Helmikuun luetut

 Helmikuu oli henkisesti jotenkin rassaava kuukausi, mutta lukumielessä oivallinen.



Luin sekavaa ja sekalaista, monenlaista ja annoin yhden kirjalöydön viedä kohti toista ideaa ja kirjaa. 

Lukematta jäi monenlaista todella outoa - joista raamatun lukumystiikasta kertova kirja oli kaikkein oudoin. Sikäli kun ymmärsin,  heprealaisille kirjaimille annetaan lukuarvo ja kun aikansa kirjaimia jossain tekstissä plussailee (tai kertoo tai jakaa) saa lopputulokseksi uusia lukuja jotka tarkoittavat kaikenlaista. Kirjoittajan hypoteesin mukaan raamatussa on salakoodattuna kaikki maailman tärkeät numerot. Kyllä kai jos aikansa plussailee, en pystynyt lukemaan kirjaa pariakymmentä sivua pidemmälle, se oli niin seko.

Kuukauden kiinnostavimmat:

Valter Juveliuksen arkeologinen tutkimusmatka ja Näkymättömät naiset kisaavat varsin tasaväkisesti kuukauden kiinnostavimman tietokirjan tittelistä. Kumpainenkin kirja sai minut pohtimaan ja miettimään asioita ja virittelimme sekalaisia keskusteluita kotijoukkojen kanssa. Näkymättömiä naisia suosittelen erityisesti.

Tv-sarjakirjoista sekä Musta kuningatar että Unorthodox osoittautuivat loistaviksi lukukokemuksiksi. Pidin Kuningatargambiitista sarjana ja pidin siitä kirjana! 

Hömpästä puolestaan Totuushaaste oli ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Kuukauden luetut käänteisjärjestyksessä arvioineen alla. 
Koko vuoden luetut päivittyvät tänne (KLIK

helmikuu 2021

 Andrea Camilleri: Hämähäkin kärsivällisyys. Piti pyyhkiä jollain pois lukemani Morse-kertomuksen jättämä vähän tympeä sivumaku. Lainasin siis itselleni seikkailun Sisiliassa Montalbanon kanssa. Tämä tarina ei kuulu suomennettujen kärkeen, mutta parastahan tietysti ovatkin ruuat ja maisemat. Seikkailin siis hetken Sisiliassa ja nautiskelin temperamenttisen Montalbanon seurasta.

Juhana Salonen: Viiton - olen olemassa. Kirja oikeudesta omaan äidinkieleen ja identiteettiin. 1980-luvulla kuurona syntynyt Juhana saa kotona opetusta viitotussa suomenkielessä, mutta ei lapsuudessaan omaksu kuuron identiteettiä, eikä saa koulussa riittävästi äidinkielistä viittomaopetusta. Hän jää puolikieliseksi ja puoli-identiteettiseksi, mistä seuraa teini-iässä vaikeuksia. Kirja on kasvukertomus lapsesta aikuiseksi, viittomakieliseksi, vahvaksi ja vaikuttavaksi osaksi kuurojen yhteisöä. Minut yllätti se, ettei edes vielä -80-90 luvuilla kuurojen kouluissa tuettu äidinkielistä viittomaopetusta, vaan tarjolla oleva opetus oli viitotun suomen tai tukiviittomien varassa; olen olettanut että Suomessa ollaan noihin aikoihin oltu jo riittävän valistuneita ja tunnustettu viittomakieli äidinkieleksi. Pohdin myös sitä, että viittomakieli on luontevasti tietysti kuuron henkilön äidinkieli, mutta miten hän oppii sitä äidinkielen tasoisesti, jos vanhemmat ovat kuulevia - kaikesta opetuksesta huolimatta vanhemmista ei koskaan tule äidinkielisiä kielenkäyttäjiä. Ja jälleen kerran minut yllätti se, miten vahvasti kuurojen yhteisö suhtautuu nimenomaan identiteettiin ja omaan kulttuuriin (ehkäpä juuri edellämainitusta syystä!) Lukiessani mietin myös, miten yleinen tämäntyyppinen puolikielisyyden, -kulttuurisuuden ja -identiteetin tunne on kenen tahansa kieliyhteisössä vähemmistössä olevan nuoren kohdalla. Kokevatko esim. vanhempiensa työn takia ulkomaille muuton vuoksi kielivähemmistöön joutuneet nuoret samantapaista: tuntuuko väärältä puhua ympäristön kieltä ja myös kotikieltä, entä jos kotikieli tuntuu hävettävältä? Mistä kielestä muotoutuu tunnekieli? Miten tapahtuu paluu omaan kieliyhteisöön? Sujuva omakustanne, jännittävä kuvitus. Kirjavinkin taisin löytää somesta, kiitos jo unohtuneelle vinkkaajalle!

Colin Dexter: Viimeinen bussi Woodstockiin. Kaikkien aikojen ensimmäinen Morse-tarina. Aika on ajanut pahasti tämän dekkarisarjan ohi: naiskuva on outo, koko tarina perustuu pääsääntöisesti kirjeisiin, ja juoni on rakennettu mielestäni lukijaa aliarvioiden. Luen aika vähän dekkareita, mutta ehdottomasti en pidä sellaisista tarinoista, joissa etsivä tietää enemmän kuin lukija. Katselimme Morsea aikoinaan telkkarista, ja minulla oli sarjaa katsoessa aina sellainen olo, että henkilöitä on liikaa ja minä olen tyhmä; sellaista oloa ei pitäisi tulla jos haluaa huvikseen lukea (tai katsoa sarjaa). Morset eivät siis jatkossa kuulu koronakirjastooni. 

 Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. Kiinnostava läpileikkaus siihen, miten syvällä yhteiskuntien rakenteissa piilee oletus normaalista - siis miehestä, mieskehosta, miestaidoista, miesmaailmasta. En pidä itseäni feministinä, ja varsinkin kirjan alkupuolella mieleni teki välillä heittää koko opus seinään ja kinata vastaan, pidin paikoin alkupuolta vähän hyökkäävänäkin, mutta toisaalta olin yllättynyt ja järkyttynyt monesta sellaisesta miesmittarista, joita on eteeni työnnetty aivan tarjottimella, ja joita en sittenkään ole osannut ajatella todella syvällä piilevänä rakenteellisena ongelmana. Kirjan luvuista lääketieteeseen keskittynyt oli juuri tällainen: monet naisten oireilut ovat "epätyypillisiä". Naisen adhd on "epätyypillinen", naisen sydänkohtaus on "epätyypillinen", naisen reaktio lääkeaineisiin on "epätyypillinen", mikä luonnollisesti vaikuttaa naisen saamaan hoivaan. On joitakin asioita, joihin jopa tämän kirjan lukemisen jälkeen suhtaudun varauksella, yksi näistä ovat sukupuolikiintiöt. Hyvin mieskeskeisellä ja -valtaisella alalla toimivana pidän olennaisen tärkeänä sitä, että johtosäännöissä varsinkin ylemmissä elimissä mainitaan "kumpaakin sukupuolta on oltava vähintään 40%", mutta silti joka kerta tullessani valituksi tuollaisen johtosäännön alaiseen elimeen, mietin ensimmäisenä sitä, olenko osa kiintiötä. Rakenteet muuttuvat hitaasti, ja siksi kiintiöitä on tietysti oltava, mutta silti toivon että ne joskus jäisivät tarpeettomiksi. Haluan tulla valituksi asiantuntijana, en naisena jolla on asiantuntemusta. Tätä kirjaa olisi myös ollut tarpeen lukea rinnan Roslingin Faktojen maailman kanssa. Epäilen että paikoin kirjaan on (tietysti!) valittu tarkoituksenmukaisimmat tilastot. Arvelen, että esim. pelkästään yhden ja saman maan (vaikkapa Suomen) tilastoja käyttämällä näkyviin tulevat rakenteelliset vinoumat olisivat näyttäytyneet hyvin toisenlaisina. Hyppimällä nimettömistä kehittyvistä maista välillä brittiläiseen, välillä yhdysvaltalaiseen tilastointitapaan on toki saatu kattava katsaus epäkohtia, mutta toisaalta voisi olla kiinnostavaa lukea vain yhteen maahan (tai maanosaan) keskittyvää tilastointia ja sen vaikutusta elämään: osa asioista olisi paremmin, osa pahemmin. Kirja oli suositus ystävältä, lykkäsin lukemisen aloittamista pitkään ja sitten luin yhdeltä istumalta. Sujuva, painavaa asiaa, pisti miettimään monella tavalla ja tasolla. 

 Clare Pooley: Totuushaaste. Ikääntynyt taiteilija Julian jättää kahvilaan vihon, jonka hän on nimennyt totuushaasteeksi, ja jonka sivuille hän on kirjoittanut tarinan omasta yksinäisyydestään. Vihko on avunhuuto. Vihko kulkee henkilöltä toiselle: jokainen lisää vihkoon oman tarinansa ja yrittää muuttaa jo lukemiaan ihmiskohtaloita toisenlaisiksi. Kirjassa kipuillaan yksinäisyyden, riippuvuuksien, instagram-elämän ja parisuhteiden kiemuroissa. Erilaiset elämät kietoutuvat yhteen, muuttuvat ja muuttavat toisiaan, yllättävätkin. Kuten hyvässä viihdekirjassa, myös tässä on synkempiä ja syvempiä sävyjä. Pidin tarinan ketjuttumisesta ja koko vihkon ideasta, kasvavasta yhteisöllisyydestä ja siitä kuinka erilaiset ihmiset kohtaavat toisensa suurkaupungissa. Paikoin tarina mielestäni vähän kiersi kehää, mutta kirja pääsi myös yllättämään - se on aina positiivista. Hyvänmielen tarina, mukavan todellinen ja sadunomainen yhtäaikaa. Vietin kirjan seurassa lempeän lauantain aamusta iltaan.

Veli Andreas (+ John Ja Elizabeth Sherrill): Sanan salakuljettaja. Yhden miehen missio maailman muuttamiseksi. Täydennetty uusintapainos Piikkilanka ei pidätä -nimisestä kirjasta. 1950-luvulla hollantilainen Andy - veli Andreas - palvelee ensin armeijassa, haavoittuu ja kokee tämän jälkeen kutsumuksekseen ryhtyä lähestyssaarnaajaksi kommunistimaissa. Kirjassa kuvataan Andreaksen elämää, kutsumusta ja itse työtä sekä yhden miehen operaation kasvua maailmanlaajuiseksi lähestysjärjestöksi. Alun kotikutoinen Raamattujen salakuljettelu muuttuu vuosien mittaan ammattimaiseksi evankelioinniksi. Tällaisia kirjoja on kiehtova lukea - mietin aina, mikä näitä ihmisiä ajaa. (on toki aika ilmeistä, mikä ajaa uskonnollista ihmistä, mutta mietin silti: onko se seikkailunhalu, halu muuttaa maailmaa, vai mikä? eivätkä sitä paitsi kaikki vakaumukselliset maailmanmuuttajat ole uskonnollisia) Mietin, miltä on tuntunut elää maassa, jossa uskontoja on vainottu ja ajettu järjestelmällisesti alas: miten yhteisöt ovat pysyneet hengissä, ovatko nämä vakaumukselliset salakuljettajat sittenkään täysin tajunneet sitä vaaraa, johon ovat seurakuntayhteisöt asettaneet, ovatko tajunneet edes sen vaaran jossa ehkä ovat itse olleet? Mietin, millainen ihminen itse olisin? En taatusti salakuljettelisi mitään mihinkään (paitsi että olen salakuljetellut; ja juuri painotuotteita), enkä ainakaan olisi missään vakaumuksessani niin vahva että hiippailisin jollekin salaiselle parkkipaikalle ottamaan kiellettyä kirjallisuutta vastaan. En ylipäätään ainakaan nykyelämässäni ole niin vakaumuksellinen yhtään minkään asian suhteen, että lähtisin suuresti kampanjoimaan tai julistamaan mitään, saati jos se olisi marginaalista tai suorastaan kiellettyä. (ja tässäkin kohden on hyvä pitää mielessä että ihminen voi suhtautua vakaumuksellisesti myös moneen muuhun asiaan kuin uskontoon, ja toimia hyvin vahvasti vakaumuksensa ajamana. Ajatellaan vaikkapa ihmisoikeus- ja ilmastoaktivisteja!)
Tällaisia kertomuksia lukiessa on hyvä pitää mielessä myös se, että kristinusko ja/tai kristillinen kirjallisuus eivät ole olleet ainoita sensuurin ja salakuljetuksen kohteita, mutta näistä varmasti eniten kerrotaan, koska vakaumukselliset taustaorganisaatiot haluavat tehdä työtään tunnetuksi. Pidän näistä pohdinnoista, joita tällaiset kirjat ja kertomukset minussa herättävät. Pidän myös siitä, että yhtäkkiä muistan joskus kauan sitten tapaamiani ihmisiä, jotka ovat Suomesta käsin osallistuneet vastaaviin operaatioihin.

Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin. Vakiintuneessa parisuhteessa elävä, elämäänsä tarkkaan suunnitteleva, tiukka lakinainen Dannie näkee oudon valveunen elämästään viisi vuotta myöhemmin. Epätasainen rakkaustarina ja ystävyystarina nilkuttaa läpi vuosien, kohti valveunikuvaa. Ihan herttainen, leppoisa peruschicklit, joka ei ota eikä anna, sopii välipalalukemiseksi. Odotin takakannen perusteella enemmän. E-kirja.

