arkisia kriizejä

Tiedättekö sen, kun kuuluu syödä puoli kiloa kasviksia päivässä että saa kasvispisteitä (tai jotain muuta vapaasti valittavaa krediittiä hyvänä ihmisenä olemisesta)?

Niin semmoista olen pohdiskellut että...

Onko teidän mielestä maustekurkku (suolakurkku /etikkakurkku) kasvis?
Että kun pitää syödä puoli kiloa kasviksia päivässä, niin lasketaanko maustekurkku (suolakurkku/etikkakurkku) vai onko se vain epäterveellinen turhake?
Saako maustekurkusta kasvispisteitä?
Koskeeko se kaikkea etikkasäilykettä?

Entä sipuli?
Minusta sipuli on mauste, ei kasvis.
Siitä ei ainakaan saa kasvispisteitä.

Mitenkä tuo salaatinkastike?
Pilaako se salaatin terveellisyyden ja poistaa kasvispisteet ja onko muutenkin turhake?

Onko parempaa ihmisyyttä olla syömättä maustekurkkuja ja ylipäätään mitään salaatinkastikkeella?

Mitä muita juttuja on mistä ei saa kasvispisteitä tai saa?
Ja onko raaka parempi kuin kypsennetty, että saako raa'asta porkkanasta tuplapisteet?


*


Semmoista mietin myös että itsensä palkitseminen.

Olen yrittänyt viime aikoina psyykata itseäni siihen, että ihmisellä pitää olla kivoja palkintoja siitä kun on onnistunut rämpimään läpi päivänsä.

Haasteena on se, että rämpiminen kestää niin älyttömän pitkään että palkitsemiselle jää pieni nurkka jostain päivän reunoilta.

Ja toisena haasteena se, että kun palkintona on esim. kutominen ja minulla on kutimessa menossa vähän tylsä vaihe, niin onko se palkinto?
Viimeisillä hereilläolon voimilla yrität puikottaa edes yhden rivin, jee.

oikeasti se on kyllä aika palkitsevaa mutta silti


*

eli kun on syönyt kiltisti raakoja kasviksia (ei maustekurkkua eikä sipulia lasketa) niin sitten justiinsa ennen nukkumaanmenoa pitää kutoa yksi rivi että pääsee eroon niistä kehvatsun hihoista, etteikö muka ole kriizi, kysyn vaan!

 

 

*

ajastettu postaus




Huonojen ehdotusten blogi

Lehtori yritti kaapata blogini. 

Tai oikeastaan hän esitti yhteiskunnallisen postausaiheen, mikä kuulemma toisi minulle kunniaa, mainetta, lisää lukijoita ja laajaa yhteiskunnallista keskustelua.

Lehtori (en siis minä, haluan alleviivata ja korostaa tätä erityisesti!) on sitä mieltä, että vanhanpiianvero(*) (myös vanhanpojan-) pitäisi palauttaa, koska sillä saataisiin rutkasti lisätuloja kärvistelevälle valtiollemme.
Ja tätä agendaa hän nyt halusi levittää minun poliittisesti neutraalin blogini kautta.

 Minä olin sitä mieltä että

1. EI

2. Hän itse voisi ensin kirjautua esim. sukupuolentutkimuksen laitokselle (se on näillä kulmilla tunnettu riitaisuudestaan) tekemään keskenjäänyttä väitöskirjatutkimustaan, sellaisella pienellä muutoksella että aiheena voisi olla esim. Vanhanpiianveron vaatiminen ja sen vaikutukset yhteiskuntaamme sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun, erityisesti sosiaalisessa mediassa. (Lehtori oli sitä mieltä että EI)

3. edelleen olin sitä mieltä että Lehtori voisi perustaa oman blogin missä hän voisi rauhassa viljellä epäilyttäviä yhteiskunnallisia mielipiteitään. Blogin nimi voisi olla esim. Huonojen Ehdotusten Blogi ja kirjoitukset voisivat alkaa esim. että Muuan Lehtori täällä hei, semmoista olen viime aikona pohdiskellut että...

4. Sattumalta oltiin silloin anoppilassa ja silmäilin päivän lehteä, siellä oli apurahahakemusjulistus. Yhdessä esikoisen kanssa pohdimme, että Lehtori voisi hakea kulttuurirahastolta alueelliseen kehittämiseen tarkoitetusta rahastosta apurahaa sekä tutkimukselleen että muille huonoille ehdotuksilleen.
Teemme ehkä hänen nimissään hakemuksen.

Ehdotin Lehtorille myös, että hänen kannattaisi liittyä instaan tai twitteriin yhteiskunnallisten asioiden keskusteluihin. Saisi sitten hyväntuulista seuraajakuntaa älyttömille ideoilleen.

Yhteiskunnallisesti suuntautunut nuoriso oli sitä mieltä että harvinaisen huono ehdotus jopa heidän isältään.
Ja että veropakolaisparatiiseja löytyy onneksi lähitienoilta, esim. Sveitsistä.
Edelleen nuoriso oli sitä mieltä, että Lehtorin todellakin kannattaa ehdottomasti osallistua apuraha-arpajaisiin, niin oli lupaava idea.

Suunnittelimme myös jonkinlaisen sähköpostilaatikon avaamista, sinne voisivat sitten ystävällismieliset ihmiset lähetellä terveisiä aikamme ajattelijalle.

Välitän ilman muuta lukijakuntani ystävälliset terveiset Lehtorille, että onko hyvä idea vai ei.



(*) jos on lipsahtanut pois mielestä, niin sellainen vero oli olemassa vielä hamalla -70-luvulla. (vuoteen 1975) ja se kosketti naimattomia, 24-vuotiaita ja tätä vanhempia henkilöitä. Oli myös lapsettomia pariskuntia kuormittava vero. 

 

Semmoista mietin, että paljonko tämän seurauksena tulisi mukavuusavioliittoja ja kumppanuusvanhemmuksia ja perustettaisiinko joku komiteetti sitten tutkimaan solmittujen avioiden aitoutta vai olisiko avio vain veronkiertolaisuutta. 
Veikkaan että puhutteluun joutuisivat tuoreet avioparit.

tammikuu on melkein puolivälissä!

