja dumpata seuraaville viikoille kaikki sellainen, mikä ei ykkösviikolle mahdu.

Joka viikolla on yksi ateria, jonka kanssa on lohkoperunoita.
Yksi ateria jolla on riisiä. (jee! rakastan riisiruokia! riisimättöä!) (joojoo, epäekologista.)
Mieluummin vähemmän kuin yksi ateria jolla on jauhelihaa (voiko olla sellaista ruokaviikkoa ettei olisi jauhelihaa?)
Satunnaisia kasvisruokia (jee! tämä lapsi syö edes valikoiden jotain kasvisruokia!)
Satunnaisia kalaruokia (jee!)
Ja mikä parasta, nämä ruuat ovat kaikki helppoja tehdä (paitsi kananuggetit) ja sellaisia joista itse pidän eniten. (jee! ei makaronilaatikkoa, ei lasagnea! ei nakkeja!)

Yritin kaivella vanhoja ruokalistojani näkösälle.

vuosien takaa

 
Koko viime lukuvuosi on mennyt muutenkin jonkinlaisessa ruuanlaittolamaannuksessa.

Muutaman vuoden takainen aika hyvännäköinen systeemi löytyi blogista (KLIK)
Muistelisin, että tämä on ollut aika toimiva lista ja pitkään käytössä.


pitkään toiminut systeemi




Toinen mokoma oli vielä vanhempi (KLIK2)

Melko toimiva oli myös ratkaisu, jossa kirjasin ylös kaikki ne ruuat, mitkä osaan tehdä ja sitten yritin pitää huolta että kaikkia niitä syötiin toisinaan. 
Se kyllä vaatii arjessa enemmän ponnisteluja kuin valmis ruokalistasuunnitelma. (KLIK3)


toteutumaa vuosien takaa

Tiedän, että jos jaksan ja viitsin työstää ruokalistan järkevästi, helpottuvat kauppareissut ja elämä muutenkin.




*
ajastettu postaus

vaatekaappipostaus - luultavasti tylsin postaus ikinä

Kesäkuussa ihana Pinkki haastoi minut vaatekaapin raivaukseen ja vaatekaappipostaukseen.

Kaikella kunnioituksella, mutta en voi kuvitella juuri tylsempää postausta. 
Valitan.
Aiheessa ei sinänsä ole mitään vikaa, kurkistelen hyvinkin mieluusti muiden vaatekaappeihin, mutta minun vaatekaappini on tylsä.
Tylsä.

Ostan vaatteita vain tarpeeseen.
Kun ostan, ostan aina muutamia paitoja tai alaosia tai mitälie kerrallaan, mikä nyt onkaan vanhentunut ja rötvähtänyt käytössä.
Sitten  käyn läpi kaikki vaatteeni, pistän pois ne kulahtaneet ja laitan tilalle uudet.
Kaikki vaatteeni - lukuunottamatta päällysvaatteita ja yhtä pikkumustaa - mahtuvat kuuteen korihyllykön koriin. 

Omistan alle kymmenen pitkähihaista trikoopaitaa kylmälle kaudelle ja saman verran teepaitoja kesäkäyttöön, muutaman neuleen tai hupparin kylmälle kaudelle, muutamia alaosia (mekkoja, hameita, housuja ja farkkuja, kaikkia taitaa olla kahdet)

paitahankinnat viime syksynä

Viime syksyn pitkähihaisiin on tullut lisää yksi musta paita ja yksi ruskea. 
Ei uudistamisen tarvetta.
Lyhythihaisia hankin alkukesästä viisi lyhythihaista: neljä arkikäyttöön ja yhden terassikelien varalta.



alaosat viime syksynä

Farkkujen lisäksi alaosiin kuuluu farkkumekko ja kahdet uudet culottes-housut, jotka ovat kukaties mukavin ikinä omistamani vaatekappale, ja on täysin mahdollista että tepastelen niissä ympäri vuoden, olkootkin vaikka kuinka epämuodikasta.


Raivasin kyllä kiltisti vaatekaappini.
Poistin yhdet rikkinäiset farkkushortsit ja yhdet ikivanhat kesähousut. 
Ja nyt yritän repiä siitä jotain kirjoitettavaa.
Ei ole. 
Usko pois.