 Scott Carney: Kaikki mikä ei tapa - karaise kehosi terveeksi. Mediakriittinen playboyn (?!) toimittaja päättää tutustua hollantilaisen sekopään kehonkaraisemisen metodiin ja paljastaa huijarin. Toimittaja hurahtaakin metodiin itse ja vakuuttuu hyperventiloinnin, kylmänsiedätyksen ja itsensä äärirajoille ajamisen hyödyllisyydestä. Enimmäkseen tässä opuksessa istutaan jäissä, vaelletaan paidatta lumessa ja hyperventiloidaan kontrolloidusti. Alkupuolella kuvittelin, että toimittaja hakee evolutiivisia yhteyksiä tai testaa jotain kokonaisvaltaista paleo-elämystä, mutta ei. Kirja eteni kuitenkin sujuvasti Kilimanjaron huipulle asti, ja luin sen loppuun vaikka en millään muotoa ole metodista vakuuttunut tai kiinnostunut. Kirja löytyi jonkun sinua saattaisi kiinnostaa myös -toiminnon kautta, ja minuahan kiinnostaa! Toisinaan on terveellistä lukea asioista, joista ei tiedä, silloinkin kun ei jaa kirjan edustamaa maailmankuvaa. Toisinaan on terveellistä lukea myös outoja, omituisia ja vähän sekopäisiä juttuja - ihan vain siksi.  

Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys. Suomalainen maanmittari ja raamatuntutkja Valter Juvelius uskoi 1900-luvun alussa väitöskirjatyönsä ohessa löytäneensä Raamatun vanhoista osista salakirjoitusviestin siitä, mihin mystinen Liitonarkku /-arkki on kätketty. Tämän oivalluksen innoittamana hän onnistuu kokoamaan ympärilleen arkeologisia kaivauksia Jerusalemissa rahoittavan syndikaatin ja kaivausryhmän. Sujuvasti ja sulavasti etenevä, sopivasti popularisoitu tutkimustyö esittelee Juveliuksen elämäntyön kiehtovasti, riittävän salaperäisesti ja kuitenkin todella asiallisesti. Arkeologiset kaivaukset ja kaivausryhmät olivat reilut sata vuotta sitten aivan toisenlaisia kuin nykypäivänä, yhteistä edelleen on se, että Jerusalemin alueella tehtävät kaivaukset herättävät suuria poliittisia intohimoja. Raamatusta löytyvistä salakirjoituksista ollaan edelleen monta mieltä, samoin liitonarkusta - onko kumpaakaan olemassa vai eikö ole? Luin kirjan e-kirjana, ja lukemiseni kärsi jonkin verran formaatista: en pystynyt pitämään päässäni alati laajenevaa henkilöjoukkoa, josta osa tuntui piipahtavan kirjan sivuilla vain lausumassa runoja, en liioin pysynyt kärryillä kaikista erilaisista luolista ja muureista joihin kaivausryhmä lakkaamatta törmäili - näihin olisi ollut apua perinteisestä kirjasta, jossa olisi päässyt lehteilemään henkilöluetteloa tai selaamaan kuva- ja karttasivuille takaisin. (ei hätää, jonotan paperikirjaa edelleen ja pidän varauksen voimassa!) Pidin tästä kirjasta ihan älyttömästi silti: suomalaisen maanmittarin vähän surullinenkin tarina on äärettömän kiehtova ja herättää nykylukijassa monenlaisia kysymyksiä, erityisesti salakirjoituksista, Raamatun olemuksesta ja arkeologiasta; näihin kysymyksiin kirjan kirjoittaja myös ottaa tyylikkäästi kantaa, tai ainakin esittää ne ääneen. Onko liitonarkku olemassa vai ei? (tokko) Missä se on? (jos olisi, niin veikkaan sitä vartioitua kirkkoa Etiopiassa) Onko Raamatussa salakirjoituksia (en usko siihen että ne olisivat säilyneet läpi aikojen). Lue, jos olet kiinnostunut historiasta ja /tai arkeologista! Historiaakin on tässä monessa kerroksessa: on kuljettava itsenäistymistä edeltävän ajan Suomessa, sen tapahtumissa ja maailmantapahtumissa ensimmäisen maailmansodan ympärillä, ja tietysti kolmen suuren uskonnon historioissa, tapahtumapaikoissa ja maisemissa sekä 1900-luvun alussa että Raamatun kuvaamien tapahtumien historioissa. E-kirja.

Walter Tevis: Musta kuningatar. Orpo Beth oppii lastenkodissa pelaamaan shakkia laitoksen vahtimestarin opastamana. Shakista tulee Bethille elämänsisältö, ja henkinen pakopaikka orpokodissa. Adoptio vie Bethin ulkomaailmaan ja tuo shakin keskiöön hänen elämässään; hänestä kasvaa shakin ihmelapsi, jonka tavoitteen on päihittää maailmanmestari. Addiktiot, menetykset ja häviämisen tuska uhkaavat Bethin suunnitelmia: hänen on päihitettävä maailmanmestarin lisäksi myös itsensä. Kirjaan perustuva netflix-sarja on alkuperäiselle tarinalle äärettömän uskollinen. Sekä kirja että sarja kulkevat kauniin eleettömästi, alleviivamatta, säälimättä, vain todeten, Bethin rinnalla lapsuudesta varhaisaikuisuuteen. Pidin sarjasta, ja jos mahdollista, pidin kirjasta vielä enemmän. Sen eleettömässä suoraviivaisuudessa on suurta kauneutta. Tv-sarjaa pystyi seuraamaan ymmärtämättä shakkia, kirjaa suosittelen heille, joita peli kiinnostaa, ja jotka siitä jotain ymmärtävät - joskin kertomuksen voi lukea myös shakkisiirtoja tuntematta. Lämmin suositus kirjalle ja/tai sarjalle! 

 Candice Carty-Williams: Queenie. Ero poikaystävästä, lapsuuden ja nuoruuden traumat, britannianjamaikailainen vähemmistöidentiteetti, itsearvostuksen ja -kunnioituksen puute. Hyvässä chicklitissä on aina painavampaa asiaa, niin myös tässä "mustassa bridgetjonesissa". Vaikka välillä lukiessani mietin, olenko vähän liian vanha, olenko jo oikeasti väärää sukupolvea chicklitiin, pidin tästä silti. Suorasukaisen ja räväkän tiedostavan naisen sisin on herkkä ja haavoittuva, lapsuusperhe asettaa kulttuurisia paineita, ympäristö asettaa kulttuurisia paineita, joiden alle voi ihminen aivan musertua. Kielellisesti ja käännökseltään mukavan roheva tarina. Loppuratkaisu oli vähän turhan loppuun puristettu: en pidä tarinoista joissa kaikki kääntyy hyväksi nopeasti, viimeisen parinkymmenen sivun aikana, mutta tässä tarinassa se oli jotenkin toimiva: hauras ja hento kasvava itsearvostus ei ehkä olisi kestänyt pidempää loppuratkaisua. En tiedä, jääkö tästä kirjasta mitään elämää suurempaa mieleeni, enkä heti välittömästi tykästynyt kirjailijaan (koen olevani väärää sukupolvea ja kulttuuritaustaa) mutta pidin kirjasta ja olen iloinen että luin sen.

