karvaista kahvia

Saako vähän leuhkia?

Meillä on ollut ihanaa: sellaista että on kaakaota ja norjalaisvillapaidat ja hörhelöitä, paitsi että ei ollut kaakaota, norjalaispaitoja eikä hörhelöitä.
Pikemminkin on ollut pyjamia, pikaisesti hotkittuja välipaloja ja leluja. (joulun kunniaksi lapset saivat ryöstää lelukaapin, jonne on arkistoitu aimo kasallinen leikkimättömiä leikkejä)

On myös ollut voisarvia aamupalalla, pakkasta ulkona ja nuoriso-osaston herkeämättömiä leikkejä.
On ollut herkkuruokia ja hellyydenkipeä kissa.

Ilmeisesti joulun sanoma on koskettanut erityisesti Viirua, joka on viime päivinä päättänyt olla erityisen Suuri Ystävä kaikille. Joka kerta kun istun kirja kourassa yksityiselle ja henkilökohtaiselle kahvikupilliselleni keittiössä, Viiru köhmystää syliin, painautuu ihan littanaksi ja kehrää niin että pöytä tärisee.
On ollut aika karvaista kahvia.

Saa tulla!

naperot vetäytyivät suljetun oven taakse kuuntelemaan Knallia ja sateenvarjoa, lasagne uunissa, puuroryynit turpoamassa, jääkaappi ääriään myöten täynnä.

Nyt keitän itselleni kahvit ja istun hetken.
Vielä pitää vähän siivota.
Illalla puurojuhlat.

Joulu saa tulla. Me olemme valmiita juhlaan.

Vihdoin!

Loma alkoi. (tai saldovapaat, mutta kuitenkin.) Verstaalle vasta ensi vuonna.

Minäkin sain tänään todistukseni, on muuten komea paperi. Ja kaikista muista kiitettävät, paitsi yhdestä - siitä tuli hyvä. Mietin, heristelisinkö todistustani seuraavassa herrakerhon kokouksessa, ja älyäisivätkö ne antaa minulle hyvänhenkilönbonusta. (eivät)

Olimme hätinä päässeet kotiin Pikkusiskon joulujuhlasta, kun olin jo sitä mieltä että lomaa on jatkunut ihan liian pitkään: kauhukolmikko on normaaliakin vauhdikkaampi.
Tein jokaisen tosinaisen ratkaisun - istahdin kompuutterille (ei kompuutteria koko loman aikana, eihän!) ja yritin vakuuttaa hraHakkaraisen siitä että tarvitsen valmistujaislahjaksi kissanpennun. HraHakkarainen ei ollut samaa mieltä. Outoa.

Huomenissa Pikkusisko konsertoi lähisuvulle, ylihuomenna meillä on puurojuhlat (tervetuloa vaan!).
Jonkun tarttis valvoa lapsen soittoläksyt, siivota ja hankkia perheelle ruokaa. Onnistuneesti olen delegoinut jo ylikierroksilla olevan lauman iltapuuhat hraHakkaraisen pedagoomiseen osaamisalueeseen.

silkkaa työnarinaa

eilinen työpäivä meni ihan puhinaksi: UPM päätti yhtäkkiä olla sitä mieltä, että minun pitäisi kotona (lomalla!!) lueskella sähköposteja "siltä varalta että tulee joku kiireellinen asia" "edes muutaman kerran"
Olen ponnekkaasti vastustanut, ja vastustan edelleen, töiden viemistä kotiin.
Työnkuvani ei todellakaan ole senkaltainen, että minun pitäisi olla joka hetki tavoitettavissa.

Yritin vedota siihen, etten ole palomies. Ja siihen että vaikka jotain kiireellistä olisikin, se ei voi olla niin kiireellistä. Ja jos luen postin vaikka torstaina, on tiistain kiireellinen joka tapauksessa menetetty. Ja siihen, etten aio joka päivä tsekata postejani.
Sanoin, että jos on tarvetta, tulen mieluummin verstaalle kuin vietän vapaata: lupasin tulla töihin jos kerran niin paljon töitä on (ei ole, ainakaan minulla).
Verenpaine nousee vieläkin - pannahinen! Jos jotkut muut (UPM ja Uusi Työntekijä) aikovat lueskella sähköpostejaan vielä jouluaattonakin, ei se varmaankaan tarkoita sitä, että minunkin pitäisi. Eihän?
Eihän esimies voi ihan oikeasti velvoittaa sellaiseen? Eihän?

Olen niin kiltti, että jos nyt rupean moiseen rumbaan, tarkistelen sähköposteja joka päivä ja monta kertaa päivässä - ja se jos mikä pilaa vapaat kokonaan. Varsinkin kun olen nimenomaan odottanut sitä, että saan hetkeksi heittää työasiat kokonaan mielestäni.
Ennen kuin huomaankaan tsekkailen postejani kaikkina iltoina ja öisin jos (=kun) satun heräämään - ja kohta olen aivan pääsemättömissä obsessiostani.

Kiireisinä aikoina sähköpostilaatikkoni paukkuu ehkä parikymmentä kertaa päivässä; viikonlopun jäljiltä voi olla kolmisenkymmentä postia - muutamia aivan poikkeusaikoja lukuunottamatta. Tänään olen vastaanottanut työpostiini kai kuusi viestiä, joista yhden lähetin itse itselleni (suosikkiblogilinkkejä; kopio myös privasähköpostiin), kolme tuli UPM:lta (hyvää joulua; hyvin tehty työ x; voisitko selvittää asian y), yksi uudelta työntekijältä (voisitko selvittää asian z) ja yksi oli joulutervehdys (vähän yliblingblong). Kiireellistä, vai mitä- varsinkin kun kummankin selvitettävän asian kohdalla mahdollinen vahinko on jo ehtinyt tapahtua, ja jäljellä on enää jälkipyykki. Kiireellistä, totta tosiaan.