*
ajastettu postaus






Lapsi menee ekaluokalle

Eli Näin Aloitat Lukion Viimeistä Kertaa


Kolmansien ja enempien lapsukaisten kohdalla on vähän tylsää kun melkein kaikki on jo jollain tavalla moneen kertaan koettu. 
Vaikka tietysti jokainen suloinen pulluraposki on suloinen omalla tavallaan, niin koulureppujen ostamisessa ja kaikessa vastaavassa on jo vaikka kuinka monennen kerran tuntu. 
Puuttuu ensimmäisten kertojen liikutus-väräjävä nieleskely että tästä alkaen kaikki muuttuu.
Jos jotain, niin korvissa soi korkeintaan juhlafanfaari, että jei, enää tämä kerta, jaksaajaksaa!

(no olen kyllä kolmannen kohdalla usein vähän liikutus-väräjävä, kun hän on niin suloinen pulluraposki ja omalla tavallaan ihmeellisen merkittävä) 
(niin ovat kyllä ensimmäinen ja toinenkin, ettei tule mitään väärinkäsityksiä kenellekään)


lukematon määrä tietoa


Tänä syksynä meillä alkaa lukio viimeistä kertaa.

Väittäisin että minulla alkaa olla melkoista praktiikkaa koulujen aloittamisessa, koska suloisten pikku pulluraposkieni kouluaika kattaa mm. 1)wilman laajamittaisen käyttöönoton, 2)parit opetussuunnitelmauudistukset, melkoisen määrän koulujen työnjohdollisia haasteita ja 3)yo-kirjoitusten sähköistymisen.

1. wilmasta: Esikoinen aloitti koulunsa reppuvihon varassa. Kuopuksen alakouluopen mielestä wilma oli raskas käyttää kun hänellä on niin monta oppilasta. Jossain noilla huitteilla wilmasta tuli virallinen käyttöjärjestelmä, johon joka syksy piti rekisteröityä aina uudelleen ja valita sopivat lapsukaiset omien siipiensä suojaan. 
Nyt - kun viimeistä viedään - wilmaan ilmestyi kesäkuulla nuoren lukujärjestys ilman että rekisteröidyin tai ilmoittauduin mihinkään. 

2. Lukion OPS-uudistus 2016 ottaa päähän kaikkein eniten. Esikoisen koulukirjat muuttuivat kerralla hyödyttömiksi, eikä hänen tarvitsemiaan vanhan opsin mukaisia kirjoja löytynyt juuri mistään käytettynä. Kaikki piti ostaa uutena ja hylätä heti.

3. yo-kirjoituksista: Esikoinen kirjoitti kaiken perinteisesti paperilla ja kynällä. MAOLille oli käyttöä. Suurin osa kokeista tehtiin koulussa vielä paperille, eikä tietokoneelle ollut erityisiä käyttövaatimuksia. Keskimmäisen ensimmäinen (liian heppoinen) kone oli riidoissa Abitin kanssa ja käyttäjänsä kanssa myös. Keskimmäinen kirjoitti kaiken sähköisenä, ankarasta protestoinnistaan huolimatta. MAOL on nykyään sähköinen ja laskin myös.


Kun nuori menee lukioon - viisaat vinkit


* kirjat: hanki kirjat jakso kerrallaan. 
Vaikka kirjakaupat lupaavat tukkualennuksia kouluvuoden alussa, niillä voi olla tarjouksia myös lukuvuoden aikana.
Taloudellisesti ainakin minulle on helpompaa investoida vähän maltillisempi summa silloin tällöin pitkin vuotta kuin iso kasa rahaa elokuussa.
Tunne nuoresi: jos koulu tarjoaa mahdollisuutta hankkia joko sähköinen tai perinteinen kirja, mene sen mukaan, joka on nuorellesi sopivampi. Meillä käytössä perinteisen käyttöliittymän kirjat, paitsi niissä aineissa, joissa e on ainoa vaihtoehto.

