Syyskuun luetut

Mitä voin sanoa syyskuusta?
Alkukuu käynnistyi tahmeasti, koska olin päättänyt lukea loppuun kaikki kesän keskeneräiset. Tai jos nyt ei aivan kaikkia, mutta sellaiset edes vähänkin kiinnostavat. 

Suunnilleen puolet kuukauden luetuista ovat olleet elämyksellisiä, koskettavia tai puhuttelevia.

Taina Laanen herkkyyskirja on yksi parhaita lukemistani herkkyyttä käsittelevistä.
Sanna Tahvanaisen Kirsikoita lumessa oli puolestaan kuukauden kaunokirjallinen, lämmin suositus myös sille. 
Itselleni merkityksellisimmäksi nousee ehdottomasti Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle - tämä kirja osui ja upposi, koska minulle tuli siitä vahva kotiinpaluun ja ystävien kanssa olemisen tunne. Se oli lukukokemuksena intensiivinen ja ravisteleva, mutta en ole lainkaan varma, millaisena kirja näyttäytyy toisenlaiselle lukijalle. 

Jos naurunhyrskettä tai -hyminää kaipaat, lue joko Adam Kayn lääkäriaiheiset muistelukset (ei kovin herkille, eikä sellaisille joita veri- ja synnytysjutut pyörryttävät) tai sitten Palviaisen Minä, eno ja Matti. 


Kaikki syyskuun luetut käänteisjärjestyksessä uusimmasta vanhimpaan:

Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. Tämä kirja osui ja upposi, ravisteli ja pyöritti vahvassa tunnekuohussa yhden intensiivisen päivän ajan. Mitä voin sanoa: täsmälleen ikäiseni, kolmen lapsen äiti, venäjän kirjallisuudentutkija (sitä minä en kyllä ole ollut vuosiin), joka jakaa kiinnostuksen ja rakkauden kieleen ja kulttuuriin. Vaikka olen jo vuosien ajan ajelehtinut koko ajan kauemmas venäläisestä kirjallisuudesta ja kulttuurista, sillä /niillä on silti vahva paikkansa historiassani ja elämässäni. Vaikka välttelen klassikoita viimeiseen asti.  "...minulla on tämä ihana yhteys venäjä kieleen koska olen opiskellut sitä niin kauan ja koska se on ollut lähellä sydäntäni koko tämän ajan...Venäjä ei ole perheenjäsen, sillä perhettä ei voi valita, mutta se on erittäin hyvä elinikäinen ystävä..." "...lopulta minun täytyi hyväksyä se, että minulla oli niin paljon kotona kasvatettua satoa, että pärjäisin sillä. Eivätkä minun nauriini olleet venäläisiä nauriita..." Niin totta. Minulle tämä kirja oli paluu rakkaiden vihollis-ystävien luo, paluu tuttuun, läheiseen, moneen kertaan päässä pyöritettyyn. Se oli minun lähestymiskulmani tähän kirjaan. Toinen näkökulma: vaikka et olisi yhtään venäläistä klassikkoa lukenut, tämän jälkeen osaat sanoa niistä ainakin jotain; miten keskustella osaavasti kirjoista, joita ei ole lukenut. Venäläinen kirjallisuus hoivaa sielua, se antaa näkökulmia ja syvyyttä elämään. Mutta ei helkkarivieköön sitä niin kamalasti tarvitse lukea. Riittää kun hyörii jossain sen liepeillä. Anna Ahmatova -osio ravisteli eniten, Ahmatovan traagisen kohtalon vuoksi (lue itse). Sen lukeminen vaati hiljaista omaa kuplaa, ja meidän taloudessamme sen lukeminen vaati kolme erillistä aloitusta, ennen kuin kuplaani pääsin. "Tämän murheen edessä taipuvat vuoret, /vaikenee suuri joki [...] mutta sittenkin toivo lauloi etäällä..." Oli kaivettava esiin sama venäjäksi ja raapustettava muistikirjan syrjään, koska se on kaunista kummallakin kielellä. Kirjavinkki ystävältä. 

