Viime aikoina tapahtunutta - reilun viikon varrelta

1. minusta tuli ylioppilaan äiti. Jee. Pitää rakentaa juhlat. Jee.
Se on aika kivaa, mutta vähän vaatii organisoitumista.

2. minusta tuli urheiluvammautuneen teinin äiti. Epäjee.
aivan valtavan suuri epäjee. tästä tuli yksi rumasanan kesä.

3. lempiuimahallini meni kesätauolle.
Lakkasin treenaamasta koska kohta 2).
en vain pystynyt menemään mihinkään, kun säälin teiniä ja itseäni

4. joka paikkaa ja kaikkia kohtia niiden vieressä alkoi kolottaa öisin, koska kohta 3).

5. hinkkasin puhtaaksi metrin verran lattialistaa, koska kohta 1)
yhden semmoisen oven takaa mitä kukaan ei näe.
täytyy pitää opastettuja kiertokäyntejä siellä, että tässä on talouden hinkattu paikka.

6. ulkomaansukulainen eli käly-nato tuli viikoksi kylään

7. en ole hinkannut puhtaaksi mitään muita kohtia koska kohta 6) on kivampaa seurustella kuin hinkata

8. treenasin anopin synttäreillä omien tulevien juhlien kateringia koska kohta 6). Vein anoppilaan juustokakun ja mämmiä, omituisin synttäritarjoilu ikinä.

treenasin sokerimassalla:
anopin kakun koristeet

9. tulevat iloiset omat juhlat ovat aivan hunningolla koska kohdat 2) ja 6)

10. ei sillä väliä, koska kohdat 5), 6) ja 7).
Eikä muutenkaan.
Kyllä kaikki tietävät, että ovat tulossa meille.

11. olen kriizissä koska kohta 1).
Ylioppilas valitsi juhliensa teemaksi kuuluuko jou-juhlissa olla teema? meillä on: lempikirja. 
Tuore ylioppilas toivoo: kortin ja kukan sijaan voit muistaa minua lempikirjallasi.
Ihana-ihana-ihana toive, mutta kun se kehvatsun epatto on lukenut jo moneen kertaan kaikki minun lempikirjani. Että minkä niistä annan sille lahjaksi. Kriizi.

12. ajattelin hommata talouteen uusia mattoja koska kohta 1)
lähinnä peittämään kaikki ne kohdat, jotka aiheutuvat kohdasta 7.

13. mutta hommasinkin niillä rahoilla itselleni helyjä, koska kohdat 1) ja 2)
olen yhtaikaisesti niin iloisylpeä ja ahd.masentunut, että kaipasin piristystä

14. en hommannut uusia kenkiä koska kohta 13).
Pitää varmaan mennä paljoin varpoin, huomaakohan kukaan?

Mitäs vielä?
Esimies lätkäisi palaverin tulevaan perjantai-iltapäivään.
Ottaa kuuppaan koska kohta 1).
Piti olla loma-/vapaapäivä eli leipomus-siivous-panikointipäivä. Grr. Siis palaverille.

15. kaikenmoista muutakin, mikä johtuu tai liittyy kohtiin 1) ja 2). Koko nuoriso on kriizissä, tavalla tai toisella. Jos ei itke yksi, itkee toinen, ja minä siinä välissä yritän olla itkemättä. Jos en itke ahd.angstia, kyynelehdin jo valmiiksi gaudeamus igituria.
on siinäkin muuten laulu nuorisolle ja ilolle. Ihan siltä varalta että on latinan opinnot teiltä päästä pudonneet pois, niin siinähän lauletaan, että iloitkaamme vielä kun olemme nuoria, koska iloisen nuoruuden jälkeen koittaa vaivalloinen vanhuus ja sitten meidät jo kohta kuolo korjaakin


