Kokonaiset arviot suosituskirjoista.
Kaikkien kirjojen arviot lukuvuosi 2020 -sivulta - siellä näkyvissä koko vuoden luetut arvioineen.
Beth O'Leary: Kimppakämppä. Rahapulasta kärsivä Leon ja asunnotta jäänyt Tiffany päätyvät jakamaan asunnon - ja sängyn: toinen työskentelee päivisin, toinen öisin, ja he kommunikoivat asioistaan vain post it -lappujen välityksellä, heidän ei ole tarkoituskaan koskaan tavata. Lempeä, hyväntuulinen, sympaattinen, ihana! Ja kuten hyvässä chicklitissä aina, myös aavistus tummempia sävyjä, vakavampaa asiaa. Ajatuksen tasolla kertakaikkiaan kutkuttava järjestely ja kirjana ihana. Toivottavasti kirjoittajalta tulee pian uutta luettavaa!
Rauni Väinämö: Paastosta juhlaan ja arkeen. Ortodoksinen keittokirja. Kulttuurikeittokirja, pieni kokoelma kohtaamisia ja reseptejä Kreikasta, Venäjältä ja Suomesta. Olen saanut kirjan vuosia sitten lahjaksi, teki mieleni lukea se pitkästä aikaa uudelleen. Sympaattinen pikkukirja.
Tuija Lehtinen: Ruutukuningatar. Työstressiin.
Eeva Sollo: Sivujuonteena parkinson. päiväkirjamainen ote työikäisen elämästä parkinsonin taudin kanssa.
Tuija Lehtinen: Ruusumadonna. työstressiin.
24. Sanna Fäldt: Nauti työstäsi - naisen voimakirja työelämään. Työelämä tänä päivänä on hektistä ja vaativaakin, työssä jaksaminen alkaa olla olennainen osa työtaitoja. Kirjan alkupuolen ymmärtäväiset ja lempeät harjoitukset auttavat elämänhallinnassa yleensä, loppupuolella puhutaan työelämän vaatimuksista ja työelämässä jaksamisesta. Pidin valtavasti erityisesti kirjoittajan lanseeramasta sisäisestä Pirjosta ja Tyynestä, minulta ne ainakin löytyvät! Pohdin tätä (ja muutenkin työssäjaksamisaiheesta) lukiessani ensinnäkin sitä, että joissain kirjoissa työelämä nähdään ehkä vähän kapeasti: puhutaan tiimeistä ja tiimien johtamisesta ja projekteista - kukaties sellaisia paikkoja on (paljonkin) - mutta työssäjaksamisen haasteita lienee myös työaloilla joissa ei tehdä projekteja tiimimetodilla. Ja omakohtaisesti puolestani pohdin sitä, mikä neuvoksi jos työhaasteisiin liittyy myös esimieshaaste. Muutaman sanan kirjoitin itselleni tästä muistiin, niitä jään pohtimaan, ehkä käyttämäänkin. E-kirja.
23. Regina Rask: Hyvä naapuri. Jatkoin samoin tein Raskin Vappu Helander -sarjaa. Sarjan kakkososa jäi lukematta: sitä ei sattunut löytymään hyllystä kun kiertelin kirjastossa. Vappu palaa entiseen kotikyläänsä pitämään huolta ikääntyvistä vanhemmistaan. Vanhemmat eivät niinkään huolenpitoa kaipaa, Vappu etsii itseään ja elämäänsä. Läheltä löytyy paljon enemmän kuin kauempaa. Sarkasmia viljelevä Vappu on oiva samaistumiskohde, kirja on sujuvaa, letkeää ja samaistuttavaa luettavaa. Löytyi kirjastossa vaellellen.
22. Regina Rask: Paikka auringossa. Keski-iän kriisin liepeillä kipuileva televisiotoimittaja Vappu pohtii elämäänsä. Työpaikalle tulee nuori, hehkeä toimittaja, jonka nopea eteneminen ärsyttää. Kumppani on vetäytynyt sapattivapaalle Unkariin: jatkuuko suhde, onko sitä olemassakaan? Samaistuttava, sympaattinen, sujuva. Lainasin samoin tein hyllystä löytyneen jatko-osan, ja hyökkäsin heti sen kimppuun. Raskin tuotanto löytyi e-kirjastoseikkailun kautta.
21. Tuija Lehtinen: Kulkurilinnut. Muisteltiin tätä tarinaa kollegan kanssa seminaarireissulla, ja pitihän se heti lukea.
20. Tuija Siljamäki: Kuokkavieraita. Diabetes, allergia ja meidän perhe. Lempeä, rehellinen, aito, lämmin ja kauniisti, soljuvan runollisestikin, kirjoitettu tietokirja/elämäntarina diabeteksesta ja allergiasta samassa perheessä.
19. Tuija Lehtinen: Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta. Työstressiin.
18. Lawrence Sanders: Neljäs kuolemansynti. Työstressiin.
17. Regina Rask: Jouluihminen. Joulua rakastava tavaratalon somistaja Eeva elää tyhjenevän pesän, ammatillisen urautumisen ja parisuhteen kysymysmerkkien aikaa: kelpaanko, riitänkö, olenko tarpeellinen. Omien vanhempien parisuhde kiepahtaa omituiseen suuntaan, läheisten ystävien elämät samoin: ainoa mikä on pysyvää, on ihana-ihana joulu, sen valmistelu ja odotus. Tänä vuonna Eeva onnistuu vihdoinkin luomaan puitteiltaan täydellisen joulun - vai? Aivan ihana kirja keski-ikäisyydestä, kiiltokuvamaailman luomisesta ja elämän epätäydellisyydestä, samaistuttava, kepeä ja lempeä. Löytyi kirjaston e-kokoelmasta kun etsin mitä tahansa luettavaa seminaarireissulle. E-kirja.
16. Sari Luhtanen: Isadella - Sydän murskana. Kylläpäs genren lykkäsi: nuortenkirja, vampyyritarina, kolmen äidin kimppa! Jos osallistuisin mihinkään lukuhaasteeseen, olisi tämä sopinut varmaan tusinaan kohtaan.
15. Bjorn Vassnes: Pakkasen valtakunta. Tiedetoimittajan kirjoittama kokoelma kryosfäärin merkityksestä ja vaikutuksesta maapallon ilmastoon. Monenlaisia ja moninaisia näkökulmia jäähän, lumeen, ikiroutaan. En kaikilta osin jaksanut keskittyä fysikaalisiin ilmiöihin, kiinnostavia puolestaan olivat luvut, joissa käsiteltiin muinaisia sanastoja ja mytologioita. Kirja oli tavallaan hyvin lohdullinen ilmastopamfletti: osa ilmastossa tapahtuvista muutoksista on luonnollista jääkausivaihtelua, vaikkakin osa tästä vaihtelusta moninkertaistuu ihmisen vaikutuksesta - vaikka me olemme saaneet aikaan aivan liikaa lämpenemistä, on osa silti myös luontaista vaihtelua. Osaa luonnollisesta vaihtelusta voidaan kukaties torjua luonnon omin keinoin, ihmisen avulla ja tukemana (lisää porolaumoja tundrille vaeltelemaan ja kuopsuttamaan!) Haluaisin pystyä arvioimaan tätä koko kirjaa kriittisemmin, eri tutkimusten valossa: mikä oikeastaan on kirjan tavoite; vapauttaako tämä opus osittain ilmastoahdistuksesta vai vaatiiko se vahvempia muutoksia ja suurempaa sitoutumista ilmastokamppailuun? Olenko ymmärtänyt sinnepäinkään? E-kirja, löytyi kun etsin mitä tahansa luettavaa e-kirjastosta.
14. John Gottman: Kuinka uudistat avioliittosi. Kokemuksia rakkauslaboratoriosta. En varsinaisesti ole minkään suuren aviollisen uudistuksen tarpeessa, kunhan lämpimikseni lainasin. Kirjalle tuli kuitenkin yllättäen tarvetta, kun ajauduin kommunikaation pattitilanteeseen muussa arkisessa ihmissuhteessa.
13. Ilkka Karisto: Vankina Venäjällä. Suomalaisen huumekuriirin uskomaton tarina. Kirjan nimi kertoo oikeastaan jo kaiken olennaisen.
värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)
yleinen haljuus
Haistelen säätä: bussikorttia on jäljellä pari viikkoa.
Mietin, joko kohta pääsee pyöräilemään.
Mietin, onko pakko jos ei halua.
En osaa päättää, kumpi on voimakkaampi halu: mukavuudenhalu vaiko vapaudenkaipuu.
Fillarilla ei ole kiinni bussien aikatauluissa.
Mutta voiräkä miten tyhmää on pyöräillä ylämäessä vastatuuleen räntäsateessa.
Tulenpa mitä tahansa reittiä kotiin, joudun ihan loppumetreillä semmoiseen ylämäkeen jossa on aina vastatuuli ja räntäsade.
Pyöräilyä pohtiessani lykkäsin vähän haikein mielin hetkeksi sivuun kauniin veskani ja otin testiin pikku-kånkenrepun: siihen mahtuvat eväät ja muut työpäivän välttämättömät härpättimet.
Pyöräilyä pohtiessani lykkäsin vähän haikein mielin hetkeksi sivuun kauniin veskani ja otin testiin pikku-kånkenrepun: siihen mahtuvat eväät ja muut työpäivän välttämättömät härpättimet.
Ei tarvitse kahta nyssäkkää raahata mukanaan: eväskassia ja käsiveskaa.
Veska on kyllä nätimpi.
Ja kånkenissa sälä ja roipe on harmillisesti levällään pitkin repun pohjaa.
Haaveilen uudesta fillarista, vaikka pyöräkorjaamon kivat pojat vaihtovat syksyllä kaikki kuluneet osat uusiin.
Vanhasta fillarista on jäljellä vain runko. Renkaatkin ovat vielä ihan uudenkarvaiset kun en ole koko talvena pyöräillyt.
Olisi kyllä voinut, paitsi että ei kun on märkää kylmää ja pimeää.
En tykkää pyöräillä pimeässä.
Haaveilen että joku lahjoittaisi minulle sähköfillarin kun ne ovat niin tolkuttoman kalliita.
Voisin ottaa semmoisen citymallisen, mutta käsijarrut pitää olla.
Sellaisia citymallisia pyöriä - sähköllä tai ilman - joissa on käsijarrut, on luokattoman vähän.
Minä tykkään näteistä citymallisista designpyöristä, mutta joudun ostamaan hybridejä, koska vain niissä on käsijarrut.
(haaveilen esim tämmöisestä turkulaisesta; vähänkö on ihana väri! sähköistys olisi kiva plussa. ja ne käsijarrut myös taakse)
(kelpaisi tämäkin kävin kuikkimassa ikkunan takaa. käsijarrut puuttuvat!)
