Elämäni kirjat

 Emma vastasi lukemishaasteeseen ja heitti jatkohaasteella: elämäni kirjat.


Tällaiseen haasteeseen ei voi millään muotoa suhtautua kepeästi, vaan vakavasti ja pohdiskellen.

Jotain suuntaviivoja elämäni kirjoihin voit löytää lakkiaispuheesta poikaselle, muutaman vuoden takaa - kaikki siinä mainitsemani kirjat kuuluvat myös tähän listaukseen (mm. Timo Parvelan Ella-sarja, Alastalon salissa, LOTR, Anni Blomqvistin Myrskyluoto-sarja, Westlaken veijaridekkarit).

Tämän viikon perinpohjainen harkinta tuotti tällä kertaa tällaisen tuloksen - ja selitän myös.


Cynthia Voigt: Matkalla kotiin (koko sarja) - nuortenkirjasarja neljästä sisaruksesta, jotka äiti hylkää automarketin parkkipaikalle. Sisarukset lähtevät kävellen etsimään tätinsä kotia. Moniosaiseen sarjaan kuuluu myös useiden sivuhenkilöiden ja edeltävien sukupolvien tarinoita. Viimeinen osa on hieno päätös sarjalle. Tässä kirjasarjassa lauletaan paljon: nyt aikuisempana olen tunnistanut ja löytänyt suurimman osan lauluista, se on tuonut uusia ulottuvuuksia tarinaan. Sarjan kaikkia osia ei ole suomennettu. Luen pätkiä sarjasta aika ajoin uudelleen. Pidän eniten toisesta osasta.

Tuija Lehtinen: Enkelinkuvia hiekassa. Tajunnanräjäyttävä nuortenkirja, mielestäni edelleen paras koskaan lukemani nuortenkirja. Aika on toki ajanut tästä kirjasta ohi moneen kertaan, pidän siitä silti. Luen aika ajoin uudelleen. Tuija Lehtinen on vuosikaudet ollut yksi suosikkikirjailijoistani monipuolisuutensa ansiosta. Mirkka-sarjasta pidän erityisesti, koska ymmärtääkseni Mirkka on samanikäinen kuin minä! Ja Lehtisen tuotannosta ylipäätään kaikki ennen vuosituhannen vaihdetta kirjoitettu on lukulistallani säännöllisesti.

Lawrence Sanders: Kolmas kuolemansynti. Ensimmäinen ikinä lukemani dekkari. Olen lukenut jokseenkin kaiken mitä Sandersilta olen käsiini saanut: hänen laajasta tuotannostaan on suomennettu vain osa, enkä ole niin tarmokas, että valtavia määriä enää nykyään ostaisin nettikaupoista. McNally-sarja on hulppea, siitä pidän erityisesti. 

Taivaallista leipää. Kirja leivästä ja leipomisesta. Ensimmäinen omistamani "erilainen" keittokirja. Siis sellainen missä on reseptien ja ohjeiden lisäksi myös tarina. Tai pikemminkin tarinoita. Avasi tuolloin uuden näkökulman keittokirjoihin. 

Markus Kajo: Kettusen kirja. Idolini. Miten voi ihmisellä olla tällainen intuitio ja tuntuma kieleen! Ja ajatuksenjuoksu! Kettusia olen usein lukenut lomalukemisena matkoillamme. Kun lehteilen Kettus-kirjoja, haistan aurinkovoiteen, päivän hikistämät väsyneet lapset ja kuulen heidän naurunsa.

Edvin Linkomies: Latinalais-suomalainen sanakirja. Ihan hirmu moni asia elämässäni liittyy siihen, että valitsin yläasteella valinnaiseksi kieleksi latinan. Opiskelin sitä täydet kuusi vuotta: koko yläasteen ja lukion, ja kuulun kohtalaisen harvalukuiseen joukkoon pitkän latinan kirjoittaneita. Ilman Linkomiehen sanakirjaa ei olisi elämästä noina vuosina tullut mitään. Eikä oikein tule vieläkään: siitä sopii helposti tarkistaa etymologioita, ydinmerkityksiä ja vaikka mitä. Olipa kyseessä oikeastaan mikä tahansa eurooppalaiseen kieleen liittyvä probleemi, löytyy vastaus Linkomieheltä. Linkomiehen tärkein ominaisuus on kuitenkin kyky ennustaa asioita. Se tapahtuu näin: ravistetaan sanakirjaa (että sanat menevät sekaisin), kysytään mielessä jokin kohtalonkysymys ja laitetaan sormi oikean sanan kohdalle. 


