Vuoden 2021 kirjat

 On ihan hirmu vaikeaa nostaa esiin vuoden "parhaat" kirjat: millä perustella joku on parempi tai huonompi kuin jokin toinen kirja? Miten ylipäätään arvottaa lukukokemusta?
ja rehellisesti sanottuna, luen sen verran paljon, että likikään kaikista lukemistani ei jää kunnon muistijälkiä.

luen paljon, mutta paljon jää myös lukematta
näistä noin kolmannes tuli luettua

Lehtorin avustuksella sain poimittua jonkinlaisen TOP-10 kirjalistan - järjestys tässä on sattumanvarainen, en pysty pistämään minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen. Kaikki nämä kirjat ovat antaneet ajateltavaa ja niistä olen puhunut (=mouhannut) kotona muillekin (=pakottanut ympärilläni olevat ihmiset kuuntelemaan, ottamaan kantaa ja osallistumaan keskusteluun)

Nämä kaikki listatut palautuivat mieleen heti, vain selaamalla vuoden luettuja. Muistin niiden herättämiä ajatuksia ja tunnetiloja, keskusteluja, oivalluksia. 

Romskut puuttuvat oikeastaan kokonaan - Tevisin Musta kuningatar pääsi listalle enimmäkseen tv-sarjan ansiosta. Muuten top-10 on tositarinoita: elämäkertoja, matkakirjoja, tietokirjoja.
Pitäisikö poimia fiktioista/romskuista /hömpästä oma listauksensa?

Walter Tevis: Musta kuningatar. Orpo Beth oppii lastenkodissa pelaamaan shakkia laitoksen vahtimestarin opastamana. Shakista tulee Bethille elämänsisältö, ja henkinen pakopaikka orpokodissa. Adoptio vie Bethin ulkomaailmaan ja tuo shakin keskiöön hänen elämässään; hänestä kasvaa shakin ihmelapsi, jonka tavoitteen on päihittää maailmanmestari. Addiktiot, menetykset ja häviämisen tuska uhkaavat Bethin suunnitelmia: hänen on päihitettävä maailmanmestarin lisäksi myös itsensä. Kirjaan perustuva netflix-sarja on alkuperäiselle tarinalle äärettömän uskollinen. Sekä kirja että sarja kulkevat kauniin eleettömästi, alleviivamatta, säälimättä, vain todeten, Bethin rinnalla lapsuudesta varhaisaikuisuuteen. Pidin sarjasta, ja jos mahdollista, pidin kirjasta vielä enemmän. Sen eleettömässä suoraviivaisuudessa on suurta kauneutta. Tv-sarjaa pystyi seuraamaan ymmärtämättä shakkia, kirjaa suosittelen heille, joita peli kiinnostaa, ja jotka siitä jotain ymmärtävät - joskin kertomuksen voi lukea myös shakkisiirtoja tuntematta. Lämmin suositus kirjalle ja/tai sarjalle! 

