sukupuolisensitiiv.angst

Mietin tuota sukupuolisensitiivisyyttä.

Tyttöjä pitäisi kehua tekemisistä, ettei niistä tulisi alisuoriutujia. Ja poikia sitten varmaan jostain muusta että niistä tulisi jotain muuta.

Minä sitä ihan kovasti ihmettelen, että miksi tytöt ja pojat eivät saisi olla erilaisia? Miksei niitä saisi kohdella omalla tavallaan? Kun ne nyt kumminkin ovat omanlaisiaan?
Minua suoraan sanottuna vähän hirvittää tuommoinen tasapäistäminen ja omien tiedostamattomien vaikuttimien vakoileminen. Kyllä niin on vanhemmuus ihan kyllin vaikeaa ilmankin.

Minulle tulee joskus semmoinen olo, että kun on sukupuolisensitiivinen, niin sitten pojalla on vaaleanpunaiset sukkikset ja nukke. Että se on joku ovela tavoite siinä sukupuolisensitiivisyydessä.
Eihän se sitten oikeasti ole sitä sukupuolisensitiivisyyttä, mutta kyllä siitä sanana tulee jotenkin vähän turhan yksiulotteinen kuva. Minua aina vähän huolestuttaa, kun joku asia nostetaan tuommoiseksi kursiivilla puhuttavaksi jutuksi.

Tämän päivän kasvatus kun on niin kovin naisvetoista, niin tulee semmoinen olo, että kaikkien lapsukaisten pitäisi olla tietyllä tavalla sosiaalisia, leikkiä tietynlaisia leikkejä tietynlaisilla leluilla. Että ikään kuin tämän sukupuolisensitiivisyyden nimissä pyristellään pois "haitallisista" eli vaikka sukupuolittain muodostuneista leikkiryhmistä. Eihän poika- tai tyttöporukassa leikkimisessä ole sinänsä mitään pahaa, se on huono juttu vain silloin, jos se on rajoittava asia. Jos ryhmä muotoutuu itsestään ja siinä on tilaa kenen tahansa tulla tai olla tulematta, se on toimiva ryhmä.

Minun mielestäni tämmöisen amatöörikasvattajan tehtävä on antaa lapselle mahdollisuuksia.
Mahdollisuuksia kasvaa ihmiseksi ja ihmisenä.
Avata ovia.
Antaa tilaa.

*
Edit: vastauksena postaukseen tulleeseen kommenttiin:


Poikkeama! Luulen että olemme ihan samaa mieltä asiasta: nimittäin juuri tuo Mantun radiojuttu on minua inspiroinut. Luultavasti olen vain ilmaissut itseäni huonosti.

Yritin ja yritän sanoa mm. seuraavaa.

Kun aletaan puhua sukupuolisensiitivsestä kasvatuksesta, minulle tulee ekana mieleen sellainen mielikuva että pojan (ja nimenomaan pojan!) pitäisi olla sukupuolettomampi (=tyttömäisempi). Tämä on siis mielikuva, joka minulle sanasta tulee: pojan _pitää_ leikkiä nukella ja patsastella vaaleanpunaisissa sukkahousuissa.  Siitähän ei oikeasti sanan sisällössä ole kyse, kyse on konnotaatiosta jonka sana minussa herättää. Minulle tulee mielikuva, että poikana oleminen (enkä pysty perustelemaan miksi mielikuvani on juuri tällainen) on jotenkin "huono" juttu. Ja poika siis nimenomaan mahdollisimman stereotyyppisessä kuvassaan. Minun mielessäni tuo sana sukupuolisensitiivisyys siis kääntyy sellaiseksi, että pojan pitää olla "tyttömäisempi" ja että poikana oleminen on jotain vastustettavaa. Että poikaa pyritään tyttöistämään. (tätä tarkoitan myös tuolla kommentillani tämän päivän kasvattajien naisvaltaisuudesta ja lasten tasapäistämisestä: että ei pystytä käsittelemään lasten "poikamaisuutta", vaan pyritään siihen, että kaikki leikit ja olemiset olisivat kovasti sisäsiistejä kotileikkejä) - ja kyse on siis koko ajan minun _mielikuvastani_ tämän sanan sisällöstä.