(ja nämä! sähköistys olisi kiva plussa.)
(ei tule bonuksia linkkien klikkaamisesta, käyn ihan vain itsekseni niistä aina haaveilemassa)
Olen ihan liikenneturvallisuusriski jos minulla on jalkajarrullinen pyörä.
*
Ajattelin että en pysty potemaan ilmastoahdistusta.
En pysty ajattelemaan koko asiaa lainkaan.
Tiedän että pitäisi osallistua yhteisiin talkoisiin ja olla huolissaan ja rouskuttaa porkkanoita ja ties vaikka mitä.
En muuten miettisi, mutta paastonaika alkaa.
Viime vuonna en kyennyt edes ajattelemaan paastonaikaa.
Pikemminkin vuosi sitten vietin jonkinlaista antipa(a)stoa.
Ystävä lähetti linkin paastokalenteriin.
Siinä on jotain perin lohdullista ja lämmintä.
Sekä ystävässä että kalenterissa.
*
maanantaitohkeus
Maanantai on melko usein viikon paras päivä.
Ei, älkää käsittäkö väärin.
Kärsin ihan aina sunnuntai-iltaisin massiivisesta aargh-vapaapäivä-on-ohi -tyyppisestä alakulosta ja onko-ihan-pakko-mennä-töihin-jos-ei-yhtään-huvita -ahdistuksesta. Havaittu on myös saispa saikkua -haaveilua.
Mutta kun viikko ihan oikeasti käynnistyy töissä, parin kahvisaavillisen jälkeen, muutun valtavan tehokkaaksi, aikaansaavaksi ja osaavaksi.
Hyvällä tuurilla saan maanantaina tehtyä melkein kaikki viikon hommelit.
Ja mikä parasta - se jatkuu, tai jos mahdollista - kehittyy vielä produktiivisemmaksi kotisäpsyksi.
En tiedä johtuiko aurinkoisesta säästä tai jostain biorytmisestä vinksahduksesta, mutta oli kyllä erinomaisen aikaansaapa päivä tänään.
Kaikki se, minkä olin onnistunut viikonlopun aikana prokrastinoimaan Johonkin Parempaan Ajankohtaan tuli tehdyksi tuossa tuokiossa, ilman suurempaa vaivannäköä, ahistusta tai tuskaa.
Kokkasin perheelle tuosta vain hops monipuolisen, maukkaan ja rehevän aterian (kanapyöryköitä, kasviksia, perunamuusia, salaattia).
Ruuanlaiton kaltaiseen vaativaan proseduuriin en pystynyt koko viikonloppuna, koska ruuanlaitto ei nyt vaan nappaa.
Leivoin äidinleipää, nautinnolla.
En kyennyt siihenkään vapaapäivänä, koska kyllä mun nyt sentään kuuluu saada olla ihan rauhassa.
Tein välipalapuuroa, koska viikonloppuna jääkaappiin ei mahtunut.
Ei kyllä mahdu vieläkään.
Leivoin laskiaispullia.
Yritin sitä viikonloppuna, mutta unohdin pullat uuniin.
Niistä tuli laskiaiskorppuja.
Pahoja sellaisia.
En usein tyri taikinaa, mutta siinä meni jotain perustavanlaatuisesti pieleen.
Harmitti niin jätin viimeisetkin kokkihommelit viikonlopun puolivälissä.
Pyykkäsin kaksi koneellista pyykkiä.
Sitä tein koko viikonlopunkin, koska meillä on uusi hieno pesukone, ja pyykkäämisestä on tullut tosi hauskaa.
Aina kun pesuohjelma loppuu, kone soittelee pienen iloisen pyykkärilaulun (sen kertosäe tuntuu menevän että ...ja tralla-lala-la-la-laa nyt pyykki pesty on.) (en ole vielä keksinyt muita sanoja.) (Luulen että lauluun kuuluu myös tanssi, mutta nuoriso estää minua tanssimasta sitä, koska polveni narisevat niin kovaäänisesti että iloinen pieni pyykkärilaulu lakkaa kuulumasta)
Kävin sauvakävelemässä.
Koko viikonloppuna en pystynyt ulkoilemaan koska oli niin kamala sää. Paitsi sunnuntaina oli pakko lähteä metsäkävelylle kun oltiin ystävien kanssa sovittu.
Putsasin mikron.
En ollut edes huomannut että se kaipaa puhdistamista. mutta olin jotenkin niin tohkeissani maanantaista että se meni ihan tuossa ohessa vain.
Pesin vessan ja imuroin.
Maanantai on jo pitkään ollut minusta kätevä päivä imuroimiselle ja vessan siistimiselle.
Yritän yleensä nakittaa nuorison perjantaihommiin, ja niiden jäljiltä täytyy tehdä vähän paikkoa.
Imuroin vain silleesti mihin johto yltää.
Tein seuraavan päivän ruuan.
Miten ihmeessä kuvittelen että se ja puuro mahtuvat jääkaappiin, en ymmärrä.
Maksoin pari laskua.
Koska niitäkään en pystynyt mitenkään hoitamaan viikonloppuna.
Mietin kyllä että tarttis-tarttis, mutta en pystynyt toimeentumaan.
On ihan liian vaivalloista loggautua verkkopankkiin kesken laiskan netinplaraamisen.
Ja sitten vielä tulin leuhkimaan aikaansaannoksistani blogissa.
Viikonloppuna en pystynyt
a) leuhkimaan, koska ei ollut mitään leuhkittavaa
b) kirjoittamaan blogiin, koska kärsin diivamaisista luomisentuskista.
*
Se on kyllä kummallista että sunnuntaisin kun kärsin alkavan arkiviikon tuskaa, en ikinä muista että maanantai on ihan paljon parempi päivä.
Lomaisin en ole maanantaisin näin reipas.
ja PS.
muistutan lukijakuntaa siitä, että teen keskivertokansalaista lyhyempää työaikaa ja tienaan keskivertokansalaista vähemmän palkkaa.
Ne yhdessä johtavat siihen, että aikaa on riittämiin, ja tarve nykertää ruokaa itse myös.
Ei, älkää käsittäkö väärin.
Kärsin ihan aina sunnuntai-iltaisin massiivisesta aargh-vapaapäivä-on-ohi -tyyppisestä alakulosta ja onko-ihan-pakko-mennä-töihin-jos-ei-yhtään-huvita -ahdistuksesta. Havaittu on myös saispa saikkua -haaveilua.
Mutta kun viikko ihan oikeasti käynnistyy töissä, parin kahvisaavillisen jälkeen, muutun valtavan tehokkaaksi, aikaansaavaksi ja osaavaksi.
Hyvällä tuurilla saan maanantaina tehtyä melkein kaikki viikon hommelit.
Ja mikä parasta - se jatkuu, tai jos mahdollista - kehittyy vielä produktiivisemmaksi kotisäpsyksi.
En tiedä johtuiko aurinkoisesta säästä tai jostain biorytmisestä vinksahduksesta, mutta oli kyllä erinomaisen aikaansaapa päivä tänään.
Kaikki se, minkä olin onnistunut viikonlopun aikana prokrastinoimaan Johonkin Parempaan Ajankohtaan tuli tehdyksi tuossa tuokiossa, ilman suurempaa vaivannäköä, ahistusta tai tuskaa.
Kokkasin perheelle tuosta vain hops monipuolisen, maukkaan ja rehevän aterian (kanapyöryköitä, kasviksia, perunamuusia, salaattia).
Ruuanlaiton kaltaiseen vaativaan proseduuriin en pystynyt koko viikonloppuna, koska ruuanlaitto ei nyt vaan nappaa.
Leivoin äidinleipää, nautinnolla.
En kyennyt siihenkään vapaapäivänä, koska kyllä mun nyt sentään kuuluu saada olla ihan rauhassa.
Tein välipalapuuroa, koska viikonloppuna jääkaappiin ei mahtunut.
Ei kyllä mahdu vieläkään.
Leivoin laskiaispullia.
Yritin sitä viikonloppuna, mutta unohdin pullat uuniin.
Niistä tuli laskiaiskorppuja.
Pahoja sellaisia.
En usein tyri taikinaa, mutta siinä meni jotain perustavanlaatuisesti pieleen.
Harmitti niin jätin viimeisetkin kokkihommelit viikonlopun puolivälissä.
Pyykkäsin kaksi koneellista pyykkiä.
Sitä tein koko viikonlopunkin, koska meillä on uusi hieno pesukone, ja pyykkäämisestä on tullut tosi hauskaa.
Aina kun pesuohjelma loppuu, kone soittelee pienen iloisen pyykkärilaulun (sen kertosäe tuntuu menevän että ...ja tralla-lala-la-la-laa nyt pyykki pesty on.) (en ole vielä keksinyt muita sanoja.) (Luulen että lauluun kuuluu myös tanssi, mutta nuoriso estää minua tanssimasta sitä, koska polveni narisevat niin kovaäänisesti että iloinen pieni pyykkärilaulu lakkaa kuulumasta)
Kävin sauvakävelemässä.
Koko viikonloppuna en pystynyt ulkoilemaan koska oli niin kamala sää. Paitsi sunnuntaina oli pakko lähteä metsäkävelylle kun oltiin ystävien kanssa sovittu.
Putsasin mikron.
En ollut edes huomannut että se kaipaa puhdistamista. mutta olin jotenkin niin tohkeissani maanantaista että se meni ihan tuossa ohessa vain.
Pesin vessan ja imuroin.
Maanantai on jo pitkään ollut minusta kätevä päivä imuroimiselle ja vessan siistimiselle.
Yritän yleensä nakittaa nuorison perjantaihommiin, ja niiden jäljiltä täytyy tehdä vähän paikkoa.
Imuroin vain silleesti mihin johto yltää.
Tein seuraavan päivän ruuan.
Miten ihmeessä kuvittelen että se ja puuro mahtuvat jääkaappiin, en ymmärrä.
Maksoin pari laskua.
Koska niitäkään en pystynyt mitenkään hoitamaan viikonloppuna.
Mietin kyllä että tarttis-tarttis, mutta en pystynyt toimeentumaan.
On ihan liian vaivalloista loggautua verkkopankkiin kesken laiskan netinplaraamisen.
Ja sitten vielä tulin leuhkimaan aikaansaannoksistani blogissa.
Viikonloppuna en pystynyt
a) leuhkimaan, koska ei ollut mitään leuhkittavaa
b) kirjoittamaan blogiin, koska kärsin diivamaisista luomisentuskista.
*
Se on kyllä kummallista että sunnuntaisin kun kärsin alkavan arkiviikon tuskaa, en ikinä muista että maanantai on ihan paljon parempi päivä.
