Yhdestä kymmeneen

 Harkistuista herkuista Emma nakkasi haasteella ❤️. 


Koska kärsin pahasta blogijumista, on heti tartuttava haasteeseen! 

Asioita elämästäni; yhdestä kymmeneen:



Tämä on kyllä vähän tylsä vastaus, mutta minulla on yksi aviopuoliso, jota käytän ja kulutan edelleen. Olemme tunteneet toisemme yli kolmekymmentä vuotta. Naimisissa olemme olleet reilut kaksikymmentä vuotta ja sitä ennen yhdessä kait neljä vuotta. Aika pitkä siivu elämästä.
Minulla on yksi sisko.


Olen tämän vuoden aikana kävellyt puhki kahdet tossut. Olen joutunut ostamaan kahdet uudet tossut tilalle! Ensimmäiset puhkikävellyt olivat jo pari vuotta vanhat, mutta toiset vain vuoden. Ei ihme että menivät puhki, kun käytin niitä vallan koko viime kesän ja keväällä heti kun tarkeni. Kävelin keväällä - varsinkin maaliskuussa - paljon. Nyt en ehdi, jaksa ja viitsi. Mutta aloitan ihan kohta taas. (kyllä kai, niinpä niin)


Olen äiti kolmelle (melkein) aikuiselle ihmiselle. Mikään muu asia elämässäni ei ole ollut yhtä ihmeellistä, raivostuttavaa, outoa, väsyttävää, tuskastuttavaa, ihanaa, käsittämätöntä, upeaa, täyttävää tai opettavaista kuin vanhemmuus. Nämä kolme ihmistä ovat kasvaneet ja kasvamassa omiksi itseikseen, ovat löytämässä paikkansa tässä maailmassa ja voin vain vierestä ihmetellä, miten juuri nyt on heidän aikansa ja vuoronsa. Muistan ja ajattelen tätä aivan liian harvoin. 


Neljä opintopistettä kuukaudessa pitää saada kasaan jos aikoo pitää opintovapaata ja nostaa aikuisopintorahaa (vai mikä ihme sen nimi nyt taas olikaan). Minulla ei ole aavistustakaan onko se paljon vai vähän. Ehkä paljon.
Minulla on nykyään neljä kirjastokorttia (Turkuun, Helsinkiin, Yliopistolle ja Akademin kirjastoon)


Elämässäni on (tai on ollut) kaikkiaan viisi kissaa. 
Ensin oli Rasmus, täydellisen hömelö ja valtavan suuri, pöhkö, rasittava ja väärinymmärretty maine coon. Sitä seurasivat Leevi, maine coon sekin, sitten pentutehtaalta pelastettu maatiainen Viiru, ja nykyiset pilalle passatut cooni-neidit Arppu ja Elma.
Sinänsä outoa, mutta oikeasti pelkään kissoja. Tai ainakin pelkäsin ennen. Hamassa lapsuudessa viljellyn urbaanilegendan mukaan kissa hyökkää nukkuvan ihmisen kimppuun, jos se huomaa että kaulavaltimo sykkii. 
Onneksi meidän kissat ovat hömelöitä, en ole vielä joutunut nukkuessani murhanhimoisen kissan uhriksi. Joskus kylläkin nukkuessani kissaeläin kiipeää päälleni. Tunnen oloni epämiellyttävästi mount Everestiksi. Kostoksi kissa painaa kyynärpäänsä kylkiluideni väliin ja huokailee. 
Pysyäkseni käynnissä minun pitää ottaa joka aamu viisi lääkettä. (mikä ihme olisi oikea sana? minusta pilleri tarkoittaa e-pilleriä, ja tabletti on kamalan juhlallinen) (kärsin erilaisista kansanperinnevaivoista)

Joulukuusi herättää joka vuosi suuria intohimoja nuorisossa. Meillä pitäisi olla kuulemma live-kuusi, keskellä lattiaa, semmoisella tavalla että sen ympärillä voisi tanssia. Olen viime vuosina kieltäytynyt mistään yli metrisestä kuusesta tai kuusenkorvikkeesta. Yhtenä vuonna meillä oli täysimittainen tekokuusi. Samana vuonna meillä oli myös sänky olohuoneessa. Edelleen samana vuonna meillä oli kissa joka oli kontaktissa sisäiseen pantteriinsa. Voin kertoa ihan kenelle vain, että kun joulukuusi hyökkää nukkuvan ihmisen kimppuun, ja sisäisen pantterinsa kadottanut kissa ryntäilee kuusenpalloja ympäriinsä levitellen hysteerisenä pitkin asuntoa tuntemattomaan aikaan aamuyöstä, tulee vakavasti allergiseksi joulupuille. 