Lukuvuoden aikana saatat löytää myös käytettyjä kirjoja, kohtuullisella hinnalla.
Jos nuori vaihtaa koulua kesken kaiken, sinulla on käsissäsi tukuttain turhia kirjoja.
Osaa kirjoista voi lainata tai kierrättää (esim. kuvis, musiikki)

Älä anna nuoren myydä kirjoja kesken opintojen. Lukion alussa opiskelija voi olla sitä mieltä, että elämässä tarvitaan pitkää matikkaa ja fysiikkaa vain ja kaikki muu on turhaa. 
Sitten sille tulee opettajaksi joku semmoinen kuin Lehtori, ja siitä tuleekin filosofia-yhteiskuntaoppikäännynnäinen ja se haluaakin kirjoittaa myös ne.

Jos perheessä on useita lapsukaisia parin vuoden ikäeroin, yritä säästää kirjat lapselta toiselle. Hyvällä tuurilla samat kirjat kelpaavat. Ja jos eivät kelpaa omalle lapselle, ne saattavat olla myytävissä nuoremman lapsen kavereille. 
Rautalangasta vääntäen: myy lapsi ykkösen kirjat vasta kun kirjoitukset ovat kokonaan ohi, ei ole korottamissuunnitelmia ja lapsi kakkonen on valinnut kasasta tarvitsemansa. Paitsi jos ilmassa väijyy opetussuunnitelman muutos. Silloin myy heti.

Vaadi nuorta huolehtimaan kirjoistaan: tehtävät ratkaistaan vihkoon, kirjan sivuille ei piirrellä piirakoita, ei pilakuvia opettajista eikä kirjoitella mitään. 
Lukiokirjat ovat käypää valuuttaa, mutta vain siisteinä.

Meillä nuorimmainen noukki keskimmäisen kasasta oman koulunsa kirjat ja loput pistettiin myyntiin. 

* tietokone: noudata ehdottomasti YTL:n suosituksia
Ajantasaisen tiedon abitti- ja yo-kirjoituskelpoisesta koneesta saat ytl:n ja abitin sivuilta.
Omppu-kone EI toimi. Tai ei ainakaan kovin hyvin.
Googlettimen kone EI toimi. Tai ei ainakaan kovin hyvin.
Tämänhetkisen tiedon mukaan koneessa pitää olla kuulokepaikka (kielten kuuntelut!) USB-paikat hiirelle (langaton ei käy) ja sille abitti-tikulle (tai sille jolta yo-kirjoitusjärjestelmä käynnistyy) ja sitten pitää olla paikka langalliselle netille. Langalliset kuulokkeet tarvitaan myös. 
Mikään langaton ei kelpaa, eikä myöskään koetilanteissa toimi.
Abittia varten tarvitaan myös oma muistitikku.

* jos koulu käyttää e-kirjoja, hanki riittävän pitkät lisenssit (ks. kohta kirjat!) 
Kyllä ottaa päähän jos otat kahden vuoden lisenssin ja nuoren opiskelu venyy nelivuotiseksi ja se saa filosofis-historiallisen herätyksen siinä vaiheessa kun lisenssi on vanhentunut. Been there. (kaksivuotinen lisenssi ei pätenyt enää kolmantena vuonna!)

* noudata ihan kaikissa hankinnoissa koulun ohjeita. Kirjojen painokset, laskinten lajit. Nuoresi saa opetusta niiden välineiden mukaan. Jos laskin on vääränlainen, sinä joudut opettamaan sen käytön.
Jos kirja on väärä tai sen painos vanhentunut, voi-voi. 

* päivämäärät: syksyn kirjoituksiin ilmoittaudutaan keväällä. Kevään kirjoituksiin syksyllä. Hyvin varhain.
Ole hereillä ihan kaiken varalta. 
Jos nuoresi haluaa syksyn kirjoituksissa totetuttaa sen filosofis-yhteiskunnallisen heräämisensä, on kirjoituksiin ilmoittauduttava jo ennen kesälomaa.
YO-kirjoitukset maksavat. Eivät paljoa, mutta maksavat. Budjetoi.