Lomaisin en ole maanantaisin näin reipas.
ja PS.
muistutan lukijakuntaa siitä, että teen keskivertokansalaista lyhyempää työaikaa ja tienaan keskivertokansalaista vähemmän palkkaa.
Ne yhdessä johtavat siihen, että aikaa on riittämiin, ja tarve nykertää ruokaa itse myös.
satunnaisia keskusteluja teinien kanssa, osa 2
Minä (pedagogisesti ja rauhallisesti): seuraatko sun pankkitiliä yhtään. Sä kulutat enemmän kuin tienaat.
Teini: Mä arvasin että sä alat huutaa mulle!
Minä: eikun mun tehtävä on yrittää opettaa sulle rahankäyttöä että sä pärjäät sit kun oot omillas
Teini: mä sanoin mun kaverillekin että sä heti alat huutaa, että me niin riidellään tästä. Sinne verkkopankkiin on niin hankala mennä.
Minä: no haluutko sä sun kuukausirahan mieluummin käteisenä. onko sun helpompi seurata sitä?
Teini: 'mmätiiä
*
Teini on vetäytynyt huoneeseensa, lukemaan kokeeseen, ainakin ilmoituksen mukaan
Teini: äitihei! Äiti, äitihei!
Minä (vakuuttuneena siitä että pääsen loistamaan tiedoillani ja taidoillani ja kertomaan fotosynteesin kaavan tai jotain deoksiribonukeliinihappoon liittyvää): no mitä rakas lapsukaiseni?
Teini: voiksä antaa siitä mun takin taskusta mun kuulokkeet
Minä: siis mitä? tää on ihan hyväksikäyttöä.
Teini: no mut kato nyt kuin söpöjä mä ja kissa ollaan, ei me millään voida nousta.
*
Teini tulee kainaloon kyyhöttämään. Pohdimme elämää, opiskeluja ja kaikkea.
Teini: sit siinä jutussa sanottiin et lukihäiriö on periytyvää
Minä: no ei mulla ainakaan oo, eikä isällä. Mut ehkä tädilläs.
Teini: olisitte vähän miettineet.
Minä: aimitäniin
Teini: Lukihäiriö. Migreeni. Kakkostyypin diabetes. Sydän- ja verisuonitaudit. Värisokeus. Migreeni. Te ette oo yhtään miettineet mitä te teette meille.
Minä: me ollaan match made in heaven
Teini: ei tod.
Minä: no ei olla jalostustoimikunnan hyväksymä yhdistelmä. Mut kyl silti ennemmin migreeni kuin joku tosikaamea kuolemaan johtava perinnöllinen sairaus
Teini: no entä tyhmät eläimet?
Minä: mitämitä?
Teini: no taipumus ottaa tyhmiä eläimiä. Kato nyt vaikka noita kissoja. Tai mieti mummin ja isoisän koiria. Tai tätien. Niin.
Minä: siis täh? onko tyhmien eläinten ottaminen perinnöllistä?
Teini: no kato ympärilles ja mieti ihan kaikessa rauhassa.
Minä: entä sarkasmi ja taipumus olla nenäkäs? Onko se siinä sun listassa? Ei tuu mun suvusta ainakaan.
*
Teini: mun kavereiden mielestä - huom. siis ei mun mielestä - sun elämä on täydellistä.
Minä: täh?
Teini: niin mun kaverit on sitä mieltä että sä oot paras ja sun elämä on täydellistä. Ne haluu olla niinkuin sä.
*
Jeepäjee.
Teini: Mä arvasin että sä alat huutaa mulle!
Minä: eikun mun tehtävä on yrittää opettaa sulle rahankäyttöä että sä pärjäät sit kun oot omillas
Teini: mä sanoin mun kaverillekin että sä heti alat huutaa, että me niin riidellään tästä. Sinne verkkopankkiin on niin hankala mennä.
Minä: no haluutko sä sun kuukausirahan mieluummin käteisenä. onko sun helpompi seurata sitä?
Teini: 'mmätiiä
*
Teini on vetäytynyt huoneeseensa, lukemaan kokeeseen, ainakin ilmoituksen mukaan
Teini: äitihei! Äiti, äitihei!
Minä (vakuuttuneena siitä että pääsen loistamaan tiedoillani ja taidoillani ja kertomaan fotosynteesin kaavan tai jotain deoksiribonukeliinihappoon liittyvää): no mitä rakas lapsukaiseni?
Teini: voiksä antaa siitä mun takin taskusta mun kuulokkeet
Minä: siis mitä? tää on ihan hyväksikäyttöä.
Teini: no mut kato nyt kuin söpöjä mä ja kissa ollaan, ei me millään voida nousta.
*
Teini tulee kainaloon kyyhöttämään. Pohdimme elämää, opiskeluja ja kaikkea.
Teini: sit siinä jutussa sanottiin et lukihäiriö on periytyvää
Minä: no ei mulla ainakaan oo, eikä isällä. Mut ehkä tädilläs.
Teini: olisitte vähän miettineet.
Minä: aimitäniin
Teini: Lukihäiriö. Migreeni. Kakkostyypin diabetes. Sydän- ja verisuonitaudit. Värisokeus. Migreeni. Te ette oo yhtään miettineet mitä te teette meille.
Minä: me ollaan match made in heaven
Teini: ei tod.
Minä: no ei olla jalostustoimikunnan hyväksymä yhdistelmä. Mut kyl silti ennemmin migreeni kuin joku tosikaamea kuolemaan johtava perinnöllinen sairaus
Teini: no entä tyhmät eläimet?
Minä: mitämitä?
Teini: no taipumus ottaa tyhmiä eläimiä. Kato nyt vaikka noita kissoja. Tai mieti mummin ja isoisän koiria. Tai tätien. Niin.
Minä: siis täh? onko tyhmien eläinten ottaminen perinnöllistä?
Teini: no kato ympärilles ja mieti ihan kaikessa rauhassa.
Minä: entä sarkasmi ja taipumus olla nenäkäs? Onko se siinä sun listassa? Ei tuu mun suvusta ainakaan.
*
Teini: mun kavereiden mielestä - huom. siis ei mun mielestä - sun elämä on täydellistä.
Minä: täh?
Teini: niin mun kaverit on sitä mieltä että sä oot paras ja sun elämä on täydellistä. Ne haluu olla niinkuin sä.
*
Jeepäjee.
yllättävä kirjastoangst
kävin yhtenä päivänä taas kirjastossa.
Olin siellä ehkä vartin, onnistuin löytämään kassillisen kivoja ja kiinnostavia kirjoja.
Lehtori ihmettelee aina, miksi en käy huvikseni viettämässä aikaa kirjastossa tuntitolkulla.
No ihan ensiksi, minulla on hyvin harvoin tuntitolkulla ylimääräistä aikaa (koska minua kutsuu äitihei -faktori).
Ja toisekseen, jos huvikseni hengailisin kirjastossa tuntitolkulla, tarvitsisin oman henkilökohtaisen kirjastoauton kuskaamaan kaikki kiehtovat löydöt kotiin.
Ja elämääni lisää ylimääräistä aikaa.
Että ehkä on pohjimmiltaan ihan hyvä kun en alvariinsa vetelehdi kirjastossa tuntikausia.
Kyllä joskus vielä vetelehdin, sillä viimeksi kun olin, minulta jäi niin sekopäinen kirja kesken, että se on pakko käydä lukemassa loppuun. En halua lainata sitä kotiin, koska en halua kuluttaa kotilukuaikaa siihen.
Onnistuneista kirjalöydöistä huolimatta sain nostatettua verenpaineeni epäterveisiin lukemiin.
Olin muutamaa päivää aiemmin löytänyt kirjaston verkkotietokannasta e-kirjan, jonka olisin halunnut lainata.
Kun menin e-kirjakantaan, sitä ei ollutkaan olemassa.
Tein tuplatsekkaukset ja ristiintsekkaukset ja eri koneilla, eri päivinä, ettei johdu vain huonosta nettiyhteydestä.
Kun ei niin ei: löytyi kirjaston tietokannasta mutta ei e-kirjastosta.
Menin ja sanoin asiasta kirjastovirkailijalle joka katsoi koko kirjastotietokannasta ja se sanoi, että onhan se täällä.
Minä sanoin, että menepä e-tietokantaan, ei ole.
Se virkailija sanoi että aijaa.
Minä sanoin että poistakaa kiltit semmoiset e-kirjat siitä isosta tietokannasta joiden lisenssi on vanhentunut.
Virkailija sanoi että jätä palaute.
Minä sanoin että sitähän tässä juuri teen.
Virkailija sanoi että en minä voi asialle mitään.
Minä ajattelin että voi kehvatsu
Virkailija vei minut asiakastietokoneelle ja sanoi että laita palaute tästä
Minulta meinasi suoni revetä päästä
Virkailija meni omalle koneelleen jatkamaan sitä mitä oli ollut tekemässä
Minä jätin palautteen kirjasta ja virkailijasta.
Tietenkin eri ihmisillä on erilaisia tehtäviä ja tietenkin kaikki eivät voi tehdä kaikkea; ei tarvitsekaan yksittäisen virkailijan päästä käpälöimään tietokantoja, se on tietokantaihmisten tehtävä.
Mutta silti.
Asiakaspalvelu!
Minua on ihan kaikessa ruvennut häiritsemään aivan vietävästi se, että eri alojen ammattilaiset "haluavat keskittyä oikeisiin töihin".
Myös asiakaspalvelu on ihan oikeaa työtä.
Eivät kai kirjastossa asioivat lainaajat estä kirjastovirkailijaa tekemästä oikeaa työtä? Kun kai se kirjoista ja kokoelmasta kertominen, kuratoiminen ja ties mikälie on niiden virkailijoiden työtä. Vai mitä ne siellä oikein tekevät?
Eivät lääkäriin menevät sairaat ihmiset estä lääkäriä tekemästä oikeaa työtä. Kun se lääkäröinti, myös luulosairaiden pikkumummojen, on lääkäreiden työtä. (mitä ihmettä ne tekisivät sen luulosairailta mummoilta ja korvatulehduksellisilta lapsilta ylijäävällä ajalla? jääkö joku vakavampi sairaus hoitamatta? jos terveyskeskuslääkäri saisi skipata kaikki mummot ja korvatulehdukset, niin mihin sen työaika sitten menisi?)
Eivät pankeissa talletuksiaan hallinnoivat ihmiset estä pankkivirkailijoita tekemästä oikeaa työtä, kun se talletusten hallinta - myös niiden nappikauppaa käyvien pikkumummojen - on pankkivirkailijoiden työtä. (mitä ihmettä ne tekisivät jos ei olisi mummoja jonossa, Suomessa on hirmu vähän sijoitusneuvoja tarvitsevia miljonäärejä? mihin menisi pankkivirkailijan työaika jos ei tarvitsisi laskea mummon eläkepennejä sopivankokoisina seteleinä mummolle käteen?)
