Tampereelt Turku

Visiteerasimme ystävien kanssa kulttuurihengessä Tampereella syyskuun alussa. 

Vapriikki ja Manserock

Tampereen taidemuseo ja Hyperrealismi

Sara Hilden ja Jean-Michel Othoniel, lasitaidetta

Vapriikin pelimuseo on kutkuttava

Vapriikista tykkään. Siellä riittää katseltavaa pidemmäksikin aikaa. 

Manserock oli pieteetillä koottu, onnistunut kokonaisuus - vaikka totesimmekin Lehtorin kanssa että olemme melkein liian nuoria (!!) siihen. Ystäväpariskuntamme on meitä kymmenkunta vuotta vanhempia, heille näyttelykokonaisuus avautui selvästi aivan eri tavalla kuin meille. (ja kyllä, tottakai Manserockin suuret nimet ovat ilman muuta tuttuja meillekin ja musiikki tottakai tärkeääkin taustanauhaa nuoruudesta, mutta ystäväpariskunnalle koko ilmiö oli aivan eri kokoluokan tajunnanräjäyttäjiä)
Kun istuimme iltaa, puhe kiertyi musiikkiin ja musiikkikokemuksiin. 

Lämmin suositus Manserockille!

Pelimuseosta pidän itse, tosin nyt kun olimme liikkeellä viikonloppuna, pelaajia riitti joka pisteelle.  

Hyperrealismi oli mielestäni puistattavaa

Jostain syystä hyperrealismi-näyttely oli minusta jotekin puistattava. En oikein pystynyt kiertämään näyttelyä, joten annoin ystävien (ja Lehtorin) huokailla kaikessa rauhassa ihastuksesta.
Minua koko näyttely hermostutti vain.
Tulin siihen tulokseen, että taiteen kuuluukin puhutella ja herättää tunteita. 
Että silleesti oli onnistunut näyttely.

Sara Hildenin museossa ollut lasitaidetta esittelevä näyttely puolestaan räjäytti minun tajuntani. Ensin olisin halunnut kieriskellä sinisessä joessa. Ja sitten aloin ehdotella Lehtorille että jos minä vähän hämään vakseja, niin hän voisi pistää reppuun muutaman ihanansinisen lasitiilen.
Olisin mielihyvin siirtänyt koko joen, tai edes osia siitä meidän olkkariin. 
Tai eteiseen.
Tai ihan mihin tahansa kohtaan kotiamme.

haluan tämän teoksen itselleni

voisin maata rauhoittumassa ja maadoittumassa sen päällä

pikkumaista
Lehtori ei suostunut pistämään edes yhtä tiiltä reppuunsa.

Kulttuurikierros päättyi Milavidan kartanolle.

Viikonloppu Tampereella tasapainottui - onneksi - seuraavan viikonlopun Turun päivänä.

Emme oikein ehtineet mihinkään alkupäivän tapahtumiin (Posankka-race, markkinat, kiertokäynnit museoissa), mutta päädyimme iltapäivän loppupuolella antikvaarisille kirjamarkkinoille. 

Lehteilin yhtä kirjaa. Sen väliin edellinen omistaja oli laittanut kaikenmoisia lehtileikkeitä - arvostin erityisesti (nyt jo edesmenneen) fonetiikan professorin, Kalevi Wiikin Turun murteen ääntämisohjeita. Tämmöttös sitä kuulu puhu, ettäs tierätte.

Kiakase!

 

Ensimmäinen huomio: Lehtorin mamma puhuu juuri näin.
Paitsi että hän voi sanoa joskus F:n paikalle myös H:n
Hän ei sentään sano hlika vaan flika tai jopa lika (eli siis tytöt), olen tuon hlika-muodon joskus jossain kuullut.

Mutta Lehtorin mamma voi sanoa "mää huntsa sitä" tai "huntsatas vähä" (mää funtsa sitä = mietin asiaa)

Toinen huomio: professori Wiikin luennoilla oli tungosta - se oli meille kieltenopiskelijoille pakollista, mutta Wiikin luennoilla istuttiin, ja hänen opetuksestaan pidettiin. Toisin kuin yleisen kielitieteen luennoilla. Siellä vedimme vuorovedolla, vaikka oli läsnäolopakko. Kyllä yksi kieltenopiskelija ihan helposti näyttää viideltä, näyttäähän?

Kolmas huomio: murre elää. Olen ohjeista aika lailla samaa mieltä, mutta puhun itse silti vähän eri tavalla. Siis silloinkin kun oikein alan yrittää vääntää murretta. 
Enimmäkseen en.
Omasta mielestäni puhun ihan yleiskieltä. Mutta siitä voidaan tietysti olla montaa mieltä.

Mää asu täl pual joke.
Ja käyn töis tois pual.

Jos se nyt ketään kiinnostaa.