Opas Aina Nälkäisten ruokintaan

Eilen iltapäivällä bussissa:
Lapsi nro1: koska meillä on ruokaa, kuolen kohta nälkään. Kouluruoka oli outoa.

Tulimme kotiin:
Lapsi nro2, keittiössä voileipä kädessään: Koska me oikein syödään. Kauhee nälkä. Kouluruoka oli hir-vee-tä.

Laahauduin keittiöön: Lapsi nro3, ovella, kotiintullessaan: Milloin syödään, ihan hirvee nälkä. Kouluruoka oli tosi kummallista.

Eipä muuta kuin kohti kokkisotaa, vanha sotaratsuni hoi!

Ensin työn alle nakkisoppa ja kemianläksynarina: kaivelin jääkaapista kaksi valtavan suurta perunaa, kaksi jättiläisporkkanaa ja kaksi sipulia, muistini uumenista kaivelin huonolla menestyksellä kemiallisten reaktioyhtälöiden säännöstöä.
Kuorin ja kuutioin, sormillani laskin happia ja typpiä.
Kattilaan ja hulmautus vettä perään, kasvisliemikuution puolikas sekaan myös.
Ja soppa kiehumaan.

Nyt oli vuorossa matikanläksyangst.
Kaivelin toiset pari porkkanaa, pari sipulia ja pari valkosipulinkynttä. Toiseen kattilaan kuullottumaan curryn kanssa, perään reilu töräys tomaattisöösää putkilosta. Hulmautus vettä ja liemikuution rippeet sinne. Sekä aimo loiskautus kuivattuja punaisia linssejä.
Kemianopelle lupasin laittaa viestin, joka alkaa sanoilla täällä minun äitini hei, saako rakas pulluraposkeni vapautuksen kemiasta?

Enkunkoeahistuksen here is - there are  seuraksi otin esiin aamulla jemmaamani puuronrippeet: vajaat pari desiä kaurapuuroa. Sille kaveriksi kananmuna an egg, kermapurkin jämät, sekaan vielä puoli kourallista kaurahiutaleita, pari lusikallista ruisleseitä ja jauhoja sekä  ihan aavistus leivinjauhetta niin että söösästä tulee löysä taikinantapainen. Puolen kourallista juustoraastetta vielä sekaan ja kakkusiksi pellille, pelti uuniin.

Nakkipaketillinen palasiksi ja ensimmäiseen soppakattilaan.
Vielä eilisen lasagnen jämät uuniin leipäkakkusten seuraksi lämpiämään.

Lopuksi sekamehut ja mannaryynit kompukseen ja kiehumaan: soppapäivinä iltapalalla tarjoillaan puuroa. Tällä kertaa marja-sellaista; tunnetaan myös nimellä Ihan melko syömäkelpoinen marjapuuro.

Valmistelujen päälle parikymmentä minuuttia porinaa ja kurinaa ja keskenkasvuisia murehtimassa läksyjään tai muuten vain vaeltamassa heinäsirkkalauman tavoin keittiössä toistamassa ikiaikaista mantraansa koskasyödään.

Lasagnelaari tuli kaavittua puhtaaksi asti ja soppa-astiat vajuivat liki olemattomiin.
Nuorison kasvoille palasi väri ja läksytkin alkoivat taas sujua.



aikavaras ja muuta

Raportteja

-vaatekaappirapo: tilanne ennallaan. Yritin perjantaina tehdä vaateostoksia. Sovitin suunnilleen skviljoona erilaista trikoopaitaa, neuletta ja ties mitä. Kaikki hyvät paidat olivat menneet kyykkyyn tai muuten vain piiloon.

- vaivaispolvirapo: korjaantumassa. Epäilen, että syyllinen polvivaivaan löytyy työstä: parin työkeikan verran huonolla alustalla seisoskelua. Narina, rutina ja natina ovat tosin tulleet jäädäkseen.

- hyvien asioiden rapo:






**

Haluaisin kirjoittaa kaikenmoista: keittiöstä, ruuanlaitosta, teiniangstista ja teinihysteerisriemullisuudesta, kirjoista ja lukemisesta, nukkumaanmenoajasta omasta, siitä kuinka hauskaa on varastaa itselleen omaa aikaa ja vaikka mistä muusta. Sanat eivät vain asetu.

Tykkään kaikkein eniten semmoisesta omasta ajasta, jonka salakähmäisesti kähvellän itselleni. En menekään suoraan töistä kotiin lällällää vaan käynkin matkan varrella vaatekaupassa. Tai kirjastossa. Tai kävelen pidempää reittiä bussipysäkille. Tai lähdenkin vähän aikaisemmin kotoa kaupunkiin.
Tietenkin voisin tehdä sen ihan noin vain, julkisesti ja avoimesti.
Mutta on paljon hauskempaa kun tekee salaisesti ja ex tempore.

Tykkään myös semmoisesta omasta ajasta, jonka saan, kun päätän että pistän kaikenmoiset kompuutterit pois riittävän aikaisin ja menen sänkyyn lukemaan.
Aina luulen että luen ainakin tunnin. Aika usein havahdun siihen että olen lukenut sivukaupalla silmät kiinni. Aika monet kirjat ovat itse asiassa paljon parempia silmät kiinni luettuina, niiden juonista tulee merkillisen villejä.
Lukuvuoden alussa luulin, että olen kasvanut ja aikuistunut sellaisella tavalla, että jaksan valvoa melkein yhteentoista. Kyllä oli harhaa. Minun pitää olla sängyssä klo 21.50. Jaksan lukea silmät auki vajaat puoli tuntia ja sitten luen kymmenen minuuttia silmät kiinni.
Se on kuulkaa onnellisen elämän salaisuus.
Uskokaa pois.




huono lahja

Miten on mahdollista että ihminen päjähtää vanhuuteen ihan kertarykäisyllä?
En käsitä.

