ainekirjoitushaaste: Minusta tulee isona


Kontribuutioni Liinan ainekirjoitushaasteeseen:

**

MINUSTA TULEE ISONA

Isona minusta tulee vastuullinen kansalainen.
Minä alan ymmärtää asioita.
Varsinkin numeroita.

Tarkistan aina palkkakuitin ja esitäytetyn veroilmoituksen enkä vain syrttää niitä laatikon pohjalle. Ja samalla tavalla tarkistan työeläkeotteen, enkä ala mököttää ja huokailla kun se viimeisen rivin summa on niin pieni.
Ehkä löydän jommasta kummasta jonkin virheen.
Ties vaikka saan veronpalautusta tai eläkkeenkorotusta.

Ymmärrän asuntolainan.
Ja ohjauskoron ja ne muut jutut.
Ehkä jopa kilpailutan jotain.
Vaikka sen marginaalin.
Jos hurjaksi heittäydyn, niin isona minusta voi tulla vaikka osakesäästäjä. (kun se työeläke nyt kumminkin on niin pieni!)

Isona minusta tulee valveutunut.

Sitten alan ymmärtää politiikkaa.
Perehdyn puolueiden linjanvetoihin, ja lakkaan puhumasta ruiskukkapuolueesta ja apilanlehtipuolueesta ja mitä niitä nyt muita onkaan ja rupean käyttämään niistä niiden oikeita nimiä.
Tiedän kuka on pääministeri ja kaikki ne muut tyypit.
Minulla on niistä mielipide.

Minulla on myös mielipide päivänpolttavista keskustelunaiheista, ulkopolitiikasta ja kulttuurista.
Perusteltu mielipide, eikä mikään keskustelupalstalta bongattu mutu.

Isona minusta tulee vastuullinen aikuinen.

Ostan lapsille kumisaappaat ja talvirukkaset ja joululahjat hyvissä ajoin, enkä vasta silloin kun sataa tai pyryttää tai on aatonaatto. Ettei niiden tarvitse miettiä, onko niillä kumpparit tai rukkaset tai joululahjat.

Maksan niiden kuukausirahat ajallaan, allekirjoitan todistukset ja kokeet heti, enkä lue samaan aikaan kun laitan ruokaa. Paitsi keittokirjoja.

Isona minusta tulee vastuullinen kansalainen.

jokavuotinen vanhempainilta-angst

Tyttöjen koululla oli vanhempainilta. aargh.
Värväsin hraH:n mukaan, koska lapsia nyt kerran koulussa on kaksin kappalein ja kummallakin uudet opet, Pikkusiskolla kokonaan uusi luokka.
HraH oli - miten sen nyt diplomaattisesti sanoisi. Welldone.

Jumppasali oli piukassa väkeä. Varmaan siksi, koska se on pieni sali.
Vanhempia oli tuoleilla ja penkeillä ja puolapuilla ja lattioilla ja seinänvierustoilla ja jokaisessa tyhjässä välissä.
Rehtori räväytti ensimmäisen powerpointin kehiin, hraH vaihtoi jalkaa ja huokaili.
Ensimmäiselle dialle oli näppärästi kympin fonttikoolla mahdutettu jokikisen koulussa työskentelevän henkilön nimi.
Opettajat esiintyivät rapsakkaasti, eikä kukaan - yksikään - aloittanut esittelyään sanomalla "joo mun nimi oli Tosiaan..." (pointsit opettajille!) Sen sijaan jokainen kertoi että "opetan 1aalle, beelle ja ceelle äikkää, 2 aalle, äffälle ja kolme beelle enkkua, neljä deelle kuvista, viis aalle ja kuus beelle uskontoa, sitten opetan pikkuyksikössä tuettua äidinkieltä ja isossa yksikössä yksittäisiä veistotunteja ja mun oma luokka on neljä äf."
Esittelyn jälkeen rehtori räväytti esiin toisen dian: ote peruskoululaista, 2§ - peruskoulun tehtävät ja tavoitteet.
HraH huokaisi kovaäänisesti ja vaihtoi jalkaa.
Rehtori esitelmöi kasvun ihmeestä.
HraH vaihtoi jalkaa.
Rehtori lopetti yhtäkkiä ja kaikki alkoivat tungeksia ulos.

HraH meni Pikkusiskon luokkaan ja minä menin Isosiskon luokkaan.
Opettaja kävi nopeasti läpi lukujärjestyksen ja meidän-samin isä kysyi että montako kasvia pitää kerätä kasvioon kun viime syksynä meille tuli niin kiire eikä meinattu millään löytää kaikkia kasveja. Piti ihan ajaa pois kaupungista, monta kymmentä kilometriä että saatiin kasvio koottua. (näin mielessäni sen isän huristamassa täyttä höökää audillaan jonnekin lettosuon reunaan ja sitten kömpivän ulos kädessään pikkuinen työkalupakki, jonka sisällä on semmoinen kolmikulmainen istutuslapio, kyntämään jonnekn ojanpohjalle, ja velton esiteinin lusmuamassa siinä reunamilla) (me kiersimme yhtenä iltana meidän pururadan, n. 2,5 km. Löysimme kaiken tarvittavan, emme lapioineet.Turha sanoakaan, aivan viime tingassa.)
Ja voisiko ope sanoa kaikille että matikan lisätehtävät ovat pakollisia?

Aaargh.
Olen aina harmitellut velttoja prokrastinoivia lapsukaisiani.
Mutta pieneen mieleenikään ei ole juolahtanut, että matikan lisätehtävät olisivat pakollisia.
Nehän ovat - voi hyvää päivää - lisätehtäviä! (käsi sydämelle, kuinka moni tekee kotona vapaaehtoisesti ylimääräisiä työtöitä. Ylimääräisiä? Minen ainakaan.)
Mietin kuka ne kukat oikein keräsi?
Miksei se isä sanonut että kyllä opettaja voisi varmaan määrätä äikästä luettavaksi kuusi kirjaa viiden sijaan? Jos vaikka Kalevalan tuosta nopsassa tahdissa tempaisisivat, ihan huviksensa? Tai tekisivät pari esitelmää?
Ja että ussan tähtilaatikot olisi nekin syytä ottaa työn alle?
Entä hissan kaikki soveltavat tehtävät, ne hypitään yli turhan usein. Nekin voisivat olla pakollisia.
Aina se on matikka.
Olen tavannut muutamankin näitä isiä, joilla on pakonomainen tarve työläännyttää lapsensa nimenomaan matikan lisätehtävillä, muusta viis.

Sitten heräsi henkiin meidän-sami2:n äiti.
Että jos lapsi on monta päivää poissa niin ei kai vaan tule läksyistä unohdusta wilmaan. Että ihan kaaa-meee-ta jos ei sen vertaa löydy armollisuutta että voi jättää läksyt tekemättä.
Minusta ne läksyt ovat silloin tekemättä, se on fakta. Ja tekemättömät tehtävät kuuluu merkitä wilmaan. Mutta onko sillä painoarvoa jossain huolellisuusarvosanan määrittelyssä, se on eri juttu.

Sami-ykkösen isä oli sitä mieltä että luokkaretkelle pitää mennä Lintsille. Ja että kaikki vanhemmat tietysti osallistuvat kuluihin kiinteällä summalla.
Teki mieleni protestoida, mutta sen sijaan vaan prokrastinoin. (se on sitten kätevä sana!)

Opettaja alkoi jakaa vanhempainvarttiaikoja, mutta lähdin pois. Minulle käyvät kaikki ajat.

Menin pihalle.
HraH:ta ei näkynyt missään.
Menin takaisin sisälle ja Pikkusiskon luokkaan.
Opettaja oli juuri selittämässä ympänkirjasta fotosynteesiä luokalliselle vanhempia.
Meidän-sami3:n isä kertoi että meidänsami on ihan fenomenonaalisen (?) lahjakas.
Opettaja alkoi jakaa vanhempainvarttiaikoja. En päässyt pois, koska uusien piti ilmoittautua ensin. Sanoin että kaikki ajat käyvät.
HraH sanoi, että hyvä kun tulit, ei tää muuten olisi loppunut ikinä.

