liikuntasuhteesta

Tänään vietetään Älä laihduta -päivää, teemana on liikkuminen.

Olen miettinyt sekä päivää että teemaa koko alkuviikon. Minulla on sellainen vahva käsitys, että liikunnan merkitys painonhallinnassa on noin suunnilleen mitätön. En muista koskaan ajatelleeni liikunnan lisäämistä laihtuakseni.
Suhtautumiseni liikuntaan on kuitenkin ja joka tapauksessa paljon ongelmallisempi kuin suhtautumiseni ruokaan.
Pystyn kirjoittamaan aiheesta vain yhdestä näkökulmasta: liikunta-ahistuneen - lähestymiskulmani on kaukana päivän varsinaisesta aiheesta, mutta kirjoitan silti.

meinasin jo leuhkia että en ole koskaan laihduttanut, mutta rehellisyyden nimissä: olen yrittänyt ajoittain vaikuttaa painooni. 



*

Olen surkea liikunnassa - siis ihan teknisesti, en osaa mitään, enkä ole väleissä kehoni kanssa.
Siksi tämä teema onkin kiinnostava ja monenlaisia tuntemuksia herättävä.

Olen surkea liikunnassa myös sikäli, että liikunta tai liikkuminen ei todellakaan luultavasti edellä mainitusta syystä  ole millään tavoin itsestään selvä osa elämääni. Joudun päättämällä päättämään ja tekemällä tekemään. En ikinä vapaaehtoisesti valitse liikuntaa. 

Saan näppylöitä kaikenkarvaisista elämäntapamuutosohjaajista, jotka rohkaisevat punttisalipiinaan en kestä ajatusta, koska en ole väleissä itseni kanssa, pitkänmatkanjuoksuun helkkarin tylsää puolen tunnin jälkeen, enkä ole niin nopea että puolessa tunnissa pääsisin pitkän matkan ja joogaan outoa venkuroimista.
Ja ryhmäliikuntaa en pysty edes harkitsemaan; en erota vasenta jalkaa oikeasta, en ole väleissä itseni kanssa, se on tylsää ja kaiken lisäksi outoa venkuroimista. 
Yritä siinä sitten harrastaa liikuntaa.

Tämän riemukkaan asenteeni vastapainoksi rakas alati vaihtuva omalääkärini muistuttaa minua vuosittain: syö terveellisemmin, nuku paremmin, liiku enemmän!

Joka vuosi olen sekä ennen lääkärikäyntiä että sen jälkeen yhtä kiukkuinen: miten paljon terveellisemmin ihminen voi syödä, miten paljon enemmän liikkua ja jos kertakaikkiaan ei pysty nukkumaan, niin ei pysty.

Tietysti ymmärrän terveydenhuoltoväen mantran: elämäntapaohjaus nyt kertakaikkiaan vain kuuluu asiaan. 
Välillä olen yrittänyt, oikein tosissani, syödä niin terveellisesti ettei terveellisempään voi kertakaikkiaan pystyä. Ja olen yrittänyt liikkua, kokeillut lajeja toisensa perään ja todennut että ei, ei kiinnosta, ei huvita ja onkspakko.
Kevyesti kehoangstisessa sielussani ymmärrän ainakin jossain määrin, miltä terveydenhuollon elämäntapaohjaus voi kuulostaa sellaisen ihmisen korvissa, jonka keho- tai ruokasuhde on omaani ongelmallisempi.

Olen päivän ja teeman tiimoilta miettinyt monenlaisia:

Terveellisiin elämäntapoihin ohjaaminen kuuluu terveydenhuollon tehtäviin: mutta miten sen voi tehdä siten, että asiakas pystyy ottamaan ohjauksen vastaan? 
Ja niin että asiakas pystyy elämässään toteuttamaan omaan elämäänsä jokseenkin sellaisia elintapoja, jotka edesauttavat hänen terveyttään (kun liikkumalla liian vähän tai liikaa, syömällä liian vähän tai liikaa ihminen vahingoittaa itseään) - mutta kuitenkin niin, että hän kokee elävänsä omaa elämäänsä?
Minulle nimenomaan liikuntamantra on ongelmallisempi: koen jatkuvasti etten täytä niitä mittareita (mallia UKK-instituutin liikuntapyramidi) jotka itsestään huolta pitävän, kansantautikirjon aikuisen tulisi täyttää. 

Ja edelleen siten, että asiakas ei vahingoita itseään noudattamalla ohjeita jotenkin yli- tai alimittaisesti?