Eivät kassoilla asioivat kauppojen asiakkaat estä kassaihmisiä tekemästä oikeaa työtä, kun niiden työ on kassapalvelu. (mitä ihmettä tekisi kaupan kassa jos asiakas palvelisi itseään, mihin menisi sen työaika?)
Eivät sähköpostin kautta vastauksiaan kärkkyvät ihmiset estä minua tekemästä työtäni, kun minun työhöni kuuluu se sähköposteihin vastailu.
Ottaahan se välillä päähän ihan vietävästi, mutta jonkun sekin homma on tehtävä. Muuten ei pallo pyöri.
Minusta ollaan ihan hakoteillä kun ihmisen pitäisi koko ajan itse palvella itseään, että ne ihmiset jotka saavat palkkaa jostain asiakaspalvelutehtävästä, saisivat rauhassa keskittyä oikeisiin töihin.
*
ps. minun työalallani puhutaan usein siitä, että me emme tee oikeita töitä.
Se johtuu paljolti siitä, että aivan valtavan iso osa työajasta menee juuri tuommoiseen erilaiseen asiakaspalvelutyyliseen silppusälppyyn.
Olin siellä ehkä vartin, onnistuin löytämään kassillisen kivoja ja kiinnostavia kirjoja.
Lehtori ihmettelee aina, miksi en käy huvikseni viettämässä aikaa kirjastossa tuntitolkulla.
No ihan ensiksi, minulla on hyvin harvoin tuntitolkulla ylimääräistä aikaa (koska minua kutsuu äitihei -faktori).
Ja toisekseen, jos huvikseni hengailisin kirjastossa tuntitolkulla, tarvitsisin oman henkilökohtaisen kirjastoauton kuskaamaan kaikki kiehtovat löydöt kotiin.
Ja elämääni lisää ylimääräistä aikaa.
Että ehkä on pohjimmiltaan ihan hyvä kun en alvariinsa vetelehdi kirjastossa tuntikausia.
Kyllä joskus vielä vetelehdin, sillä viimeksi kun olin, minulta jäi niin sekopäinen kirja kesken, että se on pakko käydä lukemassa loppuun. En halua lainata sitä kotiin, koska en halua kuluttaa kotilukuaikaa siihen.
Onnistuneista kirjalöydöistä huolimatta sain nostatettua verenpaineeni epäterveisiin lukemiin.
Olin muutamaa päivää aiemmin löytänyt kirjaston verkkotietokannasta e-kirjan, jonka olisin halunnut lainata.
Kun menin e-kirjakantaan, sitä ei ollutkaan olemassa.
Tein tuplatsekkaukset ja ristiintsekkaukset ja eri koneilla, eri päivinä, ettei johdu vain huonosta nettiyhteydestä.
Kun ei niin ei: löytyi kirjaston tietokannasta mutta ei e-kirjastosta.
Menin ja sanoin asiasta kirjastovirkailijalle joka katsoi koko kirjastotietokannasta ja se sanoi, että onhan se täällä.
Minä sanoin, että menepä e-tietokantaan, ei ole.
Se virkailija sanoi että aijaa.
Minä sanoin että poistakaa kiltit semmoiset e-kirjat siitä isosta tietokannasta joiden lisenssi on vanhentunut.
Virkailija sanoi että jätä palaute.
Minä sanoin että sitähän tässä juuri teen.
Virkailija sanoi että en minä voi asialle mitään.
Minä ajattelin että voi kehvatsu
Virkailija vei minut asiakastietokoneelle ja sanoi että laita palaute tästä
Minulta meinasi suoni revetä päästä
Virkailija meni omalle koneelleen jatkamaan sitä mitä oli ollut tekemässä
Minä jätin palautteen kirjasta ja virkailijasta.
Tietenkin eri ihmisillä on erilaisia tehtäviä ja tietenkin kaikki eivät voi tehdä kaikkea; ei tarvitsekaan yksittäisen virkailijan päästä käpälöimään tietokantoja, se on tietokantaihmisten tehtävä.
Mutta silti.
Asiakaspalvelu!
Minua on ihan kaikessa ruvennut häiritsemään aivan vietävästi se, että eri alojen ammattilaiset "haluavat keskittyä oikeisiin töihin".
Myös asiakaspalvelu on ihan oikeaa työtä.
Eivät kai kirjastossa asioivat lainaajat estä kirjastovirkailijaa tekemästä oikeaa työtä? Kun kai se kirjoista ja kokoelmasta kertominen, kuratoiminen ja ties mikälie on niiden virkailijoiden työtä. Vai mitä ne siellä oikein tekevät?
Eivät lääkäriin menevät sairaat ihmiset estä lääkäriä tekemästä oikeaa työtä. Kun se lääkäröinti, myös luulosairaiden pikkumummojen, on lääkäreiden työtä. (mitä ihmettä ne tekisivät sen luulosairailta mummoilta ja korvatulehduksellisilta lapsilta ylijäävällä ajalla? jääkö joku vakavampi sairaus hoitamatta? jos terveyskeskuslääkäri saisi skipata kaikki mummot ja korvatulehdukset, niin mihin sen työaika sitten menisi?)
Eivät pankeissa talletuksiaan hallinnoivat ihmiset estä pankkivirkailijoita tekemästä oikeaa työtä, kun se talletusten hallinta - myös niiden nappikauppaa käyvien pikkumummojen - on pankkivirkailijoiden työtä. (mitä ihmettä ne tekisivät jos ei olisi mummoja jonossa, Suomessa on hirmu vähän sijoitusneuvoja tarvitsevia miljonäärejä? mihin menisi pankkivirkailijan työaika jos ei tarvitsisi laskea mummon eläkepennejä sopivankokoisina seteleinä mummolle käteen?)
Eivät kassoilla asioivat kauppojen asiakkaat estä kassaihmisiä tekemästä oikeaa työtä, kun niiden työ on kassapalvelu. (mitä ihmettä tekisi kaupan kassa jos asiakas palvelisi itseään, mihin menisi sen työaika?)
Eivät sähköpostin kautta vastauksiaan kärkkyvät ihmiset estä minua tekemästä työtäni, kun minun työhöni kuuluu se sähköposteihin vastailu.
Ottaahan se välillä päähän ihan vietävästi, mutta jonkun sekin homma on tehtävä. Muuten ei pallo pyöri.
Minusta ollaan ihan hakoteillä kun ihmisen pitäisi koko ajan itse palvella itseään, että ne ihmiset jotka saavat palkkaa jostain asiakaspalvelutehtävästä, saisivat rauhassa keskittyä oikeisiin töihin.
*
ps. minun työalallani puhutaan usein siitä, että me emme tee oikeita töitä.
Se johtuu paljolti siitä, että aivan valtavan iso osa työajasta menee juuri tuommoiseen erilaiseen asiakaspalvelutyyliseen silppusälppyyn.
sanoinkuvaamaton
menimme ystäväpariskunnan kanssa ystävänpäivänä syömään.
Päädyimme sekalaisista ja jokseenkin omituisista syistä syömään paikkaan, jota minä olin pitänyt jonkinlaisena vatsakkaiden kauppaneuvossetien klubina, yksityisenä ravintolana jossa suhmuroidaan liike-elämän kiemuroita ja tehdään kaupungin kohtalosta vähintään yhtä olennaisia sopimuksia kuin Urkin saunassa neuvostovuosina.
Minua valistettiin että on ihan yleinen, julkinen ja normaali ravintola, jonne tämmöinen kaltaiseni rahvas on aivan tervetullut.
Tai terevtullut kuten ravintolan eteisessä oleva inforuutu toivotti.
Paikan sisustus oli jostain yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta, vähän herraskaista ja vähän kulahtanutta. Niinkuin ruotsinlaivalla joskus ennen.
Jotenkin ilmassa oli sellaista menneiden aikojen nuhjaantunutta loisteliaisuutta.
Valkeat liinat, kristallit ja kokonainen armada erilaisia ruokailuvälineitä oli katettu jokaiseen pöytään.
Minuun iski hetkellinen kauhukohtaus, koska vaikka vanhempani ovat tietysti kasvattaneet minut hyvin kuin ingallsinlauran, niin rapuhaarukoiden ja simppukkalusikoiden ja muiden sellaisten sosimien käyttö on jokseenkin vierasta.
Ajattelin jo että keittiöstä juoksutetaan pöytään joku viidentoista ruokalajin käsittämätön menu, niin paljon niitä kaikkia välineitä oli pöydissä.
Ja mietin että taidan sittenkin olla väärässä paikassa, toivottavasti ei ole listalla kovin erikoisia ranskankielisiä ruokalajeja.
Syöjäkunta oli sekalaista: yllättävän nuoria, melkein keskenkasvuisia ihmisiä oli paljon. Farkkuväkeä.
Ei juurikaan vatsakkaita kauppaneuvoksia.
Perjantain tai ystävänpäivän kunniaksi ihka elävä pianisti soitteli romanttisentapaista pimpelipompelimusiikkia.
Paljon juoksutuksia ja glissandoa, kappaleessa kuin kappaleessa.
Tarjoilija johdatti meidät pöytään.
Otti Lehtoria oikein tuttavallisesti kiinni hartioista ja sanoi että tuon teille nyt alkuun vähän vettä että saadaan hydrauliikat kuntoon.
Kaatoi vedet laseihin ja totesi että nyt on tämä hydrauliikka kunnossa, mitäs herrasväelle laitetaan.
Tilasimme ruuat.
Viini tuotiin maistille: tämä se on semmoista viiniä, mistä en ole yhtään reklamaatiota tehnyt. Kierrekorkkipullosta vielä niin eipä ole korkkivikaakaan, totesi tarjoilijamme. Ja täppäsi harteille seurueen toista miestä.
Me annettiin meidän blineille lempinimeksi blintsykkä. Tästä tätä blintsykkää nyt tulee.
Ja leipyskää.
Tarjoilija kiepautti kätensä vuorostaan minun harteilleni.
Avoimessa essuntaskussa oli näkyvästi tupakka-aski.
Miltäs se leipyskä maistuu? kyseli toinen tarjoilija, Tuodaanko lisää?
Pääruuat tuotiin tarjolle.
Olin koko ajan puolikorvalla seurannut pianon tiluliitä.
Ihan mielenkiinnosta soittolistaa kohtaan.
Silloin kun tulimme ravintolaan, taiteilija veteli instrumentistaan Ack Värmeland du sköna - joka on toki aivan ihana kappale, mutta ehkä vähän hämmentävä musiikkivalinta ruuan taustalle noin yleisesti ottaen.
