LOTR-kriizi

Sekavahkon ruokapöytäkeskustelun innoittamana kaivelin esiin J.R.R.Tolkienin alkuperäistekstin:
"All that is gold does not glitter, /Not all those who wander are lost"

Ajauduin syvään eksistentiaalikriiziin.
Sitaattihan on Tolkienin klassikkoteoksesta Taru Sormusten Herrasta, jonka on erittäin ansiokkaasti suomentanut Kersti Juva.
Sama kohta- yksi lempirunoistani kyseisessä teoksessa - kuuluu:
"Ei kaikki kiiltävä kultaa lie, /Ei vaeltaja eksy jokainen"

Sehän on ihan eri juttu!
Toki implisiittisesti viittaa Aragorniin todella kauniisti, mutta kyllä on ihan erilainen kuin alkuperäistekstissä.

Aloin heti murehtia
1a) miten tämän asian voisi sanoa runollisesti suomeksi
1b) missä muissa ihanissa runoissa on samanlaisia suomennoseksymiä
1c) en millään jaksa /viitsi /halua lukea Tolkienia alkuperäiskielellä kun en vaan jaksa/viitsi/halua.


En oikeastaan hirveästi pidä fantasiasta, mutta LOTR:iin minulla on erityissuhde.
Ja tästä erityissuhteesta johtuen säännöstelen hyvin tarkasti sormusvaelluksiani.

Olen lukenut mahtieepoksen muutamia kertoja myöhemmässä elämässäni, ja jokikinen niistä retkistä on ollut hyvin konkreettinen, uuvuttava, ravisteleva vaellus.
(vaellukset ovat sisältäneet mm. Ryhmiksen teatterin musiikkien kuuntelemista - oman version musiikit ovat c-kasetilla, en uskalla kuunnella niitä, niiden mukana laulamista, painajaisunia Lukitarin luolasta, niskahartiavaivoja tavaroiden roudaamisesta pitkinpoikin Keskimaata ja muuta pientä...)
En kovin hyvin kykene katsomaan niitä elokuviakaan.

Vaikka en millään muotoa ole fantasiatyyppi, olen jotenkin äidinmaidossa imeyttänyt nuorisoon esikoiseen erityisesti syvääkin syvemmän rakkauden Tolkieniin.
Hän ja eepoksensa ilmestyvät toistuvasti ruokapöytäkeskusteluihin varsinkin silloin kun koko kolmikko on paikalla.
Ja välillä muutoinkin.

Ja nyt kriizeilen tuota käännöstä. Haluaisin osata sanoa sen kauniisti, runollisesti ja ylevästi suomeksi.



*
Sekavia LOTR-haja-ajatuksia

Puheestani ylioppilaalle keväälle 2018:

On vielä yksi meille yhteinen lempikirja.

Mieleenpainunut lukumatkamme alkoi syyskuussa 2007:

kolme sormusta haltiakuninkaille, alla auringon
seitsemän kääpiöruhtinaille kivisaleissaan…

…yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee…

Se oli pitkä taival.

Luin koko Sormussaagan sinulle ääneen.
Välillä luimme monena iltana peräkkäin, hengitimme yhdessä samaan tahtiin sormusaattueen, Samin ja Frodon kanssa. Välillä oli pidettävä pitkiä taukoja, oli luettava jotain muutakin.

Kymmenen vuotta sitten, kesäkuun 2008 alussa, me pääsimme takaisin Kontuun.

Yhä nurkan takana jossain lie,
jokin salainen portti tai uusi tie
ja vaikka ne tänään jäävät taa,
voimme huomenna takaisin taivaltaa.
Ja kulkea piilopolkuja näin, aurinkoa ja kuuta päin.
(…)
Koti takana, maailma edessä on,
ja polkuja määrä on lukematon
läpi varjojen laitaan pimeän,
kunnes näemme tähtien syttyvän

Kotona ollaan

(nuoren lempikirja lienee itsestään selvä)





*
takaumat talteen itselle
syyskuu 2007
Perjantaina lapset avasivat nostalgiapaketin.
Aloitin suururakan Isoveljen kanssa: luemme Tarua Sormusten herrasta, ja syystä jos toisestakin sillä tarinalla ja siihen liittyvillä asioilla on suurta merkitystä elämässäni. Jo pelkän alun lukeminen vakaalla äänellä on vaikeaa: "Kolme sormusta haltiakuninkaille..."
Kirja itsessään - arvatenkin sen nimi - on pitkään kutkuttanut lasten mielikuvitusta, nyt kun kirjan kannet on avattu, kun Isoveli on siitä kiinnostunut, myös kimulit ovat ruvenneet esittämään kysymyksiä toisensa perään.
Ryvin muistoissani.


kesäkuu 2008
Saimme Isoveljen kanssa (vihdoin) luettua loppuun Tarun Sormusten Herrasta. Isoveli halusi tietää, kauanko siihen meni aikaa; vähän reilut puoli vuotta, välissä oli pitkiä lukemattomia jaksoja, jolloin tarinaa täytyi sulatella, ja toisaalta pitkiä intensiivisen lukemisen jaksoja, jolloin yhdessä hengitimme samaan tahtiin Frodon ja Samin kanssa. En kyynelehtinyt lopussa niin paljon kuin olin luullut, mutta kyllä ääneni tärisi ja värisi Harmaissa Satamissa ja erityisesti Samin (ja koko kirjan) viimeisessä lauseessa: "Kotona ollaan".
Tolkienin maailma on inspiroinut tulevaa nörttiä kovasti: Hobitin hän on kahlannut läpi omin päin ja aloittanut sinnikkäästi myös Silmarillionia (jota hän ehdotti seuraavaksi yhteiseksi lukuelämykseksi - en innostunut!).
Uskomatonta, miten erilaisen näkökulman kirjaan saa, kun sitä lukee ääneen!
Tuo pitkä tarina on minulle tuttua tutumpi, moneen kertaan sen olen lukenut ja niin omakohtaisesti elänytkin - ja nyt siitä avautui aivan uusia puolia. Ääneenlukiessa elämyksen intensiteetti muuttuu: joudut aivan konkreettisesti hengittämään samassa tahdissa sankarien kanssa. Painotukset muuttuvat. Ja kuulijan - Isoveljen - halu ja tarve pitää taukoja ja toisaalta kausittain lukea paljon ja pitkiä pätkiä ovat nekin vaikuttaneet siihen, miten tarina on meissä elänyt.
Ääneenlukiessa ehdin ja pystyin myös kiinnittämään huomiota siihen, että Taru on itseasiassa kovin epätasainen kirja: kuvaukset ovat paikoin hyvin monipolvisia ja visuaalisia, toisinaan taas kieli on ärsyttävyyteen asti raamatullista ja väittäisin että aivan loppupuolella olisi jopa ollut toimittamisen tarvetta epätarkkuuksien takia.