toisia kirjoja on luettava muistikirjan kanssa

Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys. Suomalainen maanmittari ja raamatuntutkja Valter Juvelius uskoi 1900-luvun alussa väitöskirjatyönsä ohessa löytäneensä Raamatun vanhoista osista salakirjoitusviestin siitä, mihin mystinen Liitonarkku /-arkki on kätketty. Tämän oivalluksen innoittamana hän onnistuu kokoamaan ympärilleen arkeologisia kaivauksia Jerusalemissa rahoittavan syndikaatin ja kaivausryhmän. Sujuvasti ja sulavasti etenevä, sopivasti popularisoitu tutkimustyö esittelee Juveliuksen elämäntyön kiehtovasti, riittävän salaperäisesti ja kuitenkin todella asiallisesti. Arkeologiset kaivaukset ja kaivausryhmät olivat reilut sata vuotta sitten aivan toisenlaisia kuin nykypäivänä, yhteistä edelleen on se, että Jerusalemin alueella tehtävät kaivaukset herättävät suuria poliittisia intohimoja. Raamatusta löytyvistä salakirjoituksista ollaan edelleen monta mieltä, samoin liitonarkusta - onko kumpaakaan olemassa vai eikö ole? Luin kirjan e-kirjana, ja lukemiseni kärsi jonkin verran formaatista: en pystynyt pitämään päässäni alati laajenevaa henkilöjoukkoa, josta osa tuntui piipahtavan kirjan sivuilla vain lausumassa runoja, en liioin pysynyt kärryillä kaikista erilaisista luolista ja muureista joihin kaivausryhmä lakkaamatta törmäili - näihin olisi ollut apua perinteisestä kirjasta, jossa olisi päässyt lehteilemään henkilöluetteloa tai selaamaan kuva- ja karttasivuille takaisin. (ei hätää, jonotan paperikirjaa edelleen ja pidän varauksen voimassa!) Pidin tästä kirjasta ihan älyttömästi silti: suomalaisen maanmittarin vähän surullinenkin tarina on äärettömän kiehtova ja herättää nykylukijassa monenlaisia kysymyksiä, erityisesti salakirjoituksista, Raamatun olemuksesta ja arkeologiasta; näihin kysymyksiin kirjan kirjoittaja myös ottaa tyylikkäästi kantaa, tai ainakin esittää ne ääneen. Onko liitonarkku olemassa vai ei? (tokko) Missä se on? (jos olisi, niin veikkaan sitä vartioitua kirkkoa Etiopiassa) Onko Raamatussa salakirjoituksia (en usko siihen että ne olisivat säilyneet läpi aikojen). Lue, jos olet kiinnostunut historiasta ja /tai arkeologista! Historiaakin on tässä monessa kerroksessa: on kuljettava itsenäistymistä edeltävän ajan Suomessa, sen tapahtumissa ja maailmantapahtumissa ensimmäisen maailmansodan ympärillä, ja tietysti kolmen suuren uskonnon historioissa, tapahtumapaikoissa ja maisemissa sekä 1900-luvun alussa että Raamatun kuvaamien tapahtumien historioissa. E-kirja.

salakirjoitukset ja salaluolat tekevät aina vähän kummallisen olon

Mirjami Pelkonen: Askelia horisontin takana. Matkatarinoita usealta vuodelta maapallon eri puolilla: Caminolta, Uudesta Seelannista, Yhdysvalloista, Etelä-Amerikasta, Egyptistä. Vaelluksia, hotellihetkiä, vuoristoa, merenrantaa. Välillä pohditaan parisuhdetta, välillä odotetaan vuorenhuipun ilmestymistä pilvien takaa, joskus seurana on kumppani, toisinaan koira ja välillä vain oma itse. Mukavasti ja vivahteikkaasti kirjoitettu matkakertomus, kasvukertomuskin monelta vuodelta. Pidin todella paljon! Luen matkakertomuksia mielelläni, vaikka niiden määrä kirjoina tuntuu koko ajan (näin some-kaudella!) vähenevän. Tässä kirjassa on sopivassa suhteessa päänsisäisyyksiä ja maisemia, ei yhtään matkaopasmaisuutta, vaan kokemuksellisuutta, kohtaamisia ja ihmettelyä. 

