Lokakuu oli lukukuu

 Lokakuu on ollut hyvä lukukuu. Työelämä on tasaantunut, arkielämä samoin. Illoissa ja viikonlopuissa on mukavasti lukuaikaa, ja lokakuussa moni uutuusvarauskin osui kirjastosta kohdalle. 

Suosittelen Ilkka Kariston Vuosi ilman nettiä: se sai ainakin minut pohtimaan omaa netinkäyttöäni. Kirjan luettuani olen yrittänyt entistä tarmokkaammin rauhoittaa iltani lukemiselle ja muulle tekemiselle. Telkkarin katselukin on jäänyt (jo tätä kirjaa ennen) mukavasti vähemmälle: hankimme toimivan radion. Huomaan jo muutaman illan vaikutuksen omassa mielentilassa. Lue, jos uskallat pohtia omaa nettisuhdettasi. (elämä ilman nettiä olisi liian työlästä, en edes kuvittele. Arvostan ihan liikaa vahvan tunnistautumisen tuomia mahdollisuuksia erilaisiin ajanvarauksiin, pankkiasioiden hoitamiseen ja vastaaviin.)

Karen Blixenin päiväkirjamerkintöihin ja kirjeenvaihtoon, sekä aikalaispäiväkirjoihin ja kirjeenvaihtoon perustuva, rehellisempi elämäkerta oli kiinnostavaa luettavaa sekin. Melko paksun opuksen lukeminen tuntui välillä työvoitolta: kaikenlaiset sotamuistelukset eivät hetkittäin houkutelleet, mutta Blixenin elämäntarina ja se kuva jonka hän on elämästään halunnut välittää, oli kiehtovaa luettavaa. En ole nähnyt elokuvaa, enkä lukenut Blixenin omaelämäkertaa (jota ilmeisesti pitäisi kutsua pikemminkin autofiktioksi), minulla ei juurikaan ollut ennakko-oletuksia.

Saku Tuomisen Kaikki on hyvin -kirjan kävin luettuani ostamassa omakseni. Se odottaa yöpöydällä uusia oivalluksia ja lukuhetkiä. Seuraavaksi luen sitä kynä kädessä. 

Blogin kautta sain lukuvinkin Sirkasta. Sitä suosittelen myös: hyvänmielen välipala. Kirja jossa ei oikein tunnu tapahtuvan mitään, ja silti tulee hyvälle tuulelle.

lukunurkkauksessa


Kaikki lokakuussa luetut alla, käänteisjärjestyksessä.

Kaikki vuoden 2021 luetut löydät TÄSTÄ

ja #helmetlukuhaaste2021 etenemisen löydät TÄSTÄ - instatililtä on elo-lokakuulta jäänyt osa luetuista päivittämättä. 

 Monni Himari: Vaella, kalasta, rakasta - omaa polkua etsimässä. Himari pettyy kerran toisensa jälkeen rakkaudessa, ylikuormittuu työssä ja päättää muuttaa Pohjois-Norjaan pienelle saarelle omavaraistalouteen ja valassafarien kausityöntekijäksi. Samaan saumaan osuu vielä yllätysrakkaus: kalastava Norjaan asettunut suomalaismies. Kirja on jollain tapaa pastissimainen - Eat, Pray, Love tulee mieleen ainakin nimestä. Paikoin maalaileva luontokuvailu ärsytti ja paikoin tuntui siltä, että kirjoittaja olisi voinut antaa itsestään enemmänkin. Mukavan julistamaton kuvaus elämästä omavaraisuudessa, tarina ei myöskään alleviivaa rasittavasti pysähtymisen merkitystä, vaan lukija saa oivaltaa sen itse. Koin kuitenkin ettei kirjoittaja päästänyt lähelleen, vaan piiloutui mieluummin luontokuvausten taakse. Paikoin pidin kirjasta todella paljon, paikoin lukeminen jäi kovin ulkokohtaiseksi. Paljon oli kalaa. Varsinkin suolattua. Odotin kovin paljon enemmän tältä kirjalta: olin säästänyt sen viikonlopun rentoutumiskirjaksi. Valitsin lukemisen sijaan siivoamisen. 

Donna Leon: Ansionsa mukaan. Välipalakirjana vanha tuttu Brunetti-kertomus. Halusin vetelehtiä Italiassa, siemailla viinejä ja nauttia auringosta vielä tovin lisää. Olen lukenut kirjan useampaan kertaan, Donna Leonit toimivat lohtulukemisena, ajanvietteenä silloin kun ei ole mitään lukemista tai tekemistä.

Eero Hämeenniemi: Napolista etelään. Kirjailija-säveltäjä-pianistin kertomuksia Etelä-Italiasta, lähinnä Sisiliasta, missä muusikolla on tapana talvehtia. Pieniä tarinanpalasia ihmisistä, jonkin verran yleistietoa alueesta, ilmeistä Italian-rakkautta. Vähän hajanainen ja pirstaleinen kirja vie mukanaan makumatkalle Sisiliaan. Kirjan parasta antia ovat kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa. Lue, jos kärsit kaukokaipuusta!