Kyllä niin en jaksaisi yhden yhtä vanhempainiltaa. Mutta en uskalla jäädä poiskaan.

Menimme kotiin.
Kotikulmilla oli meneillään joku massiivinen poliisioperaatio, helikopteri pörräsi ikkunan takana. Luultavasti ne etsivät minua, mokomaa vanhempainiltakerettiläistä.


eksymys

eksyin sattumalta - no hyvä on, menin tarkoituksella - yhteen hääblogiin. Ylen sivuilla semmoista mainostettiin, en minä muuten.
Kyllä ei olisi kannattanut.

En tiedä, olenko vanha vai kyyninen vai elämään työlääntynyt vaiko peräti kaikkea näitä. Luultavasti.
Jotenkin...en tiedä...
Semmoinen hösellys ja romantillisuus on niin kaukana omasta maailmastani ja ajattelumallistani ja olemisen tavastani, että hampaita alkaa vihloa.

Pysyvätkö, eikun ovatko jotkut ihmiset ihan oikeasti romantillisia jatkuvasti?
Siis semmoisella yllätyksiä-kukkasia-suklaata-rakkauskirjeitä alusvaatelaatikossa-shampanjaa -tavalla? Vuodesta toiseen?
Onko se edes romantillista vuodesta toiseen? Vai turtuuko siihen?

Nukkuvat lusikassa vielä silloinkin kun sängystä tulee unenpuutteen takia melkein huume, jonne pääsystä kilvoitellaan ja taistellaan, ja jonne rynnätään mielessään vain se yksi (eikä se todellakaan ole Se)?
Vuodesta toiseen?

Voiko semmoista olla olemassakaan?

Minusta on ihanaa kun hraH tuo roskaruokaperjantaina (tunnetaan myös nimellä isä kokkaa) melkein aina jonkun minun lempisalaattini. Sellaisen jossa on melonia. Vaikka se itse inhoaa niitä. (joko se lykkää ne melonit minulle tai tuo itselleen eri salaattia, sitä missä on tulisia meksikolaisia papuja. *puist*).
Tai kun se aina kauppareissun jälkeen sanoo että älä sä nostele niitä kauppakasseja, ne on niin painavia. Ja komentaa lapset auttamaan.
Mutta samppanjaa alusvaatelaatikossa? Juuei. Mieluummin ehkä ei.

*
Kyllä taisi olla hyvä eksymys tuo hääblogiharhapolku. Olen tainnut olla vähän laiska. Ja huomaamaton.

Milloin viimeksi olet tehnyt rakkaudenteon?
Tai havahtunut huomaamaan että sellainen on kohdallesi osunut?

Minun kohdalleni osui eilen, kun hraH viritteli uuden yöpöytäni lampun toimintakuntoon. Vaikka se sitten vähän viivästyikin päivälliseltä. Et lux facta erat. (noin kuuluu sanoa aina kun laittaa valot. Niin se vain on, en mahda sille mitään.)
Ja toisen kerran kun se jätti jonkun tietsikkahommansa kesken että sain katsoa Obaman puhetta. (netti kyllä pätkäisi juuri ratkaisevalla hetkellä, mutta se ei ollut hraH:n vika)

lehtikatsaus

Miksi puhelin ei kestä?
Kyllä taas niin ovat biologiset perusasiat hukassa: apina ei ole gorilla, vaikka ne seikkailevatkin siinä laulussa kaveruksina.
Eipä hätiä mitiä, tarvitaan vain uusi markkinointinäkökulma: kestää kaiken paitsi apinaa.
Idioottivarma - ei kuitenkaan apinoille.
Pidettävä poissa apinoiden ulottuvilta.
Biisinä voisi taustalla soida A-pi-na-orkesteri.

*
Asioita joita lapset eivät ymmärrä

Levykkeet
Videot
Kameran filmit
Levykaupat
C-kasetit
Langallinen internet
Tietosanakirja

Lintukoto elää ajastaan jäljessä, lintukotoaikaa kaiketi.

Viimeisen levykkeeni heivautin hevokkoon jossain isommassa siivousurakassa, ei siitä niin kauaa ole. Jokunen vuosi.
Sillä levykkeellä oli muinoinen proseminaarityöni, joka ei auennut missään muualla kuin laitoksen 286-kompuutterilla (vai olisiko se peräti ollut 386?), jonka ohjelmat eivät olleet yhteensopivia minkään muun ohjelman kanssa, ja jota sai varata käyttöönsä tuntilistan mukaan.
En muista enää, mistä aiheesta prosemmani tein.
Kääk, nyt en saa ikinä tietää.
(muistatteko muuten sitä aikaa, kun tietsikkaohjelmat ajettiin kaseteille? Jos semmoisen kasetin pisti kasettisoittimeen, kuului ufoavaruusääniä. tilulii.)

Videoilta nuoriso katselee Marx-veljesten elokuvia.
Paitsi joulupukki suopeasti lahjoitti nykyaikaisemman boksin, ettei tarvitse kelailla.
(sitä paitsi: jumittavat ne dvdt:kin joskus, ainakin meidän vanhassa aparaatissamme)

Lomamatkoilla nuoriso on ikuistanut maailmaa kertakäyttökameroilla.
En kyllä tiedä, ovatko filmikuvauksen salat siitä heille auenneet. Mahtavatko ne tajuta, että siellä sisällä on metrikaupalla filmiä?

Levykaupassa kävin justiinsa kesällä ostamassa yhden dvd:n (myönnytys nykyteknologialle), mutta nuoriso ei tainnut sillä retkellä olla mukana.

Yhdelle c-kasetille on nauhoitettu kaikkien vauvajokelteluja, suloisin on Isoveljen päättäväisen tohkeinen "tin-tin-tin-tin-tih", tai ehkä sittenkin Pikkusiskon pikkuriikkinen hikka.
Joku lapsista laulaa "sitten me mentiin pois Nosturin häitästä" ("tanssittu koskaan ei Nestorin häitä"). Ja minä luen iltasatukirjaa samalla tavalla kuin monena iltana sitä ennen ja sen jälkeen.
Mitä teen sitten kun se kasetti ei enää pyöri?
En uskalla kuunnella sitä enää.

Langallinen intternetti ja tietosanakirjasarja löytyvät niinkin läheltä kuin isovanhemmilta.
Molempia käytetään.
Tietosanakirjasarjaa ehkä vähemmän.
Minua vaivaa aina vain sanakirjahulluus. Meillä on ainakin hyllymetrillinen sanakirjoja, kohtalaisen säännöllisessä käytössä (espanja ja saksa vähempi, muut enempi).
Ja ettei vain iskisi äkillinen sanakirjahätätilanne, ostin lapsille uudet opiskelusanakirjat: isommat ja taskuversiot.
Paras on Kielitoimiston sanakirja. Yöpöydän laatikossa on joutilasta hetkeä odottamassa Etymologinen sanakirja. (epäilen, että niin joutilasta hetkeä ei tulekaan. Sääli.)

Muistatteko muuten, kun ihmeellinen intternetti oli tekstipohjainen? Kursori vilkutti ja piti tietää osoite. Jos tiesitkin - ja onnistuit kirjoittamaan sen oikein viimeistä merkkiä myöten - niin et varmasti kyllä ymmärtänyt, mitä siellä olisi pitänyt tehdä.
Mutta niin oli hienoa.
Seistä tönötit jonkun kanberralaisen kirjaston tietokannan eteisessä että jee, maailma on tot-ta!

*
Oli päivän lehdissä sentään jotain asiaakin.
Hurraat Martin Luther Kingille.

Elämää suurempia kysymyksiä

Puolituttu oli perustanut hamsterikasvattamon.