16. Koska pitää lopettaa iloiseen asiaan, niin anoppi kysyi, että tulenko sen ja käly-naton kanssa keskiviikkona uimaan. Pitkän treenitauon jälkeen oli pakko heti viikon aluksi laahata laiska ja ahdistunut ahterini hakemaan pohjakuntoa maauimalasta, jossa en ole käynyt pariinkymmeneen vuoteen. Uimala oli karu, mutta uiminen oli sentään tutusti mukavaa ja teki hyvää.
ei tietenkään voi mennä ihan kylmiltään anopin kanssa uimaan. pitää olla vähän treeniä pohjalla. tietenkin. jos vaikka hukun kesken matkan ja anoppi joutuisi pelastamaan. niin mitä jos se ei pelastaisikaan? tulisivat ja hyppisivät käly-naton kanssa hukkuneen raatoni päällä, olisiko kellään kivaa, kysyn vaan? no niillä ehkä olisi, kun hyppisivät.

Ja sitten vielä yksi juttu.

17. fiilistelin aamulla, että viikon päästä saan heräillä itsekseni kaikessa rauhassa ja aamupalastaa kaikessa rauhassa ja lähteä töihin kaikessa rauhassa ja jee.
Sitten tajusin että kehvatsu sentään. Kaksi kolmesta teinistä on kesätöissä. Että se niistä rauhallisista aamuista.
No jee kumminkin sille, että niillä on töitä.

ja ps. 18. silleesti olin kyllä urhoollinen, että vaikka kohta 2), niin en pessyt ikkunoita.

Jostain esiäitien syvästä ytimestä johtuen meidän suvussa reagoidaan kaikkiin kriizeihin pesemällä ikkuoita. Minä en pessyt, koska olin pessyt melkein kaikki jo valmiiksi. Että kai sekin on ihan hyvä juttu. Mutta tuli se ekana melkein mieleen että voisin pesaista parit ikkunat kun tässä vietän aikaa potilapsen kanssa.

olen heikko luonne.
Ne kehvatsun pakolliset vaihdettavat verhot
äiti, olet paras <3!

Mutta että semmoista on tässä ollut viikon ja toisen varrella.
Sitä kutsutaan Elämäksi, ja joskus tuntuu siltä, että sitä voisi olla vähän maltillisemmissa määrin.

Hyvä kumminkin näin.
Kai.

äänikirjapohdinto

Tulin vähän surulliseksi, kun luin muutamasta blogista sen yhden e- ja äänikirjakerhon mainontaa.

Muuan vaikuttajapersoona mainitsi äänikirjojen erityisenä hyötynä sen, että lukunopeutta voi säätää: sitä voi nopeuttaa.
Mietin tätä yhden kokonaisen kotimatkapyöräilyn verran.

Koko tuossa käyttöliittymässä tiivistyy mielestäni aivan liian surullisella tavalla tämän aikakauden ydin: kiiretehokkuus.
Luurit korville, äänikirja turbonopeudelle, siivoamaan, jumppaamaan, lenkille.
Multitaskaa, moniaja, suorita, ehdi.
Omaksu tarina, että pysyt vauhtivirrassa mukana. Olet kultturelli, tehopakkaus ja kaikessa kiinni. Sodan ja rauhan voi nykäistä menemään tehokkaan bodypumpin aikana.

Eihän siinä tavallaan mitään erityisen huonoa ole: tarina on sama aina ja kaikilla tavoilla. Sota on sotaa ja rauha rauhaa äänikirjassa, elokuvassa, e-kirjassa ja perinteisellä käyttöliittymällä nautittuna, ja hyvä niin.
Tarinat ovat ihmiselle tärkeitä.

Minulle lukeminen itsessään - tarinan lisäksi - on yksi elämän suurista nautinnoista.
Se kun illansuussa tai muuten joutilaana hetkenä asemoin itseni sohvannurkkaan kivojen kulmaan kirjan kanssa ja katoan melkein itseltänikin, se on nautinto.
Kaikki päivän tärkeät on tehty, on levon, irtipäästämisen ja vapauden aika.
Kirjan lukeminen on ihan parasta mitä on.
Nimenomaan kirjan lukeminen.
Voin lukea kivojen kulmassa myös lehtiä, mutta se ei ole sama asia.
E-kirja menee, mutta perinteisen käyttöliittymän kirja on paras vaihtoehto.
Nautinto.