Kas näin: vastaus mieltäni askarruttavaan kysymykseen on siis expolio eli kiilloittaa, hienostaa. 
Tämä merkinnee sitä että minun pitää vähän hioa muuatta tulevaisuudensuunnitelmaani että se olisi toteuttamiskelpoinen.

Toivon että olisin osunut muutamaa sanaa ylemmäs: exploratus olisi ollut mieluinen vastaus: suunnitelmani toteutuminen olisi taattu.

Linkomieheen liittyy myös koulukuntalinjaus taloudessamme. Lehtori (tuo riivinrauta koulutoveriksi, mutta kelpo mies elämänkumppaniksi) opiskeli latinaa samat kuusi vuotta, mutta isänsä vanhan Strengin sanakirjan turvin. Kävimme kouluvuosina tasaisin väliajoin (viikoittain luulisin) väittelyn siitä, onko Linkomies riittävä vai tarvitaanko Streng. Jossain lukion loppusuoralla hankin Strengin käyttööni, mutta siitä puuttuvat valitettavasti nostradamusmaiset ominaisuudet, ja se on muutenkin kankeampi käyttää. (siinä on enempi sanoja ja merkityksiä, joutuu helposti harhapoluille)

Linkomies opetti minulle sanakirjan käytön, tai siis sen miten sanakirjaa pitää ja voi käyttää muutoinkin kuin ennustamiseen, siihen ei pidä ryhtyä ilman asiantuntevaa tulkitsijaa eikä minkä tahansa sanakirjan kanssa!. Sen kanssa opin turvautumaan sanakirjoihin ja löytämään intuitiivisesti parhaita ratkaisuja käännöksissä. Olen hyvin harmissani kun sanakirjarakkauteni saati -riippuvuuteni ei ole siirtynyt nuorisoon. 


*

Mitkä ovat sinun elämäsi kirjat? Selityksillä tai ilman?

Unelmoimisen vaikeudesta

 Ihana Pinkki kirjoitti oivasti unelmoimisen vaikeudesta.
Tunnistan ja tunnustan tämän ilmeisen unelmakriizin.



On olemassa unelmia joita ei voi laittaa aarrekarttaan, koska niiden ei edes halua toteutuvan.
Pystyn ihan hyvin pääni sisällä kuvittelemaan vaikka henkilökohtaisen pienen unelma-asuntoni, mutta sinne ei mahdu Lehtoria, nuorisoa, eikä kissoja.
Eihän sellainen unelma ole edes tarkoitettu toteutuvaksi.

Sitten on sellaisia unelmia joissa on vahvaa sisäistä ristiriitaa. 
Käytännössä tällaiseen kategoriaan menee tällä hetkellä sellainen asuminen, joka sisältää vähintäänkin Lehtorin ja kissat, sekä ainakin jossain määrin lapsia (ja mahdollisia lapsen-)
Oikeastaan haluaisin asua vähän pienemmin ja vähän lähempänä keskustaa. (olen katsonut muutaman osoitteen jo valmiiksi)
Mutta.
Kun oikeastaan tässä on ihan hyvä olla. Asuminen on halpaa.
Etäisyydet sivistykseen ovat siedettävät ja palveluihin pääsee vaivattomasti.
Jos vaikka vähän remppaisi?
Tekisi takahuoneen kotiin voi aina palata -huoneesta herraskaisen lukusalongin, jossa voisi sivistyneesti lueskella, siemailla ja pelata jotain tyylikästä herraskaista lautapeliä. (heh-heh, ikäänkuin!)
Ja miksi oikeastaan edes rempata, kun kumminkin ehkä joskus haluamme muuttaa?
Paitsi että ei ehkä sittenkään kannata muuttaa, kun asuminen on niin halpaa.
Ja menisikö tämä rötiskö edes kaupaksi? 
Miten tällaisen epäunelman voi aarrekarttaistaa? 
(sivujuonne: olin jo löytänyt ihan täydellisen paikan asustella, mutta sitten näin pohjapiirroksen siellä sijaitsevista asunnoista. Ihan kelvottomia. se siitä unelmasta sitten, onneksi en ehtinyt laittaa mihinkään unelmakarttaan, olisi ollut kamala kohtalo joutua sinne)

Unelmakompromissi: pakotin Lehtorin (laskelmoidusti oikealla hetkellä) osallistumaan massiiviseen huonekalupyöritykseen kartanossamme. 
Takahuoneen kotiin voi aina palata -huone on tällä hetkellä pyykinkuivaus- /työ-/ luku-lönötyshuone, koska siellä sijaitsevat pyykinkuivaustelineet, työpöytä ja lönötyssohva josta emme kaiken varalta raaski luopua, vaikka se on lönötetty aivan lönönneeksi.
Entisestä olkkarista tuli melkein sali tai salonki. 
Kumpikin huone on mielestäni melko siedettävän ihana.
Ainoan kotona asuvan teinin mielestä ratkaisu on aivan ihana, koska hänellä on nykyään kaksi huonetta: makuuhuone ja lönötyshuone. 
Silleesti vähän kitkerää, koska minulla ei vieläkään ole huonetta, pelkkä keittiö.
Tulen aina olemaan pelkkä hellahuoneen asukki.

