Viime viikkoina, viime päivinä

 Elämä on viime viikkoina kuljettanut kaikkiin mahdollisiin suuntiinsa, ilosta stressiin ja huoleen ja taas takaisin iloon. 

Yritän saada arkea haltuun: opetella uutta työpaikkaa, kasata taas tavallista syysarkea kotona.

Työ sujuu, työyhteisö on mukava ja metsäreittiä on enimmäkseen mukava mennä töihin. 

Mitä nyt kärmespäivinä vähän hämää: meidän lähi(ö)metsät ja lämpäreet kun sattuvat olemaan lähitienoiden käärmeikkäämmät paikat (epäilen että keväinen kyykamera on jossain näillä tienoin).
Parina päivänä töissä asiasta puhuttiin ja jälkimmäisenä tiesin jo kotiin lähtiessä, että tänään on kärmespäivä.



...ja oli myös: hätinä lyijykynän kokoinen pikkuvesseli kiemursi kiivaasti karkuun tieltäni. Satuin vielä olemaan jalkapatikassa liikkeellä, vähän puistatti.
Puistatti, vaikka niihin on näinä vuosina jo tottunut, vaikka niitä on näillä nurkilla asuminamme vuosina jatkuvasti näkynyt. 
Kuukauden työmatkasaldo: neljä havaintoa. Yksi näistä paikassa, jossa en odottanut otusta näkeväni.
Näinä vuosina olen nimittäin oppinut sekä paikat että säätilat: jo metsäteille lähtiessä tietää, että tänään on käärmepäivä.



töihin menossa, ei käärmeisessä kohdassa, eikä kärmespäivänä


Keskimmäinen palasi pitkän kesän jäljiltä kotiinsa ja opiskelupaikkakunnalleen. Kävin saattamassa nuoren perille kotiinsa, kun kesän aikana vaatevarasto oli poikinut kokonaisen matkalaukullisen verran uutta hepenettä.
en vieläkään ehtinyt tornille


Olin jotenkin kuvitellut, että kotimatkalla saan istua kaikessa rauhassa junassa lukemassa, haaveilemassa ja lataamassa akkuja. 
Reaaliteetit: täydet junavaunut ja niiskuttavat kanssamatkustajat.
Kotimatka oli pitkä.
Ihan kuin olisin tajunnut vasta nyt nuoren muuttaneen oikeasti omilleen - vaikka siitä on jo puoli vuotta.
Ikävä.

Pitää opetella uudestaan elämään kolmihenkisenä perheenä.
(sivujuonne tähän: todellakin pitää opetella. Lehtori on nostelu-, kurottelu- ja kanniskelukiellossa muutaman kuukauden, olen joutunut opettelemaan kaikenlaisia sellaisia kotihommeleita, joita en normaalisti tee. Olen oppinut että in-ho-an roskien lajittelua ja viemistä, ja kotona asuva nuori tekee Mitä Tahansa Muuta, mutta ei sitä. Olen taloutemme ainoa roskavastuullinen, grr.) 

Opettelen myös vapaa-aikaa, paluuta ihmisten ilmoille. 
Meillä on läpi tämän ajan ollut muutama ystäväpariskunta, joita olemme tavanneet, käyneet yhdessä syömässä tai  tehneet sekalaisia kulttuuriretkiäkin sen verran kuin se on ollut mahdollista, mutta nyt - nyt uskaltaa jo varovaisesti haaveilla enemmästäkin.


Syksyn ensimmäinen kulttuuriretki pääkaupunkiin keksiäkäisiä säkenöiviä (= Kepposet, Sutkautukset, Pinkki & Leonida) tapaamaan!

Monologiesitys Aleksanterin teatterissa kosketti syvästi. Esitys kiersi ympäri teatteritaloa ja kertoi rakennuksen historiasta, sen perustaneista henkilöistä ja aatelisperheiden elämästä 1800-luvun loppupuolella.
Minulle hienoin hetki oli kierroksen päätteeksi näyttämöllä.
Rakennus muistuttaa kovasti Åbo Svenska Teaternia - ja siellä - takanäyttämöllä, himmeissä valoissa iski voimakas de-ja-vú jostain syvältä nuoruuden teatteriharrastusvuosilta. 
Tavoitin heti sen kihelmöivän odotuksen ennen esiripun avautumista, nuoruuden kuhinan ja tohinan, melkein sain kiinni sisääntulomusiikistakin. Pieni kotiinpaluu, jonnekin sinne mitä ei ole aikoihin ollut.





Säkenöivä seura, hyvä ruoka, rentous - sitä kaikkea ihminen tarvitsee. 
Illan mittaan (tai siis, emmehän tiedä, tapahtuiko mitään, kun minulla ei ole siitä kuvamateriaalia) pohdittiin muutamaankin kertaan tutustumista ja ystävystymistä aikuisena.
Tässä elämäntilanteessa, tässä iässä, nyt.

Minusta juuri tässä elämäntilanteessa, juuri tässä iässä ja juuri nyt on aivan huippua tutustua uusiin ihmisiin, kaverustua, ystävystyä, olla vain.
Ehkä tässä iässä on enemmän kuin koskaan aiemmin sinut itsensä ja oman olemisensa kanssa, ja ainakin minulle tutustuminen, kaverustuminen ja ystävystyminen ovat vaivattomampia kuin koskaan aiemmin.
Olen oppinut itsestäni enemmän ja olen oppinut olemaan aivan eri tavalla kuin ennen. 
Ihmiset!
Illanvietot!
Ystävät!
asioita joita en itseeni käpertyvänä introverttina olisi voinut kuvitellakaan nauttivani. Vaan niinpä vain nautin, kaipaan ja tarvitsen. <3

Matka Turusta Helsinkiin ei ole pitkä. 
Lisää tällaisia päiviä, lisää kohtaamisia, ihmisiä, kulttuuria - paljon!





Matkalla Turusta Helsinkiin katselin junan ikkunasta. 

Syksyn ohut valot
Haipuva vihreä
Sängelle puitujen peltojen ruskeat, kumpuilevat neliöt









Elokuun luetut

 Elokuu alkoi lähes vimmaisella lukemisella: kirja päivässä tai kahdessa. Piti mukamas ottaa kiinni kesäloman kirjalorvailua.

Elokuun kirjoista suosittelen Mirjami Pelkosen matkakirjaa Askelia horisontin takana, Hannu Linnun elämäntarinaa ja vaikkapa Matkaopasta 1700-luvun Turkuun.

Elokuu oli siitä kiitollinen lukukuukausi, että kaikki lukemani oli tavalla tai toisella sympaattista, miellyttävää tai muuten vain luettavaa. Hylkäsin ja palautin armottomasti kirjastoon kaikki sellaiset kirjat jotka eivät heti alusta alkaen kutsuneet lukemaan.

Loppukuusta lukutahti vähän hiipui, kun piti noin yleisesti ottaen elääkin, eikä vain lukea.


Elokuun luetut arvioineen, käänteisjärjestyksessä:

 

 Panu Savoilainen: Matkaopas 1700-luvun Turkuun. (Aika-)Matkaopasmaiseen muotoon kirjoitettu populaarihistoriallinen teos 1700-luvun Turusta ja elämästä Suomessa. Jouhevasti etenevä teksti houkutti jatkamaan lukemista, matkaopasmaisuudella olisi ehkä voinut leikitellä vielä rohkeamminkin. Karttoja kaipasin kovasti: pelkän sanallisen kuvauksen perusteella oli vaikea hahmottaa silloisen ja nykyisen kaupungin muotoa ja katuja. Originaalikartoista otetut kuvat olivat kirjan koon takia huonosti tulkittavissa. Erityisesti olisin kaivannut kaupunginosa- ja katukarttaa. Havainnekuviakin olisi voinut olla useampia, tai rinnakkaiskuvituksina havainnekuva menneiltä ajoilta ja nykypäivästä. Kirjan loppuun kuvatut kaksi kaupunkikävelyä tulevat taatusti kierrettyä. Tämän päivän Turussa, erityisesti kesäkauden matkailussa mennään usein keskiaika edellä, siksi olikin varsin kiinnostavaa lukea siitä, miten modernia ja omassa ajassaan kiinniolevaa elämä 1700-luvulla on ollut. Lue jos historia kiinnostaa!

 Satu Rämö: Talo maailman reunalla. Vuosi Islannin maaseudulla. Some-maailmassa pitkin kesää kovasti hehkutettu kirja: Reykjavikista Länsivuonoille muuttavan islantilais-suomalaisen perheen kertomus maallemuuttamisesta. Suhtaudun lievällä varauksella somepersoonien kirjoihin - aika usein mietin, olisiko kirjaa julkaistu, jos henkilö ei olisi onnistunut brändäämään itseään. Tästä kirjasta ei sellaista oloa tullut, tarinassa oli riittävästi omaa voimaa. Rämön tyyli kirjoittaa on etenevä ja hyväntuulinen (samanlaista muistikuvaa minulla ei ole tämän sagan ensimmäisestä osasta, Islantilaisesta kodinonnesta). Luin hyväntuulisena ja nautiskelin etenevästä kerronnasta. Mitään erityistä huumaannuspuuskausta en tästä kirjasta saanut, en vielä(kään) halua muuttaa maalle, Islantiin tai maalle Islantiin. Kuten muutaman muunkin Islantiin sijoittuvan kirjan jäljiltä, aloin kärsiä puolikroonisesta palelusta aina kun jatkoin lukemista. Jos tekstistä voi sanoa instagrammable, tämä oli sitä. Vahvan visuaalisia instahetkiä tekstimuodossa. Ei olisi tullut itselle mieleenkään että eväsretkellä pitää olla kermavaahtotarvikkeet mukana, mutta tuleehan siitä semiromanttinen perhehetki. Lue, jos nautit retkeilystä, tuulesta ja sateesta.

 Jenni Räinä: Kulkijat. Naisia metsissä, tuntureilla ja soilla. Kirja erävaelluksia harrastavista naisista ja retkistä heidän kanssaan, luontosuhteesta, ympäristöstä, ihmisistä ja kohtaamisista. Lempeästi ilmastonmuutoshuoleen herättelevä. Kirjassa retkeiltiin erilaisten naisten kanssa, erilaisissa suomalaisissa metsissä. Totesin että minulla ei ole luontosuhdetta, ei ainakaan kirjassa kuvatulla tavalla. Minun metsäni on lähi(ö)metsä; pururata ja muutama tiukkaan painettu polku, eivät erämaat. Pidin kirjan kerrontatyylistä ja paasaamattomasta ilmastokannanotoista, kuvakieli vähän hämmensi; kaikki kuvat olivat jotenkin liikkuvia ja suhruisia. Lempeä suositus eräihmisille, luontosuhdettaan pohtiville, vaeltaville. 

