tänään ajateltua

...tai en oikeastaan tiedä, olenko varsinaisesti ajatellut.
Iso istumalihasurakka töissä meneillään ja siinä ohessa mieli vaeltelee siellä-täällä-tuolla.

Ajattelin lukemista.
Työn alla Zlatanin omaelämäkerta. Hirveän työläs: minussa herää superäiti, tulen joka kerta hirmu pahalle päälle ja ajattelen, että tuo kaveri olisi muksuna tarvinnut ja taitaisi edelleen tarvita muutaman kurinpalautuksen. Luen pari sivua kerrallaan ja alan korskua.

Autististen ja AS-naisten elämäntarinoita yritin myös lukea: Naisia joltain muulta planeetalta.
Kirja alkoi jokseenkin lannistavalla otteella sähköpostikeskusteluista: en saanut keskustelijoista mitään otetta. Elämäkerralliset osiot olivat luettavampia.
Viimeinen luku räpsähti tajuntaan täysillä: siinä puhuttiin naisten kokoontumisista keittiöissä, siitä miten toiset naiset alkavat tiskata, pilkkoa ja asetella ruokia ja kertojaminä seistä tönöttää sivussa kykenemättä osallistumaan sen pahemmin keskusteluun kuin ruuanvalmisteluunkaan.

Työn alla myös Neljän dollarin päivä - tällä hetkellä tekee mieleni lukea matkakirjallisuutta. Olen lukenut tämän joskus aikoja sitten enkä sanottavasti siitä pitänyt. Eipä ole tilanne muuttunut: en pidä nytkään. Ihmettelen sitä että ihminen ehdoin tahdoin kaikista maailmankolkista päättää matkustaa Intiaan ja sitten enimmän aikaa natisee ihmispaljoudesta, liasta ja epäorganisoituneesta matkailusta.

Osmo Soininvaaran Fillarilla Nizzaan sen sijaan on varsin nautinnollista ja jouhevaa luettavaa.

Pari hömpettä taitaa myös olla kesken. Ja aika vinhan matkakirjan luin: armeijasta eläköityneiden kaksosherrojen maailmanympärikierros. Kyllä pitivät kiirettä. Paitsi Thaimaassa.

...nyt täytyy jatkaa työnpuolta...katsotaan löytyykö lisää pohdittavaa

*
Lisää hajatuksia.

Pikkusisko täyttää 9.
YHDEKSÄN!
Ihan oikeasti.
Se lapsi, joka välillä unohti hengittää, ja jonka varpaat olivat pienemmät kuin riisiryynit.
Se lapsi, joka hengästyttää minut vielä tänä päivänäkin.
Apua.
Olen aina vain ja sinnikkäästi pitänyt itseäni puolipulleana alle kouluikäisten kotiäitinä.
Lienee aika kohdata karu totuus.
Kasvaako identiteettini (joka tietysti postmodernisti pakenee subjektiani) ikinä samoihin mittoihin kuin lapseni?

Tajusin joulunaikaan aika karvaasti että olen pudonnut tämän päivän taaperodiskurssista: eivät enää järjestä äidit knapperware-kotikutsuja, eivätkä mieti kantoliinaa ja kestovaippailua.
Ihan on muut kotikutsut: kaikenmaailman kauniit lastenvaatekekkerit. Ja kaikki tuostanoinvain kantavat ja kestovaippailevat. Silloin ennen sitä tekivät vain tosihörhöt sammaleenpurijat jossain turnipsiluomutiloilla.

Kumma juttu, miten paljon muutamassa vuodessa muuttuvat ideologiat tuolla ihan pienten ihmisten perushoivassa ja -hoidossa.
Minä olen auttamatta ajastani jäljessä.

**
ja lisää...

pojille on paljon kivoja nimiä.
Ohto ja Otso. Ja Ossi.
Meiltä puuttuu kolmoset.