yöllisiä mouhauksia

Muutamana iltana (tai oikeammin yönä) pohdin kovasti isyyden ja vanhemmuuden dilemmaa. Luin nimittäin Mape Morottajan: Missä on puolet minusta - tuntematonta DNA:ta etsimässä. Takakansitekstistä: "...tarinat nostavat esiin dna-testauksen villin maailman ja uudenlaiset moraaliset kysymykset, joita testaukseen liittyy. Perheitä yhdistyy ja rikkoutuu, mutta lapsen oikeudet ovat vahvat" Siinäpä kirjan ydin, joka oikeastaan valitettavasti puuttuu - nimittäin ne moraalisten kysymysten pohdinnat.



Kirjassa on 11 tarinaa, joissa kaupallinen dna-testi on vaikuttanut usean ihmisen elämään. Isättömät aikuiset lapset ovat testausten kautta onnistuneet jäljittämään pimentoon jääneen isän, lahjasolulapset /lasten vanhemmat lapsensa solun lahjoittajan. Mielestäni kirjassa pohditaan aivan liian vähän kaupallisen testauksen eettisiä, moraalisia ja juridisia ulottuvuuksia.

Kun yksittäinen ihminen onnistuu tonkimaan esiin isäoletetun, jolla ei ehkä ole ollut minkäänlaista tietoa siitä, että jossain nuoruudessa on tullut isäksi saati minkäänlaista mahdollisuutta ottaa isyyteensä kantaa, voi hajalle mennä paljon.
Jos (ja kirjan mukaan myös kun) uusi jälkikasvu painaa päälle, ja vaatii isyyden selvittämistä oikeusteitse, hajalle voi tosiaan mennä valtavan paljon.
Jos olet lahjoittanut sukusoluja anonyymisti (ei ole enää nykypäivänä mahdollista), voi kaupallisen testauksen jälkimainingeissa tosiaankin oven takana kolkutella liuta lahjalapsia.

Pohdin kovasti dilemmaa lapsen oikeudesta vanhempiin (tässä tapauksessa lähinnä isään) ja toisaalta isän oikeuksia. Isä on tässä kuviossa todella heikoilla: hänellä ei ehkä ole tietoa koko lapsesta, hänellä ei ole koskaan ollut mahdollisuutta ottaa kantaa isyyteensä millään tavalla, ja häneltä on tieto pimitetty ehkä kymmeniä vuosia ja yhtäkkiä häneltä vaaditaan tilanteen tunnustamista ja tunnistamista. (niinniin, jokainen sukupuolinen kanssakäyminen on potentiaalinen lapsi, olen minä uma-aaltoseni lukenut, mutta silti)
Voiko aikuinen lapsi yrittää ehjätä itsensä ja rikkonaisen lapsuutensa rikkomalla muiden perheitä ja elämiä?

Koen että ongelmana on nimenomaan kaupallinen dna-testaus, joka mahdollistaa suorat ja hyvin suorasukaiset yhteydenotot henkilöihin joilla ei ole ollut mitään mahdollisuutta valmistautua tilanteeseen. Koen isäänsä etsivien lasten tavan olla yhteydessä ja olettaa saavansa itselleen kokonaisen uuden perheen ainakin osassa kuvattuja tarinoita todella röyhkeäksi ja epärealistiseksi, sekä myös hätäiseksi, vastauksia on odotettu päiviä, korkeintaan viikkoja.
Olisi aivan eri asia jos yhteydenotto tulisi viralliselta taholta ja tavalla joka antaisi aikaa ja mahdollisuuden jotenkin puolueettomasti ja puolueettomalla maaperällä kohdata tilanteen ja myös säädellä sitä. (kuvittele että olet jossain kaupan kassalla ja some-kanavaan tupsahtaa viesti että hei iskä!)