Aargh.
Ilmeisesti joku saldovapaissani nyt nävertää UPM:ää, ja yritän ihan kaikin voimin olla ottamatta stressiä siitä, ettei joku toinen koe pystyvänsä viettämään vapaita.
Olen ihan varmasti tehnyt kaikki ylitunnit, jotka nyt aion pitää pois.
Mutta vähempikin kyllä vie ilon alkavista vapaista - ja ennen kaikkea tekee epävarmaksi. En vieläkään ole saanut kunnon vastausta siihen, ovatko vapaatoiveeni ok.
Aargh.

Kiireellistä - juupajuu. Jos olisi oikeasti kiireellistä, niin kirjoittaisinko työnarinoita keskellä työpäivää? Ruma sana!

ahkerana ja kahvikonserttia

olen ollut niin niin ahkera.
Lauantaina hääräsin keittiössä tuulispäänä.
Ne laatikot jotka aion jouluksi nykertää, ovat nyt pakastimessa. (epäilen ettei perunalaatikko onnistunut tänäkään vuonna).
Ne piparit jotka aion jouluksi leipoa, on leivottu. Kauhukolmikko piti huolta kilon kökkäreestä ostotaikinaa, minä taistelin tieni läpi murotaikinatyyppisen ratkaisun - sen kaulitseminen oli vähän vaivalloisempaa, mutta maku sitäkin parempi.
Sunnuntaina lamaannuin, koska keittiö oli kaaoksessa, ja joka puolella oli piparilaatikoita, laatikoita ilman pipareita ja piirakoita.

Piirakoita, koska meidät oli kutsuttu kahvikonserttiin musisoimaan. Kahvikonserttiin osallistujat haastettiin myös piirakkakilpailuun (sarjat suolainen ja makea). Isot osallistuivat kumpainenkin omalla tuotoksellaan makeiden piirakoiden sarjaan: Isoveli ätömakealla Snickerspiiraalla ja Isosisko mukavan rahkaisella Susupiirakalla. (Isosisko voitti, vaikka hänen omasta mielestään piirakka oli kategoriaa yök-en-syö; Isoveli oli huumaantunut omasta tuotoksestaan, eikä ollut yhtään pahoillaan vaikka ei voittanutkaan. Pakastin piirakanjämät, koska pelkkä tuoksu oli niin sokerinen että vatsa oli kääntyä ympäri)
Perheorkesterimme osallistui lähinnä ulkomusiikillisten avujen turvin myös varsinaiseen kahvikonsertin ohjelmistoon. Osallistumisen edellytyksenä oli, että soitettavaa instrumenttia oli saanut harjoitella alle vuoden. Pikkusiskon viulusoolo hyväksyttiin ilman muuta; me muut komppasimme toisessa säkeistössä kazoolla, munniharpulla, kukkopillillä ja tulitikkuaskilla - unohtamatta soittorasiaa. (konsertissa kuultiin myös piano-, kitara-, hanuri- ja bassosoolot, okariinotulkinta, viuluversio sekä lukuisia rumpuesityksiä) (säälin ystävien naapureita!)
Mukava iltapäivä!

Tänään jatkoin verstaalla ahkerana olemista: olen imuroinut, tuulettanut kynnysmatot, mopannut lattiat ja yrittänyt opetella sen kirotun hankalan ohjelman käyttöä, koska sitä on nyt pakko opetella, koska meitä ylemmät tahot ovat tehneet typeriä muutoksia käytäntöihinsä.
Suututtaa, koska ohjelma tuli keväällä kovalla kiireellä käyttöön, siihen lisätään koko ajan jotain uusia juttuja, sitä ei ole kokonaan käännetty, se on hidas - eikä kukaan kerro, mitä sen kanssa oikeastaan pitäisi tehdä. Jostain kaukaa tulee ohjeita: "nykyään asia x tehdään itsenäisesti tämän ohjelman kautta" - mut kunenosaa.

*
Ai niin, valmistuin perjantaina.
Olen nykyään ...no - antaa olla. Kaikkea ei tarvitse kertoa, mutta sanottakoon että uusin tietotaitoni on herättänyt lähipiirissä melkoista huvittuneisuutta.
Kiva, että muilla on mukavaa.
Itse tietysti liitän uusimman nimikkeeni ylpeänä edellisten jatkoksi - on loistokasta olla ammattilainen.

sydän meinaa särkyä

toiset joulujuhlat vietetty.
Isoveljen joulujuhlista näin - ja koin hyvin omakohtaisesti - vanhempainyhdistyksen glögi- ja piparibuffetin ja arpajaiset.
Varsinaisesta ohjelmasta näin rehtorin puheen ja sen kuinka vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja ojensi rehtorille lämpöiset sukat. Ja sitten näin taas glögiä ja pipareita ja satayksi lasta.

Osallisuuteni Isosiskon joulujuhlaan rajoittui siihen, kun roudasin kansallispuvun koululle esitystä varten. Isosiskon koulussa juhla on vain lapsille.

*

Muutamaa tuntia ennen vanhempainyhdistyksen buffetointia sain viestin. Buffetin mehuvastaava ei voinut hankkia mehua.
Ei edes kuitteja vastaan. Käytettävissä ei ole edes sitä paria euroa, jonka mehukanisteri lähikaupassa maksaa.
Perheessä on kolme lasta ja joulu lähestymässä.
On päiviä, jolloin sydän meinaa särkyä.

