aortan poisto ja tikusta asiaa

Muudan huolestunut lukijani pyysi edellisen postauksen kommenteissa (terve vaan Marjaana!) uutta postausta. (selitys omituiseen otsikointiin löytyy sieltä, käy tarkistamassa)

No, tämä on se postaus.

random kuva


Heti huomaa, etten ole mikään Dostojevski tahi muu leipäkirjailija, koska pyynnöstä en näköjään kykene tekstiä synnyttämään, enkä osaa tehdä tikusta asiaa.

Dostojevskiltahan tuli sivutolkulla tekstiä aina kun pelivelat kävivät ylenpalttisiksi. Tai jotain semmoista muistelisin kuulleeni venäläisen klassikkokrijallisuuden luennoilla. Voi kyllä olla että muistan väärinkin.
Hirmu pitkiä lauseita hänellä oli. Ihan helposti sivun verran yhtä ja samaa lausetta.
Voin kuulkaa sanoa, että kun yrität siitä viidakosta etsiä pääverbiä, niin tiedät etsineesi.
Yleensä en löytänyt kun luen sillä tavalla aika paavoväyrysmäisesti, erityisesti venäläistä kirjallisuutta ja varsinkin jos pitää lukea venäjäksi. En paljoa lukenut. Fuskasin usein.

Rikos ja rangaistuskin on sellaisen pienehkön tiiliskiven kokoinen eepos. Ja siinä on semmoinen juoni että tapahtuu rikos. Sitä seuraa rangaistus. Tämän minulle ystävällisesti tiivisti joku sellainen joka enimmäkseen luki sen kirjan venäjäksi.
Suomeksi oli sama juttu.

Venäläisessä kirjallisuudessa on se aivan erityinen kurjuus jota ei niinkään ole länsimaisessa kirjallisuudessa kovin taajalti, nimittäin että nimivalikoima on jotensakin puuduttava. Päähenkilö voi olla vaikka Mihail Feodorovitsh Dostojevski nimi ehkä muutettu ja kerronnan tasosta, ja tuttavallisuudesta riippuen hän voi olla mm. Mihail Feodorovitsh; Dostojevski; Mihail Feodorovitsh Dostojevski, Misha tai jotain aivan muuta.
Semmoiseen hermostuin ihan alvariinsa koska en yleensä jaksa kovin tarkasti lukea ihmisten nimiä missään kirjassa ja sitten oli aika kryptistä kun ei koskaan tiennyt kuka hirttäytyy mihinkin ja kenen nenä vaeltelee kirkossa rukoilemassa. siinä on kyllä aivan mahti-idea että nenä irtoaa ihmisestä ja menee kirkkoon rukoilemaan. sen tarinan kirjoitti Gogol joka on metkempi tyyppi kuin Misha Fedoritsh.
Siksi en lue venäläistä kirjallisuutta nykyään.
Se on pahempaa kuin joutua sudokukerhon kokoukseen.

Vielä parempi kirjoittaja, ja ihan ehta kotimainen, on Volter Kilpi, jonka Alastalon salissa on sekin melkoisen mittava teos.
Siinäpä on semmoinen poika joka kykenee venyttämään parin tunnin yksinkertaisen neuvonpidon - rakennettaisko paatti; joo! - tarinaksi jonka lukemiseen menee nopealtakin tyypiltä hyvinkin pari viikkoa.
Siitä kohdasta erityisesti pidin, jossa pohditaan että kummalla kädellä kannattaisi ottaa sokeria sokerikosta.
Minä henk.koht. kannatan että ottaisi oikealla ja pitäisi kuppia vasemmalla, niin en läiskyttäisi koska olen vasenkätinen. Voi tosin olla että sitten räiskyttelee sokerikossa rumasti niin että ehkä kannattaisi kumminkin ottaa vasemmalla ja pidellä kuppia oikealla kädellä vaikka olisikin se riski että kahvi läiskyisi jonkin verran. Mutta jos tassilla olisi semmoinen sievä lautasliina ei kauheasti haittaisi läiskyttely. Paitsi että sitten ei enää olisi mihin pyyhkiä viiksensä. Minulla ei kyllä yleensä ole viiksiä, koska yritän pysyä niistä erossa voittopuolisesti. Näköjään kannattaa hetken verran perehtyä siihen, kummalla kädellä ottaa sokeria. Silleen vähän ratkeaa että laskee sen kahvikupin johonkin vaikka pöydälle niin ei läisky ja sitten ottaa sokeria vaikka kummallakin kädellä, ensin toisella ja sitten toisella. Paitsi jos tarvitsee vain yhden palan sokeria. Tai jos on lusikka ja hienoa sokeria. Tai voi jättää sokerin ottamatta ihan kokonaan, niin minä yleensä teen kun en käytä sokeria. Mutta jos olisi pakko niin olisi kyllä iso haaste. Että kyllä on ihan oikeassa veli Kilpi kun asiaa sivukaupalla pohtii, sietääkin pohtia.