Tammikuu on siitä kiva kuukausi, että tämä alkupuoli tuntuu tosi lyhyeltä.
Ensi viikolla ollaan jo yli puolen kuun!

 

Lapsiperheajat ovat virallisesti osaltamme ohi; nuorimmainenkin tuli täysi-ikäiseksi. Hän katosi wilmastani ja pankistani ja muista vastaavista paikoista. Se näyttää ja tuntuu kummalliselta. 

Mietimme, millä nimellä meitä nyt pitäisi kutsua, kun emme oikein ole mikään dinkkupariskuntakaan. Nurkissa pyörii jos jonkinlaista elättiä, vähintään nuorimmainen nyt ainakin vuoden verran vielä.
Luulisin. 

Selasin kirjoituksiani sinne kahdeksantoista vuoden taakse no ei nyt sentään, en ihan siitä asti ole pitänyt blogia!
Paljon on muistoissa pehmentynyt, loiventunut, pyöristynyt. (tästä pääset lukemaan tarinaa)

Jollain tavalla aika on mennyt ihan valtavan nopealla vauhdilla: päivät olivat joskus pitkiä, aamusta iltaan oli kilometrejä, mutta vuodet ovat kiitäneet.
Mielessäni kaikki nuo vuodet ja jopa ne erityisen tiukat päivät ovat olleet onnekkaita. Toivottavasti olen edes pienen osan siitä onnekkuudesta onnistunut välittämään nuorille itselleen.

Istuimme oudosti ja pitkästä aikaa kaksin iltaa Lehtorin kanssa. Onnittelimme toisiamme hankkeen läpiviemisestä.
Nuorisosta on kasvanut kohtalaisen fiksua väkeä, ne puhuvat yhä meille ja toisilleen, ja mekin olemme keskusteluväleissä keskenämme.

 

nuorimmainen eka kertaa sylissä kaksiviikkoisena

 

Olen koko alkuvuoden ollut jonkinlaisessa lamatilassa, tämänhetkinen uutisointi meinaa viedä mukanaan alakuloon.


 

Yritin psyykata itseäni uudella muistikirjalla. Ostin kivan ja meinasin että teen siihen kalenterin.
Ehdin tehdä tammi- ja helmikuun, kun totesin että tämä ei tunnu yhtään omalta tavalta käyttää tätä muistikirjaa tai mitään muistikirjaa. Piti äkkiä keksiä jotain, millä piilotan helmikuun.

Kirjoitin kivoja kasvisruokia.

Nyt näyttää siltä, että helmikuun kahdeksantena päivänä on tortellinivuokaa ja yhdeksäntenä mozzarellaa.
Oloni keveni kuitenkin heti, kun sain kalenteriosion parempaan käyttöön.
Tämä vuosi ei selvästikään ole bujoilu-vuosi, vaan ihan joku muu vuosi.

Olen miettinyt, mikä voisi olla tämän vuoden teema?
Tarvitaanko teemaa?



Yritin psyykata itseäni säästäväisyyteen.
Sitä kesti siihen asti, kunnes keskimmäinen halusi lunastaa joululahjansa eli tarpeellisten vaatteiden  shoppailukierroksen.
Minusta on tiettyjä asioita joissa ei kannata pihistellä, mutta semmoinen ajatusmalli sopii hyvin huonosti yhteen säästäväisyyden ja ostoskeskusväsymyksen kanssa. 


*

Onko sinulla mentaalista teemaa tälle vuodelle?

Vuoden 2021 kirjat

 On ihan hirmu vaikeaa nostaa esiin vuoden "parhaat" kirjat: millä perustella joku on parempi tai huonompi kuin jokin toinen kirja? Miten ylipäätään arvottaa lukukokemusta?
ja rehellisesti sanottuna, luen sen verran paljon, että likikään kaikista lukemistani ei jää kunnon muistijälkiä.

luen paljon, mutta paljon jää myös lukematta
näistä noin kolmannes tuli luettua

Lehtorin avustuksella sain poimittua jonkinlaisen TOP-10 kirjalistan - järjestys tässä on sattumanvarainen, en pysty pistämään minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen. Kaikki nämä kirjat ovat antaneet ajateltavaa ja niistä olen puhunut (=mouhannut) kotona muillekin (=pakottanut ympärilläni olevat ihmiset kuuntelemaan, ottamaan kantaa ja osallistumaan keskusteluun)

Nämä kaikki listatut palautuivat mieleen heti, vain selaamalla vuoden luettuja. Muistin niiden herättämiä ajatuksia ja tunnetiloja, keskusteluja, oivalluksia. 

Romskut puuttuvat oikeastaan kokonaan - Tevisin Musta kuningatar pääsi listalle enimmäkseen tv-sarjan ansiosta. Muuten top-10 on tositarinoita: elämäkertoja, matkakirjoja, tietokirjoja.
Pitäisikö poimia fiktioista/romskuista /hömpästä oma listauksensa?


Walter Tevis: Musta kuningatar. Orpo Beth oppii lastenkodissa pelaamaan shakkia laitoksen vahtimestarin opastamana. Shakista tulee Bethille elämänsisältö, ja henkinen pakopaikka orpokodissa. Adoptio vie Bethin ulkomaailmaan ja tuo shakin keskiöön hänen elämässään; hänestä kasvaa shakin ihmelapsi, jonka tavoitteen on päihittää maailmanmestari. Addiktiot, menetykset ja häviämisen tuska uhkaavat Bethin suunnitelmia: hänen on päihitettävä maailmanmestarin lisäksi myös itsensä. Kirjaan perustuva netflix-sarja on alkuperäiselle tarinalle äärettömän uskollinen. Sekä kirja että sarja kulkevat kauniin eleettömästi, alleviivamatta, säälimättä, vain todeten, Bethin rinnalla lapsuudesta varhaisaikuisuuteen. Pidin sarjasta, ja jos mahdollista, pidin kirjasta vielä enemmän. Sen eleettömässä suoraviivaisuudessa on suurta kauneutta. Tv-sarjaa pystyi seuraamaan ymmärtämättä shakkia, kirjaa suosittelen heille, joita peli kiinnostaa, ja jotka siitä jotain ymmärtävät - joskin kertomuksen voi lukea myös shakkisiirtoja tuntematta. Lämmin suositus kirjalle ja/tai sarjalle! 