Sisässä kiehuu ja kuohuu: miten on mahdollista ettei tietotekniikan ja pätkätöiden aikakautena ei pätkätyöläisen palkkoja saada tilille?
Siitähän tässäkin on kyse, pienen ihmisen kyykyttämisestä. Alalle tyypillinen pätkätyösuhde poikki vähän ennen joulua, rahat jäihin, uusi työsuhde alkuun vuodenvaihteen jälkeen. Rahaa ei tule työnantajalta kun tehtyjen töiden paperi seisoo jollain pöydällä, eikä kassasta kun palkkatodistus puuttuu.
Näitä äitejä on ympärilläni paljon.

Eihän joulu tavaramäärästä kiinni ole. Ja joulun laatikotkin ovat täyttävää vähäväkisten ruokaa. Mutta jos kodossa ei ole rahaa edes sen parin euron vertaa että saisi ostettua ne lantut. Tahi porkkanat.
Jos tukiverkostot ovat muualla.

Eivät ne minunkaan osa-aikatyöni tuloni suuria ole. Yhdessä hraHakkaraisen kanssa kellumme juuri ja juuri keskitulojen tuntumassa.
Mutta me voimme pitää perhekokouksen, ottaa esiin aanelosen ja kirjata siihen: jouluherkut ja joulunaposteltavat.
Listassa lukee jo cronfleiks, risimuro, kuivatuja mansikoita, pähkinöitä, manteleita, appelsiineja, suklaata, savuporoa...

Tietysti tarjosin apuani.

joulupuu...

olen selviytynyt kunnialla joulukauden ensimmäisestä joulujuhlasta: päiväkodin jouluhartaus pidettiin tänä aamuna.

Värisen liikutuksesta kun katson pieniä paimenia - heidän kylmästä sierrettyneitä nuhaisia neniään, ja niitä koukkupäisiä keppejä, joita hetki sitten käytettiin taisteluvälineinä takahuoneessa.
Pikkuriikkisiä enkeleitä, joiden sukkahousut ovat krympyssä nilkkojen ympärillä ja sädekehät vinossa punaisten hiuspompuloiden päällä.
Ja Joosefia ja Mariaa, jotka ovat juuri niin hämmentyneitä kuin arvelen heidän olleen, kun pienet tietäjät tulevat lahjoineen.
Koko esiintyjäkaarti on yhtaikaa ylpeä ja ujo ja jaksaa kauniisti kuunnella loppuun asti kasetilta tulevan laulun.

Selviydyn vielä siitäkin kun oma pieneni soittaa krihisevänkrahisevasti ja hätinä tunnistettavasti Heinillähärkien.
Niin rohkeasti.
Ja kauniisti.

Mutta kun pienet esiintyjät tulevat takahuoneesta salin puolelle ja laulavat täydestä sydämestään joulupuu on rakennettu ei pelkkä nieleskely enää riitä. On kaivettava esiin nenäliina.

*

tanskalaisen maalaisromantiikan kiro

Vietin eilen hyvän tovin pohtien, miksi ihmeessä maalaisromanttiset askartelu- ja sisustusblogit tekevät sen minkä tekevät tällaisen muppetshown pyörittäjälle.
En oikeasti edes pidä siitä tanskalaisesta vaaleasta maalaisromantiikasta, jossa on hörhelöitä ja sieviä takorautaisia kattokruunuja ja emalisia sinikukallisia maitokannuja ja pesukomuutteja. Kun en ole yhtään hörhelö.

Se tunne johtuu laifstailista.
Tai sitten imitzistä.
Mahdollisesti molemmista.

Jos on aikaa asetella maitokannuja pesukomuutteihin ja kietoa ihania vaaleanpunaisia helmiä kattokrunuun (aidot kynttilät!) koristeeksi, niin on sellaisen ylivertaisen ihmisen laifstail.
Sellaisen laifstail-ihmisen elämänhallinta on ihan selvästi jollain korkeammalla tasolla.
Sen uhmaikäiset juovat nätisti lasista eivätkä läikytä päälleen, vaikka kääntäisivät lasin nurinpäin täynnä mustaherukkamehua.
Kun taas muppetshowssa uhmaikäinen onnistuu läikyttämään läikyttämättömästä nokkamukista päälleen vettä ja värjäämään sillä vedellä itsensä oranssiksi.

Kyllähän ne maalaisromanttiset lapsetkin epäilemättä jossain nurkan takana änkeröivät vastaan, ja minä puolestani leivon leipäni itse niin että pastakeittiössä ihan oikeasti tuoksuu kodilta - mutta silti.
Kun aina tuntuu siltä että olisi se rumpuja soittava elukka siinä muppetien alkutunnarissa.

*

Huomenissa Pikkusisko soittaa päiväkodin jouluhartaudessa Heinillä härkien kaukalon.

korttitalkoot

vielä viikko. Vai enää viikko?
Naperoiden loman alkuun. (toivottavasti omanikin)

Kävimme eilen kauhukolmikon kanssa polskimassa lähihallin vesissä. Pikkusiskokin - joka tähän asti on alkanut palella ensimmäisen viidentoista minuutin uiskentelun jälkeen - jaksoi mukana melkein koko kolmevarttisen.
Reilun kahden viikon kuluttua hän täyttää jo seitsemän.
Minun pikkiriikkinen pienimmäiseni tulee oppivelvollisuusikään.

*

Olen hassannut puolet kalliista (ja hyvin hiljaisesta) työajastani ihanien sisustus- ja askartelublogien lukemiseen.