Myrskyluoto tuli tietysti ja muuta mitälie tavannoimaisen romantillista.
Pääruokaamme säestänyt Mikki Hiiri merihädässä sen sijaan oli jo todellinen yllätysveto.
Totta kai juoksutuksilla ja glissandoilla silattuna mutta sittenkin.
Ja kai se jossain mielessä sopikin ihan hyvin kalan kyytipojaksi.
Meinasi iskeä nauruhepuli ja kuriton käytös ihmiseen kaiken sen kiiltävän kristallin keskellä.
Tuntui kuin olisin ollut mukana jossain absurdissa näytelmässä.
Odotin vain että joku johncleese-tyyppi pitkänjussin majatalosta astuu estradille ja alkaa pastakauhan kanssa jahdata tarjoiljoita ja pianisti vetelee taustamusiiksi jotain piirrosleffamusiikkia.
Ruoka oli hyvää, esillepano vähän outo - Lehtorin kala-annoksessa oli keskellä kalaa pystyssä yksi kukkakaalinnuppu ja asiakkaita tuttavallisesti käpälöivä, reteäkielinen salihenkilökunta olisi sopinut ehkä paremmin jonnekin oktoberfestille, mutta olipa ainakin mieleenjäävä, uniikki ja jännittävä kokemus.
Kun kotiin mennessä puntaroimme kokemusta yhdessä, totesin että en kovin kevein perustein käytä ilmaisua sanoinkuvaamaton.
Mutta sitä tämä oli.
Jääköön ravintolan nimi siksi mainitsematta.
*
Päädyimme sekalaisista ja jokseenkin omituisista syistä syömään paikkaan, jota minä olin pitänyt jonkinlaisena vatsakkaiden kauppaneuvossetien klubina, yksityisenä ravintolana jossa suhmuroidaan liike-elämän kiemuroita ja tehdään kaupungin kohtalosta vähintään yhtä olennaisia sopimuksia kuin Urkin saunassa neuvostovuosina.
Minua valistettiin että on ihan yleinen, julkinen ja normaali ravintola, jonne tämmöinen kaltaiseni rahvas on aivan tervetullut.
Tai terevtullut kuten ravintolan eteisessä oleva inforuutu toivotti.
Paikan sisustus oli jostain yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta, vähän herraskaista ja vähän kulahtanutta. Niinkuin ruotsinlaivalla joskus ennen.
Jotenkin ilmassa oli sellaista menneiden aikojen nuhjaantunutta loisteliaisuutta.
Valkeat liinat, kristallit ja kokonainen armada erilaisia ruokailuvälineitä oli katettu jokaiseen pöytään.
Minuun iski hetkellinen kauhukohtaus, koska vaikka vanhempani ovat tietysti kasvattaneet minut hyvin kuin ingallsinlauran, niin rapuhaarukoiden ja simppukkalusikoiden ja muiden sellaisten sosimien käyttö on jokseenkin vierasta.
Ajattelin jo että keittiöstä juoksutetaan pöytään joku viidentoista ruokalajin käsittämätön menu, niin paljon niitä kaikkia välineitä oli pöydissä.
Ja mietin että taidan sittenkin olla väärässä paikassa, toivottavasti ei ole listalla kovin erikoisia ranskankielisiä ruokalajeja.
Syöjäkunta oli sekalaista: yllättävän nuoria, melkein keskenkasvuisia ihmisiä oli paljon. Farkkuväkeä.
Ei juurikaan vatsakkaita kauppaneuvoksia.
Perjantain tai ystävänpäivän kunniaksi ihka elävä pianisti soitteli romanttisentapaista pimpelipompelimusiikkia.
Paljon juoksutuksia ja glissandoa, kappaleessa kuin kappaleessa.
Tarjoilija johdatti meidät pöytään.
Otti Lehtoria oikein tuttavallisesti kiinni hartioista ja sanoi että tuon teille nyt alkuun vähän vettä että saadaan hydrauliikat kuntoon.
Kaatoi vedet laseihin ja totesi että nyt on tämä hydrauliikka kunnossa, mitäs herrasväelle laitetaan.
Tilasimme ruuat.
Viini tuotiin maistille: tämä se on semmoista viiniä, mistä en ole yhtään reklamaatiota tehnyt. Kierrekorkkipullosta vielä niin eipä ole korkkivikaakaan, totesi tarjoilijamme. Ja täppäsi harteille seurueen toista miestä.
Me annettiin meidän blineille lempinimeksi blintsykkä. Tästä tätä blintsykkää nyt tulee.
Ja leipyskää.
Tarjoilija kiepautti kätensä vuorostaan minun harteilleni.
Avoimessa essuntaskussa oli näkyvästi tupakka-aski.
Miltäs se leipyskä maistuu? kyseli toinen tarjoilija, Tuodaanko lisää?
Pääruuat tuotiin tarjolle.
Olin koko ajan puolikorvalla seurannut pianon tiluliitä.
Ihan mielenkiinnosta soittolistaa kohtaan.
Silloin kun tulimme ravintolaan, taiteilija veteli instrumentistaan Ack Värmeland du sköna - joka on toki aivan ihana kappale, mutta ehkä vähän hämmentävä musiikkivalinta ruuan taustalle noin yleisesti ottaen.
Myrskyluoto tuli tietysti ja muuta mitälie tavannoimaisen romantillista.
Pääruokaamme säestänyt Mikki Hiiri merihädässä sen sijaan oli jo todellinen yllätysveto.
Totta kai juoksutuksilla ja glissandoilla silattuna mutta sittenkin.
Ja kai se jossain mielessä sopikin ihan hyvin kalan kyytipojaksi.
Meinasi iskeä nauruhepuli ja kuriton käytös ihmiseen kaiken sen kiiltävän kristallin keskellä.
Tuntui kuin olisin ollut mukana jossain absurdissa näytelmässä.
Odotin vain että joku johncleese-tyyppi pitkänjussin majatalosta astuu estradille ja alkaa pastakauhan kanssa jahdata tarjoiljoita ja pianisti vetelee taustamusiiksi jotain piirrosleffamusiikkia.
Ruoka oli hyvää, esillepano vähän outo - Lehtorin kala-annoksessa oli keskellä kalaa pystyssä yksi kukkakaalinnuppu ja asiakkaita tuttavallisesti käpälöivä, reteäkielinen salihenkilökunta olisi sopinut ehkä paremmin jonnekin oktoberfestille, mutta olipa ainakin mieleenjäävä, uniikki ja jännittävä kokemus.
Kun kotiin mennessä puntaroimme kokemusta yhdessä, totesin että en kovin kevein perustein käytä ilmaisua sanoinkuvaamaton.
Mutta sitä tämä oli.
Jääköön ravintolan nimi siksi mainitsematta.
*
satunnaisia keskusteluja teinien kanssa, 1.osa
Teini: äiti, mä luulen että sä oot vakooja
minä: täh? mitenniin?
teini: nokun sä osaat sitä venäjää.
minä: mitä mä muka vakoilen? Isää? Kenelle mä vuodan niitä tietoja?
teini: no mistä mä tiedän. Enkä sä oot joskus ennen ollut vakooja ja jääny nyt tänne ja me ollaan sun peitetarina.
Mun kaverit on kans sitä mieltä. Sä oot vakooja.
*
Muutamaa päivää myöhemmin
teini: sano jotain venäjäksi
(tämä on minusta ollut aina aivan älytön pyyntö.)
minä (paatoksella): ljublju tebja Petra tvorenje, ljublju tvoi strogij, stroinyi vid...
teini: sä OOT vakooja. sun ääni muuttuu, sä et oo mun äiti. Älä enää koskaan puhu venäjää mulle, se on pelottavaa. Sä muutut kokonaan.
*
Muutamaa päivää myöhemmin
minä: miten voi treenata nykyään johonkin vaikka matikan ylppäreihin? kun ennen oli semmoisia kirjoja, joissa oli vastaukset takana
teini: ooksä kuullu abitreeneistä?
minä: joo, entäsit?
teini: no siellä on niitä vanhoja kokeita myös. Mä näytän.
(tulee tietokoneen kanssa) Sä voit tehdä tästä vaikka...no venäjän.
minä: noemmäosaa
teini: joojoo, no nyt, tässä tulee kuuntelu. Ensin sä luet tarkkaan nää kysymykset ja sit tästä painetaan ja sä voit kuunnella sen kaks kertaa.
abitreenikone paasaa venäjää ja minä teen kuunteluita
eri teini: apua, mitä täällä tapahtuu? miks meillä puhutaan venäjää? (kaverille puhelimeen) tää on tosi pelottavaa. äiti kuuntelee venäjää. se ON vakooja.
minä: no katotaas. Hei mä olisin saanut ällän kuuntelusta! mä osaan vielä!
Lehtori: mäkin ymmärsin jotain.
minä: älä varasta mun tuulta. anna mun kuvitella et mä osaan vielä.
*
Muutamaa päivää myöhemmin
teini: miks te ette ruvenneet puhumaan meille venäjää?
eri teini: tai latinaa? kun te kumminkin osaatte sitä, olisitte puhuneet latinaa. hei ehkä äiti on vatikaanin vakooja.
Lehtori: mitä se vakoilee?
teinit: mistä me se tiedetään?
minä Lehtorille paatoksella: ljublju tebja
Lehtori kairaa itseään lattian läpi: joo-joo
*
Muutamaa päivää myöhemmin illalla - olen juuri tullut suihkusta ja suunnittelen nukkumaanmenoa
teini: mä haluaisin joskus oppia venäjän aakkoset. onksne vaikeet?
minä: no ei. missäs meillä on paperia?
teini: ei nyt, ei mulla oo aikaa
Lehtori: mäkin luulin että ne on tosi vaikeita, mut ne oppii kyl tosi nopeesti
minä: joo, ne on pienin riesa siinä kielessä
no niin, katos mitä tässä lukee, nää on ihan tuttuja sanoja sulle.
Tunnin päästä (menen vaihtamaan pyyhkeen yöpaitaan)
teini: tää oli niin wörttii. mä en oo koskaan joutunu opettelemaan kirjaimia. tää oli hauskaa.
nyt me voidaan ruveta opiskelemaan venäjää.
minä: täh? mitenniin?
teini: nokun sä osaat sitä venäjää.
minä: mitä mä muka vakoilen? Isää? Kenelle mä vuodan niitä tietoja?
teini: no mistä mä tiedän. Enkä sä oot joskus ennen ollut vakooja ja jääny nyt tänne ja me ollaan sun peitetarina.
Mun kaverit on kans sitä mieltä. Sä oot vakooja.
