Kotihommeleiden ekselöintipohdinto

Olen viime aikoina muutamankin kotityöexcel-jutun ja lapset kasvavat, kotielämä muuttuu -postauksen lukenut. (linkeissä napakoimmat esimerkit)

Miksi se ekseli kaikkinensa herättää niin suuria tunteita?
Olen sitä mielessäni meditoinut hyvän tovin.

Koko ajatus kotihommeleiden ekselöimisestä tuntuu naurettavan pikkumaiselta pilkunviilaamiselta. Mekaaniselta, pikkumaiselta pilkunviilamiselta.
Siltikin, ajatus sen pohjalla on täysin oikea: sopimussuhteessa kaikenlaisista asioista on syytä sopia.
Ekselöinti tuntuu naurettavalta nipottamiselta, koska ne kaikenlaiset hommat on kuitenkin hoidettava.
Ajatus silti on oikea, koska kaikenlaiset hommat on kuitenkin hoidettava.

Vierastan ajatusta siitä, että kotihommelit - tai elämä ylipäätään - olisi jotain täsmälleen tasan käyvää vaihtokauppaa: sulle-mulle-sulle-mulle.
Vähän niin kuin lapsuuden saunalimppari: millimitan kanssa kaadetaan, että jokaiselle varmasti tulee yhtä paljon.
Kun nyt ne kaikki hommelit täytyy kuitenkin jotenkin hoitaa.

On asioita, jotka ovat politiikkaa.
Jos on lipsahtanut pois mielestä kreikkalainen termi  Πολιτικός tarkoittaa yhteisten asioiden hoitamista.
Asioita jotka täytyy hoitaa yhteisen hyvän edistämiseksi.

Ja siksi on kovin kummallista, että niitä asioita pitäisi jotenkin laskea ja jyvittää ja niiden toteutumista tarkkailla - koska millainen on ihminen, joka ei osallistuisi omalla panoksellaan yhteisten asioiden hoitamiseen?

Ihan todesti: millainen on sellainen ihminen, joka ei osallistu?
Tai vielä pahempaa, pidä kiinni siitä mitä sovittu on?
(minun lapseni luultavasti ja valitettavasti)

politikoksen ydin: mullemullemulle vapaa-aikaa!

Ekseliä ei ehkä oltu keksitty vielä silloin kun me olemme yksiin päätyneet, tai opiskelijan neljäkasikutosessa ei sille ollut tilaa, mutta sopimuksia me teimme.
Ilman allekirjoituksia, ilman ajanottokelloa ja ilman taulukkoa - mutta asioista sovittiin.

Perinteiset kotihommat: ruuanlaiton, siivoilun, pyykkihuollon, jaoimme jo ennen lasten syntymää intuitiolla.
Toinen kokkaa, toinen tiskaa.
Toinen lataa pesukoneen, toinen tyhjentää.
Toinen imuroi, toinen hoitaa muita siivoushommeleita.
Minusta kokkaaminen on kivaa, mutta tiskihuolto tyhmää.
Roskien viemistä inhoan, mutta minulla ei ole mitään vessanpesua vastaan.
Tässä työnjaossa roikumme edelleen.
Se on kuin tuhanteen kertaan tanssittu baletti, jonka askeleet kumpainenkin osaa.
Välillä näistä nakki napsahtaa nuorisollekin, mutta koska meille kumpaisellekin on kehittynyt oma näkemys siitä, millainen työn jälki on parasta, täytyy nuorison jäljiltä tehdä paikkohommeleita.
(veikkaan että kaikessa hiljaisuudessa teemme paikkohommeleita myös toistemme jäljiltä; ne omat standardit istuvat tiukassa)

Muutos: Kokkaus on edelleen minun heiniäni, ja tässä nuoriso oheistelee kiitettävästi.
Kaikkia muita hommeleita Lehtori on ruvennut tekemään sellaisella tarmolla, etten meinaa perässä pysyä: hänellä on tällä hetkellä töissä huomattavasti kepeämpi tilanne kuin minulla.
Työnjako on keikahtanut.
Välillä tuntuu kuin olisin vapaamatkustaja omassa kodissani.

