vetovoiman laki on totta

aamun apeassa bussissa nyökyin ja muistin yhtäkkiä että kohtapa menevät nuo henkilöllisuudentodistelupaperit vanhaksi. Pitäisi sumplia itsensä valokuvaamoon ja sen jälkeen poliisilaitokselle vakuuttelemaan että olen ihan itse se joka väitän olevani.
Semmoista siinä mietiskelin.
Poliiseja ja jonoja.

Laahauduin verstakselle ja kappas kehvatsua!
Oli yrittänyt viikonlopun aikana vieras ihan sorkkaraudan kanssa päästä verstaalle sisään, niin on houkuttelevaa meillä.

Alkoipa aamuni sitten kyttiksellä elikkästen poliisilaitoksella.

Vetovoiman laki toimii.
Ajattelin poliiseja. Päädyin kyttikselle.
MOT.

ps. ainoastaan se kohta ei toiminut, mimmoista poliisia ajattelin.
Oli väärä hän.
Pitää jatkossa ajatella vähän tomerammin sitä vetovoimaista poliisia.

perjantai - hurraat sille.

pidän syksystä, ainakin jonkin verran.
Talvestakin vähän.
Mutta voi hyvät hyttyset tämä ilmastonmuutos ei kyllä ole ollenkaan mukavaa. On ihan tyhmää kun pitää alkaa kääriytyä kotona fleekeen ja verskoihin, vanhoihin varpaisiin vetää ja sielu kaipaa lohtua vaikka on ihan hyvä olla.

Kummallinen tunne: päältä on hyvä ja mukava ja reipas ja iloinen ja kaikkea sellaista - elämä laulaa ja soi, kaikki on hyvin, paremminkin. Elämä on hienoa.
Ja kuitenkin jossain tuolla sielun ytimessä on sellainen ahdistavan muumilaaksomainen ikävä, yksinäisyys ja kaiho; vilu.
Kelpo hypokondrikkona alan tietysti näin talvikaudella tehdä väistämätöntä kuolemaa, jokainen nenänniiskaus on vähintään keuhkotauti taikka rutto ja suunnittelen heti, miten kamelianaismaisen heiveröisenä lojun divaanillani kärsimässä urhoollisesti. oooh!

Sanoin eilen hraH:lle että kaipaan lohtua, mitä tahansa punaista ja kanelista, vaikka glögiä. (en pidä glögistä, en pysty juomaan sitä ollenkaan!)
Join iltapalalla kaakaota.

Tiedän, että pitäisi liikkua ja ulkoilla.
Mutta ulkona on märkää kylmää ja pimeää.

*
Tässä viikossa on taas ollut hässäkkää.
Ensin oli rikki kissa, mutta se toivottavasti korjaantui.
Sitten kävi ilmi että on rikki lapsi; onneksi vain pikkaisen, ei pahasti.
Sitten teeskenteli tiskikone olevansa rikki, mutta ei ollutkaan.

Kyllä on ihmisen huijausta se.
Uusi hieno tiskikone rupesi jympittelemään. Me puhdistimme hellin kätösin kaikki mahdolliset nukka- ja rasvasuotimet ja tilasimme sitten huoltopojan sitä tutkimaan. Jympityksen syy olikin kuulemma joku koneen oma tarkistusohjelma, jonka kone itsenäisomatoimisesti ajaa läpi epäsäännöllisin väliajoin.
Mikseivät ole ohjelmoineet jotain tunnistetta semmoisesta asiasta ja laittaneet tiedotusta siitä käyttöohjekirjaan?
Ihan turhaan stressattiin, tiskattiin käsin ja sumplittiin huoltomies paikalle. Höh ja pöh.

*

Viikonloppuna luvassa suuri kreikkalainen fiasko.
Päätimme syödä herkullisia kreikkalaisia ruokia.

keski-ikäisten zombien hautausmaalta

Voi hyvät hyssykät sentään! Kaikenmoista sitä maailmalla tapahtuukin.

Niin kuin nyt tämä kaveri, joka on antanut avioliittolupauksen kahtaalle ja sillä vielä julkisuudessa kerskailee.

Törmään vähän samantapaiseen juttuun melkein päivittäin työssäni - pitäisi saada hetimullekaikki, ei ole reilua joutua valitsemaan ja ihan kaikki säännöt eivät koske ihan kaikkia.
Mietin joka kerta - vähän kitkeränä - että joskus tulee vastaan joku tai jokin, joka asettaa rajat. Sanoo, että tämä sääntö muuten koskee myös sinua, ja jos et usko, niin arvaa mitä? Ja joskus pitää valita - vaikka valinnat eivät olisikaan aina niin helppoja tai mieluisia. Toisinaan yksi valinta sulkee pois toisen, niin se vain on. Elämässä on reunaehtoja.
Sitten ruikahtaa jostain julkisuuteen lauma moisia varttijulkkiksia oikein alleviivaamaan sitä, että kylläpä vain voi luistella, että kaikkia eivät säännöt tai hyvät tavat tai yleinen moraali koske. (kyllä niin luulen että julkisuustemppu tuo on. Ensi vuonna ne ovat kaikki nuoleskelemassa joitain  entisiä mäkihyppääjiä tai kiekkoilijoita tai muita tusinaheppuja jossain julkkisselviytyjä-bb-keittiödraamassa)
Grrr. Kitkerä keskiäkäinen eukko olen.

Tai sitten se pikkukaveri joka postailee kuvia itsestään jonnekin ihmeellisen intternetin uumeniin ja sillä on enempi faneja kuin paavilla tai jollain.
Kyllä niin en olisi kahta kertaa sitä heppua katsonut, edes teininä.
Ja muutenkin.
Aika narsissista on omaa itseäns päivästä toiseen kuvailla.

Sekö se on - tämän päivän tavoite? Pällistellä päivä julkisuudessa?
Grr sillekin.

