aikuiselämäpohdinto

 Olemme elelleet kaksin nyt vähän reilun vuoden verran.

Ensimmäinen lähti lähes suoraan isänmaan leivistä. 
Poikanen muutti ensimmäisen muuttonsa lapsuuden ystävänsä avustuksella, hössötin kai, mutta maltilla. Ainakin omasta mielestäni. Lehtorille poikasen muutto oli kova pala. Minulle irtipäästäminen armeijaan oli vaikeampaa kuin irtipäästäminen omilleen.
Poikanen muutti kotoa kaverisoluun, piti olla hauska peliporukka, piti olla paljon mukavaa yhteistä puuhaa - tulivat koronavuodet, poikanen jäi solunsa ainoaksi asukiksi kun kaverit palasivat lapsuudenkoteihinsa.
Soluturhauma johti omaan yksiöön. 

Keskimmäinen lähti kahteen kertaan. Ensimmäinen toisen muutto oli asuntolaan Kauniaisiin. Koronasyksy löi siihen leimansa: etäpäiviä oli enemmän kuin lähipäiviä, eikä asuntolassa tullut vietettyä juurikaan aikaa.
Hössötin. Tunnustan sen.
Tämä nuoristani tanssii läpi elämänsä ja olen jatkuvasti huolissani hänestä. Aivan turhaan, tietenkin.
Jossain syksyn tiimellyksissä nuori haki yhteishaussa opiskelupaikkaa ja pääsi opiskelemaan Savon sydämeen.
Toinen muutto oli minulle vaikea - hössötin hirveästi ja olin valtavan ahdistunut.
Keskimmäinen lähti toisen koronavuoden alussa, siinä vaiheessa kun rokotuksia ei vielä jaettu, kun altistuskaranteenit olivat pitkiä ja epätietoisuus suurta ja sulkuja oli tulossa ja menossa. Nuoren jättäminen omilleen, ilman tukiverkostoa, vieraalle paikkakunnalle, monen tunnin junamatkan päähän ja uusiin opiskeluihin jossa luokkakaverit olivat aluksi vain nimikirjaimia teamsissa oli itkettävän vaikeaa.
Keskimmäinen muutti juuri hetki sitten viimeiseksi opiskeluvuodekseen omasta yksiöstä kaverisoluun.

Kolmas lähti omilleen suoraan penkkariajoista. Ensimmäisenä yönä oman kodin lattialla oli vain vieraspatja, muuttokuorma tuli pari päivää perässä.
Tämä nuoristani ei anna minun hössöttää, hän hoitaa asiansa ja kysyy sitten neuvoa mitä kummallisimpiin juttuihin ja omituisiin aikoihin. 
Nuorimmainenkin on ehtinyt muuttaa ensimmäisestä kodistaan toiseen, yhteiselämään oman ihmisen kanssa.

Aikoinaan, silloin reilu vuosi sitten tämän kolmannen lähtijän muuttopäivän iltana ymmärsimme Lehtorin kanssa että nyt olemme todellakin kahden. 
Että valmiiksi on tullut jotain.
Ja edessä on yhteisiä, kahdenkeskisiä aikoja.

Nykyään:
Katsomme paljon toisiamme silmiin.
Syömme hyvin.
Puhumme paljon.
Elämme paljon. 

Tuntuu yhä hyvältä jakaa elämää yhdessä.
Tuntuu täydeltä ja täyteläiseltä.
Tuntuu siltä kuin jotain pitkään hiljaisesti taka-alalla ollutta olisi noussut keskiöön, hyvällä, voimaannuttavalla tavalla. 
Emme jatka siitä, mitä oli Ennen Lapsia. Olemme nyt enemmän yhtä,  ja samalla enemmän omiamme. Viisaampia, ymmärtäväisempiä itseämme ja toisiamme kohtaan.
Tuntuu hyvältä elää näin.
vaikka nuoriso vieläkin aiheuttaa varsinkin hössötystä, huolta ja stressiä.

Ajattelin että osaisin sanoa jonkun syvällisen viisauden siitä, miten selviää vauva-, lapsuus- ja teinivuosista selväjärkisenä ja parisuhde reippaassa kunnossa.
En tiedä, en osaa.
Mutta sen tiedän, että pidän meidän aikuisesta elämästämme. 

kakskytviis vee

 mitä osaan sanoa kahdestakymmenestäviidestä vuodesta?

Silloin oli lokakuu. Syysmyrskyn riepottama puhdas aamu, lehdet kaikki puista pudonneet.

Olimme ihan hirmu nuoria - ainakin kun kuvia katsoo.

Kerran kirjoitin siitä paremmin kuin tänään.

Aika on mennyt hirmu äkkiä. 
Ja hirmu hitaasti.

Sanoina se tuntuu enemmältä kuin kuluneena aikana.

Ja silti...se on kolme ihmisikää - nyt aikuisiksi omaan elämäänsä kasvaneita.

Ja se on kaksi vähän isompaa ihmisikää - puolet elämästä. Kumman vain elämästä.

Omituista.

Ja ihan valtavan hienoa.

Vuoden biisi

 Koronavuosina Ismo Alangolta taisi peruuntua joku iso keikka missälie ja sen sijaan esittivät televisiossa hyvin intensiivisen yhden miehen setin.

Alangon tuotanto ei ole missään vaiheessa mitenkään erityisesti puhutellut, olen toki joitain biisejä tiennyt ja muutamasta vähän tykännytkin, mutta noin yleisesti ottaen koko tyyppi on ollut vähän sellainen nojoo.
Mutta olipa hengästyttävän intensiivinen yhden miehen setti!
Ihan piti laittaa kirja pois ja keskittyä kuuntelemaan.

Ja vähän myöhemmin osuin vielä jonkun Alanko-aiheisen dokumentin ääreen.

Näistä kahdesta ohjelmasta jäi mukaani kulkemaan Risteys josta on muodostumassa tämän vuoden biisi.

Puhuttelee, osuu ja uppoaa niin syvästi, että sitä ei voi oikein kunnolla kuunnellakaan, kun heti ovat itkuvedet silmissä.

Tulen siihen risteykseen
missä ruuhka hiljenee
katulamput vanhenee ja vähenee

(...)

Tulen siihen risteykseen
missä viitat vähenee
kadun pätkät lyhenee
ja kapenee
kutsun toista kulkijaa
kadun kannen takojaa
en voi enää vaeltaa ja odottaa

-Ismo Alanko: Risteys-

Sen rinnalle on nousemassa vahvasti Semmareiden Viimeinkin kahden. Siinä on sitä samaa syvällekäyvää arkitodellisuutta, vääjäämätöntä muutosta. 

Herää, herää rakkaani,
On päivä valjennut!
Ja nuken vaatteet sängyn alta vinttiin kannettu,
Aika tullut luopua ja laskee menemään,
Omin siivin taivaankantta kauas etelään,

Ollaan viimeinkin kahden
Eikä kukaan kerro mitä tapahtuu,
Ollaan viimeinkin kahden
Eikä kukaan kerro minne,
Eikä kukaan kerro minne,
Eikä kukaan kerro minne,
Viimeinkin kahden,
Viimeinkin kahden,
Viimeinkin kahden,
Eikä kukaan kerro minne,
Eikä kukaan kerro minne,
Eikä kukaan kerro minne tie jatkuu.