Yritin kovasti ymmärtää ja asettua erilaisiin rooleihin: jos olisin luovuttanut omia sukusolujani nuorempana - miltä tuntuisi (olisin tehnyt sen - ja olen sitä aikoinaan harkinnutkin - hyvää hyvyyttäni. en haluaisi tietää mahdollisista lapsista, enkä olla yhteydessä), jos Lehtori olisi luovuttanut sukusolujaan (en tiedä onko, en omasta puolestani haluaisi olla yhteydessä siihen jälkikasvuun, en tiedä mitä ajattelisin jos sellaisia ehdotuksia tulisi), jos Lehtorille ilmestyisi yllätyslapsia (paljon saattaisi hajota, en pystyisi), jos omille vanhemmilleni ilmestyisi yllätyslapsia (samoin, paljon saattaisi hajota, en ehkä pystyisi kohtaamisiin), jos itselleni kävisi ilmi että en olekaan sukua vanhemmilleni (en osaa edes kuvitella)

Monet lait laahaavat perässä, eikä kaupallisten ulkomaisten toimijoiden toimintaa edes voida lakiteitse sillä tavoin säännellä että testaaminen ja tunnistaminen tapahtuisi puolueettomalla maaperällä, mutta tätä dilemmaa pohditaan kirjassa valitettavan vähän. Tarinoissa keskitytään lapsen oikeuteen vanhempaansa.


Samoin valitettavan vähän kirjassa pohditaan sitä tapaa, miten uudisvanhempaa tulisi ja kannattaisi lähestyä.
Onko aikuisella lapsella oikeus uudisvanhempaan?
Hänellä on toki oikeus tietää syntyperästään, mutta onko hänellä oikeus olettaa saavansa itselleen vanhemman?
Onko vanhemmalla, joka ei ole tiennyt vanhemmuudestaan (tai joka on hyvää hyvyyttään lahjoittanut solujaan) mitään oikeuksia, vai onko hänen otettava vastaan velvollisuutena uudislapsen vaatimus perheeksi muodostumisesta, perheeseen kuulumisesta, yhteyden pitämisestä?

Ongelmallista on se, että sukusoluja on vuoteen 2007 asti voinut lahjoittaa anonyymisti, mutta anonyymiteetti ei kaupallisen toiminnan takia enää säily. Riittää kun joku lahjoittajan suvussa tekee testin, josta tulee osuma lahjalapsen testiin, sen jälkeen jäljellä on vain ahkeraa kaivelua, ja anonymiteetti on purettu.
Ja toisaalta ongelmallista on se, että (vaihnkolapsen) isä ei ole tiennyt isyydestään, eikä ole voinut ottaa siihen millään tavalla kantaa.

Minulla naisena on aika vahva käsitys siitä, montako lasta olen maailmaan puskenut ja kenen kanssa, ja vahva tieto myös siitä että sukusolujani ei ole maailmalla jaossa, mutta miehillä tilanne voi olla aivan toinen. 

Kirja todellakin herätti pohdintoja - säälin Lehtoria joka joutui kylmiltään ottamaan kantaa juridisiin, eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin, usein joko luokattoman myöhään illalla tai kohtuuttoman aikaisin aamulla (hei herää! jos dna-testissä paljastuu uusi lapsi niin tuleeko se osalliseksi perintökaaresta? onko teidän edelfeltit uhattuna? voiko tulla uusi perinnönjako?). 

Hänen suvussaan on testejä tehty, koska siellä etsitään sekä kadonneita esivanhempia että kadonneita sisaruksia. Itse taidan jättää testit väliin.


Aikani mouhattuani ehdotin Lehtorille että kannattaisi liittyä patriarkaattiin, kun on niin huonossa jamassa tuo miesten isyyshommeli.

Silleesti vissiin hyvä kirja kun paljon tuli pohdittua ja vielä enemmän mouhattua. Sekä ihan asiallisesti keskusteltuakin.


*
edit vähän myöhemmin (polveilevan + mouhaavan keskustelun jälkeen, kun olin luvannut lopettaa ihan kohta)
Lehtori: sä taidat tarvita aina välillä tommosta. on se hyvä että sulla on tollaisia kirjoja.