Otti minua kuuppaan myös se eilen uutisissa kerrottu veromerkkijuttu - että pitäisi olla veromerkki kaulassa työläisellä.
Mitä hiiskatin koiria me oikein olemme?
Grr vielä kerran.

Tekisi mieleni kaapata kakarat johonkin salotölliin hankien uuvuttamaan* (mistä ihmeen maailmankirjallisuuden merkkiteoksesta tuo värssy mahtaa olla ja miksi se pyörii päässäni? missä olen sitä joskus laususkellut ja miksi en muista kuinka se jatkuu?).
Vaikka eipä siitäkään taitaisi apua olla.

Kunnia, hyve ja hyvä omatunto.
Niitä peräänkuulutan täältä keski-ikäisen konservatiivizombin memoriaalista.
Niin.


*
*ps. No sehän oli tietysti Olavi Paavolaisen Terässinfoniasta. Noloa, miksen heti muistanut.
"siksi olkoon sydämesi nöyrä..."

(sitä paitsi, tuolla aiemmassa postauksessa oli ihan järkyttävä kielioppivirhe. Se on tietysti eius. Sit eius terra levis. Todella noloa, kääk.)

tiistain sekalaiset

ensin hajosi kissa, sitten tiskikone; johan tässä jo ehdinkin tuudittautua siihen luottavaiseen uskoon, että alkusyksyn perushässäkkä on häselletty ja päästään elämään ihan normaalia elämää.
Niinpä niin.

Ylisuoritan vanhemmuutta: eilen oli taas yksi vanhempainvartti, tänään jälleen vanhempainilta.
Tulevassa vanhempainillassa on sentään selvä agenda: Isoveljen ryhmä on lähdössä leirikouluun maailmalle keväällä - siitä lienee syytä jotain tietääkin. Ainakin kun kulku sinne suureen maailmaan tapahtuu vanhempien kukkaroiden kautta. (hyvästi jälleen kerran kahdenkeskinen kaupunkiloma - jos nyt ikinä pystymme pääsemään yhteisymmärrykseen siitä kaupungista...)
Lapsen kasvu on huikeaa. Vielä vuosi sitten - silloin kun koko leirikoulu oli hätinä suunnittelun asteella - olin riemumielin tervetullut valvovaksi vanhemmaksi. Nyt kun piti täyttää koulun puolisitova kyselykaavake asiasta, alkoi lapsukainen kiemurrella vaivautuneesti. Kysyin suoraan, että menisitkö mieluummin ihan itseksesi vain.
Nojoo.
Sanoin että tämä on sinun juttusi, uskomattoman hieno kokemus ja mahdollisuus. Jos haluat sen kokea yksin, niin sitten menet yksin. Ei siinä äitiä tarvita. (tuskaisasti nielaisin spontaanin kauhunrääkäisyni ja samalla hengenvedolla myös satajayksi varoitusta, opastusta ja ohjetta. Onko se muka tarpeeksi iso?)

*
Kävin eilen lähihallilla räpiköimässä.
Joka kerta sama juttu.
Ensin se vesi on liian märkää ja kylmää. Sitten se muuttuu mukavaksi ja alan ihmetellä, miksen käy uimassa enemmän ja useammin ja pidempiä aikoja.
Lopulta koko touhu alkaa tuntua ihan turhalta, alkaa ottaa päähän ja pitkästyttää. Silloin lopetan ja päätän että johan tätä tulikin tehtyä taas vähintään viikon tarpeiksi.

Lähihalli on metka paikka. Yhdellä radalla pomppivat aina kuin kohot meressä pienet vesijuoksijamummelit, toisella radalla on lasten paikka. Siellä on aina joku napero, joka minut tunnistaa ja alkaa kuiskia ja kuhista kaverilleen että "toi on kai Isoveljen /Isosiskon /Pikkusiskon äiti" - sitten ne tuijottavat ja vaanivat minua niin kauan että kömyän ylös altaasta ja otan uimalasit pois. Silloin ne rentoutuvat ja nyökkivät tietäväisesti kaverilleen että mitämäsanoin.

*
Pikkusisko treenaa ympän kokeeseen: selkärankaisia ja selkärangattomia - luokitteluja.
Kriisi tuli, kun kirjassa ei sanottu mikä on nisäkkään vastakohta.
Pikkusisko päätteli, että nisäkkään vastakohta on varmaan munakas.

*
ps.
tervetuloa kaikki uudet lukijat!

ja ps2. löysin ihan älyttömän monta uutta kiinnostavaa blogia ainekirjoitushaasteen kautta. Vaikka en ole kommentoinutkaan.

Mikä meitä yhdistää - ainekirjoitushaaste

Kontribuutioni ainekirjoitushaasteeseen.



Mikä meitä yhdistää?

Katson pöydän yli, ohi lasten ja eilispäivän lämmitettyjen tähteiden, yhtaikaa tuttuun ja vieraaseen.
Se näyttää väsyneeltä, sen hiusraja on vetäytymässä vaikka se itse väittää ettei olekaan. Sen silmänurkissa kureilee nauru kun se kuuntelee lasten juttuja.
Se näyttää niin tutulta.
Ja vieraalta, samalla tavalla vieraalta kuin se, joka minua itseäni peilistä katsoo. Aikuiselta.

Se vaihtaa työvaatteet lötköverskoihin ja lataa tiskikonetta.
Katson sen selkää ja niskaa.
Se rönähtää tietokoneen viereen.
Taas katson sen selkää ja niskaa. Niin tuttua.

Se neuvoo tytölle matikkaa ja pojalle Saksan inflaatiota. Se komentaa yhden hammaspesulle ja toisen suihkuun.
Muistan kuinka vuosia vuosia vuoroilloin lauloimme unilauluja lapsille, sekin - vaikka ei osaa.
Se siivoaa lasten oksennukset kun minä en pysty, kantaa kauppakassit ettei minun tarvitse ja avaa minulle oven.
Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.