- Tuomo Rannankari: Viimeinkin kahden -

Junassa, matkalla Kuopioon

 Koko kuluva viikko on ollut yhtä hässäkkää: kaksiosaisia työpäiviä, erilaisia kokouksia ja kaiken alla kuplimassa nuorimmaisen muutto omilleen.

Torstaina lähdin töistä aiemmin. 

Koko matkan bussissa nieleskelin liikutusta: penkkaripäivä. Sen nuorimmaisen - sen jonka ansioista olen ensimmäisen blogini (www.polut.vuodatus.net) perustanut, jonka vuoksi myös tämä blogi on olemassa.

Jäin bussista Kirkkopuistossa. Heti siinä ensimmäiset lähikuntien abirekat ajoivat ohi, täynnä elämää ja iloa pursuavia. Heittelivät karkkeja, huusivat silmät kirkkaina, vielä tuoreella äänellä abi-abi-abi!

Kulkueen varrelta löysin paikkani ja omani myös, täynnä elämää, olemisen iloa. Laitoin kuvan perheen ryhmään, siskonsa vastasi heti abi-abi-abi! Nieleskelin taas, ja yhä.

Parin tunnin päästä nuorimmainen soitti: treenien jälkeen omalle kämpälle, sieltä kavereiden kanssa yöhön ja sieltä ekaa kertaa omaan kotiin yöksi.

Me istuimme Lehtorin kanssa ensimmäistä kertaa ihan kokonaan vain kahdestaan. Se laittoi kirjansa sivuun, käänsi tuolinsa kohti ja katsoi silmiin.

**

Ps. Keskimmäinen tulee työssäoppimisjaksolle ja asettuu useammaksi viikoksi meille, että ei me sentään ihan kerrasta kaksin jäädä

Turku Food Walk

Lehtori sai minulta joululahjaksi kulinariaa: Turku Food Walk -kierroksen. Minulla oli lahjaa antaessani vähän oma lehmä ojassa: jos annan tällaisen lahjan, pääsen varmaan mukaan kävelyretkelle.

Food walk -konseptissa on mukana kymmenen turkulaista ravintolaa, pääosin jokirannassa.
Kävelijä valitsee vierailun viidessä kohteessa.
Kussakin kohteessa on tarjolla tietty annos:

- yksi aamiaistyyppinen (Cafe Brahe)
- neljä alkuruokavaihtoehtoa (Brahen kellari; Di Trevi; Smör; Gustavo)
- kolme pääruokatyyppistä vaihtoehtoa (Panimoravintola Koulu; Grill it Marina; Svarte Rudolf)
- kaksi jälkiruokavaihtoehta (Pinella; Cafe Art)

Herkuttelun voi jakaa kolmen vuorokauden ajalle.

Lähdimme liikkeelle perjantai-iltana Di Trevin tapaslankulla:

Lankulta löytyi marinoituja oliiveja, maukkaat perunat ja grillattua juustoa. Ilta alkoi heti hyvissä tunnelmissa - olisin ollut valmis syömään pelkkiä perunoita koko loppuillan. 

Di Trevin ilta oli eloisa ja soriseva, paikalla oli monenlaisia seurueita. Palvelu oli ystävällistä ja tehokasta.

Tarkoituksemme oli jatkaa Panimoravintola Kouluun - mutta keittiö oli valitettavasti yksityistilaisuuden vuoksi rahvaalta suljettu. 

Pikaisen neuvonpidon jälkeen vaihdoimme Koulun makkaraperunat Svarte Rudolfin kanaleipään.

Svarte oli iltahiljainen, ruokailemassa oli kovaääninen herraseurue sekä toinen pariskunta meidän lisäksemme. Annos oli varsin vaatimaton sekä kooltaan että maultaan.

*

Lauantaina olimme varanneet liput teatteriesitykseen seitsemäksi. Laskimme että siirtymineenkin ehdimme nauttia kolmen ruokalajin herkut ennen kulttuuri-iltaa.

Olimme Smörin oven takana heti ravintolan avautuessa. Meidät otettiin vastaan sujuvasti ja ystävällisesti. Rotukarjaviikkojen kunniaksi alkupalamme oli rotukarjatartar (piparjuurta! hapankermaa!)

Olimme molemmat valmiita keskeyttämään kierroksen välittömästi ja jäämään Smöriin koko illaksi. Palvelu oli lyhyen pistäytymisemme ajan huomioivaa, sujuvaa, ystävällistä - salihenkilökunta toimii oivallisesti käyntikorttina: tänne tulemme uudestaan!

Meille suositeltiin erityisesti kevään parsapäiviä.

Jatkoimme matkaa jokivartta pitkin Grill it Marinaan.

Maukas nyhtöpossuhampurilainen rapsuvalla, raikkaalla salaatilla: pääruoka oli täyttävä ja herkullinen. Lauantai-iltapäivä vaikutti ravintolassa puolikiireiseltä. Syömässä oli monenlaisia seurueita - isovanhempia ja lapsenlapsia, iäkkäämpiä pariskuntia, ystävyksiä. Palvelu oli sujuvaa.

Pohdimme syödessämme, miten jännittävällä tavalla tällä kävelyretkellä pääsee tutustumaan kotikaupungin ravintoloihin: jos ja kun ravintoloissa käy harvakseltaan (kuten me yleensä käymme), ehtivät kokemukset unohtua ja muuttaa muotoaan. Tällä kierroksella ehtii kiinnittää huomioita palveluun, muihin asiakkaisiin - siihen kenelle ravintola on suunnattu - ja makuihin. 

Olimme varautuneet henkisesti toiseen pääruokaan, mikäli hampurilainen olisi ollut pieni makupala. Tulimme kumpainenkin kylläisiksi ja lähdimme kohti Pinellaa jälkiruualle.

Jälkiruuaksi luvattiin ensin sitruunatorttua ja vadelmasorbettia.

Pahoittelujen kera pöytään tuotiinkin mustikkapiirakkaa ja kardemummajäätelöä. Piirakka oli oudon sahajauhomainen, jäätelö pelasti vähän.

Olimme Pinellassa hieman ennen kuutta, teatteriesitys oli alkamassa seitsemältä. Arvioimme ehtivämme hyvin. Tilasimme jälkiruuan kyytipojaksi kahvit.

Annokset tulivat nopeasti - sen jälkeen meidät unohdettiin. 

Ilta oli ehkä kiireinen. 

Laskua saimme odotella lähes hermostumiseen asti.

Ja sen jälkeen odottelimme maksun hakijaa.

Kello oli jo viittätoista vaille seitsemän kun lähdin tarjoilijan perässä lasku kourassa ja kortti maksuvalmiina. 

Kipitimme teatteriin puolijuoksua ja suoraan sisälle katsomoon.

*

Jälkiruuasta jäi vähän ankea maku suuhun: siksi jatkoimme Food Walkia vielä sunnuntaina käymällä Cafe Artissa kakulla ja kahvilla (ohi varsinaisen Food Walkin siis)

Food Walk on hyvä konsepti!
Jokirannassa on monenlaisia ravintoloita, joista useampikin mahtuisi mukaan tähän konseptiin. Walkeja voisi olla vaikka erilaisilla teemoilla.
Kävelyn hajauttaminen vähintään kahdelle päivälle on hyvä idea: vaikkapa kahdelle kesäiselle päivälle jokirannassa.