Matkoista en unelmoi. 
Minulla on yksi ainoa tavoite: haluan joskus nähdä miekkavalaan. Se ei ole unelma.
Se on noin suunnilleen päätös, enää puuttuvat toteuttamisen raamit.

Vähän samanlaisia asioita on muutamia muitakin elämässäni: ne eivät ole unelmia, ne ovat päätöksiä, jotka vain odottavat puitteita tullakseen toteutetuksi.

Ja mitä tulee vaikkapa parvekkeen tai makkarin ulkoasuun, toissijaista. Niille joko tapahtuu jotain tai sitten ei.



Onko minulla asenneongelma unelmoimiseen - siis sanana? 
Ehkä unelma on jotain mitä en edes halua toteutuvaksi? 
Ehkä minulle unelmat noin ylipäätään ovat sisäisiä matkoja ja retkiä, unenomaisia paikkoja, tilanteita ja tiloja, joihin en oikeasti edes halua?
Ja kaikki muu on vain päättämistä vailla?



kirjahyllyä ja kirjallisuutta

Bongasin metkan kirjahaasteen Repulta 



Genre johon et halua tarttua

Olisi mukavaa sanoa, että olen kaikkiruokainen kirjojen suhteen. En ole. Todellakaan.
Tällä hetkellä en halua lukea mitään ensimmäisen tai toisen maailmansodan aikaan sijoittuvaa tarinaa. Jos takakannessa sanotaan että kirja sijoittuu 1910-60 lukujen Eurooppaan, se jää hyllyyn. 
Fantasian ja scifin kanssa olen nahkea; olen useaan otteeseen yrittänyt lukea Pratchettia, mutta tuotantonsa ei vain etene. Jaksan hetken, mutta hyydyn. Harry Pottereita en ole edes yrittänyt. Kun ei niin ei. (fantasiapoikkeus: LOTR, sen olen lukenut monesti, mutta siihen on ihan oma erityinen syynsä)
Ja lähtökohtaisesti olen vastakarvaan kaikkeen sellaiseen, joka määritellään korkeakirjallisuudeksi tai klassikkoteokseksi tai älylliseksi kirjaksi. rakentava lähtökohta kenelle tahansa kieli-, kirjallisuus- ja kulttuurialan ihmiselle! kuvitelkaa sitä tuskaa mitä olen kokenut venäläisten klassikoiden kurssilla! ei ollut helppo vaihe ihmisen elämässä se!

Kirjahyllysi kirja, jonka lukemattomuutta häpeät

Minulle tuottavat suurta tuskaa kaikki klassikkoteokset ja ylipäätään korkeakirjallisuus (vastustan koko käsitettä!). Luulen, etten ole lukenut mitään maailmankirjallisuuden (tai edes kotimaisen!) merkkiteosta kunnolla alusta loppuun. Sitä häpeän. Varsinkin kun noin periaatteessa olen kieli- ja kirjallisuustieteiljiä. 
Ehkä eniten tällä hetkellä häpeän Tuntemattoman sotilaan lukemattomuutta. Sitä hehkutetaan vuodesta toiseen, minua ei huvita edes antaa sille mahdollisuutta.
Miksi älyllismoraalinen selkärankani on niin vetelä? 

Paitsi että olen tosi leuhka siitä kun olen lukenut Alastalon salissa. Ihan kunnolla ja alusta loppuun.

Aivan erityisesti ja ihan kaikilla soluillani häpesin klassikkokammoani semmoisella kerralla kun Lehtorin kollega kutsui meidät kylään. Kovin mukavia ihmisiä, kollega ja puolisonsa. Joka ihan sattumalta oli entinen kirjallisuustieteen opettajani. Jonka kirjahylly tursuili viisasta luettavaa. Jota minä en ollut lukenut (mutta tenttinyt!). Ja koska Lehtori ja kollegansa harjoittivat lehtorointia, piti minun harjoittaa kirjallisuuskeskustelua sen kirjallisuustieteellisen puolison kanssa. Kjaiks. 