Jokaikinen ilta se ihan viimeisenä toivottaa hyvää yötä kulta.
Vaikka minä jo nukun.

Elämä - se meitä yhdistää.

parisuheperjantai

Luen parhaillaan hauskaa kirjaa: Idioottipomo - alaisen selviytymisopas.
(vastuunvapautus; UPM on ihan ok)

Omituista, mutta Idioottipomo herätti uinuvan parisuhdeneuvojan minussa. (tai sitten se on tuo ainekirjoitushaasteen aihe?)

Niin metsä vastaa.
Tai kuten muuan suuri opettaja parituhatta vuotta sitten: mitä tahdotte ihmisten tekevän teille...
Kyse ei ole siitä, mitä se toinen tekee tai jättää tekemättä.
Kyse on siitä, miten itse asennoidut itseesi ja ihmisiin ympärilläsi.
Mitä itse teet tai jätät tekemättä.

Jos se toinen aina vain pusertaa hammastahnaa väärästä paikasta, ei se natkuamisesta miksikään muutu. Vika on itsessä: omissa odotuksissa, standardeissa, asenteessa.
Pitää muuttaa jotain. Itse. Itsessään.
Pitää ehkä ostaa oma hammastahnatuubi, jota saa pursota ihan niin kuin itse haluaa, kyllä siihen kylppärin hyllylle mahtuu kummankin oma tuubi. Tai sitten pitää hyväksyä se, että toinen nyt vain toimii tuolla tavalla - onko se sittenkään niin huono tapa? Mitä tapahtuisi jos itse kokeilisin sitä tapaa? Jos olisin hiljaa ja pursoaisin samalla tavalla kuin tuo toinen?

Mitä tahansa ei tietenkään tarvitse tai kuulu ottaa vastaan, ei tarvitse kääntää toista poskea.
Mutta kehen tahansa on suhtauduttava arvostavasti ja kunnioittavasti. Rakastavasti.

ugh.
Olen puhunut.

Paitsi että en ole.
Radiossa kerrottiin että tanssiope Åke Blomqvist - sit ei terra levis - vei joka ikinen viikko vaimolleen kukkakimpun.
Se, mitä tarina ei kerro, on mitä vaimo teki.
Ihmisten tarinat ovat aina kaksisuuntaisia.
Teetkö itse huomaavaisia tekoja? Osaatko ottaa niitä vastaan siinä muodossa, jossa ne kohdallesi tulevat?
Se ei ehkä ole kuoharia alusvaatelaatikossa tai serenadi ikkunasi alla. Se voi olla täyteen pinottu puuvaja pihan perällä.

ugh.
Nyt olen puhunut.
Tämä on kyllä käsittämättömän iso ja vaivalloinen läksy opeteltavaksi.
Joka päivä jään laiskalle. Tukiopetusta tarvitsen varmasti.

*

Kaipa tämä kumpuaa myös eilisistä parisuhekeskusteluista kotonurkissa.
Kaikki alkoi siitä, että kissa - se pieni pyöreä - tarvitsi eläinlääkintää. Ensin survoimme elukkaa kuljetuskassiin, se oli Usain Bolt yhdistettynä Harry Houdiniin: nopea, ketterä ja vankilastavapautuva. (ihan oikeasti, kissa oli kassissa ja kassi kiinni, ja sitten se ei ollutkaan, vaan menossa karkuun!)
Tietysti saimme naurukohtauksia. (ja minä sain taisteluvammoja)
Sitten roudasimme sen lekurille. Mielipidevanki huusi säälittävästi koko matkan.
Tietysti se piti rauhoittaa tutkimuksia varten. Tuloksia odotellessamme minä ruokkosin metsäläisen: leikkasin kynnet ja harjasin. Pahimmat takut parturoitiin.
Kuittasimme laskun ("kissanne on idiootti idiopaattisen kystiitin uhri, mutta antakaa sille vähän särkylääkettä"), murjotimme asiaintilaa ja kotimatkalla totesimme, että ei enää lemmikkejä meille.
Sanoin, että kissa voi tulla, ja vaikka kaksikin. Mutta jokikinen elukka lähtee talosta johonkin opiskeluboksiin. Että sitten joskus ollaan vain ihan kahdestaan.

Joskus paljon myöhemmin illalla hraH sanoi: se on oikeastaan aika mukava ajatus. Että ollaan kahdestaan. Voidaan vaikka mennä Helsinkiin joskus. Ihan niin kuin sit kohta.

*
ps. tämä näyttää olevan kuudessadas julkaistu kirjoitus näillä uusilla poluilla.
Oho, niin se aika rientää ja muuta sentapaista.
Polun ura vaan ei muutu.

torotastai

yritin eilen illalla heretä nostalgiseksi kun kipusin tiedon portaita kampukselle ja tenttisaliin.
Oli uusi kynä, pyyhekumi ja paketti sisuja.
Tenttikuoret olivat muuttuneet valkoisiksi ja kännykät käskettiin sulkea.
Muuten se oli vain.
Nyt yritän olla ajattelematta sitä kaikkea, mitä olisin voinut vielä sanoa tai kirjoittaa; kirjat palautin heti. (tai oikeastaan deletoin lääps-viuhilta)
Se oli siinä, kaksi esseetä ja tentti.
Se, mitä olen parikymmentä vuotta roikuttanut liian vaikeana, laajana ja muuten vain tylsänä.
Tehty.
(tai luulisin ainakin. Kyllä kai se nyt sentään meni läpi?)

*

Aivojumi, en keksi mitään järkevää kirjoitettavaa.
Heti kun olin deletoinut tenttikirjat lääpsiltä, menin kirjastopalveluun ja päätin testata, miltä tuntuu lukea hupiluettavaa lääpsiltä.
Hyvin tuntui ainakin bussimatkalla sujuvan.

