Osaanko ikinä?

Kosketusnäyttökännykkä on ihan pakko saada. Kertakaikkiaan pakko.
Äiti on epä ja inhottava ja tyhmä ja kaikilla muilla on ja miksmäenkoskaan.

Tätä keskustelua on juntattu kerran toisensa jälkeen, kuukausikaupalla.
Miksi se osuu kohdalle aina silloin kun itse olen väsynyt ja hikinen ja plääh?

Joskus ihmistä tönäisee enkeli tai kohtalo tai joku, joka antaa jaksamisen ja osaamisen sanat: kyse ei ole härpäkkeestä, kyse on itsetunnosta.

Ja yhtäkkiä huomaan makaavani keskenkasvuisen sängyllä, kainalossani lapsi joka itkee kasvamisen vaikeutta ja kipua. Itkee ihan sydämensä pohjasta sitä, että pikut eivät enää puhu, ja että ei kuitenkaan ole vielä iso ja että joskus joutuu lähtemään pois kotoa.
Kasvamisen kipua.

Sydämeni särkyy palasiksi: niissä on olemisen voimaa, kykyä kohdata itsensä ja tunteensa tuhannesti paremmin kuin minulla. Kyky sanoittaa itseään ja olemistaan.
Sitten itkemme yhdessä lisää sitä, kasvamisen kipua.
Sitä että pikut eivät puhu, ja sitä että kotipesässä, omassa gerbiilikasassa saa olla ihan niin kauan kuin haluaa ja tarvitsee.

Osaanko minä ikinä?
Pystynkö olemaan niille kotipesä?

Se on hikinen ja räkäinen ja pesee hampaitaan ja katsoo minuun vakavasti peilin kautta: äiti mikä on pahinta kun on vanhempi?
Vastaan että se sama mikä on parasta: kun lapset kasvavat.
Se on upeaa. Ja haikeaa.

*
Hyväjumalataivaassa, auta minua kantamaan. Taas. Tänään ja huomenna.