Olen aikuisiälläni asunut seitsemässä eri asunnossa. Koko ajan samassa kaupungissa, ja hirmu paljon myös samassa lähiössä. Viimeksi lupasimme nuorisolle, että muutamme vähän lähemmäs keskustaa. Toki. Melkein kaksisataa metriä. En oikein vieläkään tiedä, viihdynkö tässä nykyisessä kodissamme. Ja tässä lähiössä ainakin asumme vain ihan väliaikaisesti. 
Seitsemän veljestä -äänikirja on ensimmäinen unilääkkeenä käyttämäni äänikirja. Se on ihana. Kuunnelkaa Areenasta. 


Olen tänä vuonna neljäkymmentäkahdeksan vuotias. Yritän ymmärtää sitä. En varsinaisesti kriizeile (tai tietysti kriizeilen!) mutta ihmettelen sitä, että ihanko oikeasti se viisikymppisyys häämöttää horisontissa tai ei edes horisontissa vaan ihan tuossa vieressä. 
Kouluaikana vaihdoin koulua tai luokkaa kahdeksan kertaa. Tästä syystä minulla on äärettömän vähän pitkäaikaisia lapsuudenystäviä. Ekaluokka hajoitettiin kouluvuoden päätteeksi kolmeen osaan ja minut viskattiin ainoana eri tokaluokkaan kuin muut. Tokaluokka hajotettiin kouluvuoden päätteeksi  ja koko koulukin vaihtui ja taas minut viskattiin ainoana eri kolmosluokkaan kuin muut. Sitten (neljännen ja viidennen välissä) tuli muutto ja vaihtui paikkakunta. Viides luokka hajotettiin kouluvuoden päätteeksi ja yhdistettiin kuudenteen luokkaan, siinä sentään säilyivät viidennen kaverit. Kuudennella tuli taas muutto ja taas uudet kaverit. Ja seiskalle halusin itse eri kouluun. Sitten piti mennä lukioon. Taas kouluvuoden päätteeksi ekaluokka hajotettiin mutta sillä ei ollut niin väliä, kun latinan ryhmä säilyi kumminkin suunnilleen samana.  Nämä hallinnolliset luokkien hajottamiset ja yhdistämiset ovat mietityttäneet minua viime aikoina aika lailla. 


Harkitsemme tälle kesälle yhdeksän päivän mittaista raiteilua eli reilausta kotimaassa. VR:llä näyttäisi olevan hieno lomamatkalippu, ja aloimme suunnitella kotimaanmatkailua raiteillen. Koska olemme sellaisia kun olemme, emme tietenkään vielä ostaneet lippua, suunnittelimme vain, ja sitä paitsi suunnittelimme enemmän mitä teemme seuraavana kesänä, jos tämän kesän junailu on onnistunutta. (lähdemme tietenkin junailemaan Eurooppaan) Olen ihan varma, että loppujen lopuksi päädymme ajelemaan halpabussilla päiväksi Helsinkiin ja olemme ihan että jee, mikä unelmaloma.


Kymmenen penniä maksoivat sellaiset ihanat kolatäytteiset suklaapallerot meidän lähikioskilla hamassa muinaisuudessa. Sellaisia ei ole missään muualla tullut vastaan. Merkkaritkin olivat kyllä ihan hyviä, mutta suklaapallerot olivat parhaita. 
Paras menneiden aikojen herkku, jonkamoista ei toista ole, on Pataksen Urheilutikku -jätski. Semmoisen herkun kun saisi, tai jos vaikka laittaisi kymmenen niitä pakastimeen, niin olisi elämässä asiat loistokkaasti.



ps. teksti jäi kuvatta kun kone oikutteli


ps. vastaa sääkin haasteeseen!

Kaipaan pääskysiä

onko päänsisäinen tempoilu ikään ja hormoneihin liittyvää vai tähän yleiseen maailman tautitilanteeseen liittyvää?
Tuntuu siltä että huolistressiahdistus tempautuu triplakierroksille pienestäkin ärsykkeestä.


