Olen kateellinen

 Olen kateellinen.

Pikkumaista, mutta olen silti.


Olen siirtynyt bussimatkailijaksi aamuisin ja se on ollut ihan ok. Minun kanssani samalta suunnalta tulee salskea (ja komea) nuori mies ja vaihtaa vielä seuraavankin bussin kanssani samaksi.

Hänellä on jatkoyhteyden bussissa hottideitti sievän nuoren naisen kanssa.

"mitä mun kaunotar" hän kehräsi naiselle yhtenä aamuna.

 

Miksi - oi miksi? - minulla ei ole hottideittejä aamubussissa?

Kyllä varmasti olisi parempi päivä, jos joku kehräisi heti aamusta korvaan että mitä mun kaunotar

ei välitetä siitä että keksiäkäinen eukko - olkoonkin vaikka kuinka säkenöivä - ei välttämättä aamuisin ole hehkeimmillään, kaunotarmaisimmillaan, saati hyväntuulisimmillaan.
voi olla että kehrääjä ottaisi elämänsä riskin kun tulisi siihen korvanjuureen supsuttelemaan.

 

jollain tavalla ymmärrän kyllä että minulle
ei kukaan kehrää aamubussissa
Lehtorikin menee töihin eri aikaan, että en voi laskea edes hänen varaansa

 

 


 


 

Olen viime aikoina ollut mantran tarpeessa.

 

 

 

 

kadonnutta liikuntafiilistä etsimässä

 Joskus kauan kauan sitten e.Kor. kävin uimassa kaksi ja välillä kolmekin kertaa viikossa. 

Sitten tuli kevät 2020, ja kaikenlaiset paikat menivät kiinni tai niihin oli yleisörajoitusta ja ties mitä. Olen käynyt joitakin kertoja uimahallilla maaliskuun 2020 ja elokuun 2021 välillä, mutta ne ovat olleet täysin yksittäisiä kertoja.

Nyt pyristelen liikkumisen uudelleenaloittamiseksi. 

Tällaiselle syntyjään liikkumattomalle ihmiselle kaikenlainen liikunnallisen elämäntavan tavoittelu on todellisen työn ja tuskan takana: oman lajin löytäminen on työlästä, lähteminen on työlästä, tekeminen on työlästä, ja suorituksen palkitsevuus on liki nollassa.
Kun ei niin ei. 

Esteitä

1. rutiini puuttuu. Maaliskuun 2020 ja tämän päivän välissä elämässäni ja elämässämme on tapahtunut ihan älyttömän paljon. Työpaikka on vaihtunut, perheen kokoonpano on muuttunut, perheen aikataulut ovat erilaiset. En ole vielä löytänyt niitä liikunnalle oikeita hetkiä. En ole vielä pystynyt kalenteroimaan arkeani sillä tavalla että uimahalli asettuisi osaksi elämääni.

2. kroppani on muuttunut. Niin olisi käynyt joka tapauksessa: valun alaspäin. Niin se vain on. Mutta huomaan sen selvästi. Paino on kai suunnilleen sama kuin e.Kor., mutta ruumiinrakenne on erilainen. Painopiste on jossain muualla. En oikein tunne itseäni. Jos olisin polskutellut hilpeästi ja yhtäjaksoisesti, en edes huomaisi tätä muutosta, nyt huomaan.

3. kroppani on todellakin muuttunut. Lihakset tuntuvat erilaisilta. Käyn hitaammalla. Polvet ratisevat ja uikuttavat. Niin olisi käynyt joka tapauksessa, mutta en olisi huomannut muutosta ilman tuota pitkää taukoa.

4. kroppani on muuttunut, uskokaa jo. Liikkumattomuuskin tuntuu. Olen vinossa ja venkurassa. Kiristää ja siristää.

5. uintikunto on huonontunut. Se nyt on itsestäänselvyys. Tietysti kunto huononee. Yhdistettynä kropassa tapahtuneisiin muutoksiin, se tekee vedessä liikkumisesta erilaista. Kunto tietysti palailee tekemisen myötä, mutta tässä vaiheessa, kun vasta yrittelen liikkumista, tuntuu melkein ylivoimaisen vaikealta räpiköidä eteenpäin muuttuneen ja huonokuntoistuneen kroppani kanssa.