 Antti Tuomainen: Jäniskerroin. Rationaalinen vakuutusmatemaatikko Henri perii veljensä seikkailupuiston, sen erikoiset työntekijät, sekä veljensä velat ja sotkut järjestäytyneen rikollisuuden kanssa. Tarkkoihin laskelmiin, tiukkaan logiikkaan ja silkkaan matematiikkaan turvautuvan Henrin elämä hyppää totaalisesti raiteiltaan viimeistään siinä vaiheessa kun hän kätkee jäniksenkorvalla hengiltä nujimansa gangsterin seikkailupuiston kahvion pakastimeen. Kirjaa kehutaan sysimustan huumoristiseksi ja se tuntuu saaneen valtavasti kehuja, kirjasta on myös tekeillä Hollywood-elokuva. Kirjan makaaberit käänteet eivät osuneet, eikä huumori uponnut minuun; Carl Hiaasen -tyyppinen tarina (ja Hiaasenin kirjoille olen nauranutkin) ei ainakaan tällä lukukerralla vakuuttanut minua siitä, että kyseessä olisi Euroopan hauskimman kirjailijan tuotos. Tavoitan kyllä tarinan humoristiset elementit - tiukan logiikan kohtaamiset järjettömän järjestäytyneen rikollisuuden kanssa - mutta jokin minun huumoriani kutkuttava elementti tästä puuttui. Vauhdikasta ja sujuvasti etenevää luettavaa toki, mustan huumorin ystäville.

 Pekka Hako: Linnunradalla. Kapellimestari Hannu Linnun matkassa. Orkesteriharjoitusten kautta avautuva henkilökuva inhimillisen särmikkäästä kapellimestarista. Kirjassa avautuvat orkesterin työskentelytavat, oopperan valmistuminen ja mielenkiintoinen persoona. Haastatteluiden pohjalta syntyvät elämäkerrat jäävät joskus turhankin ulkokohtaisiksi luetteloiksi ihmisistä ja tapahtumista, tähän kirjaan valittu lähestymistapa, jossa haastattelija/dokumentoija antaa myös itsensä näkyä, tekee kirjasta intensiivisen ja kohtitulevan. Pidin siitä, että Lintua ei korotettu, vaan hänen oma äänensä tulee kuuluville, yksityiset asiat pysyvät yksityisinä, mutta  hankalista hetkistä ei vaieta. Loppumetreillä kirja ehkä alkoi kiertää kehää aina uusine harjoituksineen. Sain uuden näkökulman orkesterin työskentelyyn, toivoisin ymmärtäväni musiikkia paremmin, tämän kirjan loppuun olisin kaivannut soittolistaa (tai ehkä sellainen jostain löytyykin?). 

 Kati Kelola: Vaihtuvia maisemia. Makasiinityyppinen kokoelma maata pitkin matkustamisesta: pyöräilystä, junailusta, vaeltelusta. Paikoin olisin toivonut vähän syvempiä näkökulmia varsinkin väliin ripotelluista matkakertomuksista. Kirja toimii ideoinnin lähteenä hyvin: itse innostuin Brittein saarista aivan uudella tavalla. 

 Mirjami Pelkonen: Askelia horisontin takana. Matkatarinoita usealta vuodelta maapallon eri puolilla: Caminolta, Uudesta Seelannista, Yhdysvalloista, Etelä-Amerikasta, Egyptistä. Vaelluksia, hotellihetkiä, vuoristoa, merenrantaa. Välillä pohditaan parisuhdetta, välillä odotetaan vuorenhuipun ilmestymistä pilvien takaa, joskus seurana on kumppani, toisinaan koira ja välillä vain oma itse. Mukavasti ja vivahteikkaasti kirjoitettu matkakertomus, kasvukertomuskin monelta vuodelta. Pidin todella paljon! Luen matkakertomuksia mielelläni, vaikka niiden määrä kirjoina tuntuu koko ajan (näin some-kaudella!) vähenevän. Tässä kirjassa on sopivassa suhteessa päänsisäisyyksiä ja maisemia, ei yhtään matkaopasmaisuutta, vaan kokemuksellisuutta, kohtaamisia ja ihmettelyä. 

 Matti Rämö: Pyöräillen Suomessa. Ohjeita pitkille retkille sekä matkakertomus Saimaalta Sallaan. Rämön pitkän polkaisut - kuten hän itse pyörämatkojaan kutsuu - ovat nojatuolimatkailua parhaasta päästä.  Rämön retkikirjat ovat melko epätasainen kokoelma (riippuu varmaan lukijan mielentilasta!) - edellinen lukemani tarina oli mielestäni tupattu täyteen nippelitietoa eri pitäjien kyläkouluista, tässä kirjassa nautiskelin ihmisten kohtaamisista ja levollisista maisemista - todellinen slow-matkailuun houkutteleva kirja! (Yksi suosikeistani oli Islannin-polkaisu: kärsin edelleen vastatuulesta ja jatkuvasta palelusta.) Tässä kirjassa Rämö tunnelmoi, kohtaa ihmisiä ja polkee ylämäkisiä sorateitä Itä-Suomessa. En alkanut haaveilla omasta pyöräretkestä, vaan hitaasta matkailusta ylipäätään, silmät avoinna liikkumisesta, verkkaisuudesta, matkanteosta ylipäätään. Muistelin omaa tämän kesän junamatkaamme ja halusin heti lähteä matkalle uudestaan. 

 Katri Sisko: 30 jälkeen 30. Pidin Katri Siskon ensimmäisestä chicklit-kirjasta 30 ennen 30. Tämä on sen kirjan jatko-osa; ja kuten valitettavan usein käy, jatko-osat ovat haasteellisempia. Varsinkin tarinan alkupuoli kärsii lievästä yliyrittämisestä, hakee ikään kuin uomaansa - onko tämä "oikeaa" chicklitiä, vai kieli poskessa kirjoitettu parodia. Tarina etenee kuitenkin jouhevasti ja lystikkäästi ja löytää oman hiukan liioittelevan, kieli poskessa -tyyppisen lähestymiskulman. Kolmenkympin kriisiin ajautunut opettaja Elina hurvittelee syntymäpäivänään Pariisissa, kärsii koulujen alkamisesta ja yli-innokkaista kollegoista, testaa uudestaan entisiä poikaystäviään ja pohtii elämää kolmenkympin tuolla puolen. Ehkä rohkeamminkin olisi voinut irroitella, tai antaa Elinan kasvaa vakavammin. Suomeksi kirjoitetulle, suomalaisessa ympäristössä ja kulttuuripiirissä tapahtuvalle chicklitille on kysyntää - genre ei ole helpoimmasta päästä ja hyvät kirjoittajat harvassa. Sujuvan huoletonta tekstiä on mukava lukea, soisin kustantamoiden ohjelmista löytyvän tilaa taitaville kirjoittajille tässä(kin) genressä.

 Taina Laane: Aleksi Oletukseton. Kurkistus nepsy-ihmisen maailmaan ja pään sisälle. Ihmisen tarinasta katoaa aina jotain olennaista, kun sen kertoo ulkopuolinen kertoja; henkilön oma ääni katoaa. Toisaalta tässä hetkittäin hengästyttävässä tahdissa pysymisen kannalta oli varmaan hyvä, että Aleksin tarina oli kerrottu haastattelujen perusteella. Luin vähän puolihuolimattomasti, ajattelin että onpa varmasti kiinnostava tyyppi, mahtaisinko pysyä matkassa? Koin syvää yhteyttä kun puhuttiin mielikuvituskavereista, niitä minulla oli vielä pitkään aikuisenakin, minne ovat mahtaneet mennä piiloon? Yritin sovittaa Aleksin kertomaa myös niihin tuttuihin ja puolituttuihin, joiden tiedän tai arvelen olevan nepsy-ihmisiä; taidamme sittenkin kaikki olla vain omia itsejämme, en löytänyt tuttuuksia. 

 Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella. Lempeää hyvänmielenkirjallisuutta. Leskeksi jäänyt, Ruotsissa asuva kauneusalan yrittäjä Charlotte on perinyt tätinsä kirjakaupan Lontoossa. Täysin tuntemattomaksi jääneen tädin jäämistön selvittely kertoo Charlottelle jotain hänen omasta elämästäänkin. Kirjakaupan persoonalliset myyjät ja koko konkurssin partaalla olevan kaupan epävarma tulevaisuus vaivaavat Charlottea, jolle kirjojen maailma on kokonaan vieras. Tunnelmallinen kauppa, hyvin kehitellyt hahmot, oivallinen kissaeläin ja sopivasti juonenkäänteitä tekevät tarinasta varsin luettavan. Charlotten tarinan rinnalla kulkee tädin tarina muutama vuosikymmen sitten. Lämmintunnelmainen: hämäriä lukusoppia, paljon teetä ja kahvia - mukava lukuhetki syksynsateisessa Lontoossa.  

 Veera Vaahtera: Vaihteeksi vapaalla. Koko aikuisikänsä parisuhteesta toiseen elänyt Unna eroaa pitkäaikaisesta suhteestaan. Yksinjääminen ei ole helppoa, ja toisaalta on - saahan sitä nyt aikuinen ihminen tehdä mitä vain. Eronjälkeistä soppaa hämmentävät vielä Unnan takertuvat vanhemmat, jotka eivät usko Unnan selviävän ilman miestä - ja sitä paitsi, kuka nyt käyttää isän vanhaksi jääneitä paitoja? Hyvänmielen kertomus kasvamisesta, itsensä löytämisestä, itsensä ymmärtämisestä. Kiltti Veera Vaahtera, voitko kirjoittaa enemmän ja nopeammin, tarinasi tulevat koko ajan paremmiksi! (ja kyllä, Veera on kirjailija Pauliina Vanhatalon feelgood-alterego.) Lue, kun kaipaat hyvinkirjoitettua feelgood-kirjallisuutta! (luin tämän oikeasti loppuun heinäkuun viimeisenä päivänä)

värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)


Koko vuoden luetut löydät TÄÄLTÄ

Ja #helmetlukuhaasteen kirjat TÄÄLTÄ



keveä, huojentunut, odottava

 elokuu on puolivälissä. 