Pysähtyminen? Läsnäolo?
Ei tietoakaan.

Töistä pyöräilessäni muistelin mielenmaisemiani, niitä joissa olen halunnut levähtää, sellaisia hetkiä joissa on ollut hyvä olla läsnä.
Muistin muutaman vuoden takaisen matkamme Korfulle.
Ensimmäisenä iltana söimme hotellin omalla kattoravintolalla iltapalaa, Välimeren taivas oli jäätelönvärinen, pääskyset syöksähtelivät sirittäen ympäriinsä.

Kaipaan pääskysiä niin että sieluun sattuu.

Kaipaan välimerellisiä iltoja, rauhaa, rentoutta ja huoletonta iloa.

(kuva on Turun kaupunkilautalta, Föriltä. Föri seilaa Turusta Åboon ja Toispualt Tälpual päivät pääksytysten. Ohjekyltin murretekstin on kääntänyt paikallinen vanhojen jäärien murreyhdistys, minua tuo käännös vaivaa. Minä sanoisin että älä me(n) minkkäs. Sellaista se on, nuorison kieli rapautuu, eikä osata edes omaa murretta enää.)




Entisinä aikoina kai sanottiin että kun on rippikoulun käynyt ja rokotettu, niin pääsee tansseihin.
Kaksi kolmesta suoritettu (rippikoulu ja eka piikittely), elokuussa kannat kattoon?


 Kehittelin yhtä kirjoitusideaa pyöräillessäni.

Kuten aina, unhodin heti samoin tein sen loistavan hienon aloituslauseen, joka minulla oli päässäni vielä pyöräillessä. 
Ajattelin kumminkin että istun hetkeksi raapustelemaan.
Onnistuin kirjoittamaan itselleni tammilehdon, hiljalleen polveilevan ojan ja alkukesän turmeltumattoman vihreyden.

Kaipaan pääskysiä vielä enemmän.

Viime aikojen kivuuksia

Välillä tuntuu siltä etten tee muuta kuin natise: työstä, stressistä, kaikesta. Vali-vali-nari-nari.

 Vaikka on elämässä silti ollut meneillään kaikenlaisia kivuuksia.

Yhtenä päivänä teimme kotona edelleen notkuvan nuoren kanssa perheretken Kakolanmäelle, entiselle vankila- nykyiselle hipsterasuma-alueelle. Hulppea paikka, aivan oma kylänsä! 
teinivanhempivink: kotona asuvan nuoren saa mukaan semmoisella tavalla, että ilmoittaa ruokatarjoilun olevan ravintolassa retken jälkeen

Tarkoitus oli huristella rinnehissillä (funikulaarilla) mäelle. 
Jumikulaarin toimimattomuus on legendaarista. Tiedän enemmän ihmisiä jotka eivät ole päässeet kyytiin kuin sellaisia, jotka ovat sillä ajelleet.
Kävelimme mäelle.
Kävelimme mäeltä alas.
Polveni narisivat rytmikkäästi.
Ilmeisesti ei kannata suunnitella eläkepäivien asunnonhankintaa Kakolanmäeltä: emme ole tarpeeksi hipstereitä ja polvet eivät ehkä kestäisi jumikulaarin oikutteluja.



Toisen retken teimme Turun Linnaan, tosin ilman teiniä ei voi jatkuvasti ruokkia sitä ravintolassa. Koko linnaa emme lähteneet kiertämään, mutta katsastimme uuden Vanitas-näyttelyn. (vanitas tarkoittaa turhuutta)


Bongasin täydellisen turhakkeen: viiksimuki!
Voi juoda kaakaota kermavaahdolla ilman että viikset sotkeentuvat. Vaadin viiksimukeja kauppoihin, viipymättä!



Lukuvuoden kestänyt seikkailu luovan kirjoittamisen maailmassa on viimeistä viilausta vaille valmis. Draaman kirjoittaminen on vienyt mennessään. 


Mininäytelmääni - jota on olemassa noin kolme kohtausta - on jo syntynyt myös spinoff. Siinä talonmies kaivaa kurtun komerosta ja alkaa pistellä polkkaa menemään. 
Onkohan suomifarssien kirjoittajille kysyntää missään muualla kuin kotiseutuyhdistysten kesäteatterikerhoissa?