 Ilkka Karisto: Vuosi ilman nettiä. Toimittaja Ilkka Karisto jättää internetin vuodeksi saadakseen takaisin keskittymiskykynsä - vuosi sattui olemaan ensimmäinen koronavuosi ja Yhdysvaltain presidenttivaalivuosi. Päiväkirjamainen realityproosa pohdiskelee nykyihmisen suhdetta nettiin, suhdetta uutisiin, suhdetta hetitapahtumiseen. Monet asiat ilman nettiä muuttuvat mutkikkaiksi: laskujen maksaminen, terveystietojen saaminen terveyskeskuksesta (kun ensin pitää löytää oikea puhelinnumero!), tietojen varmistaminen...puhumattakaan lasten harrastuksista, etäkoulusta, matkojen suunnittelusta. Pidin tästä kirjasta! Karisto on suunnilleen ikätoveri: hän on aika lailla samalla syklillä elänyt internetin tulon elämäämme ja sen rajattomilta tuntuneet mahdollisuudet. Itse muistan vielä, kuinka tiedotusopissa opetettiin että internet kaatuu koko ajan, muistan kuinka Lehtori hehkutti tutkineensa jonkun ulkomaalaisen yliopiston kirjaston valikoimia tekstipohjaisesti ja muistan vielä kuinka blogeja kuvattiin kansalaisjournalismiksi, valtavirtajournalismin haastajiksi. Pidän ylipäätään realityproosasta, ja tämä oli oiva lajityyppinsä edustaja: rehellinen, selvästi omakohtainen, hauska. Kariston tapa kirjoittaa on toimittajamaisen sujuva, analyyttinen olematta tylsä, populaari olematta halpa, puhumattakaan kiehtovasta ajankuvasta: miten erilaista oli elää koronakriisiä osittain ulkopuolisena, vain perinteisen median kautta, hitaammin (toimittajalle epäilemättä erittäin tuskallista!). Kunnioituksesta kirjan aihetta kohtaan luin sitä ensimmäisenä iltana tietoisen keskittyneesti: päätin että siitä hetkestä kun lukemisen aloitan, en enää mene nettiin - nautin siitäkin tunteesta. Nautin siitä että päätin keskittymällä keskittyä ja lopettaa tyhjän netissä pöyhäämisen edes kerrankin järkevissä ajoin. Harmillisesti en ihan yhdessä illassa ehtinyt kirjaa lukea, mutta kannattaisiko ehkä useammin päättää selvä lukuaika itselle, lykätä ne laitteet illaksi sivuun? Kariston kirja on kirja keskittymisestä, nettipöyhäämisen addiktiivisuudesta, mutta myös kirja uutisista, mediasta, mediakriittisyydestäkin. Lue jos aihe kiinnostaa, jos haluat pohtia nettimaailmaa ja omaa netikäyttöäsi. Tai lue ihan muuten vain!

 Tuija Lehtinen: Studio Thora. Valokuvaajana toimiva Dia kuvaa häitä, hautajaisia ja erilaisia tapahtumia Tuija Lehtisen uusimmassa viihdekirjassa. Tarina on täynnä erikoisia nimiä, ja mittavaa henkilögalleriaa on melkein hankala hallita. Henkilöt putkahtelevat tarinaan, mutta tuovat siihen harvoin mitään lisää, antavat odottaa erikoisia juonenkäänteitä, jotka haipuvat ohimeneviksi maininnoiksi. Ihan kivassa kirjassa ei tapahdu oikeastaan mitään, rakkaustarinakin jää vähän ohueksi. Harmittaa vietävästi, sillä Lehtinen on vuosikausia ollut suuri viihdekirjailijasuosikkini - nyt näyttää huolestuttavasti siltä että sanainen laari alkaa tyhjentyä. Ihan kiva, mutta paremminkin voi aikansa käyttää. 

 Laura Honkasalo: Vie minut jonnekin. Kirja parisuhteesta, vauvakuumeesta ja vapaaehtoisesta lapsettomuudesta, siitä kun ei oikein tiedä mitä haluaa ja muut tuntuvat haluavan puolestasikin. Sopivan leppoisaa höttöä välipalaksi. Kirja on ilmestynyt 2018, ja jo nyt aika on vähän ajanut siitä ohi: blogimaailma on jo kirjan kuvaamasta jonkin verran muuttunut, vaikuttajamarkkinointi on siirtynyt muihin kanaviin. Kirjan kuvaamat tunnot yhteiskunnan ja ympäristön asettamista paineista perheen perustamiseksi lienevät ennallaan. Kepeä iltakirja.

Tom Buk-Swienty: Naarasleijona. Karen Blixen Afrikassa. Karen Blixenin elämäntarina kirjeenvaihdon, päiväkirjojen ja aikalaiskertomusten perusteella. Kirjoittaja on saanut perikunnalta luvan julkistaa aiemmin julkaisematonta kirjeenvaihtoa, mikä kaikkinensa tuo uusia näkökulmia Blixenin autofiktiiviseen elämäkertaan (en ole lukenut, enkä muista nähneeni elokuvaa) ja siihen tarinaan, jota meille hänestä on kerrottu, jota hän itse on itsestään kertonut. Laaja teos on paikoin hajanainen ja pomppuisa, mutta äärettömän kiinnostava kuvaus 1910-1930 -lukujen elämästä ja erityisesti yläluokkaisesta elämästä siirtomaissa. Spoilaan sen verran, että vajaan parinkymmenen kahvitilavuoden aikana kannattavia toimintavuosia oli suunnilleen kaksi, ja että tila pysyi pystyssä pääsääntöisesti sillä, että Tanskan omaiset jatkuvasti ja toistuvasti kaivoivat kuvettaan (ja maksoivat Blixenille tilan ylläpitokulujen lisäksi vähän "tupakkarahaa"). Blixen itse ei tässä tarinassa ole - ainakaan kaikin osin - mikään vahva tilanomistaja, vaan paikoin suorastaan itsekäs ja hankala omasta edustaan ja asemastaan kiinnipitävä ihminen. Palaan luultavasti seuraavaksi Yönaisten Blixen-osioon ja tuumailen sitä uusiksi. Kiinnostava ja kiehtova kirja, suosittelen! Varaa kuitenkin aikaa lukemiselle, on melkoinen järkäle.

 Saku Tuominen: Riippumatta siitä miten kaikki on, kaikki on hyvin. Ajatuksia ja oivalluksia suhtautumisesta elämään. <3! Lämmin suositus tälle kirjalle, ostan luultavasti omaksi.

 Michael Palin: Pohjois-Korean päiväkirja. Brittiläinen näyttelijä-maailmanmatkaaja Michael Palin kertoo kuvausmatkastaan Pohjois-Koreaan vuonna 2018. Palinin matkasarjat ovat hauskoja, aitoja, inhimillisiä, kiehtovia - kokonaan omaa lajityyppiään matkailuohjelmien joukossa. Tällä matkalla kuvaaminen ei aina ollut helppoa, eikä haastatteluissa välttämättä päästy siihen, mitä kuvausryhmä tavoitteli, mutta matkaan mahtui silti inhimillisyyttä ja aitoja kohtaamisia ihmisten kanssa. Maahan ei saanut viedä mukanaan matkailumateriaalia, eikä omien muistiinpanojen tekemistä katsottu kovinkaan hyvällä, joten kirja perustuu Palinin kertoman mukaan iltaisin hotellissa pieneen sinikantiseen ruutuvihkoon hätäisesti tehdyistä muistiinpanoista. Kirjassa kuvaillaan siistiä, järjestäytynyttä ja järjestelmällistä yhteiskuntaa, jonka asukkaat vaikuttavat tyytyväisiltä elämäänsä - ja toisaalta länsimaisia epäilyksiä tämän onnellisuuden takaa, pohdintoja siitä, mikä kaikki nähdystä on totta ja oikein ja mitä jää piiloon. Teki mieleni lukea matkakirjallisuutta.