Viimeiset kolme viikkoa olen siivonnut työpöytääni, toisaalta olen silpunnut ja deletoinut, toisaalta koostanut perehdyttämiskansiota seuraavalle. 

En ole kirjoittanut riviäkään elokuun alun jälkeen.
En ole kutonut riviäkään.
En kävellyt kilometriäkään.
Olen siivonnut työpöytääni ja päätäni, tehnyt lähtöä, reflektoinut itseäni, työtäni.

Ja nyt olen niin huojentuneena uuden edessä kuin vain olla ja voin.

tuntuu tämmöiseltä
kuva on heinäkuulta

Oma yhteisöni muisti minua monilla kauniilla sanoilla ("voi perkele minkä menit tekemään"/ "menee vielä pankkrottiin koko pulju") ja huomaamattaan - tuskin tietoisesti - antoi minulle parhaan läksiäislahjan ikinä: saan lähteä rauhassa, hyvillä mielin, ylpeänä siitä mitä olen tehnyt. 

Läksiäiskahveilleni tulleet yllättivät, paikalle tuli ihmisiä joita en osannut odottaa tuleviksi. Ja juuri heidän sanansa koskettivat eniten, kertoivat siitä että olen raivannut kokoiseni paikan yhteisöön. 

Symbolisesti hieno hetki oli se, kun klikkasin itseni siirtomarkkinoilla puljusta toiseen. 

Olen keveä, huojentunut, odottava.
Olen kasvanut ainakin henkisen metrin verran; en ollut edes huomannut kuinka pieneksi olen viime vuosina kutistunut, kutistanut itseni. 

Olen keveä, huojentunut, odottava.
Tuleva yhteisö toivottaa "vahvan huippuosaajan tervetulleeksi perheeseen".
Tajuan, että ihan oikeasti olen sitä: minulla on viidentoista (!) vuoden kokemus ja näkemys, valmiita verkostoja, ideoita ja nyt kohta kanssani on yhteisö, joka on valmis ideoimaan ja lähtemään myös toteuttamaan, muuttumaan, kehittymään ja kehittämään.  

Olen keveä, huojentunut ja odottava.
Ensimmäistä kertaa pitkiin pitkiin aikoihin maanantai ei tunnu pahalta ajatukselta. 
Maanantai on muistikirjan puhdas aukeama.
Maanantai on tyhjä sähköpostilaatikko, jonka voin rauhassa järjestää mieleisekseni ja järkeväksi.
Maanantai on.


*


Mietin haluanko juuri nyt jatkaa kirjoittamisen opintoja vai keskitynkö kirjoittamiseen omalla ajalla.
Mietin minä päivinä pääsen uimaan, lenkille, aloitanko kokonaan uusia harrastuksia.
Mietin että pitäisi kutoa metsäpaidan hihat valmiiksi niin että pääsisin aloittamaan ilopaitaa.
Mietin että kaivan esiin värikynäni, kalenterini, muistikirjani, kaikki kivat asiat.

*

Olen keveä, huojentunut, odottava.




Kohti elokuuta


Elokuu. Mitä oikein on meneillään? 
Ihan ensin olin lomalla ja reissun päällä kirjoittaminen jäi tauolle. 
Sitten Työkuviot muuttuivat täysin. Tai ovat muuttumassa kohta, jos tarkkoja ollaan.



Juuri tällä hetkellä näyttää tältä:
Elokuussa jääkaapin käyttäjiä on neljä. Viidennellä on optio, koska asuinkavereissa on tapahtunut muutos.
Syyskuussa jääkaapin käyttäjiä on kolme. tai neljä
Ruokatalouden on oltava helppoa. Halpaa-helppoa-nopeeta.

Työmatkani ja matkan suunta muuttuvat kuun puolivälissä. Matka lyhenee puoleen. Fillaroin alle vartissa, kävelen reilussa puolessa tunnissa.
Bussin käyttäminen ei ole millään muotoa järkevää, bussi kiertää ja matka pitenee.
Tuleeko minusta talvipyöräilijä?
Vai ympärivuotiskävelijä?
Kävelymatkasta osa kulkee valaisematonta metsätietä.
Pitääkö hiihtää? Onko susia? Tarvintaanko soihtu vai lyhty? 
Vähän pidempi fillarireitti kulkee tylsää talvihuollettua reitistöä.
Kokonaan ilman bussikorttia en pärjää, mutta millaisen kortin tarvitsen - paljonko bussille tulee jatkossa käyttöä? Kausikortilla liikkuisi vapaasti.
Hankkimani uimakerrat ovat kaupungin isolle hallille, aivan toiselle puolelle kaupunkia.

Missä kaupassa rupean käymään?
Fillarilla, kävellen vai bussilla?

Aukeavatko uimahallit? Pääsen kohta mikrosirutuksen kakkoskierrokselle, ja olen suunnitellut aloittavani uinnit sen jälkeen - samoihin aikoihin uimahallien pitäisi aueta. Mihin väliin pystyn aikatauluttamaan uinnit? 

Iltatöiden määrän pitäisi vähentyä merkittävästi. Vähintäänkin teoriassa pitäisi pystyä aloittamaan kiinteitä harrastuksia.
Uskaltaisinko? Voisinko? Mitä se voisi olla?
Mahtuvatko kirjoittamisen aineopinnot edelleen ohjelmaani, vaikka en voikaan ottaa opintovapaata? Kehvatsun yliopisto ei ole vielä julkistanut lukujärjestyksiä.
Miten voin ilmoittautua, kun en tiedä mihin ilmoittaudun?


Elokuu. 
Aivan selvästi taloussäpsy, ruokalistasäpsy ja organisoituneisuussäpsy tekevät tuloaan.




*
ajastettu postaus


Heinäkuun kirjat






Siihen nähden, että on ollut kesä ja loma ja kesäloma, olen lukenut paljon vähemmän kuin kuvittelin.  Loppukuusta haastoin itseni lukemaan kirjan päivässä; ihan siihen tahtiin en päässyt, mutta nautiskelin silti lukemisentäyteisestä loppuheinäkuusta. 

Kuukauden suositukset:
Torstain murhakerho
Kauniit rauniot
Kaikella kunnioituksella
Pakumatkalla

kukaan ei ole kertonut löytäneensä kirjaa 😕

Alla kuukauden luetut käänteisjärjestyksessä.

Koko vuoden kirjat tuttuun tapaan lukuvuosissa (TÄSSÄ)


 Lucy Diamond: Rantakahvila. Pätkätöihin ja tylsään parisuhteeseen jumittunut Evie perii tätinsä rantakahvilan. Kun elämä poikaystävän kanssa ja vuokrafirmatyöläisenä alkaa todella tökkiä, Evie lähtee pelastamaan kahvilan rippeitä: henkilökunta on hakoteillä, eikä Eviellä ole kokkaustaitoja. Kesäinen, merenrantainen hyvänmielentarina yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä ja siitä miten asiat järjestyvät. Loppuratkaisu oli harmillisesti puserrettu viimeisille sivuille, mutta hyväntuulisesti edennyt kertomus oli oivaa viikonloppulukemista. 

Sally Thorne: Toinen ensivaikutelma. Kirja on vilahdellut paljon erityisesti instassa. Seniorikylän ylivastuuntuntoinen vastaanottovirkailija joutuu työllistämään uuden pomonsa pitkätukkaisen, tatuoidun ja ylihuolettoman pojan. Tarinaa ei oikein kehitellä, hahmot ovat vähän onttoja, eikä tarinassa ole selkeitä käänteitä tai muutoksia. Itse kaipaan jopa feelgood-kirjallisuudelta vähän särmää. Tietysti on ihanaa ja aivan päivänselvää, kuinka tarinassa käy, ja on suloista lukea kertomusta, josta jo lähtiessä tietää että siinä ei petetä eikä jätetä, mutta aivan näin suoraviivainen ei kertomuksen myöskään tarvitse olla, vaikka sen ainoa päämäärä olisikin tuoda hetki hyvää mieltä ja eskapismia lukijalle. Perusherttainen höttö ei ota eikä anna, sen voi lukea, mutta ihan yhtä hyvin jättää lukemattakin.  Söötti, pikkukiva kirja, tuskin luen samalta kirjailijalta muuta.

Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella. Kertomus pienistä ihmisistä, keskeneräisestä rakkaudesta, siskosta ja sen veljestä isän kuoleman jälkimainingeissa. Tuomaksesta tulee vahingossa uskonnottomien hautajaisten puhuja, Kaisa kipuilee epätyydyttävää avioliittoa ja kaipaa rakkauttaan. Humoristinen, surumielinen, koskettava kuvaus pienistä hiljaisista keskeneräisistä elämistä. Lue.

 Richard Osman: Torstain murhakerho. Neljä seniorikylässä asuvaa amatöörietsivää kokoontuu kerran viikossa pohtimaan selvittämättömiä rikoksia menneisyydestä - kunnes yhtäkkiä heillä on selviteltävänään aivan tuore seniorikylässä tapahtunut rikos. Ja toinen. Kerho pyrkii yhteistyöhön poliisin kanssa, ja yrittää samalla kertaa sekä avustaa että sotkea poliisin tutkimuksia. Hyväntuulinen veijaritarina muistutti alkumetreillään Donald Westlaken tuotantoa ja laajeni sitten aivan omaksi kertomuksekseen. Toivon ja kammoan ajatusta että tälle tulisi jatkoa. Tyypit ovat herkullisia, tarina oli oiva - lisää tällaista. Mutta toisaalta: tyypit olivat herkullisia ja tarina oli oiva, kunpa se pysyisi uniikkina eikä ikinä menisi pilalle. Jos kaipaat hyvää mieltä, senioreiden juonittelua ja kepeää dekkarilukemista, lue tämä!