Kirjaston hyllyjen väliin pääsi pitkästä aikaa vaeltelemaan. Ja kohta kirjasto menee kiinni! Mikä järki siinäkin on? Melkein kolmeksi viikoksi kaiken lisäksi.
Joku Muu on ehtinyt lainata kaikki kivat kirjat, kärsin jo valmiiksi. 



Olen ollut äiti yhdelle 20 vuotta. Se kävi kääntymässä viikonlopun yli, näin sitä ehkä kaksi tuntia. Sillä on kuulemma ikäkriisi. Minä sanoin että onko muka, arvaa miltä tuntuu olla noin vanhan äiti. (eikä se ole edes vanhin, vaan keskimmäisin)


 


Mietin kaikenlaisia outoja asioita: laskutikkuja, viiksimukeja, ja millaisia paitoja voisi myydä jumikulaarin alatasolla ja millaisia ylätasolla? Vähänkö olisi hieno paita että "se liikkuu sittenkin" (ylätasolta ostettuna) ja "yhä ylös yrittää" (alatasolta).

Yritin taas vaihteeksi opetella laskutikun käyttöä. Tarvitsin jossain hommelissa viivoitinta ja ainoa mitä löysin, oli isoisäni laskutikku. Yritin ymmärtää sitä. 
voiko aikuiselle ihmiselle puhjeta joku tarkkaavuuden suuntaamisen häiriö? viime aikoina olen ajatunut pohtimaan kesken kaiken kaikenlaista täydellisen turhaa. Niin kuin nyt vaikka laskutikkujen toimintaperiaatteita. en tarvitse sitä tietoa mihinkään, pystyn ratkaisemaan kaikki olennaiset laskutoimitukset kymmensormijärjestelmällä, eli sormilla laskemalla. ja sitä paitsi, tarvitsin viivoitinta! en laskinta.




Pää on yksi dominopalikkakaaos. Tiedättekö sellaisen missä yksi palikka kaataa kokonaisen jonon muita? 

liikuntasuhteesta

Tänään vietetään Älä laihduta -päivää, teemana on liikkuminen.

Olen miettinyt sekä päivää että teemaa koko alkuviikon. Minulla on sellainen vahva käsitys, että liikunnan merkitys painonhallinnassa on noin suunnilleen mitätön. En muista koskaan ajatelleeni liikunnan lisäämistä laihtuakseni.
Suhtautumiseni liikuntaan on kuitenkin ja joka tapauksessa paljon ongelmallisempi kuin suhtautumiseni ruokaan.
Pystyn kirjoittamaan aiheesta vain yhdestä näkökulmasta: liikunta-ahistuneen - lähestymiskulmani on kaukana päivän varsinaisesta aiheesta, mutta kirjoitan silti.

meinasin jo leuhkia että en ole koskaan laihduttanut, mutta rehellisyyden nimissä: olen yrittänyt ajoittain vaikuttaa painooni. 



*

Olen surkea liikunnassa - siis ihan teknisesti, en osaa mitään, enkä ole väleissä kehoni kanssa.
Siksi tämä teema onkin kiinnostava ja monenlaisia tuntemuksia herättävä.

Olen surkea liikunnassa myös sikäli, että liikunta tai liikkuminen ei todellakaan luultavasti edellä mainitusta syystä  ole millään tavoin itsestään selvä osa elämääni. Joudun päättämällä päättämään ja tekemällä tekemään. En ikinä vapaaehtoisesti valitse liikuntaa. 

Saan näppylöitä kaikenkarvaisista elämäntapamuutosohjaajista, jotka rohkaisevat punttisalipiinaan en kestä ajatusta, koska en ole väleissä itseni kanssa, pitkänmatkanjuoksuun helkkarin tylsää puolen tunnin jälkeen, enkä ole niin nopea että puolessa tunnissa pääsisin pitkän matkan ja joogaan outoa venkuroimista.
Ja ryhmäliikuntaa en pysty edes harkitsemaan; en erota vasenta jalkaa oikeasta, en ole väleissä itseni kanssa, se on tylsää ja kaiken lisäksi outoa venkuroimista. 
Yritä siinä sitten harrastaa liikuntaa.

