Työuupuminen, työtehokkuus, työssäjaksaminen - ajassamme pinnan alla jatkuvasti kupluilevaa keskustelua.
Yhtenä vastauksena tarjotaan oman intohimon seuraamista ja yrittäjäksi ryhtymistä. Tämä ajattelumalli tuntuu poikivan loputtoman määrän erilaisia elämäntaitovalmentajia, luovia kirjoittajia ja bloggaajia ja toimittajia, jotka kaikki hehkuttavat elämässään ja erityisesti työelämässään tapahtunutta positiivista muutosta.
Itse puhun voimakkaasti lyhyemmän työviikon puolesta.
Ajauduin tänne verstaalle sattumalta: olen kolmannen sektorin toimija.
Aloitin työurani täällä kun lapset olivat pikkuriikkisiä, nuorimmainen oli parivuotias ja esikoinenkin suunnilleen eskari-ikäinen.
Minut työllistävä pulju pelasi tuolloin varman päälle ja työsopimukseeni kirjattiin työajaksi 20h/vko - 4 h /pv.
Palkka oli tietysti naurettava, mutta kuitenkin enemmän kuin kotihoidontuki, äitiyspäiväraha tai työttömyysturva. Neljän tunnin työpäivä oli aivan riittävä ja työnantaja oli joustava kaikille niille kriizeille joita lapsiperhe-elämässä tämän tästä ilmenee.
Kun samaan aikaan Lehtori lehtoroitui ja alkoi saada säännöllistä palkkaa, oli taloudellinen nousikiitomme suorastaan huimaava.
 |
| en taatusti olisi ryhtynyt hyllyurakkaan pitkän työpäivän päätteeksi |
Tästä vielä muutama vuosi, sain vielä osa-aikaisempia töitä toiselta kolmannen sektorin toimijalta: tein kahta työtä. Sain luvan käyttää ykköstyönantajan tiloja ja laitteita kakkostyöhöni ja lomittaa työaikaani.
Työaika alkoi vastata normaalia suomalaista työaikaa, palkka samoin.
Perhe-elämälle jäi aikaa huomattavasti aiempaa vähemmän.
Kakkostyönantaja vaihtui muutaman vuoden sisällä lennossa toiseen.
Kunnes pääverstas tarjosi työajakseni 30h/vko. Lopetin kakkostyöt ja keskityin verstaselämään.
Tällä työajalla olen tahkonut menemään nyt jo useita vuosia.
Pääsääntöisesti teen toimistoaikaa, 8-14 kaikkina arkipäivinä. Työn luonteen vuoksi ilta- ja viikonlopputöitä tulee ajoittain paljon.
Työnantaja on edelleen joustava: voin valita itse, teenkö virallista toimistoaikaamme vai tulenko "iltavuoroon". Voin päättää teenkö ilta- ja viikonlopputunnit ylitunteina vai työaikana. Jos ylitunteina, saan vastaavan annoksen vapaata noin suunnilleen haluamanani ajankohtana.
Ratkaisu on ollut kertakaikkisen ihanteellinen.
Palkkapäivinä toki harmittaa ja eläkekertymäni näyttää huolestuttavalta, mutta se aika, minkä tavallisen työviikon arkeeni saan, on korvaamaton.
Olen koko lasteni lapsuuden ajan (jopa silloin kun tein kahta työtä) ollut kotona suunnilleen samaan aikaan kun lapset kotiutuvat kouluistaan. Lapset /nuoret lähtevät iltaharrastuksiinsa ruokittuina ja kohdattuina.
Minulla on jatkuvasti ollut aikaa omalle olemiselle, ja uskon että jopa kaikkein synkimpinä vuosina (niitäkin on ollut) juuri lyhyempi työaika on pitänyt minut juuri ja juuri työuupumuksen yläpuolella. Epäsäännölliset illat rajoittavat omia tiukasti aikatauluun sidottuja harrastuksia, mutta lukea ja uida voi aina vapaalla.
Perhe-elämän kannalta aivan erityisen hienoa on ollut se, että Lehtorin lehtoroinnit ja minun työaikani ovat suunnilleen samat: olemme siis lasten koko lapsuuden ajan olleet kotona sohvannurkassa nojumassa ja tavattavissa keskimääräistä työssäkäyvää aikuista enemmän. Koululaisten kesälomista puhumattakaan.