Jenny Colgan: Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja. Skotlantiin, bibliofiilien maailmaan siirretty The Sound of Music. Omituisesti äitinsä hylkäämien lasten maailmaan, valtavaan raiskiolla olevaan kartanoon tulee elämäntilanteensa vuoksi lastenhoitajaksi Zoe, mukanaan sekava avoeronsa ja oma lapsensa. Sen sijaan että huolehtisi lapsista, Zoe ajelee päivät pitkät kirja-autoa. Colganin kirjamaailmaan kuuluva opus toimii paremmin kuin leiväntuoksuiset Majakka-sarjan tarinat. Kertomus on silti aikajänteeltään outo ja poukkelehtiva, ja osassa hahmoja on sekavuutta, dramaattiset käänteet ovat vähän vaisuja ja tapahtuvat tylsästi aivan tarinan lopussa. Ihmettelen toistuvasti, mikä tekee näistä hiukan onnahtelevista tarinoista niin suosittuja ja ennen kaikkea, miksi niitä käännetään suomeksi? (silti luen niitä itse!) Luultavasti taika piilee kömpelön tarinan sijaan miljöössä; siinä että sankaritar tekee täyskäännöksen elämässään, muuttaa rauhalliseen kyläyhteisöön ja asettuu sinne osaksi yhteisöä. Olisi varmaan parhaimmillaan kylmänä, sateisena syyspäivänä luettuna. Hiukan mitäänsanomatonta feelgood-kirjallisuutta, joka ei ota muttei annakaan, rentouttaa ja antaa hetkeksi pakopaikan arkitodellisuudesta. 

Jess Walter: Kauniit rauniot. Tässä tarinassa kaikki kiertyy 1960-luvun Italiaan, pieneen jumalanhylkäämään kylään. Kaikki kertomuksen henkilöt ovat enemmän-vähemmän rikkinäisiä, hukkateillä elämässään ja rakkaudessa. Tarina kulkee monella aikatasolla (sotavuosista nykypäivään) ja monen henkilön oman tarinan kautta - mielestäni sekä henkilöitä että aikatasoja oli melkein liikaa - ja muodostaa silti yhtenäisen kokonaisuuden. Lopun elokuvamaista paisuttelua lukuunottamatta kaunis kuvaus siitä, miten ihmiset itse kirjoittavat itselleen ja itsestään tarinoita, ovat niiden vankeja ja etsivät jonkinlaista totuutta elämässään. Hömpän ja vakavan kirjallisuuden rajapinnoilla, pelkkää onnellista loppua, elokuvamainen (kukaties elokuvaksi haaveiltu) kertomus ihmisistä ja elämästä.

Marjo Seki: Kurkistus viuhkan taakse. Suomalaissyntyinen Marjo muistelee paria vuosikymmentä elämästään Japanissa: pienet muistelukertomukset avaavat näkökulmia japanilaiseen kulttuuriin. Japanilainen kurinalainen etiketti tekee minut surulliseksi: missä on tilaa olla ihminen? Sympaattinen pieni muistokokoelma.

 Catherine Isaac: Sekainen ihana elämämme. Allie löytää isoäitinsä laatikosta kirjeen, joka saa hänet epäilemään syntyperäänsä. Epäilykset vievät Allien matkalle Italiaan, ystävänsä Edin kanssa. Edillä puolestaan on vaikeuksia avioliitossaan, kontrolloiva vaimo soittelee perään, kun Ed yrittää ratkaista avioliittonsa kohtaloa. Kevyt kertäkäyttöhömppä kuljettaa lukijaa pitkin aurinkoista Italiaa, osa juonenkäänteistä ehkä vähän turhan dramaattisia ja hakemalla haettuja. Arkista kesäpäivän luettavaa, parempi kuin Isaacin ensimmäinen suomennettu teos, mutta Isaacista ei ole lempikirjailijakseni. 

 Anna Karhunen: Jos. Neljä vaihtoehtoista tarinaa sille, miten elämä voi jatkua - jos valitsen näin, mitä siitä seuraa? Sujuvasti etenevä, vaikeistakin asioista kertova tarina kolmikymppisen naisen elämästä. Kaikki tuntuu aina kiertyvän perheeseen ja parisuhteeseen; ehkä elämä tosiaan on niin parisuhde- ja perhekeskeistä, ja sitä vain en itse näe. Huomaan itse koko ajan selvemmin, että alan oikeasti olla liian jotakin näihin kolmikymppisten pääkaupunkiseudun naisten elämiin: minulla ei ole siihen mitään kosketuspintaa, ja pidin tässäkin osaa naisen pohdinnoista vähän turhina. Teksti eteni sujuvasti, jossitella olisi voinut vähän ilmavamminkin.

Liane Moriarty: Nainen joka unohtiNelikymppinen Alice kaatuu jumppatunnilla ja lyö päänsä, häneltä katoavat muistot hänen elämänsä viimeksi kuluneista kymmenestä vuodesta: hän unohtaa olevansa äiti, hän unohtaa olevansa eroamassa, ja miksi sisko on etäinen? Kertomus muistoista ja parisuhteesta. Olen lukenut tämän vuosia sitten, ja sitä myötä unohtanut myös osan tarinasta. Moriarty osaa luoda tunnelmia, rakentaa juonta ja kuljettaa sitä. Pidin.

 Beth O'Leary: Kimppakämppä. Matkalukemisena jo muutamia vuosia aiemmin luettu chicklit. Alkuasetelma on kiehtova: voiko samassa kämpässä nukkua vuoroissa, ja mitä siitä voi seurata. Kuten hyvässä chicklitissä, myös tässä, on painavampaa asiaa. 

 Anu Patrakka: Huomenna sinä kuolet. Matkalukemisena junassa. Portugaliin sijoittuva dekkari. Kirjoittajansa ensimmäisenä vähän haparoiva kirjasarjan alku, mukavaa lomaluettavaa.

Sophie Kinsella: Tavataanko oikeasti? Ava ja Matt kohtaavat kirjoitusretriitissä anonyymeinä kirjailijanalkuina. Rakastuneina he päättävät jatkaa elämäänsä ja seurusteluaan ilman painolastia - mutta onnistuuko se? Kinsellan kirjojen sankarittaret ovat hyväntuulisia höppänöitä, eksyksissään elämässä ja tursuavat positiivista hyväntahtoisuutta. Kinsellan tarinoissa ei koskaan tapahdu mitään kamalaa tai pelottavaa, ja juuri se tekee niistä täydellistä, rentouttavaa hyvänmielen hömppää (olkoonkin että sankarittaret ovat välillä vähän raivostuttavan hellyttäviä), leppeä kesäkirja, lomakirja, vapaapäiväkirja sellaiseen hetkeen, johon kaipaa vain hyvää mieltä.

 Aino Huilaja: Pakumatkalla. Työhönsä kyllästynyt, uupunut uutisankkuri hankkii miehensä kanssa pakettiauton, muuntaa sen asumiskelpoiseksi ja pakkaa elämänsä rippeet kyytiin. Koiran ja miehen kanssa kohti Etelä-Eurooppaa ja leppoisampaa elämää. Leppoistaminen ja oravanpyörästä irti pyristeleminen ovat tarinoina aina vain yhtä kiehtovia; kun jotenkin koen että minusta ei ole hyppelemään irti olemassaolevista vastuistani. Joskus aiemmin olisin voinut hyvinkin ihastua ajatukseen omasta pakusta ja pakumatkasta, olisin saattanut olla vähän kateellinenkin, juuri tällä hetkellä ja tässä tilanteessa luettuna tarina jätti kuitenkin vähän kylmäksi, jokin samaistumispinta puuttui.  Sujuvasti etenevä matka ja tarina päättyivät ensimmäisen koronakevään sulkuihin ja kiireiseen Suomeen-paluuseen. Lue silti, jos pidät matkakirjoista!

 Julien Sandrel: Unelmien listaTämä on luultavasti lukuvuosi-historiani ensimmäinen kerta, kun kirjoitan näin: älä lue tätä kirjaa, se on epäuskottava. Käsi ylös kaikki äidit, jotka lähdette mahdollisesti kuukauden sisällä kuolevan lapsenne luota sairaalasta toteuttamaan tämän lapsen salaiseen vihkoon listaamia unelmia. Käsi ylös, jos vapaaehtoisesti lähdet viimeisen kolmenkymmenen yhteisen päivänne aikana ensin Tokioon, sitten Unkariin ja vielä kahden viimeisen päivän ajaksi Lontooseen, jossa jätät vastaamatta sairaalasta tuleviin puheluihin. Pahoitteluni spoilerista, paitsi että ei. Sen lisäksi että näitä unelmien lista -tyyppisiä kirjoja on kirjoitettu lukuisia, ne kaikki on kirjoitettu paremmin. Hyvä yri, antaisin anteeksi jos olisi omakustanne. (ja ps. jos ihminen on ollut hengityskoneessa, hän ei puhu. voisi edes tehdä taustatyöt)   

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

kuvittelin että olisin lukenut junareissulla enemmän
taisin vain mietiskellä asioita

Matkamuisteluksia


Museokeskus Vapriikki Tampereella.
Tällä hetkellä Vapriikissa vaihtuvana näyttelynä ritarit: komeaa ja kalskahtelevaa. Vapriikki kaikkinensa on todellinen koko perheen museokohde - taatusti löytyy jokaiselle jotain katsottavaa. 
Itse huumaannuin erityisesti pelimuseosta - sinänsä outoa, kun en ole mikään pelaajatyyppi. Suomalainen pelituotanto on laajaa ja monipuolista, näyttelyssä voi tutustua monin tavoin erilaisiin pelityyppeihin, pelien historiaan ja pelaamaan pääsee vaikka mitä. 


Minua jäi kiehtomaan erityisesti pelimaailman ruokakulttuuri. Yritin ehdottaa Isoveljelle, että kokkaisin hänelle ja ystävilleen jonkin heidän roolipelinsä mukaisen menun. 
Pelimuseo sai minut innostuneen pomppivaiselle tuulelle. Pidin ja menen mieluusti uudestaan.
Lehtori kiersi Tampereen sisällissodan, minä en kyennyt - piti mennä ulkopuolelle hengittelemään. Kuljin läpi kivimuseon sillä aikaa. 
Menimme Vapriikkiin vielä seuraavana aamuna uudestaan junan lähtöä odotellessamme - piti pelata vähän flipperiä.


Kävelimme Tamperella Pyynikille syömään kuuluisat munkit. Munkit olivat mainioita, olin aivan äimänä siitä, että niitä piti jonottaa. Pitkään. Torniin emme mennet.
Kukaan ei ollut varoittanut munkkeja himoitsevista ampiaisista. Hekumallinen munkkihetki vaihtui nopeaan ahmimiseen ja pikaiseen poistumiseen paikalta.
Munkit olivat kyllä herkullisia.