Keväällä ja kesällä ja vielä elokuussa olin sorja ja norja kuin pirteästi loikahteleva kauris.
Nyt yhtäkkiä, noin suunnilleen kahdessa päivässä, polvet ovat ruvenneet sanomaan yhä vain kovenevalla äänellä snärk ja sen lisäksi ne ovat ruvenneet olemaan olemassa.
Harvinaisen huono 42,5v olenko muka 42,5v? luulin että olen enempi. tai vähempi. absoluuttisesti huono ikä on tuo, jotenkin vino ja kummallinen, vai mitä? synttärilahja ihmiselle että sen polvet alkavat olla olemassa, saanko vaihtaa?
Esim. voisin ottaa tilalle jonkun kalliin ja ruman pystin minkä voisin rahapulassa myydä. Jos nyt siis jotain kurjaa on pakko lahjaksi antaa.
Vielä mieluummin ottaisin jotain kivaa. Saa olla vähän tarpeetontakin, vaikka jalokivin koristeltu kahvimylly.

En laisinkaan ymmärrä että vanhuus iskee ihmiseen ihan näin yllättävästi ja yhdessä päivässä.
Olen pikemminkin varautunut sellaiseen hiljaiseen ja huomaamattomaan hiipumiseen, jossa porroosi päässä ja korroosi kropassa kulkevat onnellisesti tasatahtiin, niin että mitä hullummaksi tulen, sitä vaivalloisemmaksi tulee julkisuudessa liikkuminen.
Nyt alkaa huolestuttavissa määrin näyttää siltä että justiinsa kun olen päässyt henkisesti säkenöivimmälle tasolleni, pettää kroppa alta.
Kyllä teen valituksen.



oikaisu ja haave

OIKAISU

Tarkistuslaskennassa kävi ilmi että toisin kuin eilisessä blogitekstissäni väitin, omistan kumminkin viisi (5) pitkähihaista paitaa.
a) valkoinen, kesäinen ja ohut trikoopaita b) vaaleanpunaraitainen kesäinen paitapusero c) musta pitsihihainen; ihana mutta hiukan ehkä juhlava d) valkoinen miesten paitapusero, kähvelletty Isoveljeltä; säälittävää, tiedän e) musta kauhtunut bambupoolo, joka kelpaa vain välivaatteeksi ja sitten vielä kauhtunut epämääräisen raidallinen paita jossa on puolimittaiset hihat ja jota voi käyttää vain jos ei tunne oloaan kovin pulleaksi.

Pahoittelen epätäsmällisyyttä.
Mutta kyllä on silti vähän epätoivoinen tilanteeni.
Onhan?

*

LIIKUNTARAPORTTI

Laahasin eilen itseni, yhden vastahakoisehkon ja yhden myötämielisen uimapuuhiin. Kuten viime viikollakin, radat olivat aivan täynnä, joten pakottauduin vesijuoksentelemaan. En pidä mitenkään erityisen paljon vesijuoksennasta.
Kirmalsin sen reilun puolituntisen mitä keskittymiskyvytön mieleni sietää, kävin pulikoimassa kuin hukkumaisillaan oleva muutaman radamitan, mutta samalla hitaitten radalla oli muutamia joiden mielestä oli hyvä idea uida vierekkäin täysin uimaetiketin vastaisesti ja välttääkseni ärtymystä lopetin ja menin saunaan rauhoittumaan ja kohta jo meinasinkin myöhästyä bussista. Nuoriso seisoi pukkarin ovella minua vastassa ja napsutti kelloa merkitsevästi.

Haaveilin kirmaltaessani että sitten joskus kun olen iso ja lapset myös tiedän että tämä sitkuttelu on varma tie turmioon menen suoraan töistä harrastamaan kaikkea kivaa, tulen virkistyneenä ja harrastuneena kotiin ja hraH myös ja sitten syömme yhdessä hyvää ruokaa kuka sen on laittanut, en tiedä, otamme pienet lasilliset viiniä ja istumme lukemassa hyvää kirjallisuutta. nykyään tulen ensin kotiin kokkailemaan ja harrastelispuuhastelen vasta sitten; kyllä on merkittävä ero elämässä tuloillaan
Sitä odotellessa.

Toistaiseksi paikkani on mitä ilmeisimmin sohvanmutkassa tai jonkun teinikomeron ovensuussa urputtamassa. On nimittäin viime aikoina ollut vähän vauhdikkaampaa ilta- ja viikonlopputoimintaa taas työelämässä ja nuoriso alkoi kaivata komentelujani: sä etoo koskaan kotona.

Tykkään siitä. Siis en hektisestä työelämästä, vaan siitä että nuorison mielestä minun sohvannurkassa mujumiseni on asiaankuuluvaa.

Kummallista, että se on niille tärkeää, vaikka niillä itseillään on omat menonsa ja meininkinsä, ja jos ne sattumalta ovatkin kotona, ne istuvat omissa komeroissaan puuhastelemassa teinijuttujaan, ja ainoa mitä teen on ärjähtelen niille kone kiinni - syömään - suihkuun - nukkumaan!
Kyllä tulee ihmiselle tarpeellinen olo siitä.



kriizi?

salakähmäisesti kähvelsin eilen aikaa perheeltäni ja pistäydyin kotimatkalla vaateskaupassa.
Tarkistin nimittäin viikonloppuna uudestaan vaatekaappini tilanteen: omistan kaksi (2) pitkähihaista puseroa ja yhden (1) kesäisen pitkähihaisen paitiksen. Verstaalla on kylmä.
Omistan myös kolme (3) neuletta, joista kaksi (2) on kulahtaneita. lisäksi omistan muutaman ns. pyhäkäyttöön varatun neuleen, en millään raskisi ottaa niitä vielä verstaskäyttöön
Minulla on myös muutamia melko siistejä T- /lyhythihaisia paitoja, mutta kuten sanottua, verstaalla on kylmä. Tai viileä, kuinka vain.