Tiedän toki, että siitä nimenomaan ei ole kyse!
Mutta juuri tästä sanan nostattamasta mielikuvasta johtuen, suhtaudun hyvin varauksellisesti koko sukupuolisensitiivisyyteen. Siis sanana.

Koska minusta oikeasti on tärkeää antaa omalle lapselleen tilaa sellaisena kuin hän on. Hän on sitä mitä hän on, myös jotakin sukupuolta, mutta sukupuoli ei saa eikä voi olla missään mielessä rajoittava tai poissulkeva tekijä.

Toisena minua huolestuttaa se, että jokin asia nostetaan trendiksi tai sydämenaiheeksi tai ylipäätään sellaiseksi asiaksi josta pitää olla kovasti huolissaan (kursiivilla puhuttavaksi), etteivät vain mene lapset pilalle.

Tärkeämpää kuin sp-sensit.kasvatus sinänsä on kuulla ja nähdä lapsensa, antaa hänelle tilaa kasvaa juuri sellaisena kuin hän on: poikana, tyttönä, villinä, hiljaisena - mitä nyt kukakin on. Ilman ahtaita karsinoita: sitä käsittääkseni sukupuolisensitiivisyyskin on: tilaa olla ihminen.
En siis vastusta sitä, vaan jälleen kerran - konnotaatiota joka omassa mielessäni sanaan liittyy. Että on olemassa jotakin josta meidän pitäisi olla ihan kamalan huolissamme. Sitä että jokin asia muuttuu ideologiaksi. Koska silloin tulee helposti ylilyöntejä. (niitä sellaisia, joissa ei kenellekään kerrota mitä sukupuolta lapsi on, ettei hän vain mene pilalle.)

Meidän pitää olla huolissamme vain siitä, että annamme(ko) lapselle tilaa olla lapsi, juuri sellainen kuin hän on: iloinen, villi, höpsö, hidas, unelmoija, toimelias...
Vierastan siis tämän asiasisällön nostamista jotenkin keskeiseksi aatteeksi. Sen ideologisoimista.

Tärkeää on myös pitää mielessäni, että tytöt ja pojat ovat erilaisia. Enkä nyt tarkoita mitään "matemaattiset pojat" vs "herkät tytöt" -stereotyyppistä erilaisuutta. Vaan jotakin sellaista että tyttöjen ja poikien herkkyys (tai matemaattisuus tai joku muu) tulee esille kummassakin sukupuolessa eri tavoin. Tai en ehkä pelkästään sitäkään, vaan myös sitä, että minä vanhempana saan kohdata lapseni eri tavoin paitsi heidän luonteensa myös sukupuolensa ansiosta. Pojan herkkyys on erilaista kuin tytön, mutta molemmille on tilaa, molempia voi tukea ja kumpallekin sukupuolelle pitää olla tilaa omanlaisensa tunneilmaisuun. Lapset ovat luonteisiaan, mutta he ovat myös jotakin sukupuolta ja myös sille ilmaisulle "minä olen tämmöinen tyttö/poika" on oltava tilaa.

Luultavasti en näe lapsen sukupuolta ongelmana (huono sana) siksi, että minun mielestäni on aivan sama millä lelulla lapsi leikkii ja minkä värisiin vaatteisiin hän pukeutuu. Tiedostan kyllä, että kohtelen tyttöjäni eri tavalla kuin poikaani, mutta en silti koe (voi toki olla että he kokevat toisin) ajavani heitä mihinkään tiettyyn rooliin, tai ainakaan rooliin joka rajoittaisi heitä unelmoimasta, toimimasta tai saavuttamasta unelmiaan. Ja luulen, että juuri siksi vierastan ajatusta sp-sensitiivisyydestä (jälleen kerran sanana), koska en koe sille tarvetta omassa lähipiirissäni.