Pohjois-Pohjanmaan museo Oulussa edustaa hyvin perinteistä, mielestäni jo vanhentunutta museotyyppiä. Sellaista jossa vitriinin ikkunan takaa tirkistellään museoesineitä ja luetaan jostain seinältä puuduttavan paljon tietoa. Lisäksi museossa oli tukalan kuuma. 
Olivat kehvelit menneet museoimaan lapsuuteni. Kuvassa näkyvään suihkupulloon liittyy onnellisia vesisotahenkisiä muistoja. 
Parasta oli ilmainen sisäänpääsy.


Samaisessa museossa oli vaihtuvana näyttelynä legoharrastajien rakennelmia. Sama perinteinen museolinja jatkui myös tässä näyttelyssä.


Oulun tiedekeskus Tietomaahan menimme kun emme oikein muutakaan keksineet. Ensin söimme aivan mahtavan maukkaan lounaan (jonka keskellä kävin työpaikkaan liittyviä neuvotteluita) ja sovimme että kurkataan tieteeseen vain pikkuriikkisen. Jos siellä on tuvan täydeltä kirkuvia ipanoita - siltä ainakin kuulosti - päätimme poistua nopeasti takavasemmalle. 
Innostuimme pelaamaan vaikka mitä pelejä ja kokeilemaan melkein kaikkia tiedetehtäviä, koska olimme amazing race -fiiliksessä ja hyvällä tuulella kaikin puolin. Heurekaa muistuttava, valoisa ja avara tiedekeskus oli lysti kokemus. Sattumaa ja todennäköisyyksiä käsittelevä vaihtuva näyttely oli kiinnostava.


Kuopiosta mieleeni jäi ortodoksinen kulttuuri- ja museokeskus Riisa. 
Ortodoksisuus on ylenpalttisen aistikylläistä ja juhlavaa. Ihailen ja ihmettelen sitä kaikkien aistien ilotulitusta ja samalla tunnen oloni vieraaksi, etäiseksi jotenkin ulkopuoliseksi - ja minussa herää pieni sisäinen körtti, joka hiljaa toivoo armovilausta kaiken pompöösin juhlavuuden sijaan.
Päädyimme käymään teologisia keskusteluita - mikä tietysti on merkki hyvästä museosta: aihe on herättänyt pohtimaan. Totesin ties monennenko kerran, että kaksi asiaa tässä ihmeellisessä maailmassa tekevät minusta todella teologisen ja uskonnollisen: ortodoksit ja aksolotlit. (älkää edes kysykö!) (höh. syyttäkää itseänne)




Aivan valtavasti ihminen unohtaa asioita elämänsä varrella. Tietääkseni olen joskus osannut lukea (muinais)kirkkoslaavia, mutta se on kyllä autuaasti pudonnut pois mielestä. Otin kuvan skeemamunkin asusta niissä toiveissa, että muistaisin sen taas. Arvatkaa olenko edes jaksanut yrittää?
Idän (ja myös Lännen) luostarilaitos on kiehtova juttu sekin, ja niin kovin vieras. 
Ajatelkaa, että on olemassa ihmisiä, joiden ainoa tehtävä on rukoilla koko maailman puolesta.
Samalla kun itse sitä viuhtoo menemään arkipäivässä tuosta vain vips.




Kuopion museossa ja taidemuseossa oli yhteisnäyttely Leonardo Da Vincin taiteesta ja keksinnöistä. Vuorovaikutteinen, moderni, aivan mainiosti toteutettu. 
Kaikki esillä oleva oli replicaa tai jopa replican replicaa, mutta ei haitannut. Pisti tietysti pohtimaan taidetta ja museokäynnin kokemuksellisuutta. Vaikka kuinka monta kertaa on ihminen nähnyt kuvia Mona Lisasta tai Da Vincin muistikirjoista, mutta kun sellainen on siinä aivan silmien edessä, vaikka sitten vain replicana, on kokemus aivan toisenlainen. 


Jotain merkitystä on sillä, että menee pois omasta arjestaan, varta vasten katsomaan, tutustumaan ja pohtimaan asioita. 


Voi olla, että en ikinä näe Viimeistä ehtoollista oikeasti siinä seinässä, johon se on maalattu, mutta siitä tehdyn jäljennöksen tarkastelu lähietäisyydeltä voi silti olla elämyksellinen ja arvokas kokemus. Ruudun kautta pääsee nykyään näkemään vaikka mitä, mutta keskellä kulkemisella on silti ainakin itselleni merkitystä.


*

Kaikki visiitit toteutuivat ihan itse hankitulla  museokortilla.
 

outoja käänteitä geriatrisella reilausreissulla

 Ihan ystävänä annan nyt semmoisen neuvon, että älkää lähtekö junailemaan ympäri Suomea ja samalla vaihtako työpaikkaa.

taipaleella


On nimittäin aika mielenkiintoinen yhdistelmä.

Parasta varmaan kertoa tarina aika alusta alkaen.
Paria päivää ennen kuin kesälomani alkoi, naapurikaupungin kilpailevasta puljusta kysyttiin, että olisinko kiinnostunut työskentelemään heillä.
he halusivat minut! paikkaan joka ei ollut edes haussa! minut! minut! 

No olisin! Olen ollut kiinnostunut siitä puljusta jo useamman vuoden.
Sovimme haastattelusta (paikka1) lomani aloittavalle sunnuntaille. Melko kuumottava alku lomalle.

Samaan aikaan toisaalla olin hakenut myös tyystin toisenlaista työtä (paikka2), tyystin toisenlaisesta puljusta ja he halusivat minut haastateltavaksi samaan aikaan kun minä olin ajatellut istua junassa matkalla. Pienellä vekslauksella onnistui haastattelun siirto. 

Kaksi työhaastattelua! Kaksi! minä joka en ole vuosiin päässyt haastatteluihin, luulin jo että olen ylikypsä

Ja samaan aikaan piti äkkiä päästä lomafiilikseen, koska sain lomaa vain kolme viikkoa, ja piti suunnitella ja keskittyä lomareissuun ja ties mitä kaikkea.
Vähemmästäkin menee pienen ihmisen pää sekaisin.

Ensimmäisessä haastattelussa - paikka1 -  haastattelijat puhuivat ja minä kuuntelin ja nyökkäilin viisaana, eikä minulla ollut haastattelun loputtua mitään käsitystä siitä, mihin tehtävään olisin tulossa. Paitsi että halusin sinne.
Toisessa haastattelussa - paikka2 - minulla tuli heti alkuun kummallisen voimakas tunne, että ei tänne. Haastattelijat olivat aivan huippumukavia, tilanne oli leppoisa mutta koko sielu huusi että EI. 

Lähdin raiteleilureissulle kahden työhaastettelun loukossa: toisesta (paikka1) halusin vastaukseksi kyllä ja toisesta (paikka2) ei.
Ja pelkäsin tietysti päinvastaista lopputulosta.
Tai sitä että molemmat sanovat JOO mutta väärässä tahdissa.
Kaikkein eniten pelkäsin sitä että molemmat sanovat EI. 

Kissakahvila Tiramisu Kuopiossa


Reissumme alkoi perjantaina. Tiesin että jotain ratkaisuja on odotettavissa suunnilleen tiistaina. Paikka2 - se mitä en haastattelun perustella halunnutkaan - tiedotti asiasta tiistaina vähän puolenpäivän jälkeen: kiitos mutta ei kiitos. (helpotus, valtava helpotus!).
Tiistaina istuimme koko iltapäivän junassa matkalla Kuopiosta Ouluun ja samalla tiesin että paikka1 ratkeaa ainakin johonkin pisteeseen asti vielä tiistain aikana.
Kuopiosta Ouluun on muuten pitkä matka.  

Pääsimme Ouluun illalla kahdeksan aikoihin, eikä mitään ollut kuulunut koko paikka1:stä. Stalkkasin yhteyshenkilöä somessa, ja näin että hän on ollut aktiivinen ja kaikki mahdolliset epäluuloisen ankeat ajatukset hyökkäsivät kimppuuni.
Pääsimme majapaikkaan, joka ovessa oli ovela ja outo koodilukko. Tumpuloin kännykän esiin ja aloin etsiä siitä taskulamppua että näkisimme avata oven.
Samalla hetkellä puhelimeen kilahti viesti: kyllä tässä nyt kumminkin kävi sitten niin...  (voi rumasana!)
Pääsimme sisään ovesta ja minä istuin lähimpään tuoliin tärisemään pettymystäni…että me haluttaisiin sut meidän työkaveriksi tänne Xx:n.
Aloin vaihtelun vuoksi täristä helpotusta.

hän joka on saanut iloisia uutisia


Tämmöinen tunnemyllerrys on omiaan sekoittamaan reissua aika pitkälti. Kun yrittää olla lomalla ja joutuu melkein koko ajan ajattelemaan töitä, ovat lähtökohdat jo aika sekavat. Ja sitten ihan ne käytännön järjestelyt: uusi pulju haluaa tietysti että aloittaisin mahdollisimman pian.
Saanko edes yhteyden työnantajaan?
Miten suhtautuvat?
Keihin kaikkiin ja millä tavoin pitää olla yhteydessä?
Olen töissä kolmannella sektorilla, komentoketjut eivät ole aina niin yksiselitteisiä: onko todellinen esimieheni vapaaehtoistoimijoista koostuva johtokunta, vaiko johtokunnan puheenjohtaja? Vaiko kenties lähiesimieheni? Kenestä aloitan ja millä tavoin?
Pienet asiat - lomat, vapaat, sairastelut - hoituvat  lähiesimiehen kanssa, keskisuuria murheita varten minulla on ollut johtokunnassa uskottu mies ja isoista linjoista olen sopinut kulloisenkin puheenjohtajan kanssa - sekavaa ja välillä aika hankalaakin, koska kaikki nämä tyypit toimivat hyvin vahvasti fiilispohjalta.