Mikä muu on muuttunut kun kakrut ovat kasvaneet?

Kasvatukselliset jutut.
Mitä pienempiä lapset ovat olleet, sitä enemmän heidän asiansa olivat minun vastuullani.
Lehtori opiskeli ja aloitteli uraansa, minun fokukseni ja identiteettini oli työelämää enemmän kodissa ja lapsissa.
Päiväkoti- ja alakouluvuosina, silloinkin kun olen tuntimääräisesti ajoittain tehnyt huomattavasti nykyistä enemmän työtöitä, identifioin itseni ensisijaisesti kotiäidiksi.
Fokukseni oli kotona, keskenkasvuisissa.
Lasten sairastelut, synttärit, harrastukset - halusin olla niissä mukana.

Päiväkotirepun pakkaaminen, luokkakuvauslappujen allekirjoittaminen, wilmaviesteihin vastaaminen, uusien vaatteiden hankinta, ihan kaikki keskenkasvuisiin liittyvä oli tapani toteuttaa sitä identiteettiä, joka olisin halunnut olla: kotiäiti.
En kokenut silloin tarvetta ekselöidä näitä nimenomaisia tehtäviä, koska ne olivat olennaisia itselleni.
Omalle olemiselleni.

Nykyisellään kolmilapsinen perhe on kutistunut yksilapsiseksi.
Yhden alaikäisen lapsen lisäksi nurkissa notkuu vielä yksi täysi-ikäiseksi tullut.
Kotoa muuttaneen asioihin en tietenkään puutu.

Kuvauslaput, wilmat ja reput: täysi-ikäisen osalta minulla ei ole niihin jakoa.
Koulun käytännön mukaan nuori aikuinen ei voi poissaolojaan kuitata itse, mutta perheen käytännön mukaisesti hän on kuitenkin vastuussa itse omasta tekemisestään. Kuittaan siis maltillisen määrän myös muita kuin sairauspoissaoloja, kunhan eivät ole lintsaamisia.

Alaikäinen ysiluokkalainen joutuu jo muistuttelemaan minua hoitamaan asiansa wilmassa.
Wilmaviesti-tyyppiset kotihommat rassaavat  nykyään melkein enemmän, koska ne eivät ole jokapäiväistä arkea, vaan jotain joka on muistamalla muistettava hoitaa.
Miksi ei Lehtori?
Koska nuoret ovat (olleet) fyysisesti (ja välillä myös hallinnollisesti) samoissa tiloissa joissa isänsä, olemme käyttäneet mahdollisimman vähän ja maltillisesti minun isäni -korttia.

Muutos: nykyisellään nuoriso kääntyy oma-aloitteisesti enemmän isänsä puoleen.
Minä olen vieläkin hoivaaja, mutta isä on tietäjä.
Vaikka työnjakomme on ollut hyvin - nykynäkövinkkelistä jopa liian - perinteismallinen, on nuoriso muodostanut isäänsä suhteen, johon minulla ei ole osaa eikä arpaa.

Hosa inte hokee nuoriso yhdessä Lehtorin kanssa minulle.
Opettelen päästämään irti, ja silti pitämään kiinni.
Olemaan vähän vapaamatkustaja.

Huomaan hiljalleen, että pitkällä-pitkällä aikavälillä parisuhteessa mennään tasan.
Sulle-mulle-sulle-mulle.


*

että ei se ekseli välttämättä huono juttu ole ollenkaan, vaikka oudolta ja pikkumaisnipolta vaikuttaakin.

viikonaloitusjorinat

viikonloppu tuli ja meni.
Syyslomaa ei varsinaisesti ollutkaan.

Viime päivinä:
kävin äidin ja isän luona tuijottamassa palapeliä. Se ei vain etene.

Kävin äidin ja toisen kotona olevan teinin aikuisen nuoren naisen ja siskon kanssa Tampereella.

Oli ravisuttava esitys.

Selkä meni jumiin autossa ja teatterissa istumisesta.

