kuka jussi ja miksi markus lainasi rahaa?

työkaverin puhelin soi.
Soi.
Soi.
Emme vastaa toistemme puhelimiin.

Täysin aavistusteni mukaisesti kohta soi oma puhelimeni ja vastaan.

Henkilö puhelimessa: Hei, moi, tääl on Tsöptsöp et teil on niit vegaanisii karkkei mä huomasin vast täl viikolla siel toisessa päässä

Minä: Anteeks, mistä me puhutaan? (siis valittaako joku vegaanisista karkeista vai niiden puutteesta? mistä helkkarin karkeista edes? mistä me puhutaan? kenen kanssa mä puhun? tämä tyyppi ei kuulosta vähääkään vegaanisten karkkien käyttäjältä, anteeksi nyt vain ennakkoluuloisuuteni)

Henkilö puhelimessa: niin et se nurmi on kyl ihan paskassa kunnossa. kuoppakin on. siin toisessa päässä

Minä: no joo-o (?) (karkit? nurmi? kummassa päässä on vegaanikarkit? samassa kuin kuoppa vai eri? kenen kanssa mä puhun ja mistä? karkeista vai nurmesta vai mistä? kehen pitää olla yhteydessä karkeista ja nurmesta? onko meillä karkki-nurmivastaava? kuka?)

Henkilö puhelimessa: kun mä soitin vaikka kuinka monelle ja sit kukaan ei vastaa

Minä: niin no aika monet on lomalla nyt tähän aikaan (kuka tää tyyppi oikein on? ehkä tässä ei nyt sittenkään puhuta vegaanikarkeista?)

Henkilö puhelimessa: kun mä näin sen Jussinkin. Se Jussikin on niin muuttunut. Et mitä sille oikein on tapahtunut?

Minä: hmm? (kuka helkkarin Jussi, mitä sille on tapahtunut? mieleeni tulee suunnilleen viisi jussia. kuka niistä?)

Henkilö puhelimessa: et sit vois olla vaik niit kuljetuksia X:ään ja sit tonne Y:yn

Minä: hmm, joo-o, totta (kuljetuksia? mihin? miksi? kuinka monta kertaa voi sanoa hmh ilman että vastakeskustelija huomaa että oon ihan pihalla? kuka tämä tyyppi on ja mistä me puhutaan? pitääkö mun tilata joku kuljetus johonkin?)

Henkilö puhelimessa: niin et milloin onkaan seuraavan kerran?

Minä: ootas kun mä katon kalenterista, ehkä viikon päästä (taivaan kiitos, jotain ymmärrettävää)

Henkilö puhelimessa: emmäkyl jaksa.

Minä: ymh (siis oikeasti, kuinka pitkään voi keskustella pelkällä ymhillä? loppuko tämä puhelu koskaan?)

Henkilö puhelimessa: mä oon tsekannut sitä Peraa, kyl on ihan mahtava tyyppi ja kerran kun mä soitin seittemän kolkyt Y:lle niin heti vastas vaik oli lomalla.

Minä: ymh-hmh (kuka on Pera ja miten ja miksi tsekkaat sitä? kenestä me nyt puhutaan? Miksi soitit Y:lle?  seitsemän kolmekymmentä? miksi yhtään kukaan soittaa kenellekään kello seitsemän kolmekymmentä? säälin kaukaista kollegaa. vaikka toisaalta, jos pitää työpuhelinta äänellä ja suostuu vastaamaan seitsemän kolmekymmentä niin omapa on vikansa)

Henkilö puhelimessa: sekin Markus, ihan v:n hyvä tyyppi, lainas mul rahaa ja kaikkee ja otti mut ihan syliin.

Minä: joo-o, yhm. (kuka Markus? Jusseja tiedän sentään muutamia, mutta kuka ihmeen Markus, ja miksi se ääliö on mennyt lainaamaan rahaa tälle tyypille? Kuule Markus, ei olisi kannattanut, sanon vaan. en usko että saat koskaan omiasi pois)

Henkilö puhelimessa: mut joo hei mä otan tän sun numeron talteen nyt ja palataan sit taas. Jutellaan sit lisää. moikkamoi!

Minä: Voi helkkari. 

verstaan terassilla


eikä ollut edes aprillipäivä


*

edit: kirjoitin tämän keskustelun muistiin heti tuoreeltaan ja palasin siihen myöhemmin, vaikka tämä on ajastettu postaus.
Alunperin ajattelin että tämä kuvaa hyvin sitä, mitä työpäivissäni saattaa tapahtua. Kun allaoleva selvisi, mietin hetken, julkaisenko sittenkään.
Päätin että kyllä, koska se kuvaa sitä, mitä päivissäni saattaa tapahtua.

Mietin nimittäin asiaa puolen työpäivää ja yritin tavoittaa Tsöptsöpin nimeä, sillä hän esittäytyi kyllä puhelun alussa, mutta niin nopeasti että en kuullut tai saanut selvää.
Iltapäivästä sain kiinni etunimestä ja samantien tiesin kenen kanssa olin jutellut.
Ja miksi keskustelu oli niin outo.
älkää kiltit rakkaat pilatko aivojanne vääränlaisilla kemikaaleilla.

avokadoprojekti

En ole mikään viherpeukalo, mutta saan aina välillä vihersäpsyjä.

Huhtikuun lopulla pistin avokadon tikunnokkaan kun muistin että mummolla oli aikoinaan avokado, ja se kasvoi melkein sentin päivässä. Halusin katsoa että onko totta, muistanko oikein.

28.4.2022

 

Hidasta oli. Siemen pohdiskeli pari viikkoa, ovatko olosuhteet optimaaliset.

16.5.2022

 

 

 Kun juuri oli suunnilleen tuuman mittainen, pistin siemenen multiin. Samoihin aikoihin alkoi varsikin kurkistella. Juuri multaan ja suunnilleen 2/3 siemenestä jäi pinnalle.

27.5.2022

Taas oli pitkään hiljaista. Varsi pohti melkein kuukauden, kannattaako kasvaa. Pidin mullan aika kosteana koko ajan.

 Mutta kun vihdoin alkoi tapahtua, niin sitten tapahtuikin oikein vauhdilla.

24.6.2022
juhannushitunen perjantaina

 

Keskikesän juhannusjuhlan kunniaksi varsi kasvoi kahdessa päivässä melkein kaksi senttiä:


sunnuntai 26.6.2022

Ja heinäkuun taitteessa mittaa alkoi tulla kovaa vauhtia

lauantai 2.7.


Viikossa pituutta tuli 12 cm - jos en ihan hirveän pieleen ole mitannut; juhannussunnuntain ja heinäkuun ekan lauantain välillä noin 4 sentistä noin 16 senttiin. 