Seuraavana aamuna niin aikaisin kun kehtasin, laitoin viestin puheenjohtajalle tosi ikävää, koska tiedän että uutinen ei ole mikään helppo uutinen, en tiennyt onko pj lomalla vai töissä, ja jos lomalla niin onko edes Suomessa: milloin sopisi soittaa. 
lähiesimiestä en halunnut häiritä, enkä ottaa vastaan hänen tunnereaktiotaan

Soitot puheenjohtajalle ja sen jälkeen myös varapuheenjohtajalle: sovimme käytännön stepit, ja myös sen etten häiritse lähiesimiestä enempää kuin sähköpostiviestin verran.
Seuraavaksi kirjastoon - tässä kohden iso riemulaulu kirjastolaitokselle!
Vapaasti käytettävät tietokoneet ja tulostusmahdollisuus! Sain irtisanoutumisilmoituksen tehtyä ja lähetettyä sovituille henkilöille, viestiin taustoitin vielä kerran tilannetta.
tärisin taas vaihteeksi. tuntuu aivan valtavan uskaliaalta hypyltä.

Ja lopulta: Helpotus. Aivan suunnaton helpotus. 
Keveys. Ilo. Huojennus. 
on ollut himppasen verran rankkoja vuosia jo joitakin

En tiedä kummasta olen iloisempi: siitäkö että minut headhuntattiin minut!, vaiko siitä että muutos on oikeasti edessä.
Oikeasti olemassa.
Oikeasti tapahtumassa. 

eikä ihan hirveästi harmita sekään, että lyhyet työpäivät jatkuvat ja palkka nousee

outoa eläimistöä Pyynikillä


geriatrinen raiteilukiertue lukuina ja luettelona

 

10 museota

- Pohjois-Karjalan museo Hilma (!!!) (Joensuu); valokuvanäyttely Suomen itä valokuvissa + museon oma, laaja Pohjois-Karjala kokoelma

- Joensuun taidemuseo Onni; Virginie, ikoneita

- Kuopion museo (!!!)

- Kuopion taidemuseo (yhteisnäyttely L3DNARDO DA VINCI)

- VB-valokuvakeskus (Kuopio) Valokuvanäyttely Martin Parr: Life’s a Beach

- Ortodoksinen museo Riisa (Kuopio) museon oma, laaja kokoelma + poimintoja ikonikeräilijä Risto Vilhusen kokoelmasta

- Pohjois-Pohjanmaan museo (Oulu) Palikka palikalta -legoharrastajien näyttely + museon oma, laaja kokoelma 

- Tiedekeskus Tietomaa (!!!) (Oulu) Kruuna vai klaava - sattuma ja todennäköisyys + tiedekeskuksen pysyvät kokeilupisteet

- Museokeskus Vapriikki (Tampere) Suomen Pelimuseo (!!!), Kivimuseo, Tampere 1918, Ritarit

- Vakoilumuseo (Tampere) museon oma kokoelma




3 kirjastoa

- Kuopio

- Oulu

- Tampere



7 kirkkoa 

Joensuu (ulkopuolelta)

Kuopion tuomiokirkko

Riisa

Oulun tuomiokirkko

Pikku-Sofian kirkko 

Tampereen tuomiokirkko (ulkopuolelta)

Finlaysonin kirkko (!!!)

 


3 paria puhkikäveltyjä sukkia



2 oluttastingia 

- Oulussa (!!!)

- Tampereella



1 uusi työpaikka, 1 irtisanoutumisilmoitus




*

Kerron kyllä kaikesta enemmänkin, kun saan ajatukseni ja muistiinpanoni johonkin järjestykseen :)

Huutomerkatut ovat huippukokemuksia







Koettuja kriizejä geriatriselta reilausreissulta

Kun muuan tauti jyllertää ympäri maailmaa, eikä ulkomaanmatkailu ajatuksena tunnu aivan lomalta, päätimme tehdä jotain jännittävää kotimassa. 

VR on keksinyt hienon idean: kotimaan lomalipun. Siitä on olemassa eripituisia matkavaihtoehtoja (5-7-9 päivää), ja sen voimassaoloaikana voi matkustaa kotimaan junaliikenteessä rajattomasti. Mehän innostuimme tästä asiasta, koska haaveilemme raiteilusta Euroopassa. Itse asiassa meillä oli sellainen perheretki suunnitteilla jo viime kesänä, mutta se samainen ympärikiertävä tauti ei päästänyt meitä maailmalle silloinkaan.

Reissumme suunniteltu reitti:

Turku - Joensuu (perjantai 9.7.2021)

Joensuu - Kuopio (sunnuntai 11.7.)

Kuopio - Oulu (tiistai 13.7.)

Oulu - Tampere (torstai 15.7.)

Tampere - Turku (lauantai 17.7)

Koettuja Kriizejä

Bussikriizi

Saavuimme Kuopioon alkuiltapäivästä. Ymmärrettävästi majoituimme kotoa muuttaneen teinin asunnolla, se kun on (teoriassa) ilmaista. Asunto sijaitsee teknisesti ottaen kävelymatkan päässä, mutta käytännössä bussi on ehdottomasti järkevämpi vaihtoehto.

Kuopion busseihin saa ostaa kertalippuja ja vuorokausilippuja, joista jälkimmäinen on turistille ilman muuta järkevin vaihtoehto. MUTTA. Kun ne eivät myy sitä lippua missään (paitsi kaupungintalolla arkisin virka-aikaan ja lomalla se on kiinni tai remontissa tai jotain) vaan se kehvatsun lippu pitää hankkia jonkun apin kautta. 

Ensin pitää ladata appi. Sitten rekisteröityä - ohjelma väitti että olen jo rekisteröitynyt. Olenko muka? Missä helkkarin välissä? Pitää palauttaa salasana. Pitää keksiä uusi salasana. Pitää vahvistaa uusi salasana. Pitää vahvistaa käyttöehdot. Pitää ostaa bussilippu. PAITSI että helkkarivieköön, maksutavoissa ei ole sellaista, jollaista itse käytän. Pitää ladata maksutapa-appi. Pitää rekisteröityä. Pitää keksiä salasana. Pitää tunnistautua vahvan tunnistautumisen kautta. Pitää skannata kortti. (menikö se nyt creditille vai debitille?) Pitää hyväksyä jotain. 

Ja sunnuntaisin äärettömän harvoin kulkevan bussin lähtöön on viisi minuuttia.

Jossain tuolla ensimmäisen salasanan palauttamisen tienoilla tapahtui system breakdown (ja nervous myös). Puolustaudun sillä että takana oli useamman tunnin verran junassa ja sitä ennen bussissa (korvaava vuoro) istumista ja lisäksi aivan jäätävä nälkä. (Ja nyt kun muistelen tätä episodia, niin jossain välissä vilahti myös käsky vaihtaa joidenkin toisten palveluiden salasanoja, koska ne ovat vaaraantuneet. Mitkä ne olivat? Mistä saan sen selvitettyä? En muista yhtään)

Marssin sisään bussiin, maksoin kertalipun ja mökötin. (Lehtori oli viisaasti hiljaa, koska sillä oli maksutapa-appi valmiina ja se rekisteröityi uutena käyttäjänä bussilippuappiin, niin meni aika paljon nopeammin)

Latasin, rekisteröidyin, keksin salasanoja, hyväksyin käyttöehtoja, skannasin kortin (väärältä puolelta, pahus), keksin lisää salasanoja, skannasin kortin (nyt oikealta puolelta, mutta se maksu oli jo mennyt väärälle) ja sain ostettua sen kehvatsun bussilipun ja palasimme takaisin keskustaan ja ilmeisesti söimme, mutta minulla ei ole siitä mitään mielikuvaa. 

Ja sitten menimme museoon ja elämä palasi raiteilleen.

Viisas ihminen olisi tietysti selvittänyt tällaisen probleemin valmiiksi tai edes ladannut sellaisen maksutapa-apin, mitä kai kaikki käyttävät niin olisi ollut vähän helpompaa. Muutenkin olisin mieluummin kävellyt, mutta matkaa ja hellettä oli sen verran että bussi oli ehdottomasti järkevämpi vaihtoehto. 

Mutta miksi ihmeessä niitä turistilippuja ei myydä jollain kioskilla torilla? Tai miksi niitä ei saa ostaa bussissa?

Avainkriizi

Nuori asuu jossain kohtalaisen uudessa talossa, missä on joku ylittämättömän hieno sähkölukko. Meille ei koko oleskelun aikana selvinnyt, miten se lukkosysteemi toimii. Pääsimme kyllä alaovesta ja kotiovesta aina lopulta sisään, mutta ei siinä vilauttelun, koputtelun ja kääntelyn järjestyksessä mitään logiikkkaa ollut. Se nyt kumminkaan ei ollut se varsinainen avainkriizi.

Vaan avainkriizi oli se, että nuorellahan on tietysti kirjat Kuopiossa ja siksi hänet myös rokotetaan Kuopiossa. Yllättäen hänen rokotuksensa osui tietysti meidän matkamme ajaksi (jolloin nuoren olisi pitänyt olla meillä kissavahtina).

Minua jo noin lähtökohtaisesti stressasi resuta ympäri Suomea hänen koti- ja opiskelupaikkansa avaimet veskassani. Ja sitten piti vielä organisoida avaintenvaihto hänelle. Kesken reissun.

Tämän hoitivat minun selkäni takana nuori ja Lehtori yhteistoiminnassa: juna Kuopiosta jatkaa Ouluun. Fiksasimme siis vain lähtöaikaa Kuopiosta Ouluun niin, että olemme ikään kuin samassa junassa. Aikaa kohtaamiselle asemalla oli 4 minuuttia, mikä minusta on pelottavan vähän. Lehtorin ja nuoren mielestä se on ihan pala kakkua: me olemme asemalla ja nuori junassa ja hän tulee ulos ja me annamme avaimet, nousemme junaan ja kaikki ovat tyytyväisiä. 

Minusta taas se ei ollut ollenkaan niin simppeliä, vaan avaimet tippuvat raiteille. Emme löydä oikeaa vaunua. Asema kuhisee ihmisiä emmekä löydä toisiamme. Osa junasta on myöhässä ja osa etuajassa. Laukut jäävät asemalle. Avaimet katoavat kokonaan. Juna ajaa kolarin. Ihan mitä tahansa.

Ehdotin että me Lehtorin kanssa tekisimme päiväretken Pieksämäelle ja matkustaisimme sieltä yhdessä kaikessa rauhassa  tunnin ajan avaimia vaihdellen Kuopioon, missä nuori jäisi pois ja me jatkaisimme matkaa. Minulle naurettiin. Paljon.

Tutkin junien aikatauluja, ja tajusin että ei ole järkevä idea. Varsinkaan kun Pieksämäellä ei oikein ole mitään. 

