Vuosikatsaus

Vuosikatsaus menneeseen - kuvin ja linkein vuoteen 2021.

 

Tammikuussa pohdiskelin Irtipäästämistä - keskimmäinen muutti omilleen, oli osattava päästää irti

Helmikuu: Erilaisia helmikuita vuosien varrelta 

Maaliskuussa elettiin pitkälti poikkeusarkea. Tyhjensin käsilaukkuni 

Huhtikuussa pohdin elämäni kirjoja 

Toukokuussa Kaipasin pääskysiä 

Kesäkuussa haaveilin opintovapaasta, kävin pääsykokeessa 

Heinäkuussa junamatkailimme: kesäinen reilausreissu ja oudot käänteet 

Elokuussa kirjoitin todella vähän; muutama päivä tämän kirjoituksen jälkeen Lehtori sai sairaskohtauksen. (ei hätää, hän on toipunut oikein esimerkillisesti, mutta kirjoittaminen ei elokuussa oikein napannut. vaikka en asiasta ole yhtään tähän mennessä kirjoittanutkaan, haluan silti kirjata sen edes johonkin näkyville. nykyään kaikki on kutakuinkin niin kuin ennenkin)

Syyskuu: kohtaamisia!   upeiden keksiäkäisten kanssa <3! Lisää tällaista elämääni, paljon!

Lokakuussa palasin pitkästä aikaa uimahallille - jonkinlainen paluuyritys tavalliseen elämään

Marraskuussa kaamosaika saavutti minut taas kerran.

Joulukuussa pohdin ystävyyttä. 

Toinen peräkkäinen poikkeusvuosi on kirkastanut minulle ystävyyden, ystävystymisen ja kohtaamisten merkitystä.
Ystävyys, ihmiset, kohtaamiset on se jonka haluan tästä vuodesta muistaa.
Kohtaamisia haluan ja kaipaan lisää elämääni.

Tammikuussa keskimmäinen muutti Savoon
en ole koko vuonna ehtinyt tornille asti

tammikuinen muutonjälkeiskaaos keskihuoneessa

takahuoneesta tuli vierahuone, vol1

 

 

keskimmäisen omassa kodissa Savossa

helmikuussa jeesasin esikoista tämän omassa kodissa
- tuli viihtyisämmäksi

maaliskuussa torjuin pandemia-ankeutta pakottautumalla mukaviin asioihin

maaliskuussa kävelin

lähiössä kuohuu :)

maaliskuussa olimme Elman kanssa luovia
laamasimme ja roiskuttelimme vettä

luin ja kudoin pitkin kevättä

kävelin myös huhtikuussa

takahuone vol2
tämä oli aika hyvä

löysimme Lehtorin kanssa lähi(ö)metsästä ihanan paikan
tämä maisema päätyi yhteen yhä keskeneräiseen tarinaani

toukokuu, koko kevään odotettu ykkösannos

tasting ystävien kanssa toukokuussa

lähiössä kuohuu aina vain :)

ehdin juuri ja juuri ikuistaa sateenkaarisuojatien
ennen kuin se pestiin pois

tapasin ihania naisia <3
kannatti lähteä lounaalle vähän kauemmas!
milloin uusiksi?

heinäkuussa tein elämäni ensimmäisen aarrekartan

heinäkuussa teimme Lehtorin kanssa suuren
Suomikiertueen junalla
irtisanouduin vanhasta työstä ja otin vastaan uuden työn

heinäkuussa Oulussa
irtisanoutumispäivä saattoi hieman eskaloitua

mää ja Elma elokuussa
meillä on kissojen kanssa tapana "juoda kahvia" melkein päivittäin
(kissojen mielestä se tarkoittaa karvastamista, puskemista,
pöydällä kiehäämistä ja ihmisen häiritsemistä)

elokuussa kakkoskierros,
toivo normaalimmasta, helpommasta, vaivattomammasta, tutummasta elämästä

töihin metsäpolkua pitkin koko syksyn
työreitti muuttui työpaikan muutoksen myötä melkoisesti

takavuone vol3
syyskuussa

syyskuussa tarvitsin mantraa

lokakuussa kärsin salaattiahdingosta

marraskuussa perustin kirjainstan

joulukuussa pohdittiin taas sisustamista

arjessa jälleen

 Jotenkin oireellista, että vapaapäivinä kuvittelen lukevani paljon enemmän kuin oikeasti luen.