Pahin lukemiseen liittyvä tapasi

Luen kirjan loppulauseen, -kappaleen tai -sivun aika alkupuolella lukemista. Aina.
Joskus moneen kertaan. Joskus käy niin että luen kirjaa alusta ja sitten myös lopusta ja törmään itseeni keskivaiheilla. (luen kyllä sitten siitä törmäyskohdasta myös ihan säädyllisesti loppuun asti)
Tämä tapani herättää pahennusta lähipiirissäni.
Syytän tästä Jukka Parkkista, jonka yhdessä nuortenkirjassa (muistaakseni Mustasilmäinen blondi) (on muuten mainio kirja!) puhutaan kirjan viimeisen sanan merkityksestä. 
Tämän oivallisen lukukokemuksen jälkeen aloin aina tarkistaa, mihin sanaan kirja päättyy. Sitten se laajeni lauseeseen, kappaleeseen, lukuun...tarpeen mukaan

kumminkin mietitte, että mihin; no kaviaariin.
Mustasilmäinen blondi on kirjoitettu aikana,
jolloin nuortenkirjallisuudessa harjoitettiin
intertekstuaalisuutta.
Parkkinen on siinä oiva edelläkävijä
...tunnistanette loppukappaleen viittauksen😉

Toinen paha tapa - josta olen kyllä vähän kasvanut eroon - on se että luen kirjoja moneen kertaan. Joskus nuorempana jopa niin, että aloitin heti loppuun päästyäni saman kirjan uudelleen. Nykyään teen sitä enää aika vähän. Mutta on tiettyjä kirjoja, joihin palaan uudestaan ja uudestaan. Ne ovat lohtuluettavaa, huoletonta höttöä, aivotonta ajatustenpuhdistajaa.


Luetko takakannen

Aina. 
Myös lehteilen kirjaa ja katson kuinka teksti etenee. Se on vielä tärkeämpää kuin takakansi. 

Kallein kirja hyllyssäsi

Yritän nykyään ostaa mahdollisimman vähän kirjoja. Mutta kallein kirja on todennäköisesti joku sellainen, joka on tuotu joltain matkalta - jos laskee siis matkan hinnan osaksi kirjan hintaa. Minulla on muutamia periaatteessa halvalla jostain lontoolaisesta antikasta hankittuja pokkareita, mutta kun siihen pistää mukaan markka-aikaisen matkan ennen halpalentojen aikaa...

Ostatko kirjoja käytettynä

Kyllä. Yritän ostaa kirjoja nykyään tosi vähän, mutta ostan käytettyjä ja käyttämättömiä. Usein haluankin hyllyyni sellaisia kirjoja, joita ei enää uutena kaupoista löydy. 
Meidän lähellä on aivan mahtava antikka, jossa on myyjänä supermukava tonttu-menninkäis-setä, sieltä löytää melkein mitä vain. Käyn siellä aivan liian harvoin.



*

olisi kiva kuulla muiden muisteluksia aiheesta!

olen olemassa

Tulin vain kertomaan että olen olemassa.


Käyn töissä, pyöräilen, kävelen, kudon. 

Mietin kirjoittamista. 




Pääsin rantaan, tuijotin merta.
Vielä enemmän tuijotin miekkosta, joka tuosta vain vips käveli mereen uimaan. Minä en kastanut edes varpaankärkeä.




Suunnittelin viikonloppuna että otan termarin ja menen kalliolle istumaan tai siskon kanssa eväsretkelle.
En jaksanut tehdä eväitä, mutta olin silti toisena päivänä melkein koko päivän ulkona. Aivan parasta.

Olin hetken kateellinen siskolle, jolla on pieni takapiha.
Silti, jos ihan rehellinen olen, en ole yhtään takapihatyyppiä. En myöskään etupiha.
Aina ajattelen että kyllä sitten istuisin rappusella ja kahvittelisin. Kattaisin kauniisti ja olisin ihan että elegans!

Minulla on kotona rappunen: istun kylppärin kynnyksellä ja olen elämääni tyytyväinen.


*


huhtikuu on kuukausista keväisin

Pääsiäisen tienoilla otin kevyttä somepaussia: vähemmän ja harkitummin netissä notkumista ja somen plaraamista. 
On tehnyt hyvää. 



Olen oleillut, kävellyt, opiskellut.
Lisääntyvä valo, pidentyvät illat ilahduttavat. 