Outo projekti.
Olen ihan alusta asti miettinyt, miten avokado ikinä voi lisääntyä ja kasvaa luonnossa, jos sen pitää lilliä tikkujen varassa puoliksi veden alla ja puoliksi veden päällä, ja sitten yhtäkkiä päätyä multaan 2/3 pinnalla ja loput alla?

Voin kyllä suositella kasvatusprojektiksi, kun on jotenkin hirmu konkreettista - vaikka alussa hidasta - se kasvu.
Voisi olla aika jännää seurata alakouluikäisten kanssa sitä juuren kehitystä ja sitten sitä, miten välillä tapahtuu ja välillä hidastuu koko hommeli.

Lehtori kysyi, että joko kohta saadaan avokadopastaa. Minä sanoin että se on jo ihan passé.
 

kesäkuun luetut

Kesäkuussa aloin hyytyä minun ja siskon yhteiseen #tuijalehtismaratoniin.
Sisko puolestaan - lomalla kun on - alkoi lukea enemmän, nopeammin ja tarkkaavaisemmin. 

Olen yrittänyt mahduttaa kesäkuuhun välillä vähän muutakin lukemista. Nahkeaa on ollut.
Viikon lomareissu, jonka aikana luin ehkä viitisenkymmentä sivua (?!?) hyydytti lukemieni kirjojen määrää vielä entisestäänkin.

Onnistuin saamaan kirjastosta äänikirjana Kaisa Ikolan Oikein nurin. Oikein mallikasta kotimaista hömppää, vaikka ehkä vähän ajastaan jo jäänyt onkin. Sitä vaan vuosi-pari sitten hypetettiin ja olen toivonut että saisin lukea (kuunnella, koska on vain äänikirjamuodossa) sen.
Kudoin ja kuuntelin, mahtava yhdistelmä.


 

Tämä tosiasia - yhdessä yhden kirjapalvelun kesätarjouksen kanssa - sinetöi monivuotisen pähkäilyni: päätin testata maksullista äänikirjapalvelua.
Tähän asti olen sinnikkäästi luottanut kirjaston äänikirjavalikoimiin minulla on sentään pääsy kahteen eri kirjastoon mutta nyt päätin, että testaan miltä tuntuu kun voi valita äänikirjan sen perusteella mitä ehkä haluan enkä sen perusteella mitä kirjastossa sattuu olemaan tarjolla ja vapaana.
Ajattelin myös, että siirrän #tuijalehtismaratonin luureihin, niin vapautuu perinteisen käyttöliittymän lukuaikaa muuhun kirjallisuuteen sittemmin selvisi että harmillisesti osa Lehtistuotannosta ei ole saatavilla luureihin, on sen verran vanhaa, grr.

Suhteeni äänikirjoihin on yhä kompleksinen. Kuuntelen oikein sujuvasti töihin ja töistä kävellessäni, kävellessäni ylipäätään ja lenksatessani, mutta en ole oikein vielä osannut asettua kotikuunteluun. Tuntuu siltä noin yleisesti ottaen että mitä kiihkeämmin etsin kotinurkissa omaa tilaa ja rauhaa, sitä kiihkeämmin Kaikki Muut etsivät seuraani.
Nuoriso voi vanua komeroissaan ja Lehtori lukea tai pelata shakkia hiirosenhiljaa, mutta auta armias sitä hetkeä kun yritän vetäytyä omaan rauhaani jumppaamaan tai laitan luurit korville että kuuntelen mitä tahansa, tulee Ihan Kaikille tuhannen asiaa minulle.

Kesäkuun vaatimattomasta listasta suosittelen Wendy Mitchellin Joku jonka tunsin.
Ja hömpännälkäiselle sitä Ikolaa.

Kesäkuu 2022

Tuija Lehtinen: Laura ystäväni. #tuijalehtismaraton alkaa jo rehellisyyden nimissä vähän pitkästyttää. Laura-sarja sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen, ja vaikka olen kai koko sarjan sen ilmestyessä lukenut, olen siinä vaiheessa ollut jo perheellinen aikuinen. Yläkouluikäisten teinien maailma on ollut aika kaukana. Lehtisen hahmoille tuttu sanailu jatkuu, Lauran elämässä on pieniä kriisejä, mutta ei mitään suurta ja vakavaa: huoletonta hömppää siis. Mirkka ja Masa vilahtavat ostoksilla Lauran kanssa, ja vaikka koko kohtaus tuntuu vähän päälleliimatulta, se on samalla myös sympaattinen tapa kertoa, mitä heille on sittemmin tapahtunut. Mikä mahtaa olla Laura-tarinoiden kaupunki? Se tuntuu kasvavan alkupään kirjoja suuremmaksi.

Wendy Mitchell: Joku jonka tunsin. Minä ja Alzheimer. Vähän päälle viisikymppinen, aktiivista ja omaehtoista elämää viettänyt Wendy kertoo elämästään Alzheimer-diagnoosin jälkeen. Millä tavalla suhteellisen nuoren ihmisen elämä muuttuu, kun seurana on etenevä muistisairaus, ja työvuosia periaatteessa jäljellä kymmenkunta? Koskettava ja ennen kaikkea silmiä avaava kuvaus muistisairaudesta; siitä, miltä sairaus tuntuu, mitä se ihmisessä aiheuttaa ja mitä sairauden kanssa elävä oikeastaan kaipaa ja haluaa läheisiltään. Mitchell elää sairautensa kanssa parhaiten pitämällä itsensä aktiivisena: osallistumalla tutkimus- ja valistustyöhön, kirjoittamalla ja bloggaamalla. Vaikka puhuessa sanat saattavat kadota, kirjoitettu kieli kulkee yhä mukana. Suosittelen lämpimästi: tämä kirja avaa näkökulmia ja antaa oivalluksia, kertoo muistisairaudesta ja muistisairaan kohtaamisesta kauniilla, eloisalla ja kutsuvalla kielellä. Luin lähes yhdeltä istumalta.

 Tuomas Kyrö: Vasara ja käytettyjä nauloja - Mielensäpahoittaja. Minulta on jäänyt välistä lukematta muutamakin Mielensäpahoittaja, kun pahoitin mieleni näistä juonellisista tarinoista. (ennen oli paremmin!) Tämän nappasin mukaan kirjaston esittelyhyllystä. Kärttyisän ukon talossa on vesivahinko, jota korjataan väliin paremmalla, väliin pahemmalla tuurilla tai taidolla. Ukon itsensä selkä temppuilee ja ressi vaivaa, rahapulakin meinaa iskeä kun rempparemmi säätää, välillä täytyy käydä pojan luona Helsingissä hakemassa hoitoa selälle. Ihan leppoisaa luettavaa, vaikka vaikka olenkin sitä mieltä, että näissä uudemmissa Mielensäpahoittajissa on horjuntaa ja epäloogisuuksia suhteessa aiempiin tarinoihin. Semmoista sopivaa juhannusluettavaa. Ja niin vahvasti Mielensäpahoittaja tuo mieleeni Lehtorin isovanhemmat, että tarina sijoittui selkeästi mamman taloon ja pihalle, vaikka yhtään eivät ole (olleet) samanlaisia he.