Minua ei vähimmässäkään määrin häiritse se, että poikani ainoa kauluspaita on vaaleanpunainen. Hän pukee sen päälleen juuri niin vastahakoisesti kuin varhaisteinin kauluspaitaan kuuluukin pukeutua. Se on nääfst joka tapauksessa.
Ei häiritse sekään että toinen tyttäristäni haluaa kasvattaa parran. Tätä on joskus yhdessä itkettykin. Ainoastaan se häiritsee, kun en tiedä onko hän tosissaan vai onko se (puoleksi?) vitsi. Että pitäisikö minun suhtautua asiaan vielä vakavammin ja lohdutella oikein kovasti vai voiko siitä vitsailla. (eikä muuten häiritse sekään, että hän aikoo perustaa perheen parhaan tyttökaverinsa kanssa)

Kun poikanen pienenä halusi nukenrattaat ja nukkevauvan ulos leikkeihinsä, minua häiritsi eniten se, kun kaikki vastaantulijat kysyivät miksei nukkevauvalla ollut vaatteita. Poika itse kun oli halunnut ottaa nuken mukaansa au naturel. Moinen vaatteettomuus oli minusta vain pikantti lisä nukkeleikissä. (poika itse puolestaan ihmetteli, miksei siskon takamuksessa ollut samanlaista pesuohjelappua kuin nukella: "missä on siskon häntä?" hän kysyi lappua pyöritellessään)

Eikä minua ihan kovasti häirinnyt sekään, kun nuorimmainen oli koira ja pysähtyi kävelylenkillään joka kahden metrin päästä nostamaan koipea. (Lapsenvahtia se kyllä vähän häiritsi, hän kun on kovasti säädyllinen ihminen ja parin metrin välein tapahtuva pis-pis oli melkein liikaa!)

Ehkä vierastan koko sukupuolisensitiivisyysasiaa nimenomaan siksi, koska en koe että sukupuoli olisi minulle mitenkään rajoite tai määräävä tekijä siinä miten ensisijaisesti lapseni kohtaan. Ehkä pidän koko ideologiaa vähän turhana hössötyksenä, koska en omassa elämässäni (lapsena) ole missään vaiheessa kokenut, että minua työnnettäisiin johonkin ahtaasti sukupuolittuneeseen rooliin. Haluan että lapsillani on mahdollisuuksia. Mahdollisuuksia unelmoida ja toteuttaa unelmansa - onpa se sitten lääkäri, bussikuski, intiaani tai jotain muuta.
En myöskään koe, että itse olisin tunkemassa lapsiani johonkin hyvin rajoittuneeseen ja ensisijaisesti sukupuolen määräämään rooliin. Mutta en myöskään suostu siihen, etteikö sukupuolella olisi väliä. Sukupuoli on biologinen tosiasia.

Minulla on lukemista ja kirjoittamista harrastava poika, tyttö joka haluaa parran ja tyttö joka haluaisi olla koira (tai tiikeri) (tai vaelteleva intiaani). Kaikkien niiden sängyt ovat täynnä loppuunrutistettuja pehmoeläimiä, jokaisen lelulaatikosta löytyy nukkeja ja astioita, autoja, työkaluja ja palikoita ja leikkihellaa ei ole koskaan meillä ollutkaan.
Luulen, että olen ihan riittävän sukupuolisensitiivinen, vaikka en kyllä mistään hinnasta halua käyttää itsestäni sitä sanaa. (koska siinä sanassa on minun mielestäni negatiivinen konnotaatio)

(ja ps. käytän työkaluja paremmin kuin mieheni ja vastaan televisiokanavien virittämisestä, jos se nyt on mikään meriitti )
(tosin kyllä myös laitan parempaa ruokaa kuin hän.)
(hänellä on puolestaan parempi tyylitaju vaatteiden ja sisutuksen suhteen) (ja tähän kohtaan iso virnistävä hymiö ;)

ps. 2
lisää kiistanalaisia pohdintoja, joista en vain viitsi /jaksa kirjoittaa, koska luultavasti tulisin ihan hirveällä tavalla väärinymmärretyksi.
Korostan - en välttämättä ole tätä mieltä, nämä ovat mielipiteettömiä pohdintoja, filosofointia

- sukupuolikiintiöt? En oikein tiedä, miten suhtatuisin. Olen vähän niitä vastaan.

- tasa-arvo? Olen hiukan sitä mieltä, että on mahdottomuus. Ja osin myös vähän kinkkinen ja hankala päämäärä. 