Opiskelu voimaannuttaa, vaikka vieläkin kirjoitan aivan liian vähän. 
Seuraavaksi pitäisi ryhtyä näytelmän kirjoittamiseen. Tai edes suunnitteluun.



Haaveilen vedestä. 
Haluaisin istua rannassa ja tuijottaa kaukaisuuteen. Lähin merenranta on meiltä puolen tunnin pyöräilyn päässä;  ei mahdoton matka mutta kuten niin monessa muussakin asiassa - ryhtyminen on vaikeaa. 


Poikkeusarjen ruokia

maaliskuussa syötyä, ei missään järjestyksessä

uunifetapasta
kanakiusaus vuolukanasta ja valkosipulikermaperunoista
kanapyörykät, perunamuusi
kanakastike + pasta /linssikastike + pasta
kylmäsavulohijuttu + riisi (kasviksia kuullotetaan, kylmäsavulohisiivua mukaan, tarjoillaan riisin kanssa)
kananuggetit, lohkoperunat
kanaperunapaistos (ohuen ohuita kanaleikkeitä, perunaa, sipulia, hiukan kermaa; uuniin)
tortillat
pekoninen kanapata
bolognesekastike, pasta
kasvissosekeitto /kanaa ja riisiä
savukalapasta
paistettua kuhaa, sitruunaperunoita
pizzaa
chili con carne
tortellini-halloumivuoka
lihapullat ja muusi
uunihalloumipasta
pasta carbonara
kanapata
nakit ja ristikkoperunat

jämiä
ainatätäsamaa
yökensyö




pääsiäiskuulumisia

 vietin jonkinasteista somepaastoa, toisina päivinä enemmän, toisina vähemmän. Teki hyvää.

Onneksi olin. Se vähä, mitä plarasin, oli sellaista kaikilla muilla on kivaa ja kaunista ja kukkia ja kattauksia ja vaikka mitä ulkoilu-puutarha-piha-yhteishommelia.

Kävelin, mutta en niin paljon kuin luulin.

Opiskeluhommat eivät huvittaneet.

Mikään luova ei innostanut.

Kevätneuleen kudoin valmiiksi. Sentään.

Luin, mutta en niin paljon kuin olisin halunnut. Ja kirjatkin olivat ihan tyhmiä.
Yhden söi kissa. Joudun ehkä korvaamaan kirjastolle. kyllä, kissa voi ilkeyksissään /ahneuksissaan/ vatsavaivoissaan /mustasukkaisuuksissaan /nälissään syödärouskutella ihmisen kirjaa. Ehkä olisi oikeampaa sanoa että yhtä söi kissa. ei se sentään koko kirjaa popsinut.



Meillä osoittautui lähestulkoon ylivoimaisen vaikeaksi asetella yhteen viiden ihmisen aikatauluja. miten vaikeaa se voi olla, kun kenenkään ei pitäisi olla yhtään missään?
Lopulta päädyimme ortodoksiratkaisuun: meillä vietettiin pääsiäistä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Onnistuin ottamaan kahdet päivänokoset edeltävästi, ja olin keskiyöllä ihan hereillä. 

Söimme pientä yöpalaa. Katselimme ortodokseja. Nuoriso teki minusta paavin seuraajan instassa

Outoa on se, että kärsin sunnuntaiangstista, vaikka vapaapäivät jatkuvat yhä.
Oli oikeasti kivampaa ja rentouttavampaa kuin tekstistä voisi päätellä. Kirottu sunnuntaiangst.

*

4/30 tai 35/31

Maaliskuun kävelyt

Maaliskuussa keksin kävelyn. Tai puhelut.
Tai kävelypuhelut.

Koko juttu taisi saada alkunsa siitä, kun nuorella oli koulutehtävänä joku aktiivisuuspäiväkirja tai vastaava, hän yritti kävellä suositellut kymmenentuhatta askelta. Vähemmästäkin sitä inspiroituu. 

Aiemmat lempireittini olivat enimmäkseen pururataverkostossa hiihtolatujen alla,  ja jouduin keksimään uusia kävelyreittejä, samalla matkat pitenivät.

Kävelin maaliskuussa sporttitrackerin mukaan reilut 270 km, ja pyöräilin kolmisenkymmentä. Kokonaan kävelemättömiä päiviä tuli maaliskuulle yksi.

Aika usein illansuun kävelyseuranani olivat joko äiti, sisko tai tytär; etänä luonnollisesti.
En ole varma, osaanko enää kävellä ilman että soitan samalla jollekulle.
Olemme parantaneet maailmaa, puhuneet politiikkaa, kirjoja, arjen kuulumisia, kuunnelleet talitiaisia, vaihtaneet ruokaohjeita. 