 Kaisa Ikola: Oikein nurin. Käsityöhankkeessa projektipäällikkönä työskentelevä, itsensä vähän yksinäiseksi tunteva Anni hurahtaa hiukan puolivahingossa itsekin käsitöihin, neulomiseen ja virkkaamiseen. Vuonna 2008 ilmestyneestä kirjasta on aika hiukan ajanut ohi: tuolloin neule- ja käsityöblogit ovat eläneet kiihkeää nousukautta, some-maailma ei vielä ole ollut hallitseva ja kännykät nykyiseen verrattuna alkeellisia, mutta kunnon hurahduksen tavoittaa silti. Parisuhteensa ja pätkätöidensä kanssa kamppaileva Anni on mukava päähenkilö, kirjan mieskuva on vähän yllättävän kankea, mutta luo hyvän kontrastin Annin hurahdukselle. Teksti ja tarina etenevät sujuvasti, ja (kas kummaa!) melkoinen siivu tuli kudottua kirjaa kuunnellessa (yleensä kuuntelen äänikirjoja vain ulkoillessani). Nautin kirjan neulemaailmasta, hurahduksesta ja Annin seurasta, vastaavaa kepeää kotimaista hömppää tarvittaisiin paljon lisää! (ja ei, en ole lukenut Ikolan nuortenkirjoja, vaikka olen niistä tietoinen) Tykkäsin tästä äänikirjasta, sen piti olla lentokone- ja lomakuuntelemista, mutta se olikin oivaa kotikuuntelemista. Tämän kirjan myötä aloin taas vaihteeksi pohtia, pitäisikö lunastaa joku äänikirjapalvelu... Niin, ja teos on siis saatavana ainoastaan äänikirjana.

 Pirkko Lindberg: SOS Tuvalu. Hätähuuto paratiisille. Kirjailija Pirkko Lindberg matkusti keväällä 2002 rahtilaivoilla Tuvaluun ja vietti aikaansa matalilla korallisaarilla pohtimassa, mitä ilmaston lämpeneminen tulevina vuosina aiheuttaa saarten hauraille koralleille, saarille itselleen ja ihmisille ja heidän elintavoilleen. Paikoitellen melkein liian maalaileva kirja vie saarten arkiseen elämään, ihmisten arkitodellisuuteen, kiireettömään matkailuun. Löytö kirjaston suositushyllystä sopi luettavaksi oikein hyvin: olen viime päivinä jo valmiiksi pohtinut ilmastokysymyksiä ja yksittäisen ihmisen vaikuttamisen mahdollisuuksia. Ilmastonmuutoksen lisäksi saarilla on muitakin ongelmia, jotka tiivistyvät kirjan viimeiseen lauseeseen: "(...) uskon että länsimaisen elämäntyylimme vieminen saarille yhdistettynä kansakunnan jo nyt äärimmäisen haavoittuvaan fyysiseen olemukseen tekee niistä asuinkelvottomia - nousipa merenpinta tai ei."  Läpi kirjan pohdin: mitä voisi ja pitäisi muuttaa rakenteissa että me kaikki voisimme paremmin - ja erityisesti nyt, tässä maailmantilanteessa ja tässä maailmankolkassa (1300 km yhteistä rajaa...) tarvitsemme nopeasti kestäviä ketteriä ratkaisuja energiantuotantoomme. Pohdin että länsimainen elämäntyyli on kestämätön - ei pelkästään energian kannalta, vaan myös tavalla jolla kohtelemme itseämme. Pohdin matkailua. Pohdin, jaksaisinko matkustaa rahtilaivalla. (luultavasti en). Pohdin sitä, että kauniilla kuvailevalla kielellä on paikkansa, mutta välillä tarinan täytyy myös edetä. Olen lukenut muutama vuosi sitten Lindbergin aiemman matkakirjan, ja muistan ajatelleeni suunnilleen samoja asioita. Joskus sanoma hukkuu maalailevan kielen taakse ja tarina pysähtyy. Vaikka ehkä se on juuri kiireettömyyden tarkoitus, viipyä.  

 Tuija Lehtinen: Poika nimeltä Iines. #tuijalehtismaraton. Hyvällä nuortenkirjailijalla on taito sulautua aikakauden keskusteluun, yhteiskunnan ilmapiiriin - muistan ajatelleeni jotain tämäntapaista jo silloin kun tämä kirja ilmestyi (2000). Varsinkin näissä alkupään Lehtisissä tämä tulee selvästi esille: kirjoissa käsitellään ajalleen tyypillisiä nuorison kipukysymyksiä. Tässä kirjassa käsitellään sukupuolten moninaisuutta - toki haparoiden, stereotyyppisestikin ehkä tämän päivän näkövinkkelistä, ja taatusti vanhentuneella sanastolla - mutta käsitellään. Sivuteemana kirjassa kulkee maalaiskyläyhteisön suhtautuminen sukupuolten kirjoon ja ilmiasuun. Iines on maalaiskylässä nuoruuttaan viettävä, vähän ehkä näköalattomaksi elämänsä kokeva perusteinipoika, jonka perhe herättää kylällä vähintäänkin kysymyksiä. Roimakat sivuhahmot (Kultakukka Bloom erityisesti) hipovat kornia; tarina on aika letkeä kuvaus yhden kesän mittaisesta nuoren kasvusta. Tässä kirjassa viimeistään (mutta myös jo muutamassa aiemmassa) lasten- ja nuortenkirjallisuudessa 1990-l lopun 2000-l alun intertekstuaalisuus on ilmeistä ja voimissaan: aiemmista tarinoista tuttuja hahmoja putkahtelee Iineksen maalaiskylään ja tästä tarinasta taas muutama tyyppi jatkaa kulkuaan tuleviin. Henkilöitä vierailee ristiin-rastiin eri kertomuksissa, ja myös miljööt viimeistään tästä tarinasta eteenpäin (oikeastaan jo Sara-kirjoista) alkavat limittyä. Itse alan vähän hyytyä tähän maratoniin: tämä vuoden puolella luettu reilut parikymmentä Lehtisen kirjaa, aika tiiviissä tahdissa. 2000-luvun alussa olen itse ollut jo selkeästi aikuinen, ja nuortenkirjamaailma jää koko ajan kauemmas; vaikka olenkin vielä näitä 2000-luvun alun nuortenkirjojakin lukenut heti tuoreeltaan. Näin jälkikäteen huomaan kyllä, että tämä maailma on jo vieras ja kaukana minusta, näistä ei enää nouse ihanan nostalgisia lukufiiliksiä. Vielä tässä Iineksen tarinassa on Lehtiselle tyypillistä sanailua päähenkilöiden välillä ja huvittavia episodeja.

