jostain omituisesta syystä olen tällä viikolla päivän edellä.
Tänään on siis tämän uuden ajanlaskun mukaan ihan selvästi perjantai. (olisikin!)
*
HraHakkarainen oli eilen bussissa kuunnellut, kuinka Isoveli antoi lukupäiväkirjaopastusta jollekin tuskissa kärvistelevälle kaverilleen - kuulemma hyvinkin kotoa opituin äänenpainoin: "ei siitä tarvii tykätä, kunhan perustelet vain kunnolla!"
*
Olen pohdiskellut paljon näitä koulujen työrauhahaasteita. Kyllä ihan oikeasti on joku venksallaan tässä nykyisessä maailmassa, siinä miten tämän päivän kasvuikäiset suhtautuvat ympärillään hääriviin ihmisiin. Joku koodisto puuttuu.
Se nyt on selvää, että kasvavan nuorison omissa porukoissa voi ja kuuluukin nuhjata ja kielenkäytön olla ala-arvosta ja kaikenmoista kokeilua ja koettelua pitää tulla, mutta kyllä nyt sen verran pitää pelisilmää olla, että valvovain silmäin läsnäollessa ollaan ihmisiksi.
Kai oikeastaan pitäisi kysyä, mitä on tapahtunut valvoville silmille? Miksi emme valvo kunnolla, miksi valvomme puolivillaisesti? Miksi jotenkin hiljaisesti hyväksymme huonoa käytöstä aikuisia kohtaan? Miksi emme vaadi kunnioitusta - ja miksi emme itse kunnioita niitä nuoriamme jotka sen ansaitsevat: molemminpuolistahan sen kuuluisi olla?
Miksi emme käyttäydy samalla tavalla (ilman karttakeppejä ja korvapuusteja) samalla tavoin kuin ne aikuiset ja opettajat, joita itse nuorina kunnioitimme - he ovat vaatineet riittävästi, tiukasti, selkeästi.
Pelkäämmekö me olla aikuisia? Emmekö me usko siihen, että me olemme ihan oikeasti aikuisia?
Aikuisen pitää olla vähän pelottava.
Ei tietenkään sellaisella väkivaltaisella ja irrationaalisella tavalla, ei sellaisella tavalla että lapsiparan polvet tärisevät.
Mutta aikuisen pitää olla pelottava semmoisella tavalla että mitähän äiti sanoo jos...?
Meillä nuorison naisjaosto on sitä mieltä että isä aina huutaa.
HerraH on yksi rauhallisimpia tuntemiani ihmisiä, en muista että hän olisi ikinä huutanut. Ei sillä tavalla miten minä huutamisen ymmärrän.
Mutta luulen - paljon asiaa pohdittuani - että kimuleille isän hyväksyntä ja arvostus on niin tärkeä asia, että vähänkin tiukempaan äänensävyyn ("no mitä sä nyt noin?") esitetty asia koetaan, että isä on pettynyt, ja silloin ääni kuulostaa pienen ihmisen korvissa aika kovalta.
Sellaisia meidän aikuisten pitäisi olla: ihmisiä joiden antama arvostus lapselle merkitsee niin paljon, että siitä kannattaa kilvoitella.
Isoveljen kavereita oli meillä joskus ammoisina aikoina touhuilemassa, mitälie olivat - ehkä viidesluokkalaisia tuolloin? Jutut olivat vähän levottomia, joku uskalsi sanoa ihan perse, ja joku hetken päästä jotain vielä vähän tiukempaa.
Minä siihen silloin: "mä tiedän, että te osaatte kaikki nuo sanat, mutta minä en halua kuulla niistä yhtäkään!"
Ympäri käydään ja yhteen tullaan - eilen Isoveli tuli kyselemään jotain asiaa, minä puolihuolimattomana vitsinä sanoin sille että "KVG!"
Isoveli kauhistuneena: "äiti!"
Minä olin aivan kysymysmerkkinä, että eikö muka enää noin sanota? Isoveli sanoi siihen, että juu, sinä voit sanoa K:n ja G:n mutta "ei äitien kuulu käyttää sitä välisanaa, mä en halua kuulla että sä tiedät sen."
Järkytyin itsekin omasta huolettomasta huolimattomuudestani ja korjasin välittömästi "Anteeksi, ei ollut tarkoitus: KRLG - Katso Rakas Lapseni Googlesta"
Olipa terve muistutus taas itselleni: oikeat jutut oikeisiin paikkoihin - käyttäytymisen koodistot!
*
Mielenkiintoisesti muuten osoittautui että Isoveljen etsimä asia (mikäsenytikinäsittenolikaan) oli nykytermien mukaisesti ungoogleable. Melko hämmentävää.
*
Pikkusisko laskee päiviä kesäloman alkuun. Kysyin, että pitäisikö hänellä olla koulukalenteri.
Kyllä, nimenomaan pitäisi olla sen verran pelottava vanhempi, että mukelon pahimmat töllöntyöt karsiutuisivat jo harkintavaiheessa siihen, että mieleen juolahtaa ajatus: "Mitä äiti tästä sanoisi?" Tässä vähän jessestelen, mutta olisiko niin, että kun vanhemmat eivät ole läsnä, silloin se on yks ja hailee, mitä äiti tästä sanoisi. Kun eihän se ehdi töiltään/netiltä/telkkarilta sanoa juuri mitään. Niin.
VastaaPoistaTuo KRLG on loistava. :D Ja kyllä, tapakoulutus tulee bumerangina takaisin. Minuakin ojennettiin erään nelivuotiaan sukulaispojan toimesta tässä päivänä muutamana, että "etkö sä TAASKAAN muista, ettei saanut röyhtäillä". (Asiasta oli keskusteltu joskus, silloin ohjeistajana minä.) (Röyhtäily kuuluu erityislahjoihini, osaan mm. röyhtäillä erinomaisesti latvialaisten jääkiekkolegendojen nimiä. Foneettisesti ne ovat otollisia tälle ilmaisutavalle.) :D
Erittäin hyvin kirjoitettu ja etenkin pohdittu! Mä luulen, että sellainen yleinen trendi, että vanhemmat ovat enempi kavereita kuin auktoriteetteja johtaa tuohon käyttäytymisongelmaan. Mä itsekin sorrun siihen, että välillä haluan olla lapsilleni jotenkin "vähän liian mukava", jolloin he uskaltavat myös asettua vastustamaan minua enempi. Toisaalta se on merkki turvallisesta suhteesta, ettei tartte pelätä vanhemman reaktioita liikaa. Toisaalta mun mielestä mun sana toimii usein paremmin kuin mun miehen, koska komennan harvemmin kuin mies, jolla on pohjalaiset juuret ja kova ääni.
VastaaPoistaKaipaan kyllä kouluihin sellaista menoa, että opettajalle ei kerta kaikkiaan uskallettaisi sanoa vastaan. Tai että olisi ainakin sellaiset käytöstavat, ettei kehdattaisi. Meillä oli aikoinaan sellainen matikan ope, että kaikki oli ihan kusi sukassa. Koskaan ei kukaan saanut jälkkää tai mitään muutakaan ran,gaistusta, mutta silti kukaan ei uskaltanut tehdä mitään. Jostain selittämättömästä syystä. Sitä kutsutaan auktoriteetiksi.