Unelmoimisen vaikeudesta

 Ihana Pinkki kirjoitti oivasti unelmoimisen vaikeudesta.
Tunnistan ja tunnustan tämän ilmeisen unelmakriizin.

On olemassa unelmia joita ei voi laittaa aarrekarttaan, koska niiden ei edes halua toteutuvan.
Pystyn ihan hyvin pääni sisällä kuvittelemaan vaikka henkilökohtaisen pienen unelma-asuntoni, mutta sinne ei mahdu Lehtoria, nuorisoa, eikä kissoja.
Eihän sellainen unelma ole edes tarkoitettu toteutuvaksi.

Sitten on sellaisia unelmia joissa on vahvaa sisäistä ristiriitaa. 
Käytännössä tällaiseen kategoriaan menee tällä hetkellä sellainen asuminen, joka sisältää vähintäänkin Lehtorin ja kissat, sekä ainakin jossain määrin lapsia (ja mahdollisia lapsen-)
Oikeastaan haluaisin asua vähän pienemmin ja vähän lähempänä keskustaa. (olen katsonut muutaman osoitteen jo valmiiksi)
Mutta.
Kun oikeastaan tässä on ihan hyvä olla. Asuminen on halpaa.
Etäisyydet sivistykseen ovat siedettävät ja palveluihin pääsee vaivattomasti.
Jos vaikka vähän remppaisi?
Tekisi takahuoneen kotiin voi aina palata -huoneesta herraskaisen lukusalongin, jossa voisi sivistyneesti lueskella, siemailla ja pelata jotain tyylikästä herraskaista lautapeliä. (heh-heh, ikäänkuin!)
Ja miksi oikeastaan edes rempata, kun kumminkin ehkä joskus haluamme muuttaa?
Paitsi että ei ehkä sittenkään kannata muuttaa, kun asuminen on niin halpaa.
Ja menisikö tämä rötiskö edes kaupaksi? 
Miten tällaisen epäunelman voi aarrekarttaistaa? 
(sivujuonne: olin jo löytänyt ihan täydellisen paikan asustella, mutta sitten näin pohjapiirroksen siellä sijaitsevista asunnoista. Ihan kelvottomia. se siitä unelmasta sitten, onneksi en ehtinyt laittaa mihinkään unelmakarttaan, olisi ollut kamala kohtalo joutua sinne)

Unelmakompromissi: pakotin Lehtorin (laskelmoidusti oikealla hetkellä) osallistumaan massiiviseen huonekalupyöritykseen kartanossamme. 
Takahuoneen kotiin voi aina palata -huone on tällä hetkellä pyykinkuivaus- /työ-/ luku-lönötyshuone, koska siellä sijaitsevat pyykinkuivaustelineet, työpöytä ja lönötyssohva josta emme kaiken varalta raaski luopua, vaikka se on lönötetty aivan lönönneeksi.
Entisestä olkkarista tuli melkein sali tai salonki. 
Kumpikin huone on mielestäni melko siedettävän ihana.
Ainoan kotona asuvan teinin mielestä ratkaisu on aivan ihana, koska hänellä on nykyään kaksi huonetta: makuuhuone ja lönötyshuone. 
Silleesti vähän kitkerää, koska minulla ei vieläkään ole huonetta, pelkkä keittiö.
Tulen aina olemaan pelkkä hellahuoneen asukki.

Matkoista en unelmoi. 
Minulla on yksi ainoa tavoite: haluan joskus nähdä miekkavalaan. Se ei ole unelma.
Se on noin suunnilleen päätös, enää puuttuvat toteuttamisen raamit.

Vähän samanlaisia asioita on muutamia muitakin elämässäni: ne eivät ole unelmia, ne ovat päätöksiä, jotka vain odottavat puitteita tullakseen toteutetuksi.

Ja mitä tulee vaikkapa parvekkeen tai makkarin ulkoasuun, toissijaista. Niille joko tapahtuu jotain tai sitten ei.

Onko minulla asenneongelma unelmoimiseen - siis sanana? 
Ehkä unelma on jotain mitä en edes halua toteutuvaksi? 
Ehkä minulle unelmat noin ylipäätään ovat sisäisiä matkoja ja retkiä, unenomaisia paikkoja, tilanteita ja tiloja, joihin en oikeasti edes halua?
Ja kaikki muu on vain päättämistä vailla?