keskiviikkokummallisuus

Sataa.
On märkää-kylmää-pimeetä.

Kuvitellaan että on joku semmoinen henkilö, joka kroonisesti haluaa kaikenmoista. Polkupyöriä, Amsterdaminmatkoja, uusia astioita ja sekalaisia teknillisiä härpättimiä, vaatteista ja muusta oheiskrääsästä puhumattakaan.
Ihan vain kuvitellaan, noin niinkuin lämpimiksemme, tällaisen märän, kylmän ja pimeän sadepäivän vastaiskuksi.
Kuvitellaan sitten, että sillä ihmisellä olisi joutilasta rahaa. Vaikka suunnilleen sen verran että se voisi toteuttaa yhden isomman tai muutaman pienemmän niistä asioista joita se on joutilaina hetkinään halunnut.

Niin arvatkaa mitä se sitten tekee?
Ei yhtään mitään.

Ihan vain siksi, että amsterdaminmatkoja ei saa maitokaupasta, polkupyörät ovat kumminkin vääränlaisia, vanhoja astioita on ihan riittämiin, ja teknilliset härpättimet toimivat kaikki ihan niinkuin pitääkin ja sitten vielä vaatteetkin käyttäytyvät vielä ihan asiallisesti.






radikaalia valaistumista odotellessa...

ps. kuvat eivät liity tapaukseen mitenkään

(paitsi että ehkä sillä tavalla että se kuvitteellinen henkilö haluaa myös lisää kissoja) (kunhan vain oikealla kasvattajalla olisi oikeanlaisia)

melkein kauan sitten

Kuusitoista vuotta sitten kaikki muuttui.
Kaikki muuttui peruuttamattomasti, vastaansanomattomasti, lujasti. 

Koskaan sen jälkeen en ole ollut sama, minusta ei tule samaa. 
En tiedä, osaisinko.
Haluaisinko edes, en ehkä enää.

Kuusitoista vuotta sitten vastatullut nosti työläästi huojuvaa painavaa vielä kosteaa päätään. 
Katsoi silmiin otsa kurtussa, yhtäaikaa tyhjänä ja ikiviisaan täytenä.
Minä toivotin tervetulleeksi kaiken sen, jota en tiennyt olevan.

Vieläkin siinä on aavistus vastatullutta, viatonta.
Sillä on aikamiehen ääriviivat.

Kuusitoista vuotta sitten minusta tuli äiti.





kakkuangst

Nytpä jaan kanssanne tämän yltiörasittavan viikonlopun suurimman uupumuksen, väsymyksen ja jopa hetkittäin kohdistumattoman raivon suurimman syypään.
Se ei ole koneella vanuva teini, ei nenäkäs esiteini, ei viikonlopulle osunut työkeikka eikä edes aamuyöstä huuteleva kissa.
Ei suinkaan.
Se, mikä voi hauraan ihmismielen syöstä tyystin pois kaidalta uraltaan, on syntymäpäiväkakku. (grr)

Aloitetaanpa alusta.
HraHakkaraisen mamma halusi ilahduttaa minua jouluna keittiöaparaatilla suoraan hoppuhallin kuvastosta. Aparaatti oli lopuksissa joulun alla - arvatenkin muutama muukin mamma oli ilahduttanut jälkikasvuaan sillä - mutta kas! Aparaatti saapui sopivasti syntymäpäiväkseni.
Tästä ilouutisesta luonnollisesti lapsukaiseni nuo suloiset pikku pulluraposket kertoivat pulluraposket punoittaen vanhemmilleni ja siskolleni. Mikä puolestaan johti siihen, että jouduin viideltä suunnalta käyvän painostuksen kohteeksi: koska oikein käytät sitä kakkukonetta, kysyivät paitsi lapsukaiseni, nuo suloiset pikku pulluraposket, myös vanhempani, siskoni, hraH ja hraH:n mamma, ja toimiiko se?
Varmistaakseen aparaatin käyttöönoton, masinoivat vanhempani nuo suloiset pikku pulluraposket riemukkaat yhteissynttärikestit minulle ja siskolleni ja kakuttivat nakittivat minut kakkuvastaavaksi. (grr)


kakkuaparaatti, tuo viattomuuden perikuva

Perjantaina oli melkolailla työntäyteinen päivä. Esimies sanoi kymmeneltä, että lähde kotiin kun olet valmis, olet niin flunssainenkin. Kahdelta, jolloin työpäiväni virallisesti päättyy, olin vielä vähän vaiheessa. Lähdin kotiin kiroten työelämää ja melko täyteenahdettua viikonloppua. Olisin vain halunnut maata sohvassa lämpimän peiton alla. Kakkuangst osa1. 
Millainen kakku? Mitä siihen täytteeksi? Milloin ehdin leipoa? Missä sitä säilytän?
Arvatkaa paljonko tulee kakkureseptejä ihmeellisestä intterneetistä? Niinpä.