*wilma: kun nuori tulee täysi-ikäiseksi, lakkaavat oikeutesi wilmaan. Vaadi nuorta antamaan sinulle oikeudet! Se on kuitenkin koulun virallinen tiedotuskanava. Ja ainoa keino pysyä edes jotenkin kärryillä siitä, mitä nuori päivän aikana hommailee. 
Suurin osa wilmailusta menee vain nuorelle itselleen, mutta rajallisillakin oikeuksilla näet läsnäolot ja ne tärkeät päivämäärät.
Tai sitten joudut luottamaan nuoresi fiksuuteen ja kypsyyteen ja siihen että koulussa joku vahtii päivämääriä. (kyllä vahtii, ja on fiksu nuori. Mutta on ehkä itsellä mukavampi olo silti)

ykkösjakson kirjat
tarkistuslaskennassa kaikki tarpeellinen löytyi kotoa


Sanasto


jakso = 5-6 viikon pätkä, jonka aikana opiskellaan rajallista määrää oppiaineita. Omalla nuorellani näyttäisi ensimmäisessä jaksossa olevan viittä oppiainetta. Jakson päätteeksi on arviointiviikko (koeviikko), kaikista arvioitavista aineista on koe tai muu näytön paikka. 
Koko jakson kattavaa tutkielmaa ei pysty kirjoittamaan arviointiviikon viimeisenä iltana.

kurssi = opintokokonaisuus yhdessä oppiaineessa. Yhden jakson aikana opiskellaan yleensä yhden kurssin verran jotain oppiainetta. Yleensä yksi kurssi on tungettu yhteen oppikirjaan. 
Kursseja on pakollisia, ylimääräisiä ja koulukohtaisia. Pakolliset ovat pakollisia. Ylimääräiset ovat ylimääräisiä. Koulukohtaiset ovat kiinnostavia, vain omassa koulussa järjestettäviä kursseja. 
Oppiaineita on pakollisia ja valinnaisia. Kirjoitukset tulevat ensisijaisesti pakollisista kursseista ja vasta toissijaisesti ylimääräisistä. Koulukohtaiset kurssit ovat opiskelijan oman mielenkiinnon takia, syventämistä varten. 

Kielissä ja matikassa kurssisysteemi on siksi hankala, että nuorella voi olla koko vuoden kielen kurssit vaikka syksyn aikana ja sitten tulee koko kevään mittainen tauko ja ehtii koko kieli pudota pois päästä. Syksyllä pitäisi sitten yhtäkkiä ollakin täydessä kirjoitusterässä nopean kertauskurssin varassa.

Pakolliset pitää olla tehtynä ennen kuin pääsee kirjoittelemaan.
Ja tietty määrä tehtynä että voi saada lukion päästötodistuksen.

kurssitarjotin = se mistä valinnat tehdään. Valitaan niitä pakollisia, ylimääräisiä, valinnaisia ja koulukohtaisia. Taktikoivat opiskelijat yrittävät rakentaa itselleen sopivaa lukujärjestystä joko aikataulullisesti tai opettajien mukaan tai mikä sitten ketäkin kutkuttaa. Tätä ei tarvitse ymmärtää. Koulu hoitaa. Viime kädessä opo, jos nuori on aivan hukassa.

palkki= en tiedä onko tällainen systeemi kaikkialla, mutta meillä on. Ne oppitunnit sijoitetaan palkkeihin. Kurssin palkki määrää sen ajankohdan lukujärjestyksessä. Ykköspalkki voisi olla vaikka niin että maanantaina 8-10, keskiviikkona 12-14 ja torstaina 8-10. Tai miten nyt ne palkit menevätkään. Yhden oppitunnin kesto on ainakin meillä 75 min. 
se johtaa siihen että jos Lehtorilta kysyy jotain sen omaan alaan liittyvää, siltä saa vastaukseksi 75 min monologin.

Meillä melkein koko kaupunki noudattaa samaa palkkisysteemiä, ja sen ansiosta yksittäisissä kouluissa opetettavat valinnaiset aineet sijoitetaan semmoisiin palkkeihin, että nuoriso pääsee liikkumaan koulusta toiseen. 
Pakolliset aineet ovat enempi niissä keskipalkeissa ja valinnaiset ääripäissä (esim. kaksi aamutuntia, yksi iltapäivän viimeinen). 
Meillä palkkisysteemi tuo tullessaan semmoisen säännönmukaisuuden, että keskiviikkoisin koulu aina alkaa kympiltä ja perjantaisin päättyy yhdeltä. (paitsi ehkä jos on jotain outoja valintoja)

Tämä palkkisysteemi taitaa olla enemmän opettajia kuin opiskelijoita varten: sillä tavalla varmistetaan että kaikki opettajat joutuvat tekemään kaikkina aikoina olevia tunteja: ei voi varata itselleen vain aamutunteja tai iltapäivätunteja. koska yhden palkin oppitunnit ovat pitkin-poikin lukujärjestystä. 
Ja huoltajana pärjäät oikein mallikkaasti, vaikka et ikinä ymmärtäisikään palkkia.