Tuija Lehtinen: Pensionaatti huojuva talo. Tarinan tapahtumat sijoittuvat ulkomeren saaristoon, erikoiseen pensionaattiin. Päähenkilö Marianne pohtii elämäänsä uusiksi. Saaren salaperäinen erakko kutkuttaa mieltä ja saarella väliaikaisesti asustelevat miehet samoin. Lehtinen marssittaa kirjan alussa tutustuttavaksi tolkuttoman määrän henkilöitä ja tapahtumia, joilla ei varsinaisen juonen kannalta ole olennaista merkitystä. Olen viime vuosina ollut enemmän kuin pettynyt yhden suosikkikirjailijani tuotannon tasoon. Uskollisesti luen kaiken, ja olen joka kerta yhtä pahoillani; johonkin on kadonnut aiempien vuosien nokkeluus ja osuvat juonenkäänteet, nyt kikkaillaan hahmo- ja tapahtumagallerialla, jolla ei kokonaisuuden kannalta ole olennaista merkitystä. Tuija, kaipaan sua ja vanhoja hyviä aikoja! (Enkelinkuvia hiekassa on edelleen mielestäni suomalaisen nuortenkirjallisuuden top-teoksia!)

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista. Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat. Nimensä mukaiset päiväkirjamaiset muistelukset brittiläisen NHS-treveydenhuoltosysteemissä työskennelleen lääkärin muisteluksia uransa muutamalta ensi- (ja myös viimeiseksi jääviltä) vuosilta. Sarkastiset, systeemiä kritisoivat, hauskat ja hiukan makaaberit muistelukset huvittivat ja koskettivat. Lääkärin työstä katoaa kaikki glooria näitä lukiessa: työ on armottoman rankkaa ja ainakin brittiläisessä systeemissä uran alkuvaiheessa lääkäri tiristetään kuiviin: väliin jäävät lomamatkat, häät ja hautajaiset. Kirja päättyy vahvaan kannanottoon järjestelmän korjaamiseksi. Löytyi kirjaston uutuusvalikoimaa selatessa.

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa. Kertomus nuoresta Sylvia Plathista, joka palkataan kuukaudeksi New Yorkissa toimivaan aikakauslehteen parinkymmenen muun onnekkaan nuoren naisen kanssa. Naiset ovat aikansa vaikuttajapersoonia: heitä kuvataan lehteen, heitä kuljetetaan erilaisissa tapahtumissa ja ravintoloissa, mutta todellinen elämä tapahtuu helteisen New Yorkin yössä, sen kaduilla ja baareissa ja ainoastaan naisille tarkoitetussa hotellissa. Runollinen, hyvällä tavalla vähän outo, hiipivän hullu, tyttömäisen iloinen ja verrattoman ajankuvainen tarina. En usko, että olisin tarttunut tähän, jos olisin törmännyt siihen kirjaston kirjahyllyssä. Kaipasin e-lukemista nyt bussikauden alettua ja lainasin ensimmäisen vapaana olleen, vähän tolkulliselta vaikuttavan kirjan. Kannatti ehdottomasti! E-kirja.

Lawrence Sanders: Viuhka kävi McNally! Suosikkidekkaristini Sandersin kepeämpää tuotantoa. Archy McNally on McNally&pojan poika, vaivihkaisten tutkimusten osaston ainoa, kepeämielinen, naiskauneutta ihannoiva poikamies. McNally-sarjaa suomennettiin vain kahden osan verran. Tässä kirjassa selvitetään catnappausta, käydään spiritistisessä istunnossa ja päädytään selvittämään murhaa. Kepeää lukemista, tuttu jo monen vuoden takaa: paljon hyvää ruokaa, seurapiirihäröilyä ja metkoja tyyppejä - iltalukemista stressipäiviin. Hyväntuulinen ja herkkikselle sopiva, ei yhtään hurja.

Taina Laane: Vahvuutena herkkyys. Kirjeitä hänelle joka kokee syvästi. Kaikkein ihanin lukemani herkkyys-kirja! Lempeitä, herkkiä kirjeitä herkille. Erityisesti pidin siitä, miten lempeän päättäväisesti Laane irtisanoutuu erityisyydestä; on olemassa herkkyyttä, mutta se ei saa olla ihmisen elämässä rajoittavaa tai rajoite; määritelmä on korkeintaan avain itsensä ymmärtämiseen ja itsensä kunnioittamiseen, ei keino hankaloittaa elämää. Luin e-kirjana, olisi toiminut paperilla paremmin. Poimin talteen muutamia ajatuksia ja itseymmärryksen ituja myöhemmin makusteltavaksi.