Miksi minusta tuntuu siltä, että meidän käänteissämme on aina aimo annos muppetshowta mukana?
Pidimme viikonloppuna joulukorttitalkoot.
Osoitekirjamme on hämmentävä: osa ystävistä on aakkostettu etu-, osa sukunimen mukaan, kohdasta J löytyy lista: joulukortit.
Kortit sinkoilivat ympäri pöytää yhdeltä toiselle: "mitä tähän kirjoitetaan?", "kenelle tämä tulee?", "missä on tämän kuori?" "kuka oikein on Iso-M?" "mihin mä saan kirjoittaa?" "millainen kortti laitetaan näille?" "älkää nyt katsoko, tähän tulee salaviesti!" "missä on mun kynäni?" "mikä onkaan kummien osoite?"
Joululaulut raikasivat, kortit humisivat ilmassa kuin taikurin pakasta karanneina - ja puolessa tunnissa kaikki oli ohi.
"äiti, sun pitäis kyllä järjestää sun osoitekirja uudestaan!"

Hengästyneenä keräsin kasaan korttinipun, joulutarrat ja muun rekvisiitan.

Milloin minusta tulee seesteinen, askarteluhenkinen ja vaalea?

ei uskoisi

Tiedättekö, mitä inhoan aivan erityisesti?

Neuvolan lastenkasvatusoppaita. (no jaa, inhoan kyllä aika monia muitakin juttuja)

Olin aamusta Isoveljen kanssa koululääkärillä ja sain käteeni vanhemman opuksen "Pärjäämisopas murkun vanhemmille".
Se on täynnänsä maailmoja syleileviä ajatuksia. Meidän tehtävämme on antaa lapselle siivet ja juuret. Älä ole kaveri. Sinun ylittämätön oikeutesi on olla aikunen. Virtasen äiti keksi että syödään koko perheen yhteinen sunnuntaipäivällinen. Alkoholin välittäminen alaikäiselle on kiellettyä. Murrosikään kuuluvat äkilliset mielialan vaihtelut. Kuvittele että oma asumuksesi muuttaisi koko ajan muotoaan. Vanhemmuus on kuin kotitakki.
AAAARGH!
Sanallakaan ei kerrota, että miten käytännössä annetaan ne juuret ja siivet. Mutta annetaan kyllä näppärästi ymmärtää, että kunhan vain panet sunnuntaisin krakan ja/tai helmet kaulaasi ja katat yhteisen päivällisen pöytään, muuttuvat lapsetkin taikaiskusta sivistyneiksi keskustelijoiksi. Ja jos et siinä onnistu, on vika vain sinun kotitakissasi tai jotain.
AAARGH vielä uudelleen.

Kuka niitä oppaita oikein rustaa? (ja kenelle?)

Tuli ahd. ja angst. kun ajattelin että minun pieni poikaseni - joka siis todettiin nyt virallisesti murkuksi (hyppäys kasvukäyrässä näkyi ihan tällaisen harrastelijankin silmiin) - tuosta vaan vuodessa parissa muuttuu ihan tunnistamattomaksi ja pelottavaksi. Ja minun pitäisi muuttua samassa tahdissa kotitakiksi.
Aargh, vielä kertaalleen.

*

Inhoan myös ihmisiä jotka lässyttävät lapsilleen.
Meinasi hampaista irrota paikat kun kuuntelin julkisessa kulkuneuvossa ylenonnellisen pariskunnan läpäläätä pikku-mirkulle, jota ihan hirmuisesti jänskätti kun oltiin matkalla, ja on se hyvä juttu kun tulee koti-ikävä kun siitä tietää että koti on tärkee pikku-mirkullekin, joka on nyt jo ihan iiiiiiiiso tyttö kun juo jo kuuuuuumaaa kaaaaakaotakin ja hymyile mirkku niin otetaan kuva susta ja kuuuuuumasta kaaaaaakaosta.
Aargh sillekin.

*

Lisäksi inhoan jo valmiiksi tätä viikkoa, joka on täynnä toinen toistaan syvempiä logistisia sudenkuoppia. Kaikki mahdolliset karnevaalit, kekkerit ja kemut ovat siunaantuneet tälle viikolle.

Joka ikinen vuosi haluaisin lähestyä joulua hiljaisesti ja nöyrästi.
Ikinä en onnistu ennen kuin tämä the Viikko on ohi. (ja sitten onkin jo tuhannen kiire)

Ei muuten uskoisi että olen käsittämättömän hyvällä tuulella, ja ajattelin tehdä ihan oikeasti ja kunnolla töitäkin.

Lempijoululaulut

Koska olin aamulla ekana verstaalla ja kaikkein päättäväisin, virittelin (toistaiseksi hämmentävän hyvin toimivan) kompuutterini vastaanottamaan jouluradiota.
Harmillista on ainoastaan se, etten kehtaa joikua mukana.

Joululaulut ovat ihania!

Olen tullut siihen tulokseen, että tänä vuonna voisin rankata uudelleen lempijoululauluni: ehkä on jo aika päästää irti vanhoista traumoista ja kaunoista ja keskittyä tähän päivään ja hetkeen.
Monena aiempana vuonna suosikkejani ovat olleet Konsta Jylhän joululaulu, Profeettojen ennustus ("kerran vielä syttyy valo pimeään"; löytyy lasten virsikirjasta ainakin) ja ykkösenä ilman muuta En etsi valtaa loistoa - vaikka se onkin niin kovin soitettu. Kaikki kolme takuuvarmoja itkettäjiä, eri syistä.