6. lähtökohtaisesti en halua harrastaa liikuntaa. En. 


Esteiden purkamista

1. ne rutiinit on nyt vain luotava. Kalenterissani on tilaa, jos vain haluan. Kalenterissani on tilaa paljon, tai ainakin riittävästi. Pystyn ihan hyvin löytämään viikon seitsemästä päivästä ainakin kaksi sellaista ajankohtaa, jolloin minulla on aikaa ja jompi kumpi kaupungin kahdesta hallista on auki. 

2-5. kunto kohenee ja kroppa tuntuu tutummalta, kunhan vain jaksan totutella itseeni uudestaan. Kyllä, pitkästyn altaassa paljon nopeammin kuin ennen ja muutenkin tuntuu hitaammalta, mutta entä sitten? Täytyy vain keksiä se ajatus, jota ahkerasti ajattelee räpiköidessään. 

6. tiedetään. Se ei muuksi muutu. Mutta johan tämä puolentoista vuoden katko kertoo, mitä siitä seuraa. 

Mahtaisinko taas päästä kiinni aamu-uinteihin? Sekin oli jossain vaiheessa ihan kivaa.

En oikeastaan yhtään haluaisi olla niin järjestelmällinen ja päättäväinen kuin mitä tämä elämäntapahanke vaatii. En.
En yhtään haluaisi tutkia kalenteria ja aikatauluja ja päättää että maanantaisin ja keskiviikkoisin.
Enkä ainakaan yhtään haluaisi lähteä mihinkään töiden jälkeen. Enkä ennen töitäkään.
Enkä ainakaan mennä märkään ja kylmään uima-altaaseen.
En halua liikkua, mutta en kyllä halua myöskään olla tällainen nitisevä ja natiseva ja lyhentynytlihaksinen kremppaeukko.

Voi kor minkä ihmiselle teit!


*

hyvin ylpeä kyllä olen siitä että maanantai oli todellinen Köyhän Henkilön Triathlon: kävellen töihin ja kotiin, fillarilla uimahallille, uinti, fillarilla kotiin.

Elämää raastavien kriizien listaus

Kun olin lähes tyydyttävästi ratkaissut elämääni raastaneet ja repineet uimahallikriizit, aloin ilokseni pohtia, mitä kaikkia muita kriizejä olemassaoloani yhä rajoittaa.



 

Kas tässä kriizilistaus, ratkaisuehdotuksia vastaanotetaan!

Kauppakriizi
Missä kaupassa rupean käymään jatkossa, ässää vai koota? Menenkö suoraan töistä vai käynkö ensin kotona? Jos olen liikkeellä fillarilla, on helppo mennä kotimatkalla pienen mutkan suoraan töistä, mutta entä sitten kun alan liikkua enemmän bussilla?

Metsätiepimeyskriizi
Lyhyin matka töihin kulkee valaisematonta metsätietä. Nolottaa myöntääkään, mutta ihan aikuisten oikeasti pelkään pimeää. Painajaisunissani usein on läpinäkymätöntä pimeyttä.
Yhtenä päivänä fasaani lensi melkein päin eli käytännössä hyökkäsi kimppuuni ja siitä asti se elukka on aamuisin patsastellut häijyn näköisenä kulkureitilläni. Pelkään että se syö minut.
Tiedän ihan varmasti että en lähde pimeinä aamuina metsän läpi, vaikka uskottelisin itselleni mitä vain ihanuuksia virkistävistä marraskuisista aamumetsäkävelyistä.
En varmana mene, en ainakaan ilman jotain susiroikkaa ja henkivartijaa.

 

metsätiellä, melkein valoisalla hetkellä

 

Bussikorttikriizi
Olen pahuksen pihi. En halua maksaa kertamaksua bussiin, se on kallista.
Jos menen vaikka isolle hallille uimaan, bussimatka edestakaisin maksaa 4,4€.
Kirjastoon ja kauppaan ehdin kyllä vaihdollakin. Tästä syystä jäkitän enimmäkseen tylsistyneenä kotona.
Latasin jo kuukausikorttia mutta en halua ottaa sitä käyttöön, koska en ehkä käytä bussia ihan kaikkina päivinä.
Jos otan sen käyttöön, tulee semmoinen olo että pitäisi joka päivä mennä jonnekin bussilla.
Jos en ota sitä käyttöön, en mene koskaan yhtään minnekään.