Kiireinen päivä, stressipäivä, on sellainen, jolloin ei ole aikaa lukea.
Yhtään.
Paitsi että sellaista päivää ei voi olla, koska kivojen kulman lukutuokion jälkeen pitää lukea vielä hetki, joskus suorastaan tovi, tuokio tahi tunti, sängyssäkin.

Minun elämäni on niin slow, että minulla on mahdollisuus käyttää aikaa lukemiseen.
Minun elämäni on niin slow, että voin harrastaa liikuntaa ja lukemista erikseen.
Minun elämäni on niin kaoottista, etten käytä aikaa siivoamis-äänikirjalukemiseen.

*

Suhteeni äänikirjoihin on ambivalentti:
En osaa kuvitella että siivoaisin tai jumppaisin tai lenksaisin kirjan tahdissa. Joskus yritin pyöräillä, mutta päässäni raikaava ääni sekoittaa liikaa keskittymistäni.

Mutta suurkulutan niitä (tai siis kolmea äänikirjaa) öisin.
Ne ovat unilääkettäni.

Arki-iltoina ja kevyesti huonoina (siis kaikkina) öinä otan nukahtamisapuvälineenä Yle Areenasta lataamani podcastia Matti Rämön polkupyöräseikkailuista (Rengasrikkoja Saharassa) kirjoittajan itsensä lukemana. Puolen tunnin jakson aikana uni yleensä tulee vaivattomasti.

Vapaapäiviin kuuluu ihanan syvä-äänisen Rula Lenskan lukema Annie Hawesin kirja Extra Virgin - Amongst the Olivegroves of Liguria.

Erityisen huonoina stressiunettomina öinä luukutan menemään Erja Mannon lukemana Sophie Kinsellan äänikirjaa Kevytkenkäinen kummitus.

Äänikirjat peittävät ajatusteni levottoman kohinan.

kuten kelpo unilääke, myös äänikirjat ovat jatkuvasti vaatineet rankempia ja rankempia annoksia. Aloitin aikoinaan Yle Areenan podcastilla Seitsemän veljestä, joissa yhden kuuntelujakson pituus oli alle kymmenen minuuttia. Ei riitä enää. Nyt ruvetaan olemaan käytössä jo Rämön puolituntisen äärirajoilla. Viime yönä meni viisi tuntia Mantoa. 
Mihin tässä vielä joudutaan?

Viikon varrelta

Vietettiin yhdet synttärit.

Lapsi halusi vohvelibaarin ja Kinuskikissan ranskanpastillikakun. 

Vohvelibaari oli hauska idea, vaikka paisteluun varattu tunti ei ihan riittänytkään.

Vohveleille teimme suolaiset täytteet: kinkku-, kana-, kylmäsavulohi- ja kylmäsavuporo.

Kaikki noin suunnilleen samalla kaavalla:

Vajaat parisataa grammaa lihasta

puolikas sipuli hienona silppuna

puolikas purkki kermaviiliä

majoneesia /creme fraichea

mausteita 

Maukasta, vaivatonta ja helppoa. Samaa tahnaa voi käyttää uuniperunalle, vohvelille, crepille, leivälle...

Koeajoimme kevään juhlien juhlajuomat:

Uusi kokeilu, sitruunasooda oli menestys - sitä pitää varata lisää.

Neitsellinen epäsangria maistuu aina ja frappe-kahvikin meni, mutta herätti pieniä epäilyksiä. Minusta se on aina hyvää. (Sangrian ja frappen ohje)

sitruunasooda löytyi kodin kuvalehdestä;
modifioin koekäytön jälkeen limen pois ja tein siirapin
pelkästä sitruunasta.

Olen jotenkin vähän hyytynyt.

Ei huvita oikein mikään, ei ruuanlaitto, ei lukeminen, eivät kulttuurihuvit. Bloggaaminen melkein ahistaa ja somestakin haluaisin irti.