Jukka-Pekka Palviainen: Minä, eno ja Matti. Hykerryttävän sympaattinen pieni tarina kaikkeen kirjaimellisesti suhtautuvasta Reinosta, Reinon enosta ja Matti-serkusta. Reinon äiti löytyy kuolleena kotoa, Matti-serkku muuttaa Reinon luo pitämään huolta aikuisesta lapsesta. Yhdessä enon kanssa herrat lähtevät kiertämään Reinon äidin kirjeiden ja päiväkirjan mukaisia, äidin elämälle tärkeitä paikkoja. Tarinassa pohditaan rakkautta, seksuaalisuutta ja perheyttä niin kovin kirjaimellisesti maailmaan suhtautuvan Reinon silmin. Hyvänmielen välipala, löytyi kun vaeltelin kirjastossa.

Jordan Romero /Linda LeBlanc: No summit out of Sight- the true story of the youngest person to climb the Seven Summits. Yhdeksänvuotias Jordan saa inspiroituu koulunsa pihataiteesta: koulun pihalle on kuvattu kunkin maanosan korkein vuori ja Jordan haluaa kiivetä jokaiselle. Extreme- /seikkailu-/ ultraurheilua harrastavat isä ja äitipuoli lähtevät täysillä haaveeseen mukaan, yhdessä treenataan ja yhdessä huiputetaan, vuori vuorelta (ja vuosi vuodelta). Viisitoistavuotiaana Jordan on huiputtanut kaikki kahdeksan (tämä laskennallinen epäsuhta selvitetään kirjassa!) korkeinta, myös Everestin. Välillä lukiessa mietin, miten pitkälle unelma oli Jordanin oma, ja joissain kohdissa hän sivuaakin aihetta: kun tukijoukot olivat laittaneet aikaansa ja energiaansa, rahasta puhumattakaan, oli mahdotonta vetäytyä haasteesta. Tarina kasvaa sympaattisesti: ensimmäisen huipun pieni poikanen kasvaa tekstissäänkin teinimmäksi, kohti aikuisuutta. Kirja on kirjoitettu nuorille tavoittele unelmaasi -hengessä. Silti rehellinen tarina: aina ei huvita ja joskus matkoilla on kova ikävä äitiä, välillä meinaa sisu loppua kesken ja joskus harmittaa kun kaverit hiihtelevät kotona ja itse keikkuu vuorenrinteessä. Löytyi vahingossa kirjaston nuoriso-osastolta, olin lainannut jo kasan luettavaa muualta ja vaeltelin toimettomana ympäriinsä.

 Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa. Tarina kulkee sodanjälkeisessä Helsingissä, muistelee sotavuosien Pariisia ja tapahtumia sisäoppilaitoksessa sitä ennen. Maalta kaupunkiin miehensä kanssa muuttanut Saara on pinnalta ihan tavallinen kunnon kotirouva, mutta elämässään on salaisuuksia, jotka voisivat viedä vankilaan - tai parantolaan. Samassa talossa asuu kiehtova Elisabet, ystävä, mentori, rakastettu - ja vakooja. Monella tasolla liikkuva tarina oli intensiivinen ja vähän hämmentävä lukukokemus. En oikein vieläkään tiedä, pidinkö tarinasta. Kiehtova se oli, intensiivinen ja hitaasti aukeava.

Iiro Seppänen: Extreme: Uskalluksen äärirajoilla. Luin jostain että Iiro Seppäseltä on ilmestynyt uusi elämäkerta. Varasin sen, ja tokihan kirjaston aparaatti suositteli minulle heti tätä vanhempaa kirjasta. Tämä oli pieni, nopealukuinen ja vähän heppoinen kirja Iiro Seppäsen extreme-lajeista: vuorikiipeilystä, base-hyppelystä ja vastaavista. Joitain extreme-tyyppejä arvostaa heidän suoraselkäisyytensä, kurinalaisuutensa ja henkisen ryhdikkyytensä vuoksi, Seppänen ei valitettavasti tämän kirjan perusteella kuulu heihin. Vaikka kaikki extreme-lajit vaativat kovaa kuntoa, huolellisuutta ja suunnitelmallisuutta, kaikista näistä tempauksista tulee kirjan perusteella pikemminkin vähän juosten roiskaistu -fiilis, se lienee tietynlaista imagonrakennusta sekin. Ihan vinkeä välipalakirja kuitenkin.