 Antti Leikas: Tonttu - matka pimeyteen. Omalaatuinen ja hauska jännäri kirjailija Antti Leikaksesta joka yrittää kirjoittaa tietokirjaa tontuista. Hänen tietonsa osoittautuvat arvokkaiksi ja yhtäkkiä Leikasta vainoaa sekalainen seurakunta kulttuurirahaston asiamiehistä lääkeyhtiöihin. Tonttuja putkahtelee siellä-täällä-ja-tuolla ja maailmanloppukin saattaa olla lähellä. Metka, vähän absurdi, lystikäs ja tonttumaailmaa valottava trilleri.  Vaihtelua normaaliin lukemaani. Kiehtova, koska lapsena ajattelin että minusta tulee isona tonttu. En ole varma, luenko jatko-osan (olen vähän nahkea fantasiatyyppiselle kirjallisuudelle, sitä pitää lukea niin yhdeltä istumalta), tästä kyllä pidin.

värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

 


Fillarikeijuhaave

 Eilen harmitti kaikki.
Ja aivan erityisesti fillari.

En jaksaisi millään pohtia sitä, hankinko uuden vai huollanko vanhan en! ja jos hankin uuden niin mistä.

Kuka jaksaa tällä helteellä lähteä pyöräliikkeisiin vertailemaan hintoja ja malleja?
Varsinkaan kun ei ole pyörää millä mennä.

Soitin muutamaan liikkeeseen esikarsintamielessä.

kuvituskuva

 

Hintahaarukka niissä 800-1000.
Jos oli tätä halvempi, piti vielä tehdä jälkiasennuksia: lukkoa, takatelinettä, jalkaa...niin että lopputulos olisi sama kumminkin.

Miksi edes myydään keskeneräisiä fillareita?

Ihan kun joku ostaisi pyörän mutta ei haluaisi ikinä lukita sitä? Vai onko tämä joku jenkkiläinen salaliitto että jokaisella on oikeus valita mimmoisen lukon haluaa?
Tai että ei lukitse?
Voisihan se lukko olla valmiina mutta sitten voisi valita että ei käytä sitä, jos ajattelee että se on valtakoneiston epäilyttävää hapatusta
luen juuri kirjaa salaliittoteorioista, kai niitä voi pyöränlukoissakin olla. varmaan varsin todennäköisesti on.
 

Tai ei tarvitse lokasuojia? Että ei ikinä pyöräile sateella?

Ja miksi ei asenneta jalkaa valmiiksi anteeksi seisontatukea? Mikä järki siinäkin on?
En minä ole mikään viisivuotias joka heittää fillarin työpaikan eteen nurmikolle odottamaan että koska mennään taas.
olisi oikeastaan ihan älyttömän siistiä tehdä niin. kurvaisin täyttä höökää työpaikalle ja nakkaisin fillarin kenoon terassille ja sitten kun päivä olisi ohi niin taas mentäisiin kuin lapsuudessa inkkaria ja länkkäriä vauhdilla karkuun pahoja poliiseja. en kyllä paljoa sellaisia leikkejä leikkinyt mutta välillä sentään
 

Ja aivan erityisesti minua harmittaa se käsijarruhommeli.
On kaikenmoisia kivoja pyöriä, mutta niissä on vain jalkajarru.
Se on vaarallinen ja hidas.
Sitten jos on käsijarru niin on rumanvärinen ja tylsä muutenkin koko pyörä.
Ollaanko me käsijarruihmiset jotenkin valkopyöräisiä tyyppejä? Että jos on käsijarru niin on niin huumorintajuton että ei voi olla muuta kuin valkoinen?
Jos kaikkien lisäosien lisäksi pitää vielä ostaa maalipurkki että saa kivan niin kyllä tulee hankala ja tyyris keikka. ja missä minä sen edes maalaan?

Aloin mököttää koko juttua ja mökötin koko illan.

Sanoin Lehtorille että pitäisi olla semmoinen fillarikeiju, joka toisi minulle sopivan, nätinvärisen fillarin minun vanhan rotiskoni paikalle pyöräkellariin ja veisi vanhan pois koska jos heivaan sen jätelavalle kuten Lehtori, se on minuutissa takaisin ja kolhii sitä minun uutta pyörääni.
Semmoisella tavalla olisi se fillarikeiju, että olisi kaikki valmiiksi kunnossa ja mieluusti vanha avainkin sopisi lukkoon.
Sen kun hyppäisi kyytiin vain ja pyöräilisi täyttä höökää kohti auringonlaskua.

lähiön vanki

Fillarista hajosi sopivasti juhannuksen alla etuvaihtaja. Tai keskivaihtaja. Tai mikälie.
En suostu uskomaan että hajosi omia aikojaan, vaan salaa mielessäni syytän liian ahdasta pyörävarastoa ja naapurin riuskaotteista tätiä. kyllä se hajosi omia aikojaan.

Olin koko juhannuksen lähiön vanki.
Sinne pääsin, minne jalat veivät.

Meni nysväämiseksi - ja sitähän olen aina toivonut.
Niin että lähestulkoon täydellistä.

Kävin joka aamu yhdistetyllä kävely-hölköttely-kävelylenksalla ja lopun päivää nysväsin.
Olin suunnitellut metsäretkeä, mutta vähän oli kuuma.
Ei pystynyt edes ajattelemaan metsään menemistä.

Luin ja kudoin.
Laitoin ruokaa.
Katsoin kun nuoriso söi.
Luin ja kudoin.
Laitoin ruokaa.
Katsoin kun nuoriso söi.


    
avokado sunnuntaiaamuna klo 8

avokado maanantaiaamuna klo 7


aamun lenkkiseura:
kaunis kultainen kyy



Harmittaa ihan vietävästi kun pitää ruveta taas pohtimaan pyörän kohtaloa.
Minusta edellisestä huollosta on suunnilleen sekunti eli kolme vuotta.
Silloin vaihdettiin kaikki osat ja silloin päätin että enää ei yhtään hintasyöppöä huoltoa vaan seuraavaksi kokonaan uusi fillari.