Että sikäli meni pieleen koko joulu. Kuvittelin istuvani vain ja lukevani lukemasta päästyä. Ja pöh vain, kirja ei edennyt, ei huvittanut lukea, outoa.
Kaikkea muuta sorhasin.

Jouluaattona - odotamme ruokailijoita

Kissaeläin odottaa kissanminttua.

Tämä on niin ajankuvaa: useampi kuin yksi on päivittänyt someen vastaavia kuvia. Jotenkin vähän surullista.

Kävin pienellä kävelyllä

Kävin toisella pienellä kävelyllä

Olen viikkokausia murehtinut, että Lehtori - keräilijäluonne - ei ole koskaan keräillyt originaalia lautapeliä meille. Murehdin sitä sitten ääneenkin tapanina. Koko lauma esitti eriävän ja varsin kovaäänisen mielipiteen, ja kävivät vielä kaivelemassa pelin esiin kätköistään.

Siellähän se oli, pelihyllyssä, ihan silmieni edessä, ollut jo monta vuotta. Ja niin räntsyisessä laatikossa, että sitä on taatusti pelattu.
Miten olen voinut sen unohtaa?
Miten en ole nähnyt sitä?

Pelasimme; timantti löytyi melkein ensimmäisestä pylpyrästä. Peli loppui alle vartissa.

*

Rokotuksen kävin hakemassa.

Uuni hajosi tai jotenkin hyytyi.

Sain ylhäältä-alas puseron vartalo-osan valmiiksi, se oli sittenkin liian väljä. Pitääkö kaventaa?
En osaa päättää.

tiistai - irtoilevaa

 Olen koko syksyn tuijottanut itseäni - tai oikeastaan kaulaani - peilistä aamuin illoin.

Siinä on luomi.

Luomi joka on näyttänyt kasvavan ja vaihtavan väriä.

Melko vauhdikkaastikin vielä kaiken lisäksi.

Tämmöinen vaatimaton suomalainen kuin olen, en kuitenkaan ole näinä hälyisinä aikoina halunnut vaivata jo ennestään ylikuormittunutta terveydenhuoltoa, vaan olen vain urheana tuijottanut kaulaani ja miettinyt että pitääkö tehdä testamentti.

Joskus vähän laiskasti googlasin, löytyisikö jostain joku hoitaja, joka voisi sitä luomea kanssani tuijottaa.
En kumminkaan ole saanut sen enempää asian eteen tehtyä.
en nimittäin mistään hinnasta halua mennä mihinkään lääkärille, joka ehdottaisi jotain luomenpoistoa. minulla on kamalan huonoja kokemuksia kaikenlaisten haavojen paranemisesta, varsinkin jos niihin kuuluu tikkejä

Sitten yhtenä iltana tällä viikolla katsoin taas sitä luomea, ja siitä oli hävinnyt osa.
Noin vain, vips!
Hiukan oli iholla aavistus punoitusta. Ei mitään muuta.

Seuraavana päivänä siitä oli taas hävinnyt osa.

 

Ja sitä seuraavana.
Jäljellä oli enää vähän ylimääräistä ja se alkuperäinen.

Näytin sitä kätilöopiskelijalle niissä toiveissa, että se käskisi minun välittömästi mennä makuulle, laittaa kylmiä kääreitä ja levätä joitakin viikkoja.
Ja pöh, se käski minun rasvata.

Tiistaina saunan jälkeen lähtivät loputkin syksyn mittaan kasvaneet osaset.
Kaulassa on tuttu pieni luomi ja hiukan erivärinen iho sen irronneen kohdalla.

Kummallista.

Minä rupesin miettimään, että josko olenkin syksyn mittaan syönyt epäsiististi jotain suklaatia ja varistellut sitä päälleni ja nyt ahkeran peseytymisen seurauksena se vihdoin lähti pois.
Että ehkä vanhoissa lastenkirjoissa, joissa ahkerasti hinkataan korvia ja kaulaa, on sittenkin jotain perää.