Lauantaina lähdin työkeikalle. Vaikka olisin mieluummin lönöttänyt kotona, siivonnut keittiönkaappeja, mennyt mamman luo pihatalkoisiin ja tyttöjen kanssa shoppailemaan kevätvaatteita. Mutta ei, työ kutsui.
Se kyllä oli oikeastaan ihan mukavaa, sain pyöräillä ja ulkoilla ja hoitelin siinä sivussa muutaman oman jutunkin. Takaraivossani jyskytti kuitenkin kakkupakko. Lakkaamatta. Kakkuangst osa2.
Onkopakkoleipoa jos ei yhtään huvita? Ja jos ei jaksa kun on ulkoillut koko päivän?

Tulin kotiin työkeikalta, ja jouduin jatkamaan hommia kotikoneella, vein tytöt kevätvaateshoppailemaan, otin päiväunet lämpimän peiton alla ja kaikkea sen semmoista. Ja muistin kakkupakon.

Aikani lauantai-iltaa prokrastinoituani vääntäydyin kakunkeittopuuhiin, sillä lailla kätevästi iltakahdeksan nurkissa. Keittelin kakkuseni ja jätin sen vetäytymään sunnuntaiaamuun.
Olin voitokkaana: epäkakkuangst! Olin keksinyt täytteet, ostanut koristeet ja suunnitellut aikataulun. Näin itseni jo kansallisen kakkukilpailun karvalakkisarjan voittajana. Jee. 

Nimittäin lauantai-iltana siinä yhdeksän nurkissa tuo herkulliselta tuoksuva kakku oli suhteellisen ystävällismielinen ja sopuisa

Mutta sunnuntaiaamuna, siinä kahdeksan nurkissa se alkoi oikutella.
Kakkuaparaatti - tuo viattomuuden perikuva -  oli liian iso. 
Tai käyttämäni vuoka oli liian pieni.
Kananmunia oli käytetty liian vähän.
Kakkuaparaatin veitsi ei toiminut veistellen.
Taikina oli liian mehevä ja murea ja mureneva.
Aikani aparaatin kanssa riehuttuani onnistuin siivuttamaan kakun kahteen kerrokseen joista toinen oli masentavan matala. 
Tein suunnittelemani täytteet valmiiksi ja leivoin uuden kakkupohjan. Samalla ohjeella ja munamäärällä, mutta eri työvälineillä, koska vatkainosat olivat tietysti tiskissä.
miten voi tulla kupla kakkuun?

Täysin käsittämättömästi pohja nro2 oli osin lähes palanut ja osin melkein raaka ja sisäpohjan sisäpuolelle muodostui kupla. Rakenteeltaan se oli hyvähkö mutta littana.
Täytteet jämähtivät kiinni astioihinsa. Kakku oli kiikkerä. 
Piti olla kolme kerrosta, tuli neljä.
Täytteet jäivät vajaaksi.
Hillot valuivat kakun kylkiä.


yritin tasoittaa kakun vaateriin
koko taloudessa ei ole mitään vaaterissa.
ei ainakaan kakku.

trallalaa, kuulettehan kuinka se hyräilee viattomasti ja näyttää petollisen kauniilta.
Varsinkin vaalea kerros. mmmm!

Kakkuun tuli liian monta kerrosta.
Se räjähti kun yritin täyttää sitä.
Se räjähti uudestaan kun yritin tunkea sen kakkukupuun. Täytteet, jotka eivät halunneet tulla ulos astioista, pyrkivät kuitenkin kiihkeästi ulos kakusta.
Kakkuaparaatti laukesi.
Kermat levisivät kassiin.


kermavaahto peittää lähes kaiken
ainakin tästä kuvakulmasta

räjähdyksen lopputulos: yksi kerros katosi kokonaan
Viidestä ihmisestä kolme ei saanut illalla unta. Epäilen että kakku on siihenkin syypää. Se aiheutti liiallista kiihtymystä keskenkasvuisissa. Ja itsessäni. Grr.

Tässä kevään mittaan tulossa vielä kolmet synttärit.
Grr.

epäkeskiviikkoketutus

tuhlasin hyvät keskiviikkoketutukset jo eilen.
Tänään olen ollut päättäväisen positiivinen ja sinnikäs, niin että pahoitteluni. Ei keskiviikkoketutusta tänään.
Tietysti odotitte perinteistä keskiviikkoketutusta, sehän on selvä.

Tässä päivässä on tähän mennessä ollut niin paljon kauniita ja mukavia ja yllättäen onnistuneita asioita, etten kertakaikkiaan pysty ketuttumaan. Grr sille.