Deborah Feldman: Unorthodox. Näin hylkäsin hasidijuutalaiset juureni. Sujuva, sääliäkerjäämätön, asiallinen, kauniisti etenevä kuvaus äärettömän tiukan, hyvin pienen ja erikoisen hasidiyhteisön tavoista. Ihmettelin - kuten lähes aina kun lukee tiukoista uskonnollisista yhteisöistä - miten vähän opetuksista oikeasti liittyy uskontoon, tai vielä oikeammin uskoon, ja miten paljon opin noudattaminen koskee nimenomaan naista. Lahko josta Feldman lähti, on syntynyt holokaustin jälkeen diasporassa Yhdysvalloissa. Ryhmittymä on keskittynyt yhden rabbisuvun ympärille, ja noudattaa uudessa maassa tiukempia (ja sekopäisempiä?) sääntöjä kuin alkuperäisessä kotimaassa. Pohdin myös sitä, olisiko itsellä vastaavassa tilanteessa kykyä ajatella itsenäisesti ja kyseenalaistaa lahkon ajattelua, vai olisinko yksi niistä, jotka tyytyväisenä elelevät kaikkien omituisten sääntöjen kanssa. Olen nähnyt kirjaan perustuvasta (?) sarjasta vain ensimmäisen jakson puolikkaan: kirjan ja näkemäni perusteella mielikuvakseni jäi, että tv-sarjaa on dramatisoitu rankalla kädellä. Kirjassa Feldman kuvaa lähtöään hyvin asiallisesti, lähes kliinisesti: avioero ja sitä seuraava lähtö ovat tosiasioita, jotka tapahtuvat; ero osittain yhteisellä päätöksellä. Nautin kirjan lukemisesta: kieli on sujuvaa, tarina on omalla tavallaan kaunis ja kaikesta rajoittuneisuudestaan, omituisuudestaan ja perhe-elämän vaikeuksistaan huolimatta Feldman kirjoittaa lapsuutensa olosuhteista lämpimästi, ymmärtäen yhteisöään ja itseään lapsena. Kirjassa ei ole katkeruutta, ei syyllistämistä, eikä myöskään yritystä kohottaa itseään yhteisön yläpuolelle. Pidin ja suosittelen.

Liisa Rauhakoski: Sitä menee Hollantiin ja alkaa puhua hollantia. E-kirja löytyi kun etsin mitä tahansa e-luettavaa. Säntäilevä tajunnanvirtainen omakustanne, aika rasittavaa luettavaa, olisi kaivannut rankkaa toimitustyötä että elämäntarinan kiehtovat ja kiinnostavat puolet olisi saatu kaivettua esiin. Luin loppuun junassa silkalla sisulla, kun matkaa oli jäljellä vaikka kuinka. E-kirja.

Elsa Anttila: Muovirahamiehiä ja perijättäriä. Absurdi lukukokemus. Olen joskus -90-luvun alussa lukenut Anttilan höpökirjoja, ja nyt tarvitsin matkalukemista - tämä löytyi e-kirjastosta. Kummallisen ajaton ja vanhanaikainen, päähenkilö oli kipakka maalaistyttö, joka lähti Helsinkiin herrasväelle lapsia piikomaan. Alkupuolella tarina olisi voinut sijoittua melkein mille tahansa vuosikymmenelle. Puolivälin tuntumassa alettiin puhua tietokoneista ja muovirahasta, jupeista ja elintasoelämästä, jossa tärkeämpää on se, miltä näyttää kuin se, onko varaa ylläpitää moista elintasoa. Huvittava, hiukan ajankohtainenkin tietoturvanäkemyksineen. Oudon tarinaton: tässä kertomuksessa ei oikein ollut mitään huippukohtaa tai käännettä. Piikatyttö päätyi yhtäkkiä kihloihin sivuhenkilön kanssa ja herrasväen kulissit murenivat. Onko joskus ihan oikeasti kirjoitettu ja luettu tällaista? Luin loppuun silkasta ällistyksestä. E-kirja.

Andrea Camilleri: Paperikuu. Matkalukemisena ennestään tuttu Montalbano-seikkailu. Oli mukavaa palata pitkän talvisen muuttopäivän jäljiltä aurikoiseen Sisiliaan. Tarina itsessään oli tuttu, nautin ärhäkästä, vanhenemisestaan huolestuneesta Montalbanosta, merestä ja ruuasta. Olisipa ollut lasillinen valkoviiniä kyytipojaksi! Tarinoinahan nämä eivät ole mitenkään erityisiä, mutta sopivat tällaiselle herkemmälle ihmiselle oikein hyvin.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

ihan tavallista arkea helmikuussa

 Rouva Kepposella oli hauska postaus tapahtumista samalta päivältä vuosien taakse.

Minä en ole kuvadokumentoinut lainkaan yhtä hyvin, mutta blogannut olen.

Mitä siis on tapahtunut helmikuun lopussa Joskus Ennenvanhaan?



helmikuu 2020 - 26.2.2020
Pähkäilin pyöräilyä ja bussikorttia: joko maaliskuun alussa pääsee pyörille?
Helmikuussa meillä juhlittiin penkkareita, abitura valmistautui kirjoituksiin, jotka suihkittiin läpi myöhemmin keväällä poikkeusolosuhteissa ja tiivistetyssä aikataulussa.
Kaikki tietävät mikä määritti koko loppuvuotta 2020.

helmikuu 2019 - 23.2.2019

Blogipasta räjäytti somen ja blogimaailman. Testasin. Blogipasta kuuluu edelleen ruokavalioomme melko säännöllisesti.
Esikoinen oli armeijassa, helmikuussa oli valatilaisuus. Samana päivänä keskimmäinen tanssi vanhoja tansseja - ultimaattinen juhlapäivä
Vietimme Lehtorin kanssa talviloman Lissabonissa.

Helmikuu 2018 - 26.2.2018
Visiteerasimme nuorimmaisen kanssa Helsingissä kiipeilemässä. 
Olimme aiemmin samalla viikolla Lehtorin kanssa Helsingissä maistelemassa oluita. 
Helmikuussa oli penkkaroitu esikoisen penkkarit. Kävimme perheen kesken katsomassa Turun kaupunginteatterin Tarun sormusten herrasta.
Blogimaailmassa näyttää kiertäneen Tyhjennä käsilaukkusi -haaste. 