Mietin että onko se hamstel vaiko hamstraamo.

Epäströmssööviikonloppu

Lauantaina olin ajatellut tehdä kaikenmoista: opiskella, lenkkeillä, käydä kirjastossa. Ei sitten ihan onnistunut.

Kirjastokäynti vaihtui lennossa kahvilassa nojumiseen hraH:n kanssa.
Opiskelu ja lenkkeily vaihtuivat aivan vahingossa anoppilassa nojumiseen viinin ja filosofian hengessä.
Pizzalauantai on vaihtunut olosuhteiden pakosta pizzasunnuntaiksi.

*

Yhdestä blogista luin, että semmoinen on laiska kuka ei vie roskia erikseen roskikseen, vaan samalla kun menee muutenkin ulos.
Kyllä en ikinä ole ajatellut että semmoinen on laiska, vaan käytännöllinen.
Miksi ihmeessä pitäisi kesken kaiken kivan (lähinnä lukemisen) pistää kengät jalkaan ja takki päälle ja etsiä avaimet ja kaulaliina ja ties mikä lumikola ja lähteä varta vasten viemään roskia?
Eikö muka ihmisellä ole muuta tekemistä kuin roskien kuljettelu edestakaisin?
Aina olen keksinyt kivampaa tekemistä kuin roskienviennin.

Kotihommat kaikessa toisteisuudessaan ovat toisinaan masentavia.
Masentavia.

Montako kertaa ehtii ihminen yhdessä päivässä pyyhkiä pöydän?
Kerran yritin laskea, mutta sormet loppuivat kesken.
Miten voi olla että pöytä kuorruttuu jollain tähmällä kahden ruokailun välissä?
Jos pyyhit ennen ja jälkeen syöminkien, niin miten voi olla että täytyy vielä siinä välissäkin pyyhkiä?
En ymmärrä.

Tai pyykit.
Mistä niitä oikein sikiää?
Ihan varmasti olivat pesukorit eilen tyhjiä ja tänään eivät.
Laskujen mukaan siellä pitäisi olla viisi paitaa ja viisi alusvaatetta ja viisi jotain muuta, mutta kaikkea onkin ainakin viisitoista.
Lisivätkö ne jotenkin siellä kosteassa ja hämärässä kaapissa?
Ja mihin ne katoavat pesukoneen ja kaapin välillä, koska kellään ei koskaan ole mitään päällepantavaa?

Sain kuulla olevani laiska, koska Pikkusiskon lempihousut eivät olleetkaan pesukoneessa välittömästi sen jälkeen kun hän oli ne yltään kuorinut. Ja vielä laiskempi, kun ne eivät olleet kuivat heti pesukoneesta tultuaan.
"Mitä, mä laitoin ne illalla koneeseen, eikä ne vieläkään ole puhtaat?"

*

Yhden mainion kirjan luin viikonloppuna: Missä olet Bernadette. Oli hersyvän hyväntuulinen tarina jonka toivoisi jatkuvan ja jatkuvan aina vain.

*

Istuimme kyljikkäin sohvassa Pikkusiskon kanssa: "no höh, nyt sä laitoit mun päähän jonkun häiriön!"

Jee.
En pyykkää.
Laitan häiriöitä lasten päihin.
Kyllä taas olen niin hyvä vanhempi.

Viimeistä kertaa ikinä

Tajusin yhtäkkiä, että viimeistä kertaa ikinä vietän perinteistä koulujenaloitus-ruttotautipäivää.

Omituista.
En tiedä, miten asiaan suhtautuisin.
Todella omituista.

Tapasin eilen hyvin pienen ihmisen.
Katselin omaa laumaani ja mietin, että aika totisesti kiitolaukkaa ihmisen ohi.
Kädet muistavat vielä, miten vauvaa pomputetaan. Sielu ei tahdo millään uskoa, että joku noista 
kolmesta olisi joskus ollut jotain muuta kuin mitä ne ovat nyt.
Ihan kuin ne vuodet, kaukaiset ajat, olisivat tapahtuneet jollekulle toiselle, toisessa ajassa 
ja paikassa.

Outoa.

**

Isoveli meinasi tikahtua nauruunsa, kun hän kertoi, mitä kaverit olivat suunnitelleet viljelevänsä
valinnaisen bilsan tunnilla.
Repikää siitä.
Eivät ole pieniä enää ne, ja vitsitkin ovat melkein hienostuneita. Melkein.
(Vertailun vuoksi, pieni ihminen alkoi nauraa, kun sanoin sille hii ja nostin sitä ilmaan)

rairuohoajat ovat totisesti ohitse.



keskiviikkoketutus taas

keskimääräisen keskiviikkoketutuksen aika.
Kaikkihan me tiedämme, että keskiviikkona ei tarvitse eikä kuulu saada mitään tuottoisaa aikaan, vaan voi rypeä ylenmääräisessä potutuksessa. Ja jos ei potututa, niin sitten voi muuten vain ottaa rennommin.

Pohdiskelin mielessäni Rillon innoittamana pitkät tovit naperoiden harrastuksia. Karkeasti arvioiden, meillä nuo kaikki kolme harrastavat tuon yhden ainoan kausimaksun hinnalla. Ja siinä on päälle jo pari leiriä ja tapahtumaakin. Tulevalla kaudella voi mennä vähän yli, kun tanssinharrastajalla on edessään turskatanssimatka Islantiin.

Ihailtavan omatoimisesti, omaperäisesti ja pitkäkestoisesti tuo nuoriso on lajinsa löytänyt, Pikkusisko on ainoa pompahtelija - mutta hän nyt pompahtelee muutenkin.
Viulu sai jäädä: liian vaikeaa, liikaa harjoittelua ja pitää seistä. Ja soittotunti kestää liian kauan. Tilalle olisi pitänyt saada kitara-, rumpu tai laulutunteja. (hmm, niissähän ei harjoitella. Kai.) Kelvannut olisi myös sirkuskoulu, tai koirakoulu. Ja yleisurheilu. Tai uimahyppy. Kilpauinti. Tanssikin käy, mutta ei se missä Isosisko on. Jokumuu tanssi. (diskopätkytys, veikkaisin). Partiosta maapartio, kun niillä on kuulemma armeijanväriset kaulahuivit. (yritin tarjota ideaa, että suomalaispartiolaiset käyttävät voittopuolisesti sinistä, mutta minut tyrmättiin.)

*

Mietiskelin myös semmoista, että jos olisi kaksoset, niin niiden nimet voisivat olla Aatu ja Peetu.
Viimeksi ehdotin että olisi Joona ja Eino. Jos olisi kolmoset, voisi olla Joona, Eino ja Kai.
Vähänkö olen hauska.

ruuhkavuosissa

Haluan kesäloman takaisin.
Nyt.
Heti.
Olin ihan väärässä kun luulin, että elämä on kivampaa kun kaikki lähtevät maailmalle.
Ei ole.

Keittiössä on aamuisin viheliäinen ruuhka ja kohtuuton lista vaatimuksia. ("ei jogurttia mulle" /"mä haluun jogurttia" /"missä hillo" / "saako appelsiinimehua" /"mä en haluu appelsiinimehua" /"puuro on liian kuumaa /kylmää /paksua /ohutta")
Ei toivoakaan lehden - saati minkään muun julkaisun - lukemisesta, aamurauhasta ja seesteisestä virittäytymisestä päivän loisteliashenkevään tunnelmaan.

Vessanoven takana vasta viheliäistä onkin. Ruuhkaa sielläkin. ("täällä on jono, minä olen jono!")

Nuo suloiset pulluraposket jotka ovat koko kesän ajan sangen varsin vaivalloisesti juuri ja juuri kääntäneet kylkeään välttyäkseen makuuhaavoilta, ovat äkkiä päättäneet ruveta aktiivisiksi.
Joku tulee ja menee koko ajan.
Puhelimet pirisevät, paitsi silloin kun ovat hukassa (eli enimmäkseen).