Kävimme toisen kotona asuvan teinin ainoan lapsen ja Lehtorin kanssa laivalla.

Siellä laulahteli Lukas Leon.

Luin yhden kokonaisen kirjan ja otin päivänokoset.

Ei tarvitse ihminen paljoa elämässään.

*

Tulevana viikonloppuna Helsinkiin kiipelin kanssa.

Ja kirjamessuille myös. (onx joku menossa?)

*

Kuuntelin aamulla liikennevaloissa koululaisia:

ensimmäinen koululainen: tiiätkö että L on ylioppilaskirjoituksissa kymppi?

mun äiti kirjoitti matikasta ja enkusta ja ruotsista ja ranskasta (vaimentaa ääntään, minä höristän korviani) ällät. 

toinen koululainen: joo, kyl munkin äiti sai iha sikkenä älliä.

ensimmäinen koululainen: mut ranskasta! ranskasta!

*

Lehtori on täydennyskouluttautumassa jossain Välimerellä.

Kuvista voisi päätellä että se on oliivinviljeilijä eikä lehtori ensinkään.

Kyllä en ihan ymmärrä lehtoriuden täydentymistä oliiviviljelmillä ja viinitiloilla. 

Täydentyy enempi kupu tahi pää.

*

Mietin että tekisin jouluaskarteluja.

parisuhdekirja-angst

Luen parhaillaan Lapsiperheen parisuhdekirjaa.
Kirja on kohtalaisen oivallinen, mutta nimen muuttaisin.
Tähän mennessä (olen vähän yli puolivälin) se on minusta ennemminkin Pariskunnan selviytymisopas vauva- ja taaperovuoteen.

Paljon hyvää siinä kyllä on.

Kaikesta käsketään neuvotella ja pitää perhekokous ja kertoa ja sanallistaa.

Ja se onkin oivallista ja merkittävää ja parisuhteessa aivan olennaisen tärkeää.
Kukaan ei näe toisen ajatuksiin ja tunteisiin.
Pienellä pääsee kun asioista jutellaan.

Muttakun minulle tulee siitä päähän kuva.

*

On sunnuntainen aamupäivä kiiltävän valoisan valkeassa modernissa keittiössä.
Keittiösaarekkeella on kukkakimppu ja hetki sitten nautitun brunssin jämät.

Parrakas-viiksekäs lapatossumainen hipsterimies punainen pipo päässä (pipo pois sisätiloissa, hipsteri!) ja liina kaulassa kiillottelee hymisten teräksistä oluenkeittelykattilaansa (mä harrastan pienpanimoiden käsityö-ipoja)

Sen hipsterin tiedostava ja tarmokas puolisotar (väljä pörheä neule, boyfriend-farkut, huolettoman näköinen nuttura jonka läpi on ironisesti törkätty pureskeltu kumipäinen lyijykynä) nostelee saarekkeen tyhjäksi ja läväyttää pöytään puolen riisin verran aanelosia
kulta, kultahei, meidän pitää nyt sopia asioista. Rahasta ja kotitöistä ja lapsen hoidosta ja arvoista ja asumisesta ja kaikesta. Kun ne on toksismaskuliinisen patriarkaatin jäänteitä. Eiköstä vaan kulta?

Hipsteri nyökyttelee lapatossumaisesti (ota nyt edes se pipo pois!) ja perheneuvottelussa sitten sovitaan siitä, että kotityöt jaetaan tasan, raha ansaintaperusteisesti, asuntolaina jyvitetään koska toisella oli jo ennestään omistusasunto, avataan taloustili ja asuntotili ja huvittelutili ja lapsenhoitotili, vanhempainvapaat jaetaan 6+6+6 mallin mukaisesti, ja sitten kirjataan ylös vapaaillat (tyttöjenilta, poikienilta, säbä, skumppakerho), kirjataan perheen yhteinen aika (brunssi sunnuntaisin) seksin asennot ja sovitaan yhteisesti neuvolakäyntien aikataulut, lapselle hankittavien lelujen materiaalit ja vaatteiden värimaailma sekä lapselle laulettavat unilaulut.

