Unelmoimisen vaikeudesta

 Ihana Pinkki kirjoitti oivasti unelmoimisen vaikeudesta.
Tunnistan ja tunnustan tämän ilmeisen unelmakriizin.



On olemassa unelmia joita ei voi laittaa aarrekarttaan, koska niiden ei edes halua toteutuvan.
Pystyn ihan hyvin pääni sisällä kuvittelemaan vaikka henkilökohtaisen pienen unelma-asuntoni, mutta sinne ei mahdu Lehtoria, nuorisoa, eikä kissoja.
Eihän sellainen unelma ole edes tarkoitettu toteutuvaksi.

Sitten on sellaisia unelmia joissa on vahvaa sisäistä ristiriitaa. 
Käytännössä tällaiseen kategoriaan menee tällä hetkellä sellainen asuminen, joka sisältää vähintäänkin Lehtorin ja kissat, sekä ainakin jossain määrin lapsia (ja mahdollisia lapsen-)
Oikeastaan haluaisin asua vähän pienemmin ja vähän lähempänä keskustaa. (olen katsonut muutaman osoitteen jo valmiiksi)
Mutta.
Kun oikeastaan tässä on ihan hyvä olla. Asuminen on halpaa.
Etäisyydet sivistykseen ovat siedettävät ja palveluihin pääsee vaivattomasti.
Jos vaikka vähän remppaisi?
Tekisi takahuoneen kotiin voi aina palata -huoneesta herraskaisen lukusalongin, jossa voisi sivistyneesti lueskella, siemailla ja pelata jotain tyylikästä herraskaista lautapeliä. (heh-heh, ikäänkuin!)
Ja miksi oikeastaan edes rempata, kun kumminkin ehkä joskus haluamme muuttaa?
Paitsi että ei ehkä sittenkään kannata muuttaa, kun asuminen on niin halpaa.
Ja menisikö tämä rötiskö edes kaupaksi? 
Miten tällaisen epäunelman voi aarrekarttaistaa? 
(sivujuonne: olin jo löytänyt ihan täydellisen paikan asustella, mutta sitten näin pohjapiirroksen siellä sijaitsevista asunnoista. Ihan kelvottomia. se siitä unelmasta sitten, onneksi en ehtinyt laittaa mihinkään unelmakarttaan, olisi ollut kamala kohtalo joutua sinne)

Unelmakompromissi: pakotin Lehtorin (laskelmoidusti oikealla hetkellä) osallistumaan massiiviseen huonekalupyöritykseen kartanossamme. 
Takahuoneen kotiin voi aina palata -huone on tällä hetkellä pyykinkuivaus- /työ-/ luku-lönötyshuone, koska siellä sijaitsevat pyykinkuivaustelineet, työpöytä ja lönötyssohva josta emme kaiken varalta raaski luopua, vaikka se on lönötetty aivan lönönneeksi.
Entisestä olkkarista tuli melkein sali tai salonki. 
Kumpikin huone on mielestäni melko siedettävän ihana.
Ainoan kotona asuvan teinin mielestä ratkaisu on aivan ihana, koska hänellä on nykyään kaksi huonetta: makuuhuone ja lönötyshuone. 
Silleesti vähän kitkerää, koska minulla ei vieläkään ole huonetta, pelkkä keittiö.
Tulen aina olemaan pelkkä hellahuoneen asukki.

Matkoista en unelmoi. 
Minulla on yksi ainoa tavoite: haluan joskus nähdä miekkavalaan. Se ei ole unelma.
Se on noin suunnilleen päätös, enää puuttuvat toteuttamisen raamit.

Vähän samanlaisia asioita on muutamia muitakin elämässäni: ne eivät ole unelmia, ne ovat päätöksiä, jotka vain odottavat puitteita tullakseen toteutetuksi.

Ja mitä tulee vaikkapa parvekkeen tai makkarin ulkoasuun, toissijaista. Niille joko tapahtuu jotain tai sitten ei.



Onko minulla asenneongelma unelmoimiseen - siis sanana? 
Ehkä unelma on jotain mitä en edes halua toteutuvaksi? 
Ehkä minulle unelmat noin ylipäätään ovat sisäisiä matkoja ja retkiä, unenomaisia paikkoja, tilanteita ja tiloja, joihin en oikeasti edes halua?
Ja kaikki muu on vain päättämistä vailla?



8 kommenttia:

  1. Oon tuskaillut saman asian kanssa (no en kovin tuskaisesti kumminkaan) koska mun mielestä sanalla Unelma on jotenkin ihan liian suuret vaateet ainakin mulle itselleni. Mitä on unelma, unelmointi? Eri ihmisille varmaan eri asioita. Mä jotenkin näen unelmoinnin sellaisena utuisena vaaleanpunaisena ja höttöisenä kuplassa olemisen tilana, jossa viihdytään tuntikausia. Tällaista mulle ei ole olemassakaan. Olen koettanut korvata sanaa "haluaisin joskus" - jutulla, jolloin mun on paljon helpompi sanoittaa itselleni asioita. "Haluaisin joskus kutoa kangaspuilla maton" on mulle paljon todempaa ja realistisempaa kuin "unelmoin kangaspuilla kutomisesta", joka kuulostaa mun korvaan lähinnä idiootilta :-D Samoin muidenkin asioiden kanssa. Unelmointi on jotenkin liian suurta ja hienoa ja unenomaista tällaiselle maalaistollolle. Tää on mun konsti selviytyä tästä unelmakriisistä.
    Unelmakartan kanssa koin jonkin huomion tässä taannoin. Tein sellaisen töissä opiskeluaikanani asiakkaiden kanssa ja löysin sen vajaa pari vuotta myöhemmin yhä työpaikan seinästä. Sattumaa tai ei, niin jokaikinen asia joka kartalla oli, oli myös toteutunut. Haluan realistisesti ajatella, että täyttä sattumaa, mutta kyllä se hörhö minussa haluaa ajatella myös jotain muutakin..