Muttakun.
Kun en jaksaisi miettiä sen pahemmin huoltoa kuin uutta kulkupeliäkään ja varsinkin kun sen uuden löytäminen on niin pahuksen vaikeaa. Kun minulla pitää olla käsijarrut edessä ja takana ja semmoisia ei ole kivoja.


pitkä matkakertomus

 Vaihdoin viime elokuussa työpaikkaa - tälle kesälle ei ole liiemmälti lomia lupailtu, pari viikkoa niitä on kait ehtinyt kertyä.
Ja minä kun rakastan kesää ja lomaa.

Tammikuussa Lehtorin kollega ehdotti että lähtisimme hänen ja puolisonsa kanssa yhdessä Lissaboniin.
Noin lähtökohtaisesti halusin kyllä lähteä mutta en ehkä aivan näin kesän alussa, mutta mikäpä minä olen vastustamaan tupla-lehtoreita.
olen muutenkin täysin ulkopuolinen tässä kombossa: on Lehtori ja Lehtorin kollega Lehtori ja kollegan puoliso joka sattuu myös olemaan Lehtorin koulukaveri. minä taas en ole mitään. ja jos mikä on pelottavaa, niin se että toinen lehtori on matikan. kauhea salailu koko ajan että lasken sormilla kaikki kymmenen ylitykset.

Ja sitten me matkustimme Lissaboniin, tupla-Lehtorit, koulukaveri ja minä.

Ja oli loma.

Oli vähempi nukkumista ja siestaa kuin olin kuvitellut. kauhean energisiä nämä meidän matkakaverit. me Lehtorin kanssa istumme vähän väliä jossain ja vietämme tuntikausien siestaa. nyt ei istuttu vaan käveltiin ja siestaakin oli vain pieni hetki.

Oli aivan liian vähän lukemista en saanut yhtään kirjaa edes puoliväliin ja minulla oli mukana kolme. ei edes ensimmäistä puoliväliin!

Oli aivan liian vähän kutomista olin vähän huolissani riittävätkö langat varsinkin jos iskee tauti ja joutuu eristäytymään hotellihuoneeseen. meinasin ottaa ylimääräiset langat mukaan ja puikot myös. en kutonut perillä kuin kaksi riviä. kaksi!

Oli ihan paljon enempi olutta kuin olin kuvitellut. tai siinä ehkä kuvittelin väärin koska ystävyytemme on pitkälti perustunut oluiden maisteluun. olisi kannattanut jotenkin yrittää ajatella asiaa paremmin. 

Ja oli loma! Rento, ihana, vapaa loma!

Tiedän aina että olen ihan oikeasti rentoutunut, kun kotiin tullessa menen keittiöön ja mietin että mitä ruokia oikein maailmassa onkaan ja miten niitä taas tehtiinkään. oletan että täydellisen loman jälkeen bolognese-soossin resepti on pyyhkiytynyt pois päästäni. ihan niin rentoutuneeseen mielentilaan en ole vielä koskaan päässyt, mutta tällä reissulla katosi uunifetapasta.

Kohokohtia kuvina

alku
kaupungissa oli juhlapäivä sunnuntaina.



etsittiin ruokapaikkaa, osuttiin puistoon kansanjuhlaan.
söin hodarin, tuli maha kipeäksi.
lavalla tanssasi tyttöbändi haitarin tahdissa

tulin illalla pörheäksi

kirjakauppa!

sademieshetki


kiertelevä viinikärry.
sillä oli mukanaan pari tuolia ja kyltti että Wine with view.
haluaisin perustaa kiertelevän näköalaviinikärryn

futispyhäkkö

ostospyhäkkö
oli vähän paha kun sovittiin että tavataan aukiolla ja sitten
minut päästettiin kiertelemään yksin.
löysin kolme aukiota enkä tiennyt että missä.



merten muoviroskasta tehty hirviö

merestä löytyneistä läpsytossuista tehty olio

tarvitsen saukon

ja hain

ja tämmöisen eläimen myös

auringonlaskeutumisristeily
ei NÄIN PAHA

laskee se




löysimme vahingossa (tai ehkä ei?) pienpanimon


sademieshetki

näköala

sisäpuutarha!

jouduin osallistumaan yhteen (työ)palaveriin
kun oli järjestäytymiskokous ja piti tehdä viisaita valintoja
pyysivät muut kokouslaiset että pidän kameran kiinni kun tuli paha mieli muille



simpukkamuseo 
tai oikeastaan museon simpukkaosasto
(ihmemuseoita bongattiin: turskamuseo! laukkumuseo!)
(ei menty sisään, kuka haluaa maksaa turskanäyttelystä?)



termospullo

pinkki katu

ulkotilataidetta

ruokamarkkinat

viikon paras juoma: albino-stout!
ei ollut sen ylittänyttä

nimesimme albino-stoutin kotipesän viralliseksi toimistoksemme
sinne palattiin joka ilta

vessan seinällä.
en ole koskaan ajatellut (vessa)paperista silleesti



hyvin pieni katu



Oli oikein hyvä reissu ja loma.
En sairastunut, eikä Lehtorikaan.
Eikä olla vieläkään sairastuttu, vaikka matkaseura on.

Ja oli rentoa ja nähtävää ja kävelyä ja lämmintä mutta ei liian kuumaa.
Oli fadoa ja olutta ja viiniä ja välillä hyvää ja välillä ei ruokaa.

Paljasjaloin maailmalla

Paljasjalkakenkäilyä *ei maksettua mainontaa*

 

Joskus keväällä 2013 hankin ensimmäiset paljasjalkatossut

Alussa olin ohjeiden mukaan varovainen: kävelin vain lyhyitä hetkiä ja jos juoksentelin, tein sitäkin hallitusti.
Ja sitten kohta en mitään muuta tehnytkään. 

Maatuntuma suorastaan häkellytti: pikkuiset kivensirutkin tuntuivat jalkapohjissa ja melkein pystyi tuntemaan mullan muhevuuden varvasväleissä. Huumaavaa!

Ja siitä pitäen olen ollut vannoutunut paljasjalkatossuilija.

 

 

ekat

 

Kaksi asiaa tapahtui melkein heti: nilkat lakkasivat pyörimästä ympäri ja selässä alkoi tuntua paremmalta.
Normaaleilla kengillä nimittäin tämän tästä nilkka saattoi yhtäkkiä pyörähtää ja pettää alta.
Ei siitä koskaan mitään sen kummempaa seurannut, olipa vain epämiellyttävää.
Vaan paljasjaloissa en muista yhtään sellaista episodia.

Merrell kävelykenkä


Löysin talvitossut vahingossa.
Elämä muuttui vielä paremmaksi, koska liukastelun määrä väheni. Toki liukkailla on liukasta, mutta jollain tavalla maatuntuma auttaa siinäkin. Tulee sellainen tunne, että ei kaadu ja putoa ainakaan kovin korkealta.
Yhtenäkään talvena en ole palellut tai palelluttanut varpaitani.