Sopimus päivätään, allekirjoitetaan ja laitetaan kansioon minimalistisen huoneen tärkeät paperit -laatikkoon.

Palataanko siihen sopimukseen koskaan?
Perheriidoissa?
katonyt sä olet x.x.xxxx päivätyssä sopimuksessa allekirjoituksella vahvistanut että käyt kerran puolessa vuodessa ostamassa rosaan vivahtavan beigen värisen haalarin lapselle! Ja keräät puolet sukista ennen poikien iltaa!
Entä jos lapsi alkaa angstata unilauluista?

*

Minusta on ihan oikeasti parisuhteessa tärkeää sopia olemisen ja elämisen tavoista, kun kukaan ei pysty toisen ajatuksia lukemaan.
Mutta silti.

Se ylitiedostava minimalistiluomupuolisotar nojailee keittiösaarekkeeseen aina vain.
Eikä se hiivatin hipsteri ei lähde päästäni pois millään.
Ottaisi nyt edes pipon pois, ja siirtyisi maistelemaan stouteja.
Ne on paljon parempia.

*

*

ps. kyllä on erilainen parisuhde taaperovuoden jälkeen.
Alakouluparisuhe on ihan eri.
Ja teiniparisuhteessa sitä vasta haasteita onkin.

nimim. oon kuullut juttuja

harppuunointia ja kaljatärskyprobleemi

Oltiin Lehtorin kanssa konsertissa. Se on osa karkoita kaamosahistus -ohjelmaa.
Tällä kertaa oli ensin kitarakonserttoa, mikä oli hauskaa ja sitten oli oikein kunnolla jytisevä ja rymisevä musiikkikappale. (Elgar: In the South)

Kaikenmoisia instrumentteja oli paljon: kaksi harppuakin.
Niillä oli koko ajan semmoinen vanhanaikaisen lääkärilaukun näköinen salkku mukana.
Minä mietin, että miksi.
Kun muut muusikot jättävät soitinkotelot ja käsiveskat jonnekin pukuhuoneen puolelle, että mitä oli harppujen salkussa?

Onko harppuunointivälineitä?
Vai oliko loton kimppajättipottikuponki mitä piti vartioida koko ajan?

valitettavasti ei näy harppusalkku tässä kuvassa
tämä kuva on ennen ekan puoliajan alkua: oli vasta yksi harppu
toiselle jaksolle roudattiin kehiin toinenkin

Harpuissa oli muutenkin katseltavaa.
Toiselta sinkoutui plektra kesken soittelun ja sitten se etsiskeli sitä.



*

Olin luokkakokouksessakin.
Meillä oli yläkoulun luokan luokkakokous vuosi sitten ja se oli vähän traumatisoivaa.
Jotenkin kuitenkin porukka vähän innostuikin ja keksivät tehdä jatko-osan.

Se kyllä on kummallista että tavallaan ei ole kovin vanha, mutta kumminkin on.
Yhdellä meistä on melkein kolmekymppinen lapsi ja yhdellä viisi kuukautta.


Ei sinne kokoontumiseen tällä kertaa niin paljoa tullut, mutta osa kumminkin.
Minäkin menin harppuunat päässäni soiden suoraan konsertista
(Lehtori oli seuranpetturi, se valitsi mieluummin nykyiset koulukaverit kuin entiset)
Olin vähän skeptinen että kannattaako sinne mennä mutta koska nyt olen taipuvainen kiusaamaan itseäni, menin ja olikin ihan mukavaa istuskella ja jorista tai enempi vain kuunnella muiden jorinaa.

kävimme ennen konsertin alkua Lehtorin yksillä
näpistin tämmöisen coctail-tikun mukaani kun se on ihan Lehtorin näköinen
se oli luokkakavereiden mielestä aika hauskaa kun heiluttelin Lehtoria.
Tiedoksi niille jotka ovat pohtineet että tämmöiseltä näyttää Lehtori paitsi että ei ole näin pitkä vaan vähemmän
ja enempi lihaksikas myös

Mietin että mistäköhän saisin tämmöisiä satunnaisia kalja- (myös muu juoma käy) kavereita.
Niitä ei ole minulla paljon. Enempi pariskuntia vain.
Että mihin somekanavaan rupean laittamaan viestiä mennäänkö jorisemaan kaljalle.
Onko olemassa kaljatinderiä tai naistärskyverkostoa tai voi olla mieskin?