aamu alkaa aina kahvilla ja kirjalla

 
Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. Kiinnostava läpileikkaus siihen, miten syvällä yhteiskuntien rakenteissa piilee oletus normaalista - siis miehestä, mieskehosta, miestaidoista, miesmaailmasta. En pidä itseäni feministinä, ja varsinkin kirjan alkupuolella mieleni teki välillä heittää koko opus seinään ja kinata vastaan, pidin paikoin alkupuolta vähän hyökkäävänäkin, mutta toisaalta olin yllättynyt ja järkyttynyt monesta sellaisesta miesmittarista, joita on eteeni työnnetty aivan tarjottimella, ja joita en sittenkään ole osannut ajatella todella syvällä piilevänä rakenteellisena ongelmana. Kirjan luvuista lääketieteeseen keskittynyt oli juuri tällainen: monet naisten oireilut ovat "epätyypillisiä". Naisen adhd on "epätyypillinen", naisen sydänkohtaus on "epätyypillinen", naisen reaktio lääkeaineisiin on "epätyypillinen", mikä luonnollisesti vaikuttaa naisen saamaan hoivaan. On joitakin asioita, joihin jopa tämän kirjan lukemisen jälkeen suhtaudun varauksella, yksi näistä ovat sukupuolikiintiöt. Hyvin mieskeskeisellä ja -valtaisella alalla toimivana pidän olennaisen tärkeänä sitä, että johtosäännöissä varsinkin ylemmissä elimissä mainitaan "kumpaakin sukupuolta on oltava vähintään 40%", mutta silti joka kerta tullessani valituksi tuollaisen johtosäännön alaiseen elimeen, mietin ensimmäisenä sitä, olenko osa kiintiötä. Rakenteet muuttuvat hitaasti, ja siksi kiintiöitä on tietysti oltava, mutta silti toivon että ne joskus jäisivät tarpeettomiksi. Haluan tulla valituksi asiantuntijana, en naisena jolla on asiantuntemusta. Tätä kirjaa olisi myös ollut tarpeen lukea rinnan Roslingin Faktojen maailman kanssa. Epäilen että paikoin kirjaan on (tietysti!) valittu tarkoituksenmukaisimmat tilastot. Arvelen, että esim. pelkästään yhden ja saman maan (vaikkapa Suomen) tilastoja käyttämällä näkyviin tulevat rakenteelliset vinoumat olisivat näyttäytyneet hyvin toisenlaisina. Hyppimällä nimettömistä kehittyvistä maista välillä brittiläiseen, välillä yhdysvaltalaiseen tilastointitapaan on toki saatu kattava katsaus epäkohtia, mutta toisaalta voisi olla kiinnostavaa lukea vain yhteen maahan (tai maanosaan) keskittyvää tilastointia ja sen vaikutusta elämään: osa asioista olisi paremmin, osa pahemmin. Kirja oli suositus ystävältä, lykkäsin lukemisen aloittamista pitkään ja sitten luin yhdeltä istumalta. Sujuva, painavaa asiaa, pisti miettimään monella tavalla ja tasolla. 

Pekka Hako: Linnunradalla. Kapellimestari Hannu Linnun matkassa. Orkesteriharjoitusten kautta avautuva henkilökuva inhimillisen särmikkäästä kapellimestarista. Kirjassa avautuvat orkesterin työskentelytavat, oopperan valmistuminen ja mielenkiintoinen persoona. Haastatteluiden pohjalta syntyvät elämäkerrat jäävät joskus turhankin ulkokohtaisiksi luetteloiksi ihmisistä ja tapahtumista, tähän kirjaan valittu lähestymistapa, jossa haastattelija/dokumentoija antaa myös itsensä näkyä, tekee kirjasta intensiivisen ja kohtitulevan. Pidin siitä, että Lintua ei korotettu, vaan hänen oma äänensä tulee kuuluville, yksityiset asiat pysyvät yksityisinä, mutta  hankalista hetkistä ei vaieta. Loppumetreillä kirja ehkä alkoi kiertää kehää aina uusine harjoituksineen. Sain uuden näkökulman orkesterin työskentelyyn, toivoisin ymmärtäväni musiikkia paremmin, tämän kirjan loppuun olisin kaivannut soittolistaa (tai ehkä sellainen jostain löytyykin?). 