Toteutumme siis Lehtorin ja nuoren yhteissuunnitelman ja se meni juuri niin kuin he asian esittivät: nuori tulee ulos junasta (”ei siit invaovesta vaan pyörä”), annoimme avaimet, nousimme junaan ja kaikki olivat tyytyväisiä. 

Ainoa jännitysmomentti osui edeltävälle viikonlopulle, kun nuori kehitti kesäflunssan. Kaikki tiesimme, että kiertävästä kulkutaudista ei voi olla kyse, mutta testi piti tietysti tehdä ja tuloksia odottaa ja tietysti ylipäätään nuoren olla niin terve että pystyy matkustamaan rokotukselle.

(Vinkki: matkavakuutus ei päde jos toisella paikkakunnalla opiskeleva nuori asuu kesällä vanhemmillaan ja hänellä on asuntoon avaimet) (tarkistin asian jo alkukesästä ja silloin sanottiin, että vakuutus on voimassa. Tositilanteessa ei sitten ollutkaan) (Vinkki: lisää walk-in testipisteitä joka paikkaan! Ei sinne testiin kukaan niin mielellään mene, että väkeä jonoiksi asti olisi? Vai meneekö? Jonottaisivatko kaikki mummot joka-aamuiseen nenänkaiveluun?) (ei nimittäin ole ulkopaikkakuntalaiselle ihan yksinkertainen juttu tuokaan että pääsee testiin, ohjeita ei meinaa millään löytyä) (minä mietin tuota avainjuttua: sanoivat nuorelle vakuutusyhtiössä että jos hänellä on asuntoon avain ja siten vapaa pääsy, se ei ole matka. Miten hänen pitäisi päästä tyhjään asuntoon? Kun me nyt emme olleet kotona? Ja kun meillä oli avain hänen asuntoonsa, niin eikö se ollut matka? Mitekäs nämä modernit majoitusvaihtoehdot joissa asutaan tavallisessa asunnossa?)



Tuleeko Riley?

Epäilen että pesukoneessamme on madonreikä.

Tunnettu teoriahan on, että pesukoneen takaseinässä on musta aukko, joka aktivoituu linkousvaiheessa, mutta meillä tapahtuu kyllä vielä kummallisempia asioita.

Minulta katoilee sukkia.

Ostin nipun hempeitä pastellinvärisiä sukkia, kun ajattelin, että niitä eivät kähvellä sen pahemmin Lehtori kuin sukkavalinnoissaan konservatiiviset nuoretkaan. 

Minulla oli hempeät keltaiset, vaaleansiniset, vaaleanpunaiset, mintunvihreät ja vähän räväkämmät marjapuuron väriset sukat.

Ja sitten niitä ei yhtäkkiä enää ollutkaan. Ehdin käyttää kutakin paria ehkä kahdesti, ja sitten ne katosivat. Ihan kokonaan. Vips vain.

Sukkalaatikossani on 1 kpl räväkän marjapuuronvärisiä sukkia, ja kaikki muut sukat (9kpl) ovat kadoneet tyystin.

No tämän sukkajutun voi vallan mainiosti selittää sillä mustalla aukolla, sen uhriksi on joutunut moni muuukin, mutta sitten tulevat ne kummallisuudet. 

Yhtenä päivänä pesukoneen tiivisteistä löytyi sytkäri.

Minulta se ei ollut kateissa, eikä Lehtoriltakaan. Eikä nuorisostakaan kukaan tunnustanut sitä kaipaavansa. (Ne ovat tietysti ovelia epattoja, eivätkä tunnusta mitään sytkäreihin liittyvää, koska epäilevät joutuvansa ristikuulusteluun.) Se sytkäri lojui päiväkausia löydettävänä ihan julkisella paikalla kartanossamme, kunnes viskasin sen pois. Kun ei kerran kellekään kelvannut.

Seuraavaksi pesukoneen tiivisteistä löytyi Riley. Tai siis Rileyn nimilappu.

Luulin että Riley on Isoveljen joku roolipelijuttu, joka oli vahingossa joutunut pesukoneeseen, mutta kukaan nuorisosta - Isoveli mukaanlukien - ei tunnustanut eikä tunnistanut Rileytä. (Laitan kuvan, kun olen sellaisen nettiyhteyden päässä, että kuvan lisääminen onnistuu. On vähän kuormitettu tämä väylä)

Elättelen toiveita että seuraavaksi pesukoneestamme ilmestyy ihan koko Riley, eikä pelkästään hänen nimilappunsa ja sytkärinsä.

Arvelen, että koska hän tulee pesukoneesta, hän on todennäköisesti paidaton ja tukka varmaan viehättävän pörheä ja mukavasti linkouksen jäljiltä myös kostea? Ehkä vaahto helmeilee hänen lihaksikkaalla paidattomalla ylävartalollaan? Ehkä hän kiskaisee minut mukanaan madonreiän kautta johonkin toiseen ulottuvuuteen ja me ratsastamme käsikädessä kohti paidattomia seikkaluita tai jotain?

Toivottavasti ennen Rileytä tulee jotain mukavaa vielä.

Mitä kannattaisi toivoa?



*

Tämmöisiä asioita ihminen pohtii kun istuu junassa Hki-Joensuu. 



heinäkuun alussa

 Alkoi heinäkuu.

On aika lämmintä.

Meneillään kaikenlaista. 
Tapasin ihan sattumalta ja tosi oudolla tavalla työyhteisövalmentajan, joka joskus on valmennellut meitä ja minua. Sovimme valmennustapaamisen. 

Olen suhtautunut aarrekarttoihin tosi skeptisesti, mutta nyt sain tehtäväksi tehdä sellaisen.
Tein.



Vietimme tanskalaisia ylioppilasjuhlia. 
Oli lämmintä - sekä kesäisesti että henkisesti.
Tanskalaisessa ylioppilaslakissa on kaikenlaista jännittävää: nauhan väri kertoo millaisesta koulusta on valmistunut, sitten siihen voi kiinnittää alkuperämaan lipun, siinä voi olla tähtiä sen mukaan miten paljon loistavilla arvosanoilla on kirjoittanut vaikeita aineita.
Kaikkein hienoin on kuitenkin se, että sisäpuolella on salapaikka kynälle, jolla kirjoitetaan lakin sisävuoriin terveisiä ja onnentoivotuksia ylioppilaalle. 


Kävin lounaalla.
Se on tietysti merkillepantavaa jo ihan siksi, että kuuden tunnin työpäivään ei normaalioloissa kuulu lounastaukoa.
Vielä merkittävämmäksi sen tekee se, että käväisin lounaalla ihan pääkaupungissa asti ja tapasin kaikenmoisia mahtavan mukavia tyyppejä.

Noin pidemmän päälle on vähän pitkänsorttinen lounasmatka (ihan joka viikko en taida kyetä!), mutta oli kyllä aivan ehdottomasti loistavan metka iltapäivä!
Ihania, aitoja, rentoja naisia, joiden seurassa tämmöinen estyneempi lounaisrannikkolainenkin viihtyi vallan mainiosti.



Rva Kepponen, mää, Sutkautusten Taru ja ihana Pinkki


Muutaman päivän päästä starttaa Suuri Junamatkamme. 
Lähdemme Lehtorin kanssa junaillen Suomenkiertuelle, treenaamme tulevien vuosien varalle - jos vaikka pääsemme joskus interreilaamaan. 

Meillä on suunnitelmissa syödä perinneruokia (paitsi Oulussa, rössypottu ei kutsu!), lukea paikallisia lehtiä, syödä paikallista leipää ja maistella paikallisia pienpanimo-oluita. 
Mahdollisesti ohjelmaan kuuluu myös kulttuuria ja uintia.
Ja istuskelua. Kun mietimme millaisia asioita haluamme ja mitkä asiat ovat olleet mukavia aiemmilla matkoillamme, päädyimme istuskeluun. (siis miten laiskoja me oikein olemme, kaikki muut tekevät vaelluksia ja kulttuuria ja jännittäviä elämyksiä esin. koskenlaskua. Me istuskelemme.)

Itse mietin, että ehkä ihmisellä voi olla kerrankin aikaa lukea ja kirjoittaa ihan vapaasti (junassa).

Keksin meille hienon hästägin: training-training, mutta se olikin jo käytetty ja sillä tuli vain jotain punttisalikuvia. Täytyy keksiä uusi häsä.


Kesäkuun kirjat

 

Odotin kesäkuulta kivoja kesäkirjoja, kepeyttä, leppoisuutta, iloa.

Suurimman osan kesäkuusta tuntui siltä että kahlasin loputtoman tahmeassa kirjainviidakossa. (oma vika tietysti, mitäs valitsin hidasta luettavaa!)

Aikuistuville naisille suosittelen Regina Raskin Onnellisten salaseuraa - se oli ihana! Pieniä muisteluksia, onnen häivähdyksiä, ajattelemuksia täynnä elämää.

Emily Henryn Täydellinen päivä oli juuri sellainen kirja, jollaisia olisin halunnut kesäkuuhuni enemmänkin. Yhtenä täydellisenä juhannuspäivänä vain luin.

Balli Kaur Jaswalin Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille on raflaavasta nimestään huolimatta chicklitiä, jossa on myös vakavampaa sisältöä. 

Historiasta, elokuvista ja elokuvien historiasta kiinnostuneille Tuomas Marjamäen Siitä tulikin farssi on oiva tarina ensimmäisen suomalaisen elokuvan tekemisestä.



kutominen eteni yhtä tahmeasti kuin lukeminen


kesäkuu 2021

Sofia Pekkarinen: Luna 2.0. Tarina ulkonäköpaineista ja näennäisestä rakkaudesta. Sinkkuelämä tuntuu tylsältä, farkut kiristävät, jumalaisen personal trainerin ansiosta Luna päättää treenata itsestään instakelpoisen fitnessbaben. Olen liian jotakin tälle kirjalle. (vanha? tylsä? liikkumaton? epäinstakelpoinen?) Tarina käynnistyi hitaasti, ja olin moneen kertaan jättämässä kesken. Kepeää chicklitiä jollekulle muulle kuin minulle.