Ja sitä tarpeiden määrää!
"onko meillä harppia"
"pitäis ladata koneeseen semmonen ohjelma"
"missä on kynä"
"mä tarviin kansion"
"mä tarviin kaappipantin uimalaan"
"mä tarviin eväät"
(mitä hiivattia on tapahtunut maksuttomalle perusopetukselle?)

Ja tietysti ikiaikainen luupilla ja ripiitillä toistuva "mullonnälkä" - aamuin, päivin, illoin.

Haluan
a) jonotusvuoronumerosysteemin ja palveluaikataulun vessaan; max viis min/hlö.
b) sähköisen ruokalistatilauksen ja tsef-ramsayn meidän keittiöön.
c) aamiaisrauhan itselleni. En muista, söikö jotain ja jos niin mitä aamulla töihin lähtiessäni. 
Haluan aamuseeksen (voiko noin sanoa?) takaisin. Haluan olla aamusees.

viikonloppu!

viikonlopun tilastoja

1 yöpöytä; 1 leivottu kakku

2 kävelylenksaa; 2 viinilasillista; 2 leivottua leipää; 2 vaatekaappiepisodia

3 opiskelujaksoa; 3 ruokatarjoilua; 3 leivottua sämpylää (pizzataikinan jämät)

4 (tai vähän enemmän) pesukoneellista pyykkiä; n. 4 pikkusiskohepulia (9-vee uhma?); 4 kudottua kerrosta (ei vaan huvittanut)

5 leivottua pizzaa

6 (ainakin) päällystettyä koulukirjaa (hyi ja kauh, IN-HO-AN kontaktoimista!)


Aivan mahtava viikonloppu!

Tarvitsen riittävästi toimintaa, vähän epämiellyttävää tekemistä (vaatekaapit), jonkin verran mukavia juttuja (opiskelut, pizzasunnuntai, lenksat) ja jonkin verran pelkkää mujumista - silloin viikonloppu on hyvä.

yöpöytä "ennen"


yöpöytä "jälkeen"



aikuisopiskelu on kivaa
kuvassa ei näy että telkkari pauhaa taustalla keihäsmiesten saavutuksia
multitasking nähkääs, se on päivän sana
  Nähtävästi olen niin ryhditön ja ponneton tyyppi, että ilman selkeää tehtävälistaa lannistun tyystin, muutun toimettomaksi ja kärttyisäksi.
Mentaalinen lukujärjestys - tai suoranainen tehtävälista - pistää asiat järjestykseen ja hommat tapahtumaan.
Hyvä niin, silloin on mujuminenkin ansaittua.

*

Hyvin häivähtävästi pohdiskelin semmoista asiaa kuin koulukirjojen kierrättäminen.
Lehteilin naperoiden koulukirjoja.
Isoveli oli jonkun oppikirjansa kahdeksas omistaja.
Kahdeksas.
Mietin, että eikö tieto jo tuossa ajassa vanhene?
Kyseessä oli kielen oppikirja, eli periaatteessa kirjan tieto voi vielä hyvinkin olla ajan tasalla, mutta.
Kirjan ties-kuinka-mones omistaja oli ylenpalttisen rakastunut omaan nimeensä (onni-ilona epäseinäjoki) ja oli kuitannut valehtelematta jokikisen sivun pukstaaveillaan, käsialanäytteillään ja nimikirjoitusharjoituksillaan.
Hmh. Ja toki hän oli myös se, jonka jäljiltä kirja oli päällystämätön, eli totisesti repussa mujunut ja hapertunut.
Pari muuta kierrätyskirjaa olivat siistejä, kontaktoituja ja suorastaan loistavassa kunnossa.

Mietin semmoistakin - vaikka se ei nyt varsinaisesti perusopetuksen oppilaita koskekaan - että mitä jos tulee tarve palata johonkin asiaan? Jos haluaa vuotta-paria myöhemmin, että miten menikään se kiinnostava juttu, josta tunnilla puhuttiin, mitä kirjavinkattiin äikänkirjassa tai mikä olikaan se jännittävä historian tarina?
Eipä ole paluuta.
Samaan hengenvetoon kyllä mietin sitäkin, että mistään hinnasta en halua niitä kirjoja nurkkiini pyörimään - mieluummin sinne kierrätykseen vain.
Mutta on siinä joku ristiriita: tietoon ja opittuun pitäisi voida palata, mutta se kulkeekin jo jonkun toisen pääomana.

perjantain sekalaisia

koko päivän mittaisen omantunnonpainiskelun jälkeen nostin pyöräni talviteloille.
Harmittaa ihan vietävästi: olisin jaksanut pyöräillä, en olisi maksanut bussittelusta, ihan vielä.
Toisessa vaakakupissa on Pikkusisko. Uudessa kaupunkikoulussaan. Bussimatkat jännittävät, hirvittävästi.

En tiedä, saako lapselle sanoa "sun turvallisuudentunne on tärkeämpi" (kuin minun pyöräilyni). Taisin kuitenkin sanoa, ystävällisesti ja sillä tavalla painokkaasti että tarkoitan sitä.

Koska ihan oikeasti tarkoitan sitä. Pikkumainen itsekkyyteni se vain oikuttelee.
Tiedän että ratkaisuni, Pikkusiskon kanssa ja rinnalla kulkeminen, on oikea.
Tiedän.
Mutta voi vietelö, miten kroppa huutaa fillaria. Ja sielu: aamu oli upea, loppukesän kirpakka omenantuoksuinen.
Aikuisena oleminen ei ole aina niin kovin kivaa.
(paitsi että on, kun voi tehdä kaikkea semmoista mitä lapset eivät. esim. pelata lääps-viuhilla.)

Harrastusaikataulut alkavat olla kohdillaan. Näyttäisi siltä, että saamme aikaan uintipäivän suunnilleen kerran viikossa. Jee sille.

*
Isosisko ja kaverinsa päättivät sitten leipaista eilen.
Eikä mitään tyhmiä sämpylöitä, teeleipiä tai mitään sellaista.
Ehei, jotain "mitä voi koristella".

En oikein tiedä, mitä siitäkin olisin ajatellut.
Lähinnä siis siinä vaiheessa kun laahauduin töistä kotiin nälkäisenä, väsyneenä ja omantunnontuskailukurimuksessa. Lattialla oli kissanoksennus, keittiön pöydällä murupyörremyrsky, tiskialtaassa matterhorn ja jääkaappiin varattu ruokaa noin kolmelle hengelle kuuden sijaan.

Raivasin, keksin keinon jatkaa ruokaa, survoin pyykkejä yhteen koneeseen ja tiskejä toiseen, pyyhin pöytää ja päästin tytöt keittiöön mellastamaan.
Sen verran nipo olin, että ihanan marenki-marsipaani-kerma-vadelmahörsellyksen sijaan ehdotin että jospa tekisitte ihan vaan sokerikakun ja kermavaahtoa.
Tekivät sitten täytekakun.
Ja söivät sen.

*

Ihmettelen aina, miten nuo rakkaat pikku pulluraposkeni jaksavat kerran toisensa jälkeen kuunnella samoja kappaleita ja äänikirjoja.
Ikään kuin olisin itse parempi. Kuuntelen hienosta musiikkiaparaatistani tasan kahta asiaa.
Päivisin siskoa ja öisin Matti Rämön polkupyöräseikkailuja. (Jälkimmäistä voi ladata areenasta.)