 

Nyt parhaillaan eletään selvästi paljasjalkatossujen uutta nousukautta - jee sille! 

Kengissä löytyy valikoimaa ja värejä ja malleja 

Eniten tykkään Merrellin Vapor Glove -mallista. Ja mallin sisällä lenkkarista.
Se asettuu jalkaani sovittamatta ja venyttämättä (saman mallin mokkaista kävelykenkää pitää venyttää ja kävellä pikkuhiljaa pehmeämmäksi)
Lenkkari menee jalkaan sukalla, sukatta ja villasukalla.
Käytän sitä kävellessä, juostessa ja muuten vaan.
Sadesäällä pistän tossun sisään vettäpitävän sukan.
Olen kävellyt puhki varmaan ainakin kymmenet Vaporit; nämä uusimmat kestivät aika tarkkaan vuoden.
Vapor Glove -lenkkari on semmoinen, että uskallan pistää sen jalkaan aivan tuoreeltaan ja lähteä heti vaikka miten pitkälle lomareissulle pelkästään niiden varassa.

Merrellin etuna on sen saatavuus: sitä myydään ainakin joissakin urheilu-, ulkoilu- ja retkeilyvälineitä myyvissä kaupoissa. Ei tarvitse sokkona ostaa, vaan pääsee sovittamaan rauhassa. Vapor Gloven lisäksi Merrellillä on myös Trail Glove -malli, jossa pohja on paksumpi, mutta lesti edelleen minimalistinen.

puhkikävellyt

 

Vivo Barefootin kengät ovat käyttösuosikeissani hyvänä kakkosena. Niistä olen tähän asti löytänyt toimivat talvimallit. 
Kenkä on minimalistisempi kuin Merrellin tossu, maatuntuma on oivallinen ja talvikenkään löytyy myös lämpöpohjallinen.
Vivolta olen kävellyt puhki kolmet talvikengät ja yhdet kävelykengät.
Yhden tossumallin lahjoitin edelleen, kun se ei asettunut.

Kotimainen Feelmax on minulle uudehko tuttavuus. Sen mallit vaativat minulta selvästi enemmän totuttelua, ne eivät heti ensisovittamalta asetu.
Minulla on kaupunkitossuna käytössä yksi Feelmaxin malli, mutta sitä en uskalla käyttää ainoana kenkänä vaikkapa pidemmillä reissuilla (esim. viime kesän Suomi-kiertueella, jolloin kävelimme päivittäin paljon) - se vaatii pidemmässä käytössä vaihtojalkineen. Kotiarjessa se on vaihtoehtoinen kaupunkitossu, en käytä päivittäin.

Kaikkein uusin tuttavuus ovat Kipukaupan paljasjalkakengät.
Hobitintossua muistuttava lenkkarimalli on parhaillaan sisäänajovaiheessa; ostin aluksi liian pienet, jouduin tilaamaan uudet ja haen parhaillaan vielä yhteiseloa niiden kanssa.
Ensisovituksessa vaelluskenkä asettui jalkaan tossua paremmin. Vaelluskengän etuna on sille luvattu vedenpitävyys tai ainakin vahva kuivana pysyminen. Sitä en ole vielä sen kummemmin käytellyt, pitänee ottaa muutamat testitassuttelut.



Miksi paljasjalkakenkä?

Minun jalkaani minimalistinen jalkine istuu hyvin.
Paljasjalkakengän lesti on yleensä leveämpi tai väljempi, ja jalalla on tilaa vain olla.
Minimalistinen muotoilu antaa tunteen että seisoo omilla jaloillaan.
Pitkään paljasjalkaa käyttäneenä en enää jatkuvasti kiinnitä huomiota maatuntumaan, mutta kun siihen itsensä herättää, maadottuu hyvin konkreettisesti maahan: parhaissa jalkineissa pohjan läpi tuntuvat pikkukivet ja maan muodot. 

Omasta mielestäni selkä-, polvi- ja nilkkavaivat ovat vähäisempiä - mutta sitä on vaikeampi arvioida. Käytän nykyään vain ja ainoastaan paljasjalkajalkineita, enkä oikeastaan siis enää tiedä, olisiko vaivoja enemmän vai ovatko ne pysyneet vähempinä kenkien ansiosta.
Silloin harvoin kun yritän liikkua tavallisemmissa kengissä, tulee hontelo, horjuva ja hahmoton olo. Tykkään siitä että olen jalat maan pinnalla.

Tällä hetkellä paljasjalkakengistä löytyy monenlaisia malleja, ja olen itse tepsutellut myös erilaisissa juhlissa ja edustustilanteissa paljasjaloin.









 


Toukokuun luetut

 Toukokuu oli stressikuukausi.
Stressi näkyy minulla heti kahdessa asiassa: keittiön siisteydessä ja lukemisessa - luen enemmän tuttua lohtukirjallisuutta ja vähemmän muuta.

Toukokuusta muodostui stressin vuoksi #tuijalehtismaraton -kuukausi. 

Kuukauden lukusuosituksia ovat kaikki muut kirjat. Ei sillä että Lehtisen nuortenkirjat olisivat jotenkin surkeita, vaan siksi että harvempi taitaa olla kiinnostunut parikymmentä vuotta vanhasta nuortenkirjallisuudesta.


Pidin Haapasalon Tilkkuterapiasta (harkitsen tilkkupeiton tekemistä!). Balli Kaur Jaswal on ehdottomasti yksi uusia suosikkejani ja Michaeleen Doucleffin kasvatusta käsittelevä kirja pisti hetkeksi kasvatuspohdinnat käyntiin.

Lue vaikka Tilkkuterapia!


Kuukauden luetut käänteisjärjestyksessä

Toukokuu 2022

Tuija Lehtinen: Nottingham kesällä kello 6. #tuijalehtismaraton. Punkkarityttö Sarasta kertovan trilogian toinen osa. Sara jättää Suomen taakseen ja matkustaa kesäksi Nottinghamiin tapaamaan sähköpostikaveriaan. Pikkulordiksi osoittautuva Mark vie Saran kartanoelämään ja hienostopiireihin, jotka vapaudenkaipuiselle Saralle ovat vain vähän kotioloja parempi vankila. Saran kapinallisuus on tässä kirjassa jotenkin uskottavampaa ja analyyttisempaa kuin ensimmäisessä osassa. Kesä on Saralle kasvun kesä: kavereilla onkin yhtäkkiä suunnitelmia ja tulevaisuus, Sara ajelehtii yhä. 