Täysin epätyypillisesti itselleni ajattelen enimmäkseen liikuntaa. Se on kummallista ja ehkä jopa vähän huolestuttavaa.

Uimassa on aika hyvä (mutta pahus, kun halli menee kohta kiinni ja on pakko siirtyä ulko-olosuhteisiin), fillarilla on joskus hyvä. Lenksaamista harkitsen ja melkein olen koukuttumaisillani kiipeilyyn.  (olen käynyt kuukauden sisään kaksi kertaa seinällä) 

Haaveilen:

- että voisin istua jossain missä olisi lämmintä ja aurinkoa (parveke käy ihan hyvin), minulla olisi tositosi kylmää valkoviiniä, mikä ei lämpeäisi auringossa ja hyvä kirja

- että jaksaisin keskittyä tärkeisiin asioihin ja ihmisiin

istuskelin kirkolla odottamassa lasta treeneistä
oli kesäistä

yhtenä iltana istuimme kaksin katselemassa kaupungin vilinää

Jotenkin vähän semmoinen olo, että ihan pikkuisen olisin työryytynyt.
Minulla on ollut yli-/lisätyötön viikko viimeksi ennen pääsiäistä, ja vaikka kuinka yritän tulla myöhemmin tai lähteä aikaisemmin, päivät vain venahtavat. 

En vietä äitienpäivää

Emme ole koskaan viettämällä viettäneet äitienpäivää.
Siis tietysti lapset ovat tehneet vessapaperihylsyaskarteluja ja kortteja ja kaikenmoisia ihania lahjoja kulloisissakin säilytyslaitoksissaan.
Mutta sillä tavalla viettämällä viettäneet, että minulle olisi tuotu kahvia sänkyyn tai timantteja (tai joku hunksitanssija), niin ei.


Vasta vuosi sitten onnistuin sanallistamaan, mistä se johtuu.

Se johtuu tästä:

huhtikuun alku: appiukon synttärit, kälyn synttärit
siitä pari viikkoa: omat synttärini
siitä viikko: siskoni synttärit
siitä viikko: Isoveljen synttärit
siitä pari viikkoa: Isosiskon synttärit
siitä viikko: anopin synttärit
siitä viikko: Lehtorin synttärit

Äitienpäivä asettuu Isoveljen ja Isosiskon synttäreiden väliin.
Ja jos vappua haluaa viettää, niin sekin.
Ja pienemmän kummipojan synttärit ovat huhtikuun alun ja omien kekkereideni välissä.

Kun päästään kesäkuuhun, ollaan erilaisilla kokoonpanoilla vedetty kakkua kaksi kuukautta yhtä soittoa. Siltikin, vaikka osa juhlista yhdistettäisiin tai jätettäisiin vähemmälle huomiolle.

Että ei paljoa juhliminen nappaa.

Ja ihan käyvän lahjan sain nuorisolta jo omana synttärinäni, niin että sekin homma on hoidossa.
Se liikutti synttärilahjana paljon enemmän kuin äitienpäivänä.

Muita kyllä kannustan kovasti juhlimaan ja arvostamaan lastensa äitejä ja omiaan virallisena äitienpäivänä, koska onhan juhliminen noin enimmäkseen ihan mukavaa ja lahjojen saaminen myös.

*

ps. saan myös Lehtorilta aina ihania synttäri-/joulu-/hääpäivälahjoja, niin että saa skipata äitienpäivän ihan mainiosti. Ja arvostaa puheissaan hän minua usein tiistaisin ja monina muina hyvin väsyneinä päivinäni, niin että selviän yhdestä päivästä ilman juhlapuheitakin.
Mutta jos lapset haluavat juhlia, niin toki. Kunhan minun ei tarvitse kovastikaan syödä kakkua. Tänä vuonna kyllä tarvitsee, koska vietämme äitienpäivänä yhdet synttärit.

ps.2. toisinaan muistan äitienpäivänä viedä kukan omalle äidille. Hän on hyvä tyyppi. Hänelle pitäisi myös viedä kukkia tiistaisin ja monina muina päivinä.
Hän on ollut hyvin tukeva äiti. Erityisesti minun äitiyteni suhteen.
Sydän sille <3

ps.3. minusta olisi kamalaa odottaa niitä kahveja (tai hunkseja, tai mitälie) sänkyyn, koska herään aina ekana ja minusta viikonloppuisin on ihan parasta istua kaikessa omassa rauhassa syömässä omaa yksinäistä ja yksityistä aamupalaa, ilman muita ihmisiä, edes niitä hunkseja. Tai timantteja.