Kaupassa mallasin muutamia housuja ja jokusta paitaa. Löysin yhdet suhteellisen siedettävän näköiset ja hintaiset pöksät, mutta jäin kahden koon väliin: isompi malli oli järisyttävä näky vyötärön tienoilla, pienempi puolestaan aiheutti ahdistusta reisien ja polvien välimaastossa. Lisäksi löysin yhden ihanan värisen mutta toivottomalla tavalla vääränmallisen paidan.
Arvannette, mikä oli supersalaisen osteskelureissuni saldo?

Tänä aamuna tuijotin tuimana ja toivottomana taas kerran vaatekaappiini. 
Eipä ollut paitojen tahi pitkähihaisten määrä lisinyt yhtään yön(kään) aikana, mutta kulahtaneet farkut sentään älysin vaihtaa klänninkiin. 
Jeepäjee.
Tarvitsisin myös kenkäimet ja takin, muutamia asusteita, hiustenleikkuun ja uudet rillit ollakseni sosiaalisesti hyväksyttävä näky. 

Ohitin aamulla töihin mennessä jonollisen verran vasta maahantulleita. Väsynyt, viluinen ja harmaankalpea nainen katsoi suoraan minuun, ohi paperimytyllä leikkivän lapsensa.

Pieniä ovat minun murheeni.



tyylikriizi

olin eilen vaatekutsuilla.

Olin hyvinkin positiivisorientoitunut, sillä inventoin vaatekaappini sisällön taannoin ja totesin, että suoriutuakseni syksystä ja talvesta tarvitsen
- 3 paitaa tai mitä tahansa pitkähihaista
- 1-2 neuletta tai mitä tahansa lämmintä jakku-/hupparityylistä
- housut
- jalkineet
- takin
- asusteen (huivin)

Positiivisuuteni päättyi melkolailla siihen, että suunnittelmani vaatebudjetti olisi luiskahtanut kokonaisuudessaan yhteen ainoaan vaatekappaleeseen, olkoonkin vaikka kuinka ihanaan ja mukavaan.

Täytynee uusioinventoida sekä vaatekaappi että vaatebudjetti; josko siellä kaapin uumenissa kuitenkin piileskelisi muutama kohtalaisen käyttökelponen vaate tai tilillä jokunen yllättävän ylimääräinen raha. Kumpikin käy.

Valitettavan elävästi kyllä muistan että keväällä lahjoitin kaikki kulahtaneet ja venähtäneet ja valjut pitkähihaiseni Pikkusiskon pehmoleluvaateaskartelupajaan.
Yhtä valitettavan elävästi muistan myös sen että en vieläkään en raaskinut heittää pois sitä epähuomioissa ostamaani lähes käyttämätöntä marimekon tunikaa jossa näytän tanakasti raskaana olevalta, kolmosia odottavalta äikänopelta.
Ehkä joudun käyttämään sitä nyt koko syksyn ja kaikki tulevat kyselemään sijamuotoja ja laskettua aikaa. Jee ja hiphei.

*

Tarvitsisin tyylikonsultin.
Haluan että vaatteeni ovat kohtalaisen kivannäköisiä ja päällä ihan älyttömän mukavia ja lämpimiä. Palelen melkein aina ja silloin kun en palele, olen tukalasti liian lämmin: kerrospukeutuminen on ainoa toimiva ratkaisu.





superkeittiöhengetär

Elämäni on viime aikoina ollut hektisehköä. Ei varsinaisesti kiireistä, mutta tohinaista; vanhempainiltoja, harrastusmenoja, työjuttuja - sellaista vähän yli normaalin arkiviikon -häsellystä.
Tohinaa semmoisella tavalla etten illalla nukkumaan mennessäni ole ihan varma, olenko koko päivänä muistanut hengittää kunnolla.

Eilen minuun iski pitkästä aikaa keittiösäpsy.

Hieno kolmen viikon ruokalistani alkoi ratkeilla liitoksistaan jo japanianviikolla, ja lopullisesti se lakosi kasaan jossain viime viikon yleishässäkässä. Häpeä tunnustaa, mutta söimme pastaa ja kanakastiketta muistaakseni kolmena päivänä viime viikolla. Niinä päivinä, jolloin emme syöneet pastaa ja kanakastiketta, söimme samaa kuin koulussa. Viikon yök-en-syö -indeksi hipoi taivaita.

Maanantaina tuijotin listaani apaattisaggressiivisissa tunnelmissa ja päätin että niin taikka näin, nyt noudatamme viikkoa numero yksi.
Maanantaina söimme pasta-ja-kanakastiketähteistä kyhättyä kanakiusausta ja /tai kasviskiusausta. yök-en-syö -indeksi: 2/3
Eilen minussa riehui sisäinen keittiöhengetär, ja listalla luki keittopäivä: siispä kasvissosekeittoa (y-e-s -indeksi 2/3), jauhelihapiirakkaa viikonlopun bolon jämät (y-e-s:1/3) ja omenakaurapaistosta koska joku lapsista oli toivonut nimenomaan sitä.
Tämä ei suinkaan riittänyt sisäiselle kotihengettärelleni, joten rytkäisin kasaan vielä marjapuuronkin.

Olen aina luullut että vispipuuro /marjapuuro pitää keittää puolukoista tai punaisista viinimarjoista ja mieluiten ruisjauhoista. Mannaa saa käyttää jos haluaa passata lapsensa pilalle ja tehdä niistä selkärangattomia vätyksiä. Ja sokeria ei juurikaan paljon. meillä koti-kotona kyllä syötiin yleensä kaupan vispipuuroa.