Heräsin aamulla ihan hirvittävän kammottavan aikaisin koska kisujen pitää päästä parvekkeelle päivittämään ja päivystämään herrasväki Tiaisen pesimätilannetta. Ne kyönit tipueläimet ovat rohjenneet aloittaa pesänrakennuspuuhat kaikesta kissamaisesta säksättämisestä ja lasin läpi huutelusta huolimatta.

Aloin angstata ja stressata heti aamusta, mutta lupaavasti alkanut stressikertoimien keräily katkesi aamutähteen.


Maailmassa on ihmeellisiä ja kummallisia ja ihastuttavia asioita: niin kuin nyt vaikkapa kätketyt tähdet.




Ja vanhojen kivitalojen porraskäytävät.

Olen luullut, ettei minulla ole mitään tulevaisuudenhaaveita. Että olen ihan urittunut ja muutenkin plääh, mutta onhan minulla kaikenmoisia:
Haluan asua vanhassa kivitalossa, missä on leveät ikkunalaudat. Sen asunnon ei tarvitse olla kovin iso, sellainen sopiva riittää. Että mahdumme me, ja lapset, jos ne suostuvat kyläilemään.

Haluan rapsutella kissoja, ehkä juuri siinä kivitaloasunnossa missä on leveät ikkunalaudat. Ehkä voisin istua siinä ikkunalaudalla ja katsella ulos ja siemailla kahvia, lueskella jotain ja rapsutella hajamielisesti kisua.

Ja aina toisinaan haluan istua pienellä parvekkeella jossain etelän kaupungin pimeässä illassa lukemassa yhdessä hraH:n kanssa, alhaalla mouruaisi kulkukissa ja me hymyilisimme toisillemme kirjan reunan yli ja yön pehmeä lämpö olisi joka puolella.

Sitten haluan maallisempia, niinkuin nyt sen hienon polkupyörän ja sitten sinne Amsterdamiin. Ja muuta semmoista vähäisempää sälää, roipetta ja sisältöä.

jälkijättöinen vaalitoive

kyllä ei olisi kannattanut yhtään hehkuttaa eilen sitä etten ikinä aio istua hiekkalaatikon reunalla. Heti kostaa maailmankaikkeus ja pistää kohtaamaan oman turhan uhonsa: pienen kummipojan isä soitti eilen illansuussa.
Menin sitten heikkona hetkenä ja selkärangattomana muumiona (sekä hurmaantuneena pienen kummipojan suloisista pisamista) että pieni kummipoika ynnä kaksi siskoaan ovat oikein tervetulleita meille hoitoon huomenissa.

Kjaiks.
Yritin tietysti nakittaa omia keskenkasvuisia lapsenvahdintapuuhiin, mutta ne mokomat kyönit ovat ohjelmoineet itsensä kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Kaikkein epälojaaleimpana pidän ilman muuta Isosiskoa, joka menee ohjaamaan pienten tanssiryhmän treenejä, eikä yhtään ohjaa seuraleikkejä meillä kotona. Myös Isoveli saa pyyhkeitä: miten voi ihminen valita mieluummin isoskoulutuksen ja seuraleikit eikä suinkaan kätevää käytännön harjoittelua ihan omassa kodossa?
Ihan edesvastuutonta laittaa minut ja hraH vastuuseen kolmesta kouluiättömästä tenavasta.

*

Jälkijättöinen vaalikampanjapuheenvuoro.

Kun te arvoisat vastavalitut päättäjät rupeatte puuhamaan sitä sote-hässäkkää, niin puuhatkaa mielellään semmoisella tavalla että tulee inhimillisyys.
Olen nyt tönöttänyt lyhyen ajan sisällä kolme eriä kertaa kolmen eri laboratorion aulassa, ja kyllä puuttuu inhimillis.

Laittakaa niin, että julkisissa odotustiloissa pitäisi olla viihtyisää.
Tehkää kunnon käytävät, koska julkisissa odotustiloissa on aina mummoja, rollaattoreita, keppejä ja pyörätuoleja. Älkää säästelkö tilassa.
Tehkää myös niin, että ei ole jonotusautomaattia, vaan iloisesti hymyilevä aulaemäntä, joka tervehtii kaikkia ja lajittelee mummoset. Että ihan ensimmäisenä kun tulee mihin tahansa julkistilaan, näkisi iloisesti hymyilevän ihmisen, jolta voi kysyä neuvoa ilman numerolappua.
Sen aulaemännän päätehtävä on luultavasti sanoa, että ei, ei tarvitse ottaa numerolappua jos on varattuna aika. Niin että ottakaa sinne semmoinen, joka jaksaa sanoa sen ainakin sataviisikymmentä kertaa tunnissa.
Jos sillä aulaemännällä on tyhjää aikaa - ja sillä pitäisi olla - sen pitäisi jutella kaikkien niiden yksinäisten ja ihmisennälkäisten kanssa.