toisia kirjoja on luettava muistikirjan kanssa



Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys. Suomalainen maanmittari ja raamatuntutkja Valter Juvelius uskoi 1900-luvun alussa väitöskirjatyönsä ohessa löytäneensä Raamatun vanhoista osista salakirjoitusviestin siitä, mihin mystinen Liitonarkku /-arkki on kätketty. Tämän oivalluksen innoittamana hän onnistuu kokoamaan ympärilleen arkeologisia kaivauksia Jerusalemissa rahoittavan syndikaatin ja kaivausryhmän. Sujuvasti ja sulavasti etenevä, sopivasti popularisoitu tutkimustyö esittelee Juveliuksen elämäntyön kiehtovasti, riittävän salaperäisesti ja kuitenkin todella asiallisesti. Arkeologiset kaivaukset ja kaivausryhmät olivat reilut sata vuotta sitten aivan toisenlaisia kuin nykypäivänä, yhteistä edelleen on se, että Jerusalemin alueella tehtävät kaivaukset herättävät suuria poliittisia intohimoja. Raamatusta löytyvistä salakirjoituksista ollaan edelleen monta mieltä, samoin liitonarkusta - onko kumpaakaan olemassa vai eikö ole? Luin kirjan e-kirjana, ja lukemiseni kärsi jonkin verran formaatista: en pystynyt pitämään päässäni alati laajenevaa henkilöjoukkoa, josta osa tuntui piipahtavan kirjan sivuilla vain lausumassa runoja, en liioin pysynyt kärryillä kaikista erilaisista luolista ja muureista joihin kaivausryhmä lakkaamatta törmäili - näihin olisi ollut apua perinteisestä kirjasta, jossa olisi päässyt lehteilemään henkilöluetteloa tai selaamaan kuva- ja karttasivuille takaisin. (ei hätää, jonotan paperikirjaa edelleen ja pidän varauksen voimassa!) Pidin tästä kirjasta ihan älyttömästi silti: suomalaisen maanmittarin vähän surullinenkin tarina on äärettömän kiehtova ja herättää nykylukijassa monenlaisia kysymyksiä, erityisesti salakirjoituksista, Raamatun olemuksesta ja arkeologiasta; näihin kysymyksiin kirjan kirjoittaja myös ottaa tyylikkäästi kantaa, tai ainakin esittää ne ääneen. Onko liitonarkku olemassa vai ei? (tokko) Missä se on? (jos olisi, niin veikkaan sitä vartioitua kirkkoa Etiopiassa) Onko Raamatussa salakirjoituksia (en usko siihen että ne olisivat säilyneet läpi aikojen). Lue, jos olet kiinnostunut historiasta ja /tai arkeologista! Historiaakin on tässä monessa kerroksessa: on kuljettava itsenäistymistä edeltävän ajan Suomessa, sen tapahtumissa ja maailmantapahtumissa ensimmäisen maailmansodan ympärillä, ja tietysti kolmen suuren uskonnon historioissa, tapahtumapaikoissa ja maisemissa sekä 1900-luvun alussa että Raamatun kuvaamien tapahtumien historioissa. E-kirja.

salakirjoitukset ja salaluolat tekevät aina vähän kummallisen olon



Mirjami Pelkonen: Askelia horisontin takana. Matkatarinoita usealta vuodelta maapallon eri puolilla: Caminolta, Uudesta Seelannista, Yhdysvalloista, Etelä-Amerikasta, Egyptistä. Vaelluksia, hotellihetkiä, vuoristoa, merenrantaa. Välillä pohditaan parisuhdetta, välillä odotetaan vuorenhuipun ilmestymistä pilvien takaa, joskus seurana on kumppani, toisinaan koira ja välillä vain oma itse. Mukavasti ja vivahteikkaasti kirjoitettu matkakertomus, kasvukertomuskin monelta vuodelta. Pidin todella paljon! Luen matkakertomuksia mielelläni, vaikka niiden määrä kirjoina tuntuu koko ajan (näin some-kaudella!) vähenevän. Tässä kirjassa on sopivassa suhteessa päänsisäisyyksiä ja maisemia, ei yhtään matkaopasmaisuutta, vaan kokemuksellisuutta, kohtaamisia ja ihmettelyä. 

aamu alkaa aina kahvilla ja kirjalla


 
Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. Kiinnostava läpileikkaus siihen, miten syvällä yhteiskuntien rakenteissa piilee oletus normaalista - siis miehestä, mieskehosta, miestaidoista, miesmaailmasta. En pidä itseäni feministinä, ja varsinkin kirjan alkupuolella mieleni teki välillä heittää koko opus seinään ja kinata vastaan, pidin paikoin alkupuolta vähän hyökkäävänäkin, mutta toisaalta olin yllättynyt ja järkyttynyt monesta sellaisesta miesmittarista, joita on eteeni työnnetty aivan tarjottimella, ja joita en sittenkään ole osannut ajatella todella syvällä piilevänä rakenteellisena ongelmana. Kirjan luvuista lääketieteeseen keskittynyt oli juuri tällainen: monet naisten oireilut ovat "epätyypillisiä". Naisen adhd on "epätyypillinen", naisen sydänkohtaus on "epätyypillinen", naisen reaktio lääkeaineisiin on "epätyypillinen", mikä luonnollisesti vaikuttaa naisen saamaan hoivaan. On joitakin asioita, joihin jopa tämän kirjan lukemisen jälkeen suhtaudun varauksella, yksi näistä ovat sukupuolikiintiöt. Hyvin mieskeskeisellä ja -valtaisella alalla toimivana pidän olennaisen tärkeänä sitä, että johtosäännöissä varsinkin ylemmissä elimissä mainitaan "kumpaakin sukupuolta on oltava vähintään 40%", mutta silti joka kerta tullessani valituksi tuollaisen johtosäännön alaiseen elimeen, mietin ensimmäisenä sitä, olenko osa kiintiötä. Rakenteet muuttuvat hitaasti, ja siksi kiintiöitä on tietysti oltava, mutta silti toivon että ne joskus jäisivät tarpeettomiksi. Haluan tulla valituksi asiantuntijana, en naisena jolla on asiantuntemusta. Tätä kirjaa olisi myös ollut tarpeen lukea rinnan Roslingin Faktojen maailman kanssa. Epäilen että paikoin kirjaan on (tietysti!) valittu tarkoituksenmukaisimmat tilastot. Arvelen, että esim. pelkästään yhden ja saman maan (vaikkapa Suomen) tilastoja käyttämällä näkyviin tulevat rakenteelliset vinoumat olisivat näyttäytyneet hyvin toisenlaisina. Hyppimällä nimettömistä kehittyvistä maista välillä brittiläiseen, välillä yhdysvaltalaiseen tilastointitapaan on toki saatu kattava katsaus epäkohtia, mutta toisaalta voisi olla kiinnostavaa lukea vain yhteen maahan (tai maanosaan) keskittyvää tilastointia ja sen vaikutusta elämään: osa asioista olisi paremmin, osa pahemmin. Kirja oli suositus ystävältä, lykkäsin lukemisen aloittamista pitkään ja sitten luin yhdeltä istumalta. Sujuva, painavaa asiaa, pisti miettimään monella tavalla ja tasolla. 