Palkin numero määrää myös kurssin arviointipäivän arviointiviikolla. Mutta kuten sanottua, pärjäät ihan hyvin, vaikka et ymmärtäisikään palkkia. Riittää kun ymmärrät kurssin ja jakson.

abitti = sähköistettyjen tavallisten kokeiden järjestelemisjärjestelmä. Abitti on käsittääkseni ohjelma, joka ladataan muistitikulle, ja joka sulkee kokelaan koneen irti ihmeellisestä intternetistä sisäiseen, valvottuun intraan. Sitä pitää muistaa päivittää tämän tästä ja mieluusti ajoissa ennen kokeita. Abitin muistitikku on aina hukassa. Yo-kirjoitukset tehdään vastaavassa tilassa, mutta virallisesti valvotulta tikulta.


Hajahuomioita:

vanhojen tanssit ovat kurssi ainakin täällä meidän kulmilla. Se tarkoittaa sitä, että vanhat tanssit pitää erikseen valita kurssitarjottimelta ohjelmaan. Jos ei valitse, ei tanssi.

liikunta voi olla hajautettuna tai yhtenä kurssina. 

aikataulut: ops- ja muut muutokset toivat tullessaan sen, että penkkarit ja vanhojen tanssit liukuivat pois perinteisiltä paikoiltaan. Eri kunnissa ja kaupungeissa tanssitaan ja penkkaroidaan kunnan päättämällä aikataululla.

vanhempainillat: mene ainakin lukion aikana ainakin vanhempainiltaan (joko kakkosvuonna tai viimeistään kolmosen syksyllä) - siellä kuulet kaiken olennaisen kirjoituksiin liittyvän. Vaikka et olisi ikinä käynyt missään vanhempainillassa, mene sinne.
Asiat ovat muuttuneet niin tolkuttoman paljon siitä kun sinä kävit lukion, että et tiedä mistä puhut, ellet mene. 
Muuten edessäsi on tilanne, jossa kirjoitusaamuna kokeeseen valmistautuva nuori hysterian partaalla etsii taloudestasi läpinäkymätöntä maalarinteippiä että voi teipata piiloon teräsmieskalsareidensa pesuohjelapun. (no ei nyt sentään, mutta usko pois, aika moni asia on muuttunut)

yhteishaku: haku jatko-opiskelupaikkoihin alkaa jo abivuoden tammikuussa ja jatkuu maaliskuussa. Myös syksyllä on jaossa opiskelupaikkoja sekä täydennyshaussa että yhteishaussa. 

neljä ärrää: (tämä aiheutti ja aiheuttaa edelleen Lehtorissa näppylöitä) rakasta - rahoita - ruoki - rauhoita.
Älä mokaa tässä.
Minä mokasin. 
Erehdyin kertomaan ruokapöydässä ääneen Lehtorille mitä reksi oli sanonut. Tarkkakorvainen nuoriso vetoaa näihin ärriin edelleen, yhä ja toistuvasti. Yleensä sillä tavalla että mä en voi osallistua siivoukseen koska pitää rauhoittua kokeisiin; ruokaa ja rahaa pöytään ja heti tai et rakasta mua tarpeeksi!
Toteuta neljää ärrää, mutta kaikessa hiljaisuudessa. 
Huomaamattomasti.
Se riittää kyllä. Nuoresi on fiksu ja selviää omalla tavallaan eteenpäin.




(aiheesta lukion aloittamisesta tässä: klik)



*
ajastettu postaus

Heinäkuun kirjat

Pitkä postaus, valitan.
Heinäkuussa tuuletin aivoja: luin paljon ja paljon tuttuja, helppoja, melkein aivottomia tarinoita.

Suosittelen:
Marjamäki: Myöhäistä katua.
Hietala: Varotoimia.
Lipasti: Perunkirjoitus
Lehtola: Pelkääjän paikalla.