Olen kävellyt ja ulkoillut enemmän kuin vuosiin, ja toivon että jaksan jatkaa. Haluan jatkaa.

kävelyillä bongattua

todistusaineistoa


ps. kaikkien aikojen ennätyspäiväni on tammikuulta, silloin kävelimme yhdessä tyttären kanssa puolimaratonin verran, lähinnä muuttopuuhissa. siis kävelimme osoitteista toiseen, kaupoista toiseen, oikeasti välimatkoja; ei askelmääriä. kun on autoton ja liikkeellä paikoissa joiden bussiyhteyksiä ei tunne tai paikoissa joissa ei ole sopivia bussiyhteyksiä...silloin kävellään. 

Maaliskuun luetut

Maaliskuu oli erinomainen lukukuu!

Jos pidät chicklitistä, lue Holly Bournen Teeskentelyä tai Beth O'Learyn Vaihtokauppa!
Jos muistelukset ovat enemmän mieleesi, lue Shepherdin Oikeuspatologin muistelukset.
Jos kaipaat matkoja tai matkalle, lue Kaskelan ja Kontion Vaelluksia Italiassa!



Kuukauden luetut käänteisjärjestyksessä:

Richard Shepherd: Epäluonnolliset syyt. Oikeuspatologin elämä ja monet kuolemat. Pitkän asiantuntijauran oikeuspatologiassa tehneen oikeuslääkärin muistelukset. Rujosta aiheestaan huolimatta kiinnostava, kiehtova ja tyylikkäästi kirjoitettu. Ei tullut ahdistusta, ei painajaisia, eikä pahaa mieltä. Kasvukertomus, kertomus yhteiskunnan muutoksesta, kertomus kuolemista. Suosittelen!

 Ripsa Koskinen-Papunen: Ripsaus parempaa elämää. Minun ei pitäisi lukea tällaisia hyvinvointioppaita. Ensin olin ihan innoissani, koska kirjan motto oli kuulemma Yksikin hyvinvoinnin muutos on parempi kuin ei yhtään. Joopajoo. Puolet kirjasta oli liikuntaa ja kuntoilua. Kannattaa hankkia kotiin soutulaite tai crosstrainer, työpäivän mittaan kannattaa lankuttaa aina kun nousee työpöydän äärestä, lisänä muutamat "helpot" kunto-ohjelmat (positiivista: ei pitkänmatkanjuoksua eikä joogaa!). Ruokavaliosta - lautasmalli totta kai ja se että syö vähän mutta hyviä herkkuja. Yllättävää: mindfullnessista vain aukeama, ja aika pitkä pätkä ystävistä ja hyvinvoinnista. Minä ihmettelen aina ja ikuisesti sitä, eivätkö nämä hyvinvointivalmentajat ole missään kontaktissa liikkumattomien ihmisten todellisuuden kanssa? On ihan erilaista tehdä yksi pieni muutos jos taustalla on koko elämän jatkunut liikuntaharrastus; voi vain laajentaa valikoimaa. Mutta jos liikunta kerta kaikkiaan eri syistä on vastenmielistä, jos erityisen vastenmielistä on ryhmäliikunta ja aivan ylitsepääsemätöntä ajatuskin kuntosalityyppisestä harjoittelusta - niin sitten syötetään sitä samaa soopaa sivutolkulla? Jos liikkumattoman ihmisen pitää tehdä pieni liikunnallinen muutos, se on kävely. Ei vaadi erityisiä varusteita, ei tarvitse miettiä osaako ja meneekö liike oikein. Jos pitää tehdä yksi pieni muutos ruokavaliossa, se on yksi porkkana (tai banaani) lisää päivän aterialle, ei se että napostelenpa tässä raikkaita omenanlohkoja suklaan sijaan. 

Beth O'Leary: Vaihtokauppa. Melkein kolmikymppinen Leena romahtaa töissä ja joutuu sapattivapaalle. Hänen isoäitinsä Eileen yrittää löytää elämänkumppania pienestä kotikylästään. Naiset päätyvät vaihtamaan asuntojaan ja elämiään kahden kuukauden ajaksi: Leena muuttaa isoäidin kotikylään ja ottaa hoitaakseen kylän naapurustonvalvontakomitean ja toukojuhlat, isoäiti Eileen alkaa järjestää Leenan kaupunkilaisystävien elämää. Lempeä ja leppoisa hyvänmielen kirja; tietysti tapahtumat ovat ennakoitavissa, ja loppuratkaisu on työnnetty kirjan viimeisille sivuille, mutta ihanan lempeää stressinpoisto-chicklitiä silti. Pidin enemmän kirjailijan ensimmäisestä kirjasta, mutta tämäkään ei pettänyt, kun sen säästin viikonloppulukemiseksi.