Matt Haig: Syitä pysytellä hengissä. Omakohtainen, rehellinen, aito kuvaus masennuksesta ja ahdistuksesta. Keinoja, jotka ovat auttaneet kirjoittajaa. Eräänlainen lohtukirja. Olen lukenut tämän jo aiemmin, kirjasta on otettu uusintapainos. Olen iloinen että luin uudestaan. 

Anni Saastamoinen: Sirkka. Sirkka on säntillinen, täsmällinen, ennustettavasti elävä keski-ikäinen nainen. Hyvää ei kannata vaihtaa, säännöistä pidetään kiinni ja siisti valko-musta-harmaa järjestys on tärkeää. Sirkan pieni ja ahdas elämä on oikeastaan aika hyvää elämää. Hiukan Sirkka uskaltautuu keikuttamaan omaa elämäänsä; vähän ehkä parempaan suuntaankin - keltainen ei ole kauhistus! Tässä tarinassa ei tapahtunut oikeastaan mitään ja vaikka mitä, tulin hyvälle mielelle luettuani!

 Suvi Ratinen: Hyvä tarjous. Nelikymppinen Kati on elänyt lapsuutensa laman varjossa, oppinut ostamaan kaiken alennuksella tai tarjouksesta, kituuttamaan tai olemaan ilman, kaikki hyvä ja uusi kuuluu muille, rikkaille nousukkaille. Nyt hän haluaa ostaa lapsuudenkotinsa ikääntyviltä vanhemmiltaan.  Ylisukupolvinen köyhistely ja ylenpalttinen nöyryys ovat tehneet Katista katkeran nuukailijan, vanhemmat puolestaan ovat iän myötä muuttuneet hamstraajiksi, kotitalo pullistelee kaiken varalta halvalla hankittua. Kitkeränhauska, mustasävyinen kirja kuvaa lähes sairaalloista säästäväisyyttä, sen kierouttamia ihmissuhteita ja perheen nuukailuhistoriaa. Kirjan tunnelma on melkein uhkaava ja silti samalla hauskankepeä, outo äitisuhde pitää Katia lähes vankina. Pidin.

Essi Määttä, Kimmo Määttä: Arjen lean. Säästä aikaa, rahaa, hermoja. Selkeä ja napakka opas perhearjen organisoimiseksi. Tunnistin kirjasta monia omassa elämässä toimivaksi havaitsemiani toimintamalleja, koen että kirjasta saattaa olla eniten hyötyä siinä vaiheessa kun perheessä eletään koulutietään aloittelevien lasten kanssa. Toki moni hyvä malli ja käytäntö toimii aikuisperheissäkin. Selkeästi kirjoitettu, napakka, toimiva.

Jill Mansell: Ehkä tällä kertaa. Vähän mitäänsanomaton hömppähöttö: tarinan Mimi muuttaa maalle isänsä taloon ja kohtaa ihanan naapurinmiehen. Kirjan koko loppuosa menee nimensä mukaisesti oikean kerran odotteluun: aina on jotain toisiinsa ihastuneiden väliintulevaa. Ei anna, ei ota, voi lukea kun kaipaa aivot narikkaan -hetkeä. 

 Elina Kilkku: Jumalainen jälkinäytös. Teatteriohjaaja-Alinasta kertovan trilogian päätösosa, jota takakannessa kuvataan farssiksi ja tragediaksi. Farssia en tavoita, mutta trilogia tavoittaa katharsiksen deus ex machina -ratkaisun avulla. Alina kuvittelee erilaisia esityksiä, yrittää työstää suhdetta äitiinsä yhteisen esityksen keinoin ja sinnittelee kahden oikukkaan lapsensa yksinhuoltajana. Trilogian ensimmäisestä osasta pidin, keskimmäinen on vähän unohtunut - ja se vähän vaikeutti tämän viimeisen osan lukemista. Sujuvasti etenevä, teatterillisilla viittauksilla leikittelevä ja aristoteelista draamankaarta noudattava kasvukertomus. 

Kersti Juva: Tolkienin tulkkina. Tarina sormusten herran suomentamisestaTämä on kirja josta olisin halunnut kovasti innostua, ylevöityä ja nauttia. Kirja oli kuitenkin tämänhetkisen mielentilaani aivan liian analyyttinen; olisin mieluummin lukenut käännöstyöstä vähän yleisemmällä tasolla, subjektiivisena kertomuksena ja jotenkin henkilö- ja aikakauskuvauksena kuin raakakäännösten ja lopputuloksen vertailuina ja kommentaareina niihin. Olen ihaillut ja rakastanutkin Juvan notkeaa ja paikoin niin ihanan ylevästi kalskahtavaa suomennosta, mutta näin esitettynä - pilkottuna yksittäisiksi lauseiksi tai pieniksi katkelmiksi, teksti alkoikin äkkiä vaikuttaa tökkäisevältä ja jotenkin keskentekoiselta. Olisin toivonut kirjalta enemmän minää ja vähemmän käännösanalyysia. Pahinta oli se, kun aloin mielessäni kinata käännösten kanssa - vaikka englannin taitoni on vähintäänkin alkeellinen ja vaikka tiedän tasantarkkaan että en ole kääntäjä enkä tulkki yhtään millään kielellä, se kun vain ei ole minun juttuni (testattu on, olen piinallisen tietoinen tästä osaamispuutteestani, vaikka kielialalta olenkin valmistunut). Suosittelen silti kielistä ja kääntämisestä kiinnostuneille ja tietenkin Tolkien -faneille. 


värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)


Helmethaasteesta tällä hetkellä puuttuvat haastekohdat

30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen
40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista
42. Satukirja
Köyhyys, sähköttömyys ja sateenkaariperhekin voisivat olla paremmin edustettuna.

En ole ajatellut ottaa näistä mitään paineita, luen jos kohdille osuu.

toivepostaus: jääkaappia täyttämässä

 Emme ole pitkiin aikoihin tehneet suunnitelmallisia kauppareissuja, saati että olisimme kerralla hakeneet viikon ruokia.
Aikataulut.
Kyvyttömyys suunnitella.
Erilaiset päivät ja reitit.
Elämä.