*

HraH varasi meille lemmenloman pääkaupungissa. Minun pitää kuulemma keksiä ohjelmaa.


*
Ai niin, ainekirjoitushaaste!

ihan tavallinen arki-ilta

Piti mennä eilen uimaan.
Ajattelin nopsasti lukaista tenttiin tulevat artikkelit.
Kehvatsu, se viimeinen luettava artikkeli oli täysin käsittämätön. Luullakseni se oli kirjoitettu jollain kielellä, jota käsittääkseni ymmärrän ja jopa puhun äidinkielenäni, mutta ihan täyttä varmuutta minulla asiasta ei ole.
Sikäli kun ymmärsin, se ilmeisesti oli historiallinen katsaus johonkin, jota ehkä on tai sitten ei ja jonka käytön järkevyydestä voidaan olla montaa mieltä. Mutta saattoi se olla kyllä ihan jotain muutakin.
Tenttipaniikki.

Siitä kaikkein substanssisimmasta kirjasta tein mielestäni oikein hyvät ja kattavat muistiinpanot. Piirtelin aikajanoja ja semmoisia.
Mutta en kyllä löytänyt niitä enää muistikirjastani. Joku on selvästi käynyt salaa varastamassa juuri ne sivut muistikirjastani. Aika törkeää.
Tenttipaniikki.

Ja sen lisäksi minulta puuttuu edelleen lyijykynä.

Sen sijaan että olisin uinut, päätinkin alkaa mangapiirtäjäksi. (aina hyvä ratkaisu; en osaa piirtää.)
Pikkusisko sai hepulin, koska piirrän kuulemma paremmin. (en.)

Korvasin uinnin sauvakävelylenksalla ja kun tulin kotiin, oli minua vastassa Isosisko jonka naama kurmuili omituisesti. Ihan kuin se ei olisi tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.
Oli kaatunut treenien jälkeen rappusissa ja jalka oli nuljahtanut.

Sitten soitti Pikkusisko, että ei ole avaimia mukana. Kun ei erikseen asiasta sanottu että avain mukaan, niin että tulisiko joku nyt ihan hetikohta avaamaan alaoven.
Sanomiseksi ei kelpaa: "aina kun menet ovesta ulos, pitää olla avain mukana." Koska aina tarkoittaa samaa kuin yleensä silloin kun menet kouluun mutta ei koskaan muulloin. Varsinkaan iltaisin.
Pikkusiskon völjyssä tuli visiitille Isoveljen kummisetä, joka puisteli päätään meidän yöpöydänrakennusyrityksillemme, mutta totesi sitten, että vika ei olekaan meidän kädettömyydessämme, vaan siinä hienossa huonekalutehtaassa josta yöpöytä on tilattu. Väärät ruuvit. Liian ohkaset.

Yleishuomio:
Yleinen toiminnan painopiste on siirtynyt myöhemmäksi. Ennen vanhaan iltarauha alkoi uutisten aikaan. Nykyisellään saattaa päivän pääuutislähestystä olla seuraamassa useampikin katsoja. Toisinaan uutisten peitto on jopa 100%.
Olen melkein zen sen kanssa, että saan iltapalani vasta lähempänä puolta kymmentä. Ja että nk. oma aikani on yleensä ennen iltauutisia. Kummallista.

maanantaikriizit

Työviikonloppu takana.
Työnjälkeisinä (onneksi varsin harvoina) sunnuntai-iltoina iskee aina kamala stressi, kun pitää muutamassa hassussa tunnissa saavuttaa koko viikonlopun zen-kiintiö lepoa, pyykinpesua ja muuta yleistä rentoutta.
Huomaan että vuosi vuodelta tulen yhä nipommaksi vapaa-aikani suhteen: nyt olen ollut neljänä päivänä vähän vähemmän - en edes kokonaan poissa - kotijoukkojen saavutettavissa (ensin kahtena päivänä lähijaksolla pääkaupungissa, vaikkakin yöt kotona, sitten kahtena päivänä töissä). On sellainen olo kuin olisin menettänyt ainokaiseni ensiaskeleet. Niillä on kaikilla vaje ja satajayksi asiaa kerrottavana.
Minulla on kiire pitää niistä kiinni.

Sunnuntaipizzojen jälkeen olisin halunnut vain maata sohvanmutkassa lempeässä ruokailunjälkeisessä humauksessa, mutta Isosiskon kasvio vaati toimenpiteitä. Sen jälkeen toimenpiteitä vaativat Isoveljen lähestyvä leirikoulu, Pikkusiskon yleinen elämä ja Isosiskon vanhempainvartti. Ja muutama muu pikkujuttu.
Kun joskus kymmenen jälkeen vihdoin pääsin sinne sohvanmutkaani, oli ruokailunjälkeinen lempeä humaus enää muisto vain, piti humauttaa vähän lisää valtion monopoliliikkeen tuotteella.
Ajattelin, että tämä - kaikessa itsekkäässä työläydessään - on juuri sitä parasta.

*

Kuten tavallista, on myös kriizejä.

Kriizi1 - unettomuuskriizi
Herään aamu aamulta aikaisemmin. Kohta herään ennen kuin olen mennyt nukkumaan.

Kriizi2 - opiskelu- ja tenttikriizi
Tentti.
Se on jo tällä viikolla.
Ne kirjat ovat kyllä olleet ihan kiinnostavia, mutta taatusti en osaa vastata kysymyksiin.
Sitä paitsi, en omista lyijykynää. (kumia en tietysti tarvitse, koska olen nero)
Enkä tiedä, missä se tentti piileskelee. Luulen että salissa IX, mutta en ole varma.

