tiistai 12. huhtikuuta 2011

kohtuullistamisesta - kohtuudella

vaikuttaa hiljaiselta työpäivältä, hyvä niin.

Hyvänen aika, että olin eilen ahkera.
Säntäsin kiireellä töistä ensin kirjastoon hakemaan Isosiskolle luettavaa ja sitten kotiin tarkistamaan typykän päätilanteen. Hyvä oli.
Olin uimahallilla ovenkahvassa roikkumassa samalla sekunnilla kun halli aukesi ja säntäsin altaaseen polskuttelemaan. Polskuttelin. Rynnistin hakemaan Pikkusiskon kotiin. Kehitin ruokaa. Lohduttelin hraHakkaraista, johon oli iskenyt tauti. Tein kaikki ne kotihommat, jotka hraH yleensä tekee. Ja omat kotihommani. Olin symp- ja empaattinen kaikkia potilaita kohtaan. Valvoin Pikkusiskon viulut ja Isosiskon englannit. Veimme naapuriin tulevalle kaksosten äidille raskausroinaa, jonka hänen siskonsa oli väliaikaissäilönyt meidän nurkkimme. Kielsin Pikkusiskoa menemästä silittelemään heidän kissaansa. Menin pyöräilemään Pikkusiskon kanssa, pyöräilimme lähikirjastolle vaihtamaan kirjat. Pakotin Isoveljen vähän liikkeelle: lähikirjastolle suuntasi hänkin lukemaan Akkareita. Toin Pikkusiskon ja pyörät kotiin. Menin kauppaan täydentämään kasvisvalikoimaa. Tulin kotiin. Kysyin, lähteekö Isosisko pääntuuletuskävelylle. Lähti. Kävelimme pienen lenkin sijaan melkein tunnin. Tulin taas kotiin. Kehitin naperoille melkein terveellisen iltapalan (minulla on taas vaihteeksi ruokasäpsy).
Jätin imuroitsematta.
Romahdin sohvaan.
Mutta voi veikkoset että nukuin yöni h-y-v-i-n!
Lisää tällaisia päiviä, paljon!

*
Luin sen kohtuullistamiskirjan loppuun ja pohdin asiaa. Luen niitä kirjoja varmaan jotenkin väärin, kun bongaan niistä vain sen tietyllä tavalla orientoituneen kulutuksen: sen että pitää muuttaa maalle, ostaa alkuperäiskarjaa ja viljellä turnipseja ja elättää itsensä huovuttamalla ja vapaana toimittajana. Minulle tulee niistä aina kovin ristiriitainen olo: kun haetaan jotain ihannemaalaiselämän puitteita ja käytännössä tarvitaan kuitenkin kaksi autoa, sen seitsemäntoista kännykkää ja liittymää, ja jotenkin tuntuu siltä, että siinä käsillä olevassa elämässä etsitään pikemminkin rajoitteita. ("me ei matkustella, kun kohtuullistetaan" tai "me ei syödä kuin ekoreiluluomua" tai "meidän lapset ei harrasta") Citymaaseutua hampaat irvessä.
Ehkä ne kirjat on kirjoitettu jotenkin kummallisesti? (tai sitten minulla on lukihäiriö, sekin on mahdollista. Kun lainasin tämän viimeisimmän, luulin että sen nimi on "77 keittoa joilla kohtuullistaa elämääsi"; hmm.)(luulin ihan oikeasti että se on keittokirja, jossa on tosihalpojen keittojen reseptejä)

En pidä itseäni kohtuullistajana: päivät ovat touhua täynnä. Enkä totisesti halua kasvattaa rastalettejä enkä sen puoleen turnipsejakaan.
Mutta ehkä sittenkin huomaamattani olen sitä: minulla on sellainen olo, kuin eilinen olisi ollut vapaapäivä. Olen tehnyt kaikenlaista hauskaa.

Eikö kohtuullistamisessa sittenkin ole kyse siitä, että on tyytyväinen elämäänsä - että se mitä tapahtuu vastaa omia mielikuvia siitä, millaista on hyvä elämä?
Niin että sikäli, jos on aina haaveillut nimenomaan omasta turnipsipellosta, niin sittenhän se on haaveiden täyttymys; ehkä ne käsiini osuneet kirjat ovat turhan yksiulotteisia? Tai ehkä liian monet free-toimittajat haluavat nimenomaan viljellä turnipseja?
Kukaties niissä tarinoissa liian suureen asemaan nousee elämänmuutoksen totaalisuus - vähän samalla tavalla kuin joidenkin rytmiryhmien diskurssissa esiin nousee se minuutti jolloin uskoontulo tapahtui ja kaikki muuttui? Sellainen puhuntahan ei sovi ihmiselle, joka kasvaa hiljaisesti ja vakaasti niissä omissa olemassaolevissa puitteissaan haluamaansa suuntaan - vaikka siihen kohtuullistamiseen.