*

adventtilaukalla, postaus päivässä jos hyvin käy

Maanantai - pohdin ystävyyttä

 Tässä viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana olemme sekä pariskuntana että minä ihan vain henkilönä tutustuneet ja ystävystyneet ihan kokonaan uusien ihmisten kanssa.

Kun koulujärjestelmä ja elämä yleensä on heitellyt minua melko tiheään luokalta ja koulusta toiseen, ja välillä myös paikkakunnalta toiselle, ovat kouluaikojen ystävyys- ja kaverisuhteet jääneet todella pätkäisiksi. Minulla ei ole kokemusta  - tai ainakaan pitkää kokemusta - jatkuvasta ja jakavasta ystävyydestä tai kaverisuhteesta. Kotiperheen lisäksi sinnikkäimpiä ihmisiä elämässäni ovat Lehtori ja nuorimmaisen rakas Kura-kummi.

Suhteeni Kura-kummiin on alkanut oudosti: me kiikuimme uudella paikkakunnalla uuden kodin mattotelineellä ja oli kesä ja hiljaista niin kuin koulujen kesälomalla on. Kura-kummi ja hänen siskonsa tulivat jostain kotiin isänsä kanssa. Heidän isänsä kysyi että keitäs te olette. Sitten hän esitteli Kuriksen ja siskon ja ilmoitti teist tulee sitten kaverit. Päätimme viipymättä siskon kanssa vihata heitä aina. 
Ei onnistunut. 
Kummallista on se, että emme olleet samalla luokalla, emme samassa koulussa, emme samanikäisiä, emmekä asuneet samassa talossakaan kuin hetken. Ja silti  Kuris on <3 - merkittävimpiä ihmisiä elämässäni. 

Yksi pariskuntaystävyys on saanut alkunsa oluenmaistelusta.
Ja toinen pariskuntaystävyys on peräisin parisuhdekurssilta.

Toinen ystävyys kietoutuu edelleen kaikenlaisen maistelun ympärille: käymme yhdessä syömässä ja kaikenmoisilla olutfestareilla aina kun siihen on mahdollisuus.
Toinen ystävyys on kymmenen vuoden aikana muuttanut muotoaan pikkuhiljaa, nykyisellään teemme suunnilleen kerran kuukaudessa jotain yhdessä - aika usein menemme museoon ja kahville ja puhumme vaikeita asioita.

Se, mikä tekee näistä kummastakin ystävyyssuhteesta (tai kaverisuhteesta, se sana sopii suuhuni luontevammin) merkityksellisiä, on vaivattomuus.

Näissä ihmissuhteissa on vaivatonta olla. 

Samanlaista vaivattomuutta olen kokenut myös blogikavereiden -ystävien tapaamisissa. 

Nämä aikuisena kohtaamiset ovat tulleet ehkä elämääni tilanteissa, joissa olen tullut kohdatuksi omana itsenäni.
En ole ollut se uusi tyttö /se tyttö sieltä kaupungista /sen-ja-sen tyttö /se tyttö sieltä maalta /se outo hikari /Lehtorin vaimo, vaan ihan vain minä itte.

Ja se tekee oikeastaan kaikista viimeisen suunnilleen kymmenen vuoden aikana tapahtuneista kohtaamisista, ystävystymisistä ja kaverustumisista minulle todella merkityksellisiä. 

Kellun näissä suhteissa vaivattomasti, hyvilläni ja valmiina olemaan mukana omana itsenäni, ilman mitään roolia, johon minut olisi ennakolta istutettu tai johon luiskahtaisin vahingossa ja huomaamattani. 

Se jos mikä tuntuu hyvältä.

Tuntuu hyvältä tutustua ihmisiin, kaverustua, ystävystyä aikuisena.

 

Onko sulla samanlaisia kokemuksia?

 

*

adventtilaukalla - postaus päivässä jos hyvin käy

teki mieli kuivata appelsiinejä. kuivasin.

sunnuntai - hetkellinen tarmonpuuskaus

 Hyvä ystäväni jouluhenki hannupekka älkää kysykö on tällä adventtikaudella ollut paikalla vähän nihkeästi.