Kääntöpuolia on:
palkka on ilman muuta suurin heikkous. Kolmas sektori ei kaikkiaankaan taida olla mikään superpalkkojen maksaja, eikä rahalla pääse riehumaan näillä tuntimäärillä.
Eläkekertymä huolestuttaa erityisesti: kotiäitivuodet, työttömyysjaksot ja lyhyet työviikot pitävät huolen siitä, etten pääse eläkkeelläkään leveän leivän sivuun. Olen yrittänyt kompensoida onnetonta tulevaisuuttani eläke- ja rahastosäästämisellä, mutta eipä näistä rahoista kovin huikeita summia säästetäkään. Nykyisellään voin elää muutaman kuukauden makeaa elämää jossain etelän auringossa, sitten on kuoltava pois tai ruvettava kerjäläiseksi.
Vuorotteluvapaa ja opintovapaa käyvät säännöllisesti mielessäni, mutta tällä tulokertymällä näiden vaihtoehtojen käyttämistä on punnittava erityisen huolellisesti. Tällä hetkellä, kun nuorison tarpeet ovat valtavat, on ajatus opintovapaasta pantava hyväksi toviksi hyllylle. Uranvaihtosuunnitelmat siis samoin.
Epäsäännölliset työajat: en tiedä, miten tyypillisiä ne ovat ylipäätään. Kaikki alalla olevat kollegat puhuvat samaa - kun on mukana toiminnassa, joka lepää talkootyön ja vapaaehtoisuuden varassa, on varauduttava ja osallistuttava myös itse talkoihin.
Työtapojen ja talkoiden määrä toki riippuu toimintakulttuurista, jonka osa itsekin olen. Ehkä voisin rajata työni ja työaikani tiukasti vain toimistohommiin, toisaalta nimenomaan talkoopäivät tuovat työhöni arvokkaita kohtaamisia ja sisältöä.
Erityisesti silloin kun lapset olivat pieniä, harmittivat ilta- ja viikonlopputyöt varsin paljon, vaikka sitten sainkin vapaatunteja tilalle.
Helposti käy niin, että tunnit jäävät pitämättä: talkoilla tehdään. Talkooviikonloppua seuraa väistämättä myös arki, jolloin toimistorutiinienkin on pyörittävä. (nimim. puolitoista viikkoa liukumaa yli...)
Jos minulle tarjottaisiin täysiä tunteja ja sen mukaista palkkaa, en tiedä mitä vastaisin.
Koen tekeväni lyhyen työpäiväni aikana - ainakin toisinaan - ihan kelpo määrän töitä.
En ole varma, lisääntyisikö tuottavuuteni samassa suhteessa.
En ole varma, onko maailmassa yhtään sellaista hommaa jota haluaisin tehdä täydet kahdeksan tuntia päivässä. (nukkumaankaan en pysty niin pitkää pätkää kerrallaan)
Arkeni on usein tohinaista ja täyttä, mutta ei oikeastaan koskaan hallitsemattoman kiireistä.
Jos (kun?) etsisin toisenlaisia töitä tai työpaikkaa, lähtisin ehdottomasti neuvotteluissa liikkeelle siitä, että teen vain 30-tuntista työviikkoa.
Oman kokemukseni perusteella suosittelen lyhyttä työaikaa lämpimästi.
 |
| lyhyt työaika mahdollistaa kaikenmoiset harrastukset: voi harjoitella leipomaan shakkiruutuja |
Tässä toisenlainen tarina; en kirjoita valittaakseni (tai no ehkä vähän), vain todetakseni, että ei valintasi ole ollut väärä, sillä toisenlainenkaan valinta ei välttämättä tuo sen sen enempää kultaa - "kunniaa" olet jo saanut, kun olet ollut lastesi saatavilla ja tehnyt niin kuin sinusta on ollut hyvä. Ole ylpeä siitä.
VastaaPoistaMinä tein ensin sitä perustoimistotyöaikaa oltuani ensin äitiyslomalla ja sen jälkeen säädetyn ajan kotihoidontuella. AM meni jossain välissä kolmivuorotyöhön.
AM:n työvuorojen mukaan Poikaa kuskattiin aamuisin päiväkotiin, viimeistään aamupalalle, kun siitä kerran maksettiin ja haettiin viimeistään kun minä pääsin töistä. Onneksi Poika viihtyi päiväkodissa.