Kehitin eilen kunnon kriizin tenttiin menemisestä.
Suljen ulkomaailman kauas pois kuuntelemalla opiskellessani siskon harjoitus-/konserttinauhoituksia.
Täysin puolueellisesti olen sitä mieltä, että maailmassa ei ole a)parempaa muusikkoa ja b)parempaa musiikkia (ja säälin teitä kaikkia, jotka ette pääse siitä osallisiksi, lällällää!). Probleemi on vain siinä, että luultavasti en saa tenttivastausta käynnistymään ellei korvissani soi juuri tämä nauhoitus. (tiedän sen siitä, että aina kun olen kävelyllä ja alan pohtia opiskeluja, alkaa pollajukeboksissa soida tit-ti-dit-ti-dii)

Kauhealla tohinalla olen siihenkin aparaattiin ladannut vaikka mitä kiinnostavaa ja päädyn silti aina samoihin valintoihin.
Yritin monipuolistaa opiskelumusiikkivalikoimaani maailmanmainetta niittäneiden viulistien tekosilla, mutta ihan tyhmiä olivat.

*
Yritän lietsoa itseni viikonlopun taistelumentaliteettiin:
opiskelua
liikuntaa
pari vaatekaappiepisodia
kutomista

ärtsymuttuisuus

eilinen oli kummallinen päivä.
Olen monta päivää kiitänyt eteenpäin yleisessä hyvänmielenhyrskeessä, eilen vain en. Ja vaikka kuinka yritin kaksin käsin ruorista kurssia kääntää, olin vain ärtsymuttuinen.
Ärsyttävää olla ärtsymuttuinen ilman hyvää syytä, olen varsinainen riidankylväjä.
Ärsyttää, koska talossa on yksi pieni ihminen joka ihan todesti tarvitsisi läsnäolevan kypsän rauhallisen tukevan aikuisen uudessa koulussa aloittamiseen. Ei mitään mielipuolisia säpsyjä saavaa sekopäätä.
Grr itselleni.

Yritän päästä aallonharjalle mukaan, hyvänmielen ja voiman hyrskeeseen - Vintti: olet guruni tänään!

Asioita, jotka ärsyttävät ihan suotta ja joista voisi jo päästää irti.
- verstaskoneella bloggeri toimii vain näppäinkäskyillä, ei hiirellä. (Ärtsystä voisi päästää irti, koska pystyt käyttämään näppäimiä ihan hyvin)
- hieno lääps-viuh kadotti linkkilistan, eikä suostu tekemään uutta linkkilistaa vaikka kuinka lääpsin. (Ärtsystä voisi päästää irti, koska tarvitseeko siellä netissä notkua? Jos tarvitsee, niin kyllä voi kirjoittaa osoitteet ihan itsekin. Ja aina voi mennä liikkeeseen itkemään ettei kone toimi)
- Pikkusiskon kouluun liikkumisen vaikeus (mikä ihmeen vaikeus? Ratkaisu on yksinkertainen: menet bussitoimistoon, hankit bussikortin ja liikut yhdessä lapsen kanssa kunnes hän kokee olonsa turvalliseksi.)
- koulunalkuhässäkkä - koko ajan tulee uutta säätämistä. (Ärtsystä voisi päästää irti, koska ihan hetken päästä hässäkkä on ohi. Yksi asia kerrallaan, kyllä se siitä.)

Asioita jotka harmittavat, mutta eivät ärsytä
- opiskeluajan vähyys. Aina on jotain muuta säätämistä.
- kutomisajan vähyys. Ei vaan saa aikaiseksi.
- oman ajan vähyys. Aina on jotain säätämistä.

Asioita jotka ovat hyvin, tosihyvin tai loistavasti
- kaikki muut.

Niin että mikä on probleemi? Hmh.

Kävelin aamulla töihin, koska bussikortti puuttuu vielä. Iltapäivällä menen Pikkusiskoa vastaan, bussittelemme yhdessä kotiin.
Sain tunnin verran omaa aikaa ja liikuntaa.
Niin että oikeasti, mikä on probleemi? (no tietysti se, että jos olisin mennyt pyörällä, olisin ollut perillä nopeammin. Ja jos olisin mennyt bussilla, olisin voinut käyttää matkan opiskeluun.)
Kyllä niin on tervehenkinen asenne ihmisellä, mikään ei koskaan ole hyvin.
Höh ja pöh sille.

lievä harrastuskriizi

*huokaus*
Mikäköhän olisi tämän päivän narinan aihe?

Onnistuin eilen venkoilemaan itseni irti työpöytäni äärestä sen verran että laahauduin Pikkusiskon (ja Isosiskon) koulun pihalle katsomaan kuinka ensimmäinen koulupäivä uudessa koulussa alkaa. (Isosisko mulkoili minua paheksuvasti, sinne tarvitse mitään tulla tönöttämään. höh)
Opettaja tuli, keräsi lapset ja marssitti ne koulurakennukseen. Siinäpä se.
Hyvästi lähikoulu, tervetuloa kaupunkikoulu!

Venkoilin itseni uudestaan koulun pihalle päivän päätteeksi.
Isosisko pompahteli ulos leveä virne kasvoillaan. Uusi ope on paras ikinä paitsi ekaluokan opea. Tästä tulee hyvä vuosi. (mitäs minä sanoin, tulee.)
Pikkusiskoa odottelimme tovin, pompahdellen tuli hänkin ja puhetta pulppuillen. Ope on kiva, paras ikinä. Eikä yhtään tiukka (piikki Isosiskon suuntaan; minä mietin häivähtävästi, onko se ollenkaan hyvä juttu että tytöt ovat samassa koulussa. Toivottavasti nokittelu jää vähiin). Muistikirjaan on kirjoitettu lukujärjestys ja se alkaa torstaina.
Kävelimme naisissa kirjastolle odottelemaan perheen miesväkeä.
Matkalla näimme koiranpennun, sen turkki oli ihanan silkkinen. Ja oli tosi vaikea uskoa että oman siskon koira olisi joskus ollut sellainen pieni lyllerö. Koiran omistajaa nauratti, se oli pennun nimi, Lyllerö.

Menimme porukalla syömään ensimmäisen koulupäivän kunniaksi, kotona nuoriso vetäytyi komeroihinsa.
HraH lirutti lauantaisesta viinipönikästä meille lasilliset, minä kaivelin omat opiskelukirjani esiin.

*
Uskalsin vihdoin eilen laskea ensimmäisen esseetyön käsistäni - johan sen kanssa olenkin riehunut. Tiukalla aikataululla kiinni seuraavaan: kaksi viikkoa ja ulos. Sitten tenttiin.
Jossain välissä pitäisi tehdä päätös tulevan opiskeluilmansuunnan suhteen: mitä ja miten, tai lähinnä kuinka paljon uskallan lukujärjestykseeni mahduttaa? Nyt fiilis on hyvä ja energinen, mutta miten käy kun harrastusrumba pyörähtää kunnolla käyntiin ja syksymmällä pitäisi työtilanteenkin muuttua, verstaalla pitäisi notkua vähän pidempään (minkä toki pitäisi näkyä myös debitin puolella, toivottavasti) - kuinka paljon uskallan tätä taustaa vasten ahnehtia?
Nyt nautin siitä, mutta miten käy syksyllä - onko se yhtä nautinnollista vielä silloinkin, jos ohjelmaa on paljon, illat pimeitä ja viinipönikkä juotu tyhjäksi?
Missä välissä ehdin liikutella itseäni?
Tarjotaanko pastakeittiössä enää mitään ruokaa ikinä?
Olenko läsnä, jos istun luurit korvilla ja tavaan kuumeisesti kirjojani, heittelen niitä seinään ja kinastelen teoriapellejen kanssa, tai kirjoitan esseitä?
Olenko läsnä edes itselleni?
Lapsiparat. HraH parka.

Jo nyt harrastushässäkkä, vaikka isot huolehtivat siitä jo varsin itsenäisesti, nostattaa kylmää hikeä pintaan.
Komppaan niin rvaKepposta - ja meillä hraH:n kanssa on sentään kummallakin suhteellisen lyhyet työpäivät ja maltillinen etäisyys työmaalta kotiovelle, iltatöitä äärimmäisen satunnaisesti, eikä matkoja oikeastaan ikinä. Silti se on hässäkkää, yhtä ympärikäyvää pyörremyrskyä.