*
Muutamaa päivää myöhemmin
teini: sano jotain venäjäksi
(tämä on minusta ollut aina aivan älytön pyyntö.)
minä (paatoksella): ljublju tebja Petra tvorenje, ljublju tvoi strogij, stroinyi vid...
teini: sä OOT vakooja. sun ääni muuttuu, sä et oo mun äiti. Älä enää koskaan puhu venäjää mulle, se on pelottavaa. Sä muutut kokonaan.
*
Muutamaa päivää myöhemmin
minä: miten voi treenata nykyään johonkin vaikka matikan ylppäreihin? kun ennen oli semmoisia kirjoja, joissa oli vastaukset takana
teini: ooksä kuullu abitreeneistä?
minä: joo, entäsit?
teini: no siellä on niitä vanhoja kokeita myös. Mä näytän.
(tulee tietokoneen kanssa) Sä voit tehdä tästä vaikka...no venäjän.
minä: noemmäosaa
teini: joojoo, no nyt, tässä tulee kuuntelu. Ensin sä luet tarkkaan nää kysymykset ja sit tästä painetaan ja sä voit kuunnella sen kaks kertaa.
abitreenikone paasaa venäjää ja minä teen kuunteluita
eri teini: apua, mitä täällä tapahtuu? miks meillä puhutaan venäjää? (kaverille puhelimeen) tää on tosi pelottavaa. äiti kuuntelee venäjää. se ON vakooja.
minä: no katotaas. Hei mä olisin saanut ällän kuuntelusta! mä osaan vielä!
Lehtori: mäkin ymmärsin jotain.
minä: älä varasta mun tuulta. anna mun kuvitella et mä osaan vielä.
*
Muutamaa päivää myöhemmin
teini: miks te ette ruvenneet puhumaan meille venäjää?
eri teini: tai latinaa? kun te kumminkin osaatte sitä, olisitte puhuneet latinaa. hei ehkä äiti on vatikaanin vakooja.
Lehtori: mitä se vakoilee?
teinit: mistä me se tiedetään?
minä Lehtorille paatoksella: ljublju tebja
Lehtori kairaa itseään lattian läpi: joo-joo
*
Muutamaa päivää myöhemmin illalla - olen juuri tullut suihkusta ja suunnittelen nukkumaanmenoa
teini: mä haluaisin joskus oppia venäjän aakkoset. onksne vaikeet?
minä: no ei. missäs meillä on paperia?
teini: ei nyt, ei mulla oo aikaa
Lehtori: mäkin luulin että ne on tosi vaikeita, mut ne oppii kyl tosi nopeesti
minä: joo, ne on pienin riesa siinä kielessä
no niin, katos mitä tässä lukee, nää on ihan tuttuja sanoja sulle.
Tunnin päästä (menen vaihtamaan pyyhkeen yöpaitaan)
teini: tää oli niin wörttii. mä en oo koskaan joutunu opettelemaan kirjaimia. tää oli hauskaa.
nyt me voidaan ruveta opiskelemaan venäjää.
äiti-ihmisretriittitarve
Jokainen äiti-ihminen tarvitsee välillä semmoisen hetken, että saa olla omassa kodissa ihan omassa rauhassa kohtalaisen sopivanmittaisen ajan.
Äiti-ihminen tarvitsee äiti-ihmisretriitin.
Ensinnäkin nuorison (tai lapsukaisten) pitää olla Jossain Muualla Riittävän Turvassa ettei tarvitse murehtia.
Ruokittuina.
Ja semmoisesti etteivät heti pölähdä ovesta sisään.
Ja kumppanin myös.
Retriittituokion pitää olla sopivan mittainen.
Tarvittava retriitin pituus riippuu vähän tilanteesta.
Joskus voi olla ettei riitä viikkokaan.
Joskus tuntikin saattaa olla yllin ja kyllin.
Tässä esimerkissä noin kaksi tuntia oli oiva retriitin pituus.
Semmoisena hyvänä retriittituokiona äiti-ihminen tekee ensin jonkun pitkään harmittaneen kotihommelijutun, vähän niin kuin kuuliaisuustyön luostarissa tai pakollisen mietiskelyyn johdattavan työn jossain ashramissa.
Liikaa ei saa siihen kuluttaa aikaa, vaan sopivasti. Retriitin kestosta tietysti riippuen, mutta vartti alkaa jo olla liikaa, voi häiriintyä mietiskely enemmästä raadannasta.
Siinä imuroidessa (tai mitäsenytikinäonkaan) äiti-ihminen saa vapaasti haaveilla ja kuvitella ihan mitä vain. Vaikka olisi keskenään ristiriitaisiakin kuvitelmia - niin kuin vaikka että on ypöyksin autiolla saarella mutta perheen kanssa.
Tai mitä vain mistä tulee hyvä mieli: uusien astioiden hankkimista ja konmarittamista ihan hyvin voi ajatella niitä yhtäaikaa.
Sitten retriitti jatkuu syömisellä.
Saa syödä mitävain noutoruokaa, roiskeläpän tai ihan mitä vain henkilökohtaista, epäterveellistä (tai saa olla terveellistäkin, jos välttämättä haluaa) ja nautinnollista.
Mutta epävaivalloista, Jonkun Muun tekemää.
Ja jälkiruokaa suorastaan pitää ottaa. Esim. suklaata salajemmasta. Myös salmiakkia lisäksi. (minä en syö makeaa, paitsi nyt olen ruvennut syömään ja se on todella omituista) (kertoo varmaan stressistä)
Saa lukea kun syö, ja jos tekee mieli niin vaikka vielä katsoa telkkariakin samaan aikaan.
Tai voi tehdä jotain muuta semmoista mistä tulee hyvä mieli ja flow.
Eikä koko aikana tarvitse yhtään millään tavalla ottaa huomioon ketään muuta ihmistä.
(myös olisi hyvä jos ei tarvitsisi huomioida kissaeläimiä, mutta ne eivät ole riittävän itseohjautuvia. ja sitä paitsi ne kuvittelevat olevansa maailman napa)
Ja jos on onnistunut niin tunnissa ehtii melkein saavuttaa täydellisen mielenrauhan, tai ainakin jotain hyvin läheisesti sitä muistuttavaa.
Ja vallata oman kodin edes vähänpikkuisen ihan vain itselleen.
Kaikista tärkeintä on se että saa olla omassa kodissa.
Muuten ei ole retriitti.
On loma tai matka tai muu huvitus.
*
Välttämätöntä olisi myös välillä saada viettää kumppanuusretriittiä, joka on aikalailla samanlainen paitsi että paikalla on äiti-ihmisen lisäksi myös kumppani.
Voi siitä retriitistä jättää pois sen kotihommeliosuuden ja keskittyä olennaisempiin asioihin.
*
Meidän teinit ovat suunnilleen maailman ihanimpia tai ainakin niistä jotka tunnen, mutta voi hyväthyttysetsentään, ne eivät ole ikinä poissa kotoa.
Ainakaan yhtä aikaa.
Ja vaikka ne kotona ollessa ovat tiukasti omissa komeroissaan, luurit korvilla, eivätkä tarvitse äiti-ihmistä juuri lainkaan ("äitihei missä on mun...äitihei mitä ruokaa, äitihei, milloin syödään, äitihei, voiksä antaa mulle ..euroa...jne), niin ne ovat silti Minun Omassa Tilassani.
Ja aina välillä toivon ne hornantuuttiin että saan olla edes pienen hetken ihan rauhassa oman itseni kanssa.
Äiti-ihminen tarvitsee äiti-ihmisretriitin.
Ensinnäkin nuorison (tai lapsukaisten) pitää olla Jossain Muualla Riittävän Turvassa ettei tarvitse murehtia.
Ruokittuina.
Ja semmoisesti etteivät heti pölähdä ovesta sisään.
Ja kumppanin myös.
Retriittituokion pitää olla sopivan mittainen.
Tarvittava retriitin pituus riippuu vähän tilanteesta.
Joskus voi olla ettei riitä viikkokaan.
Joskus tuntikin saattaa olla yllin ja kyllin.
Tässä esimerkissä noin kaksi tuntia oli oiva retriitin pituus.
Semmoisena hyvänä retriittituokiona äiti-ihminen tekee ensin jonkun pitkään harmittaneen kotihommelijutun, vähän niin kuin kuuliaisuustyön luostarissa tai pakollisen mietiskelyyn johdattavan työn jossain ashramissa.
Liikaa ei saa siihen kuluttaa aikaa, vaan sopivasti. Retriitin kestosta tietysti riippuen, mutta vartti alkaa jo olla liikaa, voi häiriintyä mietiskely enemmästä raadannasta.
Siinä imuroidessa (tai mitäsenytikinäonkaan) äiti-ihminen saa vapaasti haaveilla ja kuvitella ihan mitä vain. Vaikka olisi keskenään ristiriitaisiakin kuvitelmia - niin kuin vaikka että on ypöyksin autiolla saarella mutta perheen kanssa.
Tai mitä vain mistä tulee hyvä mieli: uusien astioiden hankkimista ja konmarittamista ihan hyvin voi ajatella niitä yhtäaikaa.
Sitten retriitti jatkuu syömisellä.
Saa syödä mitävain noutoruokaa, roiskeläpän tai ihan mitä vain henkilökohtaista, epäterveellistä (tai saa olla terveellistäkin, jos välttämättä haluaa) ja nautinnollista.
Mutta epävaivalloista, Jonkun Muun tekemää.
Ja jälkiruokaa suorastaan pitää ottaa. Esim. suklaata salajemmasta. Myös salmiakkia lisäksi. (minä en syö makeaa, paitsi nyt olen ruvennut syömään ja se on todella omituista) (kertoo varmaan stressistä)
Saa lukea kun syö, ja jos tekee mieli niin vaikka vielä katsoa telkkariakin samaan aikaan.
Tai voi tehdä jotain muuta semmoista mistä tulee hyvä mieli ja flow.
Eikä koko aikana tarvitse yhtään millään tavalla ottaa huomioon ketään muuta ihmistä.
(myös olisi hyvä jos ei tarvitsisi huomioida kissaeläimiä, mutta ne eivät ole riittävän itseohjautuvia. ja sitä paitsi ne kuvittelevat olevansa maailman napa)
Ja jos on onnistunut niin tunnissa ehtii melkein saavuttaa täydellisen mielenrauhan, tai ainakin jotain hyvin läheisesti sitä muistuttavaa.
Ja vallata oman kodin edes vähänpikkuisen ihan vain itselleen.
Kaikista tärkeintä on se että saa olla omassa kodissa.
Muuten ei ole retriitti.
On loma tai matka tai muu huvitus.
*
Välttämätöntä olisi myös välillä saada viettää kumppanuusretriittiä, joka on aikalailla samanlainen paitsi että paikalla on äiti-ihmisen lisäksi myös kumppani.
Voi siitä retriitistä jättää pois sen kotihommeliosuuden ja keskittyä olennaisempiin asioihin.
