kissan hammaskriizi

 Kissa oli juurihoidossa.

Maksoi saman verran kuin vastaava ihmisellä.
Kissa unohti missä asuu.
Ja toinen kissa unohti että meillä asuu sen kaveri.

Sitten kun ne muistivat olevansa kavereita, rupesi se juurihoidettu näyttämään ylitäydeltä muotopuolelta hamsterilta.
Arvasin että tulehdushan se siellä muhii. (*)

Soitin eläinlääkärille.
Se käski näytille.
Otin kissan niska-ahter-otteella ja lykkäsin boksiin ja olin bussissa minuutissa puhelun päättymisestä.
Menimme eläinlääkäriin.
Oli tulehdus.

Kun eläinlääkäri meni hakemaan antibioottipiikkiä, roplasin tärisevin käsin puhelimesta esiin pankkitiedot ja mietin että miltä hiiskatan kortilta ja tililtä tämän maksun hoitelen, kun edellinenkin on vielä velkapuolella, kortti höyryää ja on käytetty loppuun, ja muutenkin kiristää henkisesti kuupasta.

Eläinlääkäri lykkäsi kissaan piikin ja minulle käteen lääkekuurin.
Minä seisoin jalat täristen kassalla ja rukoilin että toivottavasti ei ole kovin paljoa yli kahdensadan.

Meinasin pyörtyä kun vastaanottoapulainen sanoi että kolme yhdeksänkyt.
Kolme euroa.
Yhdeksänkymmentä senttiä.

Sikäli olemme lähtöruudussa, että kissat ovat taas unohtaneet toinen toisensa.
Kyllä on olematon kissan muisti, koska potilas oli poissa taloudesta alle tunnin.

(*)
koska kyseessä oli ruikkuluikku Elma, yritimme ensin kehitellä teoriaa siitä, että se vihdoin alkaa kasvaa isoksi ja sen päästä tulee vihdoin jykevä.

Sitten kehittelimme näkemyksen siitä, että Elma on vihdoin löytänyt kadonneen sukupuoli-identiteettinsä ja on ryhtynyt kasvattamaan kolliposkia.

hamsteriElma

*

Oli myös toinen kriizi.

Miksi lätyn ensimmäinen paistopuoli näyttää kupluiselta ja kauniilta ja toinen puoli jäkälältä?

En ymmärrä.

Muistan että muinaisessa lapsuudessa lättyjä paistoi toisinaan isä.
Ja että lätyt olivat jotenkin sellaista kinuttavaa ja haaveiltavaa ekstraa muutoin niin oudonvärisen ankeassa kahdeksankymmenluvun elämässä.

Ymmärrän kyllä, minustakin lättyjen paistaminen on ihan tyhmää puuhaa.

Kamala paistokäry ja hirveä lämmönsäätely koko ajan ja lopputulos on lätty. 

Kun ei se nyt nykyiseen makuuni mikään superherkku kumminkaan ole.

Lapsena oli parempi. Kylmän maidon ja sokerin kanssa.

Siinä kun paistelin lättyjä, tulin ajatelleeksi että elämä haisee nykyään paljon harvemmin sellaiselta paistokrääsältä, mikä jotenkin muistikuvissani on aika leimallista kahdeksankymmentäluvulle.

Kun yleisellä tasolla ajattelen lapsuuskavereiden koteja ja rappukäytäviä ja lapsuuden kavereita, tulee mieleen paistokrääsän haju.

Ehkä silloin paisteltiin paljon enemmän tai kovemmalla lämpötilalla tai enemmällä rasvalla tai huonommilla välineillä?

Melkein näen silmissäni sellaisen kerrostalon rappukäytävissä hiipivän paistokrääsäusvan ja -hajun.

Jos jotenkin pitäisi tiivistää kahdeksankymmentäluvun alun tunnelma ja maailma niin se olisi: 

rappukäytävissä leijuva siniharmaa paistokrääsä

liian kireät saparot tupsuhäntäisen niskat kenoon vetävän karvalakin alla niin että päänahkaan koskee vielä illallakin

se tunne joka tulee sylkirauhasiin kun istuu lastenkirjaston kuuntelupöydässä kuuntelemassa äänisatua ja ne luurit painavat poskiin

sinikopiokoneen spriihaju

se kun ope kiipeää pulpetille survomaan käsipaperia ilmastointirööriin kun meillä oli ydinlaskeumasuojatumisharjoitus

ja telkkarin noppa-ohjelman afrikkalainen laulu siitä kuinka kaivolla voi tiikeri vaania, ja jota tietenkin seurasi opettavainen tarina aiheesta kuinka toisilla lapsilla voi tiikeri vaania koulumatkallakin.

Näköjään lätyn paistopuolikriizi laajenee aivan kosmisiin mittoihin.

Sellaista sattuu toisinaan.

*

ajastettu postaus