- homojen adoptio-oikeus? Käytännössä asia on minulle yhdentekevä; periaatteesta olen vastaan, koska onko vanhemmuus oikeus? onko vanhemmuus oikeus mikä tulisi taata jokaiselle, jopa vastoin biologisia mahdollisuuksia? Erityisen kinkkinen tästä kysymyksestä tulee, kun alan pohtia, että entäpä sitten lapsettomat heteropariskunnat? (ja korostan erityisesti tässä kohden, että tämä on nimenomaan filosofista pyörittelyä; ei mielipide!) (tosielämässä suon ilomielin lapsettomille pariskunnille kaiken mahdollisen tuen ja avun, en osaa edes kuvitella millainen kipuni olisi, jos noita kolmea ei elämässäni olisi. Ja siksi reiluuden nimissä suhtaudun tuohon adoptioasiaankin niin liberaalisti kuin ikinä pystyn.)

- tasa-arvo ja oikeudet ylipäätään? Pitääkö joka asiassa ihan kaikille taata tasa-arvoiset oikeudet? En ole tästäkään ihan varma. Jokaisella pitää olla mahdollisuus tavoitella, mutta pitääkö olla oikeus saavuttaa? Miten pitkälle pitää tasa-arvon nimissä tasoittaa tietä lähes mahdottomaan?

- vapaus jostakin ja vapaus johonkin? Vapaudet ja oikeudet? Vastuu?

- keskipisteessä vai keskipisteenä (lähinnä lapsi)?




12 kommenttia:

  1. Mie poimin vaan tuosta samastajutusta tuon kannustamisen. Se jäi mieleenikaikesta tuosta, ja paljon muutakin siellä oli.
    MInun silmissä koko juttu oli vain sitä,että poikia kannustetaan ja tyttöjä niinku muka me ei.

    Erilaisia kyllä, niinhän ne nyt on, ja kuuluuja pitääkin olla.

    VastaaPoista
  2. Mä olen kans jotenkin allerginen tuolle sukupuolisensitiivisyydelle. En esim. voi todellakaan ymmärtää sitä, että vauvan sukupuolta ei haluta kertoa kysyjille. Ikäänkuin siinä sukupuolessa olisi jotain pahaa, suorastaan vaarallista. Maailman luonnollisimmasta asiasta on taas tehty niin tippaleipäsoppaa, että pois alta...

    VastaaPoista
  3. Tärkeintä on mielestäni se, ettei kasvattajana yritä mahduttaa lasta tiettyyn (pojan tai tytön) muottiin, johon hän ei sovi. En kannata sukupuolineutraalia kasvatusta, koska minusta ihmisen on tärkeää tietää, kumpaa sukupuolta hän edustaa ja samastua sukupuoleensa.

    Ainoastaan perinteisiin sukupuolirooleihin liitetyt negatiiviset puolet pyrin tietoisesti kitkemään kasvatuksesta. Esim omia poikia sitä haluaa kannustaa tunteiden näyttämiseen. En halua opettaa pojille että heikko ei saa olla tai että itkeä ei saa.

    VastaaPoista
  4. Jospa osaisi nähdä lapsen lapsena, tyttönä tai poikana mutta ennen muuta omana itsenään. Jospa antaisi lasten olla muiden lasten kanssa, tyttöjen tai poikien, eikä tekisi asiasta niin suurta numeroa.

    On kyllä totta, että on vanhempia, joiden sukupuolenmukaista kasvatusta tekisi itsenikin hieman hillitä. Jos tytöllä elämässä kaikki tavara ja tekeminen on pinkkiä ja prinsessaa - siis ihan kaikki - niin on se minusta liikaa. Jos pojalla kaikki on sinisenmustaa, autoa ja örkkejä - niin on sekin liikaa. Mutta yhtä lailla tuo sukupuolettomaksi kasvattaminen on minusta höpsöä. Täytyy olla olemassa myös jotakin siltä väliltä.

    Niin kuin vaikka autoprinsessan syntymäpäiväjuhlat. Omani ihan itse keksivät pienenä.