Sitten vaihdoin työpaikkaan, jossa jouduin minäkin tekemään vuorotöitä, pisimmillään iltakahdeksaan ja lauantaisin. Hirveää säätämäistä.
Onneksi sain ns. ylennyksiä - kai niitä niiksi voi sanoa - ja sain taas tehdä sitä normaalia toimistotyöaikaa. Silloin Poika pärjäsikin jo itsekin; osasi lähteä kouluun ja olla kotona ja kavereilla sen muutaman tunnin koulun päättymisen ja mun kotiintulon välillä. Ja olihan toki isä, joka huolehti Pojasta.
AM:n yövuorot aiheutti aina omat järjestelyt, silloin ei meillä käynyt kukaan, vaikka korvatulpatkin oli käytössä.
Poika oli tyytyväinen, onnellinen lapsi - niin hän ainakin nyt kolmekymppisenä sanoo. Kaikki oli hyvin. Ja onhan meillä "varapoikakin" :)
Sitten, 6,5 vuotta sitten sairastuin. Olen ollut siitä asti yhtäjaksoisella sairauslomalla. Viime vuoden lopulla työsuhde viimein päättyi - pitkään ne jaksoi, pinnat siitä. Tein kaiken niin kuin piti, melkein 25 vuotta samalle työnantajalle. Firman eläkesäätiöltä olen hakenut työkyvyttömyyseläkettä x kertaa. Viisi eri lääkäriä, 16-17 lääkärintodistusta.
Tänään tuli kirje: hakemuksenne on hylätty. -Rivien välistä luin, että tyydy siihen mitä saat, kyllä se osatk-eläke sulle riittää, köyhä. Tyhmä. Kiitos, minä tyydyn (EN TYYDY) päätöksenne (haen uudestaan).
Tätä varten siis tein töitä ja maksoin eläkemaksuja? Tyhjän saa pyytämättäkin.
AM teki töitä kolmessa vuorossa paria kuukautta vaille 25 vuotta. Sitten sanottiin, että kiitos, mutta ei me sua enää tarvita. Kiitos kun annoit parhaat vuotesi ja terveytesi meille, me annetaan sulle nyt kenkää. Kiva, kiitti hei.
Eli se mitä halusin tässä sanoa: tee niin kuin sydän sanoo, niin kuin tunnet itsestäsi olevan oikein. Elä NYTKU -elämää, ei sitä SITKU -elämää.
Meillä on edelleen unelmia ja haaveita - vaikka toisella olkapäällä istuukin se Todellisuus, joka sanoo, että ei ne toteudu. Mistä se mitään tietää? Ei se tiennyt silloinkaan, kun näin AM:n eka kerran ja sanoin "Hyi h..o, tota jätkää mä en halua nähdä enää ikinä!" Siitä on n. 35 vuotta :D
Saakohan näistä mun sekavista ajatuksista yhtään mitään tolkkua?
Jos olisin silloin 30 vuotta sitten, kun Poika syntyi, tiennyt sen mitä tiedän nyt, olisin valinnyt työasioissa monessa kohtaa toisin :)
Vähän voi ja saa ja pitääkin valittaa <3!
PoistaKinkkisiä ovat nämä tilanteet, joissa Elämä heittää eteen omituisia ja odottamattomia kuvioitaan - niihin harvempi kai pystyy varautumaan. Ja tiedostan hyvinkin vahvasti sen, että pienipalkkaisena kaikki odottamattomat käänteet voivat osoittautua suoranaisiksi kauhistuksiksi.
Nytkut ja Sitkut ovat oma lukunsa nekin. Joitain asioita on pakko sitkutella, elää toivossa tai haaveissa. Joihinkin asioihin on pakko nytkutella.
Haasteellista välillä, kun joku Sitku tarvitsisi sekä aikaa että rahaa. Ja yleensä ihmisellä on vain toista.
Jos on aikaa, ei useinkaan (taviksella) ole rahaa. Jos on rahaa, ei useinkaan ole aikaa.
Mulla työhön liittyvät valinnat eivät oikeastaan ole valintoja, vaan pikemminkin ajautumisia ja jonkinlaisia suistumisia. En ole vieläkään keksinyt, mitä oikeasti haluaisin tehdä (paitsi olla kotona ja leipoa leipää?)
Huvittavaa, en ehkä tekisi näitä valintoja tällä tiedolla. Mutta en myöskään valitsisi toisin. Kai sekin on jokinlainen oppimisprosessi.