Kriizi3 - särkylääkekriizi
Oletteko huomanneet semmoista, että jos ottaa monena päivänä peräkkäin särkylääkettä, niin paino nousee?
Johtuuko se niistä lääkkeistä, vai siitä joka pakottaa niitä lääkkeitä ottamaan? Vai tuleeko sitä huomaamattaan tuskapäivinä syötyä jotenkin väärin?

Kriizi4 - mehukriizi
Miten voi olla että mehu on paha juttu?
Jos syöt hedelmän - vaikka greipin aamulla, olet ihan paras ja taivasosuus on aivan sielusi ulottuvilla. Mutta jos puserrat mehut siitä greipistä, oletkin menossa aivan vastakkaiseen suuntaan?
Mietin sitä joka aamu. Mitä ihmettä se mehunpuristin tekee, että hyvästä tulee paha?
En käsitä.
Siinä on jotain samaa kuin moolilaskuissa. Niitä ei voi tavallinen ihminen mitenkään ymmärtää.

meidän piti muuttaa maailma

Eilen tänne verstaalle osui työasioissa lukioaikainen luokkakaveri jorisemaan. Meillä kun ylläpidetään tällaista terapeuttishenkistä jorinapalvelua myös.
Oli mukavaa.
Juoruilimme ystävällismielisesti niistä, joiden nimet saimme päähämme palautettua. Hän muisti eri tyyppejä kuin minä - takapulpetin pojat eivät yleensä tiedä mitä etupulpetin tytöt tekevät, ja päinvastoin.
"Mä luulin että joku meistä olis saanut aikaan jotain. Olis repäissyt. Päätynyt jonnekin Fidzisaarille tai jotain."
Se kolahti.

Eipä ole joukossamme presidenttejä tai eduskuntaan edenneitä. Ei edes kaupunginvaltuustolaisia. Jostakusta on tainnut tulla lääkäri, joku on kuulemma asianajaja. Ei näyttelijöitä, laulajia tai lauluntekijöitä. Suurimmasta osasta ei mitään tietoa.

Älkää käsittäkö väärin.
Olen tyytyväinen elämääni, luultavasti jopa onnellinen elämässäni.
Voittopuolisesti olen sitä mieltä, että en vaihtaisi lapsiani tai hraHakkaraistani mihinkään, enkä enimmäkseen lähettäisi niitä kovin kauas poiskaan.
Mutta silti - mitä tapahtui sille joka joskus olin?
Mitä tapahtui meille kaikille?
Ihmisoikeustaistelijoille, eläinaktivisteille, nobelvoittajille?
Sille että emme koskaan alistu vajoamaan keski-ikäiseen litistyneeseen maailmaan - että saamme aikaan jotain hohdokkaampaa, lisempää, rakastamme vähän enemmän ja syvemmin, elämme hiukan täydemmin?

Vatsaan tuli samanlainen kummallinen olo kuin tästä.
 
meidän piti muuttaa maailma
meistä tuli muurareita
taksikuskeja, suutareita
yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita
meistä tuli lääkäreitä
virkamiehiä, vääpeleitä
ja tänään voidaan hetki olla kuninkaita
 
Mietin ja muistelen, vähän surenkin meitä kaikkia sataakolmeakymmentä kirkasotsaista. Silloin joskus meillä oli kaikki.
Nyt meillä on tämä Elämä.

nillin-nallin

1. Tentti- ja opiskelunillitys
Finalisoin viikonloppuna ensimmäisen tenttikirjan. Näyttäisi lupaavasti siltä, että ensimmäisen kerran ikinä ehdin, jaksan ja haluan lukea kaiken tenttimateriaalin ennen tenttiä.
Outoa.
Aloitin heti toista.
Näitä kirjoja, tätä tenttiäkö olen kammonnut liian vaikeana, tylsänä ja hankalana viimeiset parikymmentä vuotta?
Ihan oikeasti?
Tällaista diipadaapaa? (joista kaiken lisäksi osan olen lukenut ihan huvikseni joskus kauan sitten)
Ainoa probleemi on se että edellisestä tentistä on kulunut vaatimattomat parikymmentä vuotta, enkä oikein osaa poimia lukemastani sitä ydintä, sitä tärkeää, kysyttävää juttua. Kun se kaikki on niin armottoman kiinnostavaa.
Sama probleemi esseiden kanssa.

1b opiskelunillitys
Lähijakso tällä viikolla.
Ei huvittaisi.
Tämä on sitä työnohessa opiskelua, ei harrastuneisuusopiskelua. (mitenniin ikuinen opiskelija?)
Työnoheisopiskelu ei yhtään nappaa, olen vähän pettynyt koko kurssiin. Ei vastaa odotuksiani, mielikuvaani tai mitään muutakaan.
Anteeksi vain kaikki, mutta amkki on juuri niin turha kuin sen kuvittelinkin olevan. Olisivat ihan rehellisesti käytännönläheisiä, eivät tuollaisia pseudotieteellisiä. Silloin siitä olisi hyötyäkin. Samoin kuin niistä kaikista leikeistä, joita siellä mennään.

2. vapaa-aikanillitys
Täytyy vakavasti muokata asennetta. Minun mielestäni vapaa-aika on tarkoittanut sitä kun saa maata sohvassa ja heilutella varpaitaan. Ehkä syödä hyvää ruokaa.
Täytyy saada kuuppa sellaiseen kuosiin, että vapaa-aika tarkoittaa kaikenmoista mukavaa, esim. tenttiinlukua - onko se paha häiriö päässä?
Ei kumminkaan.
Olin paljon vapautuneempi ja hyväntuulisempi sen tenttikirjan finalisoinnin jäljiltä.
Sitten sain ällin että virkkaan maton. Melkein kokonaan virkkasin. (Miksi en kutonut, kun on kutemus kesken? En ymmärrä! Miksi en halua saada sitä valmiiksi?)