Sunnuntaina töistä tultuani tajusin, että en todellakaan halua aloittaa viikkoani maanantaina laahamalla ruokaostoksia. Ehdotin Lehtorille että tehdään kauppareissu ja salaa itsekseni päätin, että yritän hoitaa melkein viikon ostokset.

Kauppaan meni 146€.
Siitä 12€ on kissanruokaa, 11€ saippuoita, shampoita ja vastaavaa kuivatavaraa, vajaat 6€ Lehtorin maisteluoluita, 24€ nuoren välipaloja ja täydennysruokia.
93€ meni siis varsinaisesti ruokiin ja ruokatarvikkeisiin.


Kasvikset
pakastevadelmia (iltapaloille ja työeväisiin)
pakastemansikoita (aamupaloille)
pakastemarjasekoitus (marjapuuroon)
persikkakuutioita mehussa (työeväisiin)
tomaattia
parsakaalia
perunaa
kaalia
kurkkua
porkkanaa
sipulia
paprikaa

Kotona ennestään: appelsiinia, sitruunaa, viinirypäleitä, banaania, valkosipulia.

Maitotuotteet
maustamaton jogurtti (työeväisiin)
maitoa
riisivälipaloja (Lehtorille)
juustotahko
juustoraastetta
sanko turkkilaista jogurttia (aamu- ja iltapalat)
oivariinia
valkosipulituorejuustoa
kermaviiliä
ruokakermaa
jogurttijuoma /tehoshot (nuorelle)

Liha /proteiini
kanapekonilastuja
kananmunia
kanan jauheliha
kanasuikaleita
kalafileet (pakaste)
halloumijuusto

Kuivatuotteet
granola (nuorelle)
välipalapatukoita, sekalainen valikoima (nuorelle)
pari pilttipurkkia (nuorelle)
pari smoothiepurkkia (nuorelle /eväisiin itselle?)
dippikastikeaineksia
gnocchi
tortelloni
pikakahvijauhetta (nuorelle)
kermakastikeainekset
sipulikeittoainekset (lihapulliin)
riisiä
suklaalevy (nuorelle)
olutta (alkoholitonta)
manteleita
snackseja (nuorelle)

leipää (kahta eri)
pakastetorttutaikinaa

shampoota
hoitoainetta
biojätepusseja
nenäliinoja
kissanruokaa



En vielä tiedä, missä järjestyksessä ruokalistan ruokia tehdään.
Mahdollisesti teen lisäksi marjapuuroa evääksi töihin ja muuten vain, ja ehkä saatan leipaista torttutaikinasta juustotäytteisiä suolapaloja.

Missio: kauppaan vasta perjantaina.
Maidon riittävyyttä epäilen, kaiken muun pitäisi kyllä riittää.


*

mitä teillä syödään tällä viikolla?

Olen kateellinen

 Olen kateellinen.

Pikkumaista, mutta olen silti.


Olen siirtynyt bussimatkailijaksi aamuisin ja se on ollut ihan ok. Minun kanssani samalta suunnalta tulee salskea (ja komea) nuori mies ja vaihtaa vielä seuraavankin bussin kanssani samaksi.

Hänellä on jatkoyhteyden bussissa hottideitti sievän nuoren naisen kanssa.

"mitä mun kaunotar" hän kehräsi naiselle yhtenä aamuna.

 

Miksi - oi miksi? - minulla ei ole hottideittejä aamubussissa?

Kyllä varmasti olisi parempi päivä, jos joku kehräisi heti aamusta korvaan että mitä mun kaunotar

ei välitetä siitä että keksiäkäinen eukko - olkoonkin vaikka kuinka säkenöivä - ei välttämättä aamuisin ole hehkeimmillään, kaunotarmaisimmillaan, saati hyväntuulisimmillaan.
voi olla että kehrääjä ottaisi elämänsä riskin kun tulisi siihen korvanjuureen supsuttelemaan.

 

jollain tavalla ymmärrän kyllä että minulle
ei kukaan kehrää aamubussissa
Lehtorikin menee töihin eri aikaan, että en voi laskea edes hänen varaansa

 

 


 


 

Olen viime aikoina ollut mantran tarpeessa.

 

 

 

 

kadonnutta liikuntafiilistä etsimässä

 Joskus kauan kauan sitten e.Kor. kävin uimassa kaksi ja välillä kolmekin kertaa viikossa. 

Sitten tuli kevät 2020, ja kaikenlaiset paikat menivät kiinni tai niihin oli yleisörajoitusta ja ties mitä. Olen käynyt joitakin kertoja uimahallilla maaliskuun 2020 ja elokuun 2021 välillä, mutta ne ovat olleet täysin yksittäisiä kertoja.

Nyt pyristelen liikkumisen uudelleenaloittamiseksi. 

Tällaiselle syntyjään liikkumattomalle ihmiselle kaikenlainen liikunnallisen elämäntavan tavoittelu on todellisen työn ja tuskan takana: oman lajin löytäminen on työlästä, lähteminen on työlästä, tekeminen on työlästä, ja suorituksen palkitsevuus on liki nollassa.
Kun ei niin ei. 

Esteitä

1. rutiini puuttuu. Maaliskuun 2020 ja tämän päivän välissä elämässäni ja elämässämme on tapahtunut ihan älyttömän paljon. Työpaikka on vaihtunut, perheen kokoonpano on muuttunut, perheen aikataulut ovat erilaiset. En ole vielä löytänyt niitä liikunnalle oikeita hetkiä. En ole vielä pystynyt kalenteroimaan arkeani sillä tavalla että uimahalli asettuisi osaksi elämääni.

2. kroppani on muuttunut. Niin olisi käynyt joka tapauksessa: valun alaspäin. Niin se vain on. Mutta huomaan sen selvästi. Paino on kai suunnilleen sama kuin e.Kor., mutta ruumiinrakenne on erilainen. Painopiste on jossain muualla. En oikein tunne itseäni. Jos olisin polskutellut hilpeästi ja yhtäjaksoisesti, en edes huomaisi tätä muutosta, nyt huomaan.