Marian Keyes: Aikalisä. Parikymmentä vuotta naimisissa ollut, vähän päälle nelikymppinen aviopari ajautuu parisuhdekriisiin. Hugh haluaa pitää tauon: hän kaipaa elämältä jotain muuta. Amy kokee sen hylkäämisenä. Hugh lähtee reppureissulle, Amy huolehtii kotona hektisen työnsä lisäksi kolmesta teini-ikäisestä tytöstään. Keyesin tuotantoa, sen parhaasta päästä. Keyesin hömpässä on aina myös ihan oikeaa, painavaa, vahvaa asiaa. Tässä kirjassa otetaan erittäin voimakkaasti kantaa Irlannin aborttilainsäädäntöön. Olen lukenut tämän kirjan muutamia vuosia sitten, ja jo parin vuoden välimatka (aikalisä?) toi tarinan entistäkin lähemmäs omaa elämääni: keski-iän kriisit, lähestyvät vaihdevuodet ja teinit talossa tekivät kirjasta helposti samaistuttavan. Muistin taas, miksi on hyvä lukea joitain kirjoja uudestaan muutaman vuoden jälkeen: kun itse kasvat ja muutut, muuttuu myös suhteesi tarinan henkilöihin. Lämmin suositus. 

Tuomas Marjamäki: Myöhäistä katua. Kauno Brandt oli aikoinaan Suomen Filmiteollisuuden elokuvatähti, nyt jo unohdettu, melkein satavuotias. Pelastettuaan tosit-v-tähden hengen Kauno päätyy uudestaan lehtien lööppeihin. Tarinassa kulkevat rinnakkain nuoren, aloittelevan toimittajan, vanhan koulukunnan keltaisen lehdistön setämies-juorutoimittajan ja todellisen, suoraselkäisen vanhanajan herrasmiehen kertomukset ja elämät. Osa tarinan käänteistä oli ennalta-arvattavia, vähän turhankin chicklitmäisiä, ja yksi ainoa toimittamatta jäänyt epätarkkuus meinasi viedä minut kokonaan väärille urille. Pidin tästä kirjasta valtavasti: sen ajankuva tuli (henkilökohtaisista syistä) hyvin iholle, kosketti ja vei mukanaan sivuamaan maailmaa, jossa olemme tänä kesänä paljon liikkuneet. Pidin tarinan huumorista, sen maailmojen vastakkaisuuksista, elävästä kielestä ja erityisesti tarinan hyvin rakennetuista henkilöhahmoista, aivan erityisesti kaikista 1950-luvun sivurooleissa vilahtavista näyttelijä-/kirjailija- ja ohjaajasuuruuksista! Kirja löytyi kirjaston sinua saattaisi kiinnostaa myös -generaattorin kautta: etsin yhtä tiettyä veijaritarinaa ja tämä oli määritelty samaan genreen. Ehdottoman lämmin suositus: kepeä, hauska, koskettava, aito!

 Nelli Hietala: Varotoimia. Vakuutusvirkailija Taimi jää linja-autoasemalle kun bussi kaartaa tiehensä. Taimin elämä on yhtä kauhistuttavaa käännettä: mitä tahansa saattaa milloin tahansa tapahtua ja kaikki johtaa joko varmaan kuolemaan tai ainakin sairaalan teho-osastolle. Bussista jääminen käynnistää kauhistuttavien mahdollisuuksien sarjan: vierasmaalaisen näköinen mies, metsästysseurue ja erikoinen majapaikka. Hihityttävän hauska jos-jos-jos -tarina, tunnistin kauhuskenaariot täydellisesti. E-kirja.

Tuija Lehtinen: Kolme miestä netissä. Taksisuhari Saimi vetäytyy putkirempan takia siirtolapuutarhamökkiin viimeistelemään graduaan ja pohtimaan elämänsä miehiä. Huonossa äitisuhteessa elänyt Saimi tutkii gradussaan äitisuhdetta ja yrittää selvittää oman perheensä kiemuroita, lisämaustetta kesään tulee siirtolapuutarhayhteisön erikoisesta asukaskunnasta. Tämäkin kirja on Lehtisen outojen nimien kaudelta, ja siltä kaudelta jolloin kotimaiset kirjailijat harrastivat kovin paljon intertekstuaalisia viittauksia: tämän kauden opukset ovat lystiä mutta nopeasti vanhenevaa luettavaa. Onko Lehtinen itse cameoroolissa? Leppoisaa hötevää lomaluettavaa.