Pekka Hako: Linnunradalla. Kapellimestari Hannu Linnun matkassa. Orkesteriharjoitusten kautta avautuva henkilökuva inhimillisen särmikkäästä kapellimestarista. Kirjassa avautuvat orkesterin työskentelytavat, oopperan valmistuminen ja mielenkiintoinen persoona. Haastatteluiden pohjalta syntyvät elämäkerrat jäävät joskus turhankin ulkokohtaisiksi luetteloiksi ihmisistä ja tapahtumista, tähän kirjaan valittu lähestymistapa, jossa haastattelija/dokumentoija antaa myös itsensä näkyä, tekee kirjasta intensiivisen ja kohtitulevan. Pidin siitä, että Lintua ei korotettu, vaan hänen oma äänensä tulee kuuluville, yksityiset asiat pysyvät yksityisinä, mutta  hankalista hetkistä ei vaieta. Loppumetreillä kirja ehkä alkoi kiertää kehää aina uusine harjoituksineen. Sain uuden näkökulman orkesterin työskentelyyn, toivoisin ymmärtäväni musiikkia paremmin, tämän kirjan loppuun olisin kaivannut soittolistaa (tai ehkä sellainen jostain löytyykin?). 

kirjapinoja


Tom Buk-Swienty: Naarasleijona. Karen Blixen Afrikassa. Karen Blixenin elämäntarina kirjeenvaihdon, päiväkirjojen ja aikalaiskertomusten perusteella. Kirjoittaja on saanut perikunnalta luvan julkistaa aiemmin julkaisematonta kirjeenvaihtoa, mikä kaikkinensa tuo uusia näkökulmia Blixenin autofiktiiviseen elämäkertaan (en ole lukenut, enkä muista nähneeni elokuvaa) ja siihen tarinaan, jota meille hänestä on kerrottu, jota hän itse on itsestään kertonut. Laaja teos on paikoin hajanainen ja pomppuisa, mutta äärettömän kiinnostava kuvaus 1910-1930 -lukujen elämästä ja erityisesti yläluokkaisesta elämästä siirtomaissa. Spoilaan sen verran, että vajaan parinkymmenen kahvitilavuoden aikana kannattavia toimintavuosia oli suunnilleen kaksi, ja että tila pysyi pystyssä pääsääntöisesti sillä, että Tanskan omaiset jatkuvasti ja toistuvasti kaivoivat kuvettaan (ja maksoivat Blixenille tilan ylläpitokulujen lisäksi vähän "tupakkarahaa"). Blixen itse ei tässä tarinassa ole - ainakaan kaikin osin - mikään vahva tilanomistaja, vaan paikoin suorastaan itsekäs ja hankala omasta edustaan ja asemastaan kiinnipitävä ihminen. Palaan luultavasti seuraavaksi Yönaisten Blixen-osioon ja tuumailen sitä uusiksi. Kiinnostava ja kiehtova kirja, suosittelen! Varaa kuitenkin aikaa lukemiselle, on melkoinen järkäle.


Ilkka Karisto: Vuosi ilman nettiä. Toimittaja Ilkka Karisto jättää internetin vuodeksi saadakseen takaisin keskittymiskykynsä - vuosi sattui olemaan ensimmäinen koronavuosi ja Yhdysvaltain presidenttivaalivuosi. Päiväkirjamainen realityproosa pohdiskelee nykyihmisen suhdetta nettiin, suhdetta uutisiin, suhdetta hetitapahtumiseen. Monet asiat ilman nettiä muuttuvat mutkikkaiksi: laskujen maksaminen, terveystietojen saaminen terveyskeskuksesta (kun ensin pitää löytää oikea puhelinnumero!), tietojen varmistaminen...puhumattakaan lasten harrastuksista, etäkoulusta, matkojen suunnittelusta. Pidin tästä kirjasta! Karisto on suunnilleen ikätoveri: hän on aika lailla samalla syklillä elänyt internetin tulon elämäämme ja sen rajattomilta tuntuneet mahdollisuudet. Itse muistan vielä, kuinka tiedotusopissa opetettiin että internet kaatuu koko ajan, muistan kuinka Lehtori hehkutti tutkineensa jonkun ulkomaalaisen yliopiston kirjaston valikoimia tekstipohjaisesti ja muistan vielä kuinka blogeja kuvattiin kansalaisjournalismiksi, valtavirtajournalismin haastajiksi. Pidän ylipäätään realityproosasta, ja tämä oli oiva lajityyppinsä edustaja: rehellinen, selvästi omakohtainen, hauska. Kariston tapa kirjoittaa on toimittajamaisen sujuva, analyyttinen olematta tylsä, populaari olematta halpa, puhumattakaan kiehtovasta ajankuvasta: miten erilaista oli elää koronakriisiä osittain ulkopuolisena, vain perinteisen median kautta, hitaammin (toimittajalle epäilemättä erittäin tuskallista!). Kunnioituksesta kirjan aihetta kohtaan luin sitä ensimmäisenä iltana tietoisen keskittyneesti: päätin että siitä hetkestä kun lukemisen aloitan, en enää mene nettiin - nautin siitäkin tunteesta. Nautin siitä että päätin keskittymällä keskittyä ja lopettaa tyhjän netissä pöyhäämisen edes kerrankin järkevissä ajoin. Harmillisesti en ihan yhdessä illassa ehtinyt kirjaa lukea, mutta kannattaisiko ehkä useammin päättää selvä lukuaika itselle, lykätä ne laitteet illaksi sivuun? Kariston kirja on kirja keskittymisestä, nettipöyhäämisen addiktiivisuudesta, mutta myös kirja uutisista, mediasta, mediakriittisyydestäkin. Lue jos aihe kiinnostaa, jos haluat pohtia nettimaailmaa ja omaa netikäyttöäsi. Tai lue ihan muuten vain!