Konsta Jylhän joululaulu tuo muistoja vuosien takaa - siskon koulun kuoron sitä laulamassa, ja kaikki ne vuodet jolloin sisko oli joulun alla väsynyt, kalpea ja laihtunut koulun orkesterin tiukasta harjoitus- ja esiintymistahdista. Kaikki ne vuodet, jolloin joulu ei tullut ennen viimeistä adventtia ja koulun suurta konserttia: välillä olin alkavan naiseuteni kourissa kipuileva, väliin angstinen teini, viimeisinä vuosina jo varhaisaikuinen.
Viimeisen kerran kävimme yksissä tuumin siskon kanssa yhdessä tyrskimässä läpi joulukonsertin hämmentävän joulunalusajan jälkeen: yhden ainoan viikon aikana valmistuin, kihlauduin, minut kutsuttiin elämäni ensimmäistä kertaa kummiksi ja oma kummisetäni kuoli yllättäin.
Muistan kuinka hautajaispäivän iltana istuimme siskon kanssa kirkon penkissä ja itkimme kuin vesiputoukset läpi Jylhän - sen ensitahdista viimeiseen toiveikkaaseen sointuun. (erityisen hyvin muistan vieressämme istuneen turkishattutädin kummastuneet mulkaisut)

Profeettojen ennustukseen liittyy siihenkin muistoja. Isoveljen päiväkerhoryhmä sitä lauloi. Isoveli oli pieni nelivuotias ja minulla vauva masussa ja se laulu oli ihan ihana.
Kohta joulun jälkeen olinkin sairaalassa ja moni asia oli yhtä kysymysmerkkiä.
Seuraavana vuonna - ja monta vuotta sen jälkeenkin - profeettojen ennustus toi elävästi mieleeni ne epävarmuuden harmaat päivät keskolan kohinassa.
Muistiinmerkintä jostain vuosien takaa: "muistan illan jolloin kuuntelimme sitä yhdessä, Pikkusisko kieri lattialla ja lapset lauloivat kirkkaasti. Minä silitin pyykkivuorta ja itkin niin. Itkin viimeistä raskauttani, itkin sitä kaikkea minkä läpi pieneni oli kuluneen vuoden aikana joutunut käymään läpi. Tänä vuonna kuuntelin sitä laulua aivan neutraalisti leipoessani ja kuin refleksinä aloin parkua, ulvoa suoraa huutoa. Miten niin onnellinen laulu voi herättää niin vahvoja, niin mustia muistoja: ´kerran vielä syttyy valo pimeään, kerran, vielä kerran uuden tähden nään`"

Ehkä näistä on tosiaan jo aika päästää irti?

Joulutilkkutäkistä bongasin rennonletkeän Suutari ja vieras. Joka kuuntelukerralla edellistä parempi.
Tulkoon joulu puhuttelee sekin vuosi vuodelta vahvemmin.
En etsi valtaa loistoa saa sentään jäädä listalleni, siitä en luovu.
Carrerasin versio Ramirezin Navidad nuestrasta on pitkästä aikaa nousemassa listalleni, ja nimenomaan joululauluina.
Ja vielä täytyy listalta löytyä tilaa komealle kuoroteoksena usein esitettävälle Adeste fideles (Nyt riemuiten tänne). Muistan koulun latinan tunneilta, kuinka sana sanalta kävimme läpi tuota laulua: ad-este "tulkaa luo" fideles "uskolliset"... Tänä vuonna kuuntelemalla kuuntelin sen joulukuun alussa joulukonsertissa: latinan kieli asettui tuttuna ja kotoisana korviini.

Kielellä - sanoilla - on minulle suuri merkitys. Sanoissa täytyy olla jyhkeyttä, nöyryyttä, runollisuutta, kekseliäisyyttä, rytmiä, voimaa.
Kaikissa näissä lauluissa on nimenomaan sanojen vahvuutta.

Omaan, aivan erilliseen kategoriaansa täytyy tietysti luokitella vauhdikkaat ja hauskat, tonttuhenkiset laulut: mitä olisi joulu ilman Sikaa tai M.A.Nummisen purevaa ja lyövää joulupukkia?

Mitä lempijoululauluja sinulla on? Ja miksi?

niin arkea...

verstaalla on hiljaista. Remppareiskat sorvaavat edelleen vessaosastoa kuntoon, UPM lähti hermolomalle etelään.

*
Isoveli ei eilen ensimmäistä kertaa ikinä halunnut lähteä sanataideryhmäänsä koska "on tyttöjen kanssa niin hauskat leikit kesken".
Annoin luvan jäädä kotiin leikkimään: pikkutontut juoksivat tyytyväisinä huoneesta toiseen ("jooko et nää tontut miettii, miten ne saa vietyä lahjat sinne preerialle?").
Yhteisiä, pitkiä, monipolvisia leikkejä on viime viikkoina riittänyt - ja koska on selvää, että niiden aika on enää hyvin rajallinen, olen tiukalla ukaasilla määrännyt ehdottoman leikkirauhan.
Silloin kun koko kauhukolmikko puuhaa yhdessä, ei kukaan aikuinen henkäisekään huoneeseen päin ilman erityisen pakottavaa syytä.
Leikki jatkukoon!

Kun tonttulan touhut oli koettu ja tonttulapset olivat lähdössä pihalle, ryhdistin itseni sohvannurkasta pystyasentoon ja ehdotin uimareissua.
Tonttutouhut vaihtuivat lennossa fort boyard-henkisiin sukellustehtäviin ("voittaako tänään kari-pekka vai sofia?").
Pikkusisko esitteli uimakoulun oppeja räpiköimällä lähihallin oudonmittaisen altaan kertaalleen päästä päähän ilman mitään apuja.