Niin, en tiedä miten sitä ajattelisi jos olisi joutunut (käytän nyt tuota sanaa kun en päästäni parempaakaan löydä) valitsemaan toisin jo silloin aikaisemmin. Mutta nyt kun on ollut pakko tehdä uusia valintoja eikä ole enää pieniä lapsia - Poika oli jo muuttanut pois kotoa kun kaikki muutokset meillä tapahtui - niin muutoksiin on vaan sopeutunut. Ja on ollut aikaa ajatella ja ajatuksiin tullut nuo sitku ja nytku -ajatukset.
PoistaMinä haaveilen lyhennetystä työajasta jatkuvasti, mulle passeli olisi 30t/vko ja se neljänä päivänä, joista kaksi etänä. Jäisi aikaa hoidella juoksevia asioita ja vanhempia ja ehkä joskus jopa hengähtää. Työnantaja suostuu lakisääteisiin pienten lasten vanhempien lyhennettyyn työaikaan, mutta ei muuhun. Työnantaja ei myöskään nykyisin enää suostu vuorotteluvapaaseen, koska ei katso pystyvänsä työllistämään ketään työttömyyskriteerit täyttävää henkilöä vastaavaksi ajaksi mihinkään tehtävään yrityksessä. Omalta toimialaltani olen kuullut muista yrityksistä vastaavaa. Työajan joustavuuden kohdalla olisi kyllä kriittisen tarkastelun paikka etenkin yksityissektorilla, jos haluataan oikeasti pidentää työuria sekä auttaa perheen ja työn yhteensovittamista.
VastaaPoistaMeidän perhe-elämän ja kaksi työuraa on mahdollistanut etätyö ja joustavat työajat. Järjissämme pysyttiin töihin palaamisen jälkeen lähinnä rahan avulla eli ulkoistamalla siivouksen ja käyttämällä vielä päivähoidon lisäksi lastenhoitajaa. Ei tuokaan ollut taloudellisesti mitenkään kannattava ratkaisu, vaikka olisi kuvitellut vähintäänkin kasvattavan eläkekertymääni. Mutta siihen on sovellettu sitä sun tätä leikkuria ja kelluvaa määrittelyä, niin eläkekertymäni ei ole noussut lainkaan.
Ostamiemme palveluiden kanssa kävi ihan älyttömän hyvä tuuri, että löydettiin niin mahtavat siivoojat, jotka raivasi, järjesti ja kasasi huonekalutkin sekä sellainen lastenhoitaja, jota pojat odottivat innokkaasti ja joka pärjäsi meidän trion kanssa erinomaisesti. Noita tyyppejä muistellaan vieläkin lämmöllä ja lastenhoitaja pitäisi kutsua syömään, että näkisi taas kuinka paljon esikoinen on venähtänyt lisää pituutta.
Tuo ihmetyttää, siis ihan oikeasti, että miten on mahdollista, että joillakin aloilla vuorotteluvapaa on mahdollista/onnistuu ja toisilla ei?? Ystäväni on parhaillaan 6 kk:n vuorotteluvapaalla, aloitti vuoden alusta.
PoistaEn ymmärrä tuota eriarvoisuutta.
Olen ihmetellyt ihan samaa: miksi jossain saa vuorotteluvapaata ja jossain ei?
PoistaUsein tuntuu myös siltä, että työelämän joustot jäävät yhtä kauniiksi sanahelinäksi kuin moni muukin asia tässä maailmassa.
Erilaisilla joustoilla, työajan säätämisillä ja uudenlaisella ajattelulla luultavasti lisättäisiin työhyvinvointia ja työurien pituutta - ja ehkä myös työllistettäisiin useampia ihmisiä.
Sain tuohon vastauksen AM:ltä kun sitä ääneen yöllä vielä pohdin: valinta on työnantajan.
PoistaLuulin, että se on kirjattu johonkin työlakiin tms. mutta eipä se olekaan, vaan on ihan työnantajan oma valinta. Jos ei halua/pysty/viitsi/kykene niin ei sitten.
Typerää minusta, kaikkien työssäkäyvien pitäisi olla esim. tuossa asiassa samalla viivalla.
Hulluintahan tässä on se, että periaatteessa joku työntekijä voi saada vapaan ja toinen ei, ihan noin vain työnantajan näkemyksen mukaan...