Puutorin vessan katossa on pisuaari

matikkanillitys

Tarkkaavaisimmat lukijani kukaties muistavat että ainakin yksi nuoristani on matemaattisorientoitunut.
Pöyristyttävää sinänsä, olemme yrittäneet miehissä ja naisissa harjoittaa humanistisfilosofisfilologistyhteiskuntatieteellistä aivopesua. 
Olemme arvelleet että kyse on oidipaalisesta kapinasta vanhempia kohtaan. 
Nykyisellään se opiskelee matikkaa edistyneesti, mutta käy kuulemma toisinaan yhteiskuntatieteellisen kirjastossa tekemässä kotitehtäviään.

No, siitähän minun ei siis pitänyt kirjoittaa, vaan siitä että matikalla on nykypäivänä ihan ylikorostunut asema.
Jos nimittäin lukiomatikkaa painotetaan kaikissa opiskelijavalinnoissa ylitse muiden.

Minun mielestäni se on suoraan sanottuna ääliömäistä.
En vieläkään ymmärrä edes sitä, miksi lääkärin pitäisi osata pitkää matikkaa?
Lasketaanko siellä lääkiksessä jatkuvasti jotain avaruusparaabelejä, voiko joku kertoa?
Minä henk.koht. arvostaisin avaruusparaabeliä enempi sitä, että pystyy katsomaan silmiin ja sanomaan että me saadaan sinut kuntoon tai ainakin voimaan vähän paremmin.

Vielä vähemmän ymmärrän sitä, mihin juristi tarvitsee pitkää matikkaa?
Juristin palkkio on varmaan prosenttiperusteinen, mutta prosenttilaskun salat pystyy humanistikin (jopa tämmöinen kuin minä, joka laskee aina vain sormilla) (prosenttinäppäin on vähän työläs kyllä sillä metodilla) omaksumaan reilussa tunnissa. Siihen ei ole tarvittu lukion pitkää matikkaa. Yhtään.
Juristille on varmasti enempi hyödyksi joku missä oppii ajattelemaan ja argumentoimaan.
Vaikka äikkä, noin lähtökohtaisesti.

Kielitieteilijän kohdalla pitkällä matikalla ei ole yhtään mitään käyttöä.
Tai ei ainakaan silloin ollut kun minä opiskelin.
Kielitieteen proffa nuoli räkää sormistaan, vihasi blondeja naisia ja oli avoimen sovinistisaggressiivinen mutta yhtään matemaattista kysymystä se ei koskaan kysynyt.
Eikä gerundin ja gerundiivin eron selvittämiseen ollut matemaattista kaavaa.
Voi tietysti olla että on kielitiede kehittynyt sittemmin.

Omassa arjessani ja työssäni tarvitsen plussaa, miinusta, kertoa ja jakoa sekä prosentteja.
Että ihan peruskoulupohjalta mennään. (ja kuten sanottua, lasken yhä sormilla, koska en kertakaikkiaan pysty muistamaan esim. mitä on 5+7, paitsi nyt kun olen miettinyt sitä koko tämän kirjoituksen ajan)

Jos ja kun matikalla on niin suuri merkitys ihmisen elämässä, pitäisi jatko-opiskelussa - eli lukiossa - opettaa vain yhtä matikkaa kaikille.
Ja kyllä pitäisi samassa suhteessa, yhtä paljon ja samalla vaatimustasolla, opettaa myös sellaisia oppiaineita, jotka antavat ajattelemisen ja argumentaation taitoja.