Koska olen itse henkilökohtaisesti oman keittiöni kuningatar, saan päättää mitä siellä tehdään, ja koska hätäpäissäni kasaanrytkäisemäni marjapuuro sai aivan yllättävästi jee-kylläpäs-syönkin -arvostelut ainakin kahdelta, niin jaanpa kanssanne takuuvarman melko syömäkelpoisen visparin ohjeen:

Ihan melko syömäkelponen marjapuuro
pohja: sekamehua oikeassa suhteessa laimennettuna n. 1 l kaikkiaan
tummaa mannasuurimoa sen verran kuin puuroon kuuluu, elikkästen holvaus ja sitten vielä ripottelu
½ tl suolaa
jonkin verran sokeria vajaa puoli desiä ehkä; semmoisen knappervaare-astian puolikkaan kannellisen verran
Keitetään mannapuuro.
Siitä tulee vähän kummallisen väristä, ei kannata näyttää lapsille.
Annetaan jäähtyä jonkin aikaa vaikka vartin. Ja siirretään pois kattilasta, paitsi jos haluaa säästää tiskiä.

Sitten roivautetaan sekaan pari-kolme desiä pakastemarjoja; mustikka-mansikka-vadelma -sekoitusta  huom! kotimaisia että ei tarvitse kuumentaa.
Annetaan niiden pehmetä jonkin aikaa vaikka puoli tuntia.
Sauvasöösäimellä marjat söösäksi puuron joukkoon ja sen jälkeen puuro vatkataan ihanan pehmeäksi marjapuuroksi. Maistetaan vähän ja tarvittaessa lisätään aavistus sokeria vielä.

*

ps. kävin eilen uimassa, tai oikeammin vesijuoksemassa, koska kaikki uimaradat olivat täynnä. juupa-juu.


mökötystiistai?

En oikein tiedä, kuinka suhtautuisin tulevaan perjantaihin.

Periaatteen tasolla suhtaudun nuivasti kaikkeen fasebuukkimaiseen yhteisöllisyyteen ja siihen että klikkaillaan in ja out joka paikkaan, mutta sitten menin hetkeksi itseeni ja mietin että tämä nyt kuitenkin on sitä paljon peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä.
Elämme selvästikin yhteisöllisyyden toista tulemista, ei kai sitä nyt sentään pitäisi nuivistella?
Välittömästi ajauduin siitäkin eksistentiaalikriiziin, että kumpaa mielipuolta nyt oikein asiasta olisin?
Ihan menin sekaisin päästäni.

Sitten ajattelin että mökötän vaikka sitä, että lapsille on luvattu opetusta 190 päivää vuodessa ja minun bussikorttiini on ladattu matkoja 180 päivää, eikä kumpikaan nyt toteudu.
No onhan sekin nyt vähän pikkumaista mököttämistä, jos nyt ihan rehellisiä ollaan.
Uudestaan menin sekaisin päästäni.

Koska tavoitteeni kumminkin on isona olla kärttyinen vanha ihminen, yritin vielä kerran löytää jotain mökötettävää. Paras mihin pystyin on se, että mökötän sitä, ettei minulla ole mielipiteen puolikastakaan asiasta, ei suuntaan eikä toiseen.
mökötis-möksis vaan.

*

Urheasti menin eilen punttisalille. Inhoanpunttisaleja, inhoan, inhoan, inhoan.
Tänään kokoontuu uima- ja kuviokelluntaseura Polskis ja Plumpsis. Tervetuloa mukaan kaikki innokkaat, minut löytää siitä hätinä uimataitoisten radalta, pää nippanappa vedenpinnan yläpuolella.

Yritin analyyttisesti penkoa mieleni synkkiä syvyyksiä ja yritin ymmärtää, miksi suhtaudun niin nuivasti ryhmäliikuntaan ja punttisaleihin.
Ainakin siksi, että pitkästyn ihan liian pian ja ihan liian syvällisesti.
Jaksan juuri ja juuri pitää jonkinmoista tsemppihenkeä yllä puolisen tuntia, sen jälkeen olen niin lopen kyllästynyt ja pitkästynyt, ettei mitään väliä. Luulisi nyt että punttisalillakin on menoa ja meininkiä: kauniita lihaksikkaita ihmisiä, jynkkämusiikkia ja televiisiokin nurkassa.
Ja pah! Ennemmin istuisin tuijottamassa vaikka maalin kuivumista seinässä.

Uima-altaassa ei ole musiikkia, eikä telkkariakaan: olen jo vartin jälkeen aivan kuoliaaksi tylsistynyt, toisen vartin verran menen silkalla tahdonvoimalla. (ja sillä että ajattelen synkeitä ajatuksia kanssauimareista)
Lenkkeillessä sentään voi vaihdella maisemaa ja reittiä.

Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että positiivinen asenne on valinta ja että elämä on helpompaa hyväntuulisena, mutta mitä liikuntaan tulee, siinä käyttövoimani on kyllä silkka synkeä raivo. Tai vaihtoehtoisesti marttyriutta hipova itsesääli yhdistettynä masennusahdistusangstiin.

Laitan kaiken toivoni siihen, että noin puolen tunnin liikunta satunnaisesti joskin viikottain riittää torjumaan liian aikaista kuoloa.


*



punttisalieksistentiaaliahdistus

taas käsillä uusi työviikko *huokaus*
Tekisi mieleni ritistä, ratista, natista ja valittaa. Päätän valita kumminkin toisin. Jos nyt en suorastaan hymyile leveästi ja huutele hipheihurraata, niin päätän kumminkin olla päättäväisen melkeinpositiivinen. parempaan en pysty

Yritän päättäväisen positiivisesti raahautua tänään punttisalille (!!)
Siinä kuulkaa jos missä mennään yli ja ohi epämukavuusalueen. En ole laisinkaan julkisliikkuja, minulle sopii joku semmoinen liikuntamuoto, missä paarustetaan yksin ja pimeässä ja muiden näkymättömissä ja vielä paremmin ihan vain semmoinen mentaalinen liikunta esim. että suunnittelee sohvannurkassa liikunnan harjoittamista.