3. kroppani on todellakin muuttunut. Lihakset tuntuvat erilaisilta. Käyn hitaammalla. Polvet ratisevat ja uikuttavat. Niin olisi käynyt joka tapauksessa, mutta en olisi huomannut muutosta ilman tuota pitkää taukoa.

4. kroppani on muuttunut, uskokaa jo. Liikkumattomuuskin tuntuu. Olen vinossa ja venkurassa. Kiristää ja siristää.

5. uintikunto on huonontunut. Se nyt on itsestäänselvyys. Tietysti kunto huononee. Yhdistettynä kropassa tapahtuneisiin muutoksiin, se tekee vedessä liikkumisesta erilaista. Kunto tietysti palailee tekemisen myötä, mutta tässä vaiheessa, kun vasta yrittelen liikkumista, tuntuu melkein ylivoimaisen vaikealta räpiköidä eteenpäin muuttuneen ja huonokuntoistuneen kroppani kanssa.

6. lähtökohtaisesti en halua harrastaa liikuntaa. En. 


Esteiden purkamista

1. ne rutiinit on nyt vain luotava. Kalenterissani on tilaa, jos vain haluan. Kalenterissani on tilaa paljon, tai ainakin riittävästi. Pystyn ihan hyvin löytämään viikon seitsemästä päivästä ainakin kaksi sellaista ajankohtaa, jolloin minulla on aikaa ja jompi kumpi kaupungin kahdesta hallista on auki. 

2-5. kunto kohenee ja kroppa tuntuu tutummalta, kunhan vain jaksan totutella itseeni uudestaan. Kyllä, pitkästyn altaassa paljon nopeammin kuin ennen ja muutenkin tuntuu hitaammalta, mutta entä sitten? Täytyy vain keksiä se ajatus, jota ahkerasti ajattelee räpiköidessään. 

6. tiedetään. Se ei muuksi muutu. Mutta johan tämä puolentoista vuoden katko kertoo, mitä siitä seuraa. 

Mahtaisinko taas päästä kiinni aamu-uinteihin? Sekin oli jossain vaiheessa ihan kivaa.

En oikeastaan yhtään haluaisi olla niin järjestelmällinen ja päättäväinen kuin mitä tämä elämäntapahanke vaatii. En.
En yhtään haluaisi tutkia kalenteria ja aikatauluja ja päättää että maanantaisin ja keskiviikkoisin.
Enkä ainakaan yhtään haluaisi lähteä mihinkään töiden jälkeen. Enkä ennen töitäkään.
Enkä ainakaan mennä märkään ja kylmään uima-altaaseen.
En halua liikkua, mutta en kyllä halua myöskään olla tällainen nitisevä ja natiseva ja lyhentynytlihaksinen kremppaeukko.

Voi kor minkä ihmiselle teit!


*

hyvin ylpeä kyllä olen siitä että maanantai oli todellinen Köyhän Henkilön Triathlon: kävellen töihin ja kotiin, fillarilla uimahallille, uinti, fillarilla kotiin.

Elämää raastavien kriizien listaus

Kun olin lähes tyydyttävästi ratkaissut elämääni raastaneet ja repineet uimahallikriizit, aloin ilokseni pohtia, mitä kaikkia muita kriizejä olemassaoloani yhä rajoittaa.



 

Kas tässä kriizilistaus, ratkaisuehdotuksia vastaanotetaan!

Kauppakriizi
Missä kaupassa rupean käymään jatkossa, ässää vai koota? Menenkö suoraan töistä vai käynkö ensin kotona? Jos olen liikkeellä fillarilla, on helppo mennä kotimatkalla pienen mutkan suoraan töistä, mutta entä sitten kun alan liikkua enemmän bussilla?

Metsätiepimeyskriizi
Lyhyin matka töihin kulkee valaisematonta metsätietä. Nolottaa myöntääkään, mutta ihan aikuisten oikeasti pelkään pimeää. Painajaisunissani usein on läpinäkymätöntä pimeyttä.
Yhtenä päivänä fasaani lensi melkein päin eli käytännössä hyökkäsi kimppuuni ja siitä asti se elukka on aamuisin patsastellut häijyn näköisenä kulkureitilläni. Pelkään että se syö minut.
Tiedän ihan varmasti että en lähde pimeinä aamuina metsän läpi, vaikka uskottelisin itselleni mitä vain ihanuuksia virkistävistä marraskuisista aamumetsäkävelyistä.
En varmana mene, en ainakaan ilman jotain susiroikkaa ja henkivartijaa.

 

metsätiellä, melkein valoisalla hetkellä

 

Bussikorttikriizi
Olen pahuksen pihi. En halua maksaa kertamaksua bussiin, se on kallista.
Jos menen vaikka isolle hallille uimaan, bussimatka edestakaisin maksaa 4,4€.
Kirjastoon ja kauppaan ehdin kyllä vaihdollakin. Tästä syystä jäkitän enimmäkseen tylsistyneenä kotona.
Latasin jo kuukausikorttia mutta en halua ottaa sitä käyttöön, koska en ehkä käytä bussia ihan kaikkina päivinä.
Jos otan sen käyttöön, tulee semmoinen olo että pitäisi joka päivä mennä jonnekin bussilla.
Jos en ota sitä käyttöön, en mene koskaan yhtään minnekään.

Uimahallikriizi
On selätetty, nyt pitää enää päättää sopivat treenipäivät. Ja sen jälkeen pitää niistä kiinni.
kuulostaa ihan älyttömän hienolta puhua treenipäivistä ja treeneistä. oikeasti räpiköin kuin hukkuva tai räiskyttelen vesijumppaa kuin uimaanopetteleva viisivuotias. parasta on sauna.

Säästämättömyyskriizi
Päätän aina olla säästäväinen ja sitten tulee joku yksvaanjuttu, johon ihanvaantämänkerran laitan rahaa. Esim. uimakertojen sarjalataus pikkuhallilla, en todellakaan olisi tarvinnut sitä, ja silti latasin.

Talvikenkäkriizi
Kävelin viime talvena hyvät lyhytvartiset talvikenkäni puhki. paljasjalkakengät ovat semmoisia, ne pystyy kävelemään puhki. Olin keväällä reippaalla tuulella ja heitin ne heti pois, kun niillä ei kertakaikkiaan ollut enää käyttöä. Nyt olen murehtinut että pitäisi hankkia uudet.
Sitten muistin että minulla on jemmassa puhkikävelemättömät mutta varresta vähän hankalat kengät. Pärjäänkö niillä koko tulevan talven? Olisi säästöä.
Testasin niitä jalkaan eikä varsi ollut ollenkaan niin hankala kuin muistin.
Mutta entä jos se vaikka muuttuu vielä uudestaan hankalaksi ennen talven tuloa?