PoistaJotta työntekijä olisi oikeutettu vuorotteluvapaakorvaukseen, työnantajan pitää vastaavaksi ajaksi palkata yritykseen työtön työnhakija. Työttömän voi palkata mihin tahansa työtehtävään yrityksessä, kunhan palkattava täyttää määritellyt työttömyyskriteerit.
PoistaKaikki on tosiaan työnantajan kiinni työnantajan halukkuudesta, eikä mitään velvollisuutta ole työnantajan puolelta. Silloin voi käydä tosiaan niinkin, että yksi työntekijä voi saada vapaan ja toinen ei, jos työnantaja vaikka kokee, että toiselle on helppo palkata sijainen ja toiselle ei.
Välillähän ajatus siitä, että niin kauan kuin töitä riitää, niin on painettava 5 vkon vuosilomalla, tuntuu raskaalta. Toisaalta pitäisi varmaan todeta, että pitää olla onnellinen, kun on töitä.
näinhän se menee, ja saattaa asettaa työntekijät eriarvoiseen asemaan.
PoistaTäällä Suomessa meillä on kuulemma hyvät lomat ja poikkeuksellisen kova hinku eläkkeelle (tai muuten vain pois työelämästä) - aika mielenkiintoista sekin! Mihin lie kansanluonteeseen tällainen asenne mahtaa kuulua?
Olipa kiinnostava postaus, joka antoi ajattelemisen aihetta. Se olis hienoa, että sain joustavammin määrätä omat työaikansa. Luulen että se ei monella alalla ole mahdollista kyllä.
VastaaPoistaAjattelen myös, että pärjätäkseen vähempien tuntien mukaisella palkalla, ne pitää aloittaa juurikin silloin kuin sinä. Eli hoitovapaiden jälkeen. Kun on pärjännyt tosi vähällä, niin pienikin palkka tuntuu suurelta. Jos tekisi ensin 40 tuntia viikossa ja sit pudottais sinne 30:n, niin tuntuis hurjalta lovelta palkassa kyllä.
Mutta ole onnellinen, että olet saanut antaa aikaasi lapsille paljon aina. Mä yritän muistaa, että minäkin olen antanut ja ehkä siitä on iloa perheelle.
Toi on totta: jos palkka putoaisi vaikka vain neljänneksellä, olisi kyllä taiteilemista. Minä olen kiivennyt koko ajan vain ylöspäin :) Verotus ei ihan taida kompensoida sitä palkan pienenemistä kuitenkaan.
PoistaMeidän työyhteisössä toimitaan varmaan aika villisti ja vapaasti; epäilen etten osaisi normaalissa työyhteisössä enää toimiakaan, koska olen saanut olla kuin pellossa.
Perheen nostaminen etusijalle ei oikeastaan ole ollut selkeän tietoinen valinta, mutta on silti pitänyt minut tiukasti juuri tässä työpaikassa. Joka kerta kun olen miettinyt täältä lähtemistä (tai lähettänyt työhakemuksia!) olen ollut enemmän kuin tyytyväinen siihen, että minulla on ollut mahdollisuus olla kotona sohvannurkassa. (jos mulla on kahden iltamenon viikko, teinit valittavat vieläkin että "sä et oo koskaan kotona")
Lyhennetty työaika olisi ihana. Luulisin, että se ehkä voisi jopa onnistua, mutta en toisaalta tiedä, enkä uskalla kysyä. Tässä viimeiset 1,5 vuotta on työnantajat ympärillä vaihtuneet ja firman nimet/logot viuhuneet yrityskauppojen myötä sitä tahtia, että olen vain hiljaa ja toivon, että työt ylipäänsä jatkuvat. Toisaalta olin niin pitkään julkisella sektorilla matalapalkka-alalla, että eläkekertymä ei päätä huimaa ja mun sairauksilla + lääkekuluilla on pakko yrittää pysyä yhteiskunnan ja eläkkeiden syrjässä kiinni ja porskuttaa täydellä työajalla. Tiedän kyllä, että sitku-elämä ja varmistelu on osittain ihan hulluntouhua. Luultavasti sitä päätyy joka tapauksessa virumaan jonnekin vanhustenhoidon loppusijoituspaikkaan omissa eritteissään pitkin lattioita...
VastaaPoistaPuhut juuri sitä, mikä tällä hetkellä on todella huolestuttavaa: pitää jaksaa ja antaa itsensä työnantajalle kokonaan siinä pelossa että työt loppuvat. Se jos mikä on kuormittava suo!