Yleisesti ottaen, hyvät päättäjät, vähentäkää luukkuja ja semmoisia, joissa painetaan nappeja ja lisätkää ihmisiä. Paljon.
Lisätkää semmoista, että kohdataan ja hymyillään.

Ja mielellään lisätkää myös suuntamerkkien käyttöä pyöräilijöillä ja tehkää myös semmoinen laki, että autoilijat väistävät aina ja kaikkea kevytliikennettä. Se ei kyllä ole sotea, mutta politiikkaa kumminkin.


harrastustunnelmia

Kissanäyttelytunnelmia:

Luulin että joudun hoitelemaan koko näyttelyhommelin ihan itse, niin että olin jo valmiiksi ihan aargh ja murgh, mutta keskenkasvuiset halusivatkin osallistua melkein koko joukkueen voimin. 

Perjantaina putsattiin ja puleerattiin Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Rönäperän ja muiden vähäisempien maiden Prinsessa Arwen esittelykuntoon. 
Enpä olisi ikinä arvannut että semmoinenkin homma kuin kissan pesu on niin metkaa ja meditatiivista, varsinkin kun sitä tekee yhdessä teinin kanssa. 
Harrastaminen on mukavaa. 

kissanviikset on kiharrettu esityskuntoon
HKK huolehti pedikyyristä ihan itse. 

Lauantaina pakattiin kissa ja eväskori ja suunnattiin näytelmäpuuhiin. 
Saimme syvällisen värianalyysin, kuvio 22 muuttui kuvioksi 24. Vähäpätöinen, mutta ah! niin tärkeä muutos.
Koska HKK Rönäperän (etc) on vielä keskenkasvuinen ruikkuluikku, loppui varsinainen kisaosio ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. 
Lopun päivää söimme eväitä. Kissa nukkui.
Nuoriso ilmoitti, että syksyllä uusiksi.



Minä olin valmiiksi ajatellut jo, että ei enää ikinä, kerta riittää ja muuta sensemmoista. Muttamutta.
Nythän on niin, että tarvitsen toisen samanmoisen tyttökissan, koska ne kilpparinväriset kissat nyt vaan ovat niin umelismumeliksia.
Ja sitten tarvitsen semmoisen oikein valtavansuuren uroksen, ihan vain siksi koska ne ovat niin mahtavia.
Ja sitten rupean aina toisinaan käymään näyttelemässä niitä.
pahinta on se, että hraH - tuo harkitsevuuden tyyssija - on melkein samaa mieltä kanssani, sen pitäisi hillitä minua eikä suinkaan sanoa että kyllä, me tarvitaan ihan selvästi lisää kissoja
Lisäksi tietysti tarvitsen kaikenmoisia härpätyksiä kissanhoitoon. Sehän on selvää.

Syvällisanalyyttisen kyökkipsykopaattisesti havainnoin, että täyttelen tyhjää pesää ja nautiskelen sellaisista asioista ja lähestulkoon harrastuksista, joista ihan oikeasti haluan nautiskella. 
Metkaa ja mukavaa. 

Lisää harrastustunnelmia
Olimme nuoremman kummipojan synttärikemuilla. Siellä oli valtavan paljon pieniä ihmisiä. Ihan todella pieniä ihmisiä, ja vähän suurempia pieniä ihmisiä.
Istuin jonkun tovin rakentamassa duplopalikoilla ja yritin setviä kolaroivien junien kriiziä ja ihmettelin hikkaavaa vastasyntynyttä ja ajattelin itsekseni että hyvä näin. 
Minä istun jatkossa sohvanmutkassa kiharoimassa kissanviiksiä. Ja ainoa hiekkalaatikko, jota lähestyn, on kissanhiekkalaatikko.

Vielä vähän harrastustunnelmia
Kyllä en olisi vielä jaksanut polkeilla töihin. Koko kroppa on vieläkin nuhan kourissa tai sen jäljiltä inhan painava.

*

pakoilua

Verstaalla taas. Olen ihan älyttömän huono potemaan. 
Tietenkin ja itsestäänselvästi haluaisin aina ja jatkuvasti maata rauhassa, kenekään häiritsemättä ja lukea ja lusmuta, mutta kun en osaa. Tai pysty.




Mm. en lukenut siivouskirjaa (ks. edellinen postaus) koska ihmisellä on paljon kaikenmoista muuta tekemistä kuin siivoaminen.
Siivoaminen on kivaa ainoastaan silloin kun pakoilee jonkin vielä tyhmemmän jutun tekemistä. 