Tuija Lehtinen: Sara@crazymail.com. #tuijalehtismaraton jatkuu aina vain. Punkkarityttö Sarasta kertovan trilogian eka osa. Sara ilmestyi jo edelliseen nuortenkirjaan, Asvalttisoturiin keskeisenä sivuhahmona. Crazymail aloittaa Sarasta kertovan trilogian. Huonoille teille ja jengien pyöritykseen joutunut Sara eristetään pikkukaupunkiin, enon hoiviin ja käymään kymppiluokkaa. Tästä kirjasta hahmot siirtyvät eteenpäin myös nuortenkirjojen ulkopuolelle. Sarassa on vimmaa, mutta samalla tarina on kiikkerä: Sara ei ole alkuunkaan niin paha ja syrjäytynyt kuin haluaa itse uskoa, ja uskotella muille. Kymppiluokan jengillä, mummolla ja enolla on paikkansa Saran elämässä ja mustaakin mustemmassa sydämessä. Mietin, onko tämä jo viimeisiä vimmaisia nuortentarinoita, vai vieläkö samaa vereslihalla olevaa elämää löytyy Lehtinen uudemmista kirjoista. 

A.J. Jacobs: Kunnon mies - kuinka tavoittelin täydellistä terveyttä. Newyorkilainen toimittajan A.J. Jacobs harrastaa ihmiskokeita itsellään: hän on elänyt tietosanakirjavuoden, raamatullisen vuoden - ja tässä kirjassa eletään superterveellinen kaksivuotinen. Jacobsin kirjoitustyyli on irtonainen ja letkeä, kirjoja on hauska lukea. Tässä terveyskirjassa aihe vain on tolkuttoman laaja: liikunnasta ruokavalioihin ja yksittäisten ruumiinosien terveydestä yleiseen turvallisuuteen - ehkä siksi kirja on vähän hajanainen. Ajattelemaan se kuitenkin pistää: mitä terveys on, ja mitä itse olen sen eteen valmis tekemään, mitkä ovat ne terveyden osa-alueet joihin voin ja joihin pitäisi kiinnittää huomiota? Millainen liikunta on hyväksi tai sopii itselleni? Onko ruualla vaikutusta, ja jos niin minkälaista? Jacobs perustaa kokeilunsa tutkittuun tietoon, huuhaat jäävät tämän terveyden ulkopuolelle. Tarinassa rinnalla kulkee A.J:n poloinen vaimo ja vilkkaat pojat, eksentrinen Marti-täti ja lähes satavuotias isoisä. Suosittelen jos haluat pohtia terveyttä tuoreemmasta ja vähemmän käskyttävästä näkökulmasta. (Jacobsin Raamatullinen vuosi on yksi suosikkikirjoistani, eikä Britannica juurikaan häviä sille!)

 Tuija Lehtinen: Asvalttisoturi. #tuijalehtismaraton. Peruskoulunsa päättävä Kim hapuilee lautaroolipelien ja tyttöjen maailmassa. Hiljainen yksinhuoltajaisä ei osaa avautua eikä kertoa kuolleesta äidistä, josta Kim kaipaisi lisätietoa. Tyttöjä tulee, vaan ei jää olemaan. Kaverisuhteet ovat hakusessa, mökille seuraksi jänttäytyy outo kovispoika Möykky. Kesäkirja, kasvutarina, kertomus äidittömyydestä ja hapuilemisesta. Tämän tarinan sivuhenkilöt saavat tulevissa kirjoissa enemmän tilaa, ja edellisen kirjan (Kundi kesätukkainen) päähenkilö on tässä kirjassa sivuhenkilönä, yhtenä Kimin elämän tytöistä. Roolipelihahmojen tahdissa etenevä kertomus on pehmeä ja kesäinen.

Tuija Lehtinen: Kundi kesätukkainen. #tuijalehtismaraton Punatukkainen Maarit on muuttanut Helsinkiin käymään ilmaisulukiota. Ensimmäisenä syksynä pitää löytää uudet kaverit, asettua, tottua lukioelämään, pärjätä mummin kanssa ja kirjoittaa. Erityisesti pitäisi kirjoittaa. Eikä rakastuminenkaan haittaisi. Ensimmäisiä selkeästi intertekstuaalisia Lehtisiä: Maaritin elämässä vilahtavat Riina ja Sepe (Mirkka-sarjasta). Kirja itsessään on jonkinlainen välikirja: Maaritin elämässä tapahtuu kyllä, mutta ei mitään kovin räväkkää tai ihmeellistä. Pieni kasvutarina lukiolaisen ensimmäisestä syksystä. Tuttua sanailua yhä.

 Minna Haapasalo: Tilkkuterapiaa. Riina on jäänyt avoerossa aivan tyhjän päälle: ei rahaa, ei taloa, ei osuutta autoon, asuntoon, huonekaluihin. Täydellisesti suunniteltu, sisustettu ja ehdottoman instakelpoinen koti jää eksälle ja tämän vauvaa odottavalle uudelle naiselle. Riinalla on kalsea yksiö ja siideriä. Kansalaisopiston tilkkutyökurssi on pakkorako: jotain tekemistä on saatava viikkoon - sen siiderin lisäksi. Riinan elämään tulee tilkkujen lisäksi erilaisia ja erikoisia persoonia: kommuunieläjiä, eläkeläisiä, smaragditakkinen mies. Ja välit siskoon muuttavat muotoaan. Lempeästi etenevä kasvutarina erosta ja uudesta alusta, näkökulman löytämisestä itseen, uuden harrastuksen ja elämäntavan löytämisestä. Pidin! 

 Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut. Brittiläiset Rajni, Jezmeen ja Shirina lähtevät pyhiinvaellukselle Intiaan toteuttamaan syöpään menehtyneen äitinsä viimeistä toivetta. Sisarukset ovat etääntyneet toisistaan, muistot lapsuudesta ovat kaikilla kovin erilaisia ja äidin kuolemaan liittyy kaikilla sekavia tunteita - nykyhetkestä puhumattakaan. Kukin siskoksista lähtee pyhiinvaellukselle sekavin tuntein, oman elämänsä ja sen salaisuuksien kuormittamana. Pinnalta kepeä ja hyväntuulinen tarina kuljettaa mukanaan myös vakavampia tarinoita: naisen asemasta ja oikeuksista, kahden kulttuurin välissä olemisesta, oikeudesta päättää omasta elämästään. Hyvä chicklit toimii juuri näin: houkuttelee lukemaan ja nautiskelemaan, ja äkkiä huomaat pohtivasi jotain elämän perimmäisistä kysymyksistä - tai oivaltavasi jotain sellaista, mitä et muuten olisi oivaltanut.  Balli Kaur Jaswal on jo nyt, kahden suomennetun kirjansa jälkeen, yksi uusia suosikkejani. Teksti etenee, päähenkilöt ovat samastuttavia, kirjat jo sinällään avaavat todella kiehtovalla tavalla kahden kulttuurin välissä elämistä ja tarinoissa on aina vahvoja kannanottoja naiseudesta, naisena elämisestä.