Olen satunnais-tuuriliikkuja.
Käyn aika ajoin ja varsin epäsäännöllisesti uimassa haparoivia kokeiluja myös vesijuoksuun; kirmaan kuin meriheponen
Käyn aika ajoin ja varsin epäsäännöllisesti lenkkeilemässä kirmaan kuin virtaheponen
Viime keväänä tein haparoivan kokeilun tanssin suuntaan se oli kivaa mutta hataraa: sitä pitäisi kokeilla ehkä vähän lisääkin. Nyt ne eivät perustaneet aloittelijoiden ryhmää, jäin ihan yksin paripuoline jalkoineni.
Yhtään en tykkää ryhmäliikunnasta ja punttisalit aiheuttavat eksistentiaaliahdistusta viimeksi kävin säännöllisemmin punttisalilla 17 v sitten.
HraH on punttisalin vakiasiakas ja niillä on semmoinen kaksi yhden hinnalla -tarjous, kaipa se sitten on pakko hyödyntää. Ehkä. Tyhmää olisi jättää käyttämättäkään, kun mahdollisuutta kerran tarjotaan, ja kun ihan varmasti tiedän olevani kaikenmoisen kunnonkohotuksen tarpeessa. Grr kuitenkin, ja hrr. Pelottavaa. En omista edes sopivia vermeitä, minulla ei ole terhakkaa ponnaria, ei sievää salikassia ja ainoat treenivermeeni sopivat juuri ja juuri käytettäväksi hämärtyvällä pururadalla.
Eilen kun olimme lapsen kanssa kävelylenkillä minulla oli sellainen olo että olin karannut suljetulta osastolta ylläni pelkkä pyjama. Jei treenikuteille!

Sisäinen eksistenssini värjyy kauhusta.


niikerryn nauruuni

Voi ihana P minkäs teit; olen sanaton.
Olen nauranut hillittömästi (ja äänettömästi, koska verstas) suunnilleen vartin verran. Olen yhä sanaton.
Pääsääntöisesti repeän hysterian partaalle koska "naama on kuosissa ja kaikissa  vaatteissa näytän hyvältä".

Mutta aivan ehdottomasti lähden mukaan keski-ikäisten ja -äkäisten hottisten ja nottisten deitti/liikunta/ruokashowhun. Voin omana kontribuutionani tuoda showhun pikantin intellektuellin debatin sinne pilkkomisen ja kuutioimisen lomaan.
Kyllä en pysty vieläkään olemaan nauramatta.

*

Piti jakaa yleviä ja hienoja vinkkejä kaupassakäynnistä ja ruokalistasuunnittelusta.
En pysty.

Kiitos P! Pelastit päiväni ja luultavasti koko blogiyhteisön mielenterveyden joltain järjettömän tylsältä kauppapostaukselta.

tästä voi kukin repiä ilokseen ruokalistasuunnitelmaa
tässä myös pohja eloisalle ruokadeittiliikuntatelkkarishowllemme
nottis vai hottis? kyllä en syö tätäkään




pyöräilyllisdilemma

Kuten kaikki tiedämme, pyöräily on terveysvaikutteellista ja vapaudellista ja ihan mukavaa paitsi vastatuulella, sateessa ja ylämäessä - mitkä kaikki sattuvat hämmästyttävän usein ihmisen kulkureitille, pääsääntöisesti yhtaikaa.
Bussimatkailu puolestaan on vähän ahdasta ja ahdistavaa mutta siinä ehtii kuunnella radiota tahi lukea kirjaa tai jos oikein villiksi heittäytyy, voi tehdä molempia yhtaikaa mitä pyöräillessä ei voi vastatuulen, sateen ja ylämäen takia.
Enimmäkseen on säästäväistä ja terveysvaikutteellista valita pyöräily, mutta toisinaan sadetta, vastatuulta ja ylämäkiä on ihan valtavan paljon ja sen lisäksi on kaikenmoisia juttuja joihin menisi mieluummin tyylikkäämpänä tai sitten vain on yleinen laiskuus.
Semmoisessa tilanteessa joutuu pieni ihminen dilemmaan: jos haluaa olla säästäväinen, pitää tehdä valinta: joko - tai. Joko pyörä tai bussi. Koska yksittäisbussimatkailu tulee äkkiä niin kalliiksi että kirstun pohja häämöttää. Eikä se kausikorttikaan mikään ihan ilmainen ole.

Istuin eilen sohvannurkassa kertomassa, jakamassa ja ynnäämässä kalkulaattorilla järkevää vaihtohtoa.
Sitten menin bussitoimistoon ja ladatasurautin bussikorttiin kerralla puoli vuotta matkailuvoimaa. Ihan hirvittävän kammottavan järjettömän suuri kertarytkäytys, mutta säästöä kuukausikorttiin verrattuna tulee yli 30c /päivä, yhden kokonaisen kuukauden verran siis.
Nyt yritän vetkottaa ensimmäistä bussimatkaa mahdollisimman pitkälle.

Ja nyt luonnollisesti kärsin kriizistä: minunhan piti vain pyöräillä ihan ikuisesti, eikä ikinä koskaan milloinkaan mennä bussiin.
Miten sitä paitsi jatkossa huolehdin päivittäisestä ulkoilustani ja liikunnastani?
Kriizi, ihan selvästi.

Huoletonta elämää viettävät keskenkasvuisenikin joutuivat kriiziin kuultuaan mitä aikuisten bussikortit maksavat: ensin pitää maksaa veroja ja asumisesta ja sitten vielä bussikortteja miten mä ikinä voin muuttaa mihinkään, miten mä ikinä selviän hengissä?
Sanoin että tervetuloa aikuiseen maailmaan, miksi luulit että me käymme töissä. Kiristin ruuvia vielä vähän tiukemmalle: en edes muista milloin olisin ostanut itselleni vaatteita. Valitettavasti meni mönkään hieno pedagoginen ote, teini kyllä muisti että höh, alkukesästä ostit mekon itelles.