Minä olen ajatellut että lukiossa pitkä matikka on niille, jotka rakastavat sen kauneutta (tai kärsivät humanistis-yhteiskuntatieteellisestä oidipaalisesta ahdistuksesta), koska matikka sinänsä ei ole avain yhtään mihinkään sen suurempaan onneen.
Samanlaisia rakenteellisen ajattelun ituja on myös vaikkapa kieliopeissa.
Kauneutta, rytmiä, lainalaisuuksia ja säännönmukaisuuksia niissäkin.

Vedin sisäiset pultit kerran alakoulun vanhempainillassa kun yksi vanhempi ehdotti, että eiköstä vaan me kaikki yhdessä sitouduta siihen että ihan kaikki lapset tässä luokassa tekee joka päivä kaikki matikan lisätehtävät.
Teki mieleni sanoa että eiköstä vain sitouduta myös siihen että ihan kaikki lapset tässä luokassa tekevät kaikki äikän ja uskonnon (ET:n) lisätehtävät joka päivä.
Harmittaa vieläkin etten sanonut.

En halua elää yhteiskunnassa jossa kaikki on alisteista matematiikalle. Inhimilliselle hyvinvoinnille ei voi esittää matemaattista kaavaa. (toki taloudella on suuri merkitys, mutta talousmatikkakin on nykyisessä lukio-opsissa ihan kaikille yhteistä, eikä yhtään avaruusparaabelia)

Luvuilla ei voi - tai ainakaan ei pidä - määritellä inhimillillisiä kohtaamisia, ihmisarvoa, ihmisenä olemista.
Siksi minun mielestäni moni muu asia on ainakin yhtä tärkeää kuin matikka.
Jopa tärkeämpää.

Ja siksi minun mielestäni on ihan tyhmää korostaa matikan merkitystä jatko-opiskelupaikan saamisessa.

Kuukauden kymppi

Meinasi ihan unohtua, kiitos muistutuksesta Helmi-nainen!

Kuukauden ensimmäisen aamun ensimmäinen ajatus
Kylläpä oli outo uni: talossani oli kaksi kylpyhuonetta, joista toinen oli aivan kammottavassa kunnossa ja halusin rempata sen. Heti.

Tämän kirjan aion lukea
Nicholls: Suloinen suru. Laina-aika on jo nyt loppumaisillaan, hopi-hop!

Työasia jonka aion saada valmiiksi
yhden ison tapahtuman järjestelyt

Työasia jonka tiedän roikkuvan
työyhteisöasia, joka ei riipu minusta

Lausahdus josta saan energiaa arkeeni juuri nyt
Syyskuu päättyi huumaavaan lukukokemukseen, josta pollajukeboksini nappasi päähäni pyörimään Anna Ahmatovan Requiemin avaussäkeet :"tämän murheen edessä taipuvat vuoret, vaikenee suuri joki" Se nyt ei parhaalla tahdollakaan ole voimaannuttava tsemppilause, koska runoelma on kertomus surusta, tuskasta ja inhimillisestä ahdistuksesta, mutta säkeiden ilmaisuvoimallisuudessa ja runollisuudessa on sellaista jyhkeyttä, joka saa sielun soimaan ja herkistymään.

Ruoka jota aion kokeilla
kunpa pääsisinkin taas kokkailufiilikseen!
Voisin kokeilla vaikka ihan vain tavallista leipomista pitkästä aikaa.

Tässä kuussa tapahtuvista asioista eniten aikaa olen laittanut tämän suunnitteluun ja nyt se toteutuu
Lokakuussa on paljon mukavia juttuja tulossa: kirjamessutx2, konsertti, teatterikäynti - mukavaa odotettavaa, vaikka en niitä mitenkään erityisen paljoa olekaan suunnittelemalla suunnitellut.

Asia joka tuntuu ristiriitaisimmalta
Lokakuu.
Kaikenlaista tekemistä on valtavan paljon, mietin jaksanko ja miten. Tuleeko tästä voimat imevä vai voimaannuttava kuukausi?