PoistaMä olen hyvin toiveikas tulevaisuuden suhteen: asioiden on pakko hiljalleen muuttua, sekä työelämässä että vanhusten huollossa. Nyt kun tiedostavat "punavuoren punaviininlipittäjät" alkavat olla asioista päättämässä, on ihan pakko vanhustenhuollossa ja monessa muussakin asiassa ruvettava ottamaan huomioon ihminen yksilönä.
Olispa mielenkiintoista tietää, mitä ihan tarkkaan ottaen teet, mutta en kysy, koska se olisi epähienoa (olisit sen varmaan täsmentänyt tekstiin, jos olisit halunnut kertoa). Eläkekertymäongelman ymmärrän; tein tutkimusta pari vuotta ennen kuin aloin opettajaksi ja yksi syy tutkijan urasta luopumiseen (monen muun syyn ohella) oli juurikin toi eläkeongelma.
VastaaPoistaMutta siis joo, lyhennetty työaika - ihan superhieno mahdollisuus. Mun kohdallahan ei voi puhua lyhennetystä työajasta, vaan epäsäännöllisistä työajoista, kuten miehelläsikin. Olen rakastanut tätä(kin) puolta opettajan työssä ihan aina. Töitä tulee usein tehtyä tuntitolkulla vielä illalla tai viikonloppuna (mä teen usein kesälomallakin siinä vaiheessa, kun alkaa loma jo kyllästyttää), mutta se, että saan tehdä niitä kotona, on ihan huippua. Ja tietenkin varsinkin lapsen näkökulmasta; ei pitkiä iltapäiviä yksin ja lomalla aina ainakin toinen vanhempi paikalla. Ei niin, että uskoisin "tavallisten" perheiden lasten kärsivän elämästään, mutta onhan se aikamoista säätöä silloin, kun lapsi on pieni. Nyt toi meidän esi-teini on antanut välillä jo ymmärtää, että olisi ihan hyvä, jos en aina iltapäivällä olisi kotona... ei kuulemma mitään kiirettä mun tulla kotiin töistä, "ole ihan niin pitkään kuin huvittaa ja käy vaikka jossain kotimatkalla". Just.
Hyvää viikonloppua Marika!!
laita sähköpostia, niin kerron ;)
PoistaLapset pärjää kyllä, mitä erilaisimmissa perheissä ja erilaisissa työtilanteissa. Kun minulla on käynyt niin päin, että olen pikemminkin ajautunut lyhyeen työviikkoon kuin että olisin sitä etsinyt, on ajatus siitä että olen lasten tavoitettavissa, ollut usein juuri tässä työssä ja työpaikassa jatkamaan rohkaiseva tekijä. Varmasti taas tilanteessa jossa olisin ollut vaikkapa matkatyössä ja paljon poissa, olisin ollut tyytyväinen siitä, että saan haastaa itseäni ja nähdä monenlaisia kiinnostavia asioita.
Luin tämän jo eilen, mutta en oikein osannut kommentoida. Luin nyt uudelleen, yhtään viisastumatta välissä. :D
VastaaPoistaKirjoitat niin totta ja järkevää, että ihaillen täällä huokailen. Minäkin haluan tuollaisen työn!
Alan itse olla jo aika epätoivoisten ratkaisujen äärellä, mutta en niistä voi vielä kovin hiiskua. Ja ei, ei s e l l a i s e n epätoivoinen! Juna-aikatauluja en sentään katsele.
Osa-aikatyö tulevaisuudessa, työnantajasta riippumatta. Kyllä kiitos. Eipä se eläke montaa euroa siitä kokoaikatyöhön nähden laske, kun ei palkat huimat ole ennestäänkään. Josko on koko eläkejärjestelmää silloin olemassakaan. Rahastosäästäminen on viisasta puuhaa. Olisinpa niin viisas.
Lainaus: "Työuupuminen, työtehokkuus, työssäjaksaminen - ajassamme pinnan alla jatkuvasti kupluilevaa keskustelua.
Yhtenä vastauksena tarjotaan oman intohimon seuraamista ja yrittäjäksi ryhtymistä. Tämä ajattelumalli tuntuu poikivan loputtoman määrän erilaisia elämäntaitovalmentajia, luovia kirjoittajia ja bloggaajia ja toimittajia, jotka kaikki hehkuttavat elämässään ja erityisesti työelämässään tapahtunutta positiivista muutosta..."