Uimahallikriizi
On selätetty, nyt pitää enää päättää sopivat treenipäivät. Ja sen jälkeen pitää niistä kiinni.
kuulostaa ihan älyttömän hienolta puhua treenipäivistä ja treeneistä. oikeasti räpiköin kuin hukkuva tai räiskyttelen vesijumppaa kuin uimaanopetteleva viisivuotias. parasta on sauna.

Säästämättömyyskriizi
Päätän aina olla säästäväinen ja sitten tulee joku yksvaanjuttu, johon ihanvaantämänkerran laitan rahaa. Esim. uimakertojen sarjalataus pikkuhallilla, en todellakaan olisi tarvinnut sitä, ja silti latasin.

Talvikenkäkriizi
Kävelin viime talvena hyvät lyhytvartiset talvikenkäni puhki. paljasjalkakengät ovat semmoisia, ne pystyy kävelemään puhki. Olin keväällä reippaalla tuulella ja heitin ne heti pois, kun niillä ei kertakaikkiaan ollut enää käyttöä. Nyt olen murehtinut että pitäisi hankkia uudet.
Sitten muistin että minulla on jemmassa puhkikävelemättömät mutta varresta vähän hankalat kengät. Pärjäänkö niillä koko tulevan talven? Olisi säästöä.
Testasin niitä jalkaan eikä varsi ollut ollenkaan niin hankala kuin muistin.
Mutta entä jos se vaikka muuttuu vielä uudestaan hankalaksi ennen talven tuloa?

Talvitakkikriizi
Kävelin viime talvena puhki myös talvitakin. Se ei ole paljasjalkakenkätalvitakki, vaan oli aika hieno villakangastakki. Ihmettelen, että se meni kuosistaan ihan muutamassa (ehkä neljässä?) vuodessa, vaikka kuinka yritin pitää hyvin. Minusta sen olisi pitänyt kestää vielä pari vuotta. Olin keväällä reippaalla tuulella ja pistin senkin pois. Minulla ei ole talvitakkia, ei edes jemmassa.
Äiti kutoi minulle hienon strömsöpaidan, pärjäänkö sillä?
Olenko söpö kuin melukylän lapsi jos pukeudun strömssööhön, pitkävartisiin villasukkiin ja pitkävartisiin kenkiin?
Entä jos onkin sateinen mutatalvi, onko siitä söpöys kaukana?

kohti talvea?


Tukkakriizi
Kampaaja leikkasi viimeksi ihan tosi surkeasti. Pää näyttää siltä kuin karvaa olisi lisätty rumalla tavalla sen sijaan että se on leikattu ilmavasti ja kauniisti.
Kuinka kauan kestää että kannattaa mennä uudelleenmuotoiluun? 

Ruskean vaatteen kriizi
Haluaisin ruskean neuletakin, hupparin tai minkä vain välivaatteen. Ruskeaa ei ole missään. Ei ainakaan siinä koossa, mallissa ja hintaluokassa, johon minä olen valmis.
Paitsi se hieno strömsöpaita, mutta se on liian kuuma sisävaatteeksi
Tämä on kyllä vähän epärelevantti kriizi, koska uudessa työpaikassa meillä on ilmeisesti pukukoodi. kukaan ei ole sanonut sitä minulle, olen vain päätellyt itse, ja olen nykyään vallan verhoutuneena firman huppariin.

Lempipaitakriizi
Onko teillä koskaan semmoista, että jos on lempipaita, niin ei meinaa haluta käyttää sitä ettei sen viehätys mene pilalle? Ainakaan sitä ei saisi pitää huonoina päivinä, ettei siihen jää huonoa väreilyä. Minulla on suunnilleen viisi tai kuusi kivaa, työkelposta trikoopaitaa, joista puolet kuuluu lempipaitakategoriaan, ihan helkkarin vaikea pukeutua aamuisin kun yrittää säästellä niitä lempipaitoja. vaikka se ei oikeastaan ole edes mitenkään relevantti asia, koska töissä meillä on ilmeisesti pukukoodi ja voin aina verhoutua firman vermeisiin.