Siispä pakoilin jonkin vielä tyhmemmän jutun tekemistä: etsin sohvien ja hyllyjen alta kaikki kissojen jemmaamat pallot. 
Kissojen mielestä se oli hermostuttavaa: kovalla työllä ja vaivalla jemmatut pallot olivat ihan vapaana villissä luonnossa. 
Taloudessamme vallitsi hetkellinen kaaos, jonka jälkeen pallovaivasta huojentunut kissa meni istumaan pahvilaatikkoonsa. (ja toinen meni Isoveljen sänkyyn päiväpeiton alle kehräämään)




Yhteistuumin Pikkusiskon kanssa pakoilimme lisää jonkin vielä tyhmemmän asian tekemistä ja valokuvasimme gerbilaarin tunnelimuodostelmia. Epäkiitollista puuhaa, koska gerbilaarin lasi heijastaa ja asukkien mielestä se on suuri yksityisyydensuojaan kohdistuva rikkomus ja ne alkavat tömistellä ja säntäillä ympäriinsä kuin päättömät gerbilaarit.

Ja tällä hetkellä istun verstaalla pakoilemassa työnteentää.
Jos pitäisi ihmisen päivittää CV:nsä, niin voisin laittaa siihen että ammattimainen pakoilija.




sairastuvalla

flunssaa.
Tai siis, JPK. (JokaPaikkaKipeä; minulla ei nykyään ole mitään kunnollisia tauteja, on vain JPK)
JPK johtaa siihen, että JPK-päivinä alan heti herättyäni arpoa, pystynkö ja jaksanko töihin. Ärsyttävää.
Olen liian kunnollinen ja tunnollinen sellaiseen arvontaan: ei kuumetta, ei oksupoksua tai muuta, on vain JPK.
Tällä kerralla JPK on siis oikeasti nuhakuume, koska sitä on ollut taloudessa liikkeellä.



Luonnossa on olemassa semmoisia asioita kuin vakiot, niin kuin nyt vaikka painovoima ja kuulemma sähkömagnetismi.
Ne ovat - näin minulle on kerrottu - semmoisia asioita jotka eivät ikinä muutu.
Sitten on myös sellaista kuin energia, joka myös on vakio. Paitsi että toisilla on ja toisilla ei. (minulla ei justiinsa nyt)

Nyt kun ollaan keskellä opetussuunnitelmauudistusta ja muutenkin varmaan jotenkin maailmanhistoriallisessa mullistuskohdassa, niin esittäisin toiveena, että näihin vakioihin lisättäisiin 1) epä; 2) kissan pakko istua laatikossa. (ks. todistusaineisto yllä; toimme laatikon mamman luota meille ihan vain voidaksemme osoittaa tämän vakion todeksi. QED)

Epähän on - kuten me kaikki tiedämme - semmoinen yleinen taloudessa vallitseva juttu, joka ilmiintyy energian tavoin eikä koskaan poistu. On esim. epää jos taloudessa on kolme mignon-pääsiäismunaa ja kolme lasta ja sitten yksi ei syökään sitä munaansa jälkiruuaksi maanantaina vaan vasta tiistaina. Epää on. QED myös tähän kohtaan.

Selfhelp



olen ajatellut harjoittaa selfhelpiä.

Yritin jo eilen ja tänään ihan varmasti aion linnoittautua sohvannurkkaan opiskelemaan polkupyöräilyä, siivouksen mullistavaa taikaa ja teini-ikäisaivoja.

Odotan suuria teini-ikäisaivokirjalta ja Matti Rämöä fanitan joka tapauksessa. Pienellä skepsiksellä suhtaudun tuohon siivouskirjaan. Kyllä on ihmisellä tyhjä elämä jos siivouksessa on mullistava taika. Tai siis tietysti on, onhan se mystillismaagista, että miten luonnottoman kauan saa siivoukseen kulumaan aikaa ja miten äkkiä se sitten tärväytyy olemattomiin.

Miksi

Eilen tulin taas aikuisemmaksi.
Vanhenin.
Ikäännyin.


Suuria mysteereitä:

Jos joka ilta käärii podin kuulokkeet sievästi ja pistää podin tyynyn alle talteen, niin miten on mahdollista että yön pimeinä tunteina luuripiuha on ihan tuhannen solmussa?

Tuleekohan päähän haitallista säteilyä jos yö toisensa jälkeen nukkuu podi tyynyn alla?

Jos ikinä on niin paljon aikaa että voisi haahuilla ympäriinsä kirjastossa ja istuksia lueskelemassa kaikenmoisia jännittäviä kirjoja joita kirjaston hyllyistä löytyy ja joita ei viitsi viedä kotiin kun ei niitä kumminkaan lue siellä, niin onko sitten iloinen siitä ajasta?

Miksi tänään kestän niin huonosti itseäni?

Mistä voi tietää mitä oikeastaan haluaa, jos ei tiedä mitä haluaa?
Jos haluaa kahta ihan eriä? Vaikka että olla erakko ja samalla haluaa kuulua ryhmään, niin mistä voi tietää kumpaa haluaa? Pitääkö liittyä johonkin erakkomunkkiryhmittymään?

Miksi ennen ei käytetty aurikolaseja?