Kotiäidiksi minusta ei ole, se on kyllä huomattu (esim. loma-aikoina). Mutta henkisesti: painopisteeni on kuitenkin siellä, kartanomme keittiönpöydän ääressä.
Kyllä, olen väsynyt, pottuuntunut, arkeen kyllästynyt - milloin mitäkin.
Silti nautin aivan suunnattomasti, melkein huomaamattani, siitä että kauhukolmikko notkuu jossain lähistöllä, että viihdymme yhdessä. (paitsi jos ne notkuvat minun sohvallani silloin kun minä haluaisin notkua siellä)
Nautin siitä, että työ on sellaista jonka voi enimmäkseen unohtaa kotiin tultuaan. Nautin eilisen kaltaisista päivistä, päivistä jotka ovat täynnä hyvää mieltä tuottavaa puuhaa.
Pientä positiivista kiirettä.

Ehkä se on kuitenkin se suuri ajatus näissä kohtuullistamistarinoissa.
Pieni positiivinen puuhakkuus.

4 kommenttia:

  1. Ehkä se on juuri niin! Ja jos kaikki kohtuullistaisivat jättämällä kaiken nykyisen sikseen sekä huovuttamalla ja turnipseja kasvattamalla, jäisi jäljelle pieni kysymys: miten tämä maa sen jälkeen pyörisi? Sen jälkeen kohtuullistettua elämää pitäisi tehostaa jotta kaikille riittäisi ruokaa.

    Ehkä kohtuullistaa voi juurikin niin monella eri tavalla ja tasolla. Kohtuudella :)

    VastaaPoista
  2. Sulla ja mulla on toi sama ongelma kohtuullistamisen kanssa. Ettei oikein tiedä mitä siitä ajattelis. Tällä hetkellä se tarkoittaa mun kohdalla sitä, et toivon kohtuullista melutasoa. Mutta toisaalta, me eletään aika kohtuullisesti. Me ei oikeastaan shoppailla. Tajusin just etten muista milloin viimeksi ostin kirjan. Ennen ostin joka kk. ostin ennen myös joka kk vaatteita. Nyt en niitäkään.
    Äsken lasten kanssa tehtiin täydellinen kohtuuteko. Kaurapuuroa lounaaksi iso satsi. Ja kaikki syötiiin hyvällä ruokahalulla. PUUROA!?

    VastaaPoista
  3. Olen kirjoittanut itsekin aiheesta ja mielestäni sait tuohon juuri sen mitä varmaan moni "kohtuullistaja" tai "dovnsiftaaja" hakee, eli suomeksi onnellista arkea, sitä kokemusta, että koko ajan ei ole pakko tai täydy tai ole kiire. Sitä minä ainakin itse haluaisin. Että oleminen tekee onnelliseksi eikä se, että pitää koko ajan kiirehtiä johonkin. Olen miettinyt sitäkin onko nuiden ihmisten tapa turhankin raju, onko se "onnellisuuden ja kohtuullisuuden" suorittamista siinä kun se markkinatalouden oravanpyörässä juokseminenkin?

    Ihailen sinua siitä, että olet löytänyt "sisäisen rauhan" on ehkä väärä sanamuoto, mutta sen sisäisen viisauden siitä, että jos ei tajua nauttia ja olla tyytyväinen nyt ja hetkessä vaan vasta "sitten joskus" kun on se turnipsipelto niin huomaa pian, ettei ole onnellinen koskaan. (Minun perisyntini, tunnustan.)

    Tämän sepostuksen voisi kai kiteyttää seuraavasti: "Parasta kohtuullistamista on elää kohtuullisen normaalia ja (siis?) onnellista elämää." Minun mielestäni siis. :)

    VastaaPoista
  4. Salattu minä: sisäinen rauha on ehkä vähän liikaa luvattu :D, mutta ehkä jotain sinnepäin?

    Monesti tuntuu siltä, että nämä jotkut kohtuullistajat vain vaihtavat yhden pakottavan elämäntyylin toisenlaiseksi, yhdenlaisen kulutusmuodon toisenlaiseksi jne.
    Mutta kuten sanottua, ehkä luen noita tarinoita jotenkin omituisesti.

    Tärkeintä kaiketi on se itsensä kuuntelu, tyyneys ja tyytyväisyys vallitsevaan tilanteeseen. Toiset löytävät sen äärimmäisemmällä tavalla, toiset taas kasvavat hiljaisesti omaan onneensa.

    VastaaPoista