Tällä kävelyllä huomioi kiinnittyi erityisesti siihen, kuinka meidät eri paikoissa otettiin vastaan.
Ravintolat olivat yllättävän täynnä: mikäli todella haluaa varmistaa paikkansa tiettyyn ajankohtaan, on varmasti syytä tehdä pöytävaraus. Nyt mahduimme kaikkiin haluamiimme paikkoihin - osaan tosin sillä ukaasilla, että voimme syödä ainoastaan Food Walk -annoksen, emme muuta.

Koska kiersimme kotikaupungin ravintoloita, meillä oli paikoista olemassa ennakkokäsitys. Nämä käsitykset melko pitkälti vahvistuivat kierroksen ansiosta (tai sen vuoksi)
Food Walk -annokset tuntuivat luonnehtivan kutakin ravintolaa ennakkokäsityksen mukaisesti: niissä paikoissa, joissa annos oli pohdittu ja maut kohdillaan, se todella toimi ravintolan käyntikorttina ja houkuttelee myös uudelle käynnille.

Lauantain - ja koko Food Walkin - kohokohta oli ehdottomasti Smör, sekä makujensa että ammattitaitoisen salihenkilökuntansa ansiosta. (Samaan ketjuun kuuluva E.Ekblomhttps://www.eekblom.fi/ onkin jo pitkään ollut suosikkimme)
Marinan hampurilainen oli positiivinen yllätys.

Lehtori oli tyytyväinen joululahjaansa ja siihen kuuluvaan seuraan (siis minuun) - totesimme että vastaavanlaisia lahjoja voi kehitellä lisääkin.

*
Suosittelen FoodWalkia vaikkapa kesäiselle viikonloppuvierailulle Turussa.


Onko vastaavaa konseptia muualla?

*
ja ettei tule epäselvyyksiä, niin ihan omalla rahalla hankittu FoodWalk.

Lokakuu on lovekuu?

Yhtenä aamuna nuoriso rupesi aamupalalla pohtimaan, millainen kihlaus (tai kosinta) olisi hyvä.

Yhden mielestä spottivalo Eiffeltornin juurella ja ruusun terälehtiä ja jotain sentapaista on kuulemma vähän överi, toisen mielestä ihan paikallaan. (vähän överi? minusta paljon)
Minä ihmettelin että mitä ne oikein sieltä ihmeellisestä intternetistä katsovat, ja totesin Lehtorille että me ollaan tehty ihan kaikki ihan väärin, että nyt pitää välittömästi korjata tilanne, ja kihlautua tai kosiutua uusiksi.

Nuoriso ehdotti, että voitaisiin mennä esim. Pisan kaltevaan torniin silleen, että Lehtori huikkisi kysymystä sieltä ylhäältä ja minä olisin sormi ojossa alhaalla ja yrittäisin sitten pyydystää sormuksen siihen. Jos osuu, niin sitten oltaisiin.

Siitä ne kyllä tyrmistyivät että meillä ei ole rakkauslukkoakaan missään.
Yritin selittää että semmoista ei oltu silloin vielä keksitty tai että minulle ei ainakaan kukaan kertonut semmoisesta.
Ja sitten sanoin, että sen sillan keksiminen on niin pahuksen vaikeaa, kun en halua mihinkään sellaiseen yleisen rakkauden siltaan.

Sanoin, että jos olisimme menneet hääpäiväreissulle johonkin kaukomaahan nyt syksyllä, olisin kyllä sinne meidät lukinnut, mutta kun mennään Helsinkiin...
Isoveli ehdotti että etsitte Pasilasta jonkun mahdollisimman kämäisen sillan ja iskette sen kaiteeseen vaan.
Tai sitten oman pururadan puusiltaan.

Minä luulen, että sinne tarvitaan kettinki myös.
Vaan se olisi kyllä vähän originellimpi ratkaisu.


Lehtori alkoi näyttää huolestuneelta.
Se ei ehkä lähde vähään aikaan kanssani kävelylle pururadalle.

Voiko romantiikkaa houkutella? (ei)

Pitkä parisuhde onko meillä sellainen? kyynistää tai tekee realistiksi, kummin vain.

Sitä lakkaa uskomasta sellaiseen leffaromantiikkaan ja suuriin eleisiin ja taustalla intohimoa leiskuvien viulujen crescendoon.
Ja siihen että alusvaatteiden joukosta löytyy kuohujuomia ihan noin vain vips. mistä ihmeestä tämäkin idea on päähäni pompannut, kysyn vaan?

Elämä heittää eteen hääpäiviä joita juhlitaan sairaalassa kun yksi on laumasta siellä.
Lemmenlomia kirjamessuilla ja paljasjalkajalkineostoksilla.
Hääpäiviä jolloin mennään vanhempainvarttiin.
Ja hääpäiviä, jolloin podetaan elokuvakriizejä.

Harvemmin ne yhteiset irtiototkaan niin yltiöromanttisia ovat.
Romantiikka on varsin kaukana sellaisesta irtiotosta, jossa sisuskalut kääntyvät ympäri.

Ja muutenkin, harvemmin tosielämässä tapahtuu sellaista romantiikkaa, josta voisi syytää suloisia asetelmakuvia sosiaaliseen mediaan.
Rehellisesti sanottuna, tuntisin oloni vähän naurettavaksi ruusunterälehtien kuorruttamassa vuoteessa kuohujuomia siemailemassa ja mansikoita nakostelemassa. eikä minulla ole mitään perustavanlaatuista kuohujuomia, mansikoita tai ruusuja vastaan.

Parhaalla tahdollanikaan - ja uskokaa pois, sitä kyllä piisaa - en kykene pitämään oluenmaistelua mitenkään romanttisena tekemisenä.
Mutta kas kummaa, sitä on silti tullut harjoitettua.
Useasti.
Koska se on meidän oma juttu.

Tärkeää on edes toisinaan hetkeksi yhdessä irrota arjesta - vaikka arkiromantiikka onkin ihan parasta.
Ei siksi että täytyy olla romanttinen juuri tiettynä päivänä juuri tiettyyn kellonaikaan ja juuri tietyllä tavalla.
Vaan vaikka siksi, että yhteisellä dinnerillä on mahdollisuus hetken verran katsoa Sitä Toista vähän eri ympäristössä ihan rauhassa silmiin.

Romantiikkaa voi tehdä ihan omalla tavalla.
"[...]missä ne pienet turhanpäiväiset pikkuasiat olisivat niin tärkeitä, koska ne olisivat meidän omia. Ja missä öisin vieressä nukkuisi minun omani, minun naiseni. Missä seksi olisi tuttua ja sen myötä turvallisen tavallista, koska se olisi meidän omaa" (Ev Hietamies: Hammaskeiju) 

Ja aina välillä pitää pysähtyä arvioimaan "[...]Vielä  jatkuuko arkemme arvaamaton, jonka tahtoon me niin taivuttiin..." (Semmarit: Kuuletko nainen)

Suhteellista

Heli Vaaranen oli kirjoittanut aivan mainion kolumnin parisuhteesta.