    VastaaPoista
  5. Tytöt ON tyttöjä
    ja pojat poikia. Mulle vanhempana on tärkeetä että lapset saa leikkiä sillä mikä tuntuu omimmalta ja muutenkin toteuttaa sitä omaa persoonallisuuttaan. Meillä on tytär joka leikkii junilla ja autoilla ja poika joka rakastaa nukkeleikkejään ja prinsessoja. Olus hälyyttävää lähteä "oikomaan" tällaista sukupuolinormeihin sopimatonta käytöstä, mutta samalla tavalla olis ihan yhtä väärin tunkea poikaa nukkeleikkiin ja tyttöä ajelemaan autoilla. En tiedä tuleeko tästä nyt sitä pointtia esiin, mutta joo, täällä anglosaksisessa maailmassa ollaan välillä turhankin roolisidonnaisia ja isistä on kauheeta jos poika työntää vaunuja tai pukeutuu vaaleanpunaiseen mekkoon.

    Se että lapselle tulee nimeksi ruoho eikä kukaan tiedä onko se tyttö vai poika on myös omalla tavallaan musta ihan hirvittävän väärin sitä lasta kohtaan.

    VastaaPoista
  6. niin olen samaa mieltä kanssanne <3!

    VastaaPoista
  7. Sotkenpa nyt sitten lusikkani tähänkin soppaan. :D (Etenkin kun sekä postauksessa että kommenteissa kaikki on haluttu taas ymärtää ja kääntää väärin päin.)

    Jo pari päivää olen tässä kuopusta syöttäessä halunnut kirjoittaa ja vastata tähän postaukseen, mutta kädettömänä tai puolikädellisenä se on vähän hankalaa eikä ylimäärästä aikaa näytä olevan kirjoittamiseen silloin kun ne kädet on käytössä.

    VastaaPoista
  8. ”Minä sitä ihan kovasti ihmettelen, että miksi tytöt ja pojat eivät saisi olla erilaisia? Miksei niitä saisi kohdella omalla tavallaan? Kun ne nyt kumminkin ovat omanlaisiaan?”

    Ensinnäkin kysehän ei sp-sensitiivisyydessä ole ole siitä etteikö tyttö tai poika saisi olla omanlaisensa. Tässä moni ”vastustaja” menee metsään ja kääntää siis koko asian päälaelleen. Sp-sensitiivisyydessä, kun nimenomaan on kyse siitä, että annetaan lasten olla omanlaisiaan. Kenenkään ei tarvitse mahtua johonkin tiettyyn muottiin. Toki osa tytöistä saattaa olla oikeasti kiinnostunut niistä monen mielestä ”tyttömäisistä” jutuista ja moni poika niistä monen mielestä ”poikamaisista” jutuista. Ei kumminkaan kaikki. Itse olen siitä hyvänä (tai huonona- ihan miten vain) esimerkkinä. Yksilöt – lapsetkin- sukupuolesta riippumatta ovat erilaisia ja tuollainen tiukka sukupuolittaminen on oikeasti huono asia niiden kannalta, jotka eivät mahdu muottiin ollenkaan tai edes puolittain. Se ei ole kenenkään etu. Ei edes niiden tyttöjen ja poikien, jotka aidosti ilman ympäristön painostusta olisvat kiinnostuneet heille rajatusta sukupuoliroolista ja siihen liittyvistä kiinnostuksen kohteista.

    Käännänkin siis kysymykset niin kuin se ajatellaan sp-sensitiivisessa kasvatusmallissa: Miksei lapsia saisi kohdella omalla tavallaan sukupuolesta riippumatta, kun ne lapset kumminkin ovat omanlaisiaan?

    VastaaPoista
  9. ”Minua suoraan sanottuna vähän hirvittää tuommoinen tasapäistäminen ja omien tiedostamattomien vaikuttimien vakoileminen. Kyllä niin on vanhemmuus ihan kyllin vaikeaa ilmankin.”