äänitehostenainen

kävelin portaita alas ja kuului että snärr.
Kengänpohja lattiaa vasten -tyyppinen snärr. Ajattelin että onpa metkaa, se kuuluu joka askeleella, sisäkurvin puolelta, ehkä jotenkin liiraan sikaanissa tai jotain semmoista. Ehkä kengänpohjat olivat liian kuivat tai kosteat tai rappiksen lattia oli vahattu tai jotain.

Sama snärr kuului seuraavana ja sitä seuraavana päivänä. Onpas minulla kosteat kengänpohjat, ajattelin.
Sitten huomasin että snärr kuului myös eri kengistä: lenkkareista, sandaaleista, balleriinoista. Snärr-snärr, joka askeleella.
Vinkeää.
Miksiköhän se kuuluu vain vasemman tossun alta?

Vähän ennen lomamatkaa, heinäkuulla, snärr oli jo jokakertainen seuralaiseni rappusissa. Enempi käytän kyllä hissiä kuin rappusia, niin että ei se kauheasti oikeastaan haitannut, pikemminkin oli hauskaa.
Sitten se alkoi resonoida. Snärr resonoi minussa!
Kerran taas rappusia kolpatessani tajusin että se ääni onkin minussa, jossain sisässäni, eikä kengissä.
Arvelin että luultavasti jossainpäin vasenta kinttuani oli jotain tai jokin joka halusi sanoa snärr aina rappusia alaspäin kolkatessa.
Vähän kummallistakin, snärr ei tuntunut missään, kunhan snärisi omia aikojaan rappusissa.
Sanoin hraH:lle että olen tulossa vanhaksi ja narisevaksi.

Viimeiset pari viikkoa snärrin määrä on kasvanut eksponentiaalista vauhtia.
Eilen oli jo pakko tunnustaa että snärr kuuluu aina kun vähän notkistelen jalkojani ja uskokaa pois sitä tapahtuu päivän mittaan uskomattoman paljon.
Illalla yritin sulokkaasti istahtaa telkkaria katsomaan: snärr. Nyt jo niin kovalla äänellä että hraH:kin kuuli sen.
Sen jälkeen jokainen istuminen snärähti ja jokainen seisomaannousu myös. ihan vain siitä syystä istuin tiiviisti sohvassa koko illan, en siksi että olisin ollut laiska tai jotain: en halunnut häiritä hraH:n telkkarinkatsomisnautintoa snärisemällä, muuten olisin ilman muuta tehnyt jalkakyykkyä koko illan. Kyllä olisin.

En vieläkään oikein hahmota mikä kohta minussa yrittää nyt kommunikoida kanssani ja miksi. Mikään ei punoita, missään ei turvota; välillä vähän hammastelee; toisinaan nilkassa, toisinaan taas polvessa.
Hyvät ystäväni Tohtori Kuukle ja Tohtori Suomikaksneljä tietävät lähestulkoon staprosenttisella varmuudella että kyseessä on joko juoksijan polvi en juokse tai akilleen kantapään en ole akilleskaan tulehdus, tai sitten jotain jonka jäljiltä korjaa kuolo ihan tuossa tuokiossa.

Jännityksellä odotan, mihin snärr minut vielä vie.

Tällä hetkellä olen käytettävissä esim. radiokuunnelmiin, joissa tarvitaan aivan erityisen hyvää vanhan saranoillaan lepsuvan kuivettuneen puuoven narinaa 1€/snärr.

kuvan kissaeläin ei välitä vaikka snärisee
kunhan tarjoilu pelaa



herkkää

pieni ihminen lähtee tänään takaisin kotiinsa.

Kiersimme viikonloppuna osan pakollisista nähtävyyksistä, shoppailimme, söimme ravintolassa ja pikaruokalassa, katsoimme kotona elokuvia...perusteinimeininkiä kai.

Oma metsittynyt ja ilmeisesti syrjäytymisvaarassa oleva nuorisoni oli suurimman osan ajasta aivan jaksamisensa äärirajoilla - yritin tsempata, sihisin vuoroin kannustussanoja, vuoroin hirvittäviä uhkauksia - mutta kun ei, niin ei. tiedänhän minä itsekin sen: herkälle ihmiselle jo kolme ihmistä on ruuhka, päässä alkaa suhista ja tulee kaoottinen, levoton ja ylivirittynyt olo ja kaikki voimat valuvat hukkaan, eikä kotonakaan ole viime päivinä ollut tarjolla omaa tilaa ja rauhaa
Epäilen silti, että pienen japanialaisen mielestä väkemme on toivottoman epäkohteliasta ja epäystävällistä. Yritin kauniisti selittää ja tasoitella: suunnilleen puolivälissä kaupunkikierrosta oli kertakaikkisen pakko vapauttaa kaikkein kärsivin nuorisolainen hetkeksi kirjastolle lukemaan.

Lauantai-iltana latasimme olohuoneen pöydän notkolleen herkkuja, lykkäsimme Harrypotterin koneistoon ja istahdimme elokuvan pariin.
Siinä löytyi hetkeksi todellinen yhteinen kieli ja ilo. Isosiskolla - hartaana fanina - on kaikki mahdollinen aiheeseen liittyvä oheismateriaali, josta löytyi todesti keskusteltavaakin. Pottereista nuoriso jatkoi yhteiseen musiikkiin hyväntuulisina ja laulavaisina. *särk*

*

Opittua:
Tämän kesän pariviikkoinen tiivis yhteinen lomailu maailmalla ja juuri päättynyt kulttuurivaihtoviikko avasi minulle oven omaan perhe-elämään: meidän kattomme alla asuu useampi kuin yksi herkkis, ja me kaikki tarvitsemme eri tavoin ja eri syistä tilaa itsellemme ja ajatuksillemme.
Liika on liikaa, ja kun raja tulee vastaan, sitä on kunnioitettava. Muuten nousee myrsky, maanjäristys ja yleinen kaaos.
Herkän ihmisen on päästävä itse säätelemään viriketulvaa. Aikuinen ihminen vielä pärjää kohteliaisuudesta jotenkuten, mutta edes teini-iässä lapselta ei vain voi vaatia loputonta venymistä.
En ole aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan, saati tietoisesti huomannut, miten paljon arjessamme on tilaa pelkkään olemiseen ja vetäytymiseen.
Arki on muotoutunut omannäköiseksi, huomaamattomasti.