Tämän riemukkaan asenteeni vastapainoksi rakas alati vaihtuva omalääkärini muistuttaa minua vuosittain: syö terveellisemmin, nuku paremmin, liiku enemmän!

Joka vuosi olen sekä ennen lääkärikäyntiä että sen jälkeen yhtä kiukkuinen: miten paljon terveellisemmin ihminen voi syödä, miten paljon enemmän liikkua ja jos kertakaikkiaan ei pysty nukkumaan, niin ei pysty.

Tietysti ymmärrän terveydenhuoltoväen mantran: elämäntapaohjaus nyt kertakaikkiaan vain kuuluu asiaan. 
Välillä olen yrittänyt, oikein tosissani, syödä niin terveellisesti ettei terveellisempään voi kertakaikkiaan pystyä. Ja olen yrittänyt liikkua, kokeillut lajeja toisensa perään ja todennut että ei, ei kiinnosta, ei huvita ja onkspakko.
Kevyesti kehoangstisessa sielussani ymmärrän ainakin jossain määrin, miltä terveydenhuollon elämäntapaohjaus voi kuulostaa sellaisen ihmisen korvissa, jonka keho- tai ruokasuhde on omaani ongelmallisempi.

Olen päivän ja teeman tiimoilta miettinyt monenlaisia:

Terveellisiin elämäntapoihin ohjaaminen kuuluu terveydenhuollon tehtäviin: mutta miten sen voi tehdä siten, että asiakas pystyy ottamaan ohjauksen vastaan? 
Ja niin että asiakas pystyy elämässään toteuttamaan omaan elämäänsä jokseenkin sellaisia elintapoja, jotka edesauttavat hänen terveyttään (kun liikkumalla liian vähän tai liikaa, syömällä liian vähän tai liikaa ihminen vahingoittaa itseään) - mutta kuitenkin niin, että hän kokee elävänsä omaa elämäänsä?
Minulle nimenomaan liikuntamantra on ongelmallisempi: koen jatkuvasti etten täytä niitä mittareita (mallia UKK-instituutin liikuntapyramidi) jotka itsestään huolta pitävän, kansantautikirjon aikuisen tulisi täyttää. 

Ja edelleen siten, että asiakas ei vahingoita itseään noudattamalla ohjeita jotenkin yli- tai alimittaisesti?

Terveeseen liikuntasuhteeseen kuuluu tietty määrä hengästyttävää liikuntaa, tietty määrä lihaskuntoa ylläpitävää liikuntaa, arkiliikuntaa ja turvallista tulevaisuutta (esim. tasapainoa ja koordinaatiota) ylläpitävää liikuntaa. (siksi tietysti punttisali, pitkänmatkanjuoksu ja jooga!)
Tiedän, että istumatyötä tekevänä minun pitäisi ihan oman hyvinvointini nimissä minun pitäisi päivittäin tehdä kaikenlaista istumisen vastapainoksi, ja aivan erityisen paljon minun pitäisi tehdä asioita ylläpitääkseni työkykyäni ja pitääkseni niska-hartiaseudun kunnossa. Natiseva polveni kaipaisi reisilihasten tukea ja kansantautikirjoni suorastaan huutaa toimenpiteitä etteivät suoneni kalkkeudu tai repeile tai mitä niille nyt ikinä voikaan tapahtua.

Mitä enemmän terveydenhuolto minua asiasta psyykkaa tai mitä enemmän itse asiasta luen, sitä enemmän teen vastarintaa. Minä en halua punttisaleilla, pitkänmatkanjuosta tai joogata.
Millaista ohjausta olisin valmis ottamaan vastaan?
Rehellisesti sanottuna, en minkäänlaista. 
Tätä asennettani vasten peilaten voin oikein erinomaisen hyvin ymmärtää, millaiselta ohjaus kuulostaa sellaisen ihmisen korvissa, jonka kehosuhde on omaani huomattavasti ongelmallisempi. 

Ainoa mikä minua edes vähän motivoi, on jonkinlainen monitorointi. 
Mitään sykemittaria en omista, mutta kerään pyöräiltyjä ja käveltyjä kilometrejä ja uintikertoja (silloin kun vielä pääsi uimaan). 
Eikä sekään oikeastaan ole terveellisen liikuntasuhteen mukaista.
Otan liikuntaa vähän samalla tavalla kuin pahanmakuista lääkettä.