Talvitakkikriizi
Kävelin viime talvena puhki myös talvitakin. Se ei ole paljasjalkakenkätalvitakki, vaan oli aika hieno villakangastakki. Ihmettelen, että se meni kuosistaan ihan muutamassa (ehkä neljässä?) vuodessa, vaikka kuinka yritin pitää hyvin. Minusta sen olisi pitänyt kestää vielä pari vuotta. Olin keväällä reippaalla tuulella ja pistin senkin pois. Minulla ei ole talvitakkia, ei edes jemmassa.
Äiti kutoi minulle hienon strömsöpaidan, pärjäänkö sillä?
Olenko söpö kuin melukylän lapsi jos pukeudun strömssööhön, pitkävartisiin villasukkiin ja pitkävartisiin kenkiin?
Entä jos onkin sateinen mutatalvi, onko siitä söpöys kaukana?

kohti talvea?


Tukkakriizi
Kampaaja leikkasi viimeksi ihan tosi surkeasti. Pää näyttää siltä kuin karvaa olisi lisätty rumalla tavalla sen sijaan että se on leikattu ilmavasti ja kauniisti.
Kuinka kauan kestää että kannattaa mennä uudelleenmuotoiluun? 

Ruskean vaatteen kriizi
Haluaisin ruskean neuletakin, hupparin tai minkä vain välivaatteen. Ruskeaa ei ole missään. Ei ainakaan siinä koossa, mallissa ja hintaluokassa, johon minä olen valmis.
Paitsi se hieno strömsöpaita, mutta se on liian kuuma sisävaatteeksi
Tämä on kyllä vähän epärelevantti kriizi, koska uudessa työpaikassa meillä on ilmeisesti pukukoodi. kukaan ei ole sanonut sitä minulle, olen vain päätellyt itse, ja olen nykyään vallan verhoutuneena firman huppariin.

Lempipaitakriizi
Onko teillä koskaan semmoista, että jos on lempipaita, niin ei meinaa haluta käyttää sitä ettei sen viehätys mene pilalle? Ainakaan sitä ei saisi pitää huonoina päivinä, ettei siihen jää huonoa väreilyä. Minulla on suunnilleen viisi tai kuusi kivaa, työkelposta trikoopaitaa, joista puolet kuuluu lempipaitakategoriaan, ihan helkkarin vaikea pukeutua aamuisin kun yrittää säästellä niitä lempipaitoja. vaikka se ei oikeastaan ole edes mitenkään relevantti asia, koska töissä meillä on ilmeisesti pukukoodi ja voin aina verhoutua firman vermeisiin.

Kyllä vaan on ihmisellä kriiziytynyt elämä, voi hyvänenaikasentään. 

 

Kivoja juttuja valitettavasti niitä on vähempi kuin kriizejä.
Ratkaisimme ilmeisesti jollain tasolla taloudessamme vallinneen rönötyssohvakriizin. Tilasimme epärönötyksellisen sohvantapaisen. 

olkkarin rönösohva on takahuoneessa
olkkarissa ei ole rönösohvaa
takahuoneessa on pyykkiä

 


Pienen ihmisen raastavat kriizit

 Nyt seuraa keksiäkäistä, keksiluokkaista kriizipohdintaa.


Viime keväänä olin lopen kyllästynyt työtilanteeseeni, työuupunut tai suorastaan …no, käyttäkää valitsemaanne sanaa vapaasti. 

Aloin tehdä suunnitelmia opintovapaasta - tai jos raatorehellisiä ollaan, mitä tahansa suunnitelmaa, jolla olisin irroittautunut silloisista olosuhteista. Pääsääntöisesti kuvittelin, että tänä syksynä käyn aamuisin ihanalla metsäkävelyllä, teen vähän punttiliikkeitä kansankuntopaikalla, juon aamukahvia pulkkamäen päällä, tulen kotiin kirjoittamaan opiskelujuttuja ja lukemaan opiskelujuttuja ja tekemään opiskelujuttuja, käyn välillä vähän paikan päällä opiskelemassa ja olen liikunnallinen ja henkevä. 

Samaan syssyyn suunnitelmieni kanssa ilmoitti puhelimen appi, että työnantajan kustantama liikuntaetuni on vanhenemassa, ja sitä olisi syytä käytellä. Kävin sitten reippaana potentiaalisena liikkuvana opiskelijahenkilönä lataamassa valtavan määrän käyntikertoja kaupungin suurimpaan uimahalliin, koska se on kohtalaisen sopivasti eri suunnalla kuin muu elämäni, mutta ehkä aavistuksen verran - näkökulmasta riippuen - opiskelumestojen suunnassa.

No, sitten kävi niin kuin kävi: aloitin uudessa työpaikassa. Kävelen kyllä ihanaa metsäreittiä töihin, mutta en ole kertaakaan käynyt kansankuntopaikalla venyttelemässä, saati pulkkamäen päällä aamukahvilla, ja muutenkin elämäni painopiste siirtyi kokonaan toisaalle. Yhtäkkiä se kaupungin isompi halli on kertakaikkisen väärässä suunnassa elämääni nähden, katsoopa sitä mistä tahansa näkökulmasta. Ja niitä uimakertoja kortilla on 30. (Hyvä on 26, olen käyttänyt muutamia)

Oma tuttu lähihalli olisi kaikin puolin parempi: pääsen sinne kävellen, pyörällä ja bussilla, voin tulla sinne suoraan töistä tai käydä siellä ennen töitä ja pääsen sinne aina vain kävellen, pyörällä ja bussilla. (Tietysti pääsen isolle hallille samoilla kulkuneuvoilla, mutta on se nyt ihan eri voimanponnistus. Vastatuulta on, ja ylämäkeä ihan alvariinsa)

Kriizi: harmittaa ihan vietävästi että latasin sinne isolle hallille niitä uimakertoja niin tolkuttoman paljon. Enkä omalle hallille kuin kymmenen vain.  

Viimeksi isolla hallilla oli niin paljon väkeä, etten mahtunut saunan jälkeen suihkuun. 