Päätähuimaavalla melkein kahdenkymmenen vuoden aviokokemuksella olen aivan erityisen samaa mieltä ainakin seuraavista kohdista:

Tutustu uudelleen ihmiseen, jonka kerran valitsit

Välitätkö hänestä?

Ajatteletko häntä?

Luovu omasta mukavuudesta toisen hyväksi

Pidä yllä vetovoimaasi

Ota huomioon

Viitsi tehdä toisen eteen hyvää ja anna sen näkyä muillekin.

Elämä muuttaa ihmistä, aika muuttaa ihmistä.
Lapsiperhe-elämä muuttaa ihmistä ja aivan taatusti lapsetonperhe-elämä muuttaa ihmistä.

Minä en ole sama, en ajattele samoin kuin ennen.
Joskus kaipaan entistä itseäni; sitä vähän päälle parikymppistä huoletonta tyttöstä (vaikka tietysti olen yhäti vähän päälle parikymppinen huoleton tyttönen) - kaipaan nauruani ja itkuani, tuhatta ja sataa kiihtyviä tunteitani - ja kaipaan sitä samaa myös toisessa ihmisessä.
Tohinaiset vuodet pistivät meidät melkoiseen superkirjopesuun ja yleiseen pöyhintään: eri syistä johtuva väsymys käänsi ainakin oman katseeni tiukasti vain omaan napanöyhtääni.
Jos minä en ole sama, ei ole toinenkaan.

On huomattava kasvu ja muutos itsessä ja toisessa, on annettava sille tilaa, hyväksyttävä se.
Ehkä minusta joskus tulee kärttyisä vanha eukko.
Onhan sille tilaa, onhan?
Kestänkö sen toisessa?
(tai ehkä hyvällä tuurilla siitä ei tulekaan kärttyisää vanhaa eukkoa? kuka tietää)

*

Ota huomioon; välitä; anna sen näkyä; näe vaivaa ja luovu joskus omasta mukavuudestasi.
Joskus voi mennä katsomaan futista ja maistelemaan olusia Lehtorkollegoiden kanssa.
Joskus saan seuraa omiin juttuihini, vaikka konserttiin tai teatteriin (tai lakanoiden vaihtoon!).

Joskus pitää tehdä asioita ihan itsekseen.
Ja joskus ihan yhdessä.

**

Kummallista.
Vastavuoroisuus ja parisuhteellisuus ei lähde siitä toisesta, vaan itsestä.

Kuvat viikonlopun yhteiseltä irtiotoltamme: kävimme ensin katsomassa futista (tai siis puolet meistä katsoi koko pelin, puolet meistä ilmiintyi paikalle lukemaan lehteä toisen puoliajan alussa) ja sieltä notkuimme yhteiselle kaffehetkelle ja kävelylle.

Aikuisempaa retkeilyä Kreetalla: oluenmaistelua

Kuten uskollisimmat lukijani kukaties muistavatkin, olen Lehtorin tukevana puolisona joutunut tullut osalliseksi oluenmaisteluharrastuksesta.
(case nro 1; case nro 2)
Vaikka viineissä on vain kolme vaihtoehtoa (valkoinen, punainen ja siltäväliltä) ja oluita on enempi, on oluen maisteleminen jostain syystä helpompaa ja jotenkin etäisesti kuvittelen ymmärtäväni siitä vähän enempi kuin viinienmaistelusta. (henk.koht kyllä valitsen aterialle tai muuten vain ennemmin viinin, mutta se on eri asia kuin maisteluharrastus)

Lomareissulle lähtiessämme meillä ei ollut maistelusuunnitelmia, eikä mitään muutakaan aikuisretkeilysuunnitelmaa, mutta - kuten parhaat oivallukset yleensäkin - suorastaan kompastuimme panimoretkimahdollisuuteen.
Ja näin se kävi:

Yhtenä päivänä sanoin teineille että kyllä en makaa altaalla enää hetkeäkään, jotain pitää tehdä.
Sain suostuteltua toisen niistä minijuna-ajelulle Seitsemän kylän seikkailulle. Edes jotain virikettä allaslojumisen lomaan.
Ajelimme ja oli hauskaa. Maistelimme appelsiineja (molemmat) ja oliiviöljyä ja rakia (minä) ja katselimme appelsiini-, oliivi- ja avokadolehtoja ja kirkkoja ja olimme elämäämme tyytyväisiä.
Samana päivänä lehteilin minijunamainoslehdykkää ja bongasin sieltä mainoksen paikallisesta panimosta ja sanoin Lehtorille, että mentäisiinkö sinne.
Sehän innostui ja ryhtyi hyvinkin touhukkaaksi ja ahkeraksi matkanjärjestäjäksi.

Opastetun kierroksen varaaminen onnistui kätevästi netitse.
Varasimme kierroksen panimolla, olutmaistelut ja mezet oheen.
Ainoaksi murheeksemme jäi huolehtia itsemme paikalle pieneen Zounakin kylään; päätimme ajella tyylikkäästi taksilla.

Plataniaksen pääkadun taksitolpalta löysimme kuskin, joka heti tiesi että "Kreta biir, gud biir" ja lähti ajamaan meitä aika haipakkaa kohti panimoa.
Heti taksiretken alussa kävi ilmi, että kuskin englannin sanasto käsitti noin kaksikymmentä sanaa, mutta pääsimme näpsäkkäästi perille "Zounaki haus", mistä löytyi tyylikäs ja varsin uusi panimo.

Saimme hyvää englantia puhuvan oppaan, jonka kanssa tutustuimme ensin oluen valmistusprosessiin ja raaka-aineisiin ja sen jälkeen panimoon.

oluen valmistusprosessi

Panimolla oli hiljakkoin otettu käyttöön kokonaan uusi rakennus, joka oli suunniteltu sekä turisti- että ympäristöystävälliseksi.

Paikallisen panimon erikoisuutena on tuottaa kaikki oluensa pastöroimattomana ja suodattamattomana, tästä syystä itse panimotiloihin ei pääse turisti tepastelemaan, mutta rakennus on suunniteltu ja toteutettu siten, että koko prosessin pystyy näkemään ulkopuolelta. 

Olennaiset vaiheet on merkitty kyltein, niin että tarkkailija pystyy seuraamaan tuotantovaiheita.

Käydessämme panimolla, oli työpäivä jo ohi. Olut kypsähteli itseksensä sammioissaan.

Panimo pyrkii tuotannossaan mahdollisimman suureen omavaraisuuteen: aurinkosähkö huolehtii sähköntuotannosta, maanalainen joki tuotteiden jäähdytyksestä, vesi tulee paikallisilta vuorilta. Humalat, ohrat ja hiivat ovat tuontitavaraa, omavaraista hiivanviljelyä yritetään kehittää. 

Mäski käytetään lannoitteena tai syötetään sioille ja muutenkin kaikessa tuotannossa pyritään siihen että hävikkiä (energia- ja materiaali-) tulee mahdollisimman vähän.

Suodattamatonta ja pastöroimatonta olutta ei voida viedä Kreikan ulkopuolelle: sitä on saatavissa pääsääntöisesti vain Kreetalta ja lähitienoilta. Olut kuljetetaan ravintoloihin jäähdytettynä, ja panimon väki huolehtii samalla myyntitankkien ja letkujen asianmukaisen pesun ja huollon. 