Helmikuu 2017 - 25.2.2017
Pohdiskelin telkkarin katsomista ja yhteisiä lempiohjelmiani, sekä niistä kumpuavia lentäviä lauseita.
Näistä Shush luv! on useimmin kuultu lause edelleen. 
Helmikuussa esikoinen tanssi vanhoja tansseja letkeästi ja sai koko salin taputtamaan itselleen. Tästä alkoi nuoren pitkään jatkunut tanssiharrastus.

Helmikuu 2016- 24.2.2016
Kulttuurimatkailimme nuorison kanssa Tampereelle.
Olen harrastanut punttisaleilua (? minä, minä joka inhoan punttisaleja!)
Pesimme kissan (pitäisikin taas)
Angstinen nuori uhkasi sulkeutua huoneeseensa kirjoittamaan kokeellista teinirunoutta ilman substantiiveja ja verbejä, pelkillä adjektiiveilla ja numeraaleilla. 
Ostin uuden pyörän (!) pitääkin mennä pyöräkauppaan taas

Helmikuu 2015 - 26.2.2015
Olen käynyt hedelmättömiä keskusteluja teinien ja keskenkasvuisten kanssa. 
Keskusteluiden taso ei ole yhtään noussut, vaikka nuoriso on aikuistunut.
Olemme näköjään käyneet nuorten kanssa katsomassa Hawkingista kertovan elokuvan.
Pikkutytöt ovat juhlineet gerbiilin syntymäpäivää oikein urakalla.
Minä harrastin kevään verran irkkutansseja (! minä, minä joka en erota vasenta jalkaa oikeasta, saati että osaisin aloittaa jommalla kummalla käskystä!)

helmikuu 2014- 26.2.2014
Nuorimmainen kärsi gerbiilikuumeesta, ja tietäähän sen kuinka siinä kävi. Myöhemmin keväällä meille tuli gerbiilinelikko. En vieläkään tajua, miten se lapsi on ollut niin hyväntuulisen päättäväinen, että se on aina onnistunut saamaan tahtonsa läpi.
Lehtori on ollut maailmalla opiskelemassa, minä olin nuorison kanssa Tallinnassa seikkailemassa. 
Leevi-kisun elämä tuli tiensä päähän helmikuun alussa: se oli dementoitunut, sydänvaivainen ja kait vähän kuurokin jo. Viimeisinä aikoinaan se istui kylpyhuoneessa eksyksissä ja huusi, epäilimme että se etsi tietä narniaan.

helmikuu 2013 - 25.2.2013
haaveilin itselleni elokuvamusikaalin. Sain sellaisen lahjaksi myöhemmin keväällä kun täytin vuosia. En vieläkään ole unohtanut puussa ylösalaisin roikkuvien opossumien kuoroa, opossumit roikkuvat edelleen seinällämme puussa.
Käytimme nuorisoa Ateneumissa, olen pohtinut sukupuolisensitiivisyyttä.
Talossa tehtiin hissiremppaa, laahasin ruokaostokset ja kirjastokirjat kotiin kuudenteen kerrokseen kuuden viikon ajan.

helmikuu 2012 - 27.2.2012
olen pohtinut keittiöhärpättimiä. Rakastan edelleen kaikenlaisia härpättimiä ja käyn hiplailemassa sellaisia melkein lakkaamatta. En vieläkään käytä muita laitteita kuin kahvinkeitintä, poretuskonetta ja vatkainta, mutta se ei estä haaveilemasta. 
Olen harrastanut uimista, töissä on ollut tukalaa, ja verstaalla sisälämpötila on ollut 16 astetta. Muistan että tein välillä töitä hanskat kädessä.

helmikuu 2011 - 25.2.2011
pohdiskelin muotia ja lasten pukeutumista.
Lapset ovat lähettäneet faniviestejä suosikkikirjailijoilleen ja saaneet vastauksia (Nopolan siskoksilta ja Parvelalta!)

Siirtymä Vuodatuksen alustalle

helmikuu 2010 - 22.2.2010
Yksi lempimuistoistani: laulu Alas aikuiset! Isosiskon ja kummityttömme esittämänä: me aikuiset emme suostuneet leikkimään heidän kanssaan, se poiki punkbändin ja useasti toistetun kertosäkeen jääkö yhtään lapsuusmuistoja? 

helmikuu 2009 - 26.2.2009
Blogimaailma on ollut muutoksen kourissa, uutisissa on puhuttu siitä että bloggaajat saavat tavara- ja rahapalkintoja tuotteiden mainostamisesta. Olen pohtinut, mitä kaikkea en voisi mainostaa.

helmikuu 20008 - 27.2.2008
on näköjään ollut pyöräilykelit. Tein töitä kahdelle eri puljulle yhtä aikaa. Töissä on ollut kiirettä ja kotona tohinaa.

helmikuu 2007 - 26.2.2007
olen pohtinut keskosuutta ja lääkäriden epäempaattisuutta. Nuorimmainen on kaivannut päiväkotisetää, jonka parta oli neulainen.

helmikuu 2006 - 27.2.2006
olen pohtinut paastoa ja ilmeisesti myös viettänyt paastoaikaa. (tänä vuonna en kykene, en vain kykene!) Nuorimmainen poti vesirokkoa, jonka taisimme ihan hankkimalla hankkia hänelle (sellaista se oli ennen vanhaan)
Elämä on pyörinyt lasten terveyden ja sairastamisen, oman väsymyksen ja jaksamisen ympärillä.


...ja tätä kauemmas taaksepäin eivät blogimuistoni ylläkään.
Anonyymit kuvattomat blogit ovat tässä välissä muuttuneet influensserihommeleiksi paitsi meillä blogisauruksilla.
Somekulttuuri on muuttunut visuaalisemmaksi älykännyköiden myötä.

Kun aloitin (vuodatuksen alustalla, kesällä 2005) Pikkusisko oli hiukan päälle vuoden, Isosisko oli tuolloin nelivuotias ja Isoveli kuuden.

Nykyään he ovat nuoria aikuisia, nuorimmainen on 17, keskimmäinen täyttää 20 ja esikoinen 22.
Minusta on tullut keksiäkäinen ja Lehtorista myös.



kärttykääkkyys

Silmäilin vuoden takaisia merkintöjäni. (helmikuu2020)
Voiko ihminen oikeasti muuttua vuodessa niin paljon?
Minusta on vuodessa tullut ikävä kärttykääkkä.
 
Syytän ilman muuta heittelehtivää hormonistoa, vaikka en vielä todistettavasti olekaan mikään ikäloppu rusina.  

Jotkut asiat ovat näköjään ajattomia: pohdin pyöräilyä ja kirjastossa käymistä. 
Nykyäänkin.
Mietin, että kohta bussikortin voimassaolo päättyy ja pääseekö pyöräilemään. Ja onko pakko pyöräillä jos ei yhtään halua. 
Mietin, että olisi mukavaa löytää hyvää luettavaa, paitsi että tällä hetkellä ei pääse hyllyjen väliin tekemään löytöjä.




karkkikupponen

Pitää tehdä ryhtiliike ja lopettaa kärttykääkkäily.
Aion kaivaa esiin kevätastiat ja vaihtaa ikkunoihin kevätverhot. 
Koska kyllä nyt on jo aika.