Sen verran rohkenen paljastaa että kun on sinnitellyt ensimmäiset kahdeksan-yhdeksänsataa sivua, alkavat tapahtumat eskaloitua ja suorastaan kiitolaukata.
Sitä voin suositella ihan omakohtaisesta kokemuksesta toisin kuin venäläisiä klassikoita joita kyllä yleisesti ottaen pidetään sielua ruokkivana kirjallisuutena.

Ehkä nyt on riittävästi aorttaa poistettu että on kelvollinen postaus.


12 kommenttia:

  1. Ilmankos en ole koskaan päässyt Dostojevskissa kymmentä sivua pidemmälle. Ne nimet... Alastalon salin päätin kerran selättää, mutta se otti minusta voiton. Uusintaotteluun rohkenen ryhtyä sitten, kun olen ensin lukenut maailman kaikki mielenkiintoiset ja vähän ripeätahtisemmat kirjat ;)

    Hauska postaus :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alastalo vaatii aikaa ja mielenlujuutta. Samoin venäläiset klassikot. Onneksi maailmassa on muutakin kirjallisuutta

      Poista
  2. Ihana ihana vasenkätinen Marika (me vasurit ollaan parhaita)!

    Tokikaan en tiedä auttoiko tämä siihen mun akuuttiin ongelmaan, mutta onpahan nyt ainakin rehellisesti aortta eikä valesellainen.

    Minä tykkäsin kovasti lukea venälaisen naisdekkaristin Marinina tms teoksia koska oli hyvää kuvausta nykyvenäjältä mutta tuo nimiongelma! Väitän, että meille, jotka olemme venäjää lukeneetkin, nuo saattavat olla vähän helpompia ja selkeämpiä, mutta ei tarpeeksi. Luoja auttakoon sellaista, jolla ei ole tätä taustaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vasurit ON parhaita, jee!
      Minulla on vähän nimiongelmaa kaikissa kielessä kun luen välillä aika keveällä otteella. Kirjoissani on Tyyppejä Joiden Nimi Alkaa ....(tähän valinnainen kirjain)

      Poista
    2. Nimiongelmainen täällä myös, hei! Usein luen henkilön nimen väärin heti alussa (tyyliin Francesca Hornak on Hornet) ja sitten aivan lopussa tajuan, että pieleen meni. Ne kyllä jäävät sitten Horneteiksi jos vaikka jatko-osiakin tulee.

      Poista
  3. Mielenkiintoista. Päätin jo vuosia sitten että venäläiset klassikot saa mun puolesta riittää. Luin niitä muutaman ja kovin pölyisiä olivat. Sama näytelmien kanssa. Kerran kävin katsomassa Kolme sisarta. Enpä ole uuvuttavampaa näytelmää katsonut, olisin lähtenyt kesken pois mutta kun seuralaiseni mielestä kiinnostavaa oli niin sitten kiduin siinä. Nykyisin jos joku ehdottaa että nyt olisi kiinnostava venäläinen nähtävissä niin minulle tulee taatusti jotain muuta tekemistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän noissa klassikoissa tiettyä pölyisyyttä on. Ja ehkä liikaa ylenpalttista filosofishenkistä pohdintaa.

      Poista
  4. Koska olen käynyt 9 vuotta koulua Neuvostoliitossa (koulunkäynti kyllä jatkui tän 9 vuoden jälkeenkin, mutta Neuvostoliitto ei), niin meidän ihan äidinkielen ohjelmistoon kuului pitkä lista pakollista venäläisiä kirjailijoita. Ja niin me luettiin Dostojevskia, Pushkinia, Gogolia, Bulkakovia yms. Pahin oli Sota ja rauha, jossa oli puolet sivusta ranskankielistä tekstiä ja käännös pienesti sivun alalaidassa. Hieman ehkä oli rasittava lukea. Nimiongelmaan en ole taustastani johtuen kompastunut.
    Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tuosta urakasta pitäisi ansaita useita punatähtiä! Toki lukeminen on ehkä vähän helpompaa äidinkielisenä, mutta toisaalta todennäköisesti myös henkinen vastustus kasvaa koululuokan ja teoksen paksuuden myötä!
      Sotaan ja rauhaan en ole kyennyt, millään kielellä.

      Poista
  5. Katsoin joskus vuosia sitten venäläistä telenovelaa, Anastasia. Nimiasia ihmetytti niin, että päädyin vuodeksi kansanopiston kurssille venäjää opiskelemaan. Lähipiiristä löytyy myös 20 vuotta venäjällä asunut venäjänkielentulkki (äitini), jolta voi asioita kysyä. Vuosiin en ole venäläisiä klassikoita yrittänyt lukea. Elämässä on muutenkin haasteita...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta: elämässä riittää haasteita ilman venäläisiä klassikoitakin. Ja lukemistakin riittää, onneksi :)

      Poista
  6. Minulla on ystävän kanssa sopimus siitä, että jonain vuonna luemme Alastalon salissa yhdessä - siis kumpikin omaa kappaletta, mutta keskustellen siitä. Sitä vuotta ei ole vielä tullut, että olisimme edes aloittaneet.

    Sen sijaan luin Rikoksen ja rangaistuksen joskus sata vuotta sitten lukiossa, edelleen se on ainoa venäläinen klassikko omassa lukuhistoriassani.

    VastaaPoista