Pullotettuna olutta myydään ainoastaan panimolla, kaikki muu olut myydään ravintoloissa hanasta.

Maan sääolosuhteiden vuoksi panimon ykköstuote on vaalea lager; kokeiluja myös muihin oluttyyppeihin on jatkuvasti, mutta nimenomaan lager on panimon ykköstuote.

Kierrokseen kuului neljän oluen tasting, jonka oheen olimme tilanneet etukäteen mezelautasen.

meze: kanaa, possua (apaki?), tomaatteja,
perunasalaattia, kuivattuja oliiveja, tsatsikia

Kuumassa ilmanalassa vaalea lager totisesti tiesi paikkansa, mutta ihan mainio jälkiruoka oli panimon tumma dunkel, johon oli aromiksi lisätty suklaalta vivahtava carobia.

Maaseudun rauhassa oli leppoisa olla.

Takaisin hotellille jouduimme odottelemaan taksikyytiä hyvän tovin, mutta sama kuljettaja kuljetti meidät myös takaisin, nyt jo selkeästi oppaan rooliin asettuen - koko kahdenkymmenen sanansa sanavaraston turvin:

orints trii, oliv tri, orints trii.

Syy taksin myöhästymiseenkin oli selvä: haivei, pik kräsh, pum, ambulans, kaput.

Koska turnauskestävyyteni erityisesti oluiden maistelussa on varsin rajallinen, sain mukaani panimolta yhden pullollisen aivan uutta tuotetta, pilsiä. (Kierrokseen kuului maisteluoluiden lisäksi lisää maisteluoluita)

Sen onnistuimme tuomaan ehjänä kotiin ja hyvin jäähdytettynä se toimi aivan loistavasti myös kotimaisissa helteissä.

Oluen nimi Charma merkitsee hyvää ja viehättävää (charmikasta?).

Sellainen oli retkemme.

rakkauskirje

Yhdeksäntoista vuotta.


Yhdeksäntoista vuotta siitä päivästä, jolloin olen, me yhdessä olemme, luvanneet tahtoa päivästä toiseen ja aina yhden uuden päivän lisää.
Jokainen päivä.

Näihin yhdessä koettuihin mahtuu monenlaisia vuosia: keskeneräisyyden, etsimisen, kasvun, väsymyksen, ilon, arjen vuosia. 
Ne ovat kasvua yhdessä, yhteen ja kohti.
Toivottavasti myös sellaisina jatkuvat.


Missään muualla en haluaisi olla - tässä on minun Myrksyluotoni, Koskelan torppani, Tarani, se josta runoilija kirjoittaa: paratiisiksi muutamme majammekin palatsi jos on varattu muille. (*)

Juuri tässä luonasi, sinussa, mutkissasi, laaksoissasi ja kukkuloissasi, joihin asetun niin tutusti, turvallisesti ja aidosti,  juuri tässä on paikkani.
Koska niin samoin sinun mutkasi, laaksosi ja kukkulasi asettuvat minuun.
Koska yhä hengitämme samaan tahtiin.

*
sitaatti Vysotskin Lyyrisestä, ihanan Arto Rintamäen käännöksenä

В какой день недели, в котором часу

Ты выйдешь ко мне осторожно?

Когда я тебя на руках унесу

Туда, где найти невозможно ?

Украду, если кража тебе по душе,

Зря ли я столько сил разбазарил.

Соглашайся хотя бы на рай в шалаше,

Если терем с дворцом кто-то занял…

ällöhöpösymbioosioireilija

Luin hyvän parisuhdekirjoituksen: Edes kerran kuukaudessa Parishdekeskus Katajan blogista.

Blogisti Hanna Lehtonen  kirjoittaa:

Tunnistan yhden piirteen näistä liitoista, jotka vielä porskuttavat yhdessä, ruuhkavuosien jälkeenkin. Yhteinen aika. Edes se pieni kahvihetki ja toisen kohtaaminen.

Ne pariskunnat, jotka eivät koskaan tehneet mitään yhdessä ovat jo eronneet.

Jos aikaa löytyy aina ystäville ja omille menoille, mutta ei koskaan parisuhteelle, niin meneekö jossain vikaan?

Empiria ja mu-tu on kai aika huono peruste yhtään millekään, mutta tästä asiasta olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä - perheessä ja parisuhteessa tarvitaan yhteistä aikaa.
Aikaa katsoa toista silmiin ja edes hetken verran kuunnella ihan oikeasti mitä toisella on sanottavana.

Ei. Me emme varaa kuukausittaista treffiaikaa kalenteriin, emme käy säännöllisesti syömässä tai leffassa, harvemmin mitään muutakaan niin suurta ja ihmeellistä.

Yhteys muodostuu arjen kohtaamisista.
Me puhumme paljon.
Toki ihan tavallisia asioita, niitä läpystä vaihto -juttuja: lasten kuulumisia, muista sitä-tätä-ja-tuota ja voitko viedä roskat tai käytkö kaupassa.
Mutta puhumme päivittäin myös paljon muuta: yhteiskuntaa ja politiikkaa, työelämää ja sen herättämiä ajatuksia ja tunnetiloja, kommentoimme lukemaamme tai kuulemaamme.

Se pitää kanavan auki ja välit hengissä.
En välttämättä tarvitse yhdessä sohvanmutkassa kyhjäämistä ja pystyn aika hyvin käymään töissä ja kaupassa ihan itsekseni ja ikävöimättä, mutta jonkinmoisen kohtaamisen arkeeni tarvitsen.

Osaisinkohan sanoa sen?

Joskus vastarakastuneisuuden huumassa on tullut valvottua pikkutunneille ja käännettyä sielua ympäri ja saman verran on jaksanut kuunnella Sen Toisen juttuja. Puhe ei ole loppunut (paitsi ehkä hetkeksi, mutta jatkunut sitten taas, tiedätte kyllä)

Tohinaisessa arjessa ei siihen pysty, eikä pikkutunneille enää kykene valvomaan mutta silti olen joskus silloin kauan sitten  valinnut ja tahtonut jakaa elämäni juuri tämän ihmisen kanssa, ja siksi haluan edelleen jakaa ajatuksiani ja aikaani juuri tämän saman ihmisen kanssa, en kenenkään muun.
Pikkutuntien puheet täytyy tiivistää arki-iltapäivän kaffepaussiin tai johonkin muuhun sopivaan väliin, mutta niille täytyy olla arjessa aikaa ja tilaa.
Kohtaamisille.
Ajatuksille.
Tunteille.
Puhumiselle, kuulemiselle, kuuntelemiselle ja kuulluksi tulemiselle.



*
ps. ihan muuta asiaa.
Voitin (!!) Satulinnasta liput Habitare-messuille. Taidan mennä sinne keskiviikkona.

lomaparisuhepohdinto

Hyvä kolumni Helena Liikanen-Rengeriltä Hesarissa lomasta, lapsiperheestä ja parisuhteesta.

Kirjoittaja vinkkaa hotelleiden ja matkanjärjestäjien lapsiklubitoiminnasta, ja siitä kuinka lomareissulla juuri lapsiklubin avulla saavat vanhemmat kahdenkeskistäkin parisuhdeaikaa.