Tuomas Marjamäki: Siitä tulikin farssi. Pidin ihan älyttömästi Marjamäen jälkimmäisestä kirjasta, Myöhäistä katua. Suurin odotuksin lainasin esikoisteoksen; Siitä tulikin farssi. Keväällä en jaksanut tarinaan lukemalla keskittyä, nyt kesällä otin kuunteluun äänikirjan. Farssissa kuvataan Suomen ensimmäisen elokuvateatterin toimintaa ja kaikkien aikojen ensimmäisen suomalaisen kinematografisen kuvan - elokuvan - syntyprosessia. Itse elokuva on kadonnut aikoja sitten, siitä on olemassa muistiinpanoja ja mainoksia, joiden pohjalta kirjoittaja on rakentanut kertomuksensa. Kuunteleminen on minulle vaikein lukemisen muoto, ja huomaan keskittyväni toissijaisiin asioihin ja epätarkkuuksiin kuunnellessani (varmaan kun en pysty plaraamaan tarinaa edestakaisin, kuten perinteistä kirjaa lukiessa tapanani on). Ensimmäisen suomalaisen elokuvan tarina on kiehtova, kirjassa on hyvää ajankuvaa, mutta jollain tavalla ainakin audioversiossa kirjoittajan ansiokas ja uuttera tutkimustyö tunkee läpi - kirja on tietokirjamainen, vaikka fiktiota onkin. (Myöhäistä katua on huomattavasti irtonaisempi ja rennompi otteeltaan). Pidän Marjamäen tyylistä ja odotan mielenkiinnolla seuraavia fiktioita. Äänikirja

Emily Henry: Täydellinen päivä. January kirjoittaa onnellisia rakkausromaneja, Augustus vakavasti otettavaa kirjallisuutta, kumpaakin vaivaa tyhjän paperin kammo. Kesäinen naapurisuhde muuttuu haasteeksi: he vaihtavat lajityyppejä: Januaryn on kirjoitettava korkeakirjallinen mestariteos, Augustuksen viihderomani, viikonloppuisin he tutustuvat toinen toistensa tutkimusmenetelmiin, eikä kukaan rakastu - näin sovitaan. Kesäinen, etenevä hyvänmielen kertomus - lue tämä huolettomana kesäviikonloppuna!

Regina Rask: Onnellisten salaseura. Ihana! Pieniä kirjoituksia isosta aiheesta: aikuiseksi kasvamisesta, keski-ikäisenä olemisesta. Sympaattisia muisteluksia, onnenhetkien välähdyksiä, elämää. Lue!

Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi? Omakohtainen kasvuanalyysi siitä, miten yksinhuoltajaäidin tyttärestä kasvaa riivinrauta-feministi. Suunnilleen puoleenväliin asti pidin tästä kirjasta ihan älyttömästi, sitten alkoi jostain syystä ärsyttää. Mietin sitä, miksi ärsyttää. Yritin miettiä sitä, mikä ärsyttää. En ole itse koskaan kokenut, että minut olisi ajettu johonkin ahtaaseen tyttöyden tai naiseuden rooliin. Tiedostan rakenteelliset haasteet lähipiirissä, yhteiskunnassa ja maailmassa yleisesti, mutta en osaa ottaa niitä henkilökohtaisina loukkauksina. Luultavasti siksi ärsyttää: olen niin etuoikeutettu, että naisena oleminen ei ole minulle ongelma. Tiedostan senkin, että luultavasti enemmän tuen kuin yritän purkaa rakenteita. Sen tiedostan aivan piinallisen selkeästi että en osaa, enkä välttämättä edes halua tukea kaikkia maailman sorrettuja vähemmistöjä: minusta noin ylipäätään ihan hirmu monissa asioissa mennään valovuoden verran eteenpäin, kunhan ihmiset suhtautuisivat toisiinsa arvostavasti ja kunnioittavasti. Vastustan kiintiöitä, mutta tiedostan että ne ovat välttämättömiä, koska rakenteet ohjaavat ajatuksiamme tietynlaiseen suuntaan. Suhtaudun epäilevästi siihen, onko tasa-arvoa missään mielessä koskaan mahdollista saavuttaa, koska olemme niin älyttömän inhimillisiä, mutta olen sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä on oltava mahdollisuus ja lupa yrittää toteuttaa itseään haluamallaan tavalla, kunhan hän ei vahingoita tai loukkaa toisia. Vastustan tahallista konfliktin hakemista ja kaikenlaista kovaäänistä öykkäämistä, mutta tiedostan että joskus sitäkin tarvitaan: silti sellainen ärsyttää (esim. kirjailijan kuvaama tapa keskustella sovinistien kanssa). Kirjan alkupuolella hetken jo kuvittelin että minustakin voisi tulla feministi, mutta totesin että en vain kykene. Mietin sitä, olenko osannut edes jollain tavalla antaa omille lapsilleni kasvuolosuhteita, joissa heillä olisi ollut tilaa kasvaa omiksi itseikseen. Epäilen sitäkin. Ärsyttävä, mutta äärettömän hyviä pohdintoja herättänyt kirja. Mietin myös sitä, olisiko kirja julkaistu, jos käsikirjoituksen kustantamolle olisi lähettänyt porilainen yksinhuoltajaäidin kasvattama ihan tavallinen pöytälaatikkokirjoittaja.

Balli Kaur Jaswal: Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille. Punjabilaistaustainen Nikki luulee ryhtyvänsä opettamaan luovaa kirjoittamista naisryhmälle. Ryhmä kuitenkin koostuu luku-, kirjoitus- ja kielitaidottomista punjabilaisleskistä, jotka alkavat kertoa toisilleen eroottisia tarinoita. Pidän chicklitistä, jossa käsitellään "oikeita" (siis vakavia) asioita, ja hyvä kirjoittaja siihen kykenee ilman että kepeys tai toisaalta aiheen vakavuus kärsii: tässä tarinassa päästiin hyvin lähelle tätä tavoitetta. Päältä kepeä kirja käsittelee sulkeutuneen yhteisön ahtautta, normeja ja kunniaväkivaltaa. Tälle vaikealle aiheelle olisi voinut antaa tarinassa vielä enemmänkin tilaa ilman että kepeys ja luettavuus olisi kärsinyt. Loppuratkaisu oli vähän nopea ja juuri siksi syntyi vaikutelma, että yhteisön kunniakäsitysten muutos voisi olla nopea ja melko kivutonkin prosessi. Kiva kesäinen viikonloppukirja.

Claire Dederer: Elämäni asennot - mitä jooga minulle opetti. Olen lukenut tämän kirjan joskus pieni ikuisuus sitten. En muistanut sen nimeä, enkä kirjoittajankaan nimeä, mutta yhtäkkiä minulla oli pakottava tarve lukea tämä uudestaan. Kirjassa joogataan, mutta kirjoittaja ei yritä millään tavalla esittää että jooga olisi pelastus yksilön ongelmiin, ei oikeastaan edes sitä, että jooga olisi ollut ainoa mahdollinen vastaus hänen omiin ongelmiinsa. Hippimäisen äidin, tämän poikaystävän ja äidin kanssa edelleen aviossa olevan isän vapaasti kasvattama Claire kokee olevansa loukussa itsessään, yhteisössään, kykenemätön tuntemaan, kykenemätön ottamaan vastaan tunteita lapsiltaan ja puolisoltaan. Hän pakenee suorittavaan tunnollisuuteen ja kunnollisuuteen, asiat voi tehdä vain yhdellä tavalla: täydellisen oikein. Kirjassa pohditaan joogaa ja uskomusjärjestelmiä, vanhemmuutta ja ympäristön sille asettamia paineita, onnellisuutta, parisuhdetta, lapsuutta ja tunteiden kokemisen vaikeutta. Pidin pohdiskeluista joita kirja minussa herätti ja erityisesti siitä, että jooga ei mitenkään itsestään selvästi ole vastaus kaikkiin maailman suuriin kysymyksiin, vaikka se kirjoittajalle itselleen onkin olennaisen tärkeä asia elämässä ja tie eheämpään aikuisuuteen.

 Teemu Kunto: Minimalismi. Pieni kotimainen kirja minimalismista. Kirjoittaja on yrittänyt tarkastella minimalismia mahdollisimman monelta eri kannalta: paitsi tavaran vähyytenä, myös esim. digimalismina, ruokavalioon liittyen, liikkumisessa - ja ihmissuhteissa. Tiettyyn rajaan asti hyväksyin ja jossain määrin jaoinkin kirjoittajan näkemyksiä, mutta viimeistään vapaat suhteet minimalismin ilmentymänä olivat minulle vähän liikaa. Tavallaan tietysti joo, pienellä panostuksella maksimaalinen nautinto ja olematon sitoutumisen aste, mutta en silti oikein osaa rinnastaa sitä minimalismiin. (jokainen tietysti oikeuttaa omat valintansa haluamallaan tavalla...) Pohdiskelin hetken verran omaa suhdettani tavaraan: en ole hamstraaja, pyrin pikemminkin pieneen tavaramäärään, mutta olen silti aika huono luopumaan, minulla on esineitä yli oman tarpeen, koska joskus on mukavaa että on vaihtelua (vaikkapa astioissa), mutta tavaran määrä on maltillinen ja hallittavissa. Päällimäiseksi tästä kirjasta jäi fiilis, että kirjaan on yritetty haalia erilaisia näkökulmia vain siksi että kirjasta tulisi kirjan mittainen, eikä minimalistinen esitys tavaramäärästä. 

 Gretchen Rubin: Onnellisuusprojekti. Yksi pitkäaikaisista suosikki self-helpeistäni, rennosti kirjoitettu, asiallinen juttu. Tänä vuonna luin vähän erilaisten lasien lävitse, huomasin asioita joista en välttämättä pitänyt, mutta myös paljon sellaista josta jälleen kerran oli itselleni hyötyä. On mielenkiintoista palata yhä uudestaan johonkin kirjaan: elämäntilanne, mieliala, ajatusten suunta - ne kaikki vaikuttavat lukukokemukseen suunnattomasti. 

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)



...ja kaikki vuoden mittaan luetut (TÄSTÄ)

sekä #helmetlukuhaasteen haastekohdat (TÄSTÄ)

Haasteesta puuttuu yhä:
köyhyydestä kertova kirja
sateenkaariperheestä kertova kirja
postuumisti julkaistu kirja
eläinten oikeuksista kertova kirja
satukirja

Saa suositella!
(myös muita kuin haasteeseen sopivia kirjoja)
(ennemmin muita kuin haasteeseen sopivia, on jotenkin jännempää löytää haastekirjat vahingossa)