2b. vapaa-aikanillitys
En osaa olla kun lapset ovat niin isoja.
Tulee paha omatunto kun on niin itsekäs.
Voinko ja saanko ihan oikeasti ajatella vain itseäni? Kummallista.

3. suhenillitys
Meillä on kohtsiltään hääpäivä. HraH aktivoitui (taas. mikä sitä oikein vaivaa?) ja rupesi ehdottelemaan kaikenlaista. Olemme kuulemma menossa elokuviin, oopperaan, balettiin ja teatteriin. Sekä taidenäyttelyyn. Ja Suomenlinnaan. Luonnollisesti myös syömään. Joko Helsinkiin, Tukholmaan, Tampereelle tai Tallinnaan.
Yhtenä viikonloppuna.
Sen lisäksi että kutsuimme ihmisiä kylään meille samana viikonloppuna.
Hengästyttää.

1c Opiskelunillitys, jatko-osa
Työopiskelu otti niin paljon päähän, että varasin bussimatkojen sijaan itselleni junamatkat.
Säästän aikaa varmaan kolme tuntia kaikkinensa.
Mutta en ehdi syödä hidasta nautinnollista yksinäistä ja itsekästä päivällistä pääkaupungissa ennen kulkuneuvon lähtöä. Ehei, juoksen täyttä höökää kulkuneuvooni.
Suunnitelmissa opiskella hupitenttimateriaali junamatkojen aikana.

1c. Kaikkein pahin tentti- ja opiskelunillitys
En omista yhtään lyijykynää. Miten voin mennä tenttiin?
Kriisi.


*
Pikkusisko totisesti on äitinsä tytär. Kiersimme perjantaina koulun jälkeen naisissa kaikki lähialueen laukkukaupat. Osan kahteen kertaan.
Pikkusisko kehitti vahvan ja vakavan addiktion ensin känken-reppuihin (maastonvihreä!) ja sitten apinareppuihin.
Voisin kuulemma vähän sponssata tai jotain. Edes viidellä sentillä.
Kai sentään ainakin ostan hänelle semmoisen repun, jos niiden valmistus yhtäkkiä lakkaa, ennen kuin hän ehtii säästää tarpeeksi kuukausirahoista? Minkä muuten minä niistä kaikista hänelle ostaisin? Apinan vaiko känkenin? Voisinko mitenkään harkita sitä yhtä? Tai ehkä kuitenkin sitä toista? Kumpi väri on kivampi? Kai semmoista saa toivoa joululahjaksi? Ajatella jos vaikka saisi molemmat! *iso huokaus*


perjantaikriizit

laahasin eilen kesän jäljiltä laiskistuneen ruhoni uimahallille.
Olin ajatellut että raahaan mukanani myös muita ruhoja, mutta lopulta sain seurakseni vain yhden pompahtelijan. Lyhyillä radoilla oli meneillään jotain intensiivitreeniä, joten jouduin räpiköimään pitkään altaaseen: siitä tulee traumoja ja melkein hukun. Ja muutenkin olin ihan kesäterässä, uimataidoton ja kaiken kirjoittamisen (ja muun oheis-lääps-viuhin) jäljiltä kankea.
Vesi oli märkää ja kylmää, liikunta on tyhmää ja kaikki muu myös.
Pikkusisko pakotti minut uinnin päätteeksi kylmäaltaaseen, mikä oli juuri niin kamalaa kuin miltä se kuulostaa ja näyttää, ehkä jopa vielä kamalampaa.
Paitsi että en hikoillut yöllä. Kai siitä sitten oli hyötyä.

Ajattelin että voisin mennä maanantaina lähihallille, mutta se ei olekaan vielä auki.
Sitten sain ihan heikotuskohtuksen, ja ajattelin että menisin semmoiseen tanssijumppahäsellysjuttuun.
Minä! Jolle sauvakävelykin on ajoittain haaste!
Kumpainenkaan jalkani ei ole koskaan kuullut juttuakaan, että sillä olisi jossain lähitienoilla joku pariksi sopiva kaveri.
En pysty toimimaan ryhmässä, aloitan aina väärällä jalalla ja väärällä tahdilla ja jos pitää tehdä jotain yhtaikaa käsillä ja jaloilla, niin kompastun ja törmään seinään. Ensin olen tietysti keilannut kumoon koko rivillisen niitä tanssijoita jotka ovat oikeassa tahdissa ja rytmissä ja oikeassa jalassa.
Yritän tulla tolkkuihini mahdollisimman nopeasti.

*
Pikkusiskolla on - äitinsä tytär kun on - kassimania. Pikkusisko on tällä viikolla käyttänyt kolmea eri koululaukkua, tarvetta olisi vielä ainakin yhdelle (kaksi laukkua on vääränväristä).
Minä olen käyttänyt neljää käsiveskaa, mutta mikään ei ole juuri se oikea.
Kasvatuksellisena aikuisena on muuten ihan käsittämättömän vaikeaa sanoa, että ei me nyt kyllä mennä tuhlaamaan noita sinun kuukausirahojasi siihen uuteen kivaan reppuun. Ei muuten, mutta jos sanoo noin, on pakko elää niin kuin opettaa, eikä silloin saa mennä myöskään itselleen osteskelemaan kivoja kasseja ja kukkaroita.
Kehvatsun kakara kun herätti uinuvan käsiveskahysteerikon.

Laiskendag

Päänsärkypäivä, plääh sille.
Istun verstaalla ja tuijotan tyhjyyteen.
UPM:lla (Uusi Piällysmiäs, jos et tiennyt) on työuupumus ja jokapäiväisketutus. Jee.