*
Meidän teinit ovat suunnilleen maailman ihanimpia tai ainakin niistä jotka tunnen, mutta voi hyväthyttysetsentään, ne eivät ole ikinä poissa kotoa.
Ainakaan yhtä aikaa.
Ja vaikka ne kotona ollessa ovat tiukasti omissa komeroissaan, luurit korvilla, eivätkä tarvitse äiti-ihmistä juuri lainkaan ("äitihei missä on mun...äitihei mitä ruokaa, äitihei, milloin syödään, äitihei, voiksä antaa mulle ..euroa...jne), niin ne ovat silti Minun Omassa Tilassani.
Ja aina välillä toivon ne hornantuuttiin että saan olla edes pienen hetken ihan rauhassa oman itseni kanssa.
reseptiloma
Minulla on kuulkaa hieno idea.
Pitäisi olla semmoinen mittari, jolla vaikka korvasta voisi mitata että millainen ruuhka ihmisen päässä on.
Minulla on usein kova.
Dominopalikat kaatuilevat toistensa päälle ja limittäin ja on ajoittaista lievää oikosulkuakin ilmassa kun on niin moniäänistä väittelyä päässäni.
Ikävänluontoistakin on usein se väittely.
Öiseen aikaan varsinkin.
Öiseen aikaan varsinkin.
Niin olisi mittari ja menisin lääkäriin ja se lääkäri lykkäisi mittarin korvaan ja katsoisi että millä desibeleillä (tai ehkä siihen on joku muu mittayksikkö?) ne äänet siellä kinastelevat ja paljonko niitä on. Olisi tarkka asteikko, että jos on yli x ääntä ja desibeliä, niin heti pitää hoitaa.
(vähän niin kuin jos on liian vähän hemoglobiinia, pitää ottaa rautaa, tai mitä sitä nyt kaikkia vaivoja erilaisilla mittareilla ihmisistä saadaan kaivettua ulos.)
(vähän niin kuin jos on liian vähän hemoglobiinia, pitää ottaa rautaa, tai mitä sitä nyt kaikkia vaivoja erilaisilla mittareilla ihmisistä saadaan kaivettua ulos.)
Sitten se lääkäri sanoisi huolehtivaisesti että rouva-hyvä, nyt teidän ihan ehdottomasti täytyy hetki saada levätä.
Se kirjoittaisi reseptin ja minä menisin apteekkiin lunastamaan sen reseptin.
Siinä olisi että ihan ehdottomasti pitää tämän ihmisen saada maata 7pv all-inclusive -hotellissa huolia vailla ja auringossa, uima-altaalla lukemassa. (voisi olla myös 10pv tai 2vko).
Apteekista voisi saada heti mukaan semmoisen valmiin lentolaukun, missä olisi uikkarit ja aurinkorasvaa ja hellehattu valmiiksi pakattuna että heti saisi suikahtaa matkaan, kun kuuri pitää aloittaa ihan nyt heti. Paitsi minä haluaisin kyllä hakea muutaman kirjan myös mukaan. Tai ehkä siellä hotellissa voisi olla kaikenkattava kirjasto?
Semmoinen pakollinen reseptiloma olisi kohtuuhintainen, kun olisi kitkerä ja karvas lääke otettavaksi, ja tietysti kerryttäisi maksukattoa myös.
Käsikaupasta saisi tietysti kovemmalla hinnalla ja se pitäisi ottaa viralliseen loma-aikaan.
Reseptöidylle aurinkolomalle ei työnantajakaan voisi mitään kun olisi ihan pakko ottaa se.
Melkein kuin olisi karanteenissa, että ei yhtään saisi olla töiden kanssa tekemisissä ettei pää poksahda. (tai perheen, jos se aiheuttaa päänsisäistä. tai mikä nyt kenelläkin aiheuttaa)
Reseptöidylle aurinkolomalle ei työnantajakaan voisi mitään kun olisi ihan pakko ottaa se.
Melkein kuin olisi karanteenissa, että ei yhtään saisi olla töiden kanssa tekemisissä ettei pää poksahda. (tai perheen, jos se aiheuttaa päänsisäistä. tai mikä nyt kenelläkin aiheuttaa)
Voisi myös sisältää kohtuullisessa määrin liikuntaa ja muuta ohjattua aktiviteettia mutta enimmäkseen semmoista että hiljenisi se päänsisäinen edes jollain tavalla.
Ehkä enintään kerran vuodessa voisi saada reseptilomaa.
Ja ensin olisi tietysti jotain muuta konservatiivisempaa hoitoa ja yritystä vaientaa kinastelevat sisäiset stressiäänet.
Ehkä voisi myös perustaa semmoisia ryhmiä reseptilomalaisille että olisi kohtalotovereita siellä auringossa.
Lapsikin sen tietää...
Yhtenä päivänä meidän naapuri kysyi, että voisinko viedä heidän taaperonsa vanhempi-lapsi-tanhutreeniin kun vanhemmat sairastavat.
Lupasin.
Koska minulla on kotona oma henkilökohtainen kansantanssija, pyysin häneltä konsultaatiota muutamassa minua askarruttaneessa asiassa, mm. mitä kuuluu pukea päälle (liikunnalliset vaatteet) ja millä jalalla aloitetaan (sillä millä käsketään).
Pistin teinin valitsemaan että kumman paidan pistän päälleni
Teini paheksui, luonnollisesti.
Eihän minulla ole tanssitossujakaan.
Olisin halunnut lainata teinin kansantanssitossut, mutta se kieltäytyi koska riskinä on kuulemma se, että astun parini varpaille ja liiskaan ne, varsinkin kun sanoin että haluan tömistellä paljon.
Sain lainaan semmoiset pehmeät harjoitustossut, joilla ei kuulemma tule niin pahaa vahinkoa aikaan.
Teini toivoi myös, ettei mennä kovastikaan semmoisia missä täytyy mennä kyykkyyn, koska molemmat polveni narisevat niin kovaäänisesti että lapsikin pelästyy sitä meteliä.
Sitten kysyin että jos mennään Seni tai Pilkutin, niin mikä on aloitusasento ja kummalla jalalla tömistellään.
Teini sanoi, että siellä vain leikitään eikä mitään kunnolla tanssita ja käski laulaa mukana kaikissa lauluissa niin, ettei paljastu se mitä kotona yleensä lauletaan. (Semmareiden Paska maanantai)
Sitten teinille selvisi, että tunnin ohjaa normaalin ohjaajan sijaan hänen oma ohjaajansa. Teini alkoi pelätä että hänet huostaanotetaan takautuvasti kun paljastuu minun todellinen luonteeni.
Pakkasin tanssireppuuni tanssitossut ja juomapullon, vara-akun, tabletin, kuulokkeet, kirjan, varapaidan, puhelimen, johdot, lääkkeet, eväät ja kaiken muun tarpeellisen.
Teini kysyi, että mihin maailmanympärimatkalle minä oikein olen menossa. "Se on vaan tanssitunti, se kestää kolme varttia" (selvästikään teini ei ole koskaan mennyt mihinkään harrastukseen lapsen kanssa, mitä vain voi tapahtua)
Muistin ottaa mukaan myös sen naapurin tenavan ja pääsimme perille ihan oikeaan osoitteeseen ja kaapin pohjalta oli löytynyt kumminkin ihan sovelias paitakin ilman mitään ylimääräisiä tekstejä ja olin ihan tanssitäpinöissäni.
Niin eikös vain se tenava heti ekasta tahdista ilmoittanut että ei muuten tanssi minun kanssani vaan meni piiloon sen ohjaajan selän taakse.
Kyllä on kuulkaa itsetunto koetteilla kun lapsikin tietää sen, ettei minun kanssani tanssimisesta tule mitään.
Se epatto teki satunnaisia pyrähdyksiä minun parikseni mutta aina kivoissa leikeissä se jätti minut tanssahtelemaan yksikseni.
Urheasti menin kaikki asikkalan puiset rattaat ja muut.
Ja se olikin joku edistyneempien ryhmä kun katrillia tanssittiin myös ja osasin kaikki kohdat.
Mukana lauloin myös kovalla äänellä. Aina sitä laulua kuin kuului eikä muuta.
Ja se oli minusta hauskaa paitsi kun kontataan-kontataan-kontataan-stop koska siitä minun polveni olivat vähän eri mieltä.
En tunnin jälkeenkään unohtanut sitä tenavaa mihinkään ja se oli taas minun paras kaverini.
Jäimme johonkin outoon bussipoimuun kun en enää osannut pukea pikkulasta ja jouduimme kävelemään kotiin, mikä oli minusta ihan mukavaa kyllä.
Ja meillä oli ihan päättömät ja hauskat jutut.
Mutta kävellessä mietin itsekseni semmoista, että en oikeastaan juurikaan tykkää lapsista.
En oikein tunne oloani mukavaksi lasten kanssa. (minun on oikeastaan aika vaikea uskoa, että olisin kasvattanut kolme omaa lasta, kun kyllä se niin takkuista on se oleminen)
Ne muiden kakrut ovat kyllä ihan hauskoja jostain kauempaa tarkasteltuna, mutta kyllä minä olen jo osani siitä mylläkästä saanut ja se riittää hyvin, kiitos vain.
Ja että jos olisi minun tenavani ollut, niin olisi ollut erilainen kuri ja nuhde, mutta vierasta ei oikein samalla tavalla voi käskyttää.
Tanssiminen oli kyllä aika kivaa.
Mietin että miltä Lehtori näyttäisi a)kansantanssiasussa ja b) kun ehdottaisin sille, että ruvetaan kansantanssimaan.
Mietin myös että miltä teini näyttäisi jos a) ja b).
Ehkä en kumminkaan.
ps.
tämän saman pikku-epelin kanssa olen ollut tanssikriizissä ennenkin.
ja jos jostain omituisesta syystä joku tanssiparini läheinen sattuisi lukemaan tämän, niin kaikki meni ihan hienosti. <3
ps2.
isot lapset ovat silti parempia. Ihan on erilaista jutella salakirjoituksista, lisäpainoleuanvedosta ja kansantanssin syvällisemmästä olemuksesta kuin arvuutella että mikä eläin.
Lupasin.
Koska minulla on kotona oma henkilökohtainen kansantanssija, pyysin häneltä konsultaatiota muutamassa minua askarruttaneessa asiassa, mm. mitä kuuluu pukea päälle (liikunnalliset vaatteet) ja millä jalalla aloitetaan (sillä millä käsketään).
Pistin teinin valitsemaan että kumman paidan pistän päälleni
Teini paheksui, luonnollisesti.
Eihän minulla ole tanssitossujakaan.