Enpä ollut tullut ajatelleeksikaan

Mietin kaikissa näissä kulttuurisen omimisen kohinoissa sitä, miltä minusta tuntuu suhteessa lapsuuteni leikkeihin.

Syystä tai toisesta, varmaan koska olen kulttuurinen omija ja wasp ja kaikkea sentapaista, minusta tuntuu siltä, kuin nämä keskustelut jotenkin pilaisivat minulta muistot lapsuuden leikeistä.
En kirjoita kulttuurisesta omimisesta, koska kerran olen wasp. Kirjoitan hahmoista ja leikeistä, mielikuvituksesta. Ja vain ja ainoastaan omasta näkökulmastani.

Kun leikittiin kuka pelkää mustaa miestä, en ikinä, koskaan, milloinkaan ajatellut mitään todellista ihmishahmoa. Minulle se leikin musta mies oli se akuankan mustakaapu. Siksi en osaa ymmärtää, miksi leikissä olisi jotain vikaa. Minä en tunteen tasolla näe ja kuule yhteyttä todellisen maailman ja tämän leikin välillä.
Mutta tottakai leikitytin lapsiani eri sanoilla.

Kun leikittiin inkkaria ja länkkäriä, oli ehdottomasti metkampaa olla inkkari, koska ne olivat jotenkin sankarillisempia ja ylevämpiä ja parempia. Ne olivat leikkiroolissa moniulotteisempia ja siksi parempia ja länkkärit olivat tylsempiä ja jotenkin pahiksia. Muistaakseni inkkareilla oli kaikkea kivaa elämää leirissään ja länkkärit odottelivat vain kulman takana että jotain tapahtuisi. Joskus ei tapahtunut. Joskus ei edes ollut länkkäreitä.

Kun leikittiin rosvoa ja poliisia, oli ehdottomasti parempaa olla rosvo. Ihan varmasti olen tajunnut jo aika lapsena, että rosvo tosielämässä on oikeasti ollut jotain aika pelottavaa ja pahaa, mutta leikissä puolestaan se oli parempaa, koska nekin olivat hahmoina moniulotteisempia ja ovelampia. Poliisit ainakin vain odottelivat kulman takana että jotain tapahtuisi. Rosvot ne suunnittelivat ja tekivät kaikkea jännittävää.

Kotileikissä masentavin rooli olisi ollut isä - sekin olisi odotellut kulman takana että jotain tapahtuisi (niitä taisi meidän leikeissämme olla aika vähän) ja paras oli tuhma lapsi. Lapset saivat selkäänsä ihan alvariinsa ja äitihahmo olisi saanut jopa -50-luvun jenkkiläisen kotirouvan kalpenemaan kateudesta.
Koululeikissä paras rooli oli kapinallinen oppilas. Opena oli masentavaa olla.

Ovathan ne tottakai stereotyyppisiä hahmoja. Ihannoituja, ja luultavasti aivan vääristä syistä tai ainakin perusteetta. Ja ilman muuta leikkien hahmot ovat ammentaneet kirjoista tai televisiosta /elokuvista.

Parhaissa rooleissa - ainakin minun leikkieni maailmassa - asetuttiin kapinaan valtajärjestelmää vastaan.