Hankalaksi tällaisen vetäytymisen ja oman tilan tarpeen tekee nimenomaan sosiaalinen konteksti - ja siihen liittyvä ristiriita.
Jotta jaksaisi olla vuorovaikutuksessa ja jotta pystyisi olemaan sosiaalinen, pitäisi välillä päästä omaan rauhaan, mikä on välillä mahdotonta ja välillä aivan tavattoman epäkohteliasta. Mitä enemmän pitää sosiaalisesti venyä, sitä enemmän tietysti tarvitsisi myös omaa tilaa - ja kierre on valmis.
Mitä ilmeisimmin meillä ei aivan turhaan vain maata varpaat kohti kattoa.
Vaikka se ulospäin näyttääkin pelkältä saamattomalta passiivisuudelta, se taitaa olla puolittainen elinehto ainakin osalle meistä.



kanji - hirakana - katakana

Torstaina menimme koulupäivän jälkeen kirjastoon - pienen ihmisen toivomuksesta.
Jostain omituisesta syystä juuri tällä viikolla (tässä kuussa?) kirjastolla on meneillään Japani-teema: esille oli nostettu erilaisia kulttuuriopuksia ja vitriinissä oli kalligrafianäyttely.
Sain idean: voisikohan pieni ihminen opettaa meille kirjoittamista?
Kysyin häneltä: yes-yes-yes, I want to write you! 
Löysimme pakolliset muumit japaniksi, ja Mauri Kunnasta myös. Ne tuotiin tietysti kotiin.
Ja ison valokuvakirjan Tokiosta.

Tulimme kotiin, nuoriso söi välipalaa ja minä rupesin kokkailuhommiin.
Pieni ihminen tuli läksypöytään hyvin päättäväisenä vihkoineen ja kynineen ja sitten ei enää aikailtukaan: kokkailu jäi taka-alalle kun ryhdyimme selättämään kokonaista kieli- ja kulttuurimaailmaa.

Opin että on kanji - hirakana - katakana. (ja jotain o:lla alkavaa; muistin vielä yöllä, mutta en muista enää)
Vähän auttoivat muinaiset kielitieteen opinnot: päässäni vielä on sentään haikun verran jäänteitä kielistä, niiden rakenteista, eroista ja yhtäläisyyksistä.

pieni ihminen oli pahoillaan kun sivu on niin epäsiisti
lupasin että kirjoitamme vielä uudestaan kauniimmin

Innostuin ihan älyttömästi, soppa kiehui pohjaan ja omaa nuorisoa otti hattuun kun en joka hetki ollut tärppänä neuvomassa että 1+1 on tänäänkin 2, mutta minkäs sille mahtaa.
Kun innostuu, niin innostuu.
Tajusin vasta oppitunnin jälkeen että luultavasti emme ihan koko ajan puhuneet samaa kieltä: sanan, kirjaimen ja tavun konseptit kieliemme pohjalla ovat niin erilaiset. kiitos-kiitos-kiitos kaikista niistä yleisen kielitieteen tunneista, joille jaksoin raahautua ja joilla olin hereillä olisi sittenkin pitänyt lintsata vähemmän

Käsittämättömän järjettömän mieletöntä, millaiset siivet ihmiselle antaa into. 
Reilun vuoden vanhalla kielitaidolla pystyt selittämään kokonaisia rakenteita niinkin laajasta asiasta kuin kieli. *särk*
Onneksi on sanakirjoja, sanastoja ja ihmeellinen intternetti.

*
Nuoriso katseli kuvia Tokio-kirjasta ja myöhemmin tutkimme yhdessä Tokion metrokarttaa.

**
Sadepäivän takia olin eilen bussilla liikenteessä.
Tulin kotiin yhtä matkaa nuorison kanssa.
Pieni ihminen kaivoi aina välillä laukustaan elektronisen sanakirjansa ja katsoi sieltä jotain. Sitten köröttelimme pienen matkaa ja kohta pieni ihminen nosti esiin uuden keskustelunaiheen.
Huvitti.
Onnistuimme keskustelemaan koulutuksesta, verotuksesta ja sairaaloista sekä julkisesta liikenteestä.
Muistelin kesäisiä ämerikan vieraitamme heistä toinen oli kuitenkin aikuinen ja heidän/ hänen kanssaan käymiämme keskusteluja.
*särk-särk-särk*

ehdottomasti pisteet Nousevan Auringon Maahan.



Edit 2 tuntia myöhemmin

okurigana! okurigana! 
Muistinpas! 
se onpi sama kuin pääte,





kulttuurivaihtoa

kulttuurivaihto jatkuu myönteisissä merkeissä.

Selvästikin pienillä ihmisillä on päivittäin oma teemansa, eilisen teema taisi olla kartta.
Tiistai-illalla nimittäin pieni ihminen tuli kartta kädessä luokseni ja kysyi, voisinko suositella hänelle muutamia nähtävyyksiä Tampereella tamperella; kuka sinne nyt haluaa mennä? heillä kun oli edessään keskiviikkona retkipäivä.
Suosittelin hätäpäissäni kirkkoa ja kirjastoa. Katsoimme yhdessä kartasta paikat.
Keskiviikkon retki- ja vapaapäivän kunniaksi pieni ihminen tuli huoneestaan lippis takaperin päässään.