Pulikoinnin, saunan ja yhden huonosti nukutun yön jäljiltä olinkin loppuillan aivan kadoksissa.

*
Illalla koululla askarteluilta ja vanhempainyhdistyksen glögimyyntiä.
Oppilaskunnan jäsenet - myös Isoveli - toimivat askartelunohjaajina. Nostan hattua poikaselleni, joka ei koskaan ole tuntenut suurtakaan vetoa kädentaitoihin, ja on perinyt kykynsä nähtävästi tuplana sekä isältään että minulta.

luminostalgia

Mieslogiikka sentään miehiä ja niiden putkiaivoja!

Eilen oli herrakerhoa ja päänsärkyä.
Yhtä ja samaa asiaa on hierottu kohta jo vuosi, josta puoli vuotta aktiivisesti - eikä mitään tapahdu.
Eilen tilanne eskaloitui melkoisen punakaksi ja äänekkääksi.
Kun olin aikani kiusaantuneena yrittänyt kairata itseäni pöydän alle ja läpi lattian, totesin että eihän tämä homma etene, koska nuo kaksi eivät puhu edes samasta asiasta ja tarvitsevat joka tapauksessa tulkkia.
Yritin parhaan kykyni mukaan esittää leveästi hymyilevää blondia ja esittää riittävän tyhmiä kysymyksiä että päästäisiin edes jotenkin eteenpäin.
Kävimme tänä aamuna UPM:n kanssa vielä kerran kokouksen annin läpi, mietimme akuutit priorisoitavat, jotka täytyy olla hanskattuna heti vuodenvaihteesta.
Syvään avantoon mennään, pää edellä ja lujaa vauhtia, mutta tilanne ei jätä mitään muita mahdollisuuksia.

*
Kävelimme eilen illansuussa Isoveljen kanssa metsänlaitaa koululle (tämä oli ennen herrakerhoa) ja pysähdyimme niskat kenossa katsomaan suurta tähtitaivasta ja pimeyttä.
Pakkanen ja lumi tuoksuivat, talven tuttu kylmyys ympäröi meitä.

"Soi huurteessa helinä huilun, niin kirkas on tähtinen yö..."

Herrakerhoon kipittäessäni pysähdyin ihan pieneksi hetkeksi henkäisemään luistinkentän laidalle. Vedin kipakkaa pakkasilmaa keuhkojen täydeltä, katselin kentän kellanoransseja valoja, kuuntelin luistinten kahahtelua.
Miksi pakkaset, lumen tuoksu ja luistinten ääni vievät minun niin kovin nostalgisiin tunnelmiin?

*

kalenteri- ja pyykkikiro

verstaalla melkein normaali aamu: melko lämmintä, kompuutterit toimivat horjuen, pientä häikkää tulostimessa, vessa edelleen vaiheessa.
Ja laatikoita joka hemmetin puolella.
Työpöytäni on pahvilaatikkokasan takana.
UPM:n työpöytä on toisen pahvilaatikkokasan takana.
Uudella Työntekijällä on pahvilaatikkobarrikadi.
Pujottelemme muutenkin ahtaissa tilossa toistemme ohi ähkien ja muristen. Mikä on toisaalta hauskaa ja imartelevaakin, koska verstas on suunnilleen ainoa paikka maailmassa, missä tunnen olevani siro, pieni ja ketterä.

*

Luulisi että näin vuoden loppua kohden sitä jo hallitsisi kaikenlaiset logistiset kiemurat, joita arki voi eteen heittää, mutta mitä vähemmiksi kalenterin sivut käyvät, sitä enemmän niissä tuntuu olevan merkintöjä, ja sitä herkemmin unohdan normaalit aikataulut ja systeemit.
En pysty millään muistamaan, alkaako Isoveljen sanataideryhmä tasalta vai puolelta ja milloin se oikeastaan päättyy. Hätinä huomaan, että Pikkusiskon pitäisi käydä viulutunneillaan, ja ellei tuttavaäiti muistuttelisi Isosiskon tanhuista, jäisivät polkatkin polkkaamatta.
Kalenterissa on joulujuhlaa ja joulukirkkoa kertaa kolme, ja siihen päälle kaikki ylimääräiset milloin minkäkin kauden päättäjäiset tai avajaiset.
Ja koska olen yleensä kaiken lisäksi sivun verran jäljessä ajastajassani, on elämämme yhtä logistista kaaosta.
(onneksi kohta on joululoma!) (toivottavasti saan UPM:lta luvan pitää pois kaikki ylitunnit!)

Luulisi myös, että kun on reilut kymmenkunta vuotta elänyt lapsiperhe-elämää, tajuaisi jotain elämän reaaliteeteista.
Viikkasimme eilen urakalla pyykkiä ja hraHakkarainen ähkyi pyykkikasan kokoa. Minäkin kävin sitä ällistelemään: justiinsahan tuo pyykkikori oli typötyhjä ja kaikki vaatteet kaapeissaan - miten on mahdollista että meillä on taas pyykki-Everest edessämme?
Kevyellä kerto- ja ynnälaskutoimituksella humanistikin käsitti että viisi aluspukinetta plus viisi sukkapukinetta plus viisi paitapukinetta kertaa kolme pyykkäämätöntä päivää on vähintäänkin pyykkimatterhorn.

Onneksi ei olla suurperhe. Pää hajoaisi.

siivouksen kiro

kai te tiedätte, mikä siivoamisessa on tyhmintä?