Jos jääkaapissa on kipollinen ananaspaloja omassa mehussaan ja kipollinen perunoita, niin miten on mahdollista että päälle kaatuu se kipollinen ananaspaloja tahmeassa mehussa?

Voiko tulla valmiiksi?
Niin että on mielenrauha, tyyneys ja sees sekä zen eikä yhtään tahmeaa ananamehua, kissan hiekkaa, sotkuunmenneitä kuulokeenpiuhoja ja tuuliviirimäisesti käyttäytyviä läheisiä?
Miltä se tuntuu kun on tyyneys-seesteis-zen?

Operaatio näyttelyhäkin verhot

suunnitelma ja kaava

apulias: täällähän tapahtuu jotain kivaa

"äiti hei, eiks noi kankaat kannattais ensin silittää"
"äiti hei, eiks sun pitäis neulata ne"
"äiti hei, pitäisikö sun puolata vähän"

olen melko varma ettei minusta tule isona ompelijaa

Urakkaan kului ihan liian monta tuntia kallisarvoisesta päivästäni.

Loppupäivä piti käyttää rauhoittumiseen.



listoja

asioita jotka ehkä ovat huijausta. Tai sitten eivät.
- kuvankäsittelyohjelmat. Kyllä pitää osata ilman. Tai sitten ei osaa. Paitsi että käytän joskus kyllä itsekin, vaikken osaakaan. 
- leimasinaskartelu Ks yllä. Mitä itsetekemistä se semmoinen on että joku tekee puolesta?
- legginsit kertaikaikkisen outo vaatekappale. Epävaate.
- vakuutukset En vain ymmärrä.
- aksolotli. Ei semmoista voi olla olemassa, paitsi että näköjään on
- nukkumaanmenoaika teiniperheessä

asioita jotka tekevät hyvän mielen ja joita olisi kiva tehdä työkseen
- kirjoittaminen
- kuvaaminen
- lukeminen
- ulkoilu
Kukakohan maksaisi minulle siitä että haahuilen ympäriinsä?

asioita joita ihmisellä on yllinkyllin
- mies
- lapsia
- eläimiä
- härpäkkeitä
Ihan kaikkea on mitä tarvitsee, yltäkylläisesti ja vieläpä erittäin hyvälaatuisessa muodossa ja kunnossa. On ihan riittävästi miestä ja lapsia ja elukoita ja kaikki ne toimivat niin kuin pitää ja yleensä vielä vähän paremmin.

mutta joita silti tarvitsee haluaa enempi
- härpäkkeitä (pyörä, kamera, leikkuri-raastin-taikinoija, kivammat vaatteet, uudempi sohva, nätimmät astiat ja ihan mitä vain.) (ks. yllä; ihmisellä on ihan kaikkea mitä se tarvitsee)

asioita joita haluan elämässäni tehdä, eli aarrekartta
- haluan tehdä luovia juttuja: kirjoittaa. Opetella visuaalista.
- ottaa rauhallisesti: lyhyet työpäivät, aikaa olemiselle. Ja lukemiselle. Ja vähemmän aikasyöppöjä: fläpää ja telkkaria.
- istua kissa sylissäni
- juoda kahvia jossain katukahvilassa lämpimässä ilmanalassa Euroopassa ja kirjoittaa muistikirjaani ja lukea.
- Amsterdamiin myös muutamaan muuhun paikkaan kyllä; enimmäkseen eurooppalaisiin kaupunkeihin
- kävellä hiekkarannalla paljain varpain
- kävellä pitkän matkan. Tai pyöräillä. Mutta vähillä kantamuksilla. mistä saisi vuokrata oman sherban?
- haluan lakata murehtimasta ja stressaamasta.

Lisäksi haluaisin vielä
- ehkä kirjoittaa kirjan
- ehkä tehdä hienon matkapäiväkirjan kesällä
- ehkä tehdä kuvapäiväkirjan (ks. eilinen postaus)


*

Kun polkeilin töihin, risteävältä tieltä kouluun tepsutti pari pikkutyttöä.
Heillä oli samanväriset housut ja vähän samantapaiset takit ja tohkeissaan menivät. Vähän isommilta näyttivät kuin Pikkusisko.
Kun työläästi työstin itseni heidän ohitseen, huomasin että kummallakin oli joku nytty sylissään.
Vauvanukke!

Turkoosihousuiset isot pikkutytöt olivat menossa kouluun vauvanuket mukanaan.
Nukkevauvat sievästi - samanlaisiin - puettuina, hellästi sylikannossa.