    Minuakin hirvittää tasapäistäminen ja juuri siksi olen kiinnostunut eri kasvatusideologioista ja tykästynyt sp-sensitiiviseen ajatusmaailmaan. Siinä kun nimenomaan ei tasapäistetä lapsia niin kuin sukupuoliroolitetussa ja tiedostomattomassa kasvatuksessa. Yleensähän lapset nimenomaan pyuritään tasapäistämään tekemällä tytöistä samanlaisia ja kohtelemalla niitä tietyllä tavalla ja vain ulkoisten sukupuolielinten takia. Ja sama poikien kanssa. Ikään kuin pippeli tai pimppi määräisi sen mistä saat olla kiinnostunut ja millainen sinun tulee olla. Tähän minusta passaa mainiosti se fb:ssäkin kiertänyt hieno kuva, jossa pohdittiin, että miten tietää, onko lelu tarkoitettu tytöille vai pojille: Käytetäänkö lelua sukupuolielimillä? Jos käytetään, se ei ole lapsille. Jos ei käytetä, niin se on tarkoitettu kaikille, sukupuolesta riippumatta. Sama pätee vaatteisiin ja siihen kuinka lapsia tulee kohdella.

    Vanhemmuus on vaikeaa ja vielä vaikeampaa siitä tulee, jos yrittää ohjata omaa lastaan käyttäytymään jonkun tietyn roolin ja ulkoisten odotusten mukaan. Ja lastenkasvatuksessa minusta on hengissä säilymisen lisäksi kyse paljosta muustakin. Kasvatammehan me kokonaan uusia ihmisiä, nuoria ja aikuisia joiden pitäisi kyetä tasapainoiseen elämään ja kohdella itseään toisia tasa-arvoisesti.

    Ja taas käännän tuon lainaamani lauseen, niin kuin se tulisi ajatella sp-sensitiivisesti: Minua suoraan sanottuna vähän hirvittää nykyinen lasten tasapäistäminen ja omien tiedostamattomien vaikuttimien vaikutus lapsiin. Kyllä niin on vanhemmuus vaikeaa, jos lapsi ei koe täyttävänsä sille asetettuja odotuksia ja vaatimuksia.

    VastaaPoista
  10. ”Minulle tulee joskus semmoinen olo, että kun on sukupuolisensitiivinen, niin sitten pojalla on vaaleanpunaiset sukkikset ja nukke. Että se on joku ovela tavoite siinä sukupuolisensitiivisyydessä.
    Eihän se sitten oikeasti ole sitä sukupuolisensitiivisyyttä, mutta kyllä siitä sanana tulee jotenkin vähän turhan yksiulotteinen kuva. Minua aina vähän huolestuttaa, kun joku asia nostetaan tuommoiseksi kursiivilla puhuttavaksi jutuksi.”

    Juu, ei tuo ole sp-sensitiivisyyden tavoite. Tavoitehan on se, että poika joka on kiinnostunut vaaleanpunaisista sukkahousuista ja nukesta, saa niillä leikkiä ja häntä myös kannustetaan ja kehutaan sitä siinä leikissä ihan niin kuin tyttöäkin. Yhtälailla se tyttökin voi niillä leikkiä, mutta sp-sensitiivisessä (sen voi kirjoittaa ihan ilman kursivointia, alleviivausta tai boldausta) ajatusmallissa työn on ok pitää mustaa autopaitaa ja vihreitä hirviösukkia ja leikkiä leikkityökaluilla, ilman että hänen tarvitsee kokea sen olevan jotenkin vain poikien juttu tai sivuleikki nukkeleikin ohella.

    Ja niin kauan kuin ympärillä ja meidänkin kulttuurissa vallitsee tuo sukupuoliroolittaminen ja tyttöjen ja poikien kohteleminen eritavalla sukupuolensa takia, niin moni sp-sensitiivista kasvatusta mallia soveltava haluaa nimenomaan rikkoa esim. julkisilla paikoilla ihmisten tiukkoja sukupuolirajoja pukemalla esim. pojan pinkkiin. Toki sen täytyy olla lapsen mielestäkin ihan normaalia. Siis että perheessä on normaalia pukeutua kaikenvärisiin vaatteisiin ja leikkiä nukella ilman sen suurempaa huomiota. Ja yhtälailla sen voi tehdä vaikka paikalla olisi muitakin ihmisiä.

    Kyllä minä ainakin voin pukea pojalle ne pinkit sukkahousut ja antaa nuken ihan vain siksi, että siinä ei minusta ole mitään kummallista. Vaaleanpunaisesta en tosin värinä pidä, oli se sitten tytön tai pojan päällä. Muutenkin ärsyttää, että nukkeleikit mielletään tyttöjen leikiksi. Miksi ihmeessä? Yhtälailla (tai ainakin meillä) sen pojan/ miehen/ isänkin tulee osallistua lastenhoitoon ja vauvanhoitoon.