Lehtori (vielä vähän myöhemmin) on se hyvä että sä et ole politiikassa.
minä: nojoo, mä lopetan ihan just. toivottavasti toi lukualgoritmi suosittelee mulle välillä taas jotain kevyttä hömppää




4 kommenttia:

  1. Täytyypäs ehtiä lukaisemaan tuo kirja.

    Minä olen sitä mieltä, että lapsella on oikeus tietää isästään ja toki äidistäänkin. Minulla on ainoastaan asiasta toisen käden kokemusta, mutta tietämättömyys biologisista vanhemmista voi olla koko elämänmittainen vaivaava kysymys. Jos se on mahdollista ratkaista, niin ymmärrän halun selvittää asian.

    Olen aikalailla sitä mieltä, että jos on lapsen saanut aikaiseksi, niin sen verran pitää olla selkärankaa, että sentään itsensä lapselleen esittelee. Vaikka asia selviäisi vasta vuosikausia myöhemmin. Ketään ei tietenkään voi pakottaa jatkuvaan yhteydenpitoon eikä siihen saisi painostaakaan. Perheyhteyden rakentuminen on niin monen asian summa, että se on varmasti epävarmaa.

    Se, että paljastus lapsesta ravistelee olemassa olevia perhe- ja sukurakenteita, ei minusta saa olla este sille, että joku ei saisi selvittää alkuperäänsä.

    Anonyymina sukusoluja lahjoittaneelle tilanteen muuttuminen on epäreilu. Ymmärtääkseni siitä sai joskus pienen rahallisen korvauksen. Taloudellinen tilanne on voinut ajaa lahjoittamaan, vaikka muuten ei olisi siihen päätynyt. Toisaalta näissä tapauksissa en usko kenenkään hakevan perheyhteyttä vaan tietoa. Olenko perinyt nämä huikean siniset silmäni tai musikaalisuuden lahjoittajalta tai että onko lahjoittajan suvussa sairauksia tai kohonneita riskejä niihin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän...
      Kyllä - lapsella on oikeus tietoon siitä, ketkä ovat hänen biologisia vanhempiaan.
      Mutta - ensimmäisten kontaktien pitäisi tulla jonkin katalysaattorin kautta, tavalla joka mahdollistaa asian käsittelyn jotenkin puolueettomalla maaperällä, ehkä jonkun tilanteesta ulkopuolisen kanssa ja tavalla joka auttaisi olemassaolevaa perhettä luovimaan tilanteessa. (ymmärrän, että tällaisen toivominen on mahdotonta. Mutta voisihan noilla firmoilla olla edes jokin määrämuotoinen viestilomake tjsp., minusta on liian raakaa syöksyä toisen elämään omine odotuksineen - mitä ne sitten ikinä ovatkaan)
      Viime kädessähän isyyttä voidaan selvitellä oikeusteitse, mutta jotenkin siinäkin tilanteessa pitäisi myös (isä-)ihmisellä olla tuki lastenvalvojalta.

      Sukusolujen lahjoitustilanne on vähän erilainen vanhempi-lapsi-tilanne. Sitäkin pakkaa nämä kaupalliset geenitestit sotkevat, eihän sellaisten olemassaoloa saati näin helppoa saatavuutta ole mitenkään voitu ennakoida.

      Poista
  2. Hyvää pohdintaa, erittäin hyvää pohdintaa!!
    Aihe kiinnostaa myös adoptiolasten/-vanhempien näkökulmasta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. totta, adoptio tuo tähän vielä yhden näkökulman lisää, ja sitäkin kirjassa toki sivuttiin.
      Entisinä aikoina adoptioita on tehty eri syistä anonyymisti, ja voi olla kova paikka kun asiat selviävät: kaikkihan eivät edes tiedä olevansa adoptiolapsia.
      Tavallaan on hyvä, että asioita voi selvittää ja niitä voi ymmärtää, mutta jotenkin mietin jatkuvasti sitä, miten hallitsemattomasti tieto voi tulla lapselle /vanhemmalle /lähipiirille.

      Poista