Terveeseen liikuntasuhteeseen kuuluu tietty määrä hengästyttävää liikuntaa, tietty määrä lihaskuntoa ylläpitävää liikuntaa, arkiliikuntaa ja turvallista tulevaisuutta (esim. tasapainoa ja koordinaatiota) ylläpitävää liikuntaa. (siksi tietysti punttisali, pitkänmatkanjuoksu ja jooga!)
Tiedän, että istumatyötä tekevänä minun pitäisi ihan oman hyvinvointini nimissä minun pitäisi päivittäin tehdä kaikenlaista istumisen vastapainoksi, ja aivan erityisen paljon minun pitäisi tehdä asioita ylläpitääkseni työkykyäni ja pitääkseni niska-hartiaseudun kunnossa. Natiseva polveni kaipaisi reisilihasten tukea ja kansantautikirjoni suorastaan huutaa toimenpiteitä etteivät suoneni kalkkeudu tai repeile tai mitä niille nyt ikinä voikaan tapahtua.

Mitä enemmän terveydenhuolto minua asiasta psyykkaa tai mitä enemmän itse asiasta luen, sitä enemmän teen vastarintaa. Minä en halua punttisaleilla, pitkänmatkanjuosta tai joogata.
Millaista ohjausta olisin valmis ottamaan vastaan?
Rehellisesti sanottuna, en minkäänlaista. 
Tätä asennettani vasten peilaten voin oikein erinomaisen hyvin ymmärtää, millaiselta ohjaus kuulostaa sellaisen ihmisen korvissa, jonka kehosuhde on omaani huomattavasti ongelmallisempi. 

Ainoa mikä minua edes vähän motivoi, on jonkinlainen monitorointi. 
Mitään sykemittaria en omista, mutta kerään pyöräiltyjä ja käveltyjä kilometrejä ja uintikertoja (silloin kun vielä pääsi uimaan). 
Eikä sekään oikeastaan ole terveellisen liikuntasuhteen mukaista.
Otan liikuntaa vähän samalla tavalla kuin pahanmakuista lääkettä.

Yritän tässä kirjoituksessa selkeyttää itselleni sitä, miten ongelmallisia ihmisten kehosuhteet ovat. 
Terveyden ja toimintakyvyn kannalta olisi aivan olennaisen tärkeää pitää huolta itsestään, mutta kaikenlainen ohjaus menee hyvin henkilökohtaiselle vyöhykkeelle.
Jos ihmisen liikunta- tai ruokasuhde on vinoutunut ja siihen on pakko puuttua, se on tehtävä hyvin hienotunteisesti. Vaikka keskiössä olisi ihmisen hyvinvointi, terveys ja pitkään jatkuva hyvä elämä, kajotaan silti aika perustavalla tavalla ihmisen koko olemukseen. Ja kaiken lisäksi riskinä on koko ajan se, että tekemättä jättäminen on aivan yhtä vahingollista kuin liiallinen tekeminenkin.

Miten tämä liittyy älä laihduttamiseen

En tiedä.

En tiedä, liittyykö tämä yhtään mihinkään.




4 kommenttia:

  1. Tuo kirjoituksesi olisi voinut olla suoraan minun näppikseltäni. Toki minä olen ihan reilusti ylipainoinen nykyään ja varmasti terveydenhuoltoväen mielestä ihan itse aiheuttanut tämän ja siksi minua voi sättiä ja sanoa "syö vähemmän ja liiku enemmän". Vaikka syömisen vähentäminenhän iskee kropan säästöliekille ja liikunta, kuten itsekin totesit, ei juurikaan painoa hetkauta.

    Ja kyllä, minä vihaan ryhmäliikuntaa, juoksemista, punttisalia ja jopa uimista, koska olen huono uimaan. Polveni ovat (omasta syystäni) huonossa jamassa ja esim. polkupyöräily on siksi ikävää. Kävelen kyllä, mutta viime aikoina ovat kävelytkin jotenkin vähentyneet jollain etätyöapatian tai huonon sään verukkeella.
    Niinpä minulle on ihan myrkkyä kuunellaa niitä "jumppaa saatanasti niin elämänlaatu paranee" -juttuja. Kun en halua ja se on minulle todella vastenmielistä.

    Nukkumisen kanssa on vähän sama juttu, olen vissiin nuorena nukkunut nukkumiseni pois ja viiskymppisen nukkuminen ei sitten enää olekaan niin helppoa tai laadukasta. Ja ei, siihenkään ei keinoksi riitä "mene aikaisemmin nukkumaan ja nuku enemmän" -ehdotukset.

    *huoh* niin jaan tuskasi ja löydän itseni tästä tekstistä. Ja toki poden huonoa omaatuntoa siitä kun en liiku kuten pitäisi enkä nuku riittävästi. Laihdutuskuurit olen sentään ymmärtänyt lopettaa... Olen hedonisti ja syön ja juon kuten haluan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. motivaation ja oman lajin löytämisessä on todellista haastetta...!
      onneksi maailmassa on hirmu monia asioita, jotka voi aloittaa aina uudelleen. Niin kuin nyt vaikka kävelemisen.

      Minä ihmettelen tuota polkupyöräilyä: mulle fyssari oikein suositteli että fillarointi on polvivaivaiselle soveliasta. Olen eri mieltä: ovat polvet hankalammat, varsinkin pidempien pyöräilyjen jäljiltä.