    VastaaPoista
  11. ”Tämän päivän kasvatus kun on niin kovin naisvetoista, niin tulee semmoinen olo, että kaikkien lapsukaisten pitäisi olla tietyllä tavalla sosiaalisia, leikkiä tietynlaisia leikkejä tietynlaisilla leluilla. Että ikään kuin tämän sukupuolisensitiivisyyden nimissä pyristellään pois "haitallisista" eli vaikka sukupuolittain muodostuneista leikkiryhmistä. Eihän poika- tai tyttöporukassa leikkimisessä ole sinänsä mitään pahaa, se on huono juttu vain silloin, jos se on rajoittava asia. Jos ryhmä muotoutuu itsestään ja siinä on tilaa kenen tahansa tulla tai olla tulematta, se on toimiva ryhmä.”

    En näe kyllä tuossa nyt mitään yhteyttä tai pointtia tämän sp-sensitiivisyyden kanssa. Siis tarkoitatko, että sp-sensitiivisen kasvatuksen ideana on tehdä kaikista lapsista sosiaalisia? Ja että sosiaalisuus olisi hyve ja päämäärä, joka johtuu siitä, että kasvatus (ja sp-sensitiivinen kasvatusmalli) olisivat naisvetoisia? Minä kun en nyt näe tässä sitä syy-seuraussuhdetta. Saati sitten että sp-sensitiivinen kasvatusmalli olisi jotenkin naisvaltaisen kasvatuksen tulos.

    Edelleen korostan, että NIMENOMAAN sp-sensitiivisessa kasvatuksessa pyritään siihen, että erilaiset lapset ja luonteet sukupuolesta riippumatta, olisivat arvokkaita omina itsenään. Ja että ei ohjata leikkimään tietynlaisia leikkejä (pojat autoilla ja tytöt hellalla), vaan kaikki saa leikkiä kaikilla.

    Ja ei. Poika- ja tyttöporukoissa leikkimisessä ei sinänsä ole mitään pahaa, jos lapset ihan oikeasti itse hakeutuvat tuollaisiin ryhmiin – kunhan he osaavat leikkiä myös toisen sukupuolen kanssa eivätkä rajaa omista leikeistään ketään pois sukupuolen takia. Tutkitusti kumminkin lapset ohjataan leikkimään oman sukupuolen kanssa. Että oikein varta vasten erotellaan pienet lapset (joille sukupuolella itselleen ei ole merkitystä) toisistaan ja ohjataan tekemään eri asioita. Tätä tapahtuu silloinkin, kun aikuinen ajattelee kohtelevansa lapsia tasapuolisesti. Meidän toimintamme kun monesti on tiedostamatonta.

    Tässä pari linkkiä aiheeseen: Eve Mantun blogiteksti http://blogit.yle.fi/eve-mantu/ja-niin-prinsessa-tarttui-miekkaansa-ja-survaisi-sen-lohikaarmeen-kurkkuun ja radiohaastattelu "Miksi päiväkoti jakaa lapset tyttöihin ja poikiin" http://www.yle.fi/radio1/asia/eve_mantu/miksi_paivakoti_jakaa_lapset_tyttoihin_ja_poikiin_39347.html

    VastaaPoista
  12. ”Minun mielestäni tämmöisen amatöörikasvattajan tehtävä on antaa lapselle mahdollisuuksia.
    Mahdollisuuksia kasvaa ihmiseksi ja ihmisenä. Avata ovia. Antaa tilaa.”

    Tästä en voisi olla enempää samaa mieltä. Minäkin haluan antaa lapsilleni mahdollisuuksia kasvaa ihmiseksi ja ihmisenä. Avata ovia. Antaa tilaa. Ja toivon, että muutkin kasvattaisivat lapsensa niin, että hekin antaisivat lapsilleen mahdollisuuksia ja tilaa. Tilaa olla oma itsensä sukupuolesta riippumatta. Ja että nämä lapset osaisivat kohdella toisia ihmisiä – niin miehiä kuin naisia – tasa-arvoisesti.

    VastaaPoista