Ja sitten kaivan esiin luovuuden voimat ja alan tehdä jotain muutakin kuin kärttyillä.




 

Juupajuu.


kerrostaloelämää

Asumme kerrostalossa kahden pikkulapsiperheen välissä kuin piffi hampurilaisessa.


kuva ei liity tapaukseen mitenkään

Vielä vuosi sitten oli yläkerran pikkulapsilla jokailtainen iltavilli. Sittemmin ne ovat vähän kasvaneet ja vähentäneet iltavilliään, mitä nyt satunnaisesti hyppelevät niin että kristallikruunumme flyygelin yllä huojahtelee kannakkeissaan. 

Nykyään on alakerran pikkulapsiperheellä iltarähjä. 
Minun käy niitä vähän sääli.
Ihan selvästi ovat koko perhe juuttuneet iltaohjelmassaan johonkin huonoon kierteeseen. En ymmärrä alakerran kieltä, mutta veikkaisin että keskustelu menee suunnilleen näin
nukkuma-aika, iltapesulle ja pyjama päälle!
mullon leikki kesken
nyt heti
ei
nyt heti
ei

Aina siihen asti kunnes kumpainenkin osapuoli rääkyy täyttä turhautumistaan, ja meillä wetswuud-porsliinit kilisevät vitriineissään.
olen vähän huolissani porsliineista, se on oikeasti aika äänekästä turhaumaa; veikkaan että naapurit eivät tajua kuinka selkeästi äänet kuuluvat.
Mehän emme luonnollisestikaan metelöi ja hipsuttelemme hiirenhiljaa jos hipsuttelemme, emmekä käytä koneita myöhään, emmekä katso telkkaria yhdeksän jälkeen (se on kuulemma alkuperäisissä säännöissä kielletty) emme käy suihkussa ikinä tai iltaisin emmekä oikeastaan edes asu missään, ja pureskelemme ruokamme suu kiinni ettei kuulu massutusta.

Se iltarähjä herättää minussa monenlaisia ajatuksia.

Ihan ensiksi olen iloinen siitä että tuo känkkäämisvaihe on meidän osalta ohi.

Sitten muistan oman turhautumiseni ja läpikaiken lyövän väsymykseni - kärsin lasten pikkulapsiaikaan valtavista unihäiriöistä ja väsymystä aiheuttavista tiloista ja haaveilin aamusta iltaan vain siitä hetkestä että pääsen nukkumaan. Tai edes saan olla rauhassa. Olen iloinen, että sekin vaihe on ohi.
haaveilen kyllä omasta rauhasta ja nukkumaanmenosta päivittäin vieläkin, mutta en ole niin väsynyt enkä turhautunut

Minun tekisi mieleni mennä alakertaan ja sanoa, että kyllä se hellittää, mutta voisitteko mitenkään yrittää löytää uusia lähestymistapoja tuohon iltaohjelmaanne?
Että eikö ole aika plääh ilta toisensa jälkeen ajatua samaan kurimukseen?
jonkin verran ääniä kuuluu kerrostaloasumiseen, tiedän. mutta toisinaan kun olen suloisesti nukahtamisen kynnyksellä ja alakerrassa käydään periaatekeskustelua nukkumisen merkityksestä, tulee kaikenlaisia ajatuksia mieleen. niinkuin vaikka se, että jommallakummalla, joko minulla tai naapurin lapsella, on outo nukkumaanmenoaika. 

Voiko tuollaisesta huonosta kierteestä edes vapautua?
Vai tarvitaanko joku supernanny pelastamaan päivä?
Voiko oikeasti oppia uusia lähestymistapoja tahtoikäisten kanssa?

Minä nyt selvästi olen jo ihan ylikasvanut kaikenlaiseen tapojen muokkaukseen, aina aloitan väärällä sanalla teinin ja aikuisten kanssa keskustelun ja olen lisäksi kuulematon, muistamaton ja hajamielinen. 
Vaikka kuinka yritän, en muista mihin aikaan teinin koulupäivä alkaa, onko lähi vai etä ja mitäsemuutensullekuuluu.
Niin että voiko ihminen oppia uusia lähestymistapoja?
Edes itseensä?


*

mistäköhän kirjoittaisi? 

Onko kukaan viime aikoina lukenut mitään kiinnostavaa?
Minä olen ajautunut omituisten kirjojen kurimukseen. Olen lainannut kirjastosta vaikka mitä sellaisia, jotka ovat niin omituisia ettei niitä pysty lukemaan.

äitiyspohdinto

 keskimmäinen lapsukainen sai opiskelupaikan ja muutti omilleen.



Viimeksi kuluneen kuukauden aikana se on

-oppinut pesemään kätensä

- oppinut pukeutumaan (suojavarusteisiin)

- oppinut petaamaan sängyn

- oppinut syömään terveellisesti (ainakin teoriassa)

Minä mietin että tarvittiinko mitään äidillisiä opetuksia, vai olisiko vain voitu olla koko sen lapsuusaika kuin pienet peltoeliöt.

(lapsi opiskelee terveydenhuoltoalaa, niin että taitavat olla vähän hienostuneempia versioita kuin ne joita minä kykenen opettamaan. mutta silti)

Lapsukaiseni on myös viimeksi kuluneen kuukauden aikana - itse asiassa jokaisen soittamamme puhelun aikana -  viitannut siivoamiseen, imuroimiseen, tiskaamiseen, pyykinpesuun tai näihin kaikkiin yhdessä.
En muista kuulleeni häneltä mitään näistä lauseista ikinä ennen.  
Ellen syyllistyisi somesynneistä pahimpaan eli sotkun glorifioimiseen (en tiennyt että sellaistakin voi olla), sanoisin ettei lapsukainen ole varmaan ikinä ennen tehnyt mitään niistä.
Ainakaan vapaaehtoisesti.



Mutta en nyt sitten sano, etten glorifioi mitään, saa someraivoa niskoilleni tai tunnusta olevani liian liberaali ja huono vanhempi noin yleisesti.
Kait se niitä sentään joskus on kumminkin tehnyt, ihan niin glorifiaattinen ja liberaali en kai sentään ole. 



*


Olen somen innoittamana pohtinut itsekseni, miksi ei ole suloisen valloittavia teinivanhemmuusbloggareita.

Syy yksi on ilman muuta se, että teinien vanhempi alkaa olla kovasti keksiäkäinen, ja siinä bloggauksessa on haasteita - kuten hyvin muistamme.