Tavoite joka on mahdollista saavuttaa
säännöllinen uinti, aina vain

Mitä haluaisin lasteni muistavan tästä kuusta
Nuorimmaisen kanssa on suunnitteilla parikin mukavaa yhteistä (keikka+kisat) juttua, toivottavasti ne jäävät mieluisina mieleen.
Keskimmäisen kanssa teatteriretki; hän muistaa sen, vaikka minä unohtaisinkin. Ja teatterireissustakin vastaa pikemminkin isovanhempi kuin minä. Mutta jääköön se nuorelle mieleen, hän rakastaa teatteria sielunsa jokaisella sopukalla.  (vedämme pitkää tikkua siitä kuka joutuu pääsee päätyy hänen viereensä istumaan, hänellä on tapana laulaa mukana ja kannustaa näyttelijöitä...on melkein elämyksellisempää seurata häntä kuin itse esitystä)
Esikoisen kanssa emme ole suunnitelleet mitään erityis-erityistä, mutta toivottavasti kohtaamme kirjamessuilla, tarjoan vaikka munkit hänelle.


syyskuun kymppi
elokuun kymppi

ruuanlaittohuuma hukassa

Kärsin massiivisesta ruuanlaittolamasta.
Kokkaan kyllä, koska on pakko, mutta ilottomasti ja enimmäkseen broiskuleikkeitä ja perunalohkoja.
En ole leiponut varmaan kuukauteen.

Joskus elokuussa tein hienon kolmen viikon ruokalistan, mutta en ole noudattanut sitä päivääkään.
Tai ehkä nyt päivän, koska jossain kohdassa kumminkin on tuo broiskuleikkeet ja perunalohkot.

Yhtenä päivänä melkein pilkahti keittiöhääräilyn ilo.
Ja keksin ihan puolihyvän sapuskan tähän tämänhetkiseen elämäntilanteeseen.

Kasvissosekeittoa lisukkeilla

tarvitaan: valinnaisia kasviksia, jauhelihaa, pakastepatonkia, nacholastuja, juustosoossia, tuorejuustoa (voi olla myös kermaa).

tehdään kasvissosekeitto; tee semmoinen mistä itse eniten tykkäät.
Minä laitan perunaa, porkkanaa, sipulia ja valkosipulia ja sitten laitoin yhden nahistuneen tomaatin myös. Ja soseutusvaiheessa 1/3 rasiallista tuorejuustoa.

paistetaan jauheliha. (sipulia + mausteita)
(olin ajatellut keittää myös linssejä, mutta sitten ajattelin että en kumminkaan)

lykätään uuniin pari pakastepatonkia ja paistetaan.
Kannattaa laittaa uuniin vähän lämpöä, paistuvat paremmin.

kaivetaan kaapista viikonlopun tortilla-aterian jämät: nacholastut ja juustosoossi.
Laitetaan nachoja uuniastiaan noin kolmannes siitä mitä on jäljellä, laitetaan päälle osa jauhelihasta (vajaa kolmannes) sipulisilppua ja paprikasilppua, juustosoossi ja toinen kolmannnes niitä nachoja. (nachoja pitää vielä jäädä, niitä tarvitaan!)
Jos on juustoraastetta, niin ripottele sitä myös.
Lykätään uuniin hetkeksi.

Tarjoillaan:
soppaa. Sopan päälle saa laittaa jauhelihamurusia, jolloin siitä tuleekin soselihasoppa, päälle saa myös murustella niitä ylijääneitä nachoja myös, tulee ihana! (eikä kukaan huomaa ettei ole itsepaistettuja krutonkeja) (ikäänkuin olisi joskus ollut; ei ole!)
nachopeltiä
patonkia

Jokainen ottaa semmoisen kombon kuin eniten tykkää ja syö.
Soppaa, lihalla tai ilman, nachoilla tai ilman ja nacholautasella tai ilman. Että ei ainakaan ole vaihtoehtojen puutetta.

Ihan niin ruuanlaittohuumainen en ollut, että olisi tullut jälkiruoka myös.
Mutta tietysti olisi pitänyt olla.
Vaikka pulla. Tai omppupiirakka.
Mutta voi vaikka kuvitella sen.
Tai ottaa palan suklaata jos on.
Tai juoda kaakaota, koska sitä nyt ainakin on.