Pirkko Lindberg: Maailmanmatka. Maailmanympärimatkan muistelukset -90-luvulta. Kirjoittaja pyrki kiertämään maailman ekologisesti, lentämättä. Matkan varrella pistäydytään Etelänavalla ja mitä mielenkiintoisemmissa paikoissa muutenkin. Kirja koostuu pienistä luvuista, kohtaamisista erilaisten ihmisten kanssa, haastatteluista, ajatuksista. Luin tätä oikeastaan koko kesän, niin pienissä pätkissä ettei minulle lopulta jäänyt mitään kokonaiskuvaa maailmankiertueesta. Jotenkin tästä kuitenkin pidin, kun sinnittelin loppuun asti. Ihan sympaattinen ja yllättävän ajankohtainen kirja, vaikka omalta kohdaltani kokemus jäikin vähän ohueksi. 

Otto Latva: Merihirviöt. Merenneidosta mustekalaan. Kuulin radiosta kirjoittajan haastattelun ja ajattelin, että onpa kiehtova aihe. Kirja on suurikokoinen kuvateos, joka kertoo merihirviöiden (ja monenmoisten muiden merenelävien) kulttuurihistoriasta. Teos ei pyri selittämään merihirviöitä tai merenneitojakaan, vaan kuvailee lähinnä meren pinnanalaiseen elämään suhtautumista kulttuurihistorian kautta. Parasta ehdottomasti kuvituksena käytetyt vanhat kartat, kirjojen sivut ja kuvataulut. Fyysisesti suurikokoinen ja painava teos, ja siksi vähän työläs luettava, loppui omituisesti töksähtäen dinosauruksiin. 

Riikka Pajunen: Omaa tehtävää etsimässä. Löydä vahvuutesi ja intohimosi. Tässä kirjassa oli paljon hyviä, selkeitä tehtäviä, vihjeitä, ohjeita ja käytäntöjä. Nappasin muutaman tehtävän talteen itselleni työstettäväksi tämän syksyn aikana. Mutta kiltti-kiltti Hidasta elämää -kustantamo: tehkää kirjoistanne esteettömiä! Tämän kirjan rajut kontrastivärit saivat migreeniherkät silmäni sykkimään ja pakottivat hetkittäin jättämään lukemisen kesken tai harppomaan eteenpäin tuplavauhdilla (ei kovin hyvä juttu, jos pitäisi pohdiskella jotain) ja painomuste tai paperi monessa muussakin kustantamon tuotoksessa aiheuttaa tuoksuherkkyyteen taipuvaisessa puistatuksia.

 Helen Macdonald: H niin kuin haukka. Omaelämäkerrallinen kirja surusta, surutyöstä ja masennuksesta. Helenin isä kuolee yllättäen, surutyökseen Helen hankkii haukan, jota hän ryhtyy kouluttamaan haukkametsästykseen. Omaelämäkerrallisen tarinan rinnalla kulkee kuvaus T.H. Whiten haukankoulutusta käsittelevästä kirjasta ja Whiten omituisen traagisesta elämästä.  Kirja oli yhtäaikaa kaunis ja raskaslukuinen: koko ajan tuntui sataa tihuttavan; kirjoittajan suru ja masennus olivat synkeää seuraa. Whiten elämä ja haukkametsästys raadollista seurattavaa. Silti kirjan kieli on kaunista, ja alkaa tehdä mieli vaellella nummilla öljykangastakissa. Jätin kirjan kertaalleen kesken, mutta en pystynytkään palauttamaan sitä, vaan luin sen kuitenkin loppuun. Omituisen luotaantyöntävän-vangitsevan-kiehtovan-puuduttavan-kaunis lukukokemus.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)


Koko vuoden luetut