Yritän tässä kirjoituksessa selkeyttää itselleni sitä, miten ongelmallisia ihmisten kehosuhteet ovat. 
Terveyden ja toimintakyvyn kannalta olisi aivan olennaisen tärkeää pitää huolta itsestään, mutta kaikenlainen ohjaus menee hyvin henkilökohtaiselle vyöhykkeelle.
Jos ihmisen liikunta- tai ruokasuhde on vinoutunut ja siihen on pakko puuttua, se on tehtävä hyvin hienotunteisesti. Vaikka keskiössä olisi ihmisen hyvinvointi, terveys ja pitkään jatkuva hyvä elämä, kajotaan silti aika perustavalla tavalla ihmisen koko olemukseen. Ja kaiken lisäksi riskinä on koko ajan se, että tekemättä jättäminen on aivan yhtä vahingollista kuin liiallinen tekeminenkin.

Miten tämä liittyy älä laihduttamiseen

En tiedä.

En tiedä, liittyykö tämä yhtään mihinkään.




Huhtikuun luetut

Työmäärä lisääntyi, stressi lisääntyi, palasin lähityöhön - luin vähemmän. 

Pidin Vanhatalosta, Unsworthin Aikuisista ja Maria Semplen Bernadettesta. Katy Eberlen yllätti - epäröin pitkään kirjaan tarttumista varmana siitä, että se on tyhjääkin tyhjempää höttöä, sainkin samaistumiskohteen.



Annie Hawes: Kypsä poimittavaksi. Luen sarjaa näköjään väärässä järjestyksessä. Annien talon katto pitää korjata: tuntematon tuhohyönteinen on rouskuttanut katon tukipuut liki puhki. Elämä on muuttamassa muutenkin muotoaan - rakastuminen paikalliseen mieheen sekoittaa elämän - miehen mukana kuvioihin tulee kokonainen suku, vaikkakin jo ennastaan tuttu - ja uudenlainen käyttäytymiskoodisto. Viihdyin retkelläni viini- ja oliivitilalla, nautiskelin Italian auringosta. Huoletonta stressipäivien luettavaa.

Katy Eberlen: Sinä vain. Epäröin pitkään tämän kirjan aloittamista; kirjailijan ensimmäinen kirja ei muistaakseni tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Nautiskelin kuitenkin tarinan italialaisista tunnelmista, kesäisestä fiiliksestä - ja kirjan puolivälin paikkeilla löysin samastumiskohteen tarinasta. Tarinassa oli vähemmän höttöä kuin kuvittelin, ja enemmän asiaa. Toisen päähenkilön äiti - kun hän ilmestyi kunnolla kertomukseen - olikin yhtäkkiä samastumiskohteeni: kirjailija onnistui muutamalla pienellä lauseella kuvaamaan hyvin olennaisia asioita ihmisen ajattelussa. Ei ihan niin höttöä kuin pelkäsin: hyvähkö, selkeä tarina, jossa käsiteltiin monia vakavia aiheita kauniisti. 

Emma Jane Unsworth: Aikuiset. Somen kautta elävä Jenny on epävarma, häilyvä, jotenkin äärirajaton, itselleen näkymätön. Hänellä on hankala äitisuhde, hankala rakkaussuhde, hankala aikuisuus. Kiehtovasti kirjoitettu (pidin erityisesti otsikoinnista!) kuvaus kolmikymppisen naisen näkymättömyydestä, epävarmuudesta - ääriviivojen katoamisesta ja somen koukuttavuudesta. Pidin! 

 Anu Pensola: Appelsiinikuu. Lastenlyriikkaa, luin opiskelun takia. Piti Parkon kirjaan nojaten tutkia runoutta jossain kokoelmassa. Tutkin. 

 Tommi Parkko: Kirjoita runo! Opiskelukirja. En ihan vielä ole sisäistänyt kirjan antia.