      Poista
  2. Lapsena mun ainoita ystäviä oli kirjat (sain lainata kirjastosta vain 10 kerrallaan, mikä tuntui suurelta vääryydeltä) kunnes sain oikean ihmisystävän Terhin, jonka kanssa aika kului kesät uimalla ja talvet hiihtämällä tai luistelemalla. Eli liikkumalla niinkuin nykyään varmaan ajateltaisiin, mutta silloin se oli ihan vaan tekemistä, koska muutakaan tekemistä ei ollut ja sitäpaitsi uiminen, hiihtäminen ja luistelu kaverin kanssa oli kivaa, koska hän ei ikinä pilkannut vanhoja, kuluneita aikuisten suksista katkaistuja puusuksiani tai jo valmiiksi käytettynä ja todella kuluneina joululahjaksi saamiani luistimia (koska muihin ei ollut varaa).

    Koulussa tulin aina valituksi liikuntatunneilla viimeisenä joukkueeseen, paitsi jos pelattiin nelimaalia tai pesistä, joissa olin hyvä hetitämään palloa, mutta surkea lukkari ja hidas etenijä.

    Sittemmin nuoruusaikoina sain poikaystävän, jolla oli auto (karmea tunnustaa, mutta autonsa oli suurin syy kiinnostukseeni), jolla sitten ajeltiin grillikioskien väliä, syötiin makkaraperunoita ja ostettiin sipsejä ja irtokarkkeja, joita sitten syötiin sohvalla löhötessä samalla kun katseltiin Filmtownista vuokrattuja leffoja.

    Saattaisin viettää edelleen samankaltaista elämää ja painaa pitkälti toistasataa kiloa, jos en olisi koskaan tavannut miestäni, joka on murtanut oman käsitykseni siitä, että olen täysin liikunnallisesti lahjaton, enkä voi ikinä oppia pelaamaan ainuttakaan pallopeliä tai mitään, mihin mua innosti.
    On oikeasti muuttanut mut siinä mielessä ihan kokonaan, pallotellut mun kanssa milloin tennistä tai sulkkista tai jalkapalloa ja aina sillä mielellä, että "molemmilla on kivaa" eli ei niin, että lyö syötön kenttään ja sitten tuulettaa, kun en pysty palauttamaan yhtään palloa siitä vauhdista (näitäkin pariskuntia on nähty). Sittemmin kuvioihin tuli poikien myötä niin paljon luontaista liikkumista, etten enää edes oikein osaa ajatella liikuntaa liikuntana, vaan se on ollut jälleen paluuta ihan vaan tekemiseen, joka nykyään tuntuu luontevalta ja jos joskus ei tunnu, en tee. Tiedän, että kun annan itselleni luvan olla tekemättä, tulee ennenpitkää eteen se vaihe, kun on jo "pakko päästä" tekemään jotain.
    Eniten koen liikunnasta olevan hyötyä mielelle, mutta toki olen sen avulla määrätietoisesti itseäni viisaampien opastuksella tehnyt hommia myös ihan selkeiden kiputilojen (mm. jänne- ja olkapäätulehduksien) selättämiseksi ja motivoitunut lisää siitä, että työ on tuottanut tulosta. Ja keskimäärin kyse on ollut niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin vastuskuminauhatreenistä, joka ei vaadi edes mitään erityistä salia tai muuta, mutta itse saan enemmän aikaiseksi, kun oikeasti menen salille. Kotona jää homma helposti kesken.

    Mutta siis tämän kaiken plaaplaan tarkoitus ei ollut korostaa omia liikuntajuttujani, vaan aloin vaan miettiä oman kokemukseni perusteella, kuinka tärkeää tosiaan on se, että se "houkuttelu" ja itseluottamuksen valaminen tapahtuu ikäänkuin huomaamatta ja vähitellen, eikä mitenkään ylhäältä päin saneltuina määryäyksinä tai jopa uhkailuina, kuinka käy, jos et tee niin ja näin.

    Sitäpaitsi musta tuntuu, että vähättelet omaa liikkumistasi, koska tiedän, että pyöräilet ja kävelet paljon paljon enemmän kuin moni muu.

    Painonhallintamielessä en usko liikunnalla olevan kovin kummoista roolia ainakaan siinä tapauksessa, jos liikunnan vastapainoksi syö entistä isompia määriä (niinkuin minä tein, kun yritin kasvattaa lihaksiani, mutta sain palkaksi vaan lisää rasvaa).


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mä toivoisin löytäväni elämääni nimenomaan tuon tekemisen liikunnan sijaan 🙂
      Kävelen ajoittain ja pyöräilen toisinaan ja se on ok, olisi mukavaa löytää myös muita lajeja. Lehtori kutsuu mut usein mukaan salille, mutta sen kynnyksen ylittäminen on lähestulkoon ylivoimaista, oon niin huono ottamaan ohjausta vastaan (ainakin vielä) ja niin arka kropastani etten tunne salilla oloani laisinkaan mukavaksi.

      Poista