Kyllä vaan on ihmisellä kriiziytynyt elämä, voi hyvänenaikasentään. 

 

Kivoja juttuja valitettavasti niitä on vähempi kuin kriizejä.
Ratkaisimme ilmeisesti jollain tasolla taloudessamme vallinneen rönötyssohvakriizin. Tilasimme epärönötyksellisen sohvantapaisen. 

olkkarin rönösohva on takahuoneessa
olkkarissa ei ole rönösohvaa
takahuoneessa on pyykkiä

 


Pienen ihmisen raastavat kriizit

 Nyt seuraa keksiäkäistä, keksiluokkaista kriizipohdintaa.


Viime keväänä olin lopen kyllästynyt työtilanteeseeni, työuupunut tai suorastaan …no, käyttäkää valitsemaanne sanaa vapaasti. 

Aloin tehdä suunnitelmia opintovapaasta - tai jos raatorehellisiä ollaan, mitä tahansa suunnitelmaa, jolla olisin irroittautunut silloisista olosuhteista. Pääsääntöisesti kuvittelin, että tänä syksynä käyn aamuisin ihanalla metsäkävelyllä, teen vähän punttiliikkeitä kansankuntopaikalla, juon aamukahvia pulkkamäen päällä, tulen kotiin kirjoittamaan opiskelujuttuja ja lukemaan opiskelujuttuja ja tekemään opiskelujuttuja, käyn välillä vähän paikan päällä opiskelemassa ja olen liikunnallinen ja henkevä. 

Samaan syssyyn suunnitelmieni kanssa ilmoitti puhelimen appi, että työnantajan kustantama liikuntaetuni on vanhenemassa, ja sitä olisi syytä käytellä. Kävin sitten reippaana potentiaalisena liikkuvana opiskelijahenkilönä lataamassa valtavan määrän käyntikertoja kaupungin suurimpaan uimahalliin, koska se on kohtalaisen sopivasti eri suunnalla kuin muu elämäni, mutta ehkä aavistuksen verran - näkökulmasta riippuen - opiskelumestojen suunnassa.

No, sitten kävi niin kuin kävi: aloitin uudessa työpaikassa. Kävelen kyllä ihanaa metsäreittiä töihin, mutta en ole kertaakaan käynyt kansankuntopaikalla venyttelemässä, saati pulkkamäen päällä aamukahvilla, ja muutenkin elämäni painopiste siirtyi kokonaan toisaalle. Yhtäkkiä se kaupungin isompi halli on kertakaikkisen väärässä suunnassa elämääni nähden, katsoopa sitä mistä tahansa näkökulmasta. Ja niitä uimakertoja kortilla on 30. (Hyvä on 26, olen käyttänyt muutamia)

Oma tuttu lähihalli olisi kaikin puolin parempi: pääsen sinne kävellen, pyörällä ja bussilla, voin tulla sinne suoraan töistä tai käydä siellä ennen töitä ja pääsen sinne aina vain kävellen, pyörällä ja bussilla. (Tietysti pääsen isolle hallille samoilla kulkuneuvoilla, mutta on se nyt ihan eri voimanponnistus. Vastatuulta on, ja ylämäkeä ihan alvariinsa)

Kriizi: harmittaa ihan vietävästi että latasin sinne isolle hallille niitä uimakertoja niin tolkuttoman paljon. Enkä omalle hallille kuin kymmenen vain.  

Viimeksi isolla hallilla oli niin paljon väkeä, etten mahtunut saunan jälkeen suihkuun. 

Huonoa omaatuntoa, syyllisyyttä ja säästämättömyyskriiziä potien menin sitten uimaan omalle tutulle hallille. Vesi oli ihanaa ja pehmeää ja siellä oli mukavia ihmisiä ja tunnelma kuin E.Kor. Jostain vinksahtaneesta syystä, jota en kykene selittämään itselleni mitenkään, minun pitäisi kiltisti käyttää ensin kaikki ison hallin kerrat ja mennä vasta sitten pikkuhallille - miksi, en tiedä. Mutta kriizin paikka ihan selvästi.