 Jenny Colgan: Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita. Jätin tämän jo kertaalleen kesken, mutta palasin takaisin kun kaipasin nopeaa höttöluettavaa. Majakkasaaresta kertovan kirjasarjan toinen osa, jossa mantereelta saarelle asettuneen Pollyn leipomoa uhkaa ahnas perikunta, myrsky riepottelee (taas!) saarta ja aiheuttaa kaaoksen, tarinassa Pollyn rakastettu (taas!) lähtee Amerikkaan ja suhde on (taas!) vaakalaudalla, tarinassa lintu (taas!) palautetaan lintuyhteisöön ja josta se (taas!) tulee "kotiin". Olen kirjailijan parista aikaisemmasta kirjasta noin suunnilleen pitänyt, mutta tässä henkilöiden litteys, tarinan toisteisuus ja ennalta-arvattavuus tekivät kirjasta valkoista höttöleipää joka tukkii suoliston. Tarjolla pitäisi olla aitoa oikeaa käsinleivottua leipää joka karkoittaa kaikki murheet. Olisin kaivannut hyvänmielen luettavaa, ja tokihan kirja on toisteisuudessaan huoleton, mutta ei tässä tarina oikein kantanut. Tulipa luettua.

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma. Oi! Olen pitänyt tämän omaelämäkerrallisen trilogian aiemmistakin osista. Tämä oli kirkas, kauniisti sanoitettu ja samastuttava kuvaus mielenterveydestä, tunteista, ahdistuksesta, toipumisesta ja toivosta. Osaisinpa joskus kirjoittaa jotain samanlaista. 

Maria Semple: Missä olet Bernadette? Omintakeinen ja erakkomainen entinen arkkitehti Bernadette katoaa oudosti laivalta matkallaan Etelämantereelle. Hänen tyttärensä Bee alkaa selvittää äitinsä kohtaloa erilaisten dokumenttien: sähköpostien, uutisten, lippu-lappusten perusteella. Satiirinen, ironinen, hauska ja monikanavainen tarina perheestä, parisuhteesta, mielenterveydestäkin. Olen lukenut kirjasta ainakin osan joskus vuosia-vuosia sitten, ja poimin sen nyt mukaani kirjaston palautushyllystä. Pidin, nautin lukemisesta ja hykertelin tarinaa. Suosittelen kun kaipaat vauhdikkaasti etenevää hyväntuulisuutta. 

 Annie Hawes: Calabrian perintö. Englantilainen Annie Hawes on siskonsa kanssa ostanut Pohjois-Italiasta heittiölle jääneen oliivitilan, ja alkaa elää siellä. Sarjan kolme osaa pursuavat elämäniloa, maaseutua, ihmisiä, tapahtumia, Italiaa. Sarjan kolmannessa osassa Annien elämä on vakiintunut, kuvioissa on paikallinen mies ja hänen perheensä. Yhdessä tämä sekalainen seurakunta lähtee tutustumaan Ciccion perheen syntymäseudulle, eteläiseen Italiaan, sen outoihin sukulaisiin ja omituiseen mafian hallitsemaan ajatusmaailmaan. Elämäniloinen ja rönsyilevä tarina oli ennestään tuttu, luin stressi-iltoina iltalukemisena. Lämmin suositus jos kaipaat iloa ja Italiaa.

 Dean Nicholson: Nalan maailmaTarina miehen ja löytökissan ihmeellisestä polkupyöräseikkailusta maailman ympäri. Kirja oli aluksi oikein herttainen: kolmikymppinen iso mies on lähtenyt pyöräretkelle maailman ympäri kaverinsa kanssa, heidän tiensä erkaantuvat ja Dean löytää vuoristo-ojasta pienen orvon kissanpennun, jonka hän nappaa matkalle mukaansa. Lähes rahaton Dean brändää kissansa instaan, lahjoittelee rahaa eläinsuojelullisiin hyväntekeväisyyskohteisiin ja pyöräilee Kreikassa, Turkissa ja entisessä Jugoslaviassa. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän alkoi ärsyttää: ilmeisesti alkoholiongelmaan taipuvainen rantapummi rahoittaa vetelehtimistään kerjäämällä joukkorahoitusta eläinsuojelulle. Taatusti ja varmasti hän lahjoittaa rahaa ja tekee paljon hyvää(kin), mutta maailmanympäryspyöräily? Ympäri itäistä Eurooppaa (no hyvä on, ehkä pandemia hidastaa matkantekoa) ja jonkinlainen itsensä vapauttaminen kaikesta vastuusta. Kirjan alussa kaverin kanssa ei tullut mitään erimielisyyksiä, tiet vain erkanivat, kirjan loppupuolella tehdään sovintoa. Kategoriaa tulipa luettua.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)