Illan suussa menin asemalle häntä vastaan. Tyytyväisen näköinen nuorukainen vilkutti iloisesti ja opettajien puhuttelun jälkeen tuli iloisena kertomaan että kirjastossa oli ollut hienoa, ja Muumimuseossa. Hampurilaisia olivat syöneet ja maailman parhaita donitseja myös.
Oli ollut mukavaa jutella kavereiden kanssa omalla kielellä ja shoppailla tuliaisia kotiin.

Jatkoimme yksissä tuumin Isosiskon tanssiharjoituksia katsomaan.
Isosisko on vuoden päivät ollut ohjaajana omassa lajissaan pienten ryhmässä; pääsimme vieraan kanssa katsomaan neli-viisivuotiaiden ryhmän harjoituksia.
Hetken päästä jo treenasimme yhdessä vielä pienempien ihmisten kanssa laukkaa ja tanhukäsiä: laukkati-laukkaa ja hansvili vaan kaikille! Jopas olikin hauskaa ja rentouttavaa ja ihmeellistä itsellekin.
ihan salaisesti olin järjettömän ylpeä Isosiskosta, ikinä aiemmin en ole häntä ohjaajan roolissa nähnyt, mutta niinpä vain oli edessäni yhtäkkiä iloinen ja innostava opettaja.
Tanssiharjoitukset jatkuivat vähän vielä kotonakin, ensin eteisessä tanssittiin suomalaista tikkuristiä ja sen jälkeen japanilaisia tansseja. Kaunista oli, ja voimallista. Ylpeää ja rohkeaa.

*

Tänään sain urkittua selville että pieni ihminen on opiskellut englannin kieltä suunnilleen vuoden ajan. *särk*





japanialaisuutta

jaappanian-viikko on kunnialla saatu alkuun: kouluun - kotiin - kouluun...

Pieni ihminen on meillä Isosiskon vieraana, varhaismurkku siis: kolmentoista tai neljäntoista, samana vuonna syntynyt kuin Isosiskokin.
Isosiskon koulu tekee yhteisprojekteja jonkun jaappanialaisen superhyperextradeleuxe-poikakoulun kanssa, vuorovuosin sieltä vieraillaan tänne ja täältä sinne.
Periaatteessa tarkoitus olisi, että Isosisko vierailisi ensi vuonna tässä samassa perheessä, mutta-mutta-ja-mutta: Isosiskolla on edessään ensi ja seuraavana vuonna ainakin kaksi pidempää harrastusmatkaa ja luultavasti myös oman luokan taidematka, joten jo ilmoittautuessa linjasimme että perheestämme yksi lapsi ei voi imeä kuiviin kaikkien muidenkin matkabudjetteja, jokin tai joitakin matkoista on pudotettava pois; elämä on valintoja. Myös Isoveljellä ja Pikkusiskolla täytyy olla mahdollisuus opinto- ja kulttuurimatkoihin. Isoveli lähtee arvattavasti Cerniin hiukkaskiihdyttelemään jossain välissä ja Pikkusiskolle keksitään muuta puuhaa. Alunperin valinta oli helppo: Isosisko inhoaa syvästi a)kalaa b)riisiä c)tungosta, väenpaljoutta ja ruuhkaa. Luonnollisesti hän on jo nyt tullut katumapäälle, takaisin lähtöruutuun siis. Jee.

Tämän viikon ajan nämä pienet jaappanialaiset käyvät muutaman päivän koulua ja tekevät muutaman retken.
Tänään meidän pienellämme on ohjelmassa musiikkia sattumalta Isosiskon ryhmässä, kotitaloutta ja yhteiskuntaoppia. Ja ehkä vielä jotain muuta, tuossa ei taida vielä olla tarpeeksi tunteja?

Tuliaisia saimme aimo läjäytyksen, siitä meitä oli jo vähän varoitettukin.

seinävaate "four seasons, japanese shrine" laitettiin heti keittiön seinälle
Vinoonhan se meni; kuten hraH suupielestään totesi: ei ole feng shuista tietoakaan,
meillä on feng hui!

karkkiaskin kansi "traditional candies, made from tsuptsup"
(en saanut selvää, ehkä sokerista ja riisijauhosta?)

hätäiseen otettu kuva ei tee oikeutta rasian kannelle

"traditional japanese box for New Years food"

Pieni ihminen oli vihkoonsa tarkasti kirjoittanut mitä hän meille toi. Sikäli kun ymmärsin oikein, rasiaan pakataan uuden vuoden ruuat ja kukaties siinä illan mittaan niitä syödään? Joka perheessä kuulemma on yksi tämmöinen, meidän versiossamme on kolme kerrosta. Ja äidit laittavat sinne ruokaa.

Isosisko sai koulupaidan, lisäksi saimme muistilehtiöitä ja metkat keppi-pallopelit.

Tänä aamuna opin että Ohio! on huomenta kyllä se varmaan kirjoitetaan ihan toisella tavalla Sain sisäisen naurukohtauksen kun mietin, että mitäköhän on Idaho! Entä Indianapolis! jälkimmäinen taitaa kyllä olla ennemminkin kreikkaa. hmh.

Kyllä on metkaa.
Jos meillä olisi vähän enemmän tilaa, lähtisin ilman muuta vaihto-oppilashösellykseen mukaan.

On nimittäin ihan jännittävää huomata, että 1) ihminen on aika ennakkoluuloinen otus ja 2) aika usein ennakkoluuloille on jonkinmoista pohjaa.
Kun ennakko-olettaa, että japanialaiset ovat kohteliaita ja hymyileväisiä, niin kyllä se näyttää olevan melkolailla totta.
Myöskin on jännittävää huomata että japanialainen hymyileväisyys tuntuu minun päässäni positiivisemmalta elämänasenteelta kun aiemmin kesällä vierailleiden ihmeellisten ämerikkalaisten.