**
ps. Akateeminen itsetuntoni on pohjalukemissa.
Heti kun olin lähetöinyt esseetehtäväni tiesin satajayksitoista parannusehdotusta, korjausta ja puutetta. Tällä hetkellä olen varma siitä että opettajat ovat kokoontuneet kahvitauolleen kierrättämään työtäni ja nauramaan hersyilevästi.
Ehkä se jopa naulataan kahvihuoneen seinään yleiseksi tunnelmankohottajaksi pahan päivän varalle.
Pahimmassa tapauksessa saan porttikiellon tiedon portaille.
Hiphei ja hurraa.

kasvun ihmeitä

*huokaus*
Epämääräisellä tavalla vapauttavaa, kun vihdoin päästään arkirutiiniin.
Rasittavaa ja raivostuttavaa tietysti, kun kalenteri salavihkaisesti ja huomaamatta täyttyy kaikenlaisesta säätämistä vaativasta, mutta myös helpottavaa.
Päiviin tulee ryhtiä ja rytmiä, sisältöä.
Sielussa kipinöi vahva usko siihen, että edessäoleva kouluvuosi on hyvä.

Itse kyllä mylleröin lasten kasvun mukanaantuomassa hämmennyksessä, minä en pysy perässä. Kohta ne tulevat ja menevät ilman että minä ehdin muuta kuin vikistä, jos sitäkään.

Kyyditsimme eilen Isoveljeä ja kaveriaan kotiin harrastuskaverin rippijuhlasta.
Missä välissä nämä poikaset ovat muuttuneet, melkein vaihtuneet?
Takapenkiltä varmoja mielipiteitään laukoi  kaksi isoa poikaa, jutut hiukkasen suurempina ja reteämpinä kuin miehet itse.
Minua nauratti ja kuristi, yhtäaikaa.
Ei siitä niin montakaan vuotta ole kun ne painelivat kepakot käsissään ja metrikuolat leuassaan menemään pitkin metsänlaitaa. Nyt ne kertovat kehnoja vitsejä ja nauravat niin että meinaavat tukehtua äänenmurroksiseen hinkunaansa - mokomat beavis-butthead-kumppanukset.

Suloisin muisto näistä epeleistä on suunnilleen kymmenen vuoden takaa, Isoveli on ollut neljän-viiden, ei varmaan juurikaan vanhempi.
Isoveljellä oli meneillään ponnekas ruohonleikkausleikki. Hänellä oli mielikuvitusruohonleikkuri, mielikuvituskuulosuojaimet ja mielikuvitusruohikko hiekkalaatikolla, jota hän kiersi ympäriinsä spiraalimaisesti, trimmaten tomerammin kuin talonmies.
Kaveriaan se otti päähän: joku muu leikki olisi ollut paljon mieluisampi. Kaveri meni ja otti  - ne näkymättömät - kuulosuojat pois Isoveljeltä ("mä vien sun kuulosuojat"), jonka ruohonleikkuu keskeytyi välittömästi raivoisaan protestiin.
Tavallisesti tyynen Isoveljen reaktio säikäytti kaverin, joka hätäpäissään juoksi takaisin Isoveljen luo, ilmoitti että "tässä on nää kuulosuojaimet" ja pisti ne Isoveljen päähän.
Isoveli trimmasi nurmikkonsa valmiiksi, riisui kuulosuojaimet ja kysyi että mitäs leikittäis.

En ehtinyt tokeentua isojen poikien aiheuttamasta hämmennyksestä siiheksi kun päästiin kotiin.
Aloin höösätä iltapalaa kasvavalle nuorisolle.
Isosisko: "no joojoo, älä nyt hössötä, kyllä me osataan"
Johon Isoveli vielä antoi taustatukea: "niin, mikäsua vaivaa, koko kesänä et oo yhtään välittäny mitä me syödään"
Murkkurintama strikes back.
Jee.
Vetäydyin keittiöstä vähin äänin.

*

Lauantain kemut olivat parhaat koskaan.
Mitä voi ihminen muuta sanoa kuin Ystävät!
Toivottavasti vierailla oli yhtä mukavaa kuin meillä.

vakaumuksellisuudesta

Semmoista tuossa aamulla pohdiskelin että vakaumuksellisuus.
Varmaan johtui siitä, että katselin televiissiosta eilen puolisilmällä sitä Dawkinsin ohjelmaa.
Kyllä niin joskus nämä keskustelut ottavat kuuppaan ja pistävät herneitä ihmisen nenukkaan. Kovinta ääntä pitävät ne, keistä ei. Ihan kuin ne pelkäisivät että jotain tosi pelottavaa tarttuu heihin.

Ei ollut minulle tahi vakaumukselleni mikään probleemi osallistua aikoinaan koulun aamunavauksiin: jonossa sievästi marssittiin, virsikirjat käpälissämme koulun aulaan veisaamaan.
Vähän naiivi kun olin, en vissiin oikein osannut ajatella että siinäpä olen pahan tuputuksen, aivopesennän ja tiesminkä pelottavan ja vaarallisen kohteena. Itse asiassa koululaisena en koskaan osannut yhdistää omaa vakaumustani niihin tarinoihin, joita pakanalähetysvihkoista opettajat lukivat, enkä kyllä virsien veisantaakaan. Kunhan oli päivänavaus, sitä samaa opejorina kuin matikantuntikin.

Sen sijaan aika usein ajattelin että onpa vakaumukseni vastaista kun ruokalantäti lönäytti lautaselleni köntsän veripalttua. Syötävä oli, väkipakolla - se vasta vakaumustani vastaan sotiikin, soti silloin ja sotii edelleen. Ei pidä ihmistä pakottaman syömiseen.
Ja silloin se vasta vakaumuksenvastaiseksi muuttuikin, kun sapuska kiipesi vastamäkeen.

Kyllä niin oli myös vakaumukseni vastaista käsityötunneilla.
Oliko vaihtoehtoja?
Saiko kässästä vapautuksen ja saiko mennä muiden hikarinörttipinkojen kanssa naapuriluokkaan kirjoittamaan aineita ja jäsentämään lauseita?
Kyllä ei saanut.
Piti kuunnella ohjeita lankojen päättelystä ja ompeleiden aloittamisesta.
Sitten sai kuulla olevansa harhaoppinen, kun teki virkkuutöitä vasurilla.
Oppien vastaista oli. Ompelukone teki krymppyä ja möhkeröä ja ope nauroi kutomuksille.
Ja mihinkään en ole niitä taitoja tarvinnut.
Pakko oli silti, vahvasta vakaumuksesta huolimatta. Ja trauma tuli.
Sittemmin olen ihan itse löytänyt omatoimisen puuhastelun ilot, mutta kyllä en koulun ansiosta. Enkä kiusallanikaan tee niin kuin koulussa opetettiin. Omalla tavallani teen. Siitäs saatte.

Vakaumukseni vastaista oli myös liikuntatunneilla.
Saiko mennä muiden kömpelöiden nörttihikaripinkojen kanssa luokkaan kirjoittamaan aineita ja jäsentämään lauseita?
No ei.
Piti juosta ympyrää tamburiinin tahdissa ja laahata suksimia ja luistimia ja ties mitä. Ope ajoi autolla lenkkipolun vieressä ja huusi että hophop ja tossua toisen eteen. Pakkasella olisi pitänyt toppatakin päälle laittaa verkkatakki että olisi ollut sportin näköinen.
Siitä kaikesta vasta trauma tulikin.
Kyllä niin en usko liikuntaan.
Ja jos uskonkin, niin en ainakaan koulun ansiosta, vaan siitä huolimatta.