Olisin halunnut lainata teinin kansantanssitossut, mutta se kieltäytyi koska riskinä on kuulemma se, että astun parini varpaille ja liiskaan ne, varsinkin kun sanoin että haluan tömistellä paljon.
Sain lainaan semmoiset pehmeät harjoitustossut, joilla ei kuulemma tule niin pahaa vahinkoa aikaan.
Teini toivoi myös, ettei mennä kovastikaan semmoisia missä täytyy mennä kyykkyyn, koska molemmat polveni narisevat niin kovaäänisesti että lapsikin pelästyy sitä meteliä.
Sitten kysyin että jos mennään Seni tai Pilkutin, niin mikä on aloitusasento ja kummalla jalalla tömistellään.
Teini sanoi, että siellä vain leikitään eikä mitään kunnolla tanssita ja käski laulaa mukana kaikissa lauluissa niin, ettei paljastu se mitä kotona yleensä lauletaan. (Semmareiden Paska maanantai)
Sitten teinille selvisi, että tunnin ohjaa normaalin ohjaajan sijaan hänen oma ohjaajansa. Teini alkoi pelätä että hänet huostaanotetaan takautuvasti kun paljastuu minun todellinen luonteeni.
Pakkasin tanssireppuuni tanssitossut ja juomapullon, vara-akun, tabletin, kuulokkeet, kirjan, varapaidan, puhelimen, johdot, lääkkeet, eväät ja kaiken muun tarpeellisen.
Teini kysyi, että mihin maailmanympärimatkalle minä oikein olen menossa. "Se on vaan tanssitunti, se kestää kolme varttia" (selvästikään teini ei ole koskaan mennyt mihinkään harrastukseen lapsen kanssa, mitä vain voi tapahtua)
Muistin ottaa mukaan myös sen naapurin tenavan ja pääsimme perille ihan oikeaan osoitteeseen ja kaapin pohjalta oli löytynyt kumminkin ihan sovelias paitakin ilman mitään ylimääräisiä tekstejä ja olin ihan tanssitäpinöissäni.
Niin eikös vain se tenava heti ekasta tahdista ilmoittanut että ei muuten tanssi minun kanssani vaan meni piiloon sen ohjaajan selän taakse.
Kyllä on kuulkaa itsetunto koetteilla kun lapsikin tietää sen, ettei minun kanssani tanssimisesta tule mitään.
Se epatto teki satunnaisia pyrähdyksiä minun parikseni mutta aina kivoissa leikeissä se jätti minut tanssahtelemaan yksikseni.
Urheasti menin kaikki asikkalan puiset rattaat ja muut.
Ja se olikin joku edistyneempien ryhmä kun katrillia tanssittiin myös ja osasin kaikki kohdat.
Mukana lauloin myös kovalla äänellä. Aina sitä laulua kuin kuului eikä muuta.
Ja se oli minusta hauskaa paitsi kun kontataan-kontataan-kontataan-stop koska siitä minun polveni olivat vähän eri mieltä.
En tunnin jälkeenkään unohtanut sitä tenavaa mihinkään ja se oli taas minun paras kaverini.
Jäimme johonkin outoon bussipoimuun kun en enää osannut pukea pikkulasta ja jouduimme kävelemään kotiin, mikä oli minusta ihan mukavaa kyllä.
Ja meillä oli ihan päättömät ja hauskat jutut.
Mutta kävellessä mietin itsekseni semmoista, että en oikeastaan juurikaan tykkää lapsista.
En oikein tunne oloani mukavaksi lasten kanssa. (minun on oikeastaan aika vaikea uskoa, että olisin kasvattanut kolme omaa lasta, kun kyllä se niin takkuista on se oleminen)
Ne muiden kakrut ovat kyllä ihan hauskoja jostain kauempaa tarkasteltuna, mutta kyllä minä olen jo osani siitä mylläkästä saanut ja se riittää hyvin, kiitos vain.
Ja että jos olisi minun tenavani ollut, niin olisi ollut erilainen kuri ja nuhde, mutta vierasta ei oikein samalla tavalla voi käskyttää.
Tanssiminen oli kyllä aika kivaa.
Mietin että miltä Lehtori näyttäisi a)kansantanssiasussa ja b) kun ehdottaisin sille, että ruvetaan kansantanssimaan.
Mietin myös että miltä teini näyttäisi jos a) ja b).
Ehkä en kumminkaan.
ps.
tämän saman pikku-epelin kanssa olen ollut tanssikriizissä ennenkin.
ja jos jostain omituisesta syystä joku tanssiparini läheinen sattuisi lukemaan tämän, niin kaikki meni ihan hienosti. <3
ps2.
isot lapset ovat silti parempia. Ihan on erilaista jutella salakirjoituksista, lisäpainoleuanvedosta ja kansantanssin syvällisemmästä olemuksesta kuin arvuutella että mikä eläin.
hurvitellen
Tarkkaavaisimmat lukijani kukaties muistavat, että päätin maksaa itselleni hurvittelurahaa.
Hurvittelurahaanhan liittyi kaikenlaisia reunaehtoja, pääsääntöisesti sellaisia, että hurvailen yksikseni, ilman perheen taustatukea.
Nyt tietysti kaikkia kiinnostaa kuinka kävi ensimmäisen kuukauden hurvituksien.
No, kävi näin.
Yhtenä viikkona minulla oli taas vähän enemmän töitä ja sitten sanoin Lehtorille työpäivän päätteeksi että mennään yksille.
Olin paikalla vähän ennen Lehtoria ja ostin hurvittelurahasta pienen oluen ja luin loppuun yhden kirjan ja sitten Lehtori jo tulikin.
En sitten tiedä, että oliko hurvittelua vai ei, kun en nyt kumminkaan ollut yksin ja itsekseni.
Rahaa meni sen yhden pienen verran.
Ja oli hyvä kirja.
Hurvittelurahaanhan liittyi kaikenlaisia reunaehtoja, pääsääntöisesti sellaisia, että hurvailen yksikseni, ilman perheen taustatukea.
Nyt tietysti kaikkia kiinnostaa kuinka kävi ensimmäisen kuukauden hurvituksien.
No, kävi näin.
Yhtenä viikkona minulla oli taas vähän enemmän töitä ja sitten sanoin Lehtorille työpäivän päätteeksi että mennään yksille.
Olin paikalla vähän ennen Lehtoria ja ostin hurvittelurahasta pienen oluen ja luin loppuun yhden kirjan ja sitten Lehtori jo tulikin.
En sitten tiedä, että oliko hurvittelua vai ei, kun en nyt kumminkaan ollut yksin ja itsekseni.
Rahaa meni sen yhden pienen verran.
Ja oli hyvä kirja.
No sitten toisella viikolla oli ketsuppi loppu ja piti lähettää teini kauppaan.
Se nyt ei melko varmasti ollut laisinkaan hurvittelua, mutta rahaa paloi kumminkin.
Ja sitten vasta hurvitusprobleemin lykkäsikin.
Yhtenä päivänä taas olin ihan hurvituksen tarpeessa työviikon päätteeksi ja Lehtorilla oli omia hurvituksia niin minä päätin että nytpä kuulkaa hurvaillaan.
Menin kirjastoon (tietysti, se on aina hurvitus nro1) ja vaeltelin siellä pitkään kunnes löysin hyvänoloisen kirjan ja sitten päätin että nyt menen ihan itsekseni ja yksikseni ja kaikessa rauhassa yksille ja luen sitä kirjaa ja näytän mystisen älykkäältä, salaperäiseltä ja kiehtovalta naisihmiseltä.
Menin meidän toiseen kantapaikkaan ja tilasin juoman ja nostelin pöytään kirjan ja muistikirjan ja muut tykötarpeet ja rupesin lukemaan mystis-älyllis-salamyhkäisen näköisenä.
Olin lukenut suunnilleen sivun verran kun selkä minuun päin istunut mieshenkilö kääntyi ja sanoi: "se on marika eikö vaan?" (hyvin epäturkulaista. pitäisi sanoa että ei se marika ole?)
Ja minä olin ihan että täh ja mitä ja kysyin todella syvällis-mystis-älyllisesti että "tunnetaanko me?"
Ja se sanoin että kylläpä hyvinkin.
Ja minä aistin että baari-isäntä vähän seurasi tilannetta ja olisin turvallisesti voinut rääkäistä että kääk.
Mutta jotenkin tajusin että varmaan on tuttu tyyppi tämä, mutta en vain saanut kiinni mistään langanpäästä.
Koko aivokapasiteettini jauhoi tyhjää ja sanoin että nyt sun täytyy vähän antaa vinkkiä, että kyllä mä näen että on tuttu ihminen mutta en silti tunnista (kun on niin paljon partaa ja silmälasit).
No ensin se sanoi minun työpaikan nimen, mikä vielä ei kovastikaan auttanut, sitten se vähän täsmensi sitä.
Sitten se sanoi meidän kotilähiön nimen.
Ja silloin tunnistin kenestä miehestä oli kyse - Lehtorin entisiä koulukavereita, johon minä puolestani olen tutustunut oman työni kautta.
Se tuli samaan pöytään istumaan, johon tietenkin päättyi minun yksityinen hurvitteluni, mutta olipa kyllä mukavaa.
Juttelimme jalkapallosta (kiitos mm. Lehtorin ja muutaman muun ihmisen elämässäni, pystyn keskustelemaan jalkapallosta melko asiantuntevasti)
Juttelimme keilaamisesta (kiitos yhden viriilin ystäväni, pystyn keskustelemaan keilaamisesta melko asiallisesti.)
Juttelimme sikareista (kiitos samaisen viriilin ystäväni)
Juttelimme oluista (kiitos Lehtorin, pystyn keskustelemaan oluista varsin asiantuntevasti).
Juttelimme prätkistä (Tässä en ole ihan niin asiantunteva, enkä oikein tiedä, ketä kiittäisin. Mutta jos nyt vaikka sitä että vanhemmat veivät joskus katsomaan trial-ajoja ja myös jokamiesluokan autoilua, niin että kiitos isä! Voittopuolisesti erotan prätkän autosta ja polkupyörästä.)
Vähän tietysti juttelimme Lehtorista ja myös lapsistamme ja minun töistäni ja semmoisesta. Niistä pystyn keskustelemaan ihan omakohtaisen kokemuksen perusteella.
Ja tulin valtavan hyvälle mielelle koko jutusta, vaikka en saanutkaan luettua mystis-älyllis-syvällisenä kirjaani.
Mutta en oikein pysty päättämään, että meneekö tämä nyt hurvitteluun vai ei.
Kun teknisesti ottaen en ollut itsekseni ja omassa seurassani.
En edes ehtinyt ottaa mystis-salaperäis-älyllistä kuvaa hurvituksistani kun sillä tavalla hämmentävästi keskeytettiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)