En silti heti osaa mieltää leikkieni, lukemieni kirjojen tai näkemieni ohjelmien (elokuvien) maailmaa sortoa ylläpitäväksi tai kulttuurisesti omivaksi, koska ne maailmat ovat olleet selkeästi erillään omasta todellisuudestani.
Mutta epämiellyttäväksi kyllä koen keskustelun joka sivuaa minulle rakasta mielikuvituksen maailmaa. Ikään kuin leikeissäni, kuvitelmissani, lapsuudessani (halusin tulla isona saamelaiseksi tai vaihtoehtoisesti tontuksi; ymmärsin kyllä, että molempia en voi olla) olisi jotain väärää.
Lapsen leikeissä, mielikuvituksessa ei koskaan ole mitään väärää.

Koskaan en ole hyväksynyt (enkä edes nauranut) kalliala-petelius-kinnunen-lastumäki-tuotannon stereotypisoiville sketseille, en pitänyt akista ja turostakaan (koulukiusauskuvastoa), enkä pahemmin kummelistakaan (lukuunottamatta Johanssonin poikia, sansääki ny hemmo jottan).

Ehkä siksi minun on vaikea hahmottaa tämän keskustelun perimmäistä olemusta, koska omassa päässäni on niin selkeä ero ensinnäkin mielikuvituksen ja todellisuuden välillä ja toisekseenkin sterotypioita rienaavan ja toisaalta todellisuuden välillä.
Olen ymmärtänyt että kirjoilla, elokuvilla, tarinoilla, leikeillä on oma paikkansa mielikuvituksen maailmassa ja todellisessa maailmassa asiat ovat kovin toisin. Vaikka leikissä onkin parempaa olla rosvo, ei se kovin monella ikätoverilla tainnut olla toiveammattien kärjessä.
En tiedä osaanko aivan sanoa, mitä tarkoitan.

Ne hahmot, joita olen itse leikkinyt tai kirjallisuudessa hahmoina ihaillut ja joista olen leikkeihini ammentanut, ovat olleet vapauden hahmoja, henkilöitä, jotka ovat vastustaneet olemassaolevia auktoriteettejä (rosvot, inkkarit, kapinalliset oppilaat, Peppi, Huckleberry Finn, Robin Hood), astuneet ulos oravanpyörästä (Robinson Crusoe), jättäneet kaiken ja ruvenneet elämään omannäköistään elämää (kaikki karkailevat orpolapset), downshiftanneet ja tiesmitä.
Olennaista ei ole ollut hahmon (oman mielikuvitukseni tuote tai kirjallinen esikuva) tausta vaan elämisen laatu riippumattomana aikuisesta määräysvallasta.

*
En ole ihan varma, onko mitään järkeä julkaista tätä.
pidätän oikeuden poistaa tämän, jos siltä alkaa tuntua



*
Silti epäkypsästi ihmettelen myös että miten voi olla omar-karkkeja ja geishakarkkeja?
Sortavatko kiskisit koiraihmisiä? Saako aikuinen syödä kinder-munaa?

Kirjastokriizi

Joskus tuntuu että elämäni on yhtä toisintoa.

Kävin tässä taannoin yhtenä päivänä ihan tuosta noin vain ja trallalaa palauttamassa yhden tyhmän kirjan kirjastoon kun en jaksanut sitä lukea.

Ja ihan vähänpikkuisen vain kurkistin muutamaan kirjahyllyyn siellä kirjastossa.

Silleesti puolustaudun, että työnsin pari kirjaa Jonkun Toisen Ongelmakenttään, eli suloisille pikku pulluraposkilleni.
Laukusta loppui kotimatkalla tila.

Jos satutte visiteeraamaan täällä länsirannikolla ihan juuri nyt, niin käykää kumminkin katsastamassa pääkirjaston kasvienkeräilynäyttely - Kasviarkkien kertomaa.
Oli kiehtova!

Keräsikö Kekkonen kasvion ja millaisia kasveja on kadonnut tai ilmestynyt Suomeen?

Ensimmäiset kevätjuhlaliikkeet

Olin ennen viikonloppua vähän etukäteisangstinen, koska olin työkoulutuksessa perjantai-iltana ja koko lauantain. 

Mutta olivatkin mukavia päiviä ja energis-voimaannuin valtavasti.