*

Tiedättekö, mikä on ihan superkiva juttu?
E-kirja!
Lokoisasti istun kotisohvassa ja lainaalytkäytän tenttikirjan omalle hienolle lääps-viuhilleni, ja siellä on. Lääps-viuh luen silloin kun tykkään, ei vie ylimääräistä tilaa veskassa ja on lääps-viuhin hyötykäyttöä.

Tiedättekö, mikä on vielä enempi superkiva juttu?
E-lehtileike!
Ei tarvitse komuta jossain pölyisessä yliopiston kirjastossa tonkimassa, että onko se lehti, ja jos niin missä.
Lääps ja viuh lakaisen tiedoston lääpsille, ja siellä on. Luen kun sopii.
Ei ole tentissä onnistuminen enää kiinni siitä, ehtiikö kirjan tai artikkelin lukaista yölainana, tai löytääkö sen tuurilla jostain kirjastosta ennen viimeistä tenttiä.

Niin kannatan ee:tä. Lisää eetä minulle!
Kaikki tenttikirjat eeksi, nyt heti!

Ainoa heikko puoli on se että lääps-viuh aiheuttaa - varsinkin kun lönöttää huonossa asennossa sohvassa lääpsimässä - niskajumia, mikä puolestaan aiheuttaa päänsärkyä.

*

Eilen oli dramaattinen käänne verstaalla.
UPM sai vainoharhaisuuskohtauksen ja alkoi meuhkata että sen lompakko on varastettu. Etsittiin pöydältä ja pöydän alta ja laukuista ja roskiksista ja vaikka mistä ja minä ajattelin että jo nyt on työuupumus hetkessä tullut pahaksi.
Sitten muistimme että aamupäivällä oli ollut yksi tyyppi meillä istuksimassa.
UPM soitti sille, ja kävi ilmi, että se oli vahingossa luullut UPM:n lompsaa omakseen ja ottanut sen mukaansa. Sillä oli sitten kukkaro kummassakin taskussa.
Se tyyppi käy meillä joka päivä istuksimassa (ne ovat varmaan palavereja?), niin että arvatkaa vaan kuittaillaanko täällä ainakin kuukauden päivät siitä. Jee.

Kotona ei ollut dramaattisia käänteitä.
Mutta Pikkusisko oli hyvällä tuulella. Sillä aikaa kun me kävimme kaupassa, se lapsukainen imuroi eteisen ja järjesti kenkähyllyn ja jotain muuta, mitä en enää muista. Ai niin, oli ulkona leikkimässä. Ja soitti kolme kertaa että joko te tulette.

Minä yritin eilen olla tyylikäs ja menin vaate- ja kenkäostoksille.
Sovitin muutamia kivoja kenkiä, en nähnyt yhtään vaatetta, hiplasin merkkilaukkuja ja -kukkaroita ja ihmettelin että jos ostan sellaisen niin ei jää enää rahaa laitettavaksi sen sisälle.
Sitten ihan vahingossa ostin ananaksen ja cantalopemelonin.
Sattuuhan sitä.



*
ps. miten minusta tuntuu että tuon melonin nimi on kirjoitettu väärin?
Mikä ihme se voi oikein olla?
Se ei ole vesi- eikä hunaja- eikä se yksi mikäsenyttaasolikaan? galia?
Se on se entisaikainen verkkomeloni.
Kantalooppi? Quantalope? Cantaloupe? Kantaluuppi?
En jaksa tarkistaa.
Se on ihan älyttömän hyvää, varsinkin anananksen, rypäleiden, sitruunamehutirskauksen ja pähkinärouheen kanssa. Kokeilkaa vaikka.
Jos haluaa oikein luksustella, voi ottaa vähän valkohome- tai vuohenjuustoa oheen myös. (mutta se juusto pitää syödä erikseen. Vähän niin kuin jälkiruokana)

stressinhallinta hukassa?

jokaiseen kelvolliseen äitityöpäivään kuuluu aina yksi uroteko, semmoinen sankarillinen juttu.

Sitä luulee pienessä mielessään aamulla, että päivän uroteko on ihan helppo.
Vaikka nyt esimerkiksi lapsen laahaaminen lisäselvitystutkimuksiin lääkäriin. Pala kakkua, vai mitä?
Ystäväsi googletin ja suomikaksneljä ovat myötämielisesti kertoneet, että ei syytä huoleen. Menet ja viet lapsen sinne.
No, sitten se tutkimus, joka ehkä ja mahdollisesti saattaa joillekuille yksittäisille henkilöille aiheuttaa lievää ja nopeasti ohimenevää epämiellyttävää tunnetta, aiheuttaakin lapsessa massiivisensorttista pahoinvointia ja ahistusta.

Olet ihan että ooo, päivän uroteko selätetty.
Ja pöh, ja mitä vielä!
Eipäs olekaan.
Lääkärin silmät alkavat säteillä tohtorihousetyyliin kun se rapistelee niitä lapsesi tutkimustuloksia ja lapsi kärsii aina vain varsin lievistä nopeasti ohimenevistä epämiellyttävyyden tunteista (kuljettaa vielä tuntia myöhemmin mukanaan oksennusvatia ja näyttää hikoilevalta).
Ei kiva tunne, mutta urotekoisa. Päivän uroteko - done.
Mitä vielä.
Se lääkäri, silmät riemastuneina, määrää lisää lisätutkimuksia. ("ei se ole kovin epämiellyttävää; selvitetään nyt ihan varmuuden vuoksi")
Lapsi näyttää jossain määrin epäluuloiselta.
Itse päätät että et mene googlettimeen etkä suomikaksneljään. Et varmalla niin.
Sinulla ei ole sydäntä pakottaa lievästä epämiellyttävyyden tunteesta kärsivää lasta kouluun, vaan lähetät sen isovanhempien hellään huomaan ja olet urotekosi siltä päivältä selättänyt.