    Joskus ennenvanhaan mulla oli unelma omasta kirjastohuoneesta. Johonkin on kadonnut se. Mitä mä omalla kirjastolla tekisin? Lisää siivottavaa ja kertaalleen luetut kirjat, joilla on oikeasti tee mitään. Kauhee homma lapsilla hävittää niitä, kun mihinkään eivät enää kelpaa. Niin ne muuttuu, unelmat ja halut...

    Ihana kallio! Ihana miekkavalas-ei-unelma!

    VastaaPoista
  2. En ole minäkään unelmoijatyyppiä, koska olen liian realisti semmoiseen. Ja jotenkin sanasta tulee ensimmäisenä mieleen jotain pakkopositiivisia tsemppilauseita tyyliin "Tekemällä joka päivä jotain omien unelmiesi eteen, voit saavuttaa mitä vaan". Mahdollisesti, mutta pitäisi ensin olla se unelma ja mulla ei ole. Ellei sellaikseksi lasketa mun tän hetken hartainta toivetta, joka on toive siitä, että mies saisi itselleen edes pariksi viikoksi kesälomatuuraajan, että päästäisiin loppukesästä meidän lomaparatiisiin Vuokattiin.

    Paitsi että nyt kun tarkemmin mietin, niin ehkä sittenkin unelmoin siitä, että meillä olisi joskus simppeli yksikerroksinen kahdelle aktiiviselle seniori-ihmiselle sopiva itse suunnittelemani koti järven rannalla metsän siimeksessä helppokulkuisen tien varressa sopivalla etäisyydellä naapureista, jotka olisivat tosi mukavia tietenkin. Satunnaisesti vierailevalle jälkikasvulle olisi majoitustilat erillisen rantasaunan yhteydessä.
    Ai että. Mulla on siis sittenkin unelma.

    Toivottelen jo nyt varmuuden vuoksi rattoisaa Vappua <3

    VastaaPoista
  3. Minä olen unelmoijatyyppi. Unelmia riittää ihan joka lähtöön. Sen on olen huomannut, että unelman toteutuminen on usein erimuotoinen kuin unelma, mutta siellä unelman takana ole tarve toteutuu kuitenkin.

    Minä haaveilen matkoista, paikoista, asioiden tekemisestä, uusista taidoista, uusista kokemuksista ja joskus hyvinkin maallisista asioista kuten omasta työpisteestä.

    VastaaPoista
  4. Yhteisesti kaikille <3

    Mä ymmärrän näistä kommenteista ja kirjoittamastani niin, että mulle sana unelma tarkoittaa pakopaikkaa. Vähän niin kuin Helmis kirjoittaa: "vaaleanpunaista höttöä" tai toisaalta Annukan sanoin "olen liian realisti".
    Kyllä - unelmoin. Tai uneksun. Tai haaveilen. Mutta ne ovat kaikki asioita (tai asioista) joiden ei ole tarkoituskaan toteutua. Tyyliin ollapa yhä kaksviis, rikas ja lähdössä fillarilla maailmanympärimatkalle koira takakorissa. Voin hyvin kuvitella itseni nuorena pitkä hippihame hulmuten fillaroimassa maailman ympäri (samalla kun oikeasti hampaat irvessä tahkoan töihin). Ja se on haaveksimisista, kuvittelemista, unelmoimista. Se on vähän kuin hömelöin mahdollinen chicklit-kirja: pakopaikka arjesta. Unelmoiminen /haaveileminen muistuttaa leikkimistä, se lepuuttaa aivoja, pistää mielikuvituksen liikkeelle, tekee minusta eri ihmisen. Sellaista on minusta unelma /unelmoiminen /haaveilu.

    Oikeista asioista en käytä sanaa unelma /unelmoiminen.
    Niin kuin nyt vaikka tuo miekkavalas-juttu. Olen niin päättäväisesti päättänyt, että joskus vielä näen miekkavalaan, etten unelmoi siitä. Minulla ei ole vielä suunnitelmaa siitä, miten sen toteutan, mutta ennemmin tai myöhemmin lähden miekkavalasretkelle. (tätä Kepposka selvästi pitää haaveilemisena, kun taas minä tarvitsen tälle jonkun toisen sanan.)

    VastaaPoista
  5. Tämä on niin hyvä aihe, että vaatii kunnolla aikaa vastata, eikä sitä just nyt ole. Palaan siis jossain vaiheessa vastaamaan ja saatanpa kirjoittaa ihan oman postauksenkin aiheesta (vaikka muistaakseni olen samoja juttuja joskus jo miettinyt). Mutta nyt aloitan vappuvalmistelut ja toivotan kuplivan ihanaa ja aurinkoista vappua!! 💗

    VastaaPoista