Keräsin kyllä jo ennen ensimmäistä adventtia kaikki joulukoristeet esiin ja latasin ne keskelle pöytää. Siihen ne sitten myös jäivät, toimettomina.

kasautumisprobleemi on kerryttänyt itseään jo joulukuun alusta

Vähän sama on tapahtunut kaikelle jouluun liittyvälle: minulla on ollut kosolti hyviä aikeita, mutta kovin vähän mitään konkretisoitunutta.
viime päivien uutiset eivät varsinaisesti rohkaise ideoimaan erilaisia kivoja pikkukohtaamisia. tai oikeastaan yhtään mitään. tai menemään konserttiin tai yhtään mihinkään.

Sunnuntaista meinasi tulla toivottoman toimettomuuden päivä.

Lähdin äidin, siskon ja Pikkusiskon kanssa taidenäyttelyyn.
Sen ponnistuksen jälkeen olikin otettava nokoset.
pitkästä aikaa jpk; joka paikka kipeä. mikä ihme juttu sekin taas oli?

Nokoset osoittautuivat toimivaksi ideaksi, päivä sai jotenkin uuden käänteen, paremman alun.

Keskityin kasaan:

Pistin takaisin kaappiin jokikisen joulukoristeen, jolle ei ollut sijoituspaikkaa. 

Seimiväki, joka yleensä on aloittanut matkantekonsa jo joulukuun alussa, pääsi viimein paikalleen.

Yritin tehdä noutotilauksen kauppaan, mutta Kaikki Muut ovat olleet minua fiksumpia ja reippaampia, noutoajat olivat jo menneet.

Pakottauduin kuitenkin suunnittelemaan edes vähän kauppareissua, kun se nyt kumminkin on tehtävä. 
Olipa joulu tai ei.
pelkkä ajatus maitotiskistä aatonaattona sellaiseen aikaan, jolloin meillä ehkä olisi auto käytettävissämme, sai minussa aikaan lähinnä kauhua

Keksin, että voisimme oikeastaan yrittää saada kauppahommelit hoidettua jo heti maanantaina, ainakin ne suurimmat.
Keksinnöstäni ilahtuneena ja voimaantuneena sain aikaiseksi edes jonkinlaisen kauppalistan.
aatonaattona on huomattavasti helpompaa hakea joku yksittäinen maito vaikka lähikaupasta tai mennä sinne isoonkin kauppaan pienille ostoksille vaikka heti aamusta, minulle sopivana ajankohtana.

Hannupekasta ei edelleenkään ole havaintoa, mutta minulla alkaa olla joku käsitys siitä, mitä lähipäivinä tapahtuu. 

Ja pieniä tonttuja on ilmestynyt eri paikkoihin.

Ja enkeleitä myös

*

joko teillä näkyy tonttusia?

onnistutko välttelemään aatonaattoruuhkaa?

*

adventtilaukalla - postaus päivässä jos hyvin käy

vetelähkö lauantai

 Laahauduin Lehtorin seuraksi joululahjaostoksille, oma listani on ihan työn alla vielä. 
Siinä vaiheessa kun Lehtori oli ostoksensa tehnyt, minulla alkoi olla joku idea päässä, hirmuinen nälkä ja keskivaikea ruuhka-ahdistus.
Menimme kotiin. Laitoimme ruokaa.
Ajattelin että hoidan ne omat ostokseni sitten joskus.
En oikein saa otetta siitä että alle viikko aikaa.

Otin päivänokoset.

Ehdotin kotonavetelehtivälle nuorisolle että tehdään jotain yhdessä.
Suostuivat pelaamaan!
Pelasimme.

Niille tuli nälkä.
Tekivät pizzaa.

Sanoin että tämmöisestä olen aina haaveillut, että perhe-elämä viikonloppuisin olisi tällaista - pörheän vetelehtivää pelaamista ja satunnaispizzaa.
Melkein näin ajatuskuplat niiden päiden yläpuolella: miten keksiäkäistä, kyllä on hohdokkaampaa kun minä olen aikuinen.

Katsoimme Areenasta Lehtorin kanssa viimeisen Montalbanon. 
Oli surkea antikliimaksi.

*

Shoppailukerroksella Lehtori bongasi yhdestä kirjasta kuvia vanhasta Turusta. 

Kuva on suunnilleen meidän roskisten luota kohti kaupunkia.