No se, kun se ei koskaan ikinä tule valmiiksi. (suora sitaatti Pikkusiskolta: "äiti mun käy sua sääli, kun just eilen sä siivosit, ja taaaaas täällä on ihan sekaista")
Niin kuin nälkäkin: se ei tule ikinä valmiiksi. Vaikka kuinka gourmet-kokkaisit keittiössäsi, on muutaman tunnin päästä taas joku nälissään ja koko homma alkaa alusta uudestaan. (ja siinä sivussa sotkeutuu se ihana keittiö, jonka juuri sait melkein siistiksi. Pannahinen!)

Paitsi että vielä pahempaa siivoamisessa sen loppumattomuuden lisäksi on sen lisiminen.
Sinulla on joku tietty peruskuvio, jota pyörität viikosta toiseen - hinkkaat vessat, imuroit, huitaiset lattiat kostealla - mitä nyt kukakin keksii; toiset siivoavat enemmän, toiset taas lukevat enemmän.
No, sitten erehdyt tekemään jotain vielä vähän lisää, ihan pikkuisen enemmän. Vähän niin kuin huvin vuoksi, silkkaa hetkellistä tunnollisuuttasi ja masokistisuuttasi.
Rupeat vaikkapa pyyhkimään ovenkahvojen lisäksi myös jonkun toisen kohdan. Tai rupeat vaikka pyyhkimään ne ovenkahvat yhden kerran sijaan kaksi kertaa viikossa.
Jos ovenkahvat olivat tähän asti selvinneet ihan hyvin perjantaista perjantaihin ilman huomiotasi, niitä tuleekin yhtäkkiä ihan hirvittävän vaativaisia, ja jo tiistaina, viimeistään keskiviikkona, ne näyttävät kuonaisemmilta kuin kuraiset kengänpohjasi. Ja asialle on tehtävä heti jotain.
Ja sitten olet pääsemättömissä niiden typerien ovenkahvojen kanssa, saat jynssätä niitä keskiviikkoisin ja perjantaisin ja aina silloin kun joku ilmoittaa olevansa tulossa kylään vaikka ne olisi juuri jynssätty, koska yhtäkkiä ilman mitään järkevää syytä aloit huomata ne.
Kohta ei riitä kaksi kertaa viikossa, vaan puunaat niitä pirskatin ovenkahvoja maanisesti kuin mikäkin addikti aina ohikulkiessasi.
Ja sitten huomaat, että ovenkahvojen lisäksi voisi tuosta ohimennen nykäistä vähän pölyrättiä tuolla lattialistojen tuntumassa...

Sotkusokeana ja vannoutuneena siivoamisen vastustajana pelkään ja kavahdan päivää, jolloin alan imuroida kahdesti, koska kerta ei enää riitä.
Tai vaihtoehtoisesti sitä päivää, että alan tehdä sen kaiken kunnolla, huolellisesti ja täydestä sydämestäni, enkä puolivillaisesti, samalla haaveillen.

Älkää käsittäkö väärin.
Rakastan pintoja. (ja inhoan roinaa, ryönää, sälää ja roipetta. Pois vaan kaikki!)
Rakastan kissankarvattomia mattoja.
Rakastan sitä tunnetta kun on saanut raivattua ryönäkasat pois. (silti haalin kasoja ja kekoja. Ihan lakkaamatta)
Rakastan aivan erityisesti keittiötäni, joka kesäisen tuplaraivauksen (kamat rankalla kädellä peraten ulos vanhasta; kamat valikoiden sisään uuteen) jäljiltä on tarkoituksenmukainen, ilmava ja järjestyksessä.
Mutta hitto vieköön kun sitä hommaa saa olla tekemässä ihan jatkuvasti.
Ei ehdi tehdä mitään muuta tärkeää, esim. lorvailla, lekotella, laiskotella tai lueskella. (aikuisena oleminen on ihan tyhmää.)

*
tämän purnan iloksenne tuotti hän, joka yhä vuottaa kutsua pressan kekkereille.

itsepotutus

olen niin pottuuntunut itseeni että voisin järsiä jalkani - tai vaikka kaulani - poikki omin paljain hampain. Olen törmännyt ajanhallintaongelmaan, jonka aiheuttajaksi voin katsoa vain ja ainoastaan itseni, ja se jos mikä jurppii: kalenterista puuttui yksi merkintä, mikä johti massiiviseen tuplabuukkaukseen. Kumpaakaan juttua ei voi perua eikä kovasti paljon siirtääkään.
Onnistuin tekemään muutaman hätäisen korjausliikkeen, mutta se ei poista sitä että tyräytin oikein olan takaa - saanpa alkuviikosta juosta tuhansin tassuin täyttä laukkaa.

Jos on muiden aiheuttama työketutus raskasta, on vielä moninverroin raskaampaa ketutus joka kohdistuu itse huonosti hoitamaansa leiviskään.

Yritän hokea itselleni, että eihän tässä pelastuslaitoksella olla töissä.
Eikä työni muutenkaan ole niin merkityksellistä, että tällaisella pikkukämmillä olisi pitkällä tähtäimellä suurta vaikutusta, eikä tämä edes ole kovin suuri tyrä
mutta kun potuttaa, niin potuttaa.

Suunnilleen viikon päivät on työotteessa tapahtunut pelottavaa lipsumista: olen huolimaton ja hajamielinen ja jotenkin aivan ulalla.
Kunne katosi keskittymiskykyni?