Suhtaudun klubeihin vähän kaksijakoisesti - omilla kesämatkoillamme emme ole keskenkasvuisia koskaan ilmoittaneet mihinkään nassikkakerhoon - mutta toisaalta, useimmilla matkoillamme meitä on ollut liikenteessä laajennettu perhekunta isovanhempia ja tätejä (tai siis isovanhemmat ja täti), ja joka tapauksessa keskenkasvuiset ovat aina viihtyneet hyvin yhdessä keskenään ja keksineet loputtomasti uusia leikkejä.

Kun sitten viimein lähdimme liikkeelle oman perheen kesken, olivat keskenkasvuiset jo niin isoja, ettei aivan herkeämätöntä valvontaa enää kaivattu: naperot osasivat olla altaassa ja pysyä pinnalla, vaikka aikuisen katse olisikin ollut siinä "kaksi vuotta sitten keskenjääneessä dekkarissa" (ihana vertaus pikkulapsivuosille!)
Viimeisimmällä matkallamme - kaksi vuotta sitten - meitä oli liikenteessä kaksi teiniä ja yksi alakouluikäinen. Nuorimmainen osallistui aktiivistakin aktiivisemmin hotellin allastapahtumiin, joita vetivät ihana hollantilainen nuorimies brittikollegansa kanssa. Teinien mielestä ohjelma oli ylinoloa, mutta he eivät voineet yhtenäkään iltana lähteä hotellilta mihinkään siinä pelossa, että missaavat jonkun legendaarisen sketsin iltashowssa tai bingovoiton.
Me aikuiset luimme ja juttelimme loputtomiin altaanreunan varjoisimmissa tuoleissa ja istuimme iltashown aikaan takarivissä.
Se oli meille riittävää perhe- ja parisuhdeaikaa.

Lapsiklubeja keskenkasvuiset itse kommentoivat aikoinaan, että on se kummallista, kun lähdetään perheenä lomalle, ja lapset pistetään pois vanhempien tieltä johonkin tyhmään kerhoon. (kateellisia olivat tietysti, olisivat varmaan itsekin halunneet siihen tyhmään kerhoon)

Arvostan sitä ohjelmaa ja mahdollisuutta jonka lapsikerhot tarjoavat, mutta olen silti itse ollut haluton niitä käyttämään, koska olen kaikesta väsymyksestäni ja oman tilan tarpeestani huolimatta myös arvostanut perhettäni ja meidän yhteistä aikaamme.
Toisaalta pikkulapsivaiheessa tukiverkostomme oli todella tiivis, joten parisuhteelle on ollut tilaa lomien ulkopuolellakin.


Parisuhdeajan kaipuu yhteisillä kesämatkoillamme on ollut vaatimaton: on ihan ihanaa ja suloista vain olla yhdessä joutilaana, lapset ovat melskanneet altaassa ja meillä on riittänyt puhuttavaa loputtomiin, lukemisen ja torkkumisen välissä. Pelkästään kotoa ja arjesta poissa oleminen, rentoutuminen, on riittänyt nostamaan parisuhteen keskiöön.
Viikon kesämatkaan ei ole meillä koskaan ladattu odotuksia arkivuoden mittaan rupsahtaneen parisuhteen kokonaisuudistuksesta, vaikka lomamatkan rentoutuminen on toki antanut aikaa katsoa ihan rauhassa toista silmiin.

Tärkeämpi pointti kolumnissa onkin:
"pohjolassa hiertäisi perhelomillakin pieni stressi: muutamaan vähäsateiseen viikkoon mahdutetaan liiterin kunnostamista, pikkuserkun rippijuhlat, veneilyä lasten kanssa sekä ikämiesten triathlon. Parisuhteelle ei hässäkässä minuutteja kummemmin kerry – ainakaan jos mummi tai vaari eivät ole auttamassa."

Lomanpätkään ahtautuu niin monta tärkeää asiaa, ettei oikeastaan millekään ole kunnolla aikaa.
Tunnustan ja tunnistan itsekin: loma-ämpärlistalla on jo kaikenmoista kokonaisvaltaisesta sukulaisseurustelusta liinavaatekaapin aakkostamiseen, pari-, perhe- ja lapsisuhteiden vaalimisesta super-deluxekokkailuun...

*
Jännityksellä odotan, mitä tämä lomanpätkänen tuo tullessaan.
Kesälomani alkaa tänään (tai virallisesti varmaan maanantaina)

HraH kotiutuu maailmalta keskiviikkona: nautin lomavapaudesta ja miesvapaudesta ja vähän myös lapsivapaudesta ja kumminkin kaipaan kaikkia kotiin, kummallinen yhdistelmä.
Taidan kohta mennä aakkostamaan niitä liinavaatteitani.

maanantai 2/2: lomapohdinto

 Aina vain sataa.

Oli pakko lähteä kirjastoon palauttamaan muutama myöhästymäisillään oleva laina.
Piti hakea myös maitoa ja leipää ja juustoa ja kissanruokaa.

Perhesalaattilaari oli tarjouksessa. Se on ehkä maailman paras kesäruokakeksintö.

Metkoja käänteitä yhteiskunnallisessa elämässä. Puhumme lakkaamatta politiikkaa.
Paitsi silloin kun puhumme siitä että sataa.

*

Mietin yhtenä iltana, että vähän kyllä jännittää(kin) yhteinen kahdenkeskinen tuleva ulkomaanmatka.
Kyllähän me paljon vietämme aikaa ja viihdymme yhdessä, mutta onko kokonainen viikko liioittelua?
Riittääkö meillä edes puhuttavaa niin pitkäksi aikaa?

Elämä on ollut yhtä tohinaa ja myllerrystä, emme ole oikeastaan koskaan olleet kahdestaan ihan vain aikuisten kesken.
Tai siis tietysti olemme olleet, milloin missäkin hurvituksissa hohdokkaassa elämässämme, mutta laajemmassa mittakaavassa emme ole aikuisten oikeasti olleet kahdestaan: Ensin olimme opiskelijoita ja elämä oli opiskelijamaista, sitten tuli lapsia ja on ollut melko lapsekasta.
Meillä on vasta edessä se skinkki- tai mikälie dinkkivaihe.


*

postaus päivässä, kaksi parhaassa -sarja

Suhteellista

Parisuhe on viime aikoina ollut meillä vahvasti pinnalla.
Siksi koska on niin hyvä levätä tässä, meidän välillämme lainehtivassa elämässä.
Ja siksi, koska niin selvästi olemme taitepisteessä: vastuu yksistä vähenee ja toisista lisääntyy.

Ja myös siksi, koska yhä vieläkin - vaiko ehkä enneminkin taas ja uudestaan(?) - voi yllättyä siitä, millaisen ihmisen kanssa elämäänsä jakaa:
noinko sinä ajatteletkin?
Että sinussa (ja minussakin) on puolia, jotka eivät arjessa tule esiin, joille löytyy tilaa vain silloin kun on aikaa ja sielu on paljaana.
Että meillä on edelleen, vielä ja taas uudestaan yhteinen tahtotila. Me.

"se lisää rakkautta ja rakastumista, koska se syvenee koko ajan, yhdessä kuljetun matkan myötä", sanoi viisas puolisoni.

*

puhu kauniisti

Palaan rakkaaseen parisuhdevinkkiini:

puhukaa kauniisti toisistanne

puhukaa kauniisti toisillenne.