Ashley "Dotty" Charles: Raivoajat - mitä tapahtuu keskustelulle kun kaikki vain huutavat. Terävästi kirjoitettu, hauska ja asiallinen kirja someraivosta. Onko mitään järkeä läyhätä netissä, ja kenen laariin someraivo lopulta sataa? Pohdin omaa (varsin vähäistä) nettikeskusteluihin osallistumistani. En juurikaan lähde mukaan #-mielenosoituksiin, tai teen sitä todella vähän, twitteristä olen yrittänyt erota jo vuosia, mutta alusta ei anna minun lakkauttaa tiliäni (en ole vuosiin käynyt siellä), facessa käyn vain työasioissa, ainoa kanavani on insta, ja sitäkin olen syksyn mittaan siivonnut oikein urakalla. Pohdin omaa somekulutustani, pohdin muiden ihmisten somepreesensiä (aina hyvä idea...) pohdin nykypäivän vaikuttamisen keinoja ja mahdollisuuksia. Some ja #-mielenosoitukset luovat meille kuvaa siitä, että äkäisellä asenteella ja muutamalla tiukalla postauksella olemme vaikuttamassa asioihin. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikuttamisen kanavat ovat loppujen lopuksi muualla, ja joissain tilanteissa vaientaminen (ei siis vaikeneminen!) on tehokkaampaa vaikuttamista kuin riehuminen. Se fiilis, että hyveellisenä kantaa kortensa kekoon loukkantumalla tai häsäämällä jonkun postauksen, ei vielä muuta niitä rakenteita joiden pitäisi muuttua. Kirjassa kerrotaan millaisin nettikeinoin voi vaikuttaa. (esim. Stop Funding Hate). Nettiraivon syyksi tai taustailmiöksi kirjassa esitetään tarvetta kuulua ja puolustaa omaa heimoaan, tehdä me-muut erotteluja. Hyvesignalointia pohdiskelin paljon ja oikeastaan koko syksyn olen pohtinut sitä, miten kiireellä kaiken pitäisi tapahtua. Silloinkin kun olen jostain asennemuutosasiasta sitä mieltä, että muutosta pitäisi tapahtua, on minusta tuntunut suunnattoman vaikealta se, että kun asia nousee netissä esiin, sen muutoksen olisi jo oikeastaan pitänyt tapahtua. Antakaa ihmisille aikaa! Suosittelen vahvasti tätä kirjaa. 


Hanna Kivisalo: Jonain päivänä ymmärrät. Kertakaikkisen ihania arkihartauksia, kirjoituksia armosta, rakkaudesta, lapsista, elämästä. Kuuntelin äänikirjana aamuisin töihin mennessäni, välillä piti vähän tihustaa, kun pienet tekstit osuivat niin kohdilleen. Kirja jollaisen haluaisin itsekin osata kirjoittaa. Töistä kotiinkävelyyn tekstit eivät sopineet, päivän tohinoista en pystynyt laskeutumaan rauhaan, mutta aamunavauksina ihania! Tosin totesin jälleen kerran, että äänikirja ei ole minun lajini: vaikka hoin jotain lausetta melkein puoliääneen että saisin kirjoitettua sen muistiin heti työpöydän ääressä, ehtivät sanat aina karata minulta. Lue tai kuuntele kun kaipaat arkeesi pienen hyvän hetken, vähän rauhaa ja armoa. Äänikirja.


Saku Tuominen: Riippumatta siitä miten kaikki on, kaikki on hyvin. Ajatuksia ja oivalluksia suhtautumisesta elämään. <3! Lämmin suositus tälle kirjalle, ostan luultavasti omaksi.


Joulukuun luetut

 Joulukuun luetut lukemisen käänteisjärjestyksessä.

Lue Ahtaanluoman elämäntarina!
Lue Hakalahtea, Paavilaista ja Hietasta! (oivallisia kirjailijoita!)
Lue Kivisalon arkihartauksia!
Ja lue poroista jos aihe kiinnostaa.
Omat huoneet on hyvä myös.

Aika hyvä lukukuukausi tämä joulukuu.



 Jenny Bayliss: Jouludeitti x12. Ystävä houkuttelee Katen osallistumaan kahdentoista jouluisen sokkodeitin tapahtumaan. Kate on vähän vastahakoinen, mutta suostuu kuitenkin. Luvassa on siis kaksitoista deittiä aivan joulun alla. Tässä kirjassa oli paljon hehkuviiniä, suklaata, joulupiirasia ja erilaisia vaatteita. Deitit tietysti menevät tavalla tai toisella mönkään. Lunta sataa sellaisia määriä, etten oikein usko sitä inhimillisesti mahdolliseksi Englannissa ja auto on tavantakaa jumissa jossain. Odotin koko ajan missä on tarinan suola ja pippuri; ja siinä vaiheessa kun deittejä oli jäljellä enää kahdet, mietin millä ihmeen venkauksella kirjoittaja saa oikeat henkilöt toistensa syliin. Olin kovasti jonottanut tätä kirjaa, ja toivoin että se olisi ehtinyt luettavaksi jo ennen joulua - nyt olen tyytyväinen että en laskenut jouluviikonloppuani tämän opuksen varaan. Aika yllätyksetön, elokuvamainen perushömppä, josta puuttui kokonaan se, mikä tekee hömpästä hyvää: siivu todellista elämää, samastuttavuutta. (tarinaa ei tehnyt paremmmaksi edes kevyt uusvuosaattoinen viinihiprakka)