*

Eilen hraHakkarainen oli työreissulla ja minä mummopiirini pikkujouluissa: jouduin jättämään kauhukolmikon ihan yksin kotiin.
Olin vähän puolivillaisissa tunnelmissa mummojenkin kanssa - tarkkailin koko ajan puhelinta ja paloautoja - ja eivätkös ne ketkut onnistuneet jallittamaan minut piirinpyörittäjäksi vielä kevääksikin. Kehvatsun muorit!
Oikeasti muoripiiri on ihana ja voimaannuttavakin, mutta kun tuota ajanhallintaongelmaa tuntuu olevan liikenteessä...
Haluaisin tehdä hommani hyvin. Mummostenkin kanssa.

Kauhukolmikko oli kotiutuessani iltapalalla ja nauroi niin että leivänmuruset sinkoilivat nenistä.

musiikkimietintöjä

jaaha.
Justiinsa nyt iski työkututus.
Ensin soitti Hanskamies - mikään ei ole hyvin.
Sitten soitti muumies, kaikki oli ihan hyvin, kaikki jatkuu ihan hyvin, mutta Uuden Työntekijän mielestä tämä on jostain syystä pesti, joka minun pitäisi hoitaa. En tiedä miksi. Minulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Paitsi se, että yritän edesauttaa hyvinmenoa.
Ja nyt ryykelsi sisään tunnettu elämänhankaloittaja. Uusi Työntekijä ja Hankaloittaja kinaavat ja puhuvat keskenään ristiin.

*

Eilinen konsertti oli hieno kokemus.
Enimmäkseen olen ihan kammottavan epäkunnioittava, ja keskityn aina epäolennaisuuksiin: katson kuka kaivaa korvaansa, kenen vuoro on kääntää nuottilehteä ja miten taustakoneisto toimii.
Ja olen halkeamaisillani ylpeydestä kun näen siskon työssään.
Minua viehkoo aivan suunnattomasti arjen ja arjesta irrallisuuden ristiriita konserttitilaisuuksissa: muusikot ovat kimaltavissa iltapuvuissaan, yleisö on kuurannut ja puunannut ja kiillottanut itsensä kauniiksi, konjakki tuoksuu lämpimältä ja ilma kohisee odotusta.

Kaikki on suurta illuusiota: iltapuvun alla viulistilla on mummon kutomat kirjavavillaiset säärystimet ja huilistin lapsilla on korvatulehdus ja lapsenvahtiongelma. Ja koko lyömäsoitinsektiolla on keskiviikkoketutus ja halu hyppiä yli joka toinen puolinuotti.
Suuri yleisö saa kauniin arjesta irroittavan elämyksen, joka kohottaa vielä seuraavanakin päivänä, eikä muista yhtään ajatella että nuo tuolla ovat täällä vain töissä. Että ne ovat työyhteisö ihmissuhdekiemuroineen.
Ristiriita on käsittämättömän kiehtova.

*
Ja kun on kyse julkisin varoin tuetusta laitoksesta, pitäisi olla mahdollisuus saada henkilökohtaista muusikkouspalvelua hoitotakuun puitteissa.
Vähän niinkuin terveyskeskuksesta.
Että jos tulee äkillinen nuottihätätilanne, jos ei vaikka muistaisi että mikä sen biisin nimi on kun menee että "titti-ditti-titti-dii". Silloin voisi soittaa palvelevaan muusikkopuhelimeen jossa joku vähäisempi esikäsittelijä - vaikka alttoviulisti - tekisi pikaisen triagen ja toteaisi, että Tsaikkarin viulukonsertoltahan tuo kuulostaa. Tai sitten se sanoisi että "voivoi en pysty auttamaan, konserttimestari ottaa teihin yhteyttä viikon kuluessa."
Sitten odottaisi jännittyneenä puhelimen vieressä konserttimestarin soittoa, kädet hikisinä ja vähän huolissaan ja avaisi ääntään että varmaan menisi tittit ja dittit oikein ja saisi vastauksen mieltään rasittavaan musiikkiprobleemiin.

*
Nautin aivan suunnattomasti
kun koko orkesteri soi täydellä voimallaan niin että sieluun sattuu.

hämmentävä keskiviikko

Olimme verstaalla varautuneet eilisillan herrakerhon suhteen ihan kaikkeen ja vielä muutamaan muuhunkin juttuun.
Ja sitten ei mitään tapahtunutkaan, vaan kaikki olivat valtavan sivistyneitä, rauhallisia ja herrasmiehekkäitä, ja koko herrakerho meni ihan tyylikkäästi.

Normaalista poiketen olen koko aamupäivän ollut ahkera, energinen ja aikaansaapa - vaikka on keskiviikko!
Normaalista poiketen verstaalla on lähestulkoon lämmin, mutta onneksi täyttä normaalia sen sijaan edustaa jatkuvasti katkeileva nettiyhteys.
Keskimäärin ei siis mitään uutta auringon alla.

*

Jouduin hipsuttelemaan jo eilen illalla ensimmäisten jaakkopostien kanssa, ja tietysti kauhukolmikko oli heti aamusta kolppaamassa jaakkotaskuissa.
Toki he huomasivat että postia oli tullut, mutta koska jaakkopostin on määrä tulla vasta iltapäivällä, he kokoontuivat salakavalasti Isoveljen vaatekaapin oven taakse strategiapalaveriin supattelemaan. Ja luulivat tietysti, etten minä huomannut että he huomasivat.
Onneksi äideillä, tontuilla ja äititontuilla on silmät ihan joka puolella!
Kirjekin jäi vielä taskuunsa odottamaan iltapäivää ja aikaa parempaa.

*

Ei parane hukata hyvähköä työvirettä. Ryhdyn aktiivisiin kehittämistoimiin.

Illalla luvassa konserttia.