Sekunnissa ehtii ajatella monta ajatusta:
Ne olivat isonnäköisiä tyttöjä.
Milloin minun lapseni ovat viimeksi leikkineet nukeilla?
Ovatko ne koskaan leikkineet tuommoisella tavalla pikkuäitiä? Olenko edes itse?
Onko Pikkusisko ikinä leikkinyt nukkeleikkejä?
Vajosin muistelemaan kauhukolmikon leikkejä: kuinka Narsku ja Merisipuli seikkailivat lastenhuoneessa; hiiriperhe perusti kodin nojatuoliin ja  kuinka he leikkivät itsellään. Muistin kuinka Pikkusisko-koiraa piti ulkoiluttaa pitkin metsänreunaa ja kuinka Isosisko talutti hevosen parkkiin eskarin eteiseen. Muistin myös sen kerran kun parivuotias Isoveli käänteli lahjaksi saamaansa pehmeää vauvanukkea ja ihmetteli, missä on siskon häntä nukella oli pesulappu ahterissaan, vauvasiskolla ei ollut.


funktionaalisuudestaniko

Osallistuin eilen askarteluiltaan sillä oli kyllä joku hienompi nimi ja pääsin tutustumaan mm. bible journalingiin mahtaako sille olla mitään käypää sanaa suomeksi.

Muistan etäisesti joskus nähneeni matkapäiväkirjastelua ja miettineeni että onpa ihmisillä aikaa ja energiaa jossain taivalten takanakin nykertää kauniita muistiinpanoja. 
Kurssin ohjaaja esitteli myös omia eriaiheisia päiväkirjojaan.

Mietin että justiinsa tuommoista olisi kiehtovaa kokeilla.
Että osaisinko? Ja kykenisinkö?


myrskytuulessa värisevä höyhen

Minulla on kaikenmoisen journalingin ja askartelun esteenä mm. seuraavia lähestulkoon ylitsepääsemättömiä muureja:

1. muistikirjakriisi.
Ostan säännöllisin väliajoin itselleni uusia muistikirjoja, mutta en kykene käyttämään niitä.
Ne ovat kuitenkin vääränlaisia: liian paksuja, ohuita, painavia, viivallisia, viivattomia, ihan mitä tahansa.
Ne ovat liian hienoja minun vaatimattomille ajatuksilleni. huomaattehan, että ihmeelliseen intternjettiin ihminen voi työntää julkisesti mitä tahansa soopendaalia, mutta ei voi työntää sitä samaa tauhkaa henkilökohtaiseen muistikirjaansa. 
Pelkään että jälkikasvulleni paljastuu että olen paitsi sivistymätön, myös pinnallinen ja outo. Hmh. 
Sehän ei luonnollisestikaan paljastu näistä julkisista merkinnöistäni.

2. askartelulliskriisi.
Että onko se muka joku ajanviete?
Ihan tosissaanko aikuinen ihminen voi raivata pöydälle tilaa ja istahtaa pelehtimään kynien ja tarrojen kaikenmoisen muun ryönän kanssa ihan vain omaksi huvikseen?
Lakkaako maitoliima jossain iässä tarttumasta käsiin inhaksi tahmakarstaksi, rupeavatko kädet joskus tottelemaan sitä kuvaa mikä aivoissa on ja tuleeko siitä kreppipaperista joskus ihan oikeasti jotain?
Onko se edes käypä huvi ja harraste?

3. funktionaalisuuskriisi
Kenelle sitä journalingia oikein tehdään ja miksi ihmeessä?
Että jos riipustelen jotain Raamatun tai muun merkityksekkään kirjan marginaaleihin, niin kenelle niitä riipustuksia oikein teen ja miksi teen ne semmoisella tavalla kuin teen?
Joskus angstisessa teini-iässä kaikenmoiset sitaatit olivat sellaisia ylevöittäviä ja elämää eteenpäin työntäviä voimia, mutta nyt? Tänään puhuu yksi asia, huomenna toinen.
Olen minä joihinkin Erityisen Merkittäviin kirjoihin jotain alleviivaillut ja huutomerkittänyt. Kun nyt selailen niitä merkintöjä, en yleensä ymmärrä, mitä oikein olen ajatellut.
Miksi juuri tuo lause tai kohta, miksei kuitenkaan tuo, pari riviä alempana? Sehän soi paljon kauniimmin.
Sen lisäksi minkä tahansa kirjan tärvääminen mitään muuta sanaa ei voi minun tuotoksistani käyttää tieten tahtoen tuntuu kummalliselta.

Tai jos teen oikein kauniin matkapäiväkirjan tai henkilökohtaiselämäpäiväkirjan, niin kenelle se oikein on tarkoitettu?
Jos teen itselle, niin ei sillä niin väliä. Ulkoasulla siis. Minä muistan sanoja.
Jos teen muille, niin ketä varten sitten oikein elän?