Uin ja nautin ja nautin ja uin pikkuhallilla ja minussa nousi kapinamieli ja uhma ja päätin että höh, ehkä rupeankin vähän itseltäni salaa sittenkin käymään täällä pikkuhallilla. Ajattelin että hapantukoon ison hallin kerrat, siitäs saavat vanhan työpaikan herrakerholaiset! 

Lähtiessäni tarkistin lippukassalta, että mihin asti ne ison hallin uimakerrat ovat voimassa.

Toukokuulle 2023. (Kyllä, ei ole näppäilyvirhe, 2023.)

Siitä paikasta latasin uusia uimakertoja pikkuhallille ja ajattelin, että vaikka pääsisin isolle hallille vain kerran kuukaudessa, eivät ne kerrat mihinkään happanisi. 

Nyt on olo keveä ja vähempikriizinen kun olen ratkaissut hyväksi uimiskriizin ja minulla on ihan itseni antama lupa käydä pikkuhallilla.

Metsätiellä, valoisassa kohdassa

 

Ihan samanlaista loputonta kriizituskaa olen käynyt bussilla liikkumisen suhteen. Kun fakta nyt vain on, että ilman bussia en pärjää, olen riivatun pihi enkä halua maksaa kertamaksuja, ja en todellakaan aio kävellä pilkkopimeässä metsässä. Niin miksi helkatassa panttaan valmiiksi ladatun bussikortin käyttöönottoa sillä verukkeella, että kun en ehkä ajele bussilla ihan joka päivä? Hitsin pimpulat, kun otan sen pahuksen bussikortin käyttöön, voin ajella bussilla sinne hiiskatan isolle hallille uimaan vaikka kaksi kertaa päivässä jos niikseen tulee.

Kyllä tekee ihminen kriizejä itselleen.

Älkää kiltit toimittako minua ihan vielä mihinkään hoitoon, täytyy ensin käyttää loppuun ne uimakerrat ja bussikortin lataus!

(Osa)kuukausikatsaus

 Rakastan  - tai ainakin pidän valtavasti - kuukauden ensimmäisistä päivistä. Niissä on paljon samaa kuin lukuvuoden (tai vuoden) ensimmäisissä päivissä. Itseasiassa jopa maanantait ovat usein mukavia päiviä.



Koska aina silloin edessä on uuden ja jonkin hiukan paremman mahdollisuus. 

Joka kerta vuoden tai kuukauden tai viikon alussa voi tehdä superryhtiliikkeen ja olla vähän parempi versio itsestään. 

Näin lokakuun alussa olen säästäväisempi ja mahdollisesti myös liikunnallisempi ja kirjoittavaisempi. 

Lokakuun ensimmäisenä maanantaina - potentiaalisesti siis todellinen huippupäivä kaikille uusille aluille -  siirsin taloustilille (jonka olemassaolon olin autuaasti unohtanut) 300€. Se ei ole minkään erityisen ajanjakson budjetti, se vain tuntui mukavalta summalta taloustilille siirrettäväksi.  

Samana päivänä kävin myös kaupassa ja ostin alkuviikon ruuat. Rahaa meni 86€ Yleensä maanantaisin on mennyt 75€. Ostin mansikoita, greippejä ja appelsiinejä ylimääräisesti. Yritän opetella ostamaan ruokaa maltillisempia määriä, sisäinen (tosin hyvin satunnaisesti hereillä oleva) ruuanlaittajani väittää että olen yhä viisihenkisen perheen emäntä. 

Tässä kohden kuukautta (ja viikkoa) voin siis estottomasti leuhkia että taloudellisuus on onnistunut.


Plään


Toteuma


Liikunnallisuus ei kyllä sitten niinkään. Vetelehdin kotona, luin yhden blogin alusta loppuun, puhuin puhelimessa savolaisnuoreni kanssa ja olin muutenkin ihan epäliikunnallinen. Liikunnallisuudelle tämän kuukauden ja viikon osalta siis miinusta. Sama pätee valitettavasti kirjoittamiseen, kutomiseen ja muuhun luovuuteen.  