Sunnuntaina olin yltiöriemukkaalla tuulella, koska nyt olikin vapaapäivä ja aurinko paistoi ja tipulintuset laulelivat ja tralla-laa.

Teini onnistui ylipuhumaan minut lenksalle.

Endorfiinihikipöhelöissäni jatkoin urakkaa parvekkeen fanaattisella raivaamisella.

Ensimmäiset kevätjuhlaliikkeet on nyt tehty: parvekelasit on pesty ja parvekkeen ikkuna myös.

Se oli ensin vähän kammottavaa, koska ensinnäkin parvekelasien peseminen on kammottavaa aina. Ja toisekseen lakkiaisikkunapesu aiheutti minussa flashbackin omaan lakkiaiskevääseen.

Silloin, reilusti yli kaksikymmentä vuotta sitten, oli äitienpäivä. Pesimme äidin kanssa ikkunoita. Pappani elämä päättyi.
Näin jälkikäteen olen ihmetellyt, että miten on mahdollista että meillä kotikotona olisi pesty ikkunoita sunnuntaina? Ja vielä äitienpäiväsunnuntaina?

Miksi se tuntuu jotenkin tosi väärältä ja kummalliselta ja epäkotoiselta?

Joka tapauksessa, yritän olla olematta taikauskoinen, mutta vähän oli urakkaa aloittaessa sellainen kohtalotarmainen olo. Siksi en pyytänyt nuorisoa apuun, kun ajattelin että en halua kierrättää tämmöistä karmaa.

Mielessä oli kyllä käynyt, että olisin tästä syystä skipannut koko ikkunanpesuhommelin, mutta liki ainoa evästys jonka toistaiseksi olen juhlavalmisteluihin välittömältä lähipiiriltä saanut, on koskenut nimenomaan ikkunanpesua. Tai oikeastaan uusia verhoja, mutta joka tapauksessa. (*)

yksi ääni puolesta: pitää olla puhtaat ikkunat ja uudet verhot, yksi ääni vastaan: sitäkö sä pohdit, etkä tarjottavia; äiti ja anoppi.

Parvekehommelin jälkeen yritin laskea, montako pulloa tarvitaan kuohujuomia ja montako lasia.
Montako tuolia.
Montako kakkua.
Montako pakettia kahvia.
En tiedä.

En tiedä.

En tiedä.

En tiedä.

Sitten tein aikajanan että milloin tulevat ensimmäiset vieraat ja milloin viimeiset. 

Melkein ovat juhlat jo valmiit, kun on yksi puhdas ikkuna ja aikajana.

Ja päivänsankari haluaa tietysti snickerskakkua. (vesitetty kakku)
"no voidaan me tehdä joku vähän raikkaampi kakku kaikille vanhuksille." 

(*) äiti on muistuttanut ainakin seitsemän kertaa, että silloin kun vietettiin minun lakkiaisia, laitettiin uudet verhot.

Kauhea stressi tulee ihmiselle pelkästä verhojen pohtimisesta. 

Että onko se sitten parempi juhla kun on uudet verhot mutta ei kakkuja ollenkaan.

En tiedä.

(anteeksi äiti, tämä vaan on niin herkullinen asia)

vaatesäästäväisyyskriizi

Kyllä niin olen kade näille ihmisille, jotka hupsistaheijaa tuosta noin vain säästävät tuhansia ja taas tuhansia mennäkseen sitten superhyperdeluksuslomalle tai rakennuttaakseen talon tai perustaakseen luomuturnipsislowlifekasvimaan (on se sana!)

Ei mahda mitään, minä sitten ra-kas-tan iltapäivälehdistön Näin säästät kädenkäänteessä aimo kasallisen rahaa -juttuja.

Tässä jutussa yksin (tahi kukaties kaksin, se ei käy jutusta ilmi) elelevä nuori nainen säästää tuosta vain kädenkäänteessä kymppitonnin.
Säästän sinulta jutun lukemisen vaivan: lopeta vaatteiden ostelu.

