tiistai 21. helmikuuta 2012

uimassa

työpisteeni on häpeäpilkku. Joka puolella on papereita hujan ja hajan, on listoja, varmistuslistoja ja listoja varmistuslistoista, tyhjiä kirjekuoria, täysiä kirjekuoria, tyhjiä mappeja ja täysiä mappeja.
Kyllä niin syvään huokaisen, kun tämän urakan saan päätökseen.
Noin yhden mapillisen jälkeen.

*
Yleisessä loma- ja hyväntuulisuuspuuskassa päätimme eilen hraHakkaraisen kanssa viedä kauhukolmikon isoon uimahalliin puljaamaan. Sinne, missä emme ole käyneet moneen vuoteen.
Ainoa joka halusi lähteä, oli Pikkusisko. Hän on kuin partiolainen, aina valmis kaikkeen.
Isosiskon mielestä koko idea oli ihan syvältä, uimahallissa on kuitenkin niin paljon ihmisiä, ettei mahdu edes korviaan heiluttamaan.
Isoveljen mielestä olisi ollut kivaa vain nojua kotona.
Jollain ihmevenksautuksella saimme lauman liikkeelle ja allasalueelle asti. Isoveli suikautti itsensä välittömästi keskikokoiseen altaaseen, eikä hänestä sen jälkeen näkynyt kuin aika ajoin henkeä haukkova pää: tavoitteena sukeltaa koko allas päästä päähän.
Isosisko huomasi, että isossa uimahallissa on myös hyppyallas. Bojoing.
Pikkusisko halusi ihan kaikkiin paikkoihin. Metrin ponnulla käytiin tekemässä muutama käännös, ennen kuin kimuli vyötti kupeensa ja löysi hänkin hyppelyrytmin. Bojoing.
Minä räpiköin verkkaisesti keskimittaisessa altaassa oman zenini tahdissa ja nautin kiireettömyydestä, mummottomuudesta, tilasta ja ajasta. Kävin testaamassa pitkän altaankin, mutta totesin että se on keskittymiskyvylleni liikaa. Lopun aikaa katselin ylös ja alas kimmahtelevia lapsukaisiani.
Illalla kotona olimme kaikki viisi tyytyväisiä visiittiimme. Pikkusiskon mielestä olisi loistava idea mennä uudestaan uimaan esimerkiksi tänään. Mieluiten heti aamusta.

Jos nyt hakemalla hakee jotain negatiivista koko reissusta, niin aina (ihanan) saunomisen jälkeen menee seuraava yö tuskaisaksi hikoiluksi. Tai siis herään aina uima-saunareissujen jälkeisenä yönä siinä kolmen nurkissa tukaluuteen.
Onkohan siihen olemassa mitään muuta ratkaisua kuin lopettaa saunominen?

Uimahallikäynti laukaisi vuosikymmenten takaisia traumoja, tietysti: entinen lähihalli.
Joskus alakouluaikoina en ollut millään mittarilla uimataitoinen: koulun uimareissut olivat silkkaa tuskaa. Sen lisäksi että se vanha kalju uima-ope oli todella vastenmielinen. (tänä päivänä sellainen käpälöivä käppänä olisi todellisissa vaikeuksissa)
Pitkän altaan selättäminen, se että jaksoin polskutella edestakaisin - ja vieläpä kevyesti - oli jopa aikuiselle, uimataitoiselle minulle todellinen henkinen ponnistus. Arkaillen uskaltauduin hitaiden radalle. Epäilin että hukun puolivälissä.
HraH:ta se nauratti: meinaatko että uimataitosi loppuu siinä kahdenkymmenen viiden metrin kohdalla, ihan yhtäkkiä? Minä väitin, että uimataitoni on juuri ja juuri lähiöhallin oudonmittaisen altaan pituinen, eikä yhtään enempää.

Puhumattakaan tyttöjen hyppelyistä.
Uimataidottomuudestani huolimatta olin aina syvässä altaassa hyppimässä.
Ihmettelen sitä vieläkin: miten olen edes uskaltanut? Miten olen sinne päässyt? Kerroinko koskaan kotona, mitä kavereiden kanssa hallilla teimme - ja oliko kotijoukoilla täysin virheellinen käsitys uimataidoistani? Siihen aikaan minun kaveripiirissäni tytöt eivät hyppineet.
Muistan vieläkin, miltä tuntuu pudota syvään veteen kolmesta metristä. Ensin kylmältä, sitten kuplivalta ja lämpöiseltä.
Hypyn jälkeen vaivalloista koiraa niska kenossa rappusille, epätoivoinen pyristely altaan reunalle ja uudestaan jonottamaan.

Katson kauhukolmikkoa aina yhtä häkeltyneenä: minun lapseni uivat pelotta, vaivattomasti ja kevyesti. Sukeltavat linjakkaasti ja huolettomasti parin metrin syvyyteen, ja kevyesti liki kymmenen metrin matkan. Isoveli jo kohta sen keskimittaisen altaankin päästä päähän.
Kuka heitä on opettanut?
Missä välissä minä olen uimataitoni oppinut?
Jossain käänteessä vesi on muuttunut syvyyksiinsä kiskovasta vihollisesta lämpimäksi syliksi, kannattelevaksi ystäväksi.

Aloin miettiä mistä varastan aikaa sen parituntisen, jota viikottainen uintireissu isoon halliin vaatisi.
Inhoan sitä, että minun pitäisi ottaa kalenteri käteen ja suunnitella tällainen asia.

*
Paastonaika alkaa huomenna.
Pitäisiköhän vielä tänään mennä syömään pihvi?

4 kommenttia:

  1. Oi kun mullakin olisi uimahallissa noin kivaa! Mutta ei ole.

    Paaston aika alkaa? Oletko sinäkin jollekin paastolle ryhtymässä? Mitä sä jätät pois. Pitääkö munkin paastota? Tuleeko siitä kovinkin henkevä olo? :)

    Mä haluan olon!

    VastaaPoista
  2. Oi! Pihvi. <3 Kuulostaa hyvältä.

    vintti

    VastaaPoista
  3. Mulla on tuo työpöydän siisteys ongelma ratkaistu. Työnantaja nakkasi mut istumaan ihan uuteen avokonttoriin. Siellä kenelläkään ei ole omaa paikaan ja mitään ei saa jättää pöydälle. Mulla on tietokone ja yksi vihko ja molemmat laukussani. On mulla oikein pieni kaappikin, siellä mulla on muki :)

    Minä olen aina tykännyt uimisesta ja pojatkin tykkäävät vedestä. Viime aikoina olen vaan saanut niskani kipeäksi, liekö syynä rapistunut tekniikka ja väärä uintiasento...

    VastaaPoista
  4. pinkki: enkös minä ole ihan aina henkevä ;)?
    Paastonaikana meidän pöydässä on enemmän kasviksia ja vähemmän lihaa. Ja sekin vähä on joko kalaa tai kanaa (kalkkunaa tmv).
    Ja sitten yritän muuten vain henkistyä. Ilman paineita.

    Vintti: jäivät pihvit väliin, voi rähnä.

    RvaKepponen: minä en taitaisi soveltua avokonttoriin. Ympärilläni on krooninen kaaos, olen vähän niin kuin Tenavien Raparipa :)

    VastaaPoista