Sen oman työn aikamääräinen lyhentäminen voi toimia parempana loikkana kohti jaksamista. Kaikista ei tule luovailulla itsensä elättäviä. Ei vaikka kuinka osaisi kertoa levon tärkeydestä, tai kirjoittaa kieliopillisesti oikein, joka mukaansatempaavasti. Myös omassa kontekstissaan voi muokata eloa jaksavaisempaan suuntaan. Kiitos tästä muistutuksesta.
Leppoisaa viikonloppua! <3
Välillä nämä kaikki luovailijat, elämänvalmentajat ja vastaavat käyvät hehkutuksineen suorastaan hermoon. Kun nyt kertakaikkiaan on asioita ja tehtäviä, jotka on tehtävä työpaikalla, työaikana ja tavalla johon yrittäjyys ei sovi. (poliisi, palomies, lastenhoito noin esimerkiksi) Kun kaikki nyt vaan eivät voi sellaista vaihtoehtoa valita, jos haluamme elämän tässä yhteisössä toimivan.
PoistaSiksi työelämässä pitäisi yleisesti ottaen olla vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia tukea omaa jaksamistaan: pitäisi olla erilaisia työaikoja ja -tapoja tehdä omaa työtään.
Ollessani sairaalassa kolmivuorotyössä lyhyempi työaika oli ihan ehdoton. Ensimmäiset vuoteni perhepäivähoitajana tein 4 päiväistä työviikkoa. Oi niitä aikoja! Nyt keskimäärin 9h päivässä viitenä päivänä. Välillä tuntuu, että vähempikin riittäisi...
VastaaPoistaAika pitkiä työpäiviä sinulla, jaksamista niihin!
PoistaMielenkiintoinen postaus. Työaika on mietityttänyt minuakin jo pitkään. Kun tuövuosia on jo monta kymmentä takana ja tuttu työ alkaa maistumaan puulta eikä enää kaipaisi stressiä. Vapaa-aikakin jää vähiin tai kun sitä on, ei jaksa tehdä mitään. Kääntöpuolena tosiaan on eläkekarttuma, sillä jotenkin sitä pitäisi eläkkeelläkin pärjätä. Ihania talvipäiviä sinne!
VastaaPoistaItselläni on kanssa ennen nykyistä työtä takana 11 vuotta järjestöhommissa. Siinä on hyvät puolensa ja siinä on harminsa. Niiden harmien (ennen muuta perheen elättämiseen liian pienen palkan) vuoksi lopulta lähdin.
VastaaPoistaTein nelipäivästä viikkoa hetken aikaa silloin kun kuopus oli ihan pieni. Olihan se mukava homma kyllä, mutta talous tuli vastaan, ei ollut varaa jatkaa.
Minua ei (nykyinen) 40 tunnin työviikko kamalasti rasita. En koe, että haluaisin varsinaisesti tehdä vähempää töitä. Mutta kyllä siitä perhe varmasti hyötyisi, jos olisin vähän enemmän kotosalla huoltamassa, mahdollistamassa ja metatyötä tekemässä. Ehkä joitakin roikkuvia asioita tulisi saatettua nopeammin loppuun. Ja varmaan itselleni tekisi hyvää, kun ehtisin kenties useammin jumppaan, voisi lukea enemmän kirjoja ja muutenkin vaalia vähän rauhallisempaa elämänrytmiä.
Mutta se olisi kokeilu, joka suistaisi perheemme finanssihallinnon kaaokseen, joten luultavasti hyödyt valuisivat hukkaan kaikenlaisen stressin ja huolehtimisen myötä. Eikä toisaalta olla kuitenkaan valmiita esim. muuttamaan tästä kodista ja miljööstä pois tai vaikkapa lopettamaan lasten harrastuksia. (Muuhun meillä ei sitten rahaa menekään...) Joten näillä varmaan mennään, ellen intoudu lyhyeksi aikaa osittaiselle hoitovapaalle sitten kun kuopus aloittaa koulun.
Ihana juttu, että olet voinut olla enemmän läsnä lapsillesi. Se on kyllä tosi arvokas asia. Minä itse tunnen tämän asian suhteen koko ajan oloni vähän riittämättömäksi. Enkä todellakaan voi väittää, että nuo teini ja esiteini tarvitsisivat minua yhtään vähempää kuin kuusivuotias. Välillä tuntuu jopa, että päinvastoin...