 Katja Vaulio: Hidasta matkaa - vastuullinen matkailija maailmalla. Kirjan nimi johti harhaan: mielestäni tässä kirjassa ei puhuta hitaasta matkailusta, ainakaan siinä mielessä, miten sen itse ymmärrän, vaan pikemminkin vastuullisesta matkailusta. Kirjassa on alussa ja lopussa eräänlaiset teoriaosiot vastuullisuudesta ja ekologisuudesta, keskiosassa Vaulion omia muisteluksia erilaisilta matkoiltaan. Pidin sekä kirjaa että teemaa ongelmallisena: matkailu /turismi on merkittävä elinkeino ja järjestään useimmat kirjassakin esillenousevat ehdotukset johtavat matkailun /turismin rajuun rajaamiseen: kenellä tulevaisuudessa on oikeus matkustaa? Miksi matkailu on parempaa kuin turismi? Miksi tämäntyyppisissä kirjoituksissa hyvin usein taustavireenä on  "salaa ajattelen, että maailma olisi paljon parempi paikka jos vain minä matkustaisin"? Paikoin kirjassa oli oi!-hetkensä, Vaulio haltioituu tämän tästä (koskemattomasta) luonnosta, viljelee huutomerkkejä ja puhuttelee kirjoittajaa, hetkittäin lukijakin pääsee mukaan flowhun.  Teoriaosioita pidin paikoitellen suorastaan vähän naiveina. ("Meillä on monta pinttynyttä käsitettä joita saisi jo muuttaa ja yksi niistä on loma") Loma, matkailu, turismi - epäilemättä meillä jokaisella on oma näkemyksemme siitä, mitä lomalla tarkoitetaan - eikä se ihan kaikille kuitenkaan ole turismipötköttelyä hotellilla - ja niille, joille se on, olkoon heilläkin oikeus juuri siihen elämykseen.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että nimenomaan turismissa ja turismin rakenteissa pitäisi tapahtua suuria muutoksia kohti vastuullisempaa ja ekologisempaa, mutta olen myös sitä mieltä, että jokaisella on oikeus hakea omanlaistaan elämystä lomaltaan tai matkaltaan. Eksklusiivisuus ei voi olla ratkaisu vastuullisuuteen. Virkistävästi Vaulio on lentämisen puolestapuhuja. En lopultakaan oikein tiedä, mitä tästä kirjasta ajattelen. 

 Niina Hakalahti: Hengenahdistusta. Äänikirja. Kuuntelin tätä kirjaa töihin mennessä ja kotiintullessa. Tuli iholle, tuli todella voimakkaasti iholle: jos elämä olisi mennyt toisin, tämä kirja olisi kertonut minusta (onneksi ei mennyt! näin on tuhannesti parempi). Kirjoittamisen parissa pätkätöitä tekevä Sanna yrittää elää avoliitossa sitoutumiskammoisen Peten kanssa. Pete tekee katoamistemppuja: mitä enemmän Sanna yrittää rakastaa, sitä varmemmin Pete lähtee: hankkii oman työhuoneen, viettää aikaa outojen lahkolaiskavereidensa kanssa, lähtee meditoimaan Papua Uuteen Guineaan - ja katoaa jopa kavereiltaan.  Petelle Kasvun Lasten yhteisö sääntöineen on kaikki, Sannalle tärkeää olisi jakava parisuhde. Pete rakastaa jojoilemalla: tulemalla liki, vetäytymällä kauemmas, pitämällä epävarmuudessa. Petellä on kassit ja nyssäkät koko ajan lähtövalmiudessa. Sanna haluaa vain normaalin, pysyvän parisuhteen, varmuuden siitä että joku on. Sanna laskee hammasharjat aamuin illoin, Pete haluaa spontaaneja asioita. Pete haluaa vapautta, mutta ei päästä toista silti vapaaksi, vaan pitää otteessaan palaamalla aina uudestaan. Kirja epätasapainosesta parisuhteesta, yhdessäolemisen vaikeudesta, yksinäisyydestä ja irrallisuudesta. Pidin! 

 Viv Groskop: Au revoir tristesse - ja muita elämänohjeita ranskalaisista klassikoista. Groskopin eka kirja Älä hyppää junan alle oli mainio, tuli likelle ja puhutteli. Tämän kirjan kanssa tahkosin kaikki joulunpyhät, ei vain edennyt. Ehkä ranskalainen kirjallisuus on vieraampaa, ehkä en ollut lukutuulella, ehkä tökkäisi muuten vain. Tyyli oli tuttua Groskopia, vauhdikasta, sarkastista, hauskaa, muttei silti tullut sellainen tunne, että haluaisin nyt heti tutustua ranskalaiseen klassikkokirjallisuuteen. Reippaasti luin loppuun asti, ei tullut mieleenkään jättää kesken. Sivistyinkö? En ole varma. Nautin kyllä Groskopin kirjoitustyylistä, se on metkaa.

Tuija Lehtinen: Mirkka ja Masan tempaukset - yhteisnide Mirkka ja Masan metkut + Masan eläinhotelli. Lehtis-maratoni jatkuu, samion Ahosen perheen seikkailut. Tarinoiden päähenkilö siirtyy hiljalleen Mirkasta Masaan - Ahosen perheen persoonalliseen nuorimmaiseen, jonka elämässä sattuu ja tapahtuu koko ajan. Masa liittyy bändiin, perustaa kesäksi eläinhotellin ja koheltaa muutenkin. Mietimme siskon kanssa Ahosen perheen kotikaupunkia: se on selvästi eri, kuin vaikkapa Laura-kirjoissa, isomman tuntuinen isäsmaan kaupunki. Itse kuvittelen että se sijaitsee Uudellamaalla.  

 Tuija Lehtinen: Vaniljasyndrooma. Lehtis-maraton jatkuu aina vain. Tämä on yksi nuortenkirjansuosikeistani. Puhekielinen kertomus iäkkäiden opettajavanhempien Milli-tyttärestä, joka pyristelee eroon kodin ahtaista raameista, kipuilee kehonsa kanssa ja etsii itseään muualta kuin vanhempien matikkainnostuksesta. Tässä ajassa tarina ei kestä tarkastelua kehorauhan kannalta, mutta itsenäistymistarinana on edelleen toimiva - tykkäsin nuorena - ja edelleenkin - Millin tavasta repäistä itsensä irti kodista, itsenäistyä ja löytää oma tiensä. Milli ja Ottopoika ilmestyvät muistaakseni jossain vaiheessa Lehtisen myöhäisempää tuotantoa sivuhahmoina.