Nyt on jo tiistai. En ole käynyt kaupassa, ainakaan vielä - eli budjetti on pitänyt ja olen ollut reippaasti taloudellinen. Kirjoittaminen näyttäisi sujuvan ainakin jollain tavalla ja vielä on ihan mahdollista lähteä kävelylle. Ja kutomaankin ehdin vielä. Että ihan on toiveikas päivä, viikko ja kuukausi selvästi!


Tämmöinen veitikka oli työpaikan kahvihuoneen pöydällä, jee! 
Leppoisaa kahvituokiota vaan!


*

Ja miksikö listaan liikunnan lisäksi luovuutta, kirjoittamista ja kutomista? Ne ovat hyväätekeviä asioita. Kun niitä on elämässäni, voin paremmin. 



syyskuun luetut

 Syyskuun suosikkeja olivat viihdekirjat, dekkarit eivät niinkään kolahtaneet. 


 Mhairi McFarlane: Muuten siitä viime kerrasta. Teini-ikäisistä asti yhtä pitänyt nelikko osallistuu yhä pubivisoihin ja pitää tiiviisti muutenkin yhtä. Ystävyys- ja rakkaussuhteet aaltoilevat ryhmän sisällä - kunnes jotain muuttuu peruuttamattomasti. Kertojaminä Eve muistelee menneitä ja yrittää pitää kiinni nykyisestä ja tulevasta, kun ryhmän sisältä paljastuu odottamattomia salaisuuksia (en halua spoilata). McFarlane on tällä hetkellä chicklit-suosikkini; hänen kirjoissaan tapahtuu alusta loppuun asti, tarinat elävät, kirjoissa käsitellään vaikeita asioita kepeästi ja silti arvokkaasti. Olin taas kerran ravisteltu, pidin. 

Virginie Grimaldi: Suloisimmat hetket. Lili kirjoittaa kirjeitä keskosvauvalleen, kertoo äidiksi tulemisen vaikeudesta, pelosta, huolesta, ja myös keskolan pienistä iloista, tutustumisesta vertaisiin, äitiyden vaikeudesta. Elise käy läpi luopumisen tuskaa, tyhjää pesää ja yksinäisyyttä. Kirja äitiyden vaikeudesta: toisaalta kiintymisestä, toisaalta luopumisesta, kirja ystävystymisestä elämän taitekohdissa. Puhutteli minua suuresti: toisaalta vei takaisin keskolan aikoihin, toisaalta meillä ollaan elämässä tuota pesästä lähtijöiden vaihetta, aavistuksia siitä millaiseksi elämä voi muuttua. Varsinkin keskolakuvaukset ravistelivat, tunteet olivat niin tuttuja. Ranskalainen maailma oli silti myös vieras ja erilainen. Suloisia hetkiä vietin tämän kirjan kanssa.

Anu Joenpolvi: Poutaa ja perunankukkia. Kesäinen maalaismummola-feelgood-kirja. Lapsena tykkäsin sellaisista kirjoista joissa "ei tapahdu mitään" , ja viime aikoina juuri sellainen feelgood-kirjallisuus on alkanut vallata sijaa viihteen maailmassa: ei mitään kurjaa tai pelottavaa, ei kummallisia käänteitä, vaan aikalailla tavallista oleilua. Joskus ihminen tarvitsee sellaista. Tässä kirjassa ei oikein tapahtunut mitään, aikajänne oli hetkittäin vähän epämääräinen, mutta aurinko paistoi, oli kesä, oli mukavia ihmisiä, herttainen ja söötti tarina - ei anna eikä ota. Olisin mieluusti lukenut vaikka lomakirjanakin.

