vakaumuksellisuudesta

Semmoista tuossa aamulla pohdiskelin että vakaumuksellisuus.
Varmaan johtui siitä, että katselin televiissiosta eilen puolisilmällä sitä Dawkinsin ohjelmaa.
Kyllä niin joskus nämä keskustelut ottavat kuuppaan ja pistävät herneitä ihmisen nenukkaan. Kovinta ääntä pitävät ne, keistä ei. Ihan kuin ne pelkäisivät että jotain tosi pelottavaa tarttuu heihin.

Ei ollut minulle tahi vakaumukselleni mikään probleemi osallistua aikoinaan koulun aamunavauksiin: jonossa sievästi marssittiin, virsikirjat käpälissämme koulun aulaan veisaamaan.
Vähän naiivi kun olin, en vissiin oikein osannut ajatella että siinäpä olen pahan tuputuksen, aivopesennän ja tiesminkä pelottavan ja vaarallisen kohteena. Itse asiassa koululaisena en koskaan osannut yhdistää omaa vakaumustani niihin tarinoihin, joita pakanalähetysvihkoista opettajat lukivat, enkä kyllä virsien veisantaakaan. Kunhan oli päivänavaus, sitä samaa opejorina kuin matikantuntikin.

Sen sijaan aika usein ajattelin että onpa vakaumukseni vastaista kun ruokalantäti lönäytti lautaselleni köntsän veripalttua. Syötävä oli, väkipakolla - se vasta vakaumustani vastaan sotiikin, soti silloin ja sotii edelleen. Ei pidä ihmistä pakottaman syömiseen.
Ja silloin se vasta vakaumuksenvastaiseksi muuttuikin, kun sapuska kiipesi vastamäkeen.

Kyllä niin oli myös vakaumukseni vastaista käsityötunneilla.
Oliko vaihtoehtoja?
Saiko kässästä vapautuksen ja saiko mennä muiden hikarinörttipinkojen kanssa naapuriluokkaan kirjoittamaan aineita ja jäsentämään lauseita?
Kyllä ei saanut.
Piti kuunnella ohjeita lankojen päättelystä ja ompeleiden aloittamisesta.
Sitten sai kuulla olevansa harhaoppinen, kun teki virkkuutöitä vasurilla.
Oppien vastaista oli. Ompelukone teki krymppyä ja möhkeröä ja ope nauroi kutomuksille.
Ja mihinkään en ole niitä taitoja tarvinnut.
Pakko oli silti, vahvasta vakaumuksesta huolimatta. Ja trauma tuli.
Sittemmin olen ihan itse löytänyt omatoimisen puuhastelun ilot, mutta kyllä en koulun ansiosta. Enkä kiusallanikaan tee niin kuin koulussa opetettiin. Omalla tavallani teen. Siitäs saatte.

Vakaumukseni vastaista oli myös liikuntatunneilla.
Saiko mennä muiden kömpelöiden nörttihikaripinkojen kanssa luokkaan kirjoittamaan aineita ja jäsentämään lauseita?
No ei.
Piti juosta ympyrää tamburiinin tahdissa ja laahata suksimia ja luistimia ja ties mitä. Ope ajoi autolla lenkkipolun vieressä ja huusi että hophop ja tossua toisen eteen. Pakkasella olisi pitänyt toppatakin päälle laittaa verkkatakki että olisi ollut sportin näköinen.
Siitä kaikesta vasta trauma tulikin.
Kyllä niin en usko liikuntaan.
Ja jos uskonkin, niin en ainakaan koulun ansiosta, vaan siitä huolimatta.

Mutta onko yhtenäistä kansanrintamaa, joka ajaisi käsityötunneista, liikuntatunneista ja pakkosyömisestä vapautumista? Onko antiartesaaniaaneja tai aliikunnallisia? Keräätäänkö nimiä kansalaisadressiin että ei liikuntaa peruskouluissa ja pois tyhmät käsityötunnit, vaihdetaanko keskustelupalstoilla painostusvinkkejä kouluruokailun lakkauttamiseksi?
Edes et saa korvata peruskoulussa ruokatuntia omilla eväillä. Varmasti et. Pakko on mennä ja syödä.
Liikunnastakaan et saa hyväksyttyä ellet osoita uimataitoa ja muutamaa muuta juttua, hylsy tulee. Katsokaa vaikka oph:n sivuilta.
Vaikka kuinka olisi vakaumuksen vastaista.
Mutta onko ketään joka taistelee nollakäsityölinjasta? Tai suksettomuuden puolesta?
Kyllä ei ole.
Muka hyödyllistä on. Vaikka kuinka on ihmisen vakaumuksen vastaista. Höh vaan sille.

Ihan erityisen paljon ihmettelen niiden parin tietyissä vuodenaikaisjuhlissa laulettavan laulun herättämiä intohimoja.
Kyllä ihan olen kyennyt laulamaan joulupukki-joulupukkiakin vaikka yhtään en pukkiin usko. Enkä ole tähän päivään mennessä pukkiuskovaiseksi siitä laulannasta herennyt. (paitsi että en laula, koska se on mielestäni tyhmä ja vaivaannuttava laulu. mutta virnuilen leveästi ja tekopyhästi kun muut laulavat, ja olen silkasta kohteliaisuudesta mukana että no onkos korvatunturilta ollut pitkä matka tänne etelään ja mihin poron parkkeerasit. höh.)