Tämä tiukan säästöpäätöksen tehnyt nuori nainen lopetti vuodeksi vaatteiden ostelun ja säästi siis sillä kunnon tukun rahaa.

Vähän teki tiukkaa kun oli kahdet häät ja vain yksi mekko.
Kuulehan nuori nainen, kun minä vanha keksiäkäinen kääkkä kerron sinulle jotain: olen klaarannut yhdessä klänningissä kolmet rippijuhlat + parit muut juhlat ja hylkäsin sen vasta kun alkoi näyttää nuhjuiselta. Seuraavassa klänningissä olen klaarannut tähän mennessä jo kahdet rippijuhlat ja meinaan klaarata yhdet lakkiaiset jos en löydä uutta ja sievempää tilalle. luultavasti en, koska en saa mennyksi kauppaan

Eivät ole valittaneet juhlien sankarit, eivät muut vieraat, ei puoliso, eikä edes pappi rippijuhlissa saanut kohtausta siitä että samassa mekossa patsastelin. (se voi kyllä osin olla sen ansiota, että aina oli eri pappi)
onko olemassa semmoisia ihmisiä, jotka merkitsevät johonkin päiväkirjaan että millaisia vaatteita oli kelläkin vieraalla missäkin juhlissa ja sitten paheksuvat jälkikäteen että taas oli samassa klänningissä sekin eukko? Kyllä on surullista sellainen elämä. Minä muistan vain, että suurinpiirtein kaikilla vierailla on enimmän osan aikaa ollut vaatteet juhlissa päällä, paitsi ihan pienet ovat joskus voineet kirmata vaippasillaan.
Että miksi ihmeessä edes pitäisi olla uusi mekko joka kekkeriin?
Paitsi jos kasvaa tai kutistuu suhteettomasti.
Se riski on kyllä keksiäkäisyydessäkin olemassa. Varsinkin kasvamisen.
Kannattaa kerralla hankkia alelaarista semmoinen missä on mukava olla. Säästyy aikaakin.

samalla pikkumustallakin olen mennyt jo voihyvänenaikasentään melkein kaksikymmentä vuotta. Riittävän ajaton.
Minä siis; mekko tuskin.

No, olen siis jo aikoja sitten lopettanut vaatteiden ostelun.
Pääsääntöisesti siitä syystä, että en löydä kivoja vaatteita kulahtaneiden tilalle, ja kun ilmankaan ei voi olla, on pakko ekonomis-ekologisesti olla ostelematta uutta.
Vaan eipä ole luomuturnipsimaan verran säästöjä vielä päsähtänyt tililleni. Silleesti kyllä hyvä juttu, en oikeastaan halua ruveta luomuturnipsiviljelijäksi.

Säästöjä voi saada aikaan myös esim. siten, että pistää joka kuukausi vaikkapa 500 euroa toiselle tilille.
Mistä rahasta, kysyn vaan, häh?
Pitäisi ensin tienata tuon verran enemmän, että olisi mistä säästää.

Aina vain hankalammaksi menee, koska nykyisellään olemme yksilapsinen perhe, ja se lohmaisee potentiaalisista säästettävistä rahoista osansa sekin. Lapsilisän loppuminen nimittäin.
Kahden aikuisen palkalla elätämme neljää aikuista. Ja yhtä teiniä.
Kyllä ei lohkene luomuturnipsitilasäästöjä siitä.

Teini murehti taannoin harrastuksensa hintaa, oli oikein laskenut, että mitä vuodessa menee.
Minä sanoin, että älä sure, tärkeisiin asioihin riittää kyllä.
Vaikka sitten ei olekaan varaa rakennuttaa pikkumökkeröistä luomuturnipsitilan vierelle.

**

Aiempia säästäväisyyskriizejä:
Säästä unelmien lomamatkaan
Palkkaköyhyydestä
Taloushallintavinkkejä


**

ps. vappukuvarapo

vapunpäivän piknikki olkkarissa
parsaa, pastasalaattia, juustonytysiä

nuorison ensimmäinen vappupallo ikinä
Stänli the cat pyörän tarakalla