Huonoa omaatuntoa, syyllisyyttä ja säästämättömyyskriiziä potien menin sitten uimaan omalle tutulle hallille. Vesi oli ihanaa ja pehmeää ja siellä oli mukavia ihmisiä ja tunnelma kuin E.Kor. Jostain vinksahtaneesta syystä, jota en kykene selittämään itselleni mitenkään, minun pitäisi kiltisti käyttää ensin kaikki ison hallin kerrat ja mennä vasta sitten pikkuhallille - miksi, en tiedä. Mutta kriizin paikka ihan selvästi.

Uin ja nautin ja nautin ja uin pikkuhallilla ja minussa nousi kapinamieli ja uhma ja päätin että höh, ehkä rupeankin vähän itseltäni salaa sittenkin käymään täällä pikkuhallilla. Ajattelin että hapantukoon ison hallin kerrat, siitäs saavat vanhan työpaikan herrakerholaiset! 

Lähtiessäni tarkistin lippukassalta, että mihin asti ne ison hallin uimakerrat ovat voimassa.

Toukokuulle 2023. (Kyllä, ei ole näppäilyvirhe, 2023.)

Siitä paikasta latasin uusia uimakertoja pikkuhallille ja ajattelin, että vaikka pääsisin isolle hallille vain kerran kuukaudessa, eivät ne kerrat mihinkään happanisi. 

Nyt on olo keveä ja vähempikriizinen kun olen ratkaissut hyväksi uimiskriizin ja minulla on ihan itseni antama lupa käydä pikkuhallilla.

Metsätiellä, valoisassa kohdassa

 

Ihan samanlaista loputonta kriizituskaa olen käynyt bussilla liikkumisen suhteen. Kun fakta nyt vain on, että ilman bussia en pärjää, olen riivatun pihi enkä halua maksaa kertamaksuja, ja en todellakaan aio kävellä pilkkopimeässä metsässä. Niin miksi helkatassa panttaan valmiiksi ladatun bussikortin käyttöönottoa sillä verukkeella, että kun en ehkä ajele bussilla ihan joka päivä? Hitsin pimpulat, kun otan sen pahuksen bussikortin käyttöön, voin ajella bussilla sinne hiiskatan isolle hallille uimaan vaikka kaksi kertaa päivässä jos niikseen tulee.

Kyllä tekee ihminen kriizejä itselleen.

Älkää kiltit toimittako minua ihan vielä mihinkään hoitoon, täytyy ensin käyttää loppuun ne uimakerrat ja bussikortin lataus!

(Osa)kuukausikatsaus

 Rakastan  - tai ainakin pidän valtavasti - kuukauden ensimmäisistä päivistä. Niissä on paljon samaa kuin lukuvuoden (tai vuoden) ensimmäisissä päivissä. Itseasiassa jopa maanantait ovat usein mukavia päiviä.



Koska aina silloin edessä on uuden ja jonkin hiukan paremman mahdollisuus. 

Joka kerta vuoden tai kuukauden tai viikon alussa voi tehdä superryhtiliikkeen ja olla vähän parempi versio itsestään. 

Näin lokakuun alussa olen säästäväisempi ja mahdollisesti myös liikunnallisempi ja kirjoittavaisempi. 

Lokakuun ensimmäisenä maanantaina - potentiaalisesti siis todellinen huippupäivä kaikille uusille aluille -  siirsin taloustilille (jonka olemassaolon olin autuaasti unohtanut) 300€. Se ei ole minkään erityisen ajanjakson budjetti, se vain tuntui mukavalta summalta taloustilille siirrettäväksi.  

Samana päivänä kävin myös kaupassa ja ostin alkuviikon ruuat. Rahaa meni 86€ Yleensä maanantaisin on mennyt 75€. Ostin mansikoita, greippejä ja appelsiinejä ylimääräisesti. Yritän opetella ostamaan ruokaa maltillisempia määriä, sisäinen (tosin hyvin satunnaisesti hereillä oleva) ruuanlaittajani väittää että olen yhä viisihenkisen perheen emäntä. 

Tässä kohden kuukautta (ja viikkoa) voin siis estottomasti leuhkia että taloudellisuus on onnistunut.


Plään


Toteuma


Liikunnallisuus ei kyllä sitten niinkään. Vetelehdin kotona, luin yhden blogin alusta loppuun, puhuin puhelimessa savolaisnuoreni kanssa ja olin muutenkin ihan epäliikunnallinen. Liikunnallisuudelle tämän kuukauden ja viikon osalta siis miinusta. Sama pätee valitettavasti kirjoittamiseen, kutomiseen ja muuhun luovuuteen.  

Nyt on jo tiistai. En ole käynyt kaupassa, ainakaan vielä - eli budjetti on pitänyt ja olen ollut reippaasti taloudellinen. Kirjoittaminen näyttäisi sujuvan ainakin jollain tavalla ja vielä on ihan mahdollista lähteä kävelylle. Ja kutomaankin ehdin vielä. Että ihan on toiveikas päivä, viikko ja kuukausi selvästi!


Tämmöinen veitikka oli työpaikan kahvihuoneen pöydällä, jee! 
Leppoisaa kahvituokiota vaan!


*

Ja miksikö listaan liikunnan lisäksi luovuutta, kirjoittamista ja kutomista? Ne ovat hyväätekeviä asioita. Kun niitä on elämässäni, voin paremmin. 



syyskuun luetut

 Syyskuun suosikkeja olivat viihdekirjat, dekkarit eivät niinkään kolahtaneet. 


 Mhairi McFarlane: Muuten siitä viime kerrasta. Teini-ikäisistä asti yhtä pitänyt nelikko osallistuu yhä pubivisoihin ja pitää tiiviisti muutenkin yhtä. Ystävyys- ja rakkaussuhteet aaltoilevat ryhmän sisällä - kunnes jotain muuttuu peruuttamattomasti. Kertojaminä Eve muistelee menneitä ja yrittää pitää kiinni nykyisestä ja tulevasta, kun ryhmän sisältä paljastuu odottamattomia salaisuuksia (en halua spoilata). McFarlane on tällä hetkellä chicklit-suosikkini; hänen kirjoissaan tapahtuu alusta loppuun asti, tarinat elävät, kirjoissa käsitellään vaikeita asioita kepeästi ja silti arvokkaasti. Olin taas kerran ravisteltu, pidin. 