Mitä vielä.
Kohta se lapsi soittaa, että sillä on muuten tämän epämiellyttävyyden lisäksi joku outo tauti, jota ei pysty sanoin kuvailemaan.
Ystäväsi googletin (kuvahaku, luonnollisesti), suomikaksneljä, koulun terkkari ja huolestuneet isovanhemmat antavat toinen toistaan huolestuttavampia kiehtovampia ehdotuksia, joista denguekuume ja/tai lepra ovat lievimmästä ja todennäköisimmästä päästä.
Sinniät työpäivän loppuun joltisellakin pseudoläsnäolevalla panoksella ja olet valmiina päivän toiseen urotekoon.
Tulet kotiin ja huomaat, että ei se nyt aivan henkihieverissä kuitenkaan ole se lapsi.
Uroteko selätetty!

Mitä vielä.
Se vaiva osoittautuu tarua ihmeellisemmäksi ja iskee uudelleen, vähän suuremmalla voimalla. (googlettimen kuvahaku, suomikaksneljä)

Sitten muistat, että pitää mennä ilmoittautumaan tenttiin ja maksamaan tenttimaksu.
Menet nettiin.
Sähköposti ja wilma hyökkäävät kimpppuusi.
Siihen kimppuun, joka on jo kahden yhä vallalla olevan urotyön jäljiltä keveässä hälytystilanteessa tai ainakin ylikierroksilla.
Rupeat sinkauttelemaan sähköposteja oikealle ja vasemmalle.
Esseestä saat kökkömäisen palautteen, huomaat että vanhempainyhdistyksen vuosikokouksen kokousmateriaali on aina vain printtaamatta, pari wilmaviestiä vaatii nopeaa reagointia, lapsen salakavala tauti hiipii taas lähemmäs, jääkaappi on tyhjä, ruoka on lopussa ja kasvavalla nuorisolla on nälkä.
Syöksähtelet hallitsemattomasti puolelta toiselle hyperventilaation partaalla.
Yrität ruokkia ja syödä, mutta et pysty, koska se kokousmateriaali on edelleen printtaamatta.
Printtaat ja se materiaali syöksyy tulostuskaukalon sijaan lattialle.
Rupeat hoitamaan yhtä toista maksujuttua ja nitomaan kokouslappuja ja vastailet sähköposteihin ja kehität suhteettoman angstin esseen palautteesta, kissanoksennuksesta, siitä että yksi lapsista on lukenut kirjansa loppuun ja niiskuttaa ja muutamasta muusta jutusta ja äkkiä tuntuu siltä että lyts tiejyrä on ajanut ylitse. Ja meinaat ruveta itkemään silkasta ylikuormituksesta.
Se pahuksen tenttimaksukin on aina vain maksamatta.

Illalla vanhempainyhdistyksen kokouksen jälkeen asiat jotenkin loksahtavat kohdilleen, jokainen juttu naurattaa - ihan niinkuin kuuluukin - koska mikään niistä yksittäin ei ole edes vakavan tai huolestuttavan lähitienoilla, vaan ihan normaalia ja tavallista (ja se ekan esseenkin palate on ihan asiallinen, jos totta puhutaan. Taisit olla vähän kiihtynyt?), joskin kukaties vähän ylenpalttisella vauhdilla yllesi vyörytettyä.
Ja ainoa asia mikä hiukan ottaa päähän on se, ettei viitsi ottaa edes pientä lasillista viiniä, jos nyt kuitenkin täytyy vielä yön selkään lähteä kyöräämään sitä omituistautista lääkäriin.
Vaikka sekin on jo melkein kunnossa.
Sitä paitsi, uni tulee ilman viintäkin ihan vaivattomasti.

Pitäisiköhän jotenkin treenata noita stressinhallintataitoja?

pää esseessä

verstaalla taasen.

Viikonloppu meni pää esseessä. Melkein valmis.
Kärsin akateemisen itsetunnon alenemisesta, yleisestä epävarmuudesta, tietohetteikköön vajoamisesta ja lähdeviitteistä, joita en millään jaksaisi merkitä niin kuin kuuluu. (miksi ei saa sanoa, että ihan varmalla tää juttu oli jossain siellä kirjassa, vasemmalla sivulla?) Sitten kärsin myös siitä, etten tiedä, mitkä kokonaisuudet ovat päälukuja ja mitkä alilukuja. Tai siis tiedän, mutta tarvitsisin lisää niitä alilukuja. Pitäisi varmaan lisätä vielä yksi asiakokonaisuus, mutta *huokaus* se tiedonetsintä.

Ensin se esseeni oli ihan kamala. Sitten sain idean, ja siitä tulikin muutamalla uudelleenjärjestelyllä aika hyvä. Nyt se on taas aivan toivoton.
Miten se ei yhtään pysy paikoillaan, staattisessa keskinkertaisuudessa?

Kaikkein tyhmintä on se, että pitää antaa itse itselleen arvosana.
Mahtavatko ne rohvessoorit mitään muuta lukeakaan siitä työstäni kuin sen arvosanan? Jos laitan itselleni että kymppiplus, niin saanko sitten myös kymppiplussan? Vai niikertyvätkö ne nauruun alta aikayksikön?

En meinannut saada konetta pysähtymään mitenkään. Teki mieleni laukata ympyrää ja laulaahoilottaa. Kysyin hraH:lta, että mikä on se biisi jossa ollaan kaamasen tiellä. Se soi pollajukeboksissani Junnu Vainion vinolla äänellä laulettuna.
En sitten laulanut sitä kuitenkaan.
Soi myös Makeasti oravainen.
Se on ihana.

Ihan kaikkein pahinta on se, että yleisessä ylikierroksisuudessani pakkasin työvermeet vähän huolimattomasti, ja nyt olen liikenteessä ilman näköapuvälineitä.
Kehvatsun keski-ikä! Ei meinaa katseeni kirkas kohdentua näytölle ensinkään.