kirjapinoja

Tom Buk-Swienty: Naarasleijona. Karen Blixen Afrikassa. Karen Blixenin elämäntarina kirjeenvaihdon, päiväkirjojen ja aikalaiskertomusten perusteella. Kirjoittaja on saanut perikunnalta luvan julkistaa aiemmin julkaisematonta kirjeenvaihtoa, mikä kaikkinensa tuo uusia näkökulmia Blixenin autofiktiiviseen elämäkertaan (en ole lukenut, enkä muista nähneeni elokuvaa) ja siihen tarinaan, jota meille hänestä on kerrottu, jota hän itse on itsestään kertonut. Laaja teos on paikoin hajanainen ja pomppuisa, mutta äärettömän kiinnostava kuvaus 1910-1930 -lukujen elämästä ja erityisesti yläluokkaisesta elämästä siirtomaissa. Spoilaan sen verran, että vajaan parinkymmenen kahvitilavuoden aikana kannattavia toimintavuosia oli suunnilleen kaksi, ja että tila pysyi pystyssä pääsääntöisesti sillä, että Tanskan omaiset jatkuvasti ja toistuvasti kaivoivat kuvettaan (ja maksoivat Blixenille tilan ylläpitokulujen lisäksi vähän "tupakkarahaa"). Blixen itse ei tässä tarinassa ole - ainakaan kaikin osin - mikään vahva tilanomistaja, vaan paikoin suorastaan itsekäs ja hankala omasta edustaan ja asemastaan kiinnipitävä ihminen. Palaan luultavasti seuraavaksi Yönaisten Blixen-osioon ja tuumailen sitä uusiksi. Kiinnostava ja kiehtova kirja, suosittelen! Varaa kuitenkin aikaa lukemiselle, on melkoinen järkäle.

Ilkka Karisto: Vuosi ilman nettiä. Toimittaja Ilkka Karisto jättää internetin vuodeksi saadakseen takaisin keskittymiskykynsä - vuosi sattui olemaan ensimmäinen koronavuosi ja Yhdysvaltain presidenttivaalivuosi. Päiväkirjamainen realityproosa pohdiskelee nykyihmisen suhdetta nettiin, suhdetta uutisiin, suhdetta hetitapahtumiseen. Monet asiat ilman nettiä muuttuvat mutkikkaiksi: laskujen maksaminen, terveystietojen saaminen terveyskeskuksesta (kun ensin pitää löytää oikea puhelinnumero!), tietojen varmistaminen...puhumattakaan lasten harrastuksista, etäkoulusta, matkojen suunnittelusta. Pidin tästä kirjasta! Karisto on suunnilleen ikätoveri: hän on aika lailla samalla syklillä elänyt internetin tulon elämäämme ja sen rajattomilta tuntuneet mahdollisuudet. Itse muistan vielä, kuinka tiedotusopissa opetettiin että internet kaatuu koko ajan, muistan kuinka Lehtori hehkutti tutkineensa jonkun ulkomaalaisen yliopiston kirjaston valikoimia tekstipohjaisesti ja muistan vielä kuinka blogeja kuvattiin kansalaisjournalismiksi, valtavirtajournalismin haastajiksi. Pidän ylipäätään realityproosasta, ja tämä oli oiva lajityyppinsä edustaja: rehellinen, selvästi omakohtainen, hauska. Kariston tapa kirjoittaa on toimittajamaisen sujuva, analyyttinen olematta tylsä, populaari olematta halpa, puhumattakaan kiehtovasta ajankuvasta: miten erilaista oli elää koronakriisiä osittain ulkopuolisena, vain perinteisen median kautta, hitaammin (toimittajalle epäilemättä erittäin tuskallista!). Kunnioituksesta kirjan aihetta kohtaan luin sitä ensimmäisenä iltana tietoisen keskittyneesti: päätin että siitä hetkestä kun lukemisen aloitan, en enää mene nettiin - nautin siitäkin tunteesta. Nautin siitä että päätin keskittymällä keskittyä ja lopettaa tyhjän netissä pöyhäämisen edes kerrankin järkevissä ajoin. Harmillisesti en ihan yhdessä illassa ehtinyt kirjaa lukea, mutta kannattaisiko ehkä useammin päättää selvä lukuaika itselle, lykätä ne laitteet illaksi sivuun? Kariston kirja on kirja keskittymisestä, nettipöyhäämisen addiktiivisuudesta, mutta myös kirja uutisista, mediasta, mediakriittisyydestäkin. Lue jos aihe kiinnostaa, jos haluat pohtia nettimaailmaa ja omaa netikäyttöäsi. Tai lue ihan muuten vain!