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin. Ben ja Rachel tutustuivat yliopistossa, ystävystyivät - ja sitten? Kumpikin seurusteli tahoillaan, kunnes reilun kymmenen vuoden jälkeen elämä on kuljettanut heidät taas yksiin. Mitä tapahtuu? Rachel eroaa, mutta Ben on naimisissa. Tarinassa kulkevat rinnakkain nykyhetki ja siihen liittyvät työ- ja ihmissuhdemurheet ja toisaalta mennyt, yliopistovuodet. En ole varma, olenko aiemmin lukenut tämän kirjan - tarina tuntui vieraalta, ja silti siinä oli kovasti tuttuja elementtejä. Kuuntelin äänikirjana: McFarlane on mielestäni äänikirjamuodossa haastavaa kirjallisuutta, koska tarinoissa on paljon pitkää dialogia ja välillä kadotin puhujaäänen. Aika ennalta-arvattava tarina, mutta laadukasta hyvää McFarlanea. Olisi ehkä kannattanut valita perinteinen formaatti äänikirjan sijaan, se olisi ehkä sopinut omaan lukutyyliini paremmin. Olen huomannut tämän aiemminkin McFarlanen kirjoissa: minulle ne sopivat parhaiten perinteisenä paperikirjana, silloin ovat super!

Tuija Lehtinen: Siskokullat. #tuijalehtismaraton. Jukka on päässyt Ouluun opiskelemaan lastentarhanopettajaksi, ja päätyy asumaan kolmen tytön kanssa kommuuniin. Naisia on opiskelupaikassa ja naisia on kotona, vaan ei Jukan elämässä. Välit kotiväkeen ovat hankalat, pitäisi elää ja sopeutua. Vaniljasyndrooman tyyppinen tarina opiskelemisesta ja omilleen lähtemisestä, tällä kertaa miesnäkökulmasta. Yksi Lehtisen nuortenkirjasuosikeistani, ja siihen oli mukava palata nytkin, vuosien tauon jälkeen. Tarinassa on kepeyttä, sanailua ja sopivan vähän myös tummia sävyjä - sujuvaa, taattua ja vahvaa Lehtistä, sitä "oikeaa ja tuttua". Kirja on julkaistu 1995, omina opiskeluaikonani siis. Aikoinaan siihen oli helppo samastua, ja edelleenkin kirja vei vahvasti omiin opiskeluvuosiin. Vähän puolivälin jälkeen suussani alkoi maistua lakritsivenekarkeilta; olenkohan mussuttanut niitä samalla kun olen lukenut? (Mirkka-sarjaa lukiessa suussa maistuu ranskanleipä ja kahvi, joskus myös kaakao) Nautinnollinen nostalgiapläjäys. 

Tuija Lehtinen: Ikkunaprinsessa. #tuijalehtismaraton. Nuortenkirjassa Minni ja äitinsä ovat eron jälkeen muuttaneet pikkukaupunkiin, Minnin sinkkutädin talon yläkertaan. Naapurissa asuu sekalainen sortin sakki, koulussa on edessä uudet kaverit. Minni kaipaa kokemuksia, seksiä, poikia elämäänsä - ja harjoittelee vaihtelevalla menestyksellä ihastumista, rakastumista ja seksisekoilua. Vähän liikaakin yhden aiheen ympärillä pyörivä tarina. Lukukelpoinen, mutta pitkälti kyllä aikansa tuote ja ajastaan jo jäänyt.

 Sheila O´Flanagan: Naiset karkuteillä. Deiralla on takanaan ero pitkästä suhteesta, Grace on jäänyt leskeksi. Deira päättää toteuttaa yhteisen lomamatkan yksin, Grace seuraa edesmenneen puolisonsa aarrejahtivihjeitä Ranskassa ja Espanjassa. Matkansa alkutaipaleella naiset kohtaavat vahingossa ja vielä enemmän vahingossa he päätyvät tekemään matkaa yhdessä. Kepeää roadtrip-hömppää. Tarina eteni sujuvasti, oma keskittymiseni välillä vähän rakoili: unohtelin aarteenmetsästyksen vinkkejä, ja itse asiassa unohdin myös välillä kumpi naisista olikaan leski ja kumpi eronnut. Leppoisaa luettavaa, sopisi vaikka lomalle. 

 Michaeleen Doucleff: Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja. Alkuperäiskansojen kasvatusoppeja. Ylempään keskiluokkaan kuuluva, akateeminen sanfranciscolaisäiti kärsii äitiyden tuskasta ja kokee "läntiset" (siis ylemmän keskiluokan akateemiset sanfranciscolaiset) kasvatustavat ja -ihanteet ahtaiksi ja perheongelmia aiheuttaviksi. Doucleff lähtee taaperonsa kanssa tutustumaan metsästäjä-keräilijäkulttuureiden lastenkasvatustapoihin, ja rakentaa niiden varaan oman kasvatusfilosofiansa /-käytäntönsä, joka luonnollisesti korjaa kaiken mitä pielessä on äidin ja lapsen välillä ollut. Monet kirjassa esitellyt tavat tai käytännöt olivat ainakin itselleni itsestään selviä (ehkä siksi, että en ole ylempään keskiluokkaan jnejne, vaan ilmeisesti pikemminkin siis metsästäjä-keräilijä?) ja aikoinaan käytössä ilman että oikeastaan edes ajattelin erityisesti kasvattavani. (lapsen ottaminen mukaan kotihommiin, ja vastuun antaminen tai vapaasti leikkiminen ja leikkimässä pihalla käyminen noin niinkuin esimerkiksi). Ihmettelen muuten aika usein, miksi yhdysvaltalaisessa kulttuurissa lapset ja aikuiset syövät eri aikaan? Kuten monet tämäntyyppiset kirjat, joissa kirjoittaja laittaa persoonansa likoon, tämäkin oli letkeää luettavaa ja periaatteessa varmaan helposti samastuttavakin (paitsi että en ole ylempään keskiluokkaan jnejne). Luin liki yhdeltä istumalta, en tullut kovin ärtyisäksi, en kärsinyt kovinkaan kamalasta taannehtivasta kasvatuspuuteangstista, että oli ihan kelvokasta luettavaa. Kunhan vain muistaa suodattaa jenkkisuodattimen läpi. Lue mieluummin kuriositeettina kuin kasvatusoppaana.