 Elina Kilkku: Vaimovallankumous. Annilla on unelmien mies ja pää täynnä romanttista komediaa. Kun unelmien mies kosii unelmatyyliin, Anniin iskee paniikki: tässäkö tämä on? Matka ystävän luo New Yorkiin, tuohon romanttisten elokuvakohtausten loputtomaan lähteeseen saa Annin tarkastelemaan parisuhteen konventioita ja omaa suhdettaan parisuhteeseen. Tarina on hauska ja elokuvamainen, romanttisten komedioiden ystävä saa taatusti vielä enemmän irti bongaillessaan elokuvia ja kuvauspaikkoja. Hauskuudestaan huolimatta kirja kiersi välillä kehää, osa sivuhahmoista oli oudon irrallisia ja loppukohtaus piinallisen pitkitetty, vähemmälläkin alleviivaamisella olisi ymmärtänyt. Toisaalta kirja oli klisheistä elokuvaa mukavasti parodioiva ja kritisoiva ja kohtausten hengästyttävyys sekä Annin pakkomielteenomainen tapa elää kaikki elokuvan kautta, oli kiehtovaa. Kirja oli mukavan hauskan leppoisa välipala, sopii varmaan vielä paremmin romanttisten elokuvien ja tv-sarjojen kuluttajille, itselleni jotkut viittaukset jäivät vähän tyhjiksi.

 Ryder Carroll: Bulletjournal-metodi. Jäsennä menneisyytesi, järjestä nykyisyytesi, suunnittele tulevaisuutesi. Bujoilemalla voit organisoida elämäsi selkeämmäksi. Luin tämän kirjan uudestaan, koska viime aikoina on ollut sellainen olo, ettei elämä aivan ole omassa hallinnassani. Tässä metodissa on paljon hyvää, mutta myös paljon sellaista, jota en koe omakseni. Kirjan lukeminen auttoi tällä kerralla (ainakin hetkellisesti) järjestämään opiskeluihin liittyviä asioita.

Markku Kaskela, Tomi Kontio: Vaelluksia Italiassa. Kokoelma eri henkilöiden muistoja erilaisilta vaelluksilta Italiassa: jalkapatikkaa vuoristossa, flaneerausta kaupungeissa, matkailuautoilua Sisiliassa. Ihanat kuvat, ihanat tarinat! Erityisesti Täydellinen päivä Roomassa oli kertakaikkisen täydellinen. Rentouttava nojatuolimatka Italiaan, lue tämä! 

Donna Leon: Perintöprinssi. Brunettin appiukko, kreivi Falier, pyytää Brunettia tutkimaan ystävänsä outoa adoptiopäätöstä. Kreivin ystävä on päättänyt adoptoida nuorukaisen, kreivi epäilee ystävänsä motiiveja ja adoptoitavaa aikuista. Äkilliset kuolemat johtavat murhatutkimuksiin. Brunetti-tarinoissa aina parasta ovat miljöö ja ruuat. Tarina itsessään oli kevyt perusdekkari, ei liian pelottava. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä horjuvampia hahmojen menneisyydet ovat, ehkä kirjoittaja ei itse muista, mitä kaikkea on hahmoistaan kertonut.

Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla. Pidän realityproosasta valtavasti; erityisesti näistä erilaisista vuoden projekteista. Tämänkin kirjan olen lukenut useampaan otteeseen, ja nyt lainasin sen vastapainoksi tuolle Attenboroughille. Tämä kirja nimittäin innostaa ja inspiroi minua ihan toisella tavalla miettimään ekologista elämäntapaa ja omia valintojani. Beavan ja hänen pieni perheensä päättävät elää mahdollisimman ekologista elämää keskellä suurkaupunkia: se tarkoittaa pikaruokakulttuurin hylkäämistä ja siirtymistä lähiruokaan, rappusten ja polkupyörän käyttämistä hissin ja joukkoliikenteen sijaan, ja äärimmillään sähköjen katkaisemista asunnosta. Kirjoittaja vie ekologisuutensa kiehtovalle ja haastavalle tasolle ja saa minut kerta toisensa jälkeen pohtimaan omaa (laiskanlötkeää) elämääni. Jokainen lukukerta myös nostaa uuden näkökulman esiin tästä kirjasta, tällä kertaa havahduin kirjoittajan esilletuomaan ajan ja seurallisuuden lisääntymiseen valintojen seurauksena. Kirjoittajan ekoelämä muutti hänen oman elämänsä läsnäolevammaksi, sosiaalisemmaksi ja toi hänelle enemmän aikaa arkeen.