Toinen syy on se, että suloisetkaan teinit eivät ole ollenkaan niin suloisia kuin taaperot.
Teinit ovat suustaan parempia (ja pahempia) mutta ei niiltä sellaista sööttiä pikkuvanhaa pohdintaa irtoa.

Haasteellista on tietysti myös se, että teinit (ja aikuiset) saattavat vierailla lukemassa, mitä heistä on kirjoitettu.
Heillä on taaperoa enemmän sananvaltaa omaan somepreesensiinsä, erityisesti oman vanhemman tilillä.
Voi kirjoittaa aika yleisluonteisesti vain.

Tässä kohden haluaisin kyllä  myös kysyä, että onko taaperolta tarkistettu, haluaako hän somepreesensöityä. 
Vanhempi voi toki kaikenmoisia päätöksiä tehdä vaikkapa kasvojen näyttämisestä tai näyttämättä jättämisestä, mutta onko se oikeastaan taaperon tai vauvelin valinta? Jos haluaisi kumminkin säkenöidä omilla kasvoillaan tai jos taapero haluaisikin että sen vanhempi mieluummin teeskentelisi lapsetonta (tätä toivovat teinit usein, erityisesti koulujen vanhempainilloissa ja muussa julkisuudessa)
Aika monissa asioissa annetaan lapsen sitten joskus valita itse, mutta saako tässä asiassa? 

Olisi kyllä kutkuttavan houkuttavaa seurata instassa sellaisia vauva-taaperotyylisiä teinivanhemmuus-stooreja.
Kuvitelkaa vaikka mikä tahansa suloinen somepreesens-taapero viisitoistavuotiaaksi 'mmätiä-teiniksi. 
Olisi sulo kaukana.

Tammikuun luetut

Tammikuun luetuissa tarinoita ja kirjoja laidasta laitaan: pääsin pitkästä aikaa kiinni omaan sekalaiseen lukutapaani - monenlaista, uutta, vanhaa, tuttua, tuntematonta, äärimmäistä hömppää, elämäkertoja ja kaikenlaista siltä väliltä.

Hyväätekevä lukukuu! 

Jos et vielä ole lukenut, lue Michelle Obaman Minun tarinani.
Ja Kankimäen Naisia joita ajattelen öisin.




Michele Obama: Minun tarinani. Luin uudestaan tämän energisen, hyväntuulisen, vahvan elämäkerran Obaman presidenttikaudelta.

 Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle. Matkakertomus roadtripista Intiassa, Himalajan vuoristossa. En ole lukenut vielä ensimmäistäkään Intiaan sijoittuvaa matkakertomusta, joka olisi saanut minut haaveilemaan matkasta tuohon vilkkaaseen, värikylläiseen, ihmisiä ja vatsatauteja tursuilevaan maahan. Niin mukavasti kuin tämäkin tarina on kirjoitettu, niin ei silti. Kadehdin niitä ihmisiä, joille Intia on Juttu. Minulle tulee pelkästä lukemisesta liian tungoksinen ja vähän vatsavaivainen olo. Moottoripyörällä pääsee, vuoristotauti vaivaa, jyrkänteet ja solat tuntuvat hurjilta, maisemat ovat kauniita. Suositus matkakirjoista pitäville, varsinkin nyt kun matkailu on vähemmässä. E-kirja.

 Dolly Alderton: Kaikki mitä tiedän rakkaudesta. Kun aloitin kirjan, tuli tunne, että olen liian vanha, liian naimisissa, liian eri sukupolvea, liian väärästä maasta, liian jotain ja en tarpeeksi jotain muuta. Deittailua, viinaa, bileitä ja sinkkuelämää Lontoossa ja sen liepeillä, omanapaista nöyhdän kaivelua ja itseterapiaa. Jostain omituisesta syystä jatkoin lukemista. Kirjoittaja pääsi jonkinmoiseen sopuun itsensä kanssa ja esitteli kolmikymppisen kaikkitietävyydellä oivallisia elämänohjeita lähinnä ystävyysrakkaudesta. Tavallaan pidin siitä, että kirjailija pääsi kiinni johonkin aikuiseen seestymisvaiheeseen, mutta sittenkin. Ja viimeiset parikymmentä sivua pyörittivät samaa teemaa uudestaan ja uudestaan: parisuhde ei ole ainoa rakkaussuhde tai välttämättä edes tavoiteltava ihmissuhde. Epäilemättä olen liian jotankin ja liian vähän jotakin muuta. Mutta tulipa luettua.  

 Olli Sarpo: Antipastoraali - novelleja matkoilta ruokakauppaan ja sinne. Opiskelukirja: tehtävänä oli lukea 2010-luvulla ilmestynyt suomalainen novellikokoelma. Kokoelman löytäminen oli haasteellista, kun kirjastoon ei tällä hetkellä pääse hyllyjen väliin etsimään; kokoelma löytyi googlettamalla. Pidin. Lyhyitä, pieniä, melkein runomaisia pätkäsiä ruokakaupasta, matkalta ruokakauppaan, ruokakaupan liepeiltä. Vähän rujoja, syrjäytyneenkauniita. Luin niin kuin kertojaminä olisi kaikissa lyhäreissä sama hahmo: jonkinlainen mielensäpahoittajaa vielä rujompi ja syrjäytyneempi kaupunkilaistyyppi. 

 Noriko Morishita: Tyttö ja teeseremonia. 15 oivallusta elämästä. Ihana! Näkökulmia läsnäoloon, vapauttaviin sääntöihin, luontoon, keskittymiseen. Aloin kaivata hyväätekevää tyhjyyttä ja merkityksillä lastattua estetiikkaa. Lukusuositus ystävältä - lue tämä!

 Ben Rhodes: Obaman Valkoisessa talossa - presidentin neuvonantajan muistelmat. Rhodes aloitti Obaman kampanjatyöntekijänä ja pääsi puheenkirjoittajaksi Obaman presidenttiyden ajaksi. Ulkopolitiikkaan, erityisesti Iranin ja Irakin kysymyksiin sekä Kuuban tilanteeseen perehtyneen presidentin lähellä työskennelleen virkamiehen työelämä oli vaativaa, yksinäistä, kuluttavaa. Poliittiset elämäkerrat ovat minulle hankalia: en muista tapahtumia, en henkilöitä, en tapahtumien ajankohtia tai järjestystä. Amerikkalaiset poliittiset muistelmat ovat erityisen hankalia, koska lukijana en elä samaa heliosentristä maailmankuvaa - katson asioita pienen, Venäjän kainalossa olevan demokratian näkövinkkelistä. Kirja alkoi ja eteni työläästi, ja olin moneen kertaan jättämässä sen kesken, mutta sinnittelin eteenpäin samaa tahtia uuden vallanvaihdoksen tahdissa. Rhodes ryvettyi sähköpostiskandaalissa, ja ja kirjan loppupuolella ymmärsin, että koko kirja on kirjoitettu eräänlaiseksi todistajanlausunnoksi, oikeutukseksi sille, mitä ja miten tapahtui. Kirja on myös selkeästi piikki trumpilaiselle vallalle, vallankäytölle ja käsitykselle demokratiasta - yksi syy, miksi hyvin huojentuneena jaksoin jatkaa sitä eteenpäin. Jaksoin jälleen kerran ihmetellä sitä, miten keskeisessä osassa amerikkalaista politiikkaa retoriikka on. Väliä ei ole sillä, miten asiat ovat, vaan kuinka ne sanotaan. Olen iloinen että sinnittelin kirjan loppuun asti.