Siitä ihan Hesarissa asti kirjoitettiin.

*

En tiedä, kumpi on vaivaannuttavampaa: sekö että tuodaan keskinäiset kinat johonkin julkiseen tilaan vaiko se että (nais)porukassa mollataan poissaolevaa kumppania.

Arki on arkea, se on selvä.
Varsinkin pikkulapsiaika nävertää sielua: väsyttää jatkuva saapuvillaolo, parisuhe on ehkä keskeneräinen ja kasvamassa vasta, samoin oma sielu ja lapsetkin vielä siinä sivussa. Ja elämä on makaronilaatikkoa ja kurahousua noin enimmäkseen.
Mutta silti: joskus silloin, joitakin aikoja sitten, juuri sinä itse olet tuon toisen valinnut lähimmäksesi.
Olet tehnyt valinnan ihan itse.
Arvosta itseäsi ja kumppaniasi sen verran, että ihan oikeasti ja todesti puhut kauniisti toisesta ja toiselle.
Ja puhut kauniisti itsestäsi ja itselle. vaikka se on sadasti vaikeampaa.

*

Elämiä, tilanteita ja kohtaloita on toki monenlaisia, aina ei vain suju.
Mutta silti.

*
Olen koko paastonajan alun pohtinut paastolupaustani.
Tässä se taitaa olla: Puhun kauniisti.

Parisuhevinkki

Puhukaa kauniisti toisistanne

Puhukaa kauniisti toisillenne


*

Olen viime aikoina joutunut työssäni keskelle sotkuisia parisuheavioerodraamoja.
Ja ei, en ole parisuhdeneuvoja, en terapeutti enkä lastensuojeluvalvoja.


Mutta ystävät rakkaat, puhukaa kauniisti toisillenne ja toisistanne.
Ihan joka päivä.
Mielellään jo ennen sitä kriisiä.


Ja jos nyt kuitenkin kriisiydytte, niin kiltit rakkaat ystävät: älkää tuoko sotkujanne ventovieraiden ihmisten eteen.
Ette kumminkaan pysty sanomaan enää mitään, mikä muuttaisi tilanteenne toiseksi. Ja se vieras ihminen joutuu todella hankalaan välikäteen, kun se ei oikeastaan tunne kumpaakaan teistä.

*


Omituisia kysymyksiä, joihin olen törmännyt työssäni:
osaatko kertoa ketkä ovat tässä kuvassa (kuva ajalta ennen syntymääni)
mitä koulua lapseni käy
mikä bussi menee sinne

Parisuhteellis

Tiedättekö semmoisen, kun kaikki on hyvin, paremmin ja oikeastaan ihan parhaasti, ja silti sielussa lepattaa levottomasti? Sellaisen epämääräisen eksistenssiahistuksen, jolle ei oikein voi mitään muuta kuin hokea kaikkijärjestyykyllä.
Olen semmoisessa vaiheessa.
Lepattaa.

Sen takia varmaan olen viime viikkoina pohtinut kaiken muun hyvän lisäksi myös parisuhteellista, ja nyt monessa blogissa kiertänyt kyselyhaaste osui mallikkaasti pohdintoihini.

Kuinka kauan olette olleet yhdessä? Naimisissa 18 vuotta, yhdessä...voihyvänenaika 21? Eikun laskuvirhe: kohta 23 vuotta. Kääk.

  
Miten kauan tunsitte toisenne ennen kuin aloititte seurustelun?
8 vuotta. (toim.huom. humanisti laskee sormin ja varmistaa taskulaskimella että meni oikein)
  
Kuka pyysi ketä ulos? 
Luultavasti minä. Jossain vaiheessa sellaista puhtaasti kaverillista opiskelijahengailua huomasin yhtäkkiä että tässä on muuten semmoiset hartiat joiden turvassa olisi hyvä olla. HraH oli silloin vielä aika...verkkainen. Sitä piti vähän töniä oikeaan suuntaan.
  
Kuinka vanhoja olette? 
44 tänä keväänä, molemmat. Ja kyllä, minä olen vanhempi - tosiasia, jota minun ei anneta unohtaa tai sivuuttaa. Kokonaiset 7 viikkoa. Varsinainen puumanainen olen. Saalistanut pientä viatonta opiskelijapoikaa.
  
Kumman sisaruksia näette/näitte enemmän?
Minun; hraH:n sisko asuu kaukomailla.
  
Onko teillä yhteisiä lapsia?
Ihan liiankin kanssa: 3 kpl. 
  
Entä lemmikkejä?
Niitäkin on ihan liikaa: 3 kissaeläintä.
(meillä on kaikkea kolmin kappalein, myös kummilapsia) 
  

  
Mikä tilanne on teille vaikein pariskuntana?
Yleisestiottaen varmaan eritahtisuutemme.

  
Kävittekö samaa koulua?
Kävimme; olimme samalla luokalla koko yläasteen ja jonkinmoisissa kaverillisissa väleissä jo silloin. Minä ja muut lauseenjäsennyksestä innostuneet nörttikaverini hengailimme sen ei-aivan-niin-nörttien lauman liepeillä. Mänttejähän ne kaikki ei-aivan-niin-nörtit pojat olivat, mutta ne sopivat oivasti seuraksi suunsoittoon samalla kun katseli niiden olan yli söpöjä ja kuuleja poikia.
Ysiluokalla istuimme useimmilla oppitunneilla peräkkäin. HraH tökki minua biologian tunneilla harpilla selkään. Ja minä tökin sitä viivoittimella matikantunneilla.
Lukiossa kärsimme yhdessä läpi pitkän latinan, vaikka olimmekin eri luokilla. Se väittää edelleen, että häiriköin hänen opintojaan piirtelemällä hänen muistiinpanoihinsa. Minä väitän että en.
Vasta yliopistolla tiemme erkaantuivat.
  
Oletteko kotoisin samasta kylästä?
Samasta kaupungista ainakin.
  
Kumpi on älykkäämpi?
Luultavasti hraH. Minulla on arkiälyä ja tunneälyä, hraH on pikemminkin sellainen pelottavan yleissivistynyt. Lannistun aina kun katson sen kirjahyllynpuolikasta, sieltä löytyy mm: History of Philosophy; Philosophy of History; History of History; Philosophy of Philosophy; History and Philosophy of Whatsoever.

Kumpi on herkempi?
Minä.
  
Missä käytte yhdessä eniten syömässä ulkona?
Meillä ei ole lempiravintolaa, mutta käymme aika ajoin kantasporttibaarissa katsomassa futista yhdessä.
Tai siis osa meistä katsoo futista ja osa lukee Iltalehtiä /täyttää ristikoita. Voitte ihan vapaasti arvata kumpi osa tekee mitäkin.
   
Mikä on kauimmaisin paikka, jonne olette yhdessä matkustaneet?
Kreikan meri - meri Kreikan

Kummalla on hullummat eksät?
Arvatenkin minulla.
   
Kummalla on pahempi temperamentti?
Ehdottomasti minulla. Aina roiskuu kun rapataan. Usein. Ja melko kovaäänisesti, vaikka yritänkin opetella pois siitä tavasta, koska se hermostuttaa taloutemme miespuolisia henkilöitä.
Omasta mielestäni olen kyllä paljon pelottavampi kun alan puhua hyytävän matalalla ja kylmällä äänellä.
  