Mutta onko yhtenäistä kansanrintamaa, joka ajaisi käsityötunneista, liikuntatunneista ja pakkosyömisestä vapautumista? Onko antiartesaaniaaneja tai aliikunnallisia? Keräätäänkö nimiä kansalaisadressiin että ei liikuntaa peruskouluissa ja pois tyhmät käsityötunnit, vaihdetaanko keskustelupalstoilla painostusvinkkejä kouluruokailun lakkauttamiseksi?
Edes et saa korvata peruskoulussa ruokatuntia omilla eväillä. Varmasti et. Pakko on mennä ja syödä.
Liikunnastakaan et saa hyväksyttyä ellet osoita uimataitoa ja muutamaa muuta juttua, hylsy tulee. Katsokaa vaikka oph:n sivuilta.
Vaikka kuinka olisi vakaumuksen vastaista.
Mutta onko ketään joka taistelee nollakäsityölinjasta? Tai suksettomuuden puolesta?
Kyllä ei ole.
Muka hyödyllistä on. Vaikka kuinka on ihmisen vakaumuksen vastaista. Höh vaan sille.

Ihan erityisen paljon ihmettelen niiden parin tietyissä vuodenaikaisjuhlissa laulettavan laulun herättämiä intohimoja.
Kyllä ihan olen kyennyt laulamaan joulupukki-joulupukkiakin vaikka yhtään en pukkiin usko. Enkä ole tähän päivään mennessä pukkiuskovaiseksi siitä laulannasta herennyt. (paitsi että en laula, koska se on mielestäni tyhmä ja vaivaannuttava laulu. mutta virnuilen leveästi ja tekopyhästi kun muut laulavat, ja olen silkasta kohteliaisuudesta mukana että no onkos korvatunturilta ollut pitkä matka tänne etelään ja mihin poron parkkeerasit. höh.)

Kekkerikriisi

ihan kohta alan ryöstää työaikaa ja työstää opiskeluesseetä. Olin eilen ihan liekeissä ja meinasin vielä puoli kymmeneltä illalla ruveta kirjoitushommiin, mutta sitten tulin järkiini.

Kotikriizi:
Kun tässä nyt on jossain välissä tullut vuosia täyteen, niin ovat meiltä tuttavat ja muut sekalaiset läheiset tiedustelleet, että juhlimmeko.
Prokrastinoivaa väkeä olemme, emme vain ole saaneet kemuja aikaan.
Paitsi hraH havahtui, kun Pieni Kummipoika oli asiaa (varmaan vanhempiensa yllyttämänä) häneltä puhelimessa kysynyt.
Päätimme tempaista pystyyn synttäri-/tupaantuliais-/kesäkaudenpäättäjäiskekkerit. Laitoin sinne tyhmään veissipuukkiin (no on se oikeesti ihan hauska juttu, kuitenkin) jotain räpellystä ja vielä varmuuden vuoksi muutaman sähköpostin ja ajattelin että ostamme tonkan viintä ja siinä se.

Alkuviikosta rupesin laskemaan että voe helkkendaaler, vaikka sähköposteja meni vain suunnilleen neljään osoitteeseen, niin se käytännössä tarkoittaa aika paljon enemmän ihmisiä kuitenkin: yleensä kahta aikuista ja saman verran nuorisoa.
Koska sähköposteja lähetellessäni kärsin kriisistä nimeltään mä en tunne tarpeeksi ihmisiä, laitoin kutsuun vielä että tuokaa kavereita kans.
Äkkiä laskettuna Lintukotoon on tällä hetkellä kokoontumassa kolmisenkymmentä ihmistä plus mahdolliset kuokkavieraat.
Jee? Kääk?

Spontaanis-hippis-viinishenkiset kekkerit vaativat näköjään sittenkin hiukkasen aktiivisenpuoleista järjestelytoimintaa. Ainakin yhden kauppareissun verran.
Astiat?
Tarjoilut?
Nuoriso?
Istumapaikat?

Eikä tässä vielä kaikki.
Lupasin kutsussa, että ohjelmassa on intelligenttiä debattia.
(tämän asian kyllä jo organisoin hraH:n vastuualueeseen. Mutta mietin vieläkin, että pitääkö meillä olla jotain keskustelunavauksia vai miten homma hoituu? Kuka valvoo intelligenssin tasoa? Onko kiellettyjä aiheita?)

Yritän olla ajautumatta paniikkiin. Pyrin spontaanishippishenkiseen mielentilaan, jossa kaikki kyllä järjestyy ja meillä kaikilla on niiiin mukavaa.

Näen valvepainajaisia taaperoturvattoman kotomme kipupisteistä: entä jos joku työntää topsipuikkoja napaan tai nenään? Tai rakentaa potkulaudoista ja lakanoista tikkaat parvekkeelta pihalle? Käyttääkö joku keittiön laatikoita kiivetäkseen ylähyllylle? Kuka syö sattumat kissan hiekkalaatikosta?
Uskallanko tarjoilla viinirypäleitä, vai tukehtuuko joku niihin?

Hmh, olisi kannattanut vain pysyä siinä prokrastiaantion tilassa.

*

Koska arvaan että kaikkia polttelee vimmattu halu nähdä ruokailutilassamme tapahtunut muutos, niin alla:



ennen


jälkeen


Ihan täh

HraH on hyvä tyyppi.
(en olisi muuten huolinutkaan häntä)
Mutta ei kyllä mikään turhan nopea käänteissään. Asioita pitää pohtia. Ja miettiä. Ei kannata hätiköidä.

Nökötin eilen työpöytäni ääressä mietiskelemässä syntyjä syviä ja vastailemassa Pikkusiskon toistuviin puheluihin ("saanko mennä koneelle /kaverille sisään leikkimään /pelaamaan"). HraH:lta tuli viesti: "pöytää löytyy varastosta, ne mitat näyttävät aika isoilta"
Olin että täh ja soitin hraH:lle.
"käy säkin vielä katsomassa ne mitat. Jos me tilataan se tänään, niin me saadaan se huomenna."
Olin vielä enemmän että täh.
Mutta kävin kotimatkalla liikkeessä tuijottamassa pöytää.
Tulin kotiin ja heiluin mittanauhan kanssa. Siirtelimme olemassaolevaa pöytäyksikköä keittiössä kuvitteellisten mittojen mukaan. Join lasillisen vettä.
Tulin olohuoneeseen, hraH oli puhelimessa: "joo, me tullaan sit huomenna hakemaan se!"
Olin ihan täh.

En ehtinyt istua sohvaan, kun hraH sanoi että mennäänkö sit. Taas kerran olin että täh.
Ja sitten mentiin. Huonekaluliikkeeseen.
Olin ohimennen sanonut että uudelle yöpöydällekin olisi käyttöä.
HraH ja myyjä valitsivat minulle uuden yöpöydän.
Olin aina vaan ihan täh. (paitsi siinä kohden kun hraH viittoili minut maksupäätteelle, siinä kohden olin että höh.)

Nälissäni olin jo, ja ajattelin että nyt sitten kotiin ja ruuanlaittoon ja onpas hirveän harmillista kun en saanut vielä yöpöytää mukaan ja muuta sentapaista pientä, kun hraH poikkesi reitiltä ihan väärään suuntaan ja roudasi minut elektroniikkaliikkeeseen ja osti semmoisen lääps-hommelin ja iski sen käteeni ja sanoi että tämä on sinulle.
Ja siinä vaiheessa vasta olinkin että TÄH.

Lopun iltaa ja iltapäivää kulutin yrittämällä ymmärtää että  mitä ihmettä minä sillä teen, miten se lääps toimii ja nyt olen aivan aargh ja turh. koska se ei täällä verstaalla löydä langatonta verkkoa ensinkään.