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen. 36-vuotias Keiko on töissä lähikaupassa, hän elää ja hengittää kauppaa, muu ympäristö ei ymmärrä häntä eikä hän ympäristöään. Surullinen ja hauska, hellyyttävä ja outo kuvaus normaalista ja epänormaalista naiseudesta ja elämästä.

Tuija Lehtinen: Miss Seinäruusu. Kesäkirja. Rea on työlääntynyt miehensä hankalaan sukuun, erityisesti anoppiinsa ja eroaa. Elämää mutkistaa eskari-ikäinen lapsi ja vääntö huoltajuudesta - anopin kanssa.Tarina on Lehtisen nimikikkailukaudelta: kertomuksessa vilahtelee toinen toistaan oudommannimisiä henkilöitä ja viittauksia aikansa muusikoihin ja urheilijoihin - tällaiset nokkeluudet vanhenevat uskomattoman nopeasti. Kepeän huoletonta viihdettä kesäisen aamukahvin seuraksi.

Jane Green: Kirjaflirttiä. Välipalakirja. Lainasin tämän jo pari kuukautta sitten, jatkumona aiemmin keväällä lukemilleni perustetaanpa kirjakauppa -tarinoille. Tässäkin tarinassa perustetaan kirjakauppa. Keskiössä opiskeluaikaisten kaverusten elämä Lontoossa: miten opiskeluvuosien tapahtumat ja yhden ystävän paluu joukkoon vaikuttavat porukan dynamiikkaan, ja miten vaikuttaa kirjakaupan perustaminen. Sympaattinen kaveristoori, metka ja mukava siitä, ettei kirjan kertojaminän kohdalle osu suuria kriisejä, vaan jännittävimmät käänteet tapahtuvat kavereille. Jatkaa myös tälle lukuvuodelle ominaista vanhojen tuttujen lohtukirjojen sarjaa. Sujuvaa kepoisaa kesäluettavaa.

Tuija Lehtinen: Pensionaatti huojuva talo. Lehtisen uudempi tuotanto ei yllä aivan totutulle tasolleen. Tämä joskus jo aiemminkin lukemani tarina pursuaa olennaisia ja epäolennaisia hahmoja, juoni käynnistyy haparoiden ja tapahtumat kulkevat jotenkin nahkeasti. Saaristoon, majakkasaarelle sijoittuva erakkomysteeri, bussilukemisena lomareissulla Helsinkiin. Toimi kun piti saada aivot loma-asentoon. E-kirja.

Enni Mustonen: Yllätysperintö. Talventaitteeseen sijoittuva maalaisromantiikka. Annan Matti-veli kuolee auto-onnettomuudessa, ja Annan hoitoon jää Matilta keskeneräinen sukutila. Mustosen tarmokkaat naiset tuovat hyvää mieltä kesäpäiviin. E-kirja.

Anna Rimpelä: Tilanne päällä, Aino Ritari. Eukkokirjallisuus on uusi musta, tai jotain. Aino Ritari on räväkkä mummeli, joka ensimmäisessä kirjassa harjoitteli marsun kanssa kuolemaa ja murehti seks-murheita. Toisessa osassa Aino osallistuu Lucia-kisaan ja pelastaa turvapaikanhakijaa. Kirja käynnistyy turhan hitaasti, eikä muutenkaan yllä ensimmäisen osan tasolle. Kipakanhauska tarina silti. 

Essi Paju: Koskenniskan naisia. Lisää aikuisten heppatyttökirjallisuutta! Kuka on kartanolle tuleva kaunis nainen ja mikä on hänen suhteensa isäntään, vedättääkö isäntä Aavaa ja saadaanko kartanon hevoset myytyä? Heppaisen kepeää heppakirjallisuutta, ei ota eikä anna. E-kirja.

 Roope Lipasti: Perunkirjoitus. Omahyväinen, pikkusieluinen, mustasukkainen ja sisaruskateellinen Teemu ja veljensä Janne kuljettavat isoäitinsä edesmenneen puolison Jalmarin tuhkia pitkin poikin Suomea perunkirjoituksiin, joissa veljekset toivovat kuittaavansa Jalmarin miljoonaomaisuuden. Mainio, synkeänhauska tarina veljeskateudesta ja perheestä, roadtrip pitkin Suomea. Äänikirja.

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla. Aapo jää nuorena leskeksi, kun puoliso Anna kuolee vastoin kaikkia todennäköisyyksiä syöpään. Herkkä ja koskettava, mutta myös lempeä kirja surusta, yksinäisyydestä, vihastakin ja hauraista uusista aluista. Pidin. E-kirja.

 Hyppe Salmi: Aaltoja ja asiattomuuksia. Vaihdevuodet. "Voisiko joku ystävällisesti kertoa, mistä tässä kaikessa oikein on kyse. Voisiko joku kiteyttää, järjestää kaiken tähän asti eletyn ja koetun, antaa samalla suunnan tulevalle. Neiti, saisinko hieman selkeyttä tähän elämäntilanteeseen." Vaikka kirjassa on minulle samaistumispintaa aika ohuesti, silti itketti ja nauratti, usein yhtäaikaa. Osui. 

 Lindsay Kelk: Meillähän oli tauko. Pitkään seurustelleet Adam ja Liv aikovat kihlautua lomamatkallaan - paitsi että kaikki meneekin pieleen. Adam ei saa kosintaa aikaiseksi, Liv alkaa epäillä suhdettaan ja he päätyvät vahingossa tauolle. Lisäpainetta elämään tuovat Adamin tuore puusepänverstas ja Livin työ- ja perhekriisi lemmikkiklinikan kanssa. Saatoin torkkua kirjasta keskiosan kun kuuntelin sitä päivätorkkuaikaan, mutta juoni pysyi silti hallussa. Leppoisa äänikirja päiväkävelyille (ja -nokosille). Äänikirja.

 Laura Paloheimo: OMG. Hääjärjestelijät Anna ja Karla ja unelmahäätoimisto OMG sorhaavat ympäriinsä. Annan elämää sekoittaa hakoteille joutunut Veli, epämääräinen suhde vanhempiin, halu löytää oma poikaystävä ja Veljen bändi. Sekava ja repalainen kirja, jota ehdin lukea tosi pitkälle ennen kuin suostuin myöntämään että en pidä siitä. Luin loppuun silkan sisun voimalla, loppu oli parempi kuin alku. E-kirja.

 Enni Mustonen: Parittomat. Mustosen kirjoista tulee hyvälle tuulelle ja alkaa tehdä mieli leipoa pullaa: niissä sankarittaret ovat tarmokkaita naisia, jotka ottavat elämän omiin käsiinsä. Salla tulee EU-projekteista isotätinsä seuraneidiksi maalle, tekee eu-tarkastuksia ja pelastaa naapuritilaa. Lempeää maaseuturomantiikkaa kesäpäivään. E-kirja.

 Jyrki Teeriaho: Eurooppalaisilla poluilla. Vaelluksia eri puolilla Eurooppaa, Santiagon Portugalin reitti, Pyreneet ja monet muut vuoristoiset vaellukset. Sujuvasti etenevä, kauniisti kuvitettu tarina kutkutteli kesämieltä, Portugalin Caminoon kuluva pariviikkoinen saattaisi jonain päivänä istua omaankin aikatauluun. Sain kirjavinkin kirjailijalta itseltään, kirja löytyi kirjastosta. Aiemmin olen lukenut Teeriahon vaelluksista Athoksen luostarisaarella. Pidin, ja pidin erityisesti Teeriahon yksinäisistä vaelluksista, tässä lähinnä Portugalin Caminosta; mielenkiintoista miten vaellus muuttuu heti, kun matkaa tehdään yhdessä jonkun kanssa.

Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa. Kolmikymppisen Pihlan selkeä elämä saa uuden suunnan raskauden myötä. Poikaystävä lähtee raskaudesta kuultuaan Intiaan joogamaan, Pihla vetäytyy pohjoiseen, Gerda-mummolta perimäänsä mökkiin ottamaan elämäänsä haltuun uudestaan. Metka murre ja hyväntuuliset käänteet kuljettivat tarinaa eteenpäin. Äänikirja.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)


Koko vuoden luetut TÄSTÄ


ajastettu postaus