David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta. Attenborough'n testamentti maapallon pelastamisen puolesta: 1900-luvulla tapahtuneet ja 2000-luvulla jatkuneet muutokset kulutuksessa ja energiankäytössä ovat syösseet maapallon tämänhetkiseen kohtalontilaansa. Koin että tätä kirjaa ei oltu kirjoitettu  yksittäiselle lukijalle vaan yhteisöille ja organisaatioille. Henkilökohtaisesti en syttynyt ilmastoa ja maapalloa puolustaviin tekoihin tätä kirjaa lukiessani, vaan itseasiassa vähän pitkästyin. Olisin mieluusti lukenut Attenborough'n vaiheikkaasta urasta, hänen tekemistään töistä ja ympäristöistä joihin hän on päässyt työnsä kautta ja sitä kautta syttynyt asialle. Olisin halunnut innostua ja voimaantua, nousta ilmastotaistelijoiden joukkoon, mutta ei. Toivon että joku muu innostuu kirjasta enemmän, minun piti tehdä kirjastoon paikkovaraus sellaiselle ilmastokirjalle, jonka tiedän puhuttelevan.

Holly Bourne: Teeskentelyä. Kolmikymppinen April etsii parisuhdetta mutta kokee jatkuvasti tulevansa miesten lyttäämäksi. April päättää muuttua Greteliksi, naiseksi jonka yli ei kävellä. Teeskentelemällä ja muuttumalla Greteliksi hän tutustuu mukaviin miehiin, tuntee hallitsevansa tilannetta ja kokee pääsevänsä niskan päälle parisuhteessa. Taustalla on Aprilin kokemus parisuhteessa tapahtuneesta raiskauksesta, ja tarina on kertomus matkasta kohti toipumista. Bourne kirjoittaa vahvasti, rohkeasti ja kaunistelematta vaikeasta aiheesta: suostumisesta, naisen oikeudesta omaan kehoonsa, oikeudesta hallita ja ottaa oma tilansa, ja myös mielenterveydestä.
Näitä kolmikymppisten deittailusta kertovia kirjoja lukiessani mietin usein myös deittailun vaikeutta: onko se oikeasti nykyään noin vaikeaa, onko se todellakin niin kimurantti peli kuin useissa tarinoissa annetaan ymmärtää, ja onko todella niin että näillä deiteillä nainen haluamattaankin joutuu suostumaan rooliin johon ei ehkä halua. 
Kirjan aihe oli vaikea, ja siksi lukeminenkin eteni hitaammin: halusin rauhassa pohtia kirjan teemaa.  

 Emma Ollila: Bujoilijan inspiraatiokirja. Kaipasin luovuudelle ja näpertelylle vähän boostia, lainasin bujo-kirjoja. En ollut lainkaan tämän herttaisen inspiraatiokirjan kohdeyleisöä, minulle muistikirjat (joita ei oikein bujoiksi voi kutsua) ovat kyllä värikkäitä sekalaisten juttujen kokoelmia, mutta en jaksa tekstailla ja suunnitella näin kauniisti. En innostu tsemppilauseista enkä trackereista, mutta kirjan suloinen visuaalisuus lohdutti minua parina unettomana yönä. Kirja oli mukava kokoelma ohjeita bujoharrastuksen aloittamiseen. 

Donna Leon: Anteeksiannon houkutus. Luulin lainanneeni upouuden suomennoksen, mutta saman tien aloitettuani tajusin että olen lukenut kirjan jo aikaisemminkin. Olin lainannut upouuden pokkaripainoksen aiemmin julkaistusta kirjasta! Tässä kirjassa rikos on jotenkin vähän ohut ja sekavakin: Brunettin luo tulee tuttu nainen kertomaan epäilyistään, kohta naisen mies löytyy pahoinpideltynä kadulta - miten tapahtumat kuuluvat yhteen? Ja questurassa on tietovuoto - kuka on syyllinen ja miksi? Kuten aina, nautin Brunettin seurassa leppoisasta nojatuolimatkasta Italiaan, hyvästä ruuasta ja juomasta ja Brunettin perheestä. Mukava viikonlopun ajanviete.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

*
32/31 (vai miten tämä ajanlasku nyt tästä eteenpäin oikein menee?)
Kerro mulle hyvä kirjavinkki; lukemattomien kirjojen pino on kohta alle metrin korkuinen 😬