Kumpi laittaa ruoan?
Ehdottomasti minä. HraH:n lapsuudenperheessä ties montako sukupolvea taaksepäin ja sukupuun kaikilla mahdollisilla oksilla miehet menevät keittiöön vain syödäkseen. HraH on sukunsa silmissä pelottavan moderni ja edistyksellinen koska se tekee muita keittiöhommia kyllä, siis siivoaa kiltisti kaiken sen, mitä minä sotken. (appiukko järkyttyi myös siitä tiedosta että hraH silittää itse paitansa. Itse! vaikka pojalla on vaimo! Minä sanoin että sulla on fiksu poika ja hienosti olet pojan kasvattanut kun se huoltaa itse vaatteensa, ettei minun tarvitse. Appiukkoa nauratti)
Isä kokkaa -päivinä meillä syödään ulkona, tilataan jotain kotiin tai lämmitetään roiskeläppiä.
   
Kumpi on sosiaalisempi?
HraH. Se viihtyy ihmisten kanssa ihan eri tavalla kuin minä. Minä uuvun nykyään jo siitäkin, kun täytyy olla sosiaalinen tuttujen ja rakkaiden ihmisten seurassa. Rupean ehkä isona erakoksi.
Paitsi että kyllä minäkin viihdyn seurassa. Tykkään paikoista joissa on ihmisiä. On jotenkin mukavaa olla ihmisten liepeillä. Vaikka se väsyttääkin.
  
Kumpi on siisteysintoilija?
Täh? 
Elämässä on tärkeämpiäkin asioita.
HraH imuroi perusteellisemmin. Minä pyyhin tiskipöydän paremmin.
  
Kumpi on itsepäisempi?
Minä. Rasittavuuteen asti. Hyvässä ja pahassa.
   
Kumpi vie suuremman osan sängystä?
HraH, luulisin.
Yöelämämme on vilkkaahkoa, hraH on aikoinaan saanut bloginimensä erään unisen seikkailijan mukaan, eikä syyttä.
Tuplapeitto on onnellisen elämän salaisuus.
   
Kumpi herää aikaisemmin?
Minä.
Mikään ei ole ihanampaa kuin herätä kaikessa rauhassa yksin. Istua aamupalalla yksin. Lukea kirjaa yksin. Olla ihan hiljaa yksin.
Sitten kun se kaikki on hoidettu, muutun rasittavan yliaktiiviseksi oravaksi ja alan hätyytellä kaikkia tekemään kanssani Jotain Jännittävää. Vaste on yleensä olematon.
    

Missä ensimmäiset treffinne olivat?
En oikein tiedä, mitä tapahtui ja milloin, missä ja miksi suhteemme muuttui puhtaasti kaverillisesta jossain määrin vakavaksi. (ja sitä paitsi, äiti ja isä lukevat tätä)
Jonkinmoisena suhteemme käännekohtana pidän sitä kun olimme laivalla paria viikkoa Estonian uppoamisen jälkeen: me ja suunnilleen puolen tusinaa kauhusta vapisevaa bingohullua pikkumummoa jotka olivat varanneet matkan jo joskus edellisenä keväänä ja olisivat luultavasti jättäneet tulematta muttakun matka nyt kerran oli jo maksettu.
En ole ikinä ollut niin hiljaisessa ja autiossa laivassa. Söimme muchos nachos.

   
Kummalla on suurempi perhe?
Yhtä suuret perheet kummallakin: äiti, isä ja sisko.
   
Saatko usein kukkia?
En. Koska kissat.
Saan suklaata tai olutta tai salaattia tai hyvää juustoa tai kaikkea näitä, melkein joka perjantai.

parisuhteellis

Istuimme iltaa kotisohvassa, nakostelimme juustoja, minä lueskelin ja hraH maisteli belgialaisia olutharvinaisuuksia ja katseli kai telkkaria. Yksi teineistä kömpi seuraksi.

Pyysin maistiaisia hraH:n lasista.

Teini närkästys-järkyttyneenä: nonni, nyt te ryyppäätte täällä molemmat! Ja samasta lasista!

minä: no mut, mehän ollaan naimisissa, me jaetaan ihan kaikki. Meillä on yhteiset lapset ja yhteiset kaljat.

yllättävä aamupäivä

päätin vaihteen vuoksi tehdä iltavuoron töissä.
Hekumoin koko eilisen illan sillä, mitä kaikkea voin tehdä kerrankin kun olen koko aamun yksin ja aikaa on ihan mielettömästi.

Voin
ottaa torkut
keittää kahvit
juoda ne kaikessa rauhassa ja pitää kissaa sylissä
käydä lenksalla
ottaa ihanan kuuman suihkun
laittaa kotilauman ruuat valmiiksi ja tehdä jotain niille sienille jotka hraH toi sieniretkeltä eli torilta
tehdä yhtä pitkään roikkunutta juttua eteenpäin
syödä ylellisessä yksinäisyydessä
pyöräillä kirjaston kautta töihin

kaikkea kivaa, kaikessa rauhassa, ihan vain itsekseni. Jee.

näin ruusuinen oli aamun suunnitelma

Ja sitten toteutuma:

Neljästä oletetusta lähtijästä vain yksi lähti normaaliin aikaan. Kaikilla muilla oli poikkeusaamu.
En siis ottanut torkkuja.
Torkkujen sijaan latasin täyteen pesukoneen, tiskikoneen, kissanruokakipon ja keittokattilan.
En keittänyt kahvia enkä istunut juomassa sitä kaikessa rauhassa kissa sylissä.
Sen sijaan hätistelin lähtijöitä porrastetusti ja kissat kipittivät kuristen ja sirkuttaen perässä.

En käynyt lenksalla.
Lenksan korvasin oivalluksella, että nytpä onkin oiva hetki huoltaa huushollia enempikin, eli juuri nyt on täydellisen sovelias hetki varata pesutuvasta mattopesukone. Tempaisin nopeat pystykahvit ja sitten hortoilin hakemaan pesutuvan avainta ja vaihtamaan pesukoneaparaattirahaa. Sen jälkeen survoin mattokoneeseen ensin tuplapeiton ja jälkimmäiseen koneelliseen parisängyn päiväpeiton.

No, sitä pitkään roikkunutta juttua työstin valmiimmaksi pesukoneellisten välissä kunnes tuli armoton kiirus ja jouduin hotkaisemaan ruuan sisuksiini ja kissa keksi että nytpä haluan istua sylissä ja juoda kanssasi kahvia ja siinä sitten jäpötin tuhannen kiireessä hellyydenkipeän kissaeläimen alla.
Pyöräilin kyllä töihin, mutta en todellakaan  kirjaston kautta.

Ja ne kehvatsun sienet unohdin aivan kokonaan.
Voikohan ne pakastaa sellaisenaan?

Oli kyllä hyvällä tavalla produktiivinen aamu, mutta aika yllättävä sittenkin.



*

parisuhevinkki: tuplapeitto.

Kyllä ei kuulkaa aurinko laske vihan ylitse iltaisin kun on tuplapeitto.
Ainoa huono puoli on tämä pesemisen vaikeus.

aamun toteutuma oli ruusuinen, piikikäs ja ja vähän kirpeäkin