 Tuija Lehtinen: Mirkka ja ratkaisujen kesä. ...ja Tuija Lehtis-maratoni jatkuu jälleen. Tässä kirjassa Mirkka on kesätöissä sanomalehden toimituksessa, lukio on alkanut, Memma-sisko sekoilee poikaystävien kanssa ja Masa esiintyy ensimmäistä kertaa hameessa. Sisko kutsui tätä välikirjaksi, ja ehkä se sitä onkin tässä sarjassa. Pohdin sekä siskon että yhden oman nuoreni kanssa sitä, miten eri tavoin tämän päivän kirjassa Masaa kuvattaisiin.

Ulla-Mari Kivi: Rakkauslukko. Ystävykset Hilla ja Hanna etsivät seurustelukumppania enempi-vähempi vakavissaan. Hanna haluaa ehdottomasti naimisiin, mieluusti pian. Hillalla ei ole kiire löytää edes seurustelukumppania. Kirja alkaa häistä ja päättyy häihin, mitään kovin erikoisia juonenkäänteitä tarinassa ei ole. Kesäinen hötöinen ja hiukan harrastelijamainen hömpe, kuuntelin äänikirjana töihin mennessä ja töistä tullessa - sopi sellaiseksi, pätkissä kuunneltavaksi.

 Nelli Hietala: Maailmanlopun ravintola. Neljääkymppiä lähestyvällä Aurelialla on yksi ainoa haave: vauva. Hän on jäänyt työttömäksi, kumppanista ei tietoakaan, kun eläkkeellä oleva täti kutsuu hänet rapistuvaan kartanoonsa kokkailemaan remppaheikeille. Aurelia tekee taikoja, uskoo kartanon kummitukseen ja kohtaa outoja sattumuksia mutta soveliasta hedelmöittäjää ei vain tunnu löytyvän. Hyreksyttävä kertomus pienestä elämästä, haaveista ja lähestyvästä keski-iästä; tosin tykkäsin enemmän Hietalan ensimmäisestä kirjasta. Lämmin suositus silti.

Tuija Lehtinen: Laura, kultatukka. Tuija Lehtis-maratoni jatkuu taas; piti välillä odottaa siskoa. Laura-sarjan ensimmäinen osa on ilmestynyt 1997, ajalla jolloin itse olen ollut jo aivan selvästi aikuinen. Olen silti lukenut Laura-sarjaa jonkin verran, mutta oma kosketuspintani on selvästi ohuempi kuin aiempiin nuortenkirjoihin. Uusperhe-elämän hankaluuksia, pikkukaupungin jengejä, seiskaluokkalaisen, murkkuikää lähestyvän perhetytön elämää - kesäinen kirja. Kertomus tapahtuu määrittelemättömässä joen varrella sijaitsevassa kännykkäteollisuuden ympärille rakentuneessa pikkukaupungissa - Salossa? Veikkaan että tämä samainen kaupunki on roolissa myös joissain muissa Lehtisen kirjoissa, muistaakseni jossain mainitaan ainakin Uolevi Yrjänäisen patsas. Ja näitähän me olemme siskon kanssa jäljittämässä - kirjoista toiseen siirtyviä henkilöitä ja tapahtumapaikkoja...

Arja Ahtaanluoma: Puolinainen - koko tarina. Aktiivista, tarmokasta elämää viettänyt Ahtaanluoma herää teholta kaikki raajat amputoituna, yli kuukauden mittaisen hoitojakson jäljiltä. Kehoon pesiytynyt bakteeri oli aiheuttanut sepsiksen, jota ei hoitovirheen vuoksi havaittu ajoissa. Kirjan kannessa hymyilee leveästi melkein tyttömäinen nainen proteeseissaan. On aina vaikea arvioida ihmisen elämäntarinaa: mikä osa on kirjaa, mikä ihmistä, ja kummasta voi jotakin sanoa? Ahtaanluoman kertomus on tarmokas, aktiivinen, pursuileva. Tunteita ei säästellä: tässä kirjassa itketään, nauretaan ja rakastetaan Ahtaanluoman tahdissa: kirja ei ole nyyhky, eikä ylipositiivinen - tämä on kertomus elämästä, joka ei mene niin kuin toivoisi tai haluaisi. Luin käytännössä yhdeltä istumalta, niin mukanaankuljettava ihminen ja elämä. Lämmin suositus - tässä kirjassa on läsnä aito ihminen.

 Sarah Morgan: Lumihiutaleiden alla. Tiukka markkinointiguru Kayla pakenee jouluhässäkkää työntekoon Vermontiin, markkinoinnin tarpeessa olevaan perheyrityksen matkailukohteeseen. Vastassa onkin valtavasti ahdistavaa jouluhässäkkää, aivan liikaa perhetunnelmaa ja kuuma Jackson. Hyvin höttöinen, talvinen joulukertomus - ehkä enemmän talvea kuin joulua - hyvin niukkoja juonenkäänteitä ja paljon ennalta-arvattavuutta. Pienet epätarkkuudet häiritsivät vähän, mutta söötin kepeälle hyvänmielen tarinalle pystyin antamaan ne anteeksi. Olen lukenut suloisempaakin höttöä, mutta hyvin upposi silti.

Ulla-Maija Paavilainen: Kuin muuttolinnut. Ensimmäiseen koronakevääseen sijoittuva kertomus Sadusta ja Tommista, jotka muuttavat maalle. Kirjan alussa on talvi, Satu on jäänyt työttömäksi, Tommilla on virkavapaata - he aikovat rakentaa uuden elämän maalla, Sadun lapsuuskodissa. Tommi sairastuu vakavasti, Sadun lapsuudenystävän elämää tuntuu varjostavan joku omituinen tapahtuma menneisyydessä ja kaiken taustalla vaanii korona, tuntematon pelottava sairaus, joka eristää Tommin sairaalaan viikoiksi. Pakkaa sotkee vielä entisestään Sadun Espanjasta koronaevakkoon lähtenyt äiti nuoren rakastettunsa kanssa. Synkeäsävyinen ja silti niin lempeä kirja tästä ajasta, vaikeista perhesuhteista, otteessaan pitävästä menneisyydestä ja hitaasta, hiljaisesta toipumisesta. Pidin.