 Sophie Kinsella: Love Your Life. Ava ja Matt kohtaavat kirjoitusretriitissä ja päätyvät yhteen. Retriitin sääntöjen takia he eivät tiedä toistensa oikeita nimiä, ammatteja tai muitakaan taustoja. Palatessaan normaaliin elämäänsä he sopivat jatkavansa ilman menneisyyden painolastia - voiko suhde tältä pohjalta onnistua? Herkullinen alkuasetelma! Kinsellan päähenkilöhahmot ovat rakastavia ja rakastettavia, iloisia, innokkaita ja alati positiivisia kouhoja, jotka aina ovat vähän eksyksissä elämässään. Tuttu tyyppikategoria ja ennalta arvattava lopputulos tekivät kirjasta todellista hymyilyttävää hyvänmielen luettavaa. Höttöä? Ilman muuta. Tyhjäpäistä? Ei. Hyväntuulista? Taatusti. Luin, hymyilin ja luin, pidin vaikka pystyinkin ennakoimaan suurimmat käänteet. Pidin, lämmin suositus niille jotka kaipaavat huoletonta hyvänmielen kirjallisuutta.

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta. Viittäkymppiä lähestyvä kustannustoimittaja Tytti jää vuorotteluvapaalle pohtimaan elämää ja aikuista naiseutta; syväluotaus sinkkunaisen, vaihdevuosia lähestyvän naisen, työhönsä vähän hyytyneen naisen elämään, hauskasti aakkosittain järjestetty katsaus. Kuuntelin äänikirjana. Koska äänikirja on minulle vaikein laji, en saanut kaikkia tehoja irti, vaan moni oivallus ja mahdollinen samastumisen kohde jäi irralliseksi tai ilmaan. Ehdottomasti lukemisen (kuuntelemisen) arvoinen kepeän huumorin opus, lienee autofiktiota. Äänikirja.

 Sheila Roberts: Uusi alku. Tällä hetkellä meillä ei pääse kirjastoon muuta kuin noutamaan etukäteisvarauksia, eli on siis tehtävä todellisia sokkohakuja ja -varauksia. En muista millä hakusanalla tähän opukseen päädyin (olisi hyvä muistaa, sitä hakua ei kannata ehkä käyttää uudestaan). Tarinassa luetaan elämän yksinkertaistamiskirjaa ja päädytään yksinkertaistamaan elämää. Kirjan päähenkilö muuttaa tuosta vain hups! johonkin suloisen idylliseen vuoristokylään ja yksinkertaistelee siellä uusien lukupiiriystäviensä kanssa. Heppoinen höpöhöpötarina oli jotenkin rönsyilevä ja juuri sen verran höperö, että luin sinnikkäästi loppuun, vaikka opus olikin aika tyhjä. Kirjan kaikki olennaisimmat tapahtumat osuivat viimeiseen pariinkymmeneen sivuun - rakenne josta en koskaan ole pitänyt. Tämä kirja olisi ehkä ollut paikallaan jossain etelän lämmössä, pienessä aurinko-meri-viini-lomapöhelössä. Tulipa luettua. 

 Mary Marck: Yhteiskoululaisia. Nämä Helsinkiin, Suomen itsenäistymistä ympäröiviin vuosiin sijoittuvat tyttökirjat ovat aina olleet suosikkejani. Nimimerkin taakse kätkeytyy tuottelias kirjailija Kersti Bergroth. Luen niitä tyttökirjoja aina aika ajoin uudestaan, ja olin juuri pohtimassa, pitäisikö lainata joku Eeva-sarjan kirja kirjastosta. Oman kirjahyllyn siivousurakassa löytyi muutama sarjaan kuuluva nide, ja valitsin luettavaksi päähenkilöiden abikeväästä kertovan kirjan. Tarina on aina vain nuori: henkilöt elävät ja hengittävät nouruuden kiihkeydellä, kaikki tapahtuu aina tai ei koskaan, kestää tuhat vuotta tai sekunnin. Sarjaa on vaikea ajoittaa täsmälleen: kirjassa ei juurikaan viitata ympäröiviin tapahtumiin, tosin ylioppilasaineen aiheena on Tasavalta vai kuningaskunta - kokelaan on pohdittava kumpi vaihtoehto olisi parempi.  Minua viehättää kirjojen hengästyttävä dialogi, jonkinlainen ikuinen ja ajaton nuoruus - sillä juuri tuollaiselta tuntui abikeväänä ja juuri tuollaisilta ovat omat nuoreni vaikuttaneet tässä oman elämänsä kynnyksellä. Nopea nostalgiahumaus huolettomiin, onnellisiin aikoihin.

 Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin. Olen säästellyt tämän kirjan uutta lukemiskertaa jo melkein vuoden ajan: aloitin kertaalleen ja totesin ettei aika ollutkaan oikea. Nyt vuodenvaihteen jälkeen tuntui hyvältä palata yönaisten pariin, etsiä elämänviisauksia ja kirjoittamisen huumaa. Tältä lukukerralta muistiin: Ole rohkea, ei haittaa vaikka pelkäät. Pelaa niillä korteilla jotka saat. Pohdittavaa taas kerran pitkäksi aikaa. Kankimäen näkyvä kirjoittamisen prosessi tekee lukemisesta aivan erityisen ihanaa. 

 Marika Rosenborg: Te selviätte kyllä. Mahdollisuuksien parisuhde. Pitkästä aikaa parisuhdeopus: muistutteli taas kerran mieleeni sitä, kuinka tärkeää tunnepuhe ja erityisesti oma sisäinen tunnepuhe on. 

 Denise Rudberg: Salainen koodi. Ruotsin sotavuosiin sijoittuva kepeä tarina kolmesta naisesta, jotka värvätään puolustusvoimiin koodinpurkajiksi. Takakannen perusteella kuvittelin vakavammaksi, mutta kirja olikin kepeää ajankuvahöttöä kolmesta naisesta, vaatteista, syömisestä ja nuorista herrasmiehistä. Koodinpurku ja naisten rooli sotahistoriassa on kevyt kehys tälle helppolukuiselle perus-chicklitille. Ihan kiva.


värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)


Mukana #helmetlukuhaaste2021 
Koko vuoden luetut