Tuija Lehtinen: Klovnin kahdet kasvot. Tuija Lehtinen on pitkään ollut viihdekirjailijasuosikkini. Vaan näistä Eija Repo -sarjan dekkareista en ole pitänyt alkuunkaan. Lehtisen normaalisti notkea kieli ei niissä kuulu, ja tässä nimenomaisessa tarinassa juonenkuljetus oli ohutta, henkilöhahmot samoin. Henkilöitä marssitettiin lukijan eteen oikealta ja vasemmalta; myös edellisistä osista tuttuja hahmoja, jotka eivät juonen kannalta olleet mitenkään olennaisia. Vannon joka kerta Eija Repo-kirjan luettuani, että tämä jää viimeiseksi, niin tälläkin kertaa. Harmittaa kun luottokirjailija ei pääse näissä oikeuksiinsa.

Sarah Haywood: Kaktus. Täydellisen oikeaoppista ja säntillistä elämää elävän, raivostuttavan omahyväisen, pikkumaisen ja pikkutarkan, lähes tunteettomalta vaikuttavan Susanin elämä heilahtaa radaltaan yllätysraskauden ja perintökiistan vuoksi. Susanin elämässä kaikki on aina jonkun toisen syytä, enimmäkseen holtittoman veljen. Raskauden mittaisessa tarinassa tutustutaan kulmikkaaseen Susaniin ja hänen elämäänsä, joka hiljalleen muuttaa muotoaan, johon tulee uusia ihmisiä ja irrationaalisia tunteita. Hellyttävän huvittava ja samalla ärsyttävä tarina etenee kohti vääjäämätöntä synnytystä hiukan ennalta-arvattavin kääntein. Loppuratkaisu on tiivistetty turhan pieneen tilaan, mutta kertomus itsessään hykerryttää ja samalla ärsyttää: tule nyt jo järkiisi nainen! Oikein lukukelpoista viihdettä.

Marian Keyes: Enkelit. Yöpöydällä välipalalukemisena vanha tuttu Keyes. Walshin lievästi toimintarajoitteisen perheen tarinaa: siskoksista kunnollisin, Maggie, saa potkut, eroaa ja lähtee ystävänsä luo Los Angelesiin pohtimaan elämäänsä. Keyesin kirjoissa on aina myös painavampaa asiaa - tässä kirjassa pohditaan äitiyttä. 

S.J.Bennett: Windsorin solmuWindsorin linnasta löytyy illalliskutsujen jälkeen kuollut vieras. Rikosta ratkovat hänen majesteettinsa parhaat tutkijat - sekä hänen majesteettinsa itse. Pikkukiva leppoisa viihdedekkari, rikosta ratkoo näennäisherttainen pikkumummeli, joka vain sattuu olemaan Englannin kuningatar, apunaan yksityissihteerinsä. Neuvokkaiden naisten on saatava viralliset, nimetyt tutkijat nielemään omat tutkintalinjansa. 

Jennifr Weiner: Pieniä maanjäristyksiä. Neljän naisen kertomukset äitiyden herkästä ja välillä kipeästäkin ensimmäisestä vuodesta. Otin tämän joskus kauan sitten lukemani kirjan junalukemiseksi. Weinerillä on taito liikuttaa minua, jokin näiden nuorten äitien tarinoissa resonoi minussa, liikutti ja kosketti, vaikka oma äitiyteni ei enää aivan uutta ja tuoretta olekaan. Weinerillä on taito kuvata äitiyden ja naiseuden kipupisteitä tavalla joka osuu minuun. 

Kitty Flanagan: 488 elämänohjetta. Oikeassa olemisen merkillinen taito. Kokoelma nasevia ja osuvia elämänohjeita. Vitsikirjamainen ponnekas kannanotto oikeansorttista elämää kohti. Hupaisa pieni välipala.

Donald E. Westlake: Turmion tiellä. Westlaken veijaridekkarit sopivat luettaviksi sellaisiin hetkiin, jolloin kaipaa elämäänsä huvitusta ja vinkeitä juonenkäänteitä. Enimmäkseen väkivallaton rikollisjoukkio sekaantuu toinen toistaan erikoisempiin varkauksiin ja rikoksiin. Tässä kertomuksessa yritettiin ryöstää kotiarestiin asetetun monimiljonäärin antiikkiautokokoelmaa. Muutamalla muullakin tyypillä oli jotain hampaan kolossa miljonääriä vastaan. 

 

värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)