4. verbaaliakrobatiakriisi
Kun nyt vaan olen enempi verbaali kuin visuaali.
Oikeastaan kyllä haluaisin löytää ihan kaikenmoisia itseilmaisun keinoja enkä vain äköttää estyneenä omassa pikkunurkassani. Haluaisin osata laulaa ja soittaa ja tanssia ja kuvittaa.
Tai ei.
Haluaisin osata nauttia niistä kaikista sellaisella tasolla ja tavalla kuin osaan niitä tehdä. Enkä vain äköttää ahdistuneena ja estyneenä omassa pikkunurkassani.



ystävän tuomat värikkäät ruusut ilahduttavat


Ei auta muu kuin kokeilla. 
Eihän tästä muuten mitään tolkkua saa.



Hajatuksia

- onneksi on jo keskiviikko. onneksi, onneksi, onneksi.
Vaikka keskiviikko luonnollisestikin on työpäivistä kaikkein eniten plääh, niin silti. Onneksi.

*

- mitä päässäni oikein liikkui, kun ilmoitin kissan näyttelyyn? arvatenkin kasvattajan lähinnä käskyyn verrattava toivomus, luulisin
Siinä menee yksi kokonainen päivä.
Ja sitä paitsi, pitää askarrella näyttelyverhot. Siinäkin menee yksi kokonainen päivä.
Grr.
Miksei niitä verhoja voisi vuokrata?
Viimeksi kun kävin näyttelyssä ihan vain kissoja katselemassa, oli kaikilla kisu-misu-höpö-söpöliineillä ällön hörhelöis-pitsis-kimalteelliset kaihtimet ja blingiä ja blongia sellaisia määriä että hampaita vihloo kun muisteleekin. En pysty.
En vain pysty.
Mikä niitä kissaihmisiä oikein vaivaa?
Kyllä on kissa muutakin kuin bling ja blong ja hörselöispitsi. Tai ainakin meidän kisut ovat. Mokomat haisunäädät.

Sen lisäksi olen traumatisoitunut edellisestä näyttelyyn osallistumiskokemuksestani siitä on jo suunnilleen kahdeksantoista vuotta ja vieläkin se kalvaa. Meillä oli oikein hyvännäköinen kisu, mutta lievästi sanottuna sitä vaivasi ahdistus, angst ja vieraiden pelko. Ranskalainen tuomaritäti yritti antaa sille poskipusut, mutta se työnsi sitä tätiä kaksin tassuin kauemmas ja sanoi iöööö. Ei päässyt paneeliin kun oli vastahankainen, eikä tarpeeksi massava.
Toisessa näyttelyssä se alkoi varistaa karvaa semmoisia määriä että se meinattiin siirtää karvattomien kissojen arvosteluluokkaan.
Karvattomat kissat ovat ällön näköisiä.

*

- käytin yhden suloisista pulluraposkistani lääkärin vastaanotolla.
Lääkäri oli hyvä, mutta labran ovea vahti todellinen kerberos, joka ei ilmeisesti tiennyt että siitä lasieriöstä, jonne hänet oli suljettu, kuului jokikinen hänen lausumansa sana odotusaulaan. Niinpä tiedän nyt herravirtasen (hetu: xxxxxxx-xxxx, ja puh.) virtsavaivojen alkulähteen ja sen, että herravirtanen on täysin omavaltaisesti mennyt pyytämään näytteenottoa, mokoma kyöni.
Kerberosta pääsi puhuttelemaan ainoastaan vuoronumerolla, mikä johti siihen että pikkumummot tukkivat vuoronumerojonon, kerberoksen luukun ja koko odotusaulan, ja ainoa tieto, jota he kaipasivat oli se, että kyllä - heidät kutsutaan nimeltä ihan tuota pikaa. Usemmiten mummot kutsuttiin näytteelle ennen kuin kerberos ehti kellottaa vuoronumerokoneestaan numerot.

Jotenkin oli vähän ontuva systeemi: labrassa oli kolme jonoa: nimeltä varanneet, vuoronumeroiset päivystystapaukset,  ja aulaemännälle neuvoa kysymään jonottavat.
Ja aulassa oli palvelematon aulaemäntä.

*

Ylipäätään minua on ruvennut jyrsimään se, että joka luukulle on nykyään vuoronumerosysteemi.
Kyllä minusta tuollaisen infopisteen pitäisi palvella ihan vain ilman mitään.
Pankissakin jouduin ottamaan vuoronumeron kun halusin vain tietää, missä komerossa se minun asiani hoidetaan.
Ei muuten mutta minä olin kiltisti ottanut sen vuoronumeron ja silti siitä välistä veti ainakin kaksi pikkumummoa.
Olisi selkeämpää infota ilman vuoronumeroa, kun kuitenkin joutuvat infoamaan ilman vuoronumeroa.
Ei ole tehokasta semmoinen, että tulee pikkumummo, joka kysyy jotain ja infotiski sanoo hirmu kovalla äänellä että rouva ottaa ensin vuoronumeron ja mummo kysyy että mistä ja se infotiski lähtee neuvomaan ja sitten ne ottavat numeron ja infotiski tulee takaisin ja sitten sen mummon asia on että missä on lähin vessa.

*