Virginie Grimaldi: Suloisimmat hetket. Lili kirjoittaa kirjeitä keskosvauvalleen, kertoo äidiksi tulemisen vaikeudesta, pelosta, huolesta, ja myös keskolan pienistä iloista, tutustumisesta vertaisiin, äitiyden vaikeudesta. Elise käy läpi luopumisen tuskaa, tyhjää pesää ja yksinäisyyttä. Kirja äitiyden vaikeudesta: toisaalta kiintymisestä, toisaalta luopumisesta, kirja ystävystymisestä elämän taitekohdissa. Puhutteli minua suuresti: toisaalta vei takaisin keskolan aikoihin, toisaalta meillä ollaan elämässä tuota pesästä lähtijöiden vaihetta, aavistuksia siitä millaiseksi elämä voi muuttua. Varsinkin keskolakuvaukset ravistelivat, tunteet olivat niin tuttuja. Ranskalainen maailma oli silti myös vieras ja erilainen. Suloisia hetkiä vietin tämän kirjan kanssa.

Anu Joenpolvi: Poutaa ja perunankukkia. Kesäinen maalaismummola-feelgood-kirja. Lapsena tykkäsin sellaisista kirjoista joissa "ei tapahdu mitään" , ja viime aikoina juuri sellainen feelgood-kirjallisuus on alkanut vallata sijaa viihteen maailmassa: ei mitään kurjaa tai pelottavaa, ei kummallisia käänteitä, vaan aikalailla tavallista oleilua. Joskus ihminen tarvitsee sellaista. Tässä kirjassa ei oikein tapahtunut mitään, aikajänne oli hetkittäin vähän epämääräinen, mutta aurinko paistoi, oli kesä, oli mukavia ihmisiä, herttainen ja söötti tarina - ei anna eikä ota. Olisin mieluusti lukenut vaikka lomakirjanakin.

Tuija Lehtinen: Klovnin kahdet kasvot. Tuija Lehtinen on pitkään ollut viihdekirjailijasuosikkini. Vaan näistä Eija Repo -sarjan dekkareista en ole pitänyt alkuunkaan. Lehtisen normaalisti notkea kieli ei niissä kuulu, ja tässä nimenomaisessa tarinassa juonenkuljetus oli ohutta, henkilöhahmot samoin. Henkilöitä marssitettiin lukijan eteen oikealta ja vasemmalta; myös edellisistä osista tuttuja hahmoja, jotka eivät juonen kannalta olleet mitenkään olennaisia. Vannon joka kerta Eija Repo-kirjan luettuani, että tämä jää viimeiseksi, niin tälläkin kertaa. Harmittaa kun luottokirjailija ei pääse näissä oikeuksiinsa.

Sarah Haywood: Kaktus. Täydellisen oikeaoppista ja säntillistä elämää elävän, raivostuttavan omahyväisen, pikkumaisen ja pikkutarkan, lähes tunteettomalta vaikuttavan Susanin elämä heilahtaa radaltaan yllätysraskauden ja perintökiistan vuoksi. Susanin elämässä kaikki on aina jonkun toisen syytä, enimmäkseen holtittoman veljen. Raskauden mittaisessa tarinassa tutustutaan kulmikkaaseen Susaniin ja hänen elämäänsä, joka hiljalleen muuttaa muotoaan, johon tulee uusia ihmisiä ja irrationaalisia tunteita. Hellyttävän huvittava ja samalla ärsyttävä tarina etenee kohti vääjäämätöntä synnytystä hiukan ennalta-arvattavin kääntein. Loppuratkaisu on tiivistetty turhan pieneen tilaan, mutta kertomus itsessään hykerryttää ja samalla ärsyttää: tule nyt jo järkiisi nainen! Oikein lukukelpoista viihdettä.

Marian Keyes: Enkelit. Yöpöydällä välipalalukemisena vanha tuttu Keyes. Walshin lievästi toimintarajoitteisen perheen tarinaa: siskoksista kunnollisin, Maggie, saa potkut, eroaa ja lähtee ystävänsä luo Los Angelesiin pohtimaan elämäänsä. Keyesin kirjoissa on aina myös painavampaa asiaa - tässä kirjassa pohditaan äitiyttä. 

S.J.Bennett: Windsorin solmuWindsorin linnasta löytyy illalliskutsujen jälkeen kuollut vieras. Rikosta ratkovat hänen majesteettinsa parhaat tutkijat - sekä hänen majesteettinsa itse. Pikkukiva leppoisa viihdedekkari, rikosta ratkoo näennäisherttainen pikkumummeli, joka vain sattuu olemaan Englannin kuningatar, apunaan yksityissihteerinsä. Neuvokkaiden naisten on saatava viralliset, nimetyt tutkijat nielemään omat tutkintalinjansa. 

Jennifr Weiner: Pieniä maanjäristyksiä. Neljän naisen kertomukset äitiyden herkästä ja välillä kipeästäkin ensimmäisestä vuodesta. Otin tämän joskus kauan sitten lukemani kirjan junalukemiseksi. Weinerillä on taito liikuttaa minua, jokin näiden nuorten äitien tarinoissa resonoi minussa, liikutti ja kosketti, vaikka oma äitiyteni ei enää aivan uutta ja tuoretta olekaan. Weinerillä on taito kuvata äitiyden ja naiseuden kipupisteitä tavalla joka osuu minuun. 

Kitty Flanagan: 488 elämänohjetta. Oikeassa olemisen merkillinen taito. Kokoelma nasevia ja osuvia elämänohjeita. Vitsikirjamainen ponnekas kannanotto oikeansorttista elämää kohti. Hupaisa pieni välipala.

Donald E. Westlake: Turmion tiellä. Westlaken veijaridekkarit sopivat luettaviksi sellaisiin hetkiin, jolloin kaipaa elämäänsä huvitusta ja vinkeitä juonenkäänteitä. Enimmäkseen väkivallaton rikollisjoukkio sekaantuu toinen toistaan erikoisempiin varkauksiin ja rikoksiin. Tässä kertomuksessa yritettiin ryöstää kotiarestiin asetetun monimiljonäärin antiikkiautokokoelmaa. Muutamalla muullakin tyypillä oli jotain hampaan kolossa miljonääriä vastaan. 

 

värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)