Ashley "Dotty" Charles: Raivoajat - mitä tapahtuu keskustelulle kun kaikki vain huutavat. Terävästi kirjoitettu, hauska ja asiallinen kirja someraivosta. Onko mitään järkeä läyhätä netissä, ja kenen laariin someraivo lopulta sataa? Pohdin omaa (varsin vähäistä) nettikeskusteluihin osallistumistani. En juurikaan lähde mukaan #-mielenosoituksiin, tai teen sitä todella vähän, twitteristä olen yrittänyt erota jo vuosia, mutta alusta ei anna minun lakkauttaa tiliäni (en ole vuosiin käynyt siellä), facessa käyn vain työasioissa, ainoa kanavani on insta, ja sitäkin olen syksyn mittaan siivonnut oikein urakalla. Pohdin omaa somekulutustani, pohdin muiden ihmisten somepreesensiä (aina hyvä idea...) pohdin nykypäivän vaikuttamisen keinoja ja mahdollisuuksia. Some ja #-mielenosoitukset luovat meille kuvaa siitä, että äkäisellä asenteella ja muutamalla tiukalla postauksella olemme vaikuttamassa asioihin. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikuttamisen kanavat ovat loppujen lopuksi muualla, ja joissain tilanteissa vaientaminen (ei siis vaikeneminen!) on tehokkaampaa vaikuttamista kuin riehuminen. Se fiilis, että hyveellisenä kantaa kortensa kekoon loukkantumalla tai häsäämällä jonkun postauksen, ei vielä muuta niitä rakenteita joiden pitäisi muuttua. Kirjassa kerrotaan millaisin nettikeinoin voi vaikuttaa. (esim. Stop Funding Hate). Nettiraivon syyksi tai taustailmiöksi kirjassa esitetään tarvetta kuulua ja puolustaa omaa heimoaan, tehdä me-muut erotteluja. Hyvesignalointia pohdiskelin paljon ja oikeastaan koko syksyn olen pohtinut sitä, miten kiireellä kaiken pitäisi tapahtua. Silloinkin kun olen jostain asennemuutosasiasta sitä mieltä, että muutosta pitäisi tapahtua, on minusta tuntunut suunnattoman vaikealta se, että kun asia nousee netissä esiin, sen muutoksen olisi jo oikeastaan pitänyt tapahtua. Antakaa ihmisille aikaa! Suosittelen vahvasti tätä kirjaa. 

Hanna Kivisalo: Jonain päivänä ymmärrät. Kertakaikkisen ihania arkihartauksia, kirjoituksia armosta, rakkaudesta, lapsista, elämästä. Kuuntelin äänikirjana aamuisin töihin mennessäni, välillä piti vähän tihustaa, kun pienet tekstit osuivat niin kohdilleen. Kirja jollaisen haluaisin itsekin osata kirjoittaa. Töistä kotiinkävelyyn tekstit eivät sopineet, päivän tohinoista en pystynyt laskeutumaan rauhaan, mutta aamunavauksina ihania! Tosin totesin jälleen kerran, että äänikirja ei ole minun lajini: vaikka hoin jotain lausetta melkein puoliääneen että saisin kirjoitettua sen muistiin heti työpöydän ääressä, ehtivät sanat aina karata minulta. Lue tai kuuntele kun kaipaat arkeesi pienen hyvän hetken, vähän rauhaa ja armoa. Äänikirja.

Saku Tuominen: Riippumatta siitä miten kaikki on, kaikki on hyvin. Ajatuksia ja oivalluksia suhtautumisesta elämään. <3! Lämmin suositus tälle kirjalle, ostan luultavasti omaksi.