Iltakävelyllä hraH sanoi, että yhtään ei harmita, kyllä ovat tärkeitä ja tarpeellisia asioita kaikki (paitsi ehkä se lääps)

Minä olen vieläkin ihan kuutamolla, mutta nallepuhin sanoin: "onko hienoa olla Aivan Hei" (on.)
Vaikka kyllä toisaalta on vähän kummallistakin tuollainen puolison yhtäkkinen prokrastinaation katoaminen.

pöytäkriisi

Uusi viikko aluillaan taas - hiljalleen luisumme kohti arkea. Johan tässä olenkin lusmuillut ja pakoillut kaikkea pakollista. Unohtanutkin kaikenmoista sellaista, mikä olisi pitänyt hoitaa jo aikoja sitten.
Ryhtiliike?

Lauantaiaamupäivällä istuimme nuorison kanssa lounaalla, hraH vielä puuttui vahvuudestamme. Lapset asettelivat jalkojaan ja käsivarsiaan limittäin ja lomittain.
Tajusin, että kohta emme enää mahdu mukavasti tämän pöytämme ympärille.
Isoveli ja hraH, talouden hartevimmat, eivät voi mitenkään istua vierekkäin.
Isoveljen ja Isosiskon koikkakoivet eivät tahdo mahtua vastapäätä toisiaan - kasvuikäisillä sitä jalkaa kun on metrikaupalla, ja toisella vielä erityisen liikkuvaiset raajat.
Pikkusisko on toistaiseksi mahtunut päätypaikalle, mutta miten kauan? Kohta ovat hänenkin jalkansa siinä samassa jalkapuurossa.
Ja keittiössäkin tulevat seinät vastaan.
Pitääkö meidän ruveta syömään vuoroissa?

Tilitin kriisiä heti tuoreeltaan heti sunnuntaiaamuna hraH:lle, joka oli sitä mieltä ettei mitään kriisiä olekaan.
No ei varmaan, kun suurin osa kesästä on syöty vuoroissa ja /tai muissa pöydissä. Karkeasti ottaen edellinen yhteinen koko perheen ruokailuhetki on varmaan kuukauden takaa. (lauantain pizzailtaa ei voida laskea, se meni yleisessä hraH:n kotiinpaluuhäsellyksessä)

Kätevänä emäntänä keksin tietysti heti kelpoisan ratkaisun, joka lisäisi pöytätilaa sopivasti, mahtuisi keittiöön ja olisi muutenkin muunneltavissa.
Siinä on vain muutama pikku-probleemi. Tai yksi.
Likviditeetti.
Että löytyiskö jostain käytettynä ja valkoisena?

muistelushaaste

edit illemmalla - Yksis heitti haasteella

Haasteena oli muistella omaa elämää viitenä random päivämääränä; elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010. Tyyli ja muoto on vapaa, mutta vastata piti suunnilleen näihin kysymyksiin:

1. Millainen olet ollut noina vuosina, noina aikoina?
2. Mitä olet ajatellut?
3. Millainen on ollut elämäsi?
4. Miltä olet näyttänyt

Elokuu 1999
Isoveli oli kolmen kuukauden ikäinen kun hänen tätinsä lähti maailmalle.
Istuimme viimeistä iltaa porukalla hraH:n vanhempien luona.
Vielä pieni Isoveli, joka normaaliolosuhteissakin oli melkoinen puklaruisku, oli kuuman kesäpäivän ratoksi kääntänyt vatsansisällyksensä nurin ja enimmäkseen päälleni lukuisia kertoja.
Istuin parvekkella, tuoreena, väsyneenä ja hämmentyneenä äitinä, vauva sylissäni ja yritin olla koskettamatta omiin kosteantahmasiin, happanevan maidon ja maitohien tahmaamiin vaatteisiini.
Se oli viimeinen kerta kun lähdin minnekään ilman kattavaa vaihtovaatearsenaalia.
Vuosikaudet sen jälkeen kannoin varavaippojen ja -potkareiden lisäksi mukanani myös vaihtovaatteita itselleni.
Olin loputtoman väsynyt, hämmentynyt, eksyksissä itsessäni, itsestäni ja itseltäni. Ja onnellinen.

Huhtikuu 2003
Isoveli on ollut neljän, Isosisko melkein kahden, minä olen juuri täyttänyt 30.
Millaista elämä oli silloin?
Yritän tavoittaa jotain hetkeä, edes pientä muistonpoikasta.

Muistaakseni olen ollut koulutuksessa, lapset ovat olleet varmaan hoidossa. Koulutus alkoi kai vuodenvaihteessa, ja se kesti vajaan vuoden. Mitä teki HraH? 
Ei mitään muistikuvaa.
Vanhoissa kuvissa näytämme itseiltämme: emme niin nuorilta ja silkoisilta kuin vielä noissa vuoden -99 kuvissa. Kolmikymmenvuotiskuvissamme näytämme sellaisilta kuin meidän kuuluu näyttää. Aikuisilta, mutta rypyttömiltä.

Näin äkkiä ajateltuna nuo taaperovuodet tuntuvat katoavan johonkin pohjattomaan huuhdeveteen: aamulla opiskelupaikalle, iltapäivällä kotiin, ruokaa, ulkoilua, nukkumaan.

Kevät 2003 näytti tältä
kuva kuvasta; iltapalalla

päiväkirjasta: Isosiskon sanavarastoa

päiväkirjasta


Maaliskuu 2009
Olen aloittanut bloggaamisen 2005: siitä eteenpäin perhe-elämän muistiinpalauttaminen on huomattavasti vaivattomampaa. Valokuviakin tuolta ajalta on, paljon - hämmentävästi tosin kameramme päivyri alkoi noihin aikoihin sekoilla, joten tunnistamattomista kuvista ei pysty varmuudella sanomaan, miltä vuodelta ne ovat.

Isoveli on melkein kymmenvuotias koululainen - kolmasluokkalainen, Isosisko ekalla, viisivuotias Pikkusisko on päiväkodissa. Elämämme on vakiintunut: me aikuiset olemme kumpainenkin työsuhteessa, minä olin jo verstaalla ja lisäksi tein ensimmäistä Työ2:ta sen loppusuoralla, hraH taisi vielä suhata parin eri toimipisteen välillä vielä, mutta oli jo asemansa vakiinnuttanut.
Maaliskuussa elämäämme tuli mozzarella friikikson.
Elämämme on ollut hyvin arkista ja leppoisaa.


18.9.2009 tohina-arkea.
 Muutamaa päivää aiemmin olimme saaneet uuden sohvan (voiko tämä nykyinen olla jo niin vanha?)
Olin kohta aloittamassa opintoja, joiden parissa viihdyin ja joista on ollut työelämässä kosolti hyötyä ja iloa. Iloa piisasi myös kaveripiirissä, varsinkin tutkintonimikkeestäni.
Elämä on ollut tämmöistä, päivästä toiseen.
tämä kuva saattaisi olla vuodelta 2009
Tytöt ovat ikuistaneet silloisia lempilelujaan.
Vaaleanpunainen Pikkunalle on tärkein kaikista tärkeistä.

hääpäivää on juhlistettu syksyllä 2009 legendaarisella kakkuräjähdyksellä.
Kauhukolmikko haaveilee vuosi toisensa jälkeen tämän toisintamisesta.
Jostain omituisesta syystä kakunkoristeet katoavat syys-lokakuussa.

17.7.2010
Teimme keittiöremppaa, joka ei mennyt ihan putkeen. Ulkomaanserkut olivat kylässä. Tältä päivältä on olemassa iloisia kuvia, joissa serkukset tekevät yhdessä pizzaa uudessa keittiössämme.
Ihan tosi vanha keittiö

**

Metka haaste!
Albumeista löysin paljon vanhoja ihania kuvia: miten pieniä nuo ovat joskus olleet - ja miten nuoria me itse.

Pitäiskö mun nyt haastaa joku?
P!
Elisa!
Vintti!

*

ps. päivän opetus: "Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää"

En jaksanut heti kaupasta tultua nostella ostoksia kaappiin.
Eivät kiivenneet myöskään itse ne. Kiltisti olivat odottaneet sitä hetkeä kun viattomasti keräsin itseni sohvanmutkasta ja löntystin keittiöön juomaan.