 Björn Natthiko Lindeblad: Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä. Kauppatieteitä opiskellut Lindblad havahtuu elämänsä autiuteen ja päättää vetäytyä buddhalaiseksi metsämunkiksi. Seitsemäntoista munkkivuoden jälkeen Lindeblad palasi länsimaiseen arkeen, löysi parisuhteen, ryhtyi motivaatiopuhujaksi - ja sairastui ALS-surkastumasyndroomaan. Kirja on kuvaus kasvamisesta itsensä ymmärtämiseen, läsnäoloon, tosiasioiden hyväksymiseen. Voisi kuvitella että kirja on täynnä elämänopetuksia, ylenpalttista positiivisuutta tai kiitollisuutta; vaan ei - kirja on kertomus elämästä. Lindeblad kertoo oppimastaan, elämästään ja maailmankuvastaan. Motot Saatan olla väärässäEhkä, ehkä ei kantavat häntä. Pidin tarinan mutkattomasta toteavaisuudesta, paasaamattomuudesta, suoraselkäisyydestä. Suosittelen jos kaipaat elämäntapaopasta ilman elämänohjeita.

 Maria Paldanius: Naiset, jotka valitsivat porot. Poromies-naisten haastatteluihin perustuva kirja poronhoidosta. Minua on jostain syystä ihan aina (ja todellakin, ihan aina, jo hyvin lapsesta asti) kiinnostanut saamelaisalueen elämä ja elinkeino. En ole ikinä käynyt Lapissa tai Saamenmaalla, enkä edes erityisen paljoa etsinyt tietoa elämästä siellä pohjoisessa, mutta jokin siinä kiehtoo ja kutkuttaa.  Jos minulla vähääkään olisi ylimääräistä energiaa, alkaisin opiskella jotain saamenkieltä, mutta koen tällä hetkellä yhä, että kieltenopiskelukiintiöni on täysi. Tähän kirjaan oli koottu kahdeksantoista poronhoitoa elinkeinonaan harjoittavan naisen kertomukset siitä, millaista on olla poromies. Suurin osa heistä halusi käyttää itsestään tätä termiä; saamenkieliset totesivat että saamenkielissä poronhoitoon liittyvät sanat ovat tekijäperusteisia, eivät sukupuoleen sidottuja. Monet haastatelluista olivat hurjan nuoria! Kaikki - vanhat ja nuoret - olivat sitä mieltä että ihan älyttömän rankka ja mahtava elämäntapa. Lähes kaikki haastatellut olivat sitä mieltä että tasa-arvon eteen on vielä paljon tehtävää, mutta silti jokainen koki jotenkin olevansa hyvin vahvasti sisällä yhteisössä. Aika monella oli taustahenkilönä joko oma äiti tai isä, joka oli vahvasti kannustanut alalle. Hieno ja monipuolinen kirja porotaloudesta, luonnosta, hyvin vanhasta elämäntavasta nykyajassa. Pidin. 

 Hanna Kivisalo: Jonain päivänä ymmärrät. Kertakaikkisen ihania arkihartauksia, kirjoituksia armosta, rakkaudesta, lapsista, elämästä. Kuuntelin äänikirjana aamuisin töihin mennessäni, välillä piti vähän tihustaa, kun pienet tekstit osuivat niin kohdilleen. Kirja jollaisen haluaisin itsekin osata kirjoittaa. Töistä kotiinkävelyyn tekstit eivät sopineet, päivän tohinoista en pystynyt laskeutumaan rauhaan, mutta aamunavauksina ihania! Tosin totesin jälleen kerran, että äänikirja ei ole minun lajini: vaikka hoin jotain lausetta melkein puoliääneen että saisin kirjoitettua sen muistiin heti työpöydän ääressä, ehtivät sanat aina karata minulta. Lue tai kuuntele kun kaipaat arkeesi pienen hyvän hetken, vähän rauhaa ja armoa. Äänikirja.

Sophie Kinsella: Himoshoppaajan joulu. Becky Blomwood jatkaa himoshoppailujaan, tällä kertaa joulun alla. Täydellinen lahja löytyy vain herrainklubilta, lähipiirin jouluruokavaatimukset kiristävät hermoja, mutta onneksi on sprygge. Hyväntuulista hötöhömppää joulunalusaikaan. Himoshoppaajat ovat siitä ihania kirjoja, että sankaritar on hyväntahtoinen, vaikkakin myötähäpeää herättävä, tapahtumat ovat elokuvamaisen hyväntuulisia ja saavutettu rakkaus pysyy pienistä vastahankauksista huolimatta. Satuja aikuiselle, lämmin peitto arjen keskelle. Olen lukenut tämän jo kertaalleen alkuperäiskielellä, mutta se ei tahtia haitannut, hymyilytti, vähän nauratti ja hetken verran melkein kyynelöittikin. Parasta mitä lahjaksi toiselle voi antaa on sana.

 Suvi Ratinen: Omat huoneet. Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten. Kirjan lähtökohta on Virginia Woolfin kuuluisia statement: naisella on oltava oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa. Ratila on tutkinut kymmenen suomalaisen viime vuosisadan alkupuolen kirjoittavan naisen kirjoittamisen tiloja - sekä henkisiä että fyysisiä, koteja, naisten mahdollisuutta toteuttaa itseään. En pohtinut niinkään naisten kirjoittamista, enkä kovin paljoa edes naisten työhuoneita, mutta pohdin kovastikin yleisellä tasolla koteja, tiloja kodeissa ja naisten vapaa-aikaa. Ajattelin, että jos joskus haluaisin tutkia jotain, haluaisin tutkia nimenomaan koteja tai vaihtoehtoisesti ruokakulttuuria. Mietin, että minulla on ollut kokonaan oma tila vain muutaman vuoden ajan murkkuiässä; olen elämässäni enimmäkseen jakanut tilaani jonkun kanssa tai minulla ei ole ollut omaa tilaa ensinkään. Osaisinko edes olla omassa työtilassani? Lämmin suositus tälle kirjalle: voit lukea sitä kirjallisuuden, politiikan, naisasian, kodin näkökulmasta ja